Lastenkirjalauantai | Poika ullakolla, poika kellarissa & Ouroboros: Sateenkaarikäärme

"- Onko tämä unta vai totta? Lex ihmetteli. 

Sekä että. Parhaat unet usein ovat."

  

   

Arvostelukappale

Salla Simukka on tasaisen varma kirjoittaja, eikä siis ollut yllätys, että hänen uusi lastenkirjansa Poika ullakolla, poika kellarissa oli mainio lukupala. JP Ahosen kuvitus oli myös ihastuttavan dynaaminen.

Maxista alkoi tuntua, että talossa oli jotain kummallista. Ehkä jokin salaisuus, joka hänen pitäisi selvittää. (s. 41)

Max ja Alexis elävät eri maailmoissa - kirjaimellisesti. Heidän todellisuutensa ovat kokonaan erillisiä maailmakaikkeuksia, toisia ulottuvuuksia. Poikien perheet muuttavat tahoillaan kovin samannäköiseen taloon ja pian uudessa kodissa alkaa tapahtua kaikenlaista outoa. Molemmat pojat löytävät oven, jonka karmissa on X-merkki. Kun he kulkevat noista ovista, he pääsevät toistensa maailmoihin. Pian poikien todellisuudet alkavat vuotaa toisiinsa ja pojat pelkäävät, että heidän ystävyytensä tuhoaa molemmat maailmat.

Simukan satumainen teos on hurmaavaa, aivoissa kutkuttavaa suomikummaa 9+ lapsille, mutta tämän parissa viihtyy varttuneempikin lukija (tämä on oivallinen teos vaikkapa lukujumin selättäjäksi).

- Siinä kaupungissa, jossa me asuttiin aiemmin, asui tosi tyhmiä ihmisiä, hän sanoi lopulta. 

- Millä tavalla tyhmiä? 

- Heidän mielestään äiti oli vääränlainen. Tai koko meidän perhe. Isä ja veljet on iholtaan vaaleita. Äiti on tummempi. Ja minä ja pikkusiskot jotain siltä väliltä. Niiden tyhmien ihmisten mielestä vain samanväriset ihmiset voivat olla samaa perhettä, Max selitti. (s. 107)

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä tekisit, jos löytäisit kotitalostasi salaisen huoneen?

  

Jännittävä ja koskettava lastenromaani kahdesta pojasta, jotka asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa. Voiko ystävyys ylittää maailmoja erottavan rajan?

  

10-vuotiaan Alexiksen perhe muuttaa taloon, josta hän saa unelmiensa ullakkohuoneen. Niin ikään 10-vuotiaan Maxin perhe muuttaa taloon, jossa häntä odottaa upea kellarihuone. Pian pojat huomaavat, että heidän kotitaloissaan on jotain omituista: Alexis kuulee ääniä talon alta, vaikka heillä ei ole kellaria. Maxin korviin kantautuu soittoa ullakolta, vaikka siellä ei ole ketään.

  

Kun pojat viimein kohtaavat, heille käy selväksi, että vain he kaksi pystyvät öiseen aikaan vierailemaan toistensa maailmoissa. Mutta vaarantaako heidän ystävyytensä kaiken, kun maailmat alkavat sekoittua toisiinsa?

  

192 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Luova ruho

  

*****

  

"Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa."

    

  

Arvostelukappale

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama vauhdikas varhaisnuortenkirja Sateenkaarikäärme aloittaa kiehtovan Ouroboros-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja päättyi niin kiinnostavaan cliffhangeriin, että täytyy kyllä lukea, minkälaiseen seikkailuun hahmot päätyvät seuraavaksi.

  

12-vuotias Kivi lähtee etsimään äitiään, kun hänestä huolehtineet isovanhemmat haetaan hoitokotiin. Hän päätyy maanalaiseen käärmejunaan, jonka maailma on kuin sekoitus Snowpierceriä ja Liisan seikkailuja Ihmemaassa. Junan asemalla Kivi tapaa hieman itseään vanhemman tytön, Ofidian (lyhyemmin Dian), joka opastaa häntä erikoisen junan maailmaan. Kivillä on mukanaan lemmikkikäärmeensä Niji ja valokuva äidistään lapsena.

Löytyykö äiti junasta? Keitä ovat katastrofaatit, eskapistit ja visionäärit? Se selviää lukemalla kirjan.

Kesti silti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian.) (s. 120)

Sillanpäällä on jännittävä tapa kirjoittaa hahmonsa kommentoimaan neljättä seinää rikkoen. Kivi selittää lukijalle niin isoisänsä käyttämiä sanontoja kuin mitä cliffhanger tarkoittaa, kehottaa skippaamaan ällöttävän kohdan ja kertauksen viime aikaisista tapahtumista kuin suoratoistopalvelussa konsanaan. Isona plussanaa yhdessä lauseessa mainitut muunsukupuoliset hahmot!

  

– Sun iho on tuollainen... juuri luodun käärmeennahan värinen. Kalpea. Mutta pilkullinen. Pilkkujen väri on... raaka persikka. 

– Persikkapilkkuja kuolleessa nahassa. Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, ei ole tapana kommentoida ihmisten ihonväriä. Sitä pidetään epäkohteliaana, sanoin. (s. 91)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi mysteerisarja alkaa!

  

Lumoava tarina vie lukijansa maan alla kulkevan salaperäisen käärmejunan kyytiin. Taidokkaan tekijäkaksikon fantastinen sarja on täynnä kihiseviä salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa henkeään pidätellen!

  

12-vuotias Kivi asuu isovanhempiensa luona matelijakaupan yläkerrassa. Kun vanhukset viedään hoitolaan, karkaa Kivi lemmikkikäärmeensä Nijin kanssa etsimään maan nielemää äitiään. Kivi päätyy rautatieasemalle, jonne matelee riimuin koristeltu käärmejuna. Alkaa huimaava seikkailu, jonka aikana Kivi joutuu pohtimaan, milloin todellisuus muuttuu tarinoiksi ja tarinat totuudeksi.

  

Maanalainen juna vaunuineen kuhisee taikavoimaisia käärmeitä, riimumerkkejä ja mysteereitä – ja luo nahkansa tarinan edetessä aina uudelleen. Oppaakseen Kivi saa teini-ikäisen, tuittupäisen Dian. Mutta onko tähän luottamista? Taikka Boaan, junan pistäväkatseiseen johtajaan?

    
256 sivua, WSOY 2024

   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luova ruho

Martin Widmark & Ola Skogäng: Ruusun salaisuus

"Vain sinä joka tunnet minut hyvin olet voinut löytää tämän kirjeen.

Henkeni on uhattuna, ja myös perheeni on vaarassa!"

      

      

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

  

Ruusun salaisuus on Lasse-Maijan etsivätoimisto-sarjasta tunnetun Martin Widmarkin kirjoittama ja  Ola Skogängin sarjakuvamaisesti kuvittama Da Vinci -koodin veroinen seikkailu. 

  

  

On ensimmäinen jouluaatto sen jälkeen, kun Stefanin äiti on kuollut. Virallisesti tämän sanotaan tehneen itsemurhan, eivätkä isä ja poika ole osanneet puhua tunteistaan tai ajatuksistaan, joita asia heissä herättää. Heidän pitäisi lisäksi olla iloisia, kun ensimmäinen maailmasota on juuri päättynyt. Alku on siis hyvin synkkä. 

  

Stefan oli kaksitoistavuotias, mutta hänestä tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun hän oli viimeksi leikkinyt niin kuin nuo pojat nyt. Hän aavisti, ettei hänen elämänsä tulisi koskaan palaamaan yhtä huolettomaksi kuin se oli ollut ennen äidin kuolemaa. (s. 39)

  

Pian Stefan saa kuitenkin käsiinsä vihjeen, ettei äidin kuolema olisikaan niin yksiselitteinen. Hän lukee äidin vain muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittaman kirjeen, jossa hän suunnittelee perhelomaa Lontoossa, mutta tuntuu olevan peloissaan. Kirjeen loppuun on piirretty on kaunis ruusu, jonka sisälle piiloutuu salaisuus. Stefan seuraa edesmenneen äidin jättämiä leivänmurusia ja saa selville, että äiti on yrittänyt paljastaa kauhean ihmiskokeen. Ja sitten joku alkaa seuraamaan Stefaniakin.

  

Hänestä tuntui kuin hän olisi salakuunnellut keskustelua, joka ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen. Hän työnsi kirjeen takaisin kuoreen, mutta vetäisi sen saman tien uudestaan esiin. 

Hänen olisi pakko saada tietää lisää! Äidin kuolemaan liittyi niin paljon kysymyksiä. (s. 29)

  

    

Tekstin ja kuvituksen vuorottelu tekee kirjan otteesta raikkaan. Äidin kirjeet on kirjoitettu kursiivikaunolla, joka saattaa olla joillekin lukijoille haastavaa. En suosittelisi kirjaa aivan herkimmille lukijoille. Kirja sopineekin parhaiten 12-15-vuotiaille.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Martin Widmarkin uusi seikkailukertomus on huippujännittävä yhdistelmä sarjakuvakerrontaa ja lastenromaania.

  

On vuosi 1918, ja Stefan ja hänen isänsä viettävät joulua ensimmäistä kertaa kahden kesken. Äidin poismeno on jättänyt monia kysymyksiä, joihin Stefanin on löydettävä vastaus. Hän lukee salaa kirjeen, jonka äiti on kirjoittanut juuri ennen kuolemaansa. Äiti kuulostaa siinä pelokkaalta. Yritys, jolle hän työskentelee, tuntuu pitävän häntä silmällä. Kirjeen lopussa on kuva ruususta, jonka terälehdillä kiemurtelee pienen pieniä kirjaimia. Äidin arvoituksellinen viesti johdattaa Stefanin ulos talvisen Tukholman kaduille etsimään uusia vihjeitä. Vähitellen Stefan tajuaa, että joku on hänen kannoillaan. Johtolanka johtolangalta hän alkaa ymmärtää, että hänen takaa-ajajansa on vastuussa myös hänen äitinsä kuolemasta...

    

Martin Widmarkin kirjoittama ja Ola Skogängin upeasti kuvittama lastenromaani sopii kaikille, jotka ovat lukeneet Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat ja kaipaavat jotakin piirun verran jännempää!

  

Suomentanut: Outi Menna, 128 sivua, Tammi 2018

    

Alkuperäinen nimi: I rosens mitt (2017)

Kuvittanut: Ola Skogäng

      

Johtolankojen perässä on kuljettu myös täällä: Lastenkirjavuosi, Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Osasto 23

Eva Frantz: Osasto 23

"Minulla oli outo tunne. Jokin tuntui väärältä. En oikein sopinut tänne. 
Tässä minä istuin kaiken valkeuden keskellä kolmestakymmenestä eri väristä 
neulotussa villatakisssani ja häiritsin hiljaisuutta yksimiselläni."

    

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Kirjankansibingo: Ovi

 

Dekkaristina tunnetun Eva Frantzin ensimmäinen, Runeberg Juniorilla palkittu lastenkirja Osasto 23 on paitsi kauniskantinen, myös varsin jännittävä tarina Stiinasta, joka sairastaa tuberkuloosia. Hänen perheensä on köyhä. Hänellä on monta sisarusta, isä on kuollut sodassa. Sairastuttuaan Stiina on nukkunut äidin kanssa keittiössä, sisarusten ahtautuessa kammariin tartunnan välttämiseksi.

 

Köyhä saa olla, mutta se ei ole mikään syy käyttäytyä huonosti, äiti sanoo aina. (s. 17)

 

Kuolemaan valmistautunut Stiina saa yllättäen harvinaisen tilaisuuden päästä ilmaiseksi keuhkoparantolaan, jossa kokeillaan ajan uusimpia parannuskeinoja, kuten raikasta ilmaa ja männynoksia sängyn vieressä. Lisäksi Stiina saa toki ihan oikeaa lääkettäkin, joka maistuu kamalalle. Vadelmarinteen parantola sijaitsee metsän keskellä ja se on suuri kuin linna. Stiina on hieman lannistuneen oloinen hahmo, joka puhuu paljon lähestyvästä kuolemastaan ja kuinka on hyvä, että perhe tottuu hänen poissaoloonsa parantolassa olon aikana ja kuinka nuorena kuollessa ei tarvitse miettiä tulevaisuutta, kuten töitä ja rakkautta.

Ulkona oli kaunista. Syksy teki tuloaan, ja siellä täällä männynlatvojen joukossa näkyi kellastuvia koivuja. (s. 22)

 

Parantolassa on ollut aikaisemmin tulipalo ja se on vasta aloittanut toiminnan uudelleen. Joukko rikkaita rouvia nauttii raikkaasta syysilmasta huopiin kääriytyneenä parantolan leveän kuistin lepotuoleilla, mutta Stiina on ainoa lapsi. Tai niin hän ainakin luulee, kunnes herää eräänä yönä pojan hihitykseen. Poika esittäytyy Rubeniksi, osastolta 23. Stiinan kallein omaisuus on Robinson Crusoe -kirja, jonka hän sai vähän ennen lähtöään veljeltään Ollilta. Ruben on ollut lukemassa kirjaa, mikä vähän harmittaa Stiinaa, eihän poika ollut pyytänyt ensin lupaa.

  

– Heti kun tyttö saa tilaisuuden, hän pakenee täältä, nainen kähisi silmät selällään, – köyhille lapsille käy täällä huonosti, kysy vaikka noilta, nainen nyökkäsi merkitsevästi kirkkoa ja hautoja kohti. (s. 46)

  

Tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni 1930-luvulle, jolloin keuhkoparantoloita rakennettiin paljon ja kirjassa puhutaan mm. automobiilista ja Greta Garbosta. Autossa matkustaminen ja hissin käyttäminen ovat Stiinalle uusia juttuja. Frantz onkin osannut hienosti tuoda mennen ajan lukijan lähettyville. Aluksi tarina etenee rauhallisesti, hieman melankolisesti. Kerronan kierrokset kuitenkin nousevat loppua kohden, kun asioiden tila paljastuu ja Stiina on kaiken riepotuksen keskipisteessä. Jotkin loppupuolen tapahtumista ovat hyvinkin kauhistuttavia.

 

Kun tietää kuolevansa pian, sitä iloitsee kaikenlaisista asioista. Niin kuin automobiililla matkustamisesta! En olisi ikinä uskonut, että saisin kokea sellaista, mutta nyt sekin on tehty. (s. 10)

 

Takakansi on hieman harhaanjohtava. Sen mukaan Ruben kertoo Stiinalle tulipalosta, kun itse asiassa sen mainitsee yksi parantolan hoitajista jo yli 10 sivua ennen kuin Rubeniin edes tutustutaan. Poika tosin osaa kertoa asiasta enemmän. Ruben on kiinnostava hahmo ja juonen kannalta hyvin merkittäväkin. Takakansi saa kuvittelemaan hänen olevan läsnä enemmänkin, mikä harmillisesti ei pidä paikaansa. Öistä hiiviskelyä ei siis ollut kirjassa kuin pariin otteeseen, mutta ne olivat sitäkin jännittävämpiä.

 
Tästä "miinuksesta" huolimatta kirja on erittäin suositeltava etenkin 10-14-vuotiaille lukijoille. 

  

     

Arvosana:

     

Takakannesta:

Piinaavan jännittävä kauhutarina

   

Autiolla maaseudulla, Vadelmarinteen keuhkosairaalassa, hoidetaan sairaita kaupunkilaislapsia. Raikkaan ulkoilman uskotaan attavan yskiviä potilaita. Köyhälle Stiinalle iso parantola on kuin kartano, mutta hän kaipaa silti kotiin sisarustensa luo.

   

Salaperäinen potilas Ruben piristää Stiinaa sopeutumaan, ja yhdessä he hiiviskelevät sairaalan käytävillä öiseen aikaan. Ja juuri Ruben kertoo oudosta tulipalosta itäsiivessä...

   

Stiinan mielestä sairaalassa on käynnissä jotakin merkillistä, ja hoitajat ja lääkärit käyttäytyvät kummallisesti. Eikä aikaakaan kun Stiina havaitsee olevansa suuressa vaarassa. 

   

Osasto 23 on dekkaristi Eva Frantzin ensimmäinen lastenkirja, ja se voitti Runeberg Junior -palkinnon 2019. 

      

Suomentanut: Anu Koivunen, 139 sivua, S&S 2019
  
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Mrs. Eriksson's Room, Kirjasähkökäyrä
   

Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset, Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between 

Lastenkirjakimara

"Ja mitä enemmän Hugo kirjoja katseli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, 
etteivät ne olleet pelkästään yhteen sidottuja paperipinoja. Kansien väissä oli 
kokonaisia maailmoja täynnä erilaisia olentoja, taikuutta ja seikkailuja."

   

    

Mila Teräksen Kadonnut kaupunki jatkaa Hugon ja Lydian seikkailuja Salaisessa kirjastossa. Edellinen osa Noitapeili ilmestyi 2016. Vaikka takakannessa tätä kuvataan itsenäiseksi jatko-osaksi, suosittelen silti lukemaan Noitapeilinkin, sillä siinä selviää, kuinka kaksikko löysi metsän keskeltä vanhan kirjaston, jonka kautta pystyy matkustamaan toisiin maailmoihin. Tällä kertaa Hugo ja Lydia päätyvät merenrantakaupunkiin ja seikkailuun, joka oli aikuslukijallekin varsin jännittävä. 

 

Omistettu sinulle, joka aavistat, ettei kaikkiin kirjoihin ehkä törmää ihan sattumalta. (s. 5)

  

Teoksen teemoina ovat mm. merten saastuminen, pakolaisuus, tuntemattoman pelko ja perheen tärkeys. Paljon on siis mahdutettu pieneen teokseen, mutta kaikki palaset sopivat hyvin yhteen. Kaikki alkaa, kun Hugo ja Lydia kohtaavat kioskilla violettihiuksisen naisen, joka on etsimässä romaanihenkilöitä. Kioskin emäntä paheksuu vanhoja kirjoja, sillä ne haisevat, aiheuttavat päänsärkyä ja allergiaa, kuka sellaisia muka voisikaan kaivata. Hänen mielestään vanhoiksi käyneet, eltaantuneet opukset ovat mennyttä maailmaa ja kuuluvat museoon. Lapset kuitenkin löytävät poisheitettävien kirjojen joukosta varsin kiinnostavan yksilön.

Jännittävintä opuksessa oli sen tuoksu. Hugo liitti sivuista erittyvän aromin johonkin ihanaan tunteeseen, jota hän huomasi kaivanneensa. Siihen tunteeseen, kun sai maata sängyssä lukemassa ja upota toiseen maailmaan. (s. 11)

   

Kirja on lainattu Pakurin vanhasta kirjastosta ja jostain syystä päätynyt kioskin sekalaisten kirjojen kanssa samaan laatikkoon. Mennessään palauttamaan kirjaa, he päätyvät kirjahyllyn takaa paljastuvasta ovesta toiseen kaupunkiin, Morvaan, jonka kaduilla kulkee merinkäisiä. Merenrannalla kahlaillessaan he tapaavat pojan, joka kerää toisten jättämiä ja meren tuomia roskia. Hän valittaa, kuinka kalaa saa aina vain vähemmän. Pojan isällä on puoti, missä lapset pääsevät maistamaan merilimonadia ja soittamaan todellisella simpukkapuhelimella. Tarina nostaa kierroksia, kun kolmikko sukeltaa kadonneeseen kaupunkiin, joka upposi satoja vuosia aikaisemmin hyökyaallon takia. Siellä he joutuvat seikkailuun, joka saa lukijan pureskelemaan kynsiään.

      

Ja sinä hetkenä häneen humahti ihmeellinen tunne: hän oli keskellä seikkailua, tapahtumia, jotka olivat juuri nytkähtäneet eteenpäin. (s. 75)

    

Pakurin kirjasto on ihana paikka. Kirjat siellä ovat kuin eläviä (vrt. Riku kirjamaassa, William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo) ja sieltä löytyy mm. kirjakuoriaisia. Jos "niiden selässä olevat kirjaimet menevät sekaisin, syntyy odottamattomia ja uusia ajatuksia". Teoksessa on myös ajatus, että jos kirjaa ei lueta pitkään aikaan, se muuttuu elottomaksi, samoin "jos kirjoja ei välillä oteta pois hyllystä, ilma kiertää koko kirjastossa huonosti". 

   

Tulivatko nuo äänet kirjojen takaa, seinistä? Vai kenties kirjoista? Liikkuivatko kirjojen sivut omia aikojaan niin kuin kasvit, jotka kääntyivät valoa kohti koko ajan?

Juttelivatko kirjat keskenään? Vai puhuivatko ne – heille? (s. 25)

   

Hugon mielestä kirjattomat huoneet ovat kolkkoja ja olen samaa mieltä: on aina kauhistuttavaa kuulla sisustusuunnittelijoiden kommentoivan, kuinka kirjahyllyt ovat täysin turhia tilanhaaskaajia, kun ne täytetään korkokengillä tai tuunataan esimerkiksi jyrsijöiden häkeiksi. Onpa joidenkin mielestä kirja "kömpelö käyttöliittymä" ja vain "lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa". Itse en koskaan haluaisi asua kirjattomassa kodissa, ja haaveilen joskus omistavani lasiovellisia, tummapuisia hyllyjä (nykyiset hyllyni ovat sekalainen kokoelma Ikeasta ja mummon perintönä tullutta lastulevyä).

     

Arki oli välinpitämättömiä betonitaloja. Se oli laiskoja katulyhtyjä ja tylsiä marketteja, jotka piirittivät heitä joka puolelta. 

Mutta onneksi oli olemassa tunne, joka hipaisi Hugoa vaivihkaa. Kun hän saapui kotitalolleen, se oli vahvistunut kaihertavaksi näläksi. 

Se tunne, kun kaipasi tuntematonta maailmaa, uutta seikkailua. (s. 207)

   

Teokseen on jäänyt harmillisen paljon lyöntivirheitä ja yhdessä kohtaa eräs hahmo vaihtuu vahingossa toiseksi tehden kyseisestä lauseesta todella hämmentävän. Onneksi ne eivät kuitenkaan haittaa lukukokemusta liikaa, sillä jännittävät tapahtumat ja nerokas sanataiturointi pitävät yllä lukuiloa. Esimerkiksi, kun "nälkä loikkkasi Hugon vatsaan kuin pieni, vaativa eläin" sai minut hymähtämään ääneen. Tai nyökyttelemään hyväksyvästi, kun "koko maailma tuoksui mahdollisuuksilta". Mieleni tekisi myös päästä maistamaan kirjan sivuista tehtyä teetä! Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa 10-13-vuotiaille seikkailunnälkäisille lukutoukille ja niillekin, jotka eivät ole vielä saaneet kirjakärpäsen puremaa. 

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Saturomaani täynnä vedenalaisen maailman lumousta ja uhkaa.

  

Huikean jännittävä seikkailu johdattaa Hugon ja Lydian Marepoliin, vedenalaiseen kaupunkiin, tursaiden, merilohikäärmeiden ja merinkäisten maailmaan. Jäljittäessään rannalla kohtaamaansa poikaa, Hugo ja Lydia tempautuvat sumuhevosten vetäminä mereen. Ovatko he tulleet Marepoliin, kaupunkiin, jonka hyökyaalto on hukuttanut vuosisatoja aiemmin? Ajaton seikkailu ottaa fantasian keinoin kantaa pakolaisuuteen ja merten saastumiseen.

  

Itsenäinen jatko kirjalle Noitapeili.

    

207 sivua, Otava 2019

    

Myös täällä on kuljettu kirjahyllyn kautta toisiin maailmoihin: IBBY Finland (Teresia Volotinen), Bibbidi Bobbidi Book 

  

Mila Teräksen haastattelu

   

      

"– Miten olet oppinut koodaamaan? uteli poika.
  
– Eläinten lisäksi olen ollut pienestä asti hulluna elektroniikkaan. 
Siitä nimikin, Kati-e eli kati-elektroniikka, tyttö selitti virnistäen."

   

  

Riina ja Sami Kaarlan uusi lastenkirjasarja Pet Agents alkaa. Täältä tullaan, lemmikit! kertoo Kati-e nimisestä tytöstä, joka on rakentanut itselleen kaveriksi ja apuriksi Ti-bot nimisen robotin, joka pystyy myös kulkemaan lentämällä pienellä lautasen muotoisella aluksellaan. Kati-e on paitsi nörttityttö, myös eläinrakas ja siksi hänestä oli helppoa pitää ja samastuinkin häneen monessa kohtaa.

– Tietokone, tabletti, kännykät ja kaukosäätimet kiinnostivat minua enemmän kuin nuket. Onneksi vanhemmat tajusivat laittaa minut koodauspäiväkotiin ja elektroniikka eskariin, Kati-e nauroi. -- – Meidän koulu on tietokoneisiin ja ohjelmointiin painottava, Kati-e kertoi. (s. 24)

  

Teos on kirjoitettu taidolla. Sen tarina on kiinnostava ja sisältää paljon informaatiota eläinten hoidosta ja mm. muistutuksen, ettei luonnonvaraisia eläimiä saa ottaa lemmikiksi. Se myös kertoo, että tyttö voi olla nörtti ilman sen kummempaa ihmettelyä tai alleviivaamista. Nörttityttönä arvostan tällaista lähestymistapaa todella paljon. Kati-ella on työpaja käytöstä poistetussa vesitankissa kerrostalon katolla. Aivan huima idea!
 

– Kuule, Kati-e aloitti. – Tämä oja-akvaario on tosi hieno, ja ötökät ovat kiinnostavia. Mutta ne eivät käy lemmikeiksi. -- Ne luultavasti kuolisivat melko pian. Ja sammakot, niiden poikaset ja kutu ovat rauhoitettuja, eli niitä ei edes saisi ottaa... Kaikki ötökät olisi parempi päästää takaisin ojaan. Se on niiden koti. (s. 90)

 
Suosittelen tätä kirjaa kaikille lukuharrastuksen alkutaipaleella oleville, siinä missä jo enemmänkin lukeville. Yksi hienoimmista uusista lastenkirjasarjoista, joihin olen tutustunut. Kirja on oivallinen myös käännösmarkkinoille. Hahmojen nimet eivät ole liian Suomi-keskeisiä (tällä kertaa se ei tuntunut edes liian laskelmoidulta, sillä kirjan maailma on selvästi futuristinen ja väestö on jopa sekoittuneempaa kuin tällä hetkellä) ja lasten huoneissa on enemmän tai vähemmän piilotettuja viestejä. Löytyy niin Suomen karttaa, helposti tunnistettavia animaatiohahmoja kuin klassinen kissajulistekin. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Uusi, vauhdikas kirjasarja niin nörteille kuin eläinrakkaille

  

Robottitouhuja ja kaikenkarvaisia lemmikkejä yhdistävän sarjan avaus! Pet Agents koukuttaa kouluikäiset.

  

Kati-e on itsenäinen nörttityttö, joka rakastaa eläimiä yhtä palavasti kuin elektroniikkaa ja koodausta. Alkuun Kati-e autteli lemmikkiasioissa lähinnä naapureita ja tuttuja, mutta kun apua alettiin pyytää yhä kauempaa, hän päätti rakentaa itselleen lentävän robottiapulaisen, Ti-botin. Pet Agents - lemmikkiagentit - oli syntynyt! 

   

Kati-en ja Ti-botin päiväohjelma on taas täynnä tehtävää: Sofia kaipaa apua koirarodun valinnassa, rouva Frangille täytyy löytää koiranulkoilutusapua ja 13-viikkoisen Hugo-pennun vatsa on sekaisin. Lisäksi kotona pitää siivota rottien häkki ja hankkia eläimille ruokaa. Onneksi Kati-e voi lennättää Ti-botin asiakaskäynneille ensi hätään! Lemmikkipulmien ohella agenttikaksikko osaa auttaa visaisemmissakin villieläimiin liittyvissä kysymyksissä. Mitä tulee tehdä, kun tienvarresta löytää oravanpoikasen? Saako sammakonpoikasista ja muista puron asukeista perustaa kotiakvaarion? Kati-e kyllä kertoo! 

  

Riina ja Sami Kaarlan uudessa, vauhdikkaassa Pet Agents -sarjassa on jokaiselle jotakin: se tempaa mukaansa niin eläinrakkaat kuin nörtit. Kirjoissa on sopivasti tekstiä ja runsas nelivärikuvitus. Katolta ja yläilmoista avautuvat upeat urbaanit maisemat voisivat sijoittua melkein mihin tahansa maailman metropoliin. Sarjan seuraava kirja ilmestyy jo syksyllä 2019!

    

109 sivua, Tammi 2019

    

Kirja on luettu myös täällä: Luetaanko tämä?
   

 

"Tämän viikon aikana olin pohtinut monenlaisia asioita Elviksen kanssa:

  

- se miltä näyttää, ei ole yhtä tärkeää kuin se, millainen on

- jokaisen pitäisi antaa olla sellainen kuin on

- jokainen saa päättää omista häistään ihan itse

- myös vanhus voi olla viraali."

 

 
Maria Kuutin lastenkirjasarjassa ilmestyi jo seitsemäs osa, Anna ja Elvis häähumussa. Annan villillä tavalla kiltti mummo järjestää tuttuun tapaansa tohinaa ympärilleen. Hän on menossa naimisiin ja tulee kuuden aikaan aamulla megafonin kanssa ilmoittamaan siitä poikansa perheelle. On käytävä kasvohoidoissa, ostettava mekko ja pidettävä polttarit. Mutta vaikka kaikki ei mene aivan niin kuin on suunniteltu, lopussa kaikki ovat onnellisia. Etenkin kun Anna tsemppaa mummoaan: "- Ole nyt reipas juustonaksu!".
 

Olimme kaikki häikäistyneitä. Mummo näytti värikkäässä mekossaan ihan pinjatalta. Toivottavasti kukaan lapsivieraista ei yrittäisi hajottaa mummoa karkkien himossa. (s. 40)

 
Kuutti käy kirjan kautta tärkeää keskustelua sosiaalisesta mediasta. Moni Annan ikäinen käyttää jo Instagramia, mutta hän itse aikoo odottaa, kunnes on riittävän vanha. Hänestä on outoa, että esimerkiksi luokkalaisensa Elina lataa koko ajan kuvia itsestään ja pyytää mp:tä, sillä tuttujen mielipide  tuskin muuttuu kovin nopeasti ja vieraiden kommenteilla ei ole merkitystä. Elviksen kaveri puolestaan oli huijannut olleensa matkoilla ja tavanneensa useita suomalaisia tubettajia.
 

Somessa satuilu ja tosiasiat menivät minusta jotenkin sekaisin. Mietin, tajusivatko kaikki sen. (s. 102)

 
Kuutin kieli on värikästä ja hahmoilleen sopivaa. Eräässä kohdassa Annan mielestä mummo näyttää lytistyneeltä appelsiinilta. Mummo myös päätyy sanaharkkaan toisen iäkkään naisen kanssa ja he käyttävät laajan kirjon ihastuttavan mielikuvituksellisia ilmaisuja, jotka tuovat mieleen monet luovasti nimetyt sienet ja kasvit, kuten pörröhattara, nurhukeltano, räpelö, tahmikki, hörtsö ja törökki Ja kun mummo on kauneishoidossa, hän toteaa, että jos vahattaisiin vain viikset, sillä eikös säärikarvat ole nykyään muodikkaat. Tätä ennen mummo oli karjaissut vertahyytävästi ensimmäisen vahaliuskan kiskaisun jälkeen.

Sarja on oivallista luettavaa alakoulun ensimmäisillä luokilla oleville.
 

Arvosana:

     

Takakannesta:

Annan mummo on menossa naimisiin! Kaikki yrittävät auttaa mummoa omien kykyjensä mukaan, sillä häät järjestetään hyvin pian. Anna on kiinnostunut mummon mekkovalinnoista ja hääaskarteluista, äiti taas häiden perinteistä. Elvis tekee mummolle sometilit, ja mimmi puolestaan vouhottaa tervehenkisyyden merkityksestä. Mummon into vaihtuu alakuloon, kun hän kohtaa vastoinkäymisen toisensa jälkeen. Lopulta häät ovat jopa vaarassa peruuntua...
 
Suosikkisarjan seitsemäs osa on täynnä vauhtia, kommelluksia ja suuria tunteita. Monimutkaisten hääjärjestelyiden keskellä Anna ajautuu miettimään, mikä elämässä lopulta on tärkeintä.
 
Maria Kuutti on kangasniemeläinen kirjailija ja sanataideohjaaja. 

      

127 sivua, Karisto 2019

Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)

  
Sarjassa ilmestyneet:

1. Anna ja Elvis kylpylässä (2014)
2. Anna ja Elvis mummolassa (2015)
3. Anna ja Elvis leirillä (2015)
4. Anna ja Elvis ja verraton vaari (2016)
5. Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (2017)
6. Anna ja Elvis vaippasirkuksessa (2018)
7. Anna ja Elvis häähumussa (2019)

   

 

"Tähyilen merelle ja erotan kaukana saaren, joka näyttää erilaiselta kuin 

yksikään saari maapallolla. Selkeinäkin päivinä sitä ympäröi kellanharmaa usva, 

jonka keskeltä törröttää isoja, teräviä kivimuodostelmia. Kaukaa katsottuna se 

näyttää vähän linnalta. Haikailen sinne. Ehkä siellä saisi vihdoin olla rauhassa."

 

 
Kepler62 -sarjan toisen tuotantokauden toinen osa on eeppisellä kannella varustettu Saari. Pasi Pitkäsen kuvitus on, kuten aina, 5/5. Harmillisesti tällä kertaa kirjoitusvastuussa olevan Bjørn Sortlandin tarina ei ole aivan samalla tasolla, ja olenkin aina pitänyt enemmän Timo Parvelan kirjoittamista osista.
 

Nyt täällä on paria poikkeusta lukuun ottamatta pelkkiä nuoria. Me voimme rakentaa uuden maailman. (s. 24)

 
Kun sarjan ensimmäinen kuuden kirjan sykli alkoi, odotin aina malttamattomana seuraavaa osaa, sillä tarinankerronta oli ensimmäisellä kaudella todella kiinnostavaa. Tämä toinen kausi eli Uusi maailma on ollut iso pettymys siihen verratuna. Kirjailijat ovat hukanneet sen taian, joka teki sarjasta alussa koukuttavan. Sen sijaan, että uuteen planeettaan tutustuttaisiin, juoni keskittyy liikaa ihmisten välisiin valtasuhteisiin ja tarinalle luodun miljöön koko potentiaali ei pääse käyttöön.
 

Vietin paljon aikaa yksin, mutta opin silti yhden asian: Ihmisistä ei ole mihinkään. He valehtelevat. He varastavat. Heillä on salaisuuksia. Usein he eivät tiedä, keitä he ovat tai mitä he haluavat. (s. 21)

 
Saari keskittyy Marien murjottamiseen ja samanaikaiseen diktaattoriuden havitteluun. Olivia yrittää ohjata marieta olemaan ensimmäinen Vallvik, jonka nimeen ei liitettäisiä pelkästään aseita ja kuolemaa, vaan tämä voisi olla viisas johtaja. Sarja on mennyt myös todella väkivaltaiseen suuntaan. Ei sillä, etteikö ensimmäiselläkin kaudella olisi ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nyt mopo on lähtenyt pahasti käsistä. Kuvituksessakin on varsin graafista materiaalia, esimerkiksi kun Marie lyö siskopuoltaan nenään ja yrittää murhata asevalmistaja-isänsä.
 

Jos olisin nähnyt elokuvan tytöstä joka menee tuntemattomalla planeetalla yksin hylättyyn avaruusalukseen, olisin ajatellut: "Oletko täysi idiootti? Älä tee sitä!" (s. 81)

 
Kirsikkana tämän mauttoman kakun päällä on se seikka, että hahmot puuroutuvat keskenään. On vaikeaa erottaa Marien, Lisan ja Olivian persoonia, sillä ne ovat niin samanlaisia. Välillä olinkin lukiessani hämmentynyt, milloin Marie puhuu Lisan ja milloin Olivian kanssa, vaikka repliikkien perässä olikin heidän nimensä.  Jos minulla on ongelmia tämän kanssa, kuinka kummassa lukija, jolla on vaikeuksia seurata lukemaansa pärjäisi? Harmittaa, ettei sarja ole jaksanut kannatella odotusten painoa. Luen silti vielä ainakin seuraavan osan, jos siinä vaikka karistettaisiin tämä hetkellinen heikkous pois ainesluettelosta.
 

Arvosana:

     

Takakannesta:

Be part of the story.
 
Kepler62 Uusi maailma kuvaa tuntemattomalle planeetalle asettuneiden lasten elämää. Siellä seikkailu tutkimattomalle saarelle jatkuu täynnä vaaroja ja yllätyksiä. Kepler62-seikkailusarjan toisen tuotantokauden itsenäinen toinen osa!
 
Kepler62 e –planeetan lapset ovat jakautuneet kahteen heimoon.
 
Marie etsii piileskelevää isäänsä, asetehtailija Vallvikia ja joutuu uskomattomien haasteiden eteen. Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäsen huippusuosittu, kansainvälinen kirjasarja Kepler62 on edennyt toiseen tuotantokauteensa. Kepler62 Uusi maailma kuvaa tuntemattomalle planeetalle asettuneiden uudisraivaajalasten elämää.
 
Marie liikkuu porukassa, joka haluaa kadonneen asetehtailijan takaisin johtajakseen. Epävarmuus ja vainoharhaisuus kasvavat leirissä ja odotukset kohdistuvat asetehtailijan tyttäreen, Marieen.
 
Marie aloittaa yksinäisen matkan löytääkseen ja pysäyttääkseen isänsä. Hän uskoo isän piileskelevän tutkimattomalla saarella, joka on täynnä yllätyksiä. Joutuuko Marie taistelemaan omaa isäänsä vastaan?

     

Suomentanut: Outi Menna, 185 sivua, WSOY 2019
 
Alkuperäinen nimi: Øya (2019)

  

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

Sarjassa ilmestyneet:
Ensimmäinen kausi:

1. Kutsu (2015)
2. Lähtökaskenta (2015)
3. Matka (2016)
4. Pioneerit (2016)
5. Virus (2017)
6. Salaisuus (2017)

Toinen kausi - Uusi maailma:

1. Kaksi heimoa (2018)
2. Saari (2019)
3. Kuiskaajien kaupunki (tulossa syksyllä 2019)

Naistenviikko | Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Sillloin Salli kysyi sitä, mitä kukaan muu ei ollut tohtinut.
"Raparperi, miksi sinulla on kaksi isää?"
Raparperi oli jo etukäteen miettinyt mitä vastaisi kysymykseen sitten, kun se tulisi eteen.
"Siksi kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri", hän sanoi.

     

    

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 21. heinäkuuta viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Kirjankansibingo: Harrastus

   

Johanna Hulkon lastenkirjasarja Geoetsivät on hyvin suosittu ja luettu sarja ainakin oululaisten lasten keskuudessa, teokset ovat aina lainassa. Tein tuon havainnon, kun olin loppuvuoden 2017 töissä Oulun koulukirjastoissa. Laitoin nimen korvan taakse, ja viimein nyt tuli hyvä hetki tutustua tähän jo ilmiöksi nousseeseen sarjaan sen ensimmäisen osan Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus avulla. Enkä yhtään ihmettele, miksi sarja maistuu niin hyvin nuoremmille lukijoille. Teksti on hauskaa, mutta lukijaansa aliarvioimatonta ja jopa aikuinen viihtyy mainiosti sen parissa. On pakko lukea lisää tätä sarjaa.

On kesä, koulu on juuri päättynyt ja se tarkoittaa, että voi olla ulkona vaikka koko päivän. Päähenkilö on viidesluokkalainen Raparperi, joka harrastaa geokätkeilyä. Hänen isänsä ja tämän puoliso Pekka lukivat aiheesta ensin lehdestä, minkä jälkeen kaikki kolme liittyivät kätköilijöiden verkkosivustolle ja olivat pian koko perheen voimin etsimässä ensimmäistä kätköään. Raparperi houkutteli parhaan ystävänsä, neljännellä luokalla olevan Emmin mukaan ja nimimerkillä Geoetsivät kaksikko on löytänyt jo kaksikymmentä kätköä. Raparperi on lukemassa kesän aikana kuusi kirjaa, jotta saa ratkaistua mysteerikätkön koordinaatit.
 

Koulun huoltomies, jota kutsuttiin Luksukseksi. Aina kun häntä tarvittiin, opettajat muistivat sanoa, että on kyllä luksusta, että meidän koulussa on oma huoltomies, ei sellaista nykyaikana tavallisesti kouluissa ole. (s. 10)

 
Tytöt ja Raparperin isät lähtevät etsimään kätköä onton, Pirunpesäkiveksi kutsutun siirtolohkareen läheltä. Se on tafoni, eli kiveen on rapautumalla syntynyt luolia, joihin pystyy menemään sisälle. Raparperin mielestä kivi näyttää aivan jätiiläisen pudottamalta juustolta. Kiven sisällä tuoksuu sammalelta ja samalta kuin Raparperin mummon maakellarissa. Kiva retki päättyy siihen, että Emmin pikkusisko Salli hukkaa vasta saamansa puhelimen, eikä tämä uskalla sanoa siitä aikuisille.

Oli taikailta, valkoista, kesäillan valoa, pallona iniseviä hyönteisparvia, metsän kosteinen, sammalen tuoksu ja järvestä kantava veden ääni. Jossain huusi kuikka. (s. 91)

 
Seuraavana päivänä tytöt suunnittelevat uuden retken kivelle etsiäkseen puhelinta. Matka on polkupyörillä pitempi kuin autolla ja kaiken lisäksi yhden pyörän kumi hajoaa. Onnettomuudet seuraavat toisiaan ja pian heillä on harminaan kaksi kastunutta ja yksi kadonnut puhelin. Sallin puhelinta etsiessään Raparperi näkee oudon miehen metsässä. Tämä jättää jälkeensä paketin, josta lasten tutkiessa paljastuu seteleitä. 
 

Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään hekeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Samakoitakin. (s. 5)

Opin teoksesta paljon geokätkeilystä ja sen erikoissanastosta. Reissuötökkä on pieni esine, jonka siirtyy kätköstä toiseen ja se on tarkoitus saada kuljetettua jonnekin tiettyyn paikkaan. Jästi on asiaan vihkiytymätön, eli ei harrasta geokätkeilyä. Pahimmassa tapauksessa jästit saattavat tuhota tai varastaa kätkön "olipa joku ääliö joskus pissinytkin löytämäänsä purkkiin". Tämä oli oikein hieno teos, jota suosittelen erityisesti 9-12-vuotiaille.
 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Geokätköilyharrastus vie nelosluokkalaisen Raparperin aina huimiin seikkailuihin, mutta joskus lipsahtaa vähän liiankin jännittäväksi. Kaikki alkaa, kun Raparperin ystävän Sallin kännykkä hukkuu metsäreissulla. Kun siihen lisätään muutama erittäin ikävä sattumus, tyttöjen neuvokkuus joutuu koetukselle. Yö taivasalla näyttää jo todennäköiseltä, kunnes vanhat periviholliset, ylirasittavat partiopojat, saapuvat telttoineen. Pian selviää, että lapset eivät ole metsässä yksin. Pimeydessä telttaa lähestyvät suden kokoinen otus ja omituinen, kysymyslauseilla puhuva hiippari...
 
158 sivua, Karisto 2013

 
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
• Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
• Geoetsivät autiolla saarella (2014)
• Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
• Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)

  

Rahakäärön arvoitusta ovat olleet ratkomassa myös: Kirjavinkit, Hemulin kirjahylly, Kujerruksia, Notko, se lukeva peikko

Henrik Fexeus: Menetetyt (Viimeinen illuusio #1)

"Tukoholma oli valtava vankila. 

Et näe seiniä ennen kuin koetat lähteä kaupungista."

   

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

     

Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -sarjan aloittava Menetetyt on niitä kirjoja, joista ei etukäteen tiedä mitään ja luettuaan ihmettelee, että miksi tästä ole kuullut aikaisemmin. Teos muistuttaa hieman R.L. Stinen kauhusarjoja, mutta se on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille. Samankaltaista ovat painajaismainen tunnelma, yllättävät paljastukset ja odottamattomat juonenkäänteet. 

  

Oli kuin hän olisi ollut jumissa unessa, josta ei pystynyt heräämään. Hän oli kerran lukenut venäläisen novellin koneesta, joka sai ihmiset näkemään unta unien näkemisestä. Ongelma oli siinä, etteivät he enää tienneet mistä unesta heidän piti herätä tietääkseen palanneensa todellisuuteen. (s. 78)

   

Alussa kaikki on vielä melko normaalia. Bussilakko on vain venynyt vähän pitkäksi, ja Kyn isää harmittaa, kun ei pääse töihin. Ky saa isältään 17-vuotissyntymäpäivälahjaksi kehystetyn julisteen idolistaan, Harry Houdinista. Yrittäessään kiinnittää sen seinälleen, Ky lyö vahingossa naulasta ohi ja seinään tulee reikä. Reikä vaivaa Kyta ja melkein huomaamattaan hän nakertaa reikää pikku hiljaa isommaksi. "Mikään muu maailmassa ei enää ollut todellista, vain reikä oli todellinen." (s. 22) Lopulta hän mahtuu astumaan aukosta seinien väliin. Tämän jälkeen mikään ei ole enää samoin. Seinien välistä löytyy romusta rakennetut portaat sekä poika, joka asuu tuossa liminaalimaailmassa. 

  

Hän oli kuin tutkimusmatkailija, joka oli löytänyt maailman, jonka kaikki muut olivat unohtaneet. (s. 53 )

Hän oli juuri löytänyt uuden maailman. Paikan, jossa pystyi jopa asumaan, piilossa muulta todellisuudelta. (s. 62)

  

Kyn lisäksi tapahtumia seurataan myös peruskoulun viimeisellä luokalla olevan Adamin näkökulmasta. Adamilla on selviä autismin kirjoon kuuluvia oireita: kun maailma tuntuu liian käsittämättömältä, hän rauhoittuu ajattelemalla valkoista väriä. Hänen huoneensakin on pelkistetty ja valkoinen, vain vähäisiä ärsykkeitä aivoille. Hänen on vaikea ottaa kontaktia ihmisiin, eikä hän pidä puhelimessa puhumisesta, sillä ei voi tietää pelkkien sanojen perusteella, mitä ihmiset oikeasti tarkoittivat. Hampaat paljastaen hymyilevät saavat hänet ajattelemaan petoeläimiä.

  

Tuttu tunne jumissa olemisesta palasi. Hänen piti löytää tie pois, tie ulos. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. (s. 24)

  

Ky, Adam ja seinien välistä löytynyt Jaquin liittyvät erikoisten, Tukholman unohdettujen tunneleiden, huoltotilojen ja kellareiden verkostossa elävien nuorten joukkoon. He yrittävät selvittää kaupunkia piinaavaa mysteeriä, mutta onko heilläkään kaikki aivan kunnossa? Miksi bussit lakkoilevat ja metrollakaan ei pääse pois kaupungista? Todellisuuden reunat aaltoilevat. Keneen voi luottaa? Miksi Adamin isä seisoo autotallin nurkassa jähmettyneenä?  

    

Nackan luonnonsuojelualue oli kuin SimCity luonnollisessa koossa. Kuin valtava legometsä, joka oli koottu samanlaisista palasista. (s. 56)

    

Lukiessani epäilin koko ajan kaikkea ja kaikkia, sillä unenomainen, hämmentävä maailma ei halua paljastaa salaisuuksiaan helpolla. Odotan kyllä mielenkiinnolla elokuussa ilmestyvää toista osaa Ontot. Tämä kirja on todellinen yllättäjä, johon toivon lukijoiden tarttuvan, vaikka se päältäpäin näyttääkin niin viattomalta ja vähäeleiseltä.

    

Ensin hän ajatteli näkevänsä epätavallisen symmetrisiä puita, mutta niiden liikkeet paljastivat niiden olevan jotain muuta. Olivatko ne ihmisiä? Olennoilla tuntui olevan pidemmät kädet ja jalat kuin olisi kuulunut olla mahdollista. (s. 67)

  

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä. 

  

Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin. 

Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio? 

  

Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan. 

  

Henrik Fexeus on Ruotsin suosituin mentalisti, tv:stä tuttu ilmiömäinen psykologinen manipuloija. Hänen tietokirjansa ovat myyneet Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 30 kielelle. Viimeinen illuusio on hänen avauksensa YA-kaunokirjallisuudessa: siinä hän yhdistää mentalistintaitonsa, kirjoittajanlahjansa ja rakkautensa fantasiakirjallisuuteen.

  

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 360 sivua, Jalava 2019
  
Alkuperäinen nimi: De förlorade (2017)

  

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja 

     

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Laura Lindstedt: Oneiron, Jeff VanderMeer: Hävitys, Leena Krohn: Hotel Sapiens

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

"Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus,

on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen."

  

   

Arvostelukappale

  

Tunnelmamusiikkia: Katy Perry ft. Migos: Bon Appétit (P.S. Kannattaa katsoa musiikkivideo linkin takaa)

  

Notkeasti genren kuin genren omakseen ottavan JP Koskisen Kannibaalien keittokirja oli jonkin aikaa hilloutuneena arvostelukappalepinoon. Teos päätyi viimein luettavakseni tammikuun lopussa, koska tarkoituksenani oli lukea vielä mahdollisimman monta vuonna 2017 ilmestynyttä kirjaa ennen Blogistanian kirjaäänestystä vuoden parhaista kirjoista. Lukukokemus ei ollut ihan sellainen kuin olisin toivonut. Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on jakanut mielipiteeni näin kahtia. Vähän ennen kuin tartuin kirjaan peräti kahdessa blogissa (Kirsin kirjanurkka ja Bibbidi Bobbidi Book) julkaistiin kokemuksia teoksesta ja bloggaajien mielipiteet olivat kiinnostavasti skaalan ääripäissä.

   

Ihminen ei ole uhanalainen laji. (s. 143)

    

Teoksen alkupuolen 86 sivua kattaa parodisen keittokirjaosuuden, jossa esitellään  reseptejä erityyppisille ihmislihoille, 18 arkiruokaa ja yksi jälkiruoka. Pissiksistä täytyy poistaa ruoaksi kelpaamattomia osia, kuten silikonia, toimitusjohtajien aivoja ei voi syödä korkean ureapitoisuuden vuoksi, kansanedustajien selkäranka on erittäin pehmeä tai jopa kokonaan surkastunut, vapaat taiteilijat maistuvat riistaisalle, suvakki sopii jälkiruokiin, rasistin liha on puolestaan myrkyllistä. Pidin tämän osuuden mustasta huumorista ja ihmistyyppien karikatyyreistä, nauroin välillä ääneen ja siteerasin katkelmia miehelleni lukiessani kirjaa sängyssä ennen nukkumaan menoa.

Suolatut, rapeat korvanlehdet ovat nuorison herkkua. (s. 61)

  

Loppupuoli kertoo Kannibaalien keittokirjan kirjoittajasta, sivutoimisesta ravintolakriitikosta, joka syö ihmisiä. Hän tekee töitä kotoa, koska ahdistuu ihmisten keskellä, sillä hänellä on poikkeukselliset haju- ja makuaisti. Hänellä on jopa lääkärin todistus, jossa suositellaan etätyöskentelyä, mutta uusi pomo ei välitä siitä, vaan pakottaa päähenkilöreppanan takaisin mainostoimistolle olemaan läsnä. Hankalan pomon lisäksi miehellä on veli, joka elää yhteiskunnan ulkopuolella ja kaivelee hieman laittomastikin tietoja ihmisistä, etenkin lapsuuden kodin epämääräisestä naapurista.

  

Kaupungissa ihminen alkoi helposti kuvitella itsestään liikoja. Pimeydessä suunnattoman tähtitaivaan alla näki, kuinka mitätön roska maapallo oli universumin syleilyssä. (s. 118)

  

Jälkimmäinen, dekkaristinen puolisko ei ollut samalla tasolla alun kanssa. Vaikka välillä saatoin samaistua päähenkilöön, jäi se kuuluisa jokin puuttumaan lukukokemuksesta. Eräs naissivuhenkilö onneksi toi teokseen mukaan paljon kiinnostavuutta ja ilman häntä loppupuolesta olisi ollut vaikeaa mainita hyviä puolia. Teos tarjoaa todella kiinnostavan ratkaisun maapallon ruokapulaan ja väestönkasvun hillintään (olen itse heittänyt vastaavan idean joskus vitsinä kahvipöytäkeskusteluissa). Tämä olisi toiminut ehkä paremmin pelkkänä vitsikkäänä reseptikokoelmana kuin romaaniksi venytettynä. 

  

Laumautumista suositaan valtioiden taholta sen vuoksi, että suurtakin lammaskatrasta voi kaitsea yksi koira. Itsenäinen ajattelu on aina ollut vaarallista. (s. 142)

    

      

Arvosana:

  

Takakannesta:

Musta satiiri lihansyönnin maailmasta

  

"Kun katsoin lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävää maata, näin auringon polttaman maan. Kuumuudesta väreilevä ilmakuiski minulle, että joskus ihmisenkin olisi pakko osallistua maailman pelastamiseen. Lupasin, että sen aika oli koittanut."

  

Kannibaalien keittokirja on mustan huumorin sävyttämä trilleri, genrerajoilla leikittelevä romaani erityisestä miehestä, jolla on erityinen lahjakkuus.

  

251 sivua, Like 2017

   

Muita lukukokemuksia: Aamulehti, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Bibbidi Bobbidi Book, Kulttuuri kukoistaa