Kerstin Gier: Vala - Unien toinen kirja

"Ja se on vasta alkanut."

  

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla. 

  

Kesäkuussa ilmestynyt Lupaus aloitti Kerstin Gierin kolmiosaisen Unien kirjat -sarjan, ja sen toisen osa julkaistiin jo lokakuussa. Vala jatkaa Liv Silberin seikkailuja unien maailmassa muutamaa viikkoa myöhemmin siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa jäi. Trilogia sijoittuu osaksi nuorten koulumaailmaan keskittyvien paranormaalin romantiikan ja maagisen realismin teosten kaanonia.

  

Aikaisemmin hyvin tiivis poikajoukko, Grayson, Henry, Jasper ja Arthur, on hajaantunut. Arthurin tyttöystävä Anabel on mielisairaalassa yritettyään uhrata Livin kuvittelemalleen demonille. Jasper puolestaan viettää viimeisen opiskeluvuotensa Ranskassa parantaakseen kielitaitoaan. Livin velipuoli Grayson ja tytön tuore poikaystävä Henry pitävät kuitenkin yhteyttä satunnaisesti. Etenkin jos asia koskee Liviä.

  

Vain Liv ja Henry käyvät yhä aktiivisesti salaperäisellä unikäytävällä ja vierailevat toistensa unissa. He ovat seurustelleet reilun kuukauden, mutta Henry ei ole kertaakaan vienyt häntä kotiinsa. Liv huomaa ystäviensä tuntevan Henryn salaileman perhetaustan paremmin kuin hän. Yrittäessään kaivaa vastauksia pojasta Liv onnistuu vain aiheuttamaan riitaa heidän välilleen.

  

Livin pikkusisko Mia on alkanut kävellä unissaan. Löytäessään siskonsa toisen kerroksen avoimen ikkunan ääreltä, Liv pelkää jonkun ohjailevan Miaa unimaailmassa. Kuka haluaisi loukata Miaa, ja mistä koulun juorublogia kirjoittava Secrecy saa tietoonsa Livin henkilökohtaisia asioita, joista vain muutama hänen perheensä jäsen tietää? Toisessa kirjassa keskeistä ovat salaisuudet, joita löytyy kaikilta, mutta joita harva haluaa paljastaa.

  

Gierin humoristinen tyyli viihdyttää, lisäksi Valassa on hauska Suomi-viittaus. Teokset ovat nopealukuisia ja koukuttavia; kevyitä, mutta myös sopivassa määrin jännittäviä. Etenkin unikäytävillä kohdatut erikoiset hahmot saavat aikaan väristyksiä. Vala maistuu trilogian toiselta osalta: tarina on kiinnostava, mutta paljon uutta ei kerrota. Päätösosa lupaa paljastaa salaisuuksia: kuka piileskelee kaikkitietävän Secrecyn nimimerkin takana ja selittää, mikä unimaailma pohjiltaan on.

  

Kolmas osa, Silber - Das dritte Buch der Träume, on ilmestynyt Saksassa lokakuussa 2015, mutta vielä ei ole tietoa, millä aikataululla se käännetään suomeksi. On kuitenkin oletettavaa, että se julkaistaisiin kevään 2016 aikana.

  

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt:

• Lupaus - Unien ensimmäinen kirja (6/2015)

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kuusitoistavuotiaan Livin elämä muuttui kertaheitolla, kun hän muutti äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa Lontooseen. Liv alkoi nähdä hyvin todentuntuisia unia ja päätyi puoliksi vanhingossa erään salaseuran jäseneksi. Livin elämä on nykyään outoja tapahtumia täynnä. Uuden koulun salaperäinen Secrecy näyttää tietävän kaikki Livin salaisuudet. Mistä hän on ne kuullut, ja kuka Secrecy oikein on? Miksi Livin sisko Mia on yhtäkkiä alkanut kävellä unissaan? Ja mikä on tuo kumma hahmo, joka hiipii Livin unimaailman loputtomilla käytävillä? Liv saa apua etsivän työhönsä velipuoleltaan Graysonilta ja (ainakin tämänhetkiseltä) poikaystävältään Henryltä. Öisin saa selville vaikka mitä...

  

Livin kaksoiselämä unen ja valveen rajamailla jatkuu Kerstin Gierin suositun Unien kirjat -nuortensarjan vauhdikkaassa toisessa osassa. Ensimmäinen osa Lupaus - Unien ensimmäinen kirja julkaistiin kesällä 2015. Kirjailijalta on aiemmi ilmestynyt myös suosittu Rakkaus ei katso aikaa -trilogia.

  

Suomentanut: Heli Naski, 338 sivua, Gummerus 2015

   

Alkuperäinen nimi: Silber: Das zweite Buch der Träume (2014)

   

Teoksesta muualla: Risingshadow

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 4

Sunnuntai 25.10.

  

  

Klo 11:00-11:30 Aleksis Kivi | Viimeinen messupäivä alkoi kirjan vuoden 2015 yhteenvedolla. Idean äiti on Laila Hirvisaari, joka kertoi saaneensa ajatuksen kirjan vuodesta jo useampi vuosi sitten. Hän oli kuullut kirja-alan kriiseilystä ja ajatellut, mitä jos olisi teemavuosi, joka nostaisi kirjallisuuden kaikkien huulille; koota yhteen lukijat ja moninaiset kirjallisuustapahtumat. Teemavuoden suojelijana on presidentti Sauli Niinistö. Niinistö yhdessä puolisonsa Jenni Haukion kanssa haastoi suomalaiset: ”Antakaa lapselle lukuaikaa!”

  

Hirvisaaren lisäksi lavalla kuultiin Antti Tuomaista ja alkutiedoista poiketen myös lukutaitolähettiläs Siri Kolua. Kirjailijoiden sanoma nuorille oli, että lukipa mitä tahansa, vaikka Aku Ankkaa tai urheilijoiden elämäkertoja, se on ihan okei, kunhan luet jotain. Jos lukuinnostus tulee peleistä tai elokuvistam, ei vanhempien tule väheksyä tätä. Kolu kertoi myös koulukiertueestaan ja siitä, kuinka on esitellyt kouluissa mm. uudenlaisia tapoja tehdä kirjaesitelmiä. 

  

Hirvisaari piti tärkeänä, että vanhempien kirjailijoiden tulee avata ovia nuoremmille kirjailijoille, jo ihan suomen kielen ja -kirjallisuuden säilyttämiseksi. Sillä ovathan kaikki kirjailijat samanarvoisia, eikä heidän keskenään ole kilpailuasetelmaa, vaan he auttavat toisiaan ja heittelevät ideoita. Kirjan kirjoittamista pidettiin maailman yksinäimpänä työnä, etnkin kun ei voi kertoa työstään kenellekään. Myös kirjojen hinnasta keskusteltiin: tiesittekö, että kirjan hinta sisältää myös kirjailijan pitkäaikaisen taustatyön keräämisen?  

  

  

Klo 14:00-15:00 Boknäsin osastolla 6r121 | Olin valinnut bloggaajapisteellä pönöttämisvuorokseni sunnuntain viimeisen tunnin, mutta menin paikalle jo hieman aikaisemmin Ompun kaveriksi. Montaa vinkkiä en saanut kaupattua, Kirjanurkkauksen Satulle ujutin ovelasti oman vinkkilistani (Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Jeff VanderMeer: Hävitys) mutta aivan pisteen sulkemisaikaan pääsin vinkkaamaan yhdessä Reijon kanssa Harry Potterin juuri lastensa kanssa lukeneelle äidille. Oma vinkkaukseni oli Angie Sagen Septimus Heap-sarja, Reijo puolestaan vinkkasi Diana Wynne Jonesin  Chrestomaci-sarjaa. Ihania nuo kirjahyllyt! ♥

  

    

Klo 16:00-17:00 Kullervo | Messujen viimeinen paneeli-keskustelu, jota menin kuuntelemaan, oli Tieteisfiktio nyt! Keskustelijoina olivat Magdalena Hai, Anni Nupponen ja Jaakko Markus Seppälä. Keskustelun vetäjänä oli M.G. Soikkeli. 

  

Aluksi kirjailijoilta kysyttiin, millaisen avaruusscifin he kirjoittaisivat. Hain teoksessa olisi viktoriaanisesti kalustettu sukupolvialus, jonka keskellä olisi viidakko. Nupponen yhdistäisin orgaanisesi ihmisen ja koneen. Alus, jolla he matkustaisivat muuttuisi laskeutuessaan puuksi. Myös Seppälä kirjoittaisi sukupolvialuksesta, mutta sijoittaisi sen kenties veden alle, sukellusveneeksi. Suljettu tila on kiehtova miljöö tarinankertojalle. Soikkeli oli kirjoittamassa ensi kuussa NaNoWriMossa suljetun tilan avaruusseillua.

  

Kirjoitetaanko suomalaista scifiä vain alan harrastajille?  Seppälä aloitti kysymykseen vastaamisen kertomalla, että kirjoittaa siitä, mikä häntä itseään kiinnostaa. Siksi Lemenistä tuli kyberpunkkia, sillä kyynisyys ja epätoivosisuus vetävät puoleensä. Häntä vain jäi hieman harmittamaan, että Liken markkinoinnissa teosta kuvailtiin "kuumeiseksi teknotrilleriksi", eikä sen scifielementtejä mainittu. Tavallaan ymmärrän markkinoijaa: kirja halutaan myydä mahdollisimman monelle lukijalle, mutta onhan tuo nyt hieman harhaanjohtavaa... 

  

Myös Hai kirjoittaa ensisijaisesti itselleen. Suunnitellessaan ensimmäistä Gigi ja Henry kirjaa hän kertoi ihastuneensa samaan aikaan steampunkkiin, joten genren löytyminen sattui hyvään saumaan. Tulevassa teoksessa Hai tulee yhdistelemään scifiä ja fantasiaa, niin että tiedettä kuvaillaan magiana. Hän nauttii rajojen sekoittamisesta. Viime aikoina hän on ihastunut mangan kerrontatapoihin ja japanilaiseen sekä korealaiseen kulttuuriin. Nupponen kirjoittaa tarinan ehdoilla. Genre tulee sivutuotteena. Hänen Kauheat lapset -teostaan voi kuvailla esimerkiksi frankenstein tarinaksi, futuristiseksi höyry-, ratas- ja kellokoneistopunkiksi. 

  

Miksi tiedefiktio ei näy kirjallisuudessa, vaikka se myy hyvin elokuvina ja tv-sarjoina? Hai kertoi itseänikin ärsyttäneen huomion: aina kun löydät hyvän scifi tv-sarjan, se lopetetaan. (Näin kävi kohdallani esimerkiksi Almost Humanin kanssa.) Kysyttiin, ovatko fanit liian vaativia? Vai eivätkö suuret yleisöt ole löytäneet scifin laajaa kenttää, koska näkevät sen hyvin suppeasti. Genrehän on monelle hieman vaativa. Scifin termit ovat haastavia ja se aiheuttaa omat ongelmansa: pitäisikö sanastoa suomentaa, luoda uutta vai jättää kääntämättä? 

  

Lemenin kerrottiin olevan ensimmäinen oikeasti kyberpunkkia edustava suomalainen romaani. Seppälän koodaajatausta antoi hyvää taustaa teoksessa esiintyvälle termistölle, joka luo oikealta kuulostavaa tunnelmaa. Pienen kielialueen ongelma on se, että kirjallisuuden genren konventioiden syntyminen ja muovaantuminen tapahtuu hitaasti.

  

Myös suomalainen steampunkkenttä on vasta muotoutumassa, Hai yhtenä keulahenkilönään. Miksi historiallisia tapahtumia ei ole hyödynnetty enempää suomalaisessa höyrypunkissa? Esimerkiksi, kun Tampereelle asennettiin pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot. Nokian noususta (ja tuhostakin?) saisi hyvää scifiä aikaiseksi. Onko täällä takerruttu liikaa Kalevala-mytologia-fantasiaan? 

  

Kuinka yleisöä pystyttäisiin houkuttelemaan tieteisfiktion pariin? Auttaisiko tutusta aiheesta, mutta uudesta näkökulmasta kirjoittaminen? Esimerkiksi Nupponen mainitsi irtopään, jonka avulla päästään nextille levellille. Hai ei kirjoittaessaan hae wow-effektejä, vaikka onkin kirjoittanut siitä, kuinka nuori tyttö muuttuu kirjasarjan aikana kyborgiski. Hän maintsi, kuinka on saanut yleisöltä paljon kiitosta näin rohkeasta vedosta.

  

Uusia ideoita voi testata novelleissa, mutta julkaistaanko tällä hetkellä liikaakin novellikokoelmia? Osuuskummahan on tunnettu erikoisistakin teemoista koostetuosta antologioista. Kuoriaskirjoilta löytyy myös mielenkiintoisia antologioita, kuten rillumapunk-kokoelma todistaa. Vähän aikaa sitten havahduttiin novellikriisiin, sillä kyseisen tekstimuodon pelättiin kuolevan sukupuuttoon. perustettiin Novelli palaa-kampanja. 

  

Scifi- ja fantasianovelleja ei ollut tässä yhteydessä otettu huomioon. Suomessa niitä nimittäin julkaistaan koko ajan alan lehdissä, mm. Portissa ja Tähtivaeltajassa. Eikö spefi edelleenkään ole salonkikelposta? Novelli elää nimittäin harrastajien parissa erittäin vahvasti. Suurilla kustantamoilla on erikoinen tapa laittaa spefi lähes aina lasten-ja nuortenkirjaluokitukseen, vaikka genrellä on hyvin paljon aikuisia lukijoita - miksei heidän tarpeitaan huomioida? 

  

Viimeaikainen dystopiabuumi nähtiin myös haastavana; moni ei-dystopiateos on nimittäin sattanut jäädä kustantajilta huomaamatta, sillä hyvin myyvää dystopiasoppaa on ollut helppoa tarjoilla nälkäiselle yleisölle. Myös tässäkin paneelissa pohdittiin, mikä on kirjallisuuden seuraava iso trendi dystopian jälkeen. Merkkejä raudan jäähtymisestä on nimittäin jo maailmalla havaittavissa. 

  

Lopuksi Soikkeli kysyi panelisteilta, että jos heidän pitäisi kirjoittaa kauhua, millaista tektiä heiltä syntyisi. Hai päätyi popkulttuurikauhuun, eli zombeihin. (Näin jo mielessäni, mihin aikaan hain zombiet sijoittuisivat. Viktoriaaniset zombit ovat kiehtivoa, kuten Seth Grahame-Smithin päivittämässä Jane Austenin klassikossa esitetään, klikkaa tänne lukeaksesi lisää Ylpeydestä ennakkoluuloista ja zombeista.)Seppälä kirjoittaisi scifikauhua, kenties jonkinlaista elossajäämiskamppailua avaruudessa. Nupponen puolestaan on enemmän psykologisen trillerin kannalla.

Paneelin loputtua Seppälä tuli yllättäen vielä moikkaamaan, muisti kesän lukupiirin vetämisestä. Kysyin, oliko ollut jännää esiintyä kolmesti kirjamessulavoilla ja kirjailija totesi coolisti, että kyllähän se vähän oli. Kävin kuuntelemassa Seppälää kahdesti, joten voin sanoa, että hyvin rennolta hän vaikutti esiintymisissään. 

  

    

Tähän päättyvät messutunnelmieni koostepostaukset. Nyt vielä muutaman päivän hengittämisen ja jalkojen lepuuttamisen jälkeenkin päässä pyörii messuhuuma. tai Siri Kolun sanoin, messuputken tulehdus. Jostain kumman syystä flunssa ei maagisesti parannu pörräämällä 80 000 vierailijaa keränneillä messuilla. Rankka rutistus, mutta aivan unohtumaton sellainen. Tapasin ihania ihmisiä, kirjabloggaajia, kirjailijoita ja muita kirjallisuudesta ihan sekaisin olevia kanssa lukutoukkailijoita. 

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 3

Kirjamessujen muistiossa edetään taas, tässä postauksessa käyn läpi lauantain mieleenjäävimpiä hetkiä.

Lauantai 24.10.

  

  

Bloggaajabrunssi klo 9:00-11:00 Holiday Inn | Bloggaajabrunssi oli messukeskuksen viereisessä Holiday Innissä ja siellähän olikin paljon porukkaa. Kohtasin kirjabloggaajia kirjabloggaaja, mikä tietenkin oli ihanaa, mutta yhtä aikaa hämmentävää. Kirjaneidon tapasin jo ensimmäisenä päivänä, mutta olin niin yllättynyt ja kiireinen, että en paria sanaa enempää pystynyt vaihtamaan. 

  

Bloggaajapisteelle ehdin vasta omalla pönötysvuorollani (sunnuntain viimeinen), mutta onneksi lauantain brunssilla pääsin paremmin näkemään ihania tyyppejä ja vaihtamaan muutamia sanojakin heidän kanssaan. Erityisesti täytyy mainita Minna, Krista, Tiina, Kia, Annika, Linnea ja Omppu, mutta paikalla oli myös monia muita tuttuja ja ihan uusiakin bloggaajia. Yleisöstä näki hyvin kirjabloggaajien todellakin olevan pääosin naisia.

  

Brunssin tarkoituksena oli paitsi kerätä kirjabloggaajia saman katon alle, myös esitellä joukko esikoiskirjailijoita ja heidän tuoretta teostaan. Kolme kirjailijoista oli myös ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjailija palkintoon. Brunssille osallistuivat Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Vuokko Sajaniemi (Pedot), Saara Turunen (Rakkaudenhirviö), Inga Röning (Hippiäinen), Kaisa Haatanen (Meikkipussin pohjalta), Simo Hiltunen (Lampaan vaatteissa), Jussi Seppänen (Kymmenottelu) ja Roope Sarvilinna (Kateissa).

  

Lyhyesti kirjoista:

• Kolme maailmanloppua: Absurdi, surrealistinen teos, jossa nokkelaa kieltä. Nopea luettava. ja myös lukiolaisia kiinnostava teos, jonka haluaa aloittaa alusta heti viimeisen sivun jälkeen. Tositapahtumiin osoittain pohjautuva Krista Kosonen -novellitrilogia.
• Pedot: Ehdokkaana HS:n esikoikirjapalkinnon saajaksi. Kirjailija ei halunnut määritellä teostaan maagiseksi realismiksi, koska se ei ole hänen tehtävänsä.
• Rakkaudenhirviö: Myös HS:n palkitoehdokas. Kiinnostuin kirjan päähenkilöstä, joka pakotetaan kiltin tytön rooliin, olemaan mahdollisimman tavallinen. 
• Hippiäinen: Yllätysraskaus. Keskustelua vanhemmuudesta. Päähenkilö kieltäytyy ajattelemasta joitakin oman elämänsä puolia, mutta raskaus pakottaa kohtaamaan kipukohdat. 
• Meikkipussin pohjalta: Kirjoittaja ja kirjan päähenkilö ovat molemmat kustannusalalla. Teosta on verrattu Bridget Jonesin päiväkirjoihin, vaikka Haatasen teos ei olekaan päiväkirjamuotoinen. Vaikka teoksen aihepiirit ovatkin 50+ naisen kokemusmaailmasta, oli kirjailija ilahtunut siitä, että nuoremmatkin naisten olivat löytäneet teoksen. Jatkoa kirjalle on tulossa. 
• Lampaan vaatteissa: Ei rikoskirja vaan kirja rikollisuudesta.
• Kymmenottelu: Myös HS:n palkitoehdokas. Kirjan huumoria on kiitelty. Ei urheilukirja vaan kirja urheilusta.
• Kateissa: Toinen veljeksistä katoaa. 

  

  

Brunssin kohokohtana olivat Katja Ketun (Yöperhonen) ja Mihail Šiškinin (Neidonhius) lyhyet vierailut. Bloggaajat saivat valita muutaman kiinnostavan teoksen mukaansa. Brunssin päätteeksi osa kirjailijoista jäi vielä antamaan signeerauksia teoksiin. Omaan saaliiseeni kuului hienon #Kirja-kassin (valmistajana Finlayson) lisäksi Mykkäsen Kolme maailmanloppua, Sajaniemen Pedot ja Turusen Rakkaudenhirviö. Näistä kahteen ensimmäiseen nappasin vielä kirjailijoiden puumerkin. Mykkäsen teoksen ehdin jo lukemaankin ja siitä tulee pian enemmänkin juttua blogissani. Tähän väliin voin kuitenkin sanoa, etä teos pääsi yllättämään tehokkaasti, joka käänteessä.

  

  

Klo 14:30-15:00 Louhi | Brunssin jälkeen kävin tutkimassa ruokamessujen tarjontaa mieheni ja anoppini kanssa. Ehdimme myös piipahtaa kirjaostoksilla kahden euron pöydillä. Sieltä löysin kolme lukulistallani olevaa teosta: Stefan Spjutin Staalo, David Safierin Happy Family ja J. Pekka Mäkelän Nedut. Tässä vaiheessa olikin aika siirtä seuraavaan kirjailijahaastatteluun, Jaakko Markus Seppälä ja Lemen.

  

Minulla oli ilo tavata Seppälä kesällä Kummaconissa, jolloin hän vieraili lukupiirissämme. Lisää kohtaamisesta täällä. Seppälä kertoi Louhilavalla ollessaan pitävänsä suuresti Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta, jossa pelottavien uhkakuvien lisäksi on myös herkkyyttä. 

  

Sepplä paljasti, että Lemen oli aluksi vain yksi novelli kokoelmasta, jota hän oli lähettänyt useaan kustantamoon. Like oli ainoa kustantamo, joka vastasi näyttämällä vihreää valoa, mutta vain jos Lemen kasvaa täysimittaiseksi romaaniksi. Seppälä hyppäsi kelkkaan ja kertoi naureskellen, että hän oli aina pitänyt siihen astisesta tuotannostaan eniten Lemenistä. 

  

Kirjakalliolaiset kysyivät, oliko kirjalijalla tietoinen valinta heikentää naisten asemaa kirjan todellisuudessa. Seppälä vastasi, että miehenä on helpompaa kirjoittaa miehen näkökulmasta ja siksi hän tahtoikin haastaa itsensä ottamalla päähekilöksi Ninan. Lisäksi yksi teoksessa esiintyvistä "isoista pomoista" on nainen, joten hän ei ainakaan tarkoituksella ollut etsinyt epätasa-arvoittavaa kuvastoa.

  

Haastattelijoita kiinnosti, oliko Seppälä ajatellut teoksensa tulevaisuuden ennusteena. Vaikka Soheba Cityssä onkin paljon pimeyttä ja asiat eivät mene kaikilla yhtä hyvin, ei Lemenin edustama tulevaisuuskuvitelma ole vain pelottava uhkakuva. Esimerkiksi erilaiset implantit ja kehonmuokkaukset voivat auttaa monia ihmisiä, joilta puuttuu vaikkapa raaja tai näkökyky. Tämä tosin johtaa siihen, että ihmisen ja koneen rajat hämärtyvät. Tämä sopii hyvin teoksen tematiikkaan, onhan teoksen nimikkohahmokin 3D-tulostettuun ihmiskehoon sijoittunut tekoäly. Ja onhan aihetta käsitelty jo Kalevalassakin.

  

Lemenin vaikea termistö herätti kysymyksi kirjakalliolaisiltakin. Seppälä kertoi, että tarkoituksena ei olekaan ymmärtää kaikkea (vaikka osa sanastosta onkin ihan oikeaa nörttijargonia), vaan sanojen tarkoituksena on luoda uskottavankuuoista maailmaa. 

  

Seppälä vihjaili työstävänsä tällä hetkellä uutta tekstiä, Lemenin maailmaan sijoittuvaa pitkää novellia. Jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin saamme lukea lisää Seppälältä.

  

  

Klo 15:00-15:30 Louhi | Ohjelma jatkui Louhilavalla Anu Holopaisen haastattelulla teoksesta Ihon alaiset. Kirjakalliolaiset aloittivat haastattelun kertomalla, että Holopainen tunnetaan vahvoista naishahmoistaan ja moniulotteisista fantasiamaailmoistaan. Miksi siis tällainen dystopiaa lähetyvä teos, jossa päähenkilönä onkin poika? 

  

Ihon alaiset on episodimainen romaani, eikä Holopainen ole ennen kokeillut tätä tyyliä, jossa kirjoittaisi aluksi toisistaan irrallisia juonen pätkiä ja vasta jossain myöhäisemmässä vaiheessa tarinalinjat kohtaavat. Jara oli ensimmäinen hahmo, josta Holopainen kirjoitti ja siksi hänestä tuli vahingossa päähenkilö. 

  

Holopaisesta oli mielenkiintoista kirjoittaa erilaisia tekstityylejä, sillä ne sopivat hänen mielestään hyvin luomansa maailman ajankuvaan, joka onkin tavallaan yksi teoksen hahmoista. Nuoret puhuvat teoksessa nykyisellä puhekielellä, sillä Holopaisen mielestä ei kannata lähteä ennakoimaan tulevaisuuden slangia saati käyttää kirjakieltä tällaisten hahmojen kanssa. Onhan teos myös tarkoitettu nykynuorille, jolloin on helpointa käyttää heille tuttua puhetyyliä. 

  

Kirjailija ei halunnut saarnata tai pelotella nuoria kauneusleikkauksista, vaan viimeaikaiset ilmiöt kauneuden ympärillä olivat inspiroineet häntä tutustumaan aiheeseen enemmän ja luomaan lähitulevaisuuteen sijoittuvan nuortenromaanin.

  

Haastattelijoita kiinnosti aljon kauneusleikkausten eettinen puoli, mutta Holopainen totesi, ettei ole oikea ihminen puhumaan siitä, ainakaan ilman että kuulostaa kukkahattutätiltä. Kauneusriippuvaisessa yhteiskunnassa onkin vaikeaa ottaa kantaa esimerkiksi kysymykseen, voiko kauneusleikkauksia ottaa osaksi henkisen hyvinvoinnin hoitoa.  

  

Kirjakalliolaiset kysyivät, oliko Holopainen lukenut ennen kirjoitusprosessia Scott Westerfeldin romaania Uglies, joka myös on kauneusleikkausdystopiaa ja jota on verrattu Ihon alaisiin. Kirjailija kertoi kuulleensa teoksesta vasta jälkeenpäin, eikä siis ollut tietoinen Ugliesin teemoista. 

  

  

Kauheat vasket -kirjanjulkistamistilaisuus Klo 19:00 Bar 7 Blings | Sain kutsun Osuuskumman kirjajulkkareihin. Juhlistettavana olivat Anne Leinosen viidestoista teos Vaskinainen ja Anni Nupposen esikoisromaani Kauheat lapset, joka jatkaa itsenäisesti Steampunk - Koneita ja korsetteja -antologiassa ollutta Joka ratasta pyörittää -novellia. Kaikki kolme mainittua teosta ovat lukulistallani.

  

Juttelin hetken aikaa Osuuskumman tiedottajana, kirjailijana ja kirjabloggaajana ansioituneen Maria Carolen kanssa, Hän kertoi, että on työstämässä uutta materiaalia. Luvassa on jotain viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaa, mutta ei setampunkkia. Jään odottamaan mielenkiinnolla tuota synkkää nuortenkirjaa, joka toivottavasti nousee päivänvaloon mahdollisimman pian! 

  

Julkkareissa oli vieraana myös Magdalena Hai, joka on kirjoittanut hengästyttävän hienon steampunk-trilogian Gigi ja Henry. Kerättyäni hetken aikaa rohkeutta kävin kättelemässä kirjallista idoliani ja paljastin olevani hänen suuri faninsa. Hain teosten päähenkilönä seurataan Gigi -nimistä tyttöä, jonka kasvutarina on erittäin vaikuttava. En ole kokenut vastaavaa missään lukemassani. 

  

Vaihdettuani muutaman sanan Hain kanssa, kerroin, että vaikka baarissa oli todella lämmin, olin aivan kananalihalla pelkästään siitä syystä, että olin päässyt tapaamaan hänet. Hai kertoi myös että on kirjoittamassa uutta teosta! Tämä kirjailijakohtaaminen jää unohtumattomasti mieleeni. 

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 2

Kirjamessujen toinen päivä ei ollut niin aikataulutettu kuin ensimmäinen ja pääsin nuuskimaan enemmän messuhallin tunnelmaa. Kirjaostosten tekemisen jätin kuitenkin lauantaille, kun mieheni ja anoppini tulivat myös mukaan.

    

Perjantai 23.10.

 

Klo 17:30-18:15 Louhi | Alunperin minun oli tarkoitus olla perjantaina messukeskuksella jo klo 12:30 kuuntelemassa Laura Lindstedtin haastattelua kirjastaan Oneiron, mutta en ehtinyt aikaisempaan bussiin, joten kävin välissä shoppailemassa. Kirpparilytönä tuli mm. Jonathan Carrollin Naurujen maa (1€). Shoppailukierroksen jälkeen palasin messuhuumaan ja kuuntelemaan paneelikeskustelua Miksi nuorille kirjoitetaan synkkiä tulevaisuuksia? Marianne Leinomaa hastatteli kriitikko Vesa Sisättöä ja kirjailija Eija Lappalaista.

  

Aluksi Sisättö määritteli dystopian: se on utopian eli onnelan vastakohta, epätoivottu tulevaisuus, pieleen mennyt yhteiskunta, ekokatastrofeja, sotia ja totalitarismia. Paneeli keskittyi lähinnä kolmeen tunnettuun dystopiaan, Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, Veronica Rothin Outolintuun ja Ally Condien Tarkoitettuun. Tämä kolmikko on jokaiselle vähänkin dystopiaan tutustuneelle hyvin tuttu, ja keskenään samankaltainen. Paljoa uutta paneeli ei siis tarjonnut, mutta keskustelua oli helppoa seurata, kun aihe oli niin tuttu ja läheinen.

  

Teoksissa tapahtuva ihmisten jaottelu esimerkiksi ominaisuuksien mukaisiin ryhmiin nähtiin keskusteluna tämän hetken tasa-arvokysymtyksiin. Leikittelevänä vastauksena kysymykseen, mitä jos asiat olisivatkin huonommin kuin vallitseva tilanne nyky-yhteiskunnassa. Sisättö koki tämän luokkayhteiskunnallisen kerronnan ratkaisun myös filosofisena: ihminen on parhaimmillaan siellä, missä hän on hyvä - vaikka monella onkin usea vahvuusalue. Tästä hyvänäesimerkkinä Outolinnun Tris. 

  

Ryhmäytyminen nähtiin keinona estää tulevia sotia, vaikka tämä ei tietenkään toimi vaan johtaa yhteiskunnan luhistumiseen. Lappalainen totesi, että sota on hyvä konflikti tarinankerronnan kannalta. Taustatarina, joka mahdollista uuden kasvun ja omastamme poikkeavien yhteiskuntamallien rakentumisen.  Teosten nuoret päähenkilöt ovat toiminnan katalysaattoreita, kapinallisia, sankarittaria. Sisätön mukaan sota on dystopiaa ylläpitävä voima, esimerkiksi George Orwellin klassikossa Vuonna 1984 on käynnissä päättymätön sota jossain kaukana, minkä vuoksi yhteiskunta oikeuttaa rajoittavia päätöksiään. 

  

Nuortendystopiaa käännetään paljon amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Maassa on käynnissä aktiivinen keskustelu nykytilanteesta. Panelistien mukaan Yhdysvalloissa muhii kulttuurisota. Konfliktit käynnistävät tarinan kerronnan ja antavat puitteet dystopialle, mutta panelistit ihmettelivät, miksei muita konflikteja, kuten ekokatastrofia tai jotain tuntematonta uhkaa ole hyödynnetty nykyistä enempää. Esimerkkeinä ekokatastrofi-dystopioista mainittiin Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Veronica Rossin Paljaan taivaan alla, ulkopuolisesta uhasta puolestaan Rick Yanceyn 5. aalto. 

  

Dystopioita kuvattiin rajattuina alueina, suljettuina miljöinä, joiden ulkopuolisesta maailmasta ei ole tietoa tai yhteiskuntaa ympäröi vaarallinen joutomaa, jonne kukaan ei pääse. Yhteiskunnan johtajille vallitseva tilanne on utopiaa. Nuoret kokevat, että siinä yhteiskunnassa, jossa he elävät on jokin vika, vanhemmille sukupolville nykytilanne saattaa kuitenkin olla edeltäviä aikoja parempi vaihtoehto. Maailman historiaan ei yleensä avata ja siksi tällainen ajankuvan arvottaminen onkin lukijalle hyvin vaikeaa.

  

Koska puheenaiheena oli nuortendystopia, esille nousi myös teosten sisältämä romantiikka. Rakastuminen dystopioissa noudattaa usein tiettyä kaavaa. Päähenkilö on tyttö, joka ihastuu väärään poikaan, esimerkiksi Romeon ja Julian tavoin. Tämän lisäksi tytölle on joko osoitettu puoliso tai tämä tuntee kaksi poikaa, joista ei osaa päättää, kumman valitsisi. 

  

Kolmiodraama on jälleen helppo tapa kuljettaa tarinaa, mutta se on liian käytetty nuorten dystopioissa. Kiinnostavaksi asian tekisi, jos kyseessä olisikin vaikka kolmiodraama, jossa kaikki ovat yttöjä tai pojalla on kaksi tyttöä. Leikittelin myös ajatuksella, jossa päähenkilö olisi aseksuaali, eikä kokisi tarvetta puolisolle, vaikka sellainen hänelle olisi osoitettu.

  

Nuprtendystopioille tyypillistä on myös sankarittaren dilemma, ajaako omaa etua vaiko yhteiskunnan. Aktiiviset naishahmot, jotka osaavat taistelutaitoja tai metsästää, ovat kiinnostavia, etekin koska rakentavat omaa identiteettiään ja rämpivät rakkauden suolla - nämä seikat kun tekevät heistä vastapainoisesti inhimillisiä ja samaistuttavia. 

  

Dystopiat ovat hyvin visuaalisia. Tämä koettiin osittain halusta saada teos helpommalla elokuvaksi, mutta keskustelijoiden mielestä visuaalisuus oli paitsi lukijaa palkitsevaa (kuvailtu puvustuksia ja miljöötä), myös nykyään yhä enemmän vallalla oleva tapa kirjoittaa. Jokaisella ajanjaksolla on ollut oma tapansa kirjoittaa ja  Sisättöä lainatakseni "kirjallisuus oli ennen kirjallisempaa" - visuaalisuudesta nauttivana en kuitenkaan valita tästä muutoksesta. 

  

Naiskirjailijat kirjoittavat tytöille vertaisiaan romaanihahmoja, sillä pojat lukevat vähemmän. Toisteisuus on kuitenkin tylsää ja Sisättö peräänkuuluttaa rajoja rikkovia dystopioita; enemmän poikiä päähenkilöiksi, vähemmän kuluneita tapoja kuljettaa juonta ja mielikuvitusta ruokkivia, ennennäkemättöämiä miljöitä. Ilmoille heitettiin mahdollisuus ihmisen ja androidin suhteesta, koneäly olisi ainakin paljon vieraampi hahmo genren kentällä. 

  

Panelistit pohtivat kirjallisuustrendejä. Ennen dystopioita oli paranormaali romantiikka vampyyreineen ja ihmissusineen, mutta kukaan ei osannut vielä ennustaa, mikä on seuraava suuri juttu. Fantasiaa ja  nuorten avaruus scifiä toivottiin lisää ja utopioiden uutta tulemista ehdotettiin. Maailman synkkä tilanne kuitenkin ruokkii dystopiakirjllisuutta. Kaikkia kamaluuksia ei tarvitse kuvitella, kun voi vain avata päivän lehden ja poimia otsikoinneista dystopian aineksia. 

  

Lempidystopioina Lappalainen mainitsi Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen (kaunis kieli), Sisättö Nälkäpelit ja Lauren Oliverin Deliriumin (koska rakkaudeton yheiskunta on niin erikoinen), Teemestarin kirjan (kaunis kieli) ja Annika Lutherin Kodittomien kaupungin (koska merenpinnan nousun ja pakolaisvirtojen vuoksi Helsinki oli yhtä aikaa sekä tuttu että vieras miljöö). Kotimaisten dystopioiden tasoa kiitettiin, sillä "ollaanhan me niin sunkkiä" jo valmiiksi.

  

  

Klo 18:00-18:30 Katri Vala | Koska dystopiapaneeli oli hieman pidempi, se meni osittain päällekin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki -haastattelun päälle. Kun saavuin paikalle, olivat kaikki istumapaikat täynnä ja paljon ihmisiä oli jäänyt myös seisomaan lavan perälle. Sinne minäkin siis jäin. Ensimmäisenä kuulin Itärannan sanovan, kuinka pelottavaa se onkaan, kun vieressä seisoo varjohahmo.

    

Itärannan teoksesta on löydettävissä feminismiä ja fantasian kuvastoa, niin kliseitä kuin niitä haastavia ja niiden kanssa keskustelevia elementtejä. Itäranta kertoo, että hänen mukaansa fantasiassa miehet ovat yleensä pääosissa. Tämän vuoksi hän kirjoitti jälleen naisnäkökulmasta.

  

Kun haastattelija kysyi kirjan kielstä, Itäranta luki ääneen ensimmäisestä luvusta. Kuva on tästä kohdasta haastattelua. Oli lumoavaa kuunnella kirjailijan ääntä, kuinka hänen tarkkaanvalitsemansa sanat saivat siivet ja koskettivat kuuntelijoita. Tämäkin teos on lukulistallani. Etenkin, kun Itäranta paljasti, että teoksessa on eräs hahmo, joka ei ole ihminen vaan kokee ajan aivan eri mittakaavalla ja näkee ihmisten tekojen vaikutukset ympärillään.

   

Asiat eivät ole vain miltä ne näyttävät, sillä kun niitä katsoo toisesta näkökulmasta, voi havaita jotain aivan uutta. Tämä oli yksi Itärannan keskeisistä ohjenuoristaan kirjoittamisessa. Haastattelija totesi, että Itärannan tekstistä näkee huolen maailman nykytilaa kohtaan. Kirjailija myönsi, että hänen teksteihinsä vuodattuu hänen mielessään pyöriviä asioita ja ympäristön tila on yksi näistä huolista.

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 1

     

Ensimmäiset kirjamessuni ovat nyt takanapäin. Olin hurja ja kävin messujen jokaisena päivänä kuuntelemassa kirjailijoita, jotka kertoivat teoksistaan sekä keskustelivat erilaisissa, mielenkiintoisissa paneeleissa. Alla olevissa koosteissa esiteltyjen kirjailijoiden lisäksi kävin ensimmäisenä päivänä kuuntelemassa myös sarjakuvataitelija Milla Paloniemeä. Lisäksi kävin viikon aikana bloggaajabrunssilla sekä kirjajulkkareissa. Hyvin kirjallista toimintaa siis! Muutama kirjaostoskin tuli tehtyä. Pahoittelen paikoin heikkolaatuisista kuvista, jotka näppäsin tabletillani. 

  

Torstai 22.10.

  

Jännityksellä astuin messukeskuksen ovista ja kohtasin iloisesti pulisevan ihmismassan. Suurinta osaa vierailijoista taisi kiinnostaa kustantamojen tarjoukset ja antikvaariset myyntikojut enemmän kuin kirjailijoiden haastattelut, minulle suurin anti oli päinvastainen. 

  

  

Klo 10:30-11:00 Katri Vala | Ensimmäisenä menin kuuntelemaan Rakkaudesta genreen -paneelia. Keskustelijoina olivat Shimo Suntila, Markus Harju, Juri Nummelin ja Kristiina Vuori. Keskustelua vetämässä oli punaiseen silinteriin pukeutunut J.S. Meresmaa. En ehtinyt mukaan aivan keskustelun alkuun, mutta tässä muutamia aiheita, jotka nousivat esille. 

  

Suomessa on pienen kielialueenkin vuoksi myös pienet lukevat piirit. Näistä vielä vähäisempi määrä lukee spefiä eli heille suunnattua kirjallisuutta leimaa eräänlainen ennalta-arvattavuus. Tämä näkyi keskustelijoiden mielestä etenkin antologioissa, joilla on hyvinkin paljon kertovat aihepiirit. Tällöin esimerkiksi novelli, jossa päähenkilö paljastuu lopussa ihmissudeksi ei sovi ihmissusi-antologiaan, koska hieno juonenkäänne on jo alusta asti lukijan tiedossa.

  

Tiskirättirealismi ei saanut näistä kirjailijoista faneja, vaan jokainen halusi kirjallisuudelta jotain arkitodellisuuden ulkopuolista. Kovaa scifiä pidettiin kuitenkin vaikeana genrenä. Se vaatii kirjoittajalta matematiikkaan ja fysiikkaan perehtymistä, eikä sanastokaan ole sieltä helpoimmasta päästä. Outoina genreinä mainittiin rillumapunk ja dinosaurusporno. 

  

Ilmoille heitettiin kysymys, onko genrellä väliä, jos teos on hyvä? Moni teos liitetään johonkin genreen vasta jälkeenpäin. Kaikki kirjailijat eivät teosta tysötäessään ajattele jotain tiettyä genreä, jonka konventioita hyödyntäisivät omassa tekstissään. Jules Vernen teoksia on viime vuosina liitetty osaksi steampunkin syntyhistoriaa ja on hyvin epätodennäköistä, että Verne olisi osannut ennakoida kyseisen genren syntymisen saati laskelmoinut teoksensa osaksi ilmiötä. 

  

Monesti genremäärittelyt tulevatkin kustantamoilta ja markkinoinnissa käytetään kiinnostavia ja usein kyseenalaisikin tapoja myydä teosta laajemmalle yleisölle. Moni hyvä teos saattaakin vääränlaisen markkinoinnin takia jäädä lukematta. Jaakko Markus Seppälän Lemen on tyylipuhdasta kyberpunkkia, mutta sen takakannessa ei mainita sanallakaan sen olevan osa scifin laajaa kenttää vaan teos on nimetty kuumeiseksi teknotrilleriksi. Nykyään monet genret myös sekoittuvat iloisesti keskenään ja tarkka määrittely on vaikeaa, ja ehkä myös turhaa. Uuskumma on hyvä esimerkki raja-aitojen kaatamisesta. 

  

Keskustelijoiden mielestä genrettäminen tuntui kuitenkin olevan ihan hyvä tapa jaotella kirjallisuutta, sillä se auttaa löytämään lisää jonkin lukemansa teoksen kaltaisia teoksia. Omalla kohdallani hyvä esimerkki on dystopia, jota onkin varsin kiitettävästi tarjottu suomalaisille lukijoille niin käännettyä kuin kotimaisiltakin kirjoittajilta. 

  

  

Klo 12:30- 13:00 Mika Waltari | Torstain etukäteen kiinnostavimmaksi ajattelemani ohjelma jatkui vasta myöhemmin, mutta satuin haahuilemaan messuhallissa Tiina Raevaaran haastatteluun teoksestaan Yö ei saa tulla. Raevaara kertoi, että päähenkilön kokema unettomuus perustuu hänen omiin nuoruuskokemuksiinsa, 

  

Teoksen omalaatuinen tunnelma oli yksi paljon esillä ollut asia; unimaailma, sateinen Helsinki, nurkan takaa kirskuen tulevat ratikat ja ison kaupungin yksinäisten ihmisten pienet piirit loivat suorastaan klaustrofobista, synkkää ja uhkaavaa mielikuvaa. Raevaara oli halunnut luoda kirjansa Helsingistä tunnistettavan, mutta tarjoilla lukijoille samalla jotain uutta. 

  

Kirjailija kertoi, että ihminen ei koskaan oikeasti kuole, jos joku edelleen muistaa hänet ja puhuu vainajasta. Häntä myös kiehtoi kuinka yksikään ihminen ei ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. En ollut aikaisemmin kiinnostunut teoksesta, vaikka se onkin ollut hyvin esillä blogeissa. Kun keskustelu kääntyi unen ja toden rajaan, Nukkumatin kolmen merkitykseen ja kirjailijan viittaukseen kauhuromaanien pelkoperinteestä (kuinka saada pelottavuus välitettyä tekstistä lukijalle), alkoi lukukokemus kuitenkin houkutella. Täytyy siis lisätä tämä TBR-listalleni. 

  

  

Klo 13:00-13:30 Louhi | Vietin aikaani useana päivänä Kirjakallion Louhi-lavalla. Ohjelmasta vastasivat Kallion ilmaisutaitopainotteisen lukion oppilaat. Aluksi maalatuista kuormalavoista järjestellyt istumapaikattuntuivat oudoilta, mutta ne sopivat nuorekkaaseen ilmeeseen, joka oli nähtävissä läpi koko lavan kalustuksen. Ensimmäinen Louhen kirjailijahaastatteluun pääse Parantolan kirjoittanut Satu Mattila-Laine.

  

Kirjastonhoitaja pääasiallisesti työskentelevä kirjailija kertoi, kuinka hänen tarinansa oli melko tavallinen (tähän samaistuin suuresti): hän kirjoitti nuorena runoja, mutta opiskeluaikoina luova kirjoittaminen väistyi esseiden tieltä, mitä nyt muutamia juttuja oli kijoittanut opiskelijalehteen. Kirjan kirjoittaminen mahdollistui siis vasta varttuneemmalla iällä.

  

Parantolaa varten Mattila-Laine oli palauttanut mieleensä omia nuoruuskokemuksiaan ja tehnyt laajaa taustatietojen hankintaa mm. sairaalamuseossa ja lukemalla 1930-luvun aikakauslehtiä. Lisäksi kirjailija kertoi lähipiirissään löytyvän epilepsiaa sairastavan ihmisen. Hän tahtoi tehdä päähenkilöstään helposti lähestyttävän hahmon; nuoren tytön ensimmäinen ihastus ja salaisuus, joka varjostaa tämän elämää. Jokaisella kun on jokin seikka elämässään, jota häpeää tai piilottelee, olipa kyseessä vanhempien alkoholiongelma, köyhyys tai vaikkapa sairaus, niin kuin Elisalla.

   

1930-luku, ja etenkin vuosi 1934 oli valikoitunut kirjan ajankohdaksi, sillä vuodelle 1935 oli suunniteltu sterilisaatiolakia, jota oli aluksi ajateltu ulotettavan myös epilepsiaa eli tuohon aikaan kaatumatautia sairastaviin. Tämän vuoksi Mattila-Laine sijoitti romaaninsa naisten kaatumatautiparantolaan. Lisää potkua teos sai aikoinaan lukion oppikirjassa olleesta valokuvasta, jonka kuvateksti kertoi esittävän ensimmäistä hääparia, jossa toinen puolisoista sairasti epilepsiaa. Ennen vuotta 1969 eivät epileptikot olleet saneet mennä naimisiin. 

 

Kirjakalliolaiset kysyivät kirjailijalta kerronnan aukoista. Mattila-Laine kertoi, että lukijalla on itsellään mahdollisuus täyttää ne haluamallaan tavalla. Esimerkiksi yksi kohtaus, jossa eräs keskeinen hahmo pouistuu hetkeksi parantolan piha-alueelta mustan auton kyydissä herätti paljon kysymyksiä. Haastattelijat kiittivät teoksesta, joka ei aliarvioinut nuorta lukijaa.

Tulevaisuuden suunnitelmista Mattila-Laine kertoi, että ajatuksia seuraavaa kirjaa varten on jo kehittymässä. Naureskellen hän paljasti keltaisten Post-it -lappujen merkittävyydestä kirjailijan työssä.

 

Klo 13:30-14:00 Louhi | Seuraava ohjelma jatkui suoraan edellisen perään Louhi-lavalla. Lukufiilis lehden päätoimittajana kaksi vuotta toiminut nuortenkirjailija Terhi Rannela kertoi lehden tulevista muutoksista. Ensi vuonna Lukufiilis siirtyy kokonaan nettijulkaisuksi ja sen nimikin saattaa muuttua. Lukufiilis on yksi Lukukeskusksen julkaisuista. Muita ovat lastenkirjallisuuteen keskittyvä Vinski ja aikuisemmille lukijoille suunnattu Kiiltomato.fi.

Kirjakalliolaiset esittelivät omia näkemyksiään millaisia mahdollisuuksia lehdellä olisi jatkossa erottua joukosta ja houkutella nuoria klikkaamaan ja lukemaan artikkeleita. Lukufiilis oli minulle aivan uusi tuttavuus ja sain kuulla, että eivät sitä monet nuoretkaan olleet löytäneet aikaisemmin. Jatkossa lehden toivottiin panostavan kauniisiin kuviin ja henkilövetoisuuteen. Lehden ideahan on tarjota kirjaesittelyjä ja -kritiikkiä nuorilta nuorille. Jatkossa erityyppiset lukijat voisivat olla aktiivisesti esillä eri some-kanavissa, riippuen personasta ja kirjallisuuden lajeista, joista kyseinen lukija olisi kiinnostunut.

Siirtymällä nettiversioksi Lukufiilis tavoittaa jatkossa paremmin lukijoita ja artikkelien jaettavuus helpottuu huomattavasti. Myös vähemmän lukevia nuoria pystyy houkuttelemaan tehokkaasti laadituilla otsikoinneilla,  Haastattelijat esittivät toiveen, että jatkossa ei alleviivattaisi, että lehti on suunnattu nuorille, sillä se aiheuttaa "kukkahattumummot huutavat puskasta"-efektin, että "nyt puhutaan nuorille". Kohdetyhmän aliarviointia pidettiin pahana virheenä, ja jos se onnistutaan välttämään, Lukufiiliksellä on edessään hyvä tulevaisuus.

   

Klo 14:00-14:30 Wine Corner | Seuraavaksi piipahdin Wine Cornerissa kuuntelemassa bloggaajakollegan ja tyttökirjatukijan haastattelua. Sara Kokkosen toinen tietokirja Kapina ja kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot  keskittyy ulkomaalaisiisn tyttökirjoihin. Viime vuonna ilmestynyt  Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat puolestaan kotimaiseen tyttökirjallisuuteen. Haastattelijana oli niin ikään bloggaajankin tunnettu Katja Jalkanen.

     

Haastattelu piti sisällään paljon yllätyksiä. En esimerkiksi aikaisemmin tiennyt, että Neiti Etsivien runsansa määrää selittää, että kirjailijanimen takaa löytyy useita haamukirjoittajia. 

Millainen on tyttökirjojen lukija? Joukkoon mahtuu naisia varhaisteineistä aina 70-vuotiaisiin, sekä muutamia miehiäkin. Suurin osa on löytänyt tyttökirjat jo nuorena ja lukee niitä uudelleen 30-40-vuotiaana, toiset (kuten minäkin) ovat löytäneet teokset vasta aikuisiällä. Kokkonen kertoi, että teosten lumo saattaa säilyä aikuisikään saakka, mutta ovat ne herättäneet närkästystäkin esimerkiksi naisen aseman kuvauksissa. Kokkonen huomauttaa, että usein tyttökirjojen hahmot ovat olleet omana aikanaan hyvinkin radikaaleja ja rajoja rikkovia. 

Kokkonen kertoi, että tyttökirjailijan elämä ei ollut helppoa. työtä pidettiin jopa halveksittavana. Monet naiskirjailijat kirjoittivat myös lehtiartikkeleita ja saatuaan sitä kautta jalansijaa ja lukijakuntaa, pystyivät julkaisemaan esikoisteoksensa. Jotkut pystyivät elättämään itsensä lisäksi jopa koko perheensä kirjoitustöillään. Yksi näistä naisista oli L.M. Montgomery.

  

Tyttökirjojen hahmot ovat monipuolisia. Esimerkiksi poikatyttö Jo (Louisa M. Alcott: Pikku naisia) ja Montgomeryn kasvutarinat Emiliasta (Pieni runotyttö) ja Annasta (Annan nuoruusvuodet) ovat koskettaneet lukijoita. Etenkin Anna on tarjonnut samaistumispintaa eri-ikäisille lukijoille kasvamalla jokaisen sarjan teoksen myötä. Kokkonen sanoikin Annan olevan monipuolisin tyttöhahmoista ja siksi myös lukijoiden suosikki. Hän suosittelee tyttökirjoihin vähemmän tutustuneita aloittamaan juurikin Annasta ja Emilista. 

  

Laura Ingalls Wilder julkaisi esikoisensa vasta 65-vuotiaana. Omaelämäkerralliset lastenkirjat olivat kuitekin useiden vuosien työn tulosta. Monet tarinat sisältävät usein paljon kirjailijoista itsestään, siksi monet hahmoista kirjoittavat itsekin, kuten mainitut Jo ja Emilia. Monet kirjojen tytöistä kävivät myös koulua, ja tämän on katsottu olevan kirjailijoiden viesti lukijoille koulutuksen ja ammatin tärkeydestä. 

    

    

Klo 14:30-15:00 Sibelius | Suomimytologia fantasiassa -paneelissa oli jälleen vetäjänä J.S. Meresmaa. Panelisteina olivat Jenna Kostet, Juha Jyrkäs, Ante Aikoi ja Minna Roininen. Heistä ainoastaan Kostet oli tuttu, luettuani hänen esikoisensa, Lautturi. 

Alussa jokainen kirjailija pääsi kertomaan, miten suomimytologia on esillä heidän teoksissaan. Kostetit uutuus, Marrasyöt on dekkari, jossa jo kansikuvituksesta löytyy jatulin tarha. Hänellä on taustallaan kansanperinteen opintoja. Aikion teoksessa on hyödynnetty saamelaistarinoita, joita hän ammentaa omasta saamelaisuudestaan. Jyrkäs puolestaan kirjoittaa kalevalamittaista runoa. Kimmokkeena olivat olleet omat karjalaiset sukujuuret. Roinisen teoksessa keskiössä ovat unet. 

Suomalainen mytologia elää edelleen vahvasti esimerkiksi paikannimissä. Itse asun Oulussa alueella, jossa kadut on nimetty Kalevalan hahmojen mukaan. Jyrkäs kertoi Katumajärvestä, jossa kristinuskoon pakkokäännytetyt pakanat olivat pesseet pahan kasteen pois. Erottuaan kirkosta hän oli käynyt itsekin pesulla tuon järven vedessä. 

Väite, ettei suomalainen fantasia ole uskottavaa, otettiin vastaan epäuskoisesti hihitellen, sillä ottihan jopa J.R.R. Tolkien aikoinaan materiaalia skandinaavisesta ja suomalaisesta mytologiasta. Omasta kulttuurista on helppoa kirjoittaa ja tarjota lukijoille muutakin kuin amerikkalaista eeppistä fantasiamättöä. Mytologia on hyvä inspiraation lähde, sillä vaikka paljon vanhaa perimätietoa onkin kadonnut aikojen saatossa, on kirjailijalla mahdollisuus täydentää aukkokohtia. 

   

   

Klo 15:00-15:30 Louh | Torstai päättyi Siiri Enorannan haastatteluun uutuusteoksesta Surunhauras, lasinterävä. Enorannan edellinen teos, Nokkosvallankumous lumosi ja kirjailija jatkaa ilmeisesti samalla linjalla, mitä olen uudesta teoksesta kuullut palautetta. Jälleen tarjoillaan uskottavia ja värikkäitä hahmoja. 

  

Surunhauraassa keskeisenä ovat muutos ja suru. Enoranta ei halua saarnata tai opettaa vaan heijastella omaa maailmankuvaansa. Tarve kirjoittaa kumpuaa syvältä. Kirjailija kannattaa sukupuolten tasa-arvoa vaikka tykkääkin keikauttaa rooleja päälaelleen. Uudessa teoksessaan hän on alistanut miehet, osittain kritiikkinä nykyhetken tilanteeseen, jossa nainen ei vieläkään ole kaikkialla samanarvoinen kuin mies. 

    

Enorannan tyyliin kuuluu myös tarjota nuortenkirjallisuuden perinteestä poiketen erilaisia parisuhdemalleja. Nokkosvallankumouksessa oli poikapari, Surunhauraassa on puolestaan naispari. Romantiikka on tärkeää ja kirjailija viittaakiin kuuluisaan lausahdukseen "ei kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta". Hän haluaa tarjota samaistumispintaa lukijoilleen, vaikka maailmassa olisikin vieraita piirteitä.

  

Molemmille Enorannan teoksille yhtenäistä on myös kritinuskon loistaminen poissaolollaan. Kirjailija kertoi, ettei pidä yhden uskonnon vallasta, etenkin kun sillä on niin kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Hän on poistanut kaikki viittaukset kristinuskoon, luoden näin aivan omanlaisensa ajanlaskun ja uskomusmaailman. Myös seuraavassa teoksessa jatkuu sama tekniikka. 

      

Haluan ehdottomasti lukea Surunhauraan, sillä erikoinen maailma, joka on eristyksissä, eikä kukaan ulkopuolinen tiedä siitä, on jo itsessään kiehtova ajatus, puhumattakaan kauniisti soljuvasta kielestä, josta yleisö sai kuulla esimerkin kirjakalliolaisten herättäessä yhden kirjan kohtauksen henkiin. 

Jeff VanderMeer: Hävitys - Eteläraja-trilogia 1

"Tehtävämme oli yksinkertainen: meidän piti jatkaa hallituksen työtä 

X-alueen arvoitusten tutkimiseksi hitaasti perusleiristä edeten."

    

      

Kuulin Nebula-palkitusta Jeff Vandermeerin Hävityksestä ensimmäisen kerran kokeiltuani Oulun kaupunginkirjaston Lukuopaspalvelua. Teos oli yksi saamistani kirjavinkeistä. Vasta, kun näin teoksen kannen, tajusin, että se on viime aikoina noussut esille monissa seuraamissani kirjablogeissa, mutta en ollut aikaisemmin tutustunut teokseen sen pidemmälle. Niinpä luettuani Liken sivuilta kirjan kuvauksen, tiesin, että minun on pakko varata teos kirjastosta ja lukea se mahdollisimman pian. 

  

Sain kirjan todella nopeasti ja ehdin lukea sen ennen Helsingin kirjamessuille lähtöä. (Reissukirjanani on kuukauden lukupiiriteos, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.) Hävitys on todella nopealukuinen teos, eihän siinä ole paljoa yli 200 sivua, mutta se ansaitsee vuoden oudoimman opuksen palkinnon. 

  

Kuinka kuvailisin lukukokemusta? Otteessaan pitävä, tuore, kiihkeä, hämäävä, jännittävä, erilainen. 

  

Teoksen kertojana toimii merkilliselle alue X:lle lähetetyn retkikunnan biologi, jonka lisäksi ryhmään kuuluu psykologi, antropologi ja maanmittaaja. Kaikki 12. retkikunnan jäsenet ovat naisia. Hahmojen nimiä ei mainita missään vaiheessa, vaan heitä kutsutaan aina ammattinsa mukaan. Tehokas tyylikeino VanderMeeriltä riisua hahmoiltaan nimet, identiteetin yksi rakennuspalikoista. 

    

Alue X havaittiin ensimmäisen kerran n. 30 vuotta sitten. Sen jälkeen Eteläraja-niminen hallituksen yksikkö on lähettänyt eri alojen ammattilaisista koostettuja ryhmiä tutkimaan aluetta ja selvittämään, mitä siellä tapahtuu. Retkikuntien tarvikkeet ovat aina vanhoja, eikä heillä ole kelloja tai kompasseja tai mitään elektronisia laitteita. 

   

Biologilla on alueesta X tietoja vain sen verran, mitä hänen esimiehensä ovat kertoneet. Mediassa X-alueesta puhutaan ekokatastrofin kohdanneena, luonnontilaisena ja rajattuna alueena. Lisäksi alueesta kerrotaan lukijalle biologin aistihavaintojen perusteella. Karttaa tai selvää kuvaa ei koskaan tarjota. Biologin luotettavuutta kertojana voi epäillä, vaikka mitään muutakaan kanavaa tiedolle ei tarjoilla. 

  

Syvyyttä biologiin saadaan hänen muistikirjaansa tallettamien takaumien myötä. Nainen kertoo, kuinka hänen ja aviomiehensä liitto oli alkanut rakoilemaan, kuinka biologi lähti yksin kävelemään, hakeutui tyhjälle tontille havainnoimaan sen omaa, suljettua ekosysteemiä. Kertomukset eivät kuitenkaan ole irrallisia, vaan sidoksissa vahvasti X-alueen tapahtumiin. Jälleen yksi merkki VanderMeerin nerokkaasta tavasta käsitellä lukijaansa. 

  

Kauan sitten täällä oli ollut kaupunkeja, ja kohtasimme aavemaisia jälkiä ihmisasumuksista: hajoavia mökkejä, joiden punertavat katot olivat romahtaneet, puoliksi maahan painuneita vankkurinpyörien pinnoja ja tuskin havaittavia merkkejä karja-aitauksista, pelkkiä ääriviivoja karisseista havuista syntyneessä mullassa. (s. 9)

  

Hävitys pakenee määrittelyjä. Se on erittäin hyvä esimerkki uuskummasta, rajat ja kaanonit rikkovasta kirjallisuudesta. Se ei tarjoa valmiiksi pureskeltuja vastauksia, eikä sitä pysty selittämään. Hävitys on koettava itse. VanderMeerin taidokas kirjoitustyyli (sekä Niko Aulan tasokas käännös), asioiden hidas paljastuminen ja painostava tunnelma tekevät Hävityksestä teoksen, joka jättää vahvan jäljen lukijaansa. 

  

Suosittelen Hävityksen jo lukeneita tutustumaan Albert Sanchez Piñolin Kylmään ihon. Itse luin sen jo lukiossa ja löysin teoksen kesällä omaankin hyllyyn (uusintalukua odottamaan). Muistikuvieni mukaan siinä on jotain samaa kuin VanderMeerin teoksessa. Vahva lukukokemus sekin. Hävitystä on verrattu myös Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkeriin ja Stanislaw Lemin Eedeniin - joista kumpaakaan en ole itse vielä lukenut, mutta ovat kuulemani perusteella varsin mielenkiintoisia teoksia.

  

Eteläraja-trilogian toinen osa, Hallinta, on ilmestynyt lokakuussa 2015, mutta sen käännöksestä vastaa Aulan sijaan mm. Siilo-saagan suomentanut Einari Aaltonen. Toivottavasti kääntäjän vaihdos ei vaikuta teoksen tyyliin. 

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten tuntemattoman voiman eristämäksi. Sinne lähetetyille retkikunnille on aina käynyt huonosti. Nyt retkikunta 12 yrittää saada selvyyttä rajan takaisesta todellisuudesta. Alue ylittää kuitenkin heidän hurjimmatkin odotuksensa. Herää kysymys, onko retkikunnalle valehdeltu alusta lähtien.

     

Samantyylisiä kirjoja: Albert Sanchez Piñol: Kylmä iho, Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari, Hugh Howey: Siilo, Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä, Bernard Beckett: Genesis, Beth Revis: Shades of Earth, Leena Krohn: Hotel Sapiens

  

Suomentanut: Niko Aula, 222 sivua, Like 2015

   

Alkuperäinen nimi: Annihilation - Book 1 of The Southern Reach Trilogu (2014)

   

Hävityksen herättämiä ajatuksia muualla: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Tähtivaeltaja 3/2015, Kirjavinkit, Dysphoria, Oksan hyllyllä, Matkalla tuntemattomaan

Hugh Howey: Kohtalo

"Tänne oli haudattu hitunen toivoa."

   

    

Vastasin kesän lopulla kyselyyn Facebookissa: mitä jännittävää syksyn uutuuskirjaa odotat eniten. Kommentoijien joukosta arvottiin muutamia ihmisiä, jotka voitivat mainitsemansa teoksen omaksi. Minun valintani oli Hugh Howeyn Siilo-saagan päätösosa, Kohtalo, jonka ilokseni voitin. Sain kirjan kotiin heti kun se ilmestyi. 

    

Ehkä ihmiset, jotka yrittävät muovata maailmaa, kuvittelevat olevansa kaaosta fiksumpia. (s. 342)

  

Tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, eli Jules pääsee taas ääneen. Mukana on myös toisessa osassa tavattu vanhan maailman mies, Donald. Jules on nyt siilon 18 pormestari ja pystyy käyttämään valtaansa omien pyrkimystensä oikeuttajana. Puhdistustuomionsa aikana hän löysi alas ajetun naapurisiilon, siilon 17. Hän haluaa pelastaa siellä tapaamansa selviytyjät, Jimmyn ja lapset. 

  

Osalle siilolaisista Julesin tarina tuntuu liian uskomattomalta ja tämän kiihkeä halu kaivaa tunneli siilojen välille jumalanpilkalta. Puhumattakaan ulkomaailmassa tehdyistä kokeista, joilla Jules yrittää selvittää, mikä maailmassa on vialla. Jopa Julesin läheiset ystävät pohtivat, onko nainen täysin järjissään. 

    

Järjetön toivo sai uneksimaan muutoksesta, siitä että ihmisiä kuhisevat siilot voisivat elää vapaasti ilman että niiden asioihin puututtiin. (s. 153)

   

Siilo-saaga on ollut mielenkiintoinen trilogia. Ensimmäinen osa piti otteessaan ja teoksen ahmi parilla lukukerralla, toinen osa avautui hitaammin, sillä se kertoi taustoja siilojen synnystä ja kolmas osa paljastaa lopultakin totuuden maailmasta. Paljastukset vain tarjoillaan lukijalle äärimmäisen hitaasti ja oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua tavoittavat saagan ensimmäisen teoksen tunnelman. 

Harmillisesti teos jää kauaksi niistä odotuksista, joita minulla oli sitä kohtaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kyllä riittää, mutta jokin syvempi taso jäi lukukokemuksesta puuttumaan. Howey tuntuu pitkittävän kirjaa kaikin mahdollisin keinoin ennen merkittävimpien paljastusten kertomista. Ja nekin tuntuvat laimeilta aiempaan verrattuna. Siilon napakka kokonaisuus ja tekstin terävyys loistaa poissaolollaan. Kohtalo on parhaimmillaan vain viihdyttävä romaani, saagan kalpea päätösosa. 

  

Kaikki päättyi joskus. (s. 289)

Kohtalossa on runsaasti kirjoitusvirheitä, pieniä näppäilyvirheitä tai oikolukuohjelman väärin korjaamia sanoja. Jatkuvat virheet sattuivat verkkokalvoihin ja nykäisivät irti muutoinkin hitaasti saavutetusta lukuflowsta. Osan virheistä, ja jos ei voi puhua suoranaisista käännöskukkasista, niin vähintäänkin erikosista sanavalinnoista, pystyy antamaan anteeksi kovalla kiireellä saada tuore kirja markkinoille. Kaipaan niitä aikoja, kun kääntäjälle annettiin hieman enemmän aikaa työstää tekstiään. Kääntäminen kun ei ole mekaanista, vaan vaatii laajan ymmärryksen mm. kulttuuri-ilmiöistä ja sanonnoista.

Suosittelen silti Kohtaloa niille lukijoille, jotka haluavat lukea trilogiat aina loppuun asti. En olisi voinut jättää teosta kesken, sillä halusin tietää, mitä Julesille ja hänen siilolaisilleen tapahtuu ja mihin suuntaan tarina kasvaa. Howey kirjoittaa lopputekstissä, että jokainen tarina jatkuu mielikuvituksessamme. Viimeisen sivun viimeisen rivin jälkeen tarina on lukijan vapaata riistaa; mitä seuraavaksi tapahtuu? Tämä onkin avannut kanavia Siilo-fanficille.  

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "He olivat hulluuden valtaamissa ruosteen raiskaamissa siilon raunioissa käveleviä ruumiita." (s. 240)

Sarjassa aikaisemmin ilmestyneet:

• Siilo (2013)
• Siirros (2014)

  

Osallistun Kohtalolla Maailmanlopun jälkeen -lukuhaasteeseen, joka päättyy 6.12.2015.

   

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä tekisit, jos ihmiskunnan kohtalo lepäisi sinun käsissäsi? Ja tekemäsi valinnat voisivat johtaa yhtä hyvin pelastukseen kuin tuhoon.

  

Maapallon ilma on niin saastunutta, että ihmiset ovat jo usean sukupolven ajan eläneet valtavissa maanalaisissa siiloissa. Maan päälle ajetaan vain sääntöjen rikkojat ja rikolliset. Hierarkkisessa ja tarkasti säännellyssä maanalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin nousemassa kapinahenki.

    

Samantyylisiä kirjoja: Veronica Rossi: Yhä sininen taivas
  

Suomentanut: Einari Aaltonen, 392 sivua, Like 2015

     

Alkuperäinen nimi: Dust (2013)

     

Kohtalosta muualla: Risingshadow