Zombeja, vampyyrejä ja kummituksia - Halloweenin loppuhuipennus!

"Mä huokaan. Haluaisin vaan käpertyä tosi paksun peiton alle ja lukea sarjiksia 

kokonaisen vuorokauden ympäri. Tämä maailmanloppu on uuvuttavaa."

    

    

Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten lennokkaasti kuvittama Maailman viimeiset tyypit on vauhdikas seikkailusarja postapokalyptisessä maailmassa täynnä zombeja ja hirviöitä, joista osa on hyviä ja osa tosi, tosi pahoja. 

  

Tuomiopäivän taisto jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin, eli Jack ystävineen on edelleen  matkalla kohtaamaan toistaiseksi isoimman pahiksen Thrullin ja yrittävät löytää tämän rakennuttaman Tornin, estääkseen maailmoja tuhoavan megajätti pahiksen, Rezzochin tulemisen Maahan.

  

Meitä kohti jylisee Megaostari. Jättiläismäinen tuhatjalkaishirviö, jonka selässä on kokonainen kauppakeskus nimeltä Superkeskus.

--

Ihan kuin ison risteilyaluksen DNA olisi risteytetty jonkun kummajaiskarnevaalin kanssa, ja tuloksena olisi valtava jaloilla kulkeva hirviömetropoli. (s. 1 ja 31)

  

Miljöönä on siis tuo edellä mainittu ostari. Jack poppoineen tapaa siellä joukon hirviöitä, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan koko olemassaoloa uhkaavassa sodassa. Hieman väliosan ja pitkittämisen makua tässä oli, vaikka erittäin nopeasti luettava ja viihdyttävä tarina tälläkin kertaa kansien väliin mahtuu - kamalasti ei vaan juoni etene. Brallier kommentoikin kiitoksissaan, että tätä osaa oli tähän mennessä vaikeinta kirjoittaa. 

    

Kosmisen käden vuoksi mä olen sidottu ikuisiksi ajoiksi tän taistelun tulevaisuuteen. Mä en voi koskaan antaa periksi ja luovuttaa. Vaikka haluaisinkin. (s. 306)

  

   

Näin jo WSOY:n kevään 2023 katalogin, jossa oli Dirkin ja Quintin oma seikkailu, niinpä tämän osan loppu ei aivan täysin päässyt yllättämään.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuosittu sarja täynnä zombeja, toimintaa ja huumoria jatkuu!
  
Jack ja koko jengi ovat huikealla autoreissulla kohti Thrullin kohtalokasta Tornia, kun he imautuvat jättiläismäiselle megaostarille. Liikkuvan monsterikaupungin kyydistä löytyy odottamattomia tuttuja, ja Jack joutuu koetukselle. Hän osaa jo kontrolloida zombeja, mutta osaako hän olla johtaja?
  
Mätöntäyteinen suosikkisarja on pullollaan maailmanlopun zombeja, monstereita ja kaverijengin riemukasta huumorin kuorruttamaa kohellusta. Runsaalla kuvituksella höystetty vauhdikas zombiemättöseikkailu on edennyt seitsemänteen osaan.

  

Suomentanut: Aila Herronen, 310 sivua, WSOY 2023

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth and the Doomsday Race (2021)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto
• Quintin ja Dirkin sankaritehtävä (ilmestyy tammikuussa 2023)

  

  

*****

  

"Osaan olla uljas ja urhea. Paitsi että... öh... Mikä tuo on?" 

hän kysyi ja osoitti vapisevalla sormella käytävään Amelian ja Flooran taakse.

Kaksikko kiepahti katsomaan taakseen ja näki kaksi vihreänä hehkuvaa silmää.

  

  

Arvostelukappale

  

Laura Ellen Andersonin luoman Amelia Kulmurin maailma on ihastuttavasti vinksahtanut Roald Dahlin tyyliin. Nyt juhlitaan Flooran (joka on harvinainen jeti) isojeti Klaaran 350-vuotissyntymäpäivää, johon kuuluu muun muassa synttäripyllyttely eli takapuolten yhteen tömäyttely niin monta kertaa kuin päivänsankari täyttää. Juhlat kuitenkin menevät mönkään, kun vierailta alkaa kadota tavaroita ja prinssi Tangine katoaa myös. Floora, Kalmo ja Amelia lemmikkikurpitsa Purskun kanssa aikovat selvittää, mikä tai kuka kaiken takana on.

  

"Millainen reitti se on?"

"SE ON PUTKI. VÄHÄN KUIN LIUKUMÄKI", Floora sanoi katsomatta heitä silmiin.

"Eihän se kuulosta kovin pahalta", Amelia sanoi.

"SE ON JÄTEKUILU."

"Ai..." Amelia ja Kalmo sanoivat yhteen ääneen.

--

"MÄÄ HALUSIN TAAPERONA AINA LIUKUA TÄSTÄ ALAS, MUTTA ISKÄ EI KOSKAAN ANTANUT", Floora sanoi.

"Ehkä siksi, että se on jätekuilu?" Kalmo sanoi.

"EHEI, SE EI JETIÄ HAITTAISI", Floora naurahti.

--

Amelia ja Floora -- putkahtivat lopulta -- valtavaan luolaan, joka oli TÄYNNÄ jätettä. 

Amelia veti syvään henkeä ja toivoi sitten hartaasti, ettei olisi tehnyt niin - haju oli KAUHEA. Hän nyppäsi poskestaan irti siihen takertuneen homeisen silmämunan.

--

Floora katseli ympärilleen. Hänen korvastaan roikkui suolenpätkä

--

Ja sitten Kalmo PULPAHTI esiin Purskun perässä ja tipahti isoon läjään limaista viemärikarvaa. 

Kalmo yökkäsi. "Ehkä olisin sittenkin mieluummin jäänyt jumiin seinän sisään kuin päätynyt tänne!" hän sanoi.  (s. 159, 164, 173-174 ja 180)

  

  

Tällä kertaa Amelian lumous ei purrut aivan täysillä. Puhutaan vakavammista, tärkeistä asioista, kun Amelia saa uusia ystäviä tiiviin kaveripiirin ulkopuolelta ja miltä se Floorasta tuntuu. Pohditaan myöskin sitä, mitä jos paras kaveri joutuu muuttamaan tosi kauan ja muutoksia ylipäätään. Ne kun ovat jokaisen elämässä väistämättömiä. 

   

"Vaikka minulla on uusiakin ystäviä, ei se tarkoita, ettenkö haluaisi viettää aikaa teidänkin kanssanne."

-- 

"EI SUN PIDÄ SURRA SITÄ, ETTÄ SAAT UUSIA YSTÄVIÄ. SE ON OSA ELÄMÄÄ!" Klaara sanoi ja hymyili lempeästi. "KUN KASVAT ISOMMAKSI, TAPAAT PALJON UUSIA OLENTOJA. JA NIIN TAPAA FLOORAKIN. SE JUURI ONKIN ELÄMÄSSÄ JÄNNITTÄVÄÄ! -- KUKAAN EI PIDÄ MUUTOKSISTA. MUTTA VAIKKA YSTÄVIÄ TULEE JA MENEE, SÄÄ, FLOORA, KALMO JA TANGINE OLETTE ERITYISIÄ TOISILLENNE." (s. 70 ja 81)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Nyt juhlitaan jetisynttäreitä!

  

Amelia ja hänen ystävänsä on kutsuttu Flooran isoäidin hulvattomiin 350-vuotispirskeisiin Jetivuorelle, eivätkä he malta odottaa juhlallisuuksien alkamista. Mutta pian heidän saapumisensa jälkeen jetien kimaltelevat aarteet alkavat kadota kuin tuhka tuuleen. Ja kun Tangine häviää yhtä salaperäisesti, tulee hänestä varkauksien pääepäilty!

  

Amelia on kuitenkin varma Tanginen syyttömyydestä. Kun Jetivuoren syövereihin kaiverretut tuhannet tunnelit alkavat yhtäkkiä romahtaa, Amelian täytyy pelastaa ystävänsä ja jetien kalleudet, ennen kuin ne hautautuvat ikuisiksi ajoiksi!

    

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 237 sivua, Kumma kustannus 2022
   
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Lost Yeti Treasures (2019)
   
Sarjassa ilmestyneet:

• Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
• Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset
• Amelia kulmuri ja muistovaras
• Amelia Kulmuri ja puolikuuloma
• Amelia Kulmuri ja jetien kadonneet aarteet
• Amelia Kulmuri ja kurittomat kisusarviset (ilmestyy tammikuussa 2023)

   

*****

  

"Näytti kuin peili olisi liikkunut. Aivan kuin se olisi ollut pehmeää ainetta 

ja pullistunut jonkun painaessa kasvojaan sitä vasten nurjalta puolelta."

     

    

Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman sekä Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan viides osa Kummitus ei kerro vain yhdestä vaan useammasta Mariefredissä riehuvasta murhanhimoisesta kummituksesta. Henkimaailman heput pääsivät karkuun ajattelemattomien lasten peilileikistä (vrt. Bloody Mary), koska "aika sykkii" ja raja maagisen sekä ei-maagisen maailman välissä on ilmeisesti ohuempi, minkä vuoksi kaikkea outoa tapahtuu. Tästäkin olisi kivaa kuulla lisää, taidettiin viimeksi ensimmäisessä kirjassa puhua. 

  

Kaikkien oppilaiden oli valittava joko joulunäytelmä tai Lucia-kulkue, mikä oli suunnilleen sama kuin olisi pitänyt valita joko oksennustauti tai jäykkäkouristusrokotus. (s. 28)

  

Deus ex machina on tällä kertaa sähkökatko, minkä vuoksi Viggon ja Alrikin ei tarvitse laulaa julkisesti Lucia-kulkueen tähtipoikina, johon tehtävään Puukässä-Thomas pojat pakottaa. Hänen poikansa Simon on koulukiusaaja, joka on myös rasisti. Hän sanoo eräälle oppilaalle "muuta takaisin Arabiaan". Huoh. Niin kliseinen hahmo. Toivon kovasti, että hänen kotiolonsa parantuisivat, sillä on todella kaksinaamaista nimitellä sijaiskodissa asuvia Alrikia ja Viggoa alkoholisoituneesta äidistä, kun oma isä on sellainen öykkäri. 

  

– Miten joku voi haluta olla tavallinen? Iris huudahti. – Kun ympärillä on taikoja ja vaaroja ja salaisi kirjastoja? (s. 126)

  

Hämmentävästi Pax-sarjan suomentaminen on edennyt jo puoleen väliin, mutta paljon mitään isoa ei ole vielä tapahtunut tai paljastunut. Tässä osassa Estrid toki saa opastusta noitataitojensa kehittämiseksi (ainoastaan torstaisin, muulloin taikoja saa käyttää ainoastaan itsepuolustukseksi), mutta kuinka kummassa loppujen viiden osan aikana saadaan tällä tahdilla mitään aikaiseksi. Etenkin kun Viggon ja Alrikin pitäisi olla salaisen kirjaston seuraavat vartijat Estridin ja Magnarin jälkeen, eikä heitä ole valmisteltu mitenkään, kunhan vaan juostaan täysillä pahki maagisiin ongelmiin.

 

– Mitä lynkkaus tarkoittaa? Viggo kysyi. 

– Lynkkausko? Hei-Henry kysyi. – Se tarkoittaa, että joukko ihmisiä rankaisee jotakuta, jota syytetään kamalasta rikoksesta. -- He ikään kuin ottavat lain omiin käsiinsä. (s. 144)

 

Opin myös uuden sanan, seslonki! Kyseessä on siis jonkinlainen sohva. Sitten miinuspuolisiin havaintoihin. Estridin nimi kirjoitettiin kerran ilman t-kirjainta (harmillisesti nykyään ei ole aikaa tai rahaa tarkistaa kirjoja huolellisesti). Toisekseen lasten/varhaisnuortenkirjaan tuskin on sopivaa laittaa seuraavanlainen lause, mutta niinpä vain on tapahtunut: "oli aika ihanaa tuntea naisen kosketus. Ei haitannut, että tämä oli kouluhoitaja." 

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Taistelu tuonpuoleisia olentoja vastaan jatkuu maagisessa kauhusarjassa.

  

Mariefredin asukkaat valmistautuvat joulumarkkinoihin ja Lucian päivän viettoon. Kukaan ei osaa arvata, millaisen karmean otuksen kaupunki on saamassa valontuojakseen. Viaton leikki muuttuu vaaralliseksi, kun henkiolennot pääsevät kulkemaan maailmojen väliin avautuneesta ovesta. Alrik ja Viggo joutuvat epätoivoiseen kamppailuun aikaa vastaan. Kutsumattomat vieraat on häädettävä, ennen kuin on liian myöhäistä!

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Gasten (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki (ilmestyy helmikuussa 2023)

  

*****

  

     

Mari Luoman Romeo & Hirviöt - Salaisten kasvojen käytävä on todella kiva sarjakuva erityisesti varhaisnuorille, mutta kyllä näitä aikuinenkin mielellään lukee. 

  

Edellisessä osassa Romeo muuttaa sukunsa erikoiselle, rapistuvalle kartanolle, missä opettajina toimii joukko kauhun klassikkohahmoja kuten kummitus ja ihmissusi, terveydenhoitajan ollessa vampyyri. Perinteen mukaan Addisonin suvun lasten tulee 12 vuotta täytettyään osallistua kartanon koetuksiin, sillä se joka pystyy olemaan koulussa vaaditut kolme vuotta perii talon ja tilukset. 

  

Tällä kertaa mukaan tulee kolmas lapsi, Lina, joka muistuttaa suuresti Janne Kukkosen Voron päähenkilö Liljaa (joka tosin harjoittaa eri ammattia). Kolmatta osaa ja sukusalaisuuden seuraavaa palaa odotellessa. Ainoa miinus näissä on niiden lyhyys. Yksi teos edistää tarinaa aivan liian vähän ja seuraavaa osaa saanee taas odottaa vuoden. Haluan jo heti nyt tietää lisää!

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Hillitön kauhukomedia jatkuu!

  

Kotimainen nuorten sarjakuva, kauhusarja Romeo & Hirviöt saa kaivattua jatkoa, jossa Addisonin sukukartanon erikoiseen kouluun ilmestyy taas uusi oppilas.

  

Romeo ja Jillian yllättyvät, kun Addisonien kartanon ovelle saapuu Lina-niminen tyttö, joka ilmoittaa hänkin olevansa puhdasverinen Addison. Mutta onko hänellä varmasti puhtaita jauhoja pussissaan ja pärjääkö hänkään Jean-Julienin aavemaisilla ranskantunneilla? Kun kartanon saloja tutkinut Jillian johdattaa Romeon Salaisten kasvojen käytävään, isoisoisoisosetä Augustus Albertin ja koko kummituskartanon karmiva menneisyys alkaa pikkuhiljaa paljastua…

   

80 sivua, WSOY 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Romeo & Hirviöt
• Romeo & Hirviöt - Salaisten kasvojen käytävä

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Toisinkoinen

Sateenkaarevaa spefiä

"Uuteen kirkkoon verrattuna entinen näytti ikivanhalta rauniolta. Villiviini peitti 

tiilimuurin kirkon takana, mikä soi rakennukselle tuuhean, varjoisan, vihreän taustan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa:  Helmet: 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

  

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat on ihana, top 3 vuoden parhaiden lukukokemusten joukossa. Tämä sopii hyvin esimerkiksi vetämääni Halloween-lukuhaasteeseen, joka tulee taas lokakuussa! Kuoleman ympärillä liikkuvasta teemastaan huolimatta tässä oli paljon huumoria. 

  

Päähenkilö Yadriel kuuluu taikavoimaisiin brujxeihin, jotka kykenevät aistimaan sairautta ja vammoja elävissä ihmisissä sekä näkemään kuolleiden henkiä. Mutta Yadriel sattuu olemaan transnuori sekä homo, mikä ei kitkatta sovi vanhoilliseen ja sukupuolittuneeseen latinx-kulttuuriin, jo pelkästään kieli muistuttaa koko ajan sukupuolittuneella sanastollaan, ettei Yadrielia ole vieläkään hyväksytty sellaisenaan osaksi yhteisöä. Perinteiden rikkominen koetaan rienaamisena.

  

"Ei ole mitenkään mahdollista, että teikäläisiä on ollut olemassa tuhansia vuosia ilman, että joukossa olisi ollut yhtäkään tyyppiä, ei mahdu tähän 'miehet ovat tällaisia, naiset ovat tällaisia' -paskaluokitteluun." (s. 201-202)

  

Hautausmaalla koko ikänsä asunut Yadriel päättää kapinoida perinteitä vastaan ja suorittaa itse pojan initiaatioriitin serkkunsa Maritzan avustuksella. Maritza on myös oman tiensä kulkija. Hän ei halua olla muiden naisten tapaan bjuja-parantaja, sillä ei vegaanina halua käyttää eläinten verta loitsuissa, vaan aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja takoa veitsiä brujoille. Veitsillä voi katkaista ihmisten maailmaan jääneen hengen liean, joka sitoo häntä johonkin esineeseen. Yadriel haluaa todistaa olevansa brujo ja kutsuu löytämäänsä pyhimyskoruun kiinnittyneen hengen vapauttaakseen tämän. Mutta tuo henki onkin poikkeuksellisen ärsyttävä - ja ehkä vähän ihanakin.

  

"Olet sietämätön --" 

"Jep, mutta minäpä luulen, että sinä vähän tykkäät siitä", Julian tokaisi ja kohautti huolettomasti olkiaan. (s. 226)

  

Pidin todella paljon Yadrielin, Maritzan ja Julianin dynamiikasta ja persoonallisuuksista. Maritza on aina pitämässä serkkunsa puolia ja Julian puolestaan saa mm. houkuteltua Yadrielin käyttämään ensimmäistä kertaa poikien vessaa. Yadrielin binderin käyttämisestä oli muutamaan kertaan puhetta. Minä olen sitä mieltä, että kuinka hyvä olisi, jos transnuorilla olisi mahdollisuus käyttää puberteetin pysäyttäviä lääkkeitä, jolloin välttyisi isolta osalta kehodysmorfiaa, eikä olisi tarvetta pitää noita puristavia, väärin käytettynä jopa vaarallisia apuvälineitä tai mennä korjausleikkauksiin, vaan voisi sitten, kun on valmis käydä läpi oikean sukupuolen puberteetin. 

  

Yadriel tunsi häntä kohtaan samanlaista vetoa, jota koiperhonen tuntee liekkejä kohtaan. Hänen huimapäistä charmiaan ja hätkähdyttävän komeita piirteitään. Julian oli tuskallisen kaunis, mutta samalla tavalla kuin ukkosmyrsky oli kaunis - villi, raju, sähköinen. (s. 291)

  

Oli paikoin todella raskasta lukea, kuinka Yadrielin isä ja mummi väärinsukupuolittavat, deadnameavat ja vähättelevät häntä. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja hänet nähdään viimein kokonaisena. Arvasin tarinan pahiksen puolessa välissä kirjaa, mutta vasta kun silmiini sattui Goodreadsissa arvostelu, jossa todettiin ympäripyöreästi, että lukija oli arvannut pahiksen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tämä ei haitannut lukukokemusta. 

  

Kirja tulee jäämään hyllyni pysyväisasukiksi. Tässä on tosi kiinnostavia sanoja, kuten kalmotomu, oudokki, hyläkki, energiajuomapölly... Hautausmaan pojista tulee suuresti mieleen Coco-leffa, joka niin ikään tapahtuu Día de Muertosin aikaan. Tosi kiinnostavaa oppia tästä kulttuurista lisää, en esimerkiksi tiennyt niiden keltaisten kukkien, mitä Cocossakin näkyy paljon, olevan samettikukkia, joita äiti kasvatti lapsuudessani maalla asuessamme kesäkukiksi.

  

"Kumpi meistä on tämän käsikirjoituksen Tuhkimo?" 

Yadrielin suuta kuivasi, ja hänen oli vaikea puhua. "Minä olen hyvä haltiatar", hän onnistui raakkumaan. "Eli se taitaa tehdä sinusta kurpitsan." (s. 308)

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa. Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?

  
Suomentanut: Inka Parpola, 372 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Cemetery Boys (2020)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

   

*****

  

"Kasvihuonerakennus on näyttävä, metallikaari ja piikkimäiset kattokoristeet tuovat 

viktoriaanisen näköistä vanhahtavaa lumoa ja se nököttää kohosteisesti mäen päällä."

   

   

Arvostelukappale

  

Sini Helmisen Sysi jatkaa Lujaverinen-sarjaa. Hyvän kirjallisuuden tunnistaa siitä, että kirjaa on mahdoton laskea käsistään ja Sysi kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Luin kirjaa lähinnä nukkumaan mennessä ja puoliso ehti nukahtaa aina ensin, kun itse olin kykenemätön laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut vähintään 50 sivua kerrallaan. Helminen näpäyttää teoksessaan osuvasti huonosti tunnetuista kotimaisen kansanperinteen hengistä - onneksi viime vuosina on saatu kuulla vähän lisääkin meidän omasta mytologiasta kumpuavista hahmoista kirjallisuudessa.

  

Vaikuttaa siltä, että Samuel on rikkonut pelin sääntöjä ja on nyt offgame kuollut.

--

Samuelin kuolema ja ruumiin näkeminen on järkyttänyt muita pelaajia huomattavasti enemmän kuin minua ja Islaa, jotka molemmat olemme joutuneet tekemisiin vainajien kanssa niin monesti, että siitä on jo tullut arkea. Miten voi tottua johonkin sellaiseen, mihin kenenkään ei pitäisi? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? (s. 172 ja 185)

  

Pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa päästiin kurkistamaan myös Hallan näkökulmaan ja kuulemaan lisää kalmanväestä. Seela ja muut ensimmäisestä osasata tutut hahmot ovat toki edelleen mukana. Tällä kertaa isona juonena kirjassa on kuolleen opiskelijakaverin räyhähengeksi muuttunut henki - se haluaa kostoa ei omalle vaan poikaystävänsä kuolemalle. Toisena isona teemana tarinassa ovat ihmissuhteiden vaikeudet - joku on jatkuvasti mököttämässä, kun sukset menevät ristiin.

  

Joskus mietin, että sukupuoliroolit ovat kuin kalterit, ja että kaikkein surullisinta on se, että osaa niiden kahlehtimista pelottaa eniten häkin avoin ovi. (s. 65)

  

Teoksessa on ovelasti tiputeltu tekstin sekaan mainintoja ilmastonmuutoksen takia vetisiksi muuttuneista talvista, turhasta sähkönkulutuksesta, puhelimessa puhumisen ahdistavuudesta, ruokahävikistä ja kasvissyönnistä, seurustelukumppaneiden terminologiasta sekä vaikeudesta löytää itselleen oikealla merkillä varustettua vessaa ilman, että ne tuntuvat saarnaavilta. 

  

"Kauhean vaikeaa näitä nykyään ymmärtää..." 

"Ei mikään oo oikeastaan muuttunut, vaikka nyt onkin paremmin jutuille sanoja. Aina on ollut muitakin kuin vain miehiä ja naisia, vaikkei sulle varmaan ole niin koulussa opetettu. Ihmiset ei vaan suostu enää vääriin muotteihin." (s. 153)

  

Arvostan aina suunnattomasti, kun kirjailijat mainitsevat kohdullisten hahmojensa kuukautisista, tässä vieläpä kuukupin kanssa! Näin sekin osa ihmisten arjesta muuttuu normaaliksi, pieni teko kerrallaan - ajatella, että vielä 2020-luvulla kuukautiset ovat tabu aihe. Samaan hengenvetoon olen sitä mieltä, että toki jokainen saa päättää omista karvoistaan, mutta yhteiskunnan painostus naisoletettujen sileistä sääristä ja kainaloista on misogynististä (tämä yleisenä havaintona, ei kirjailijaan kohdistuen). 

  

Silloin, kun nuorempana joitakin kertoja höyläsin jalkojani (sekä vahingossa palasen sormenpäästäni), eivät takaisin kasvavat karvat todellakaan tuntuneet silkkisiltä, niin kuin Halla kuvaa Seelan jalkoja silittäessään, vaan ennemminkin kuin rautalangan pätkiltä - yksi syy, miksi en jaksanut touhua kovin pitkään. Tällä hetkellä vessan kaapista kylläkin löytyy Geisha shaver, sillä edelleen joskus tulee hetkiä, että koen epävarmuutta säärikarvoistani, mutta ainakin voin ajella ne vastuullisesti, jos tarvitsee. 

  

Ihannekuvani: kova, itsenäinen, nyrkit pystyssä niitä kusipäitä vastaan, jotka käyttävät privilegioitaan ahdisteluun ja perseilyyn. Ajattelin, että olen vegaani ja feministi, tiedostava, tiukkamoraalinen, mutta nyt sisälläni kaihertaa epävarmuus. (s. 191)

  

Arvasin pari isoa juonenkäännettä jo todella alussa, mutta lukukokemukseen sillä ei ollut merkitystä. Niin hienoa, kun larppaaminen on juonen kannalta isossa roolissa kirjassa! Suosikkilauseitani olivat "komeita pitkätukkaisia tyyppejä panssaripaidoissa" sekä "tässä mekossa on taskutkin" - voisipa tuo viimeksi mainittu olla todellisuutta fantasiakirjallisuuden ulkopuolellakin... Oli ihastuttavaa bongailla paikkoja (talvipuutarha, luonnontieteellinen museo) ja kulttuuriviittauksia, kuten Kuudes aisti, Carmina Burana, Good Omens, Karjupukki ja Doctor Who. 

  

Harpon vaatekaappini luo ja vedän oven auki. Seela rientää kurkistamaan sisään. 

"Vau! Sulla on täällä kokonainen Narnia." (s. 262)

  

Tuttuun tapaan Helminen kirjoittaa todella hauskoja ja luovia kielikuvia: vatsanpohjassa pistelee kuusenneulasia, suussa tuntuu kostean illan jälkeen kissanhiekkalaatikolta, muistisairasta kuvataan itsensä aaveeksi, ruumiiksi, jonka mieli on jo lähtenyt, katumus polttelee iholla kuin nokkoset... Kielellinen notkeus onkin Helmisen suurimpia vahvuuksia yhteiskunnallisten teemojen ja spefin elementtien pyörittelyn ohella. 

  

Tunnen itseni riikinkukoksi keskellä varisparvea. Onneksi kaupunkilaiset ovat enimmäkseen tottuneet kaikkeen, eivät räpäytä silmiään sateenkaari-irokeesille tai supersankaripuvulle. (s. 66)

  

Osaan ilmaisuista tuntui tosin lipsahtaneen käänteinen sana, esimerkiksi teipillä "vuorattu" bofferimiekka kuulostaa erikoiselta (vrt. takin vuori), ja itse olisinkin valinnut sanaksi "päällystetty". Ja tässä lauseessa en hahmotushäiriöisenä ymmärtänyt liikkuvia palikoita: "Äiti kolauttaa perässäni oven auki ja pakkasen löyhäys astuu sisään hänen mukanaan." Ovien auki kolauttaminen on tuttua jo Hurmeesta. Vain yhden oikean typon löysin sivulta 303: "Sellaiselta, jolla ei ole kumpakaakaan, mutta joka ei haluaisi menettää hyvää ystävää." Kirjan loppu saa odottamaan seuraavaa osaa, sillä sellaiseen cliffhangeriin se jää. 

  

Tunnelma ei voisi olla omituisempi, vaikka olisimme Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. (s. 249-250)

     

Arvosana:

        

Takakannesta:

Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. 

Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa. Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. 

   

Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille. Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä. 

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa. 

  

Sini Helminen (s. 1987) on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös kotimaiseen mytologiaan keskittynyt neliosainen nuortenfantasiasarja Väkiveriset. Silloin kun hän ei kirjoita romaaneja lohikäärmepehmo kainalossa, hän tanssii lindy hopia tai tubettaa YA-kirjoista.  

  
320 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hurme
• Sysi

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Kehrääjä, Kirjoja ja kikatuksia

Suloinen lastenkirjatrio

"Heinikko oli ylikasvanutta ja omenapuiden ikivanhat oksat muhkuraisia kuin noidan sormet. 

Kaikki näytti unohdetulta, vähän rähjäiseltä ja aavemaiselta."

   

  

Arvostelukappale

Tuutikki Tolosen ihastuttavan Agnes ja varjo ikkunassa -kirjan yllä leijuu haikea tunnelma, sillä sarja päättyy tähän. Olisin mielelläni lukenut vaikka toiset kolme kirjaa näistä hahmoista, mutta ymmärrän, että kirjasarjoja, etenkin lapsille ja nuorille suunnattuja, on nykyään hankalaa saada myydyksi jos ne ovat vähänkään pidempiä. Kakkososan orastavat ihastumisetkaan eivät tässä pääse jatkumaan, kun Alex on koko kesän urheiluleireillä. 

Rauhalan vintti oli täynnä tavaraa: laatikoita, matka-arkkuja, suksia, kelkkoja, vanhoja huonekaluja. Kiinnostavia, outoja, kauan sitten unohtuneita esineitä, joista kaikista Agnes ja Pulla eivät edes tienneet, mihin niitä oli joskus käytetty. (s. 87)

Agnes ja Pulla puolestaan osallistuvat valokuvauskurssille. Agnes näkee ja kuulee toisinaan huvilan kummituksen, jota kiinnostavat niin kamerat kuin samaan aikaan kokoontuvan piirustuskurssin tehtävät. Olipas kiva viimein tietää lisää Hugosta, Agnesin isoisoenosta. 

  

  

"Etkö sinä  muuten halua tutustua heihin?" 

"Ai isän uuteen perheeseen ja perheystäviin? Miksi ihmeessä haluaisin? Minusts he voivat olla keskenään. Sitä paitsi olisi varmasti tosi outoa, jos minä yhtäkkiä ilmestyisin sinne kuin joku haamu isän menneisyydestä ja isän pitäisi selitellä kaikille, kuka minä olen", Agnes puuskahti.

--

"Tiedät ihan hyvin, että minä en halua tavata isän uutta perhettä sen takia, että minusta isällä ei pitäisi olla uutta perhettä. Hänellä oli jo ihan hyvä perhe, mutta sitten hän päättikin yhtäkkiä perustaa uuden. Samalla logiikalla minäkin voin varmaan päättää, että vaikka minulla oli joskus ihan kiva isä, ei ole enää. Sen pituinen se." (s. 82-84)

Agnesin isä yrittää viritellä yhteyksiä tyttäreensä ehdottamalla, että voisi tulla Suomeen uuden vaimonsa Patrician ja heidän vauvansa Klementin kanssa. Agnes ei lämpene ehdotuksille tutustua "Mandariiniin" niin kuin uutta pikkuveljeään kutsuu. Edelleenkään en tykkää tästä pakotetusta suhteiden solmimisesta sukulaisiin. Itsekään en riemusta kiljahdellen ottanut vastaan äidin miesystäviä ollessani 15-vuotias...

Tuntui kuin he olisivat astuneet kokonaan toiseen aikaan kaukana kaupungista ja autoista. Pysähtynyt rauha ympäröi vanhoja, sammaloituneita hautakiviä ja metallisia ristejä. -- Tämä oli ollut yksi hänen lempipaikkojaan, kun he olivat asuneet Helsingissä. (s. 153)

Ripaus yliluonnollista tuo mukavan mausteen muutoin leppoisaan kirjasarjaan.

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Palkittu mysteerisarja jatkuu! Alakouluikäisten Agnes-kirjat liikkuvat kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa.

  

Agnes ja äiti ovat muuttaneet salaperäiseen huvilaansa, jossa järjestetään kesäleirejä. Yhtäkkiä kuvataideleirin piirustuspinoon ilmestyy töitä, joita kukaan ei tunnista omakseen. Agnesin kameraan tallentuu outo varjo, aivan kuin joku seisoisi tyhjän huoneen ikkunassa. Onko Rauhalan huvilalla lisää salaisuuksia kerrottavanaan?

    

168 sivua, WSOY 2022

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa

  

Luettu myös täällä: Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, Eva Frantz: Osasto 23 ja Ruukin salaisuus

  

*****

 

"En ollut koskaan kokenut missään mitään sellaista. 

Maailma ympärilläni oli mennyt sekaisin. Kaikki oli outoa."

 

   

Arvostelukappale

   

Hilkka Liitsolan Kajo-sarjan kolmas kirja Uuden alun kajo on helppo jakaa kolmeen 50 sivun mittaiseen osioon. Ensimmäisessä kehitellään orpokodin lasten pelastamissuunnitelmaa, toisessa rakennetaan kuumailmapallo (hahmot itseasiassa keksivät sen) ja kolmannessa merirosvot Kajo etunenässä lähtevät pelastamaan hänen ystäviään. Pelastusoperaation yhteydessä Kajo kumppaneineen levittää kaupunkiin lentolehtisiä, joissa kerrotaan, etteivät asukkaille kerrotut asiat merirosvoista pidä paikkaansa.

  

– Luultavasti useimmat eivät ole valmiita totuuteen, mutta jotkut saattavat uskoa. Ja niihinkin, jotka eivät usko, saatetaan kylvää epäilyksen siemen. Ja epäilyksen siemen voi lopulta itää uteliaisuudeksi, joka voi versoa kyseenalaistamiseksi, josta voi kasvaa halu vaatia vastauksia. (s. 95)

  

Tämä tuntui kovasti sarjan päätösosalta, mutta vallan onnistuneelta sellaiselta. Kaikki avoimet langanpäät saatiin nyt solmittua. Arrrja ja Riki eivät olleet aivan yhtä ärsyttäviä kuin aikaisemmin, mikä teki heistä paljon pidettävämpiä. Tämä oli nopealukuinen ja ilti taikaa, mikä teki sarjan ensimmäisestä osasta niin mainion, ei aivan löytynyt tästä. 

  

Arvosana:

Takakannesta:

Odotettu jatko-osa!
  
Kajo rakastaa Merenkiitäjä-alusta mutta tuntee olonsa välillä surulliseksi. Kajo ikävöi ystäviään, jotka jäivät Korkeamuuri-nimiseen orpokotiin. Muutkin merirosvolaivan asukkaat miettivät lapsia, jotka Kajo jätti taakseen. Siksipä hurjat piraatit päättävät pelastaa heidät.
  
Sieppaukseen tarvitaan niin kuumailmapalloa, huimapäistä rohkeutta kuin orpokodin lapsille kirjoitettuja salaisia viestejäkin. Onnistuvatko he kaikessa tässä?
  
Karibianmeren merirosvoaikaan sijoittuvat seikkailut sopivat alakouluikäisille joko ihan itse tai aikuisen ääneen lukemana.

  
154 sivua, Mäkelä 2023

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari
• Uuden alun kajo

    

Samankaltaista luettavaa: Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan

  

*****

"– Ilmassa on hieman synkkyyttä ja harhoja.

Pimeän kuun tuomat myrskytuulet ulvovat varjoissa."

        

   

Cristal Snow'n luoman hurmaavan Penni Pähkinäsydämen seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa keijukylään iskee pelottava mörkökuume, josta kukaan aikuisista ei halua jostakin syystä kertoa mitään. "- Pää täynnä kysymyksiä, eikä kukaan järkevä aikuinen anna minkäänlaista vastausta. Ehkä pitää kysyä joltain, joka on hieman järjetön, Penni pohti."

  

– On asioita, joista on vaikea puhua, joten ne halutaan unohtaa ja ne haudataan piiloon sinne, mihin katoavat pienet kolikot, kotiavaimet ja toinen sukka. -- Ehkä on teidän tehtävänne muistuttaa. Herättää kylä unesta. 

--

Kirjaston korkeimmalla oksistolla on piilossa kirjoja, joita ei enää lainata. Niitä ei saa lukea. Jotkin niistä on piilotettu tarkoituksella, toiset taas on aika unohtanut. Mutta älkää kuunnelko varjojen vietteleviä kuiskauksia. Pysykää aurinkoisella puolella ja löydätte varmasti sen, mikä on tarkoitus löytää, joten onnea... (s. 60)

  

Mörkökuume on "ikävä ja raskas tauti, joka muuttaa keijukaisen räkäiseksi ja kurjaksi pieneksi mörrimöykyksi", mutta onneksi se kestää viikon. Tai niin ainakin aikuiset sanovat ennen kuin vaihtavat puheenaihetta. Penni yrittää ottaa asioista selvää katsomalla maailman laajimman sanankirjan M-kirjaimen kohdalta, mutta sivu, jossa taudista pitäisi löytyä tietoa, onkin revitty irti.

  

Pähkinä sydänten talo oli täynnä kirjoja. Annelie rakasti lukemista yhtä paljon kuin tyttärensäkin, ja koska isä Pähkinäsydän oli velhouden professori, riitti lukemista aina, kun sitä vain halusi löytää. (s. 41)

  

Kirja alkaa prologilla, jonka Snow on avannut loistavasti ihan pieniäkin lukijoita varten selosteella "eli ei ihan vielä ensimmäinen luku", jossa tavataan viisivuotias Penni. Pennillä on epäkaveri ja vihahenkilö, Hilda Siukku. Hän on kateellinen, kun Hilda on saanut roolin hörhiäisriehan kimalaiskuningattarena - ja joka vuosi sen jälkeenkin, jos viisi vuotta putkeen. Lukija kuitenkin symppaa huonokäytösistä Hildaa, kun tämän kotioloista kuullaan lisää.

  

Pennin kävi sääliksi Hildaa. Hän tunsi paljon aikuisia, jotka eivät pitäneet lapsista, kuten kirjastonhoitaja Venla Pippurin, mutta hän ei voinut kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi, jos hänen oma äitinsä ei pitäisi hänestä. (s. 96)

  

Syksy on saapunut Tuulenpesän metsään, purot pulisevat iloisesti ja puiden lehdet ovat alkaneet vaihtaa väriään auringonlaskun oranssiksi ja pirteän keltaiseksi. Syksy on lempivuodenaikani, joten olin aivan fiiliksissä tästä luontokuvailusta, jota Snow on kirjaan sisällyttänyt. Tämä oli paikoin tosi jännittäväkin, kun keijulapset muuttuvat sairauden myötä möröiksi (vrt. kun Muumipeikko muuttui kummituseläimeksi). 

  

– Minä olen lapsi. Minulla on oikeus olla joskus kiukkuinen ja kinastella, ja kateuttakin saan tuntea. (s. 170)

  

Tämä oli jopa ensimmäistä osaa parempi. Snow kirjoittaa ihastuttavan räiskyvästi pienen keijulapsen elämästä. Esimerkiksi lause "nenässäni asuvat aivastukset eivät pidä pölystä" oli aivan huikea. Sellaista materiaalia, jonka voin poimia omaan kielenkäyttöön. Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa jotkin sanat kaksinkertaisesti, kahdella synonyymillä, kuten liemisoppa, tiukukello ja kurkkurööri. Ainoa haastava sana oli kretonki puhuttaessa mekosta. 

  

– Ei minun mahassani ollutkaan mitään vikaa, Hilda uikutti ja nousi ylös pöntöltä. Hänen takamuksestaan roikkui jotain ylimääräistä. 

– Voihan pökäle, Penni tokaisi. 

– Älä muuta sano. Pyllyssäni on kiinni väkäpäinen mörönhäntä! (s. 122)

  

Aivan kuten Jessica Townsendin Onttorokkoa lukiessani, tästäkin tulee korona flash backeja, etenkin kun yhdessä kohdassa puhutaan käsien pesemisestä taudin leviämisen estämiseksi. Lisäksi kirjassa on selkeä viittaus ilmastonmuutokseen, sillä lentotunnilla käsitellään tuulenpuuskia, "jotka olivat tänä syksynä rajumpia kuin aikaisemmin". Tästä oli Turun Sanomissa artikkelikin, mutta se on tyhmästi maksumuurin takana. Siis oikeasti, voisivatko nämä lasten- ja nuortenkirjallisuusartikkelit olla vapaasti luettavissa, niin harvoin niitä lehdissä nykyään on!

  

Rousku oli Pennin pörröinen lelutoukka, jonka hän oli saanut äidiltään aivan vauvana. Se eksyi ajoittain Pennin viereen. Erityisesti silloin, kun häntä vaivasi jokin asia. Muutenhan Penni oli mielestään liian iso keijuntölliäinen unikavereille. (s. 39)

  

Voi Penni, koskaan ei ei ole liian vanha unikavereille, terveisin kohta 36-vuotias, jonka kainalossa on joka yö pinkki fennekkikettu (vuoden vanhana saamani nalle jäi jokunen auringonkierto sitten eläkkeelle). Kirjan takakannesta ja keskeltä tarinaakin löytyy Spotify-koodi Pennin Jytkypolkalle, En olekaan koskaan ennen nähnyt tätä käytettävän kirjoissa. Heräsi heti ajatus, kuinka hienoa olisi, jos YA teoksissakin olisi vastaavasti linkit musiikkeihin, jotka mainitaan tekstissä, mutta en tiedä kuinka tekijänoikeudet tässä menisivät.

  

– Me vihaamme suolaisia korvalurjuksia! Kauheita pieniä matosia, jotka luikertelevat sisään korvakäytävään ja jäävät sinne ikuisesti lallattamaan inhottavia, tarttuvia laulujaan! (s. 178)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, siihen mahtuu äärettömästi rakkautta...
  
Lukijat ja kriitikot hurmannut lastenromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku saa jatkoa tarinassa, jossa keijuystävykset selvittävät salaperäistä mörkömysteeriä.
  
Pienen peukalon kokoinen keiju Penni Pähkinäsydän on ollut aina varma, että hänen epäkaveristaan Hilda Siukusta tulee aikuisena mörkö. Kun Tuulenpesän metsässä puhkeaa mörkökuume, Pennistä vaikuttaa siltä, että Hildakin on saanut tartunnan. Mutta miksi eriskummallista tautia ympäröi salaisuuksien verho?
  
Romaani on toinen osa kirjasarjaa, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin.
  
186 sivua, Tammi 2021

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
• Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Luova ruho

Kauhua keskiviikkoon: Levottomia henkiä

"– Semmoinen paikkoja sotkeva kummitus, joita ennen vanhaan sanottiin räyhähengiksi. 

Sarvimäellä on paljon synkkää historiaa ja se jättää jälkiä. 

Kellarikäytävillä voi nähdä vaikka mitä, jos sammuttaa valot."

   

    

Anu Holopaisen Iik!-sarjan seitsemäs osa, Räyhähenki, saattaa olla paras osa tähän mennessä. Todella hyytävää meininkiä. Saku, Sussa ja Siiri vanhempineen joutuvat asumaan muutaman viikon toisaalla, kun heidän kotiinsa tuli vesivahinko. Pystyin samaistumaan heidän tilanteeseensa täydellisesti, sillä meilläkin tuli alkuvuodesta naapurin asunnosta vedet kylppärinkatosta läpi. Meillä eivät kuumailmapuhaltimet kuitenkaan riittäneet, vaan katto piti repiä irti niin kylppäristä kuin saunastakin ja samalla menivät sekä saunan lauteet että seinätkin vaihtoon (bonuksena saimme uuden kiukaan). 

  

Se oli mustarunkoinen, lehdetön ja käkkyräinen puu -- Puu näytti ikivanhalta ja jotenkin ympäristöönsä sopimattomalta. (s. 17)

  

Väliaikaisessa asunnossa alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa tai löytyy oudoista paikoista, takit putoavat jatkuvasti naulakosta ja telkkari menee itsekseen päälle keskellä yötä. Mihin yliluonnolliseen kauhistukseen lapset ovat tällä kertaa törmänneet? Onneksi naapurissa asuva uusi luokkakaveri Midi ja pikkusisko Siiri pelastavat päivän voimillaan, joita eivät itsekään vielä ymmärrä. Midin isosetä on ollut meedio, eli jotain mystistä hänkin on perimässään saanut.

  

Tapaukset alkoivat myös vähä vähältä vaikuttaa rajummilta, jopa pahansuovilta. Kerran hana alkoi huudattaa itsekseen vettä keittiössä, ja eräästä Sakun kirjasta oli selittämättömästi revennyt kolme sivua melkein kokonaan irti. (s. 43)

  

Olen nähnyt Poltergeist-elokuvan joskus vuosia sitten, enkä siitä paljoakaan muista. Holopainen on kuitenkin osannut adaptoida mainiosti tuon klassikon tunnelman alakoululaisten kauhukirjaan. Parissa kohtaa aikuistakin kauhistuttaa, onhan kirjassa mm. syyttömänä hirtettyjen henkiä. Ja etenkin araknofoobikoille voisin varoittaa, että kirjassa on yksi kohtaus, joka saattaa ahdistaa. 

  

– Äiti varmaan ajatteli, että jos teitä harmittaa, kun ette pääse leffaan. Mutta se on semmoinen K-16 jännäri

--

– Ei harmita, aikuisten leffat on tylsiä, Siiri sanoi

--

– Katsokaa tekin jotain kivaa, äiti ehdotti lapsille. – Eikös Netflixiin tullut se yksi fantasialeffa, jonka halusitte nähdä? (s. 81-82)

  

Midin luokse pääsee kätevää huoltokäytävää pitkin niin, ettei tarvitse laittaa edes ulkovaatteita päälle. Kolmikko on kellarissa, kun valot yllättäen sammuvat. Mietin, miksi lapset eivät käytä kännyköidensä taskulamppua, sillä tuon ikäisillä on puhelin aina mukana ja tämän todistaa myös se, että vähän myöhemmin Saku sanoo, että pitää mennä syömään, kun hän katsoo kännykkänsä kelloa. Ja vaikka säikähdys saattaa saada unohtamaan asioita, Saku ja Sussa ovat kokeneita yliluonnollisen kohtaamisessa. 

  

– Ei kai Suomessa ole maanjäristyksi? joku epäili. mutta Saku tiesi paremmin. 

– Kyllä on, hän avasi suunsa ja punastui, kun kaikki kääntyivät katsomaan. – Varsinkin pohjoisemmassa. Mutta ei kovin usein, ja ne ovat vain pieniä. (s. 27-28)

  

Minäkin olen kokenut maanjäristyksen Suomessa kahdesti, kun maa on Suomen ja Ruotsin välisellä merialueella tärissyt. Ensimmäisellä kerralla luulimme puolison kanssa, että ulkona menee jokin iso ajoneuvo tai äänekäs lumiaura, sillä joskus talomme tärisee niiden takia. Pian kuitenkin kävi ilmi uutislähteistä, että kyseessä oli maanjäristys. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

IIK!-kirjasarjan seitsemäs osa manaa esiin perinteikkäästi kummittelevan räyhähengen.

  

Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan. Sussan, Sakun ja Siirin kotona sattuu vesivahinko, jota perhe joutuu väistämään pariksi viikoksi väliaikaisasuntoon Sarvimäen asuinalueelle. Heti alkupäivinä taloa tärisyttää maanjäristys, ja juuri sitä ennen Saku on nähnyt pahaenteisen unen. 

  

Asunnossa alkaa tapahtua kummia: tavarat katoilevat ja löytyvät aivan oudoista paikoista, televisio käynnistyy itsestään keskellä yötä. Samalla alueella asuu Sakun ja Sussan luokkatoveri Midi, joka tietää Sarvimäen historiasta pelottavia asioita. Vähitellen alkaa paljastua, että ne eivät ole pelkkää historiaa - ja sekä Midistä että Siiristä paljastuu jotakin uutta ja selittämätöntä.

   

116 sivua, Myllylahti 2022
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja
• Räyhähenki
• Krampus (ilmestyy elokuussa 2022)

  

Holopaisen tuore haastattelu Kirjavassa satamassa. 

    

*****

  

"– Kummituksetkin tietävät, että lukeminen kannattaa aina."

  

    
Juha-Pekka Koskisen kirjoittamassa ja Saana Nyqvistin kuvittamassa Mysteerijengi-sarjan ensimmäisessä osassa Kirjaston kiusanhenki seikkaillaan yöaikaan Rikhardinkadun kirjastossa. Tuossa kirjastossa tapahtuu kummia niin Marko Hautalan kirjassa Lauri Luu ja riivattu lukukoira kuin myös Sini Helmisen Hurmeessakin.

  

– Milloin tämä on rakennettu? Mimosa uteli. 

– 1880-luvulla. Muistaakseni tämä on toiminut kirjastona siitä lähtien.  (s. 53)

  

Ensimmäiseksi on pakko ihastella kirjan paksua, liki kartonkimaista paperilaatua ja nelivärikuvitusta (jota tosin olisi voinut olla enemmänkin). Eikä tarinakaan ole lainkaan kehno. Hieman epäuskottavuuksia löytyy, kuten salakäytävä, joka yhdistää Nicon ja Mimosan kodin Iivon kotiin, vaikka voihan se olla vaikka jokin vanha palvelijoiden käytävä. Itse kummittelu ja sitä ratkova Mysteerijengi ovat kiinnostavia - onhan vanhin jäsen on Iivon isotäti, jolla on kiehtova vanhojen kirjojen kokoelma. Nicon suklaahimoja on korostettu ehkä karvan verran liikaa.

  

Mimosa oli löytänyt vanhan, seinään upotetun vaatekaapin takaa pölyisen käytävän. Se johti kerrostalon ullakon poikki naapuritaloon ja päätyi Iivon kodin kenkäkaappiin. Mikä parasta, käytävän keskellä oli unohdettu ullakkohuone, jonka kolmikko oli vallannut omaksi kerhohuoneekseen. (s. 6)

  

Miksihän lastenkirjoissa on niin usein epätavallisia vanhempia? Tässäkin äiti on tutkimusretkukunnan mukana Pohjoisnavalla, jonne ei varmaan ihan kovin moni pääse. Luulin, että iso koristeellinen alkukirjain on anfangi, ei minuskeli, niin kuin kirjassa väitetään. Hämmentävää. Kirjaan on päätynyt muutama todella hieno kuvaus, etenkin tämä jäi mieleen "hiljaisuus humisi korvissa -- kuin äänettömyys olisi leijunut pölyn lailla"

  

Koko kummitussoppa alkoi tuntua turhan sakealta. (s. 66)

    

Koska Kirjaston kiusanhenki ei ole liian pelottava ja kieleltään helppolukuinen, voi tätä suositella jo alakoululaisista nuorimmille, siis 1-3-luokkalaisista alkaen. Kirja sopii toki myös 4-6-luokkalaisille. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Mysteerijengi ratkoo oudoimmatkin tapaukset! Alakoululaisten jännityssarja alkaa.
  
Nico, Mimosa ja Iivo ovat kiinnostuneet kaikesta kummallisesta. Kun kolmikko kuulee, että Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee, he päättävät ryhtyä tutkimaan asiaa ja perustavat Mysteerijengin. Lopulta jengiin liittyy myös Iivon isotäti Elina, joka on todellinen kummitusasiantuntija.
  
Mutta mitä outoa on tekeillä kirjastossa, jossa kirjat putoilevat öisin hyllystä? Mitä kummitukset haluavat ja pitääkö niitä pelätä? Mysteerijengi ottaa asiasta selvää, vaikka seikkailu saa polvet tutisemaan ja hiukset nousemaan pystyyn! Kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä pitää olla hiljaa.

  

89 sivua, Karisto 2022

  

Kuvittanut: Saana Nyqvist

 

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Lastenkirjahylly

  

*****

  

"Siellä oli omituinen, unohdettu paikka, jonne ihmiset eivät koskaan menneet.

Ja jos menivätkin, niin eivät koskaan viipyneet kauan.

Siellä ilmestyi aina muurahaisia retkiviltille tai perheet alkoivat riidellä."

  

   

Yllättävää kyllä, pidin tästä Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman ja Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan kolmannesta osasta. Ihtiriekko, paljon enemmän kuin kahdesta ensimmäisestä. Loitsusauva oli ällöttävä irtileikattuine hevosenpäineen ja Tuonenkoira inhotti koiraan kohdistuneella väkivallalla mässäillyssään. 

  

Ihtiriekko lienee joillekin tuttu termi ja voisi kuvitella, että tämä menisi samaan kammokategoriaan edellisten kanssa, mutta itseasiassa kuolleen lapsen kostava kummitus olikin tosi kiinnostava idea. Mutta kuka lapsi on ja miksi hän kantaa kaunaa? Minulle ihtiriekko on aina tarkoittanut vain heti synnyttyään surmatun lapsen henkeä, mutta voi olla, että tämä kirjassa vanhemmankin lapsen henki on samanlainen entiteetti, jolle ei vain suomeksi ole omaa sanaa. Samoin lapsenmurhaajaa kutsutaan tässä enkelintekijäksi, joka oli minulle aiemmin tuttu vain aborttientekijälle. 

  

– Tyttöjen tukka. Koru kaulassa. ja nyt vielä itketkin kuin tytöt. Olet siis selvästi tyttö. 

Jonte ja muut pojat hohottivat. 

– Niin kuin olisi paha asia olla tyttö, Tove tuhahti. (s. 27)

  

Pari kertaa kirjassa sorrutaan lasten aliarvioimiseen tai aikuiset toimivat tyhmästi. Esimerkiksi varoitetaan jostakin asiasta ja joudutaan itse vaaraan, kun ei noudatettu omaa neuvoa tai on kerrottu jokin asia pari sivua aiemmin ja hahmoilla menee tolkuttoman pitkään punaisten lankojen yhdistämisessä. Ihtiriekon siunaamattoman haudan löytäminenkin on uskomattoman vaikeaa, kunnes Viggo kaikista hahmoista toteaa, että hauta löytyy sieltä, mistä maassa näkyy tuoreita kaivamisen jälkiä... Muutoin oikein ihastuttavan hyytävä teos kauhufaneille.

  

Alrikilla ja Viggolla on kirjassa todella lyhyt kouluviikko: vain maanantaina ja keskiviikkona on normaali päivä, tiistaina ei ole koulua opettajien koulutuksen takia, torstaina on lyhyempi päivä opettajien kokouksen takia ja perjantainakaan ei ole koulua, koska on pyhäinpäivän aatto. Kirjan tapahtuma-aikaan nimittäin vietetään Halloweenia.

  

Viggo on oma rasittava itsensä: tekee kolikkotemppuja huudellen: "katso minua", mutta hukkaa kolikon jatkuvasti ja juoksee hautausmaan muuria pitkin. Ymmärrän kyllä hyvin Alrikin kommentin: "Pikkuveljet ovat ihan kuin finnit. Kun niitä kaipaa kaikkein vähiten, ne pulpahtavat nenälle." Viggo ei vieläkään ole saanut apua lukivaikeuteen tai ADHD:hen, sillä lukeminen tuottaa edelleen haasteita.

  

Viggo -- ei pitänyt lukemisesta, ei ollut koskaan pitänyt. Se oli niin vaikeaa ja tylsää. Tunnin lukeminen tuntui koko syyslukukauden pituiselta. -- Hän ei tajunnut miten Alrik osasi valita kirjan niin nopeasti. Ja mistä Alrik tiesi, miltä sivulta hänen piti kirja avata? (s. 82)

  

Ovatkohan odininapila, hämähäkkijuuri ja keijukohokki oikeita kasveja? Kiinnostaisi tietää niiden ruotsinkieliset nimet, sillä voihan olla, että näille olisi suomeksi toisenlaiset nimet. Se, että "torstait olivat noitapäiviä" oli minulle aivan uutta tietoa. Tässä sarjassa on niin hauskaa, että lukujen numerointi on jatkuva, näin ollen siis ensimmäinen tämän kirjan luvuista on 51. Ja kuten voi arvata, ei ole ihan perheen pienimipien lukemistoa, suosittelenkin 5-6-luokkalaisesta eteenpäin ihan yläasteelaisillekin.

      

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Karmiva kauhusarja ammentaa pohjolan mytologiasta.
  
Maagisen kirjaston vartijoiksi valitut veljekset Alrik ja Viggo ovat juuri selviytyneet kamppailusta tuonpuoleisen olennon kanssa. Pyhäinpäivä lähestyy, ja silloin aaveiden mahti tunnetusti voimistuu. Nyt yksi niistä on päättänyt kostaa. Pystyvätkö veljekset estämään sen, ja millä hinnalla?

  
Ihtiriekko on urbaanin kauhufantasiasarja Paxin kolmas osa, joka on täynnä draamaa, taikuutta ja toimintaa.

     

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2021

  

Alkuperäinen nimi: Mylingen (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus (ilmestyy elokuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Lapsellista arkea