Kuinka scifi taipuu aikuisten kuvakirjaksi ja nuorten selkokirjaksi?

"Kun suhahdimme ohi, linnut nousivat siivilleen ja parvi hajosi tuuleen 

auton taakse kuin merkillisen voikukan hahtuvainen pallo."

  

  

Sodan olivat käyneet ja sen olivat voittaneet etälentäjät - miehet ja naiset komentokeskuksissa kaukana taistelukentiltä, joilla miehittämättömät droonit sotivat toisiaan vastaan seitsemän vuotta kestäneessä strategiapelissä. -- Siviiliuhrit olivat kahdenlaisia: onnettomuudekseen ristituleen joutuneita sivullisia ja liittovaltion lentäjien lapsia, jotka kuin myönnytyksenä sotilasteknologian jumalallisuudelle syntyivät kaikki kuolleina. (s. 5)

  

Simon Stålenhagin retrofuturistinen tuotanto tuli minulle tutuksi Tales From the Loop -pelistä, jota puolisoni pelasi. Tähän joukkorahoituskampanjalla rahoitettuun kirjaan puolestaan törmäsin kirjagramissa ja laitoin heti varaukseen, mutta ehdin uusia teoksen maksimimäärän (joka on pandemian vuoksi nostettu 10:een kertaan, lyhyellä matikalla laskettuna lainasin tämän siis melkein vuosi sitten) ennen kuin tulin lukeneeksi tämän vasta palautuspäivää edeltävänä iltana. Sivujahan tässä ei ole paljoa, eikä tekstiäkään edes jokaisella aukeamalla, jotenkin kirja kokonsa takia vain unohtui lukupinoon - ironista, eikö. 

  

Mä en muista, milloin se alkoi. Kai se sai alkunsa tavallisena vapaa-ajanvirikkeenä. Niin kuin tv. Joskus ne istuivat katsomassa tv:tä ja joskus vain istuivat kaukokypärä päässään. Mä en välittänyt. Hämäräksi se touhu muuttui järjestelmäpäivityksen jälkeen vuonna 1996. (s. 51)

  

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, mutta vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa robotiikka otti vuosikymmeniä aikaisemmin askeleita, joita ei meidän todellisuudessamme ole vieläkään saavutettu. Päähenkilö on teini-ikäinen Michelle, joka ajaa Yhdysvaltojen halki pienen Skip-robotin kanssa päämääränään löytää pikkuveljensä. Matkan aikana nähdään droonien hylkyjä, kuullaan takaumien kautta Michellen elämästä ja jonkun toisenkin ajatuksia ilmeisesti sotilaskohteesta.

  

Useimmat tiet Kaakkois-Pacificassa olivat todennäköisesti käyttökelvottomia pölyn takia, mutta mä halusin vältellä suurkaupunkeja ja lännen taajaan asuttuja alueita niin pitkään kuin mahdollista. (s. 18)

  

En yhtään osannut arvata millainen huima ja paikoin rujokin tarina kansien väliin mahtuikaan. Siksi onkin todella outoa, että kirjastossa tämä oli luokiteltu 84.2 (kustantajan suositus) sijaan osastolle 74.93 eli piirustus- ja maalaustaiteen historia, Pohjoismaat! Lisäksi yhdessä sivukirjastossa tämä oli laitettu lastenosastolle, vaikka jo heti ensisivuilla käy selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole lastenkirja. Tästä kun löytyy niin tienposkeen kuolleita ihmisiä, seksirobotteja kuin addiktoituneita vanhempia. 

    

Koko kaupunki teki lähtöä. Kaikkialla näkyi täyteen lastattuja autoja. Ihmiset kantoivat taloistaan sänkyjä, sohvia ja isoja televisioita ja köyttivät niitä kiinni perävaunuihin ja autojen katoille. Ruokakaupoissa oli epäsiistiä ja ahdasta ja hyllyt ammottivat tyhjinä - huoli velloi pitkissä jonoissa seisovien ihmisten ajatuksissa, ne vilkuilivat toisiaan kuin olisivat vain odottaneet, milloin ryöstely pääsisi valloilleen. (s. 25)

  

Kuvitus tukee tarinaa paikoin erittäin hyvin, osa aukeamista tosin tuntui hieman turhilta, sillä ne eivät kertoneet mitään uutta tai syventäneet maailmaa, vaan saattoivat olla niin toistensa näköisiä, että piti kääntää sivuja taaksepäin tarkistaakseni, ettei kyseessä ole painovirhe. Kuvapainotteisuudestaan huolimatta tarina avautuu kuitenkin enemmän tekstin kautta. Kuvien tyyli on hyvin synkkä niin sisällöltään kuin värimaailmaltaankin ja välillä olikin vaikeaa saada selvää joistakin sivuista. Lisäksi painomusteen haju otti vähän nenään, tämä siis hajuherkille varoituksena.

  

Auton editse liikkui keltaisia työrobotteja, ne lukjettivat isoja kaapelikeloja ja vaappuivat yli tien kuin hitaat kilpikonnat seuraten neurografiverkon johtolinjaa läpi hapsottavan havupuumetsän. (s. 52)

  

Liittymiä toi mieleeni enemmän Black Mirrorin kuin Stranger Thingsin höystettynä Junji Itomaisella kauhulla. Etenkin loppua kohden kauhua tarjoillaan paljon enemmän. Avoin loppu antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella, miten tarina päättyi ja kuinka se voisi jatkua. Yleensä en ole avoimien loppujen ystävä, mutta tähän maailmaan ja kerrontatyyliin tämä oli täydellinen. Toivottavasti Stålenhagin muutkin teokset suomennettaisiin.

  

Rannikon tuntumassa lojui kolme taistelualusta. Joskus aikoinaan sama alustyyppi oli liittovaltion asevoimien ylpeys -- Nyt alukset makasivat, missä makasivat. Taivaalta pommitettuina, sisukset meren kovertamina ja aaltojenjäytäminä, mutta taas palveluksessa, lintuluotoina. (s. 72)

  

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Matkalla autioituvan Amerikan halki.

  

Aavemaisen kaunis kuvitettu romaani Stranger Thingsin ja Terminatorin hengessä.

  

Droonisotien jälkeinen Amerikka vuonna 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa lelurobotin kanssa länsirannikon poikki etsien kadonnutta veljeään.

  

Autioitunutta maisemaa hallitsevat jättimäiset sodassa särkyneet taistelurobotit ja laajennettuun todellisuuteen koukkuun jääneet ihmisrauniot. Melankolisen ja vähäeleisen tekstin sekä lähes sadan värikuvan yhdistelmästä syntyy vangitseva matkaromaani.

  

Liittymiä on yhtä aikaa silmiä hivelevän kaunis ja vatsaa kuristavan rujo kuvitettu romaani.

   

Suomentanut: Tarja Lipponen, 143 sivua, Johnny Kniga 2020

   
Alkuperäinen nimi: Passagen (2017)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Konsolifin, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Kun puhumme avaruusaluksista,

puhumme koneista.

Koneet ovat metallia ja lasia,

joku on rakentanut ne.

Mutta tämä alus ei ole metallia."

   

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on toinen koskaan lukemani selkokirja. Scifikin taipuu näköjään aivan mainiosti selkokielelle, vaikka toki lukijasta riippuen tässä saattaakin olla vaikeita ilmaisuja.

  

Eletään maaliskuuta vuonna 3527, Visan äiti on sairaalassa jouduttuaan onnettomuuteen Telakalla, avaruuden rajalla olevalla tutkimusasemalla. Nyt Visan isää pyydetään menemään sinne tutkimaan uutta, mahdollisesti vaarallista alusta. Visakin päätyy mukaan ja alkaa pohtimaan, kertooko tutkimuslaitoksen johtaja kaiken, minkä aluksesta tietää.

  

Vieraat alukset ovat tuntemattomia avaruusaluksia,

jotka tulevat jostakin muualta kuin Maasta. (s. 7)

  

Arvasin tarinan ison juonikäänteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta oli miellyttävää lukea säeromaanimaisen ilmavasti aseteltua tekstiä. Visa menee kielloista huolimatta tutkimaan alusta, jokin siinä houkuttelee häntä. Lopusta juonenkäänteistä isot kiitokset kirjailijalle, sen olisi voinut ratkaista niin monella eri tavalla, mutta tämä oli nainio näin. 

  

Mutta aluksessa on jotakin erikoista.

--

Olen varma,

että hän salailee jotakin.

Otan selvää,

mitä se on. (s. 27)

  

Telakan johtajan asenne on hyvin xenofobinen ja elokuvista tuttu asetelma toistuu. Miksi kummassa jokin maan ulkopuolinen kansa haluaisi hyökätä Maahan? Onhan maailmankaikkeus oletetusti täynnä elinkelpoisia, mutta asumattomia planeettoja ja tarvittaessa varmasti löytyisi helposti lukuisia sellaisia asteroideja, kuita ja planeettojakin, joista louhia mineraaleja. Onkin siis varsin kliseistä ja tarpeetonta reagoida vihamielisesti ilman syytä. 

  

Tarvitsemme lisää tietoa aluksesta,

jotta osaamme puolustautua.

Emme voi tietää,

millaisia olentoja aluksen omistajat ovat.

Tai mitä he haluavat meistä. (s. 61)

  

Ystävyys, solidaarisuus ja perheen suhteet olivat tärkeässä roolissa. Olisipa Visan isä kuunnellut poikaansa jo aiemmin- Aikuiset unohtavat liian usein, että nuortenkin mielipiteitä on hyvä kuunnella ajatuksen kanssa ja keskustella tyrmäämisen sijaan. Visan ikä jäi hieman arvoitukseksi, teiniksi häntä taidettiin kutsua, mutta en muista, että tarkkaa ikää olisi missään kohtaa mainittu. Kuvituksen tutkijoiden asuista tulee vahvasti mieleen Star Warsin stormtrooperit.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Scifiromaani selkokielellä

  

On vuosi 3527. Visa matkustaa Telakalle, tutkimuskeskukseen Maan yläpuolella. Siellä on tuntematon avaruusalus. Visa tutustuu alukseen salaa ja selvittää sen salaisuuden. Tietääkö salaisuuden joku muukin? Mitä tapahtuu, kun Visa puolustaa alusta?

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on selkoscifiä nuorille. Kertomus muuttuu vähitellen yhä jännittävämmäksi. Kirja on upea avaruusseikkailu sekä kuvaus ystävyydestä ja perhesuhteista. Antti Kososen kuvitus tukee hienosti tarinaa

  
98 sivua, Kehitysvammaliitto / Opike 2020

   

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja,  Kirjailijan haastattelu: Ketju-lehti

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille

"Lohikäärmeet olivat hankalampia hoitaa kuin bonsaipuut."

       

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria, Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted the Olympics (Helsinki)

  

Kevät eteni tuskallisen hitaasti. Pari viikkoa sitten oli satanut vielä lunta, sinivuokot olivat joutuneet tunkeutumaan maanpinnasta rakeiden läpi. Ilmastonmuutos, toiset sanoivat. Vihaiset jumalat, täti vastasi. (s. 29)

  

Olen lukenut Briitta Hepo-ojalta aikaisemmin Hylättyjen lasten kaupungin. Teos ei ollut aivan mieleinen ja niinpä olinkin hieman varautunut tähän viime vuonna ilmestyneeseen ja tammikuussa Topelius-palkittuun Suomea lohikäärmeille. Kuulin kuitenkin tästä paljon ihastuneita kommentteja, joten luin kirjan, tosin jo tammikuussa, blogissa käsiteltäväksi se ehti vasta nyt. Tämä olikin aivan eritasoinen kirja kuin ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Siinä oli myös muutamia aika jännittävällä tavalla ajankohtaisia teemoja.

  

Kirjalla on kaksi keskeistä näkökulmahenkilöä, ritarisukuun kuuluva 19-vuotias Lynx ja "köyhä tavis" 18-vuotias Tim, koko nimeltään Timjami Leivonen. Heidän välilleen on kehitelty Romeo ja Julia -tyyppinen kielletty rakkaus, sillä kahteen eri luokkaan kuuluvan väliset suhteet ovat jos eivät aivan tabu niin ainakin paheksuttavaa. Oli ihanaa, kuinka molempien perheissä oli vahvasti teemallinen nimeämisperinne. Timillä on sisko Kaneli ja täti Rosmariini. Lynxin koko nimi puolestaan on Lynx Amadeux af Bjarmia ja hänellä on sisko Fox Audieux ja veli Feenix Lux.

  

Olin yhdeksäntoista. Olisiko minun pitänyt jo tietää, mitä halusin elämältäni? Millainen ritari minä olin, kun en tahtonut sotilasuralle? Joidenkin on pakko tietää mitä tahtovat, pieni ääni nakutti päässäni. Kaikki eivät voineet käydä yliopistossa huvin vuoksi. Tiesin, että olin etuoikeutettu, kun sain potea tällaista eksistentiaalista kriisiä vailla huolta huomisesta. (s. 40)

  

Tämä vaihtoehtohistoriallinen kirja sijoittuu vuoteen 2020, Suomeen, joka on kuningaskunta, jonka pääkaupunki on Turku ja joka on jakantunut Etelä-Suomeen ja Botniaan (lisäksi on pienempi Koilismaan alue). Lappi on villiä erämaata, missä taikuus voi vielä hyvin, sillä se hylkii teknologiaa, joka on pakottanut sen vetäytymään pohjoiseen "yhtä vääjäämättömästi kuin jäätiköt sulivat". Suomen pääuskonto on luonnonusko. Timin pihapiirissa asuu haltia, jota täytyy lepytellä ruokalahjoilla, rintakehän päälle voi tulla istumaan painaja (josta sana painajainen on johdettu, vaikka se kuvaakin unihalvausta eikä pahaa unta) ja sudenkorentoa kutsutaan sen vanhalla, ruotsalaista alkuperää olevalla nimellä noidan värttinäksi. 

    

Tim saa sedältään lohikäärmeen. Se on pieni, itämaista lajia oleva ja se puhkuu tulen sijaan sadepilviä (kuinka söpöä). Kirjan nimi pohjaa sanontaan, miten jotkin asiat ovat yhtä vaikeita kuin yritäisi opettaa suomea lohikäärmeelle (tai niin kuin Tim asian muotoilee, kuin yrittäisi opettaa kvanttifysiikkaa kastemadolle). Ne ymmärtävät aina sitä kieltä, missä ovat kuoriutuneet, mutta luonteikkaina olentoina niiden opettaminen ei ole helppoa. Lohikäärmeet syntyvät valmiiksi nimettyinä, mutta nimen tietävät vain ne itse, joskus tosin on mahdollista, että satojen tai jopa tuhansien nimiehdotusten jälkeen pikku pedot voivat hyväksyä jonkin muunkin nimen.

  

Jopa marsut olivat ohittaneet lohikäärmeet lemmikkitilastoissa vuosia sitten. Sen täytyi johtua siitä, että vuosi vuodelta lohikäärmeet näyttivät kutistuvan. Ennen muinoin ne olivat kuulemma olleet niin suuria, että niillä saattoi ratsastaa (varmaan pötyä). Tällä yksilöllä ratsastaisi korkeintaan kärpänen. (s. 12-13)

   

Minusta oli hauskaa huomata kuinka Hepo-oja oli punonut maailmaansa meille tuttuja asioita. Esimerkiksi yksi Timin ystävä sanoo, että he voivat vielä menestyä, koska J.K. Rowlinkin "oli rutiköyhä ennen kuin hänestä tuli miljardööri". Tim kuitenkin torppaa hänet kommentoimalla, ettei se vaikuta kauhean todennäköiseltä, sillä Rowlingin kirjat ovat Suomessa sensuurissa.

  

Suomea lohikäärmeille pystyy lukemaan yhteiskuntakriittisesti. Siinä puhutaan mm. noitien ihmissoikeuksista (jotka alkoivat kärsiä erityisesti toisen maailmansodan jälkeen) ja aatelisten periytyvistä etuoikeuksista (esimerkiksi maanomistajien äänillä on enemmän painoarvoa vaaleissa), minkä vuoksi Suomi ei kuulu EU:hun. "Uskomatonta, että meidän piti elää maassa, jossa kansalaisia tuomittiin heidän syntyperänsä perusteella." Näinhän tälläkin hetkellä  tapahtuu monen "ei riittävästi suomalaisen näköisen" ihmisen kohdalla oikeastikin. Pistää aina vihaksi lukea vaikkapa Twitteristä rasistista öyhötystä, murh! Tekisi mieli lähettää sellaisten tyyppien luo minilohikäärmeitä puremaan reikiä sukkiin.

  

Miksi noidista tuli kirosana pakanallisessa Suomessa -- Sehän on melko ristiriitaista. Uhraamme yhä haltioille, pyydämme apua jumalilta ja tehostamme lääkkeiden vaikutuksia erilaisilla runoilla ja riiteillä. Mitä muuta se on kuin magian hyväksikäyttöä? -- Silti noidat saavat pahimmassa tapauksessa kuolemantuomion, kun lääkäreille opetetaan samaan aikaan lääkekasvien salaperäisiä ominaisuuksia yliopistossa asti. Miksi juuri noidat ovat vainon kohteena? (s. 21)

  

Kirjassa on myös feministinen pohjavire: Lynx kertoo eräistä bileistä, joissa häntä oli "kähmitty luvatta takapuolesta ja kysytty, montako lasta olin valmis tekemään". Lisäksi Lynxin sisko on parisuhteessa naisen kanssa. (Eikä asiaan suhtauduta mitenkään erikoisena asiana, Veronica tosin jää hieman etäiseksi hahmoksi). Yksi iso teema on myös ilmastonmuutos, johon liittyvät niin katoavat mehiläiset kuin kutistuvat lohikäärmeetkin, mistä tuli mieleeni sanonta "pienetyä kuin pyy maailmanlopun edellä".

  

"Noitia ei edes oikeastaan ole enää olemassa. Ennen oli. Mehiläiset katoavat, myrskyt lisääntyvät, sademetsät tuhoutuvat, viljasadot pienenevät, ihmiset mellakoivat, noidat häviävät. Ja lohikäärmeet kutistuvat. Itse asiassa kaikki eläimet kutistuvat, kun ilmasto lämpenee. Parisataa vuotta vielä, ja niitä ei ole enää olemassakaan, niin kuin ei taikuuttakaan." (s. 96)

  

Kun Uudenmaan kruununprinsessa Freija murhataan ja pohditaan tahoa, joka on teon takana (vaihtoehtoina ovat ainakin tasavaltaa kannattava anarkistinen järjestö TASA ja aatelisten oma ryhmittymä, sillä Freija oli kansalaisten oikeuksien puolella ja valmis lakkauttamaan periytyvät etuoikeudet), tuli aivan mieleen uutinen, kun prinsessa Diana kuoli ja jälkipyykki, kun syyllistä etsitiin niin paparazzien kuin kuninkaallisen perheen piiristä. Muistan istuneeni 10-vuotiaana lapsuudenkotini olohuoneen pöydällä ja juoksin itkien äidin luokse kertomaan suru-uutisesta.

  

Oli todella jännittävää huomata, että kirjassa puhuttiin, kuinka Helsingissä saattaa tulla murhan jälkeen ulkonaliikkumiskielto ja kuinka "kukaan ei suostuisi siihen, että keskikesän juhlaa pitäisi viettää sisätiloissa". Myöhemmin kirjassa eräs hahmo päätyy sairaalaan ja häntä hoitavilla lääkäreillä on kasvomaskit, sillä epäillään ruttoa. (Millaisesta kristallipallosta Hepo-oja onkaan ammentanut nämä ainekset, liippaavat nimittäin aika läheltä sitä mitä oikeasti tapahtui tänä vuonna!)

  

"Oot sä huomannut, että ihmiset hamstraa?" Leo kysyi. 

Ei sitä oikein voinut olla huomaamatta. Kaikkialla raahattiin ruokalaatikoita ja -kasseja. Kaikenlaista käyttötavaraa.

--

Jotenkin minulle tuli epätodellinen olo. 

Tunsin yhtä aikaa sekä mieletöntä surua että jonkinlaista irrottautumista, niin kuin olisin katsonut kaupunkia jostyain kaukaa, lokkina yläilmoista. 

"Tästäkö se alkaa?" Leo kysyi. (s. 175)

   

Kiinnitin huvittuneena huomiota siihen, kuinka yksi teoksen hahmoista on opettaja nimeltään Max Viima. Nimestä erityisen nimittäin tekee se, että sekä hänen etu- että sukunimensä löytyvät parin vuoden sisällä lukemistani kirjoista. Jessica Townsedin Nevermoor-sarjassa on Viima-niminen pelätty meinioseppä, kun taas Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Piiristä löytyy niin ikään opettaja nimeltään Max.

  

Lukiessani kirjaa, en tiennyt, että se aloittaa sarjan. Olisinkin pitänyt tarinasta vielä enemmän, jos tämä olisi mainittu takakannessa. Jatko-osa ilmestyy syksyllä ja sen nimi on Sydämiä seireeneille. Kirjan loppu on sellainen, että jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan, ihan vaikka jo pelkästään mihilohareiden takia!

      

Arvosana:

    

Takakannesta:

Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta.

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä?

     

309 sivua, Otava 2019

   

Muualla sanottua:  Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Kirjahilla

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

"Itse Alan Turing oli nuoruudessaan usein sanonut ja kirjoittanut, 
että sillä hetkellä kun emme enää kykene erottamaan koneen käytöstä 
ihmisen käytöksestä, meidän tulee tunnustaa koneet ihmisiksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Kaltaiseni koneet on paitsi viimeisiä postaamattomia kirjoja viime vuonna luetuista, myös ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta (vaikka Sementtipuutarha onkin ollut kirjahyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta odottamassa lukemistaan). Olen kuullut paljon kirjailijan tuotantoon ihastuneita kommentteja, mutta minulle tämä kirja oli suuren suuri pettymys. (Suosittelenkin mieluummin lukemaan vaikka Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan kuin tämän.)

Enkä halunnut hyväksyä Aatamia veljekseni, olipa meissä miten paljon yhteistä tähtipölyä tahansa. (s. 154)

Kirjoitin muistivihkoni sivulle, että kuinka näin kiinnostavasta aiheesta pystyykin kirjoittamaan näin kuivakan teoksen. Lukukokemuksen hämmentyneet yleisfiilikset tiivistyvät hyvin tähän lainaukseen: "Penikseni kellui kumollaan vedenalaisen karvalauttansa yläpuolelle ja iski rohkaisevan omahyväisesti ainoata silmäänsä, juuri kuten pitikin." Siis mitä?! 

 

Ennen kokematonta kutkuttavaa tunnetta siitä, että olin ensimmäinen ihminen, josta kone tekee aisankannattajan. Olin ajassa kiinni, ratsastin uutuuden aallonharjalla, olin ennättänyt ennen kaikkia muita osalliseksi syrjäyttämisnäytelmään, jota niin usein ja synkin värein oli maalalitu silmiemme eteen. (s. 103)

Odotin saavani tarinan, jossa pohditaan ihmisen ja koneen suhdetta (Black Mirrorin tyyliin). Harmillisesti se on vain nuoren miehen märkä päiväuni naapurin naisesta, jonka hän iskee ja saa omaan sänkyynsä sekä pelosta, että Aatamiksi nimetty androidi on parempi rakastaja, joka tekee miehet tarpeettomiksi. Tekoäly asuu hyvännäköisen miehen muotoisessa aidon ihmisenkaltaisessa lihakotelossa. Päähenkilö Charlie kutsuu sitä (häntä?) halveksien käveleväksi läppäriksi.

 

Edessämme istui ikiaikaisten unelmien kohde, leikkikalujen leikkikalu ja humanismin riemuvoitto - tai sitten sen tuhon enkeli. (s. 12)

Charlie on haastava hahmo. Hän on saanut kuolleelta äidiltään perintönä hieman rahaa, jonka on onnistunut huonoilla sijoituksilla tuhlaamaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Loput rahat (86 000 £!) hän tuhlaa hetken mielijohteesta tilaamalla yhden ensimmäisistä kahdestakymmenestäviidestä miehen- ja naisenvartaloisista andoideista. Miksi kummassa hän teki sellaisen valinnan, kun päätyy vain inhoamaan Aatamia, eikä hankkinut esimerkiksi parempaa asuntoa?

"No! Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?" 

Pahempaa kysymystä ei olisi voinut minulle esittää. Luin yleensä vain ruudulta - enimmäkseen sanomalehtiä, tai sitten surffailin netissä ja selailin tieteellisiä, kultturelleja ja ihan vain yleisiä blogeja. -- En ollut tottunut lukemaan kirjoja. Päivät kiisivät ohi niin kovaa vauhtia, etten keksinyt missä välissä olisin istunut joutilaana nojatuolissa kääntelemässä sivuja. (s. 260)

Kirjan teemana voisikin pitää robotiikan sijaan huonoja päätöksiä. En vaan saanut mitään otetta tähän kanssani samanikäiseen hahmoon, joka elää vaihtoehtohistroriallisella 1980-luvulla. Eniten pidin Charliesta, kun potentiaalinen tuleva appi luulee häntä androidiksi ja Aatamia oikeaksi ihmiseksi. Kertoo paljon hänen persoonastaan - tai sen puutteesta.

Käyttöohjeisiin liittyi paikoitellen hauskoja piirteitä, jotka toivat mieleen nonsense-runouden. "Paljasta 8347k liivin yläosa saadaksesi emolevyltä huoleton-hymiön ja pienetääksesi sen avulla mielialan heilahteluun liittyvää puolivarjon aluetta." (s. 11)

McEwan harrastaa todella raskasta kirjoitustyyliä, sillä hänen tapansa rakentaa maailmaa ovat todella pitkät infodumppaukset. Näiden historiikkien aikana lukija putoaa täysin tarinan immersiosta, vaikka periaattessa näiden jaksojen sisältö onkin kiinnostavaa. Yksi tällaisista pitkistä miljöön henkiinherättämisjaksoista keskittyy ilmastonmuutokseen katoavine metsineen, sukupuuttoon kuolevine eläimineen muivitettuine merineen, mutta samaan hengen vetoon Charlie ylistää, kuinka yhä useammalla on varaa hankkia auto ja matkustaa ulkomaille. Myös Brexit on mukana kirjassa. Sekä kaikkein hassuinta, myös Suomikin on mainittu! 

Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajin joukkotuhon. (s. 213)

Miranda on kolmikon kiinnostavin hahmo ja silti hänkin jää vain kädenlämpöiseksi. Tuntematta McEwanin kirjoitustyyliä laajemmin jäin miettimään, ovatko hänen hahmonsa yleensäkin tällaisia. Harmaat hahmot olisivat kiinnostavia tai jopa stereotyyppiset, kärjistetyt persoonat, mutta Kaltaiseni koneet esittelee toinen toistaan kalvakkaampia, mauttomampia kaurapuuroisia henkilöitä, joita ei opi tuntemaan kirjan aikana juuri lainkaan. Muutaman kerran mukana olevat mekkoa käyttävä pikkupoika ja Alan Turing päihittävät kaikki keskeiset henkilöt 10/0.

Miranda ajautui yläkertaan normaalitilaansa, käpertyi paljain jaloin laiskanlinnaan seuranaan -- kirja, murokulho ja kupillinen laihaa yrttiteetä. (s. 89)

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Aatami on komea ja älykäs – lähes täydellinen, lähes ihminen.

Eletään 1980-luvun Lontoossa, mutta historia ei ole se, jonka me tunnemme. Charlie ostaa Aatamin, yhden kalliista ja upouusista androideista. Yhdessä rakastettunsa Mirandan kanssa Charlie määrittelee Aatamin persoonallisuuspiirteet – he tekevät Aatamista täydellisen. Komea ja älykäs androidi rakastuu Mirandaan, ja kolmiodraama on valmis. Charlie, Miranda ja Aatami joutuvat perustavanlaatuisten moraalisten kysymysten äärelle.

McEwanin kumouksellinen ja kiehtova romaani kysyy, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

  

Suomentanut: Juhani Lindholm, 365 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Machines Like Me (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Suomen Kuvalehti / Tommi Melender, Demokraatti / Esa Mäkijärvi, Kirjaluotsi, Kirjameren alla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi

Claudia Gray: A Million Worlds With You (Firebird #3)

"But just because something's been damaged doesn't mean it's ruined."

   

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Claudia Grayn Firebird-trilogia on yksi viime vuosien suosikkisarjojani. Tämän päätösosan, A Million Worlds With You luin jo elokuussa, mutta teoksesta postaaminen on jäänyt roikkumaan. Oli nimittäin todella vaikea päästää irti tästä. Kun tartuin ensimmäiseen osaan vuonna 2015, en osannut etukäteen aavistaa, millaisen tunteiden vuoristoradan sarja synnyttäisikään. Vaikka kolmas osa ei ihan kaikilta osin ollut yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa, oli loppu onneksi kuitenkin tyydyttävä. Olisin kyllä voinut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin. Toivottavasti sarja ilmestyisi joskus suomeksikin!

  

The Firebirds may look like crazy-complicated steampunk lockets, but they're the most powerful and miraculous scientific creations since the atomic bomb. (s. 12)

  

Tähän asti tapahtunutta: Margueriten vanhemmat ovat neroja, jotka keksivät laitteen, jonka avulla pystyy matkaamaan rinnakkaisiin maailmoihin eli "kvanttitodellisuuksiin". Kun Firebirdin aktivoi, matkaajan ruumis muuttuu näkymättömäksi ja se jää jälkeen mielen asettuessa toisen universumin minän kehoon. Näin ollen matkata voi vain niin maailmoihin, josta löytyy oma vastine. Jos kuolee toismaailmallisessa kehossaan, kuolee myös omassa todellisuudessaan. 

  

There had to be more ethical ways of travelling through the worlds, ways that wouldn't endanger or violate our other selves. (s. 10)

  

Margueriten vanhempien kanssa työskentelee nuori tutkija, Paul, kunnes Margueriten isän yllättäen kuolee ja syylliseksi epäillään Paulia. Murha on kuitenkin lavastusta ja isä edelleen hengissä. Paulin minuus kuitenkin sen seurauksesta hajoaa osiin ja Margueriten täytyy kerätä ne kasaan matkustamalla rinnakkaismaailmasta toiseen, koska rakastaa häntä. Uudelleen kasattu mieli on kuitenkin rikkoutunut ja Paul ei halua Margueriten rakkautta suojellakseen tätä epävaakalta itseltään. 

  

You aren't broken. You only have new scars, and I would always love you despite any scars. Wouldn't you love me if I were scarred, or sad, or hurting. (s. 335)

  

Nyt maailmat ovat luhistumassa, sillä toisen universumin Margueriten vanhemmat yrittävät saada kasaan maailmojen välisen matkailun aikana kuolleen vanhemman tyttärensä sirpaleet. Tämä onnistuu vain tuhoamalla ne universumit, joihin hänen sirpaleensa ovat hajaantuneet. Päähenkilö-Margueriten on pysäytettävä ilkeä minänsä ja estettävä lukemattomien ihmisten pois pyyhkiytyminen. 

  

"Pringles? Like the potato chips?" 

"Yes," he said earnestly. "They're very good." 

"I know. I've had Pringles. I mean, obviously. But this is the first time anyone's used them as part of a cosmological theory." (s. 310)

  

Sarjassa parasta on ollut matkustaminen muihin todellisuuksiin, joissa jokin on mennyt hieman eri polkua kuin omassa maailmassamme (Margueriten kotiuniversumi on myös eri kuin tämä jossa me elämme). Esimerkiksi tässä osassa Marguerite päätyy Maata kiertävälle avaruusasemalle, 1980-lukulaiseen Moskovaan ja rinnakkaismaailmaan, jonka teknologinen taso muistuttaa 1800-lukua ja hänen vanhempiensa tutkimuksen kohteena onkin Egyptin arkeologia. 

"Which dimension is the Berkeleyverse?" 

"Yours." 

"But -" My first impulse is to say something like, but my world is the real one, which makes no sense. Everyone's dimension is as true and valid as any other. No one universe is the center. (s. 182)

    

Suosittelen lämpimästi tähän sarjaan tutustumista. Pidän todella paljon eri miljöistä, joihin Marguerite heitetään ja joiden pelisäännöt hänen täytyy omaksua hyvin nopeasti. Myös hänen järkkymätön rakkautensa Pauliin on ihastuttavaa, eikä ollenkaan siirappista. Ja mitkä mielettömän upeat kannet tällä sarjalla on! 

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

A million universes. A million dangers. One destiny.

  

The fate of the multiverse rests in Marguerite Caine’s hands. Marguerite has been at the center of a cross-dimensional feud since she first traveled to another universe using her parents’ invention, the Firebird. Only now has she learned the true plans of the evil Triad Corporation—and that those plans could spell doom for dozens or hundreds of universes, each facing total annihilation.

  

Paul Markov has always been at Marguerite’s side, but Triad’s last attack has left him a changed man—angry and shadowed by tragedy. He struggles to overcome the damage done to him, but despite Marguerite’s efforts to help, Paul may never be the same again.

  

So it’s up to Marguerite alone to stop the destruction of the multiverse. Billions of lives are at stake. The risks have never been higher. And Triad has unleashed its ultimate weapon: another dimension’s Marguerite—wicked, psychologically twisted, and always one step ahead.

  

In the conclusion to Claudia Gray’s Firebird trilogy, fate and family will be questioned, loves will be won and lost, and the multiverse will be forever changed. It’s a battle of the Marguerites…and only one can win.

  

419 s. Harper Teen 2016

   

Sarjassa ilmestyneet:

• A Thousand Pieces of You (2014)
• Ten Thousand Skies Above You (2015)
• A Million Worlds with You (2016)

    

Myös näissä blogeissa on matkattu rinnakkaisulottuvuuksiin: Kirjapöllön huhuiluja

Lukupiirissä | Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

"Tiesimme tietenkin - joskin aika pintapuolisesti - että olimme erilaisia kuin 

kasvattajat ja tavalliset ihmiset ulkomaailmassa: tiesimme ehkä senkin, 

että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edessä olisivat luovutukset. 

Emme kuitenkaan todella tienneet, mitä se merkitsi."

  

Tammikuun Lukutoukat ja kirjanörtit kimppalukuteos, Helmikuun lukupiiriteos, Helmet 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (vinkki Lukuopas -palvelusta), TBR 100

  

Tunnelmaan virittelevää musiikkia: Ólafur Arnalds: Þú Ert Jörðin

    

Teoksen löysin omakseni entisen kotikyläni pikkukaupan kirjavaihtohyllystä viime kesänä. 

  

Minulla on aina ollut sellainen mielikuva Kazuo Ishigurosta, että hänen teoksensa olisivat jotenkin todella haastavia. En olisi voinut olla enempää väärässä. Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvaversion (josta pokkarin kansikuvakin) joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä kuin yhden, mutta juonen kannalta sitäkin merkittävämmän kohdan. Katsoin elokuvan uudelleen, kun kirjoitin tätä postausta, sillä huomasin sen olevan Netflixissä. Leffa menee pikakelauksella kirjaan verrattuna, mutta ihan ok katsomiskokemus sekin on. 

  

Ole luonani aina etenee soljuvasti, kiehtovalla tavalla takaumien kautta. Tämä on niitä teoksia, joista haluaa kertoa mahdollisimman vähän, jottei joku, joka ei vielä ole tätä lukenut saisi liikaa juonipaljastuksia. Näin ollen teoksen käsittely on hieman haastavaa. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että varsin pitkään Ishiguro onnistuu salaamaan teoksen suurta käännettä ja teeman käsittely on todella onnistunut. Elokuvaversion nähneenä tätä yllätysmomenttia ei tietenkään minulle ollut, mutta odotin kovasti, kuinka kirjailija sen paljastaa. Hahmojen passiivinen suhtautuminen jakanee mielipiteitä, mutta minusta se sopii teoksen yleiseen tunnelmaan hyvin ja on siksi myös genressään melko poikkeuksellinen. 

  

Jokainen Hailshamin ulkopuolinen paikka oli meille siinä elämän vaiheessa mielikuvitusmaata. (s. 97)

  

Päähenkilö Kathy H. on alussa jo 31-vuotias. Oli varsin ilahduttavaa lukea hahmosta, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä ja vieläpä muualla kuin chick lit -kirjallisuudessa. Suurimman osan teoksesta muodostavat Kathyn muistot vuosista Hailshamin sisäoppilaitoksessa Englannin syrjäisellä maaseudulla. Lapset elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta, koska he ovat erikoistapauksia. Kathyn kanssa samaan aikaan oppilaina olleet Tommy ja Ruth ovat keskeisiä sivuhahmoja, joskin Ruth on mielestäni aika epämiellyttävä ihminen. Tommyn piirtämistä eläimistä tulee mieleen Kerby Rosanesin värityskirjat.

Ruth oli löytänyt sinä kesänä ihanan vanhan kirkon vajaan kilometrin päästä Mökeistä, ja kirkon takana oli villiintynyt alue jossa ikivanhat hautakivet lojuivat heinikossa. (s. 266)

    

Tämä hyvin melankolinen teos muistuttaa tietyiltä osin paljon Neil Shustermanin Unwind-romaania sekä elokuvaa The Island. Dystopiaksi kirja on varsin maistreamia, eli se sopii myös sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä hae lukukokemukseltaan futuristisuutta (teos sijoittuu 1970-90-luvuille) tai tieteellistä terminologiaa. Suosittelenkin kirjaa lämpimästi ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii ajatuksia herättävästä kirjallisuudesta. Pidin paljon Ishiguron kielestä.

   

Käännös oli muutoin hyvä, mutta ihmettelin, miksi ihmisten kerrottiin käyvän työssä eikä töissä? Molemmat ovat varmaankin ihan yhtä oikein, mutta olen tottunut itse enemmän monikkomuotoon, joten aina kun näin tuon toisen muodon, se töksähti silmään.  

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia varjellaan siellä tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?

  

Vuosia myöhemmin, nyt 31-vuotiaan Kathyn muistoista rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville.

  

Suomentanut: Helene Bützow, 394 sivua, Tammi 2011 (1. painos 2005)

Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go (2005)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija, Lumiomena, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Luetut, lukemattomat

   

Samankaltaista luettavaa: Neil Shusterman: Unwind, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Marilyn Kaye: Replica-sarja, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Scott Westerfeld: Uglies, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Jeff Long: Vuosi nolla, Margaret Atwood: Orjattaresi

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."

   

  

Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 

  

"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)

  

Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.

  

"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)

  

Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 

  

Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 

  

Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)

   

Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.

  

"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)

  

Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. 

  

Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pakko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)

  

Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?

  

Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.

  

Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.

    

Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  

Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)

  

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet, Matkalla tuntemattomaan, Essin kirjat ja herjat

  

Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63

Klassikkohaaste osa 3 | George Orwell: Vuonna 1984

"Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, 
voit kuvitella saappaan joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja."

   

   

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kolmatta osaa emännöi Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista.

  

Tunnelmamusiikkia: Chase Holfelder: Every Breath You Take (cover)

  

George Owellin klassikkodystopia Vuonna 1984 on jokaisen genreuskollisen must read teos. Olen yrittänyt lukea teoksen kerran aikaisemminkin, kaksi tai kolme vuotta sitten. Pääsin tuolloin vain sivulle 77. Luin samalla Aldous Huxleyn Uljas uusi maailmaa, joka sekin jäi kesken. Häpeäkseni en siis ole näitä kahta dystopiaklassikkoa lukenut. Klassikkohaaste onkin ollut ihana puolivuosittainen tapa täydentää klassikkotietämystäni. 

   

SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

  

Tiesin jo ennen kirjaan tarttumistani paljon teoksen maailmasta, sillä sen verran tunettu se on. Ja vaikka en oikeastaan mitään enää ensimmäisestä lukukerrastani muistanutkaan, meni ensimmäinen osa teoksesta kertauksena. Toinen osa oli uutta ja ennakoimatonta, mutta suurimman yllätyksen tarjoili kuitenkin kolmas osa, joka poikkesi kokonaisuudesta merkittävästi. Romaanin lopussa on vielä liite, jossa käsitellään teoksen maailman sanastoa. 

   

Luin haasteteosta vielä eilen illalla kauhealla kiireellä ja jatkoin tämän postauksen kirjoittamista yhä iltapäivällä - mutta nyt se lepää tässä. Minun oli tarkoitus lukea teos jo viime viikonloppuna, kun olin muutaman päivän äitini luona (juhlittiin kummipoikani konfirmaatiota sekä minun ja mieheni häitäni), mutta armoton helle ja kasvihuonemainen ilmankosteus imivät kaikki voimat. Onneksi sain rutistettua lopun palattuani (hyvää treeniä Pottermaratoniin).

  

Maailma ulkopuolella näytti kolealta. Vaikka aurinko pastoi ja taivas kirkui sinisenä, kaikki tuntui värittömältä - muu paitsi julisteet, joita oli liimattu ympäriinsä. (s. 12)

   

Ensimmäisenä tunteena viimeisen sivun jälkeen oli typerrys: kuinka paljon olin teokselta odottanut, kuinka vähän se vastasi ennakkokäsityksiäni ja kuinka pelottavan paljon Orwellin kuvittelemassa totalitaristisessa futuristusessa yhteiskunnassa on samaa meidän maailmamme kanssa, Valvontakamerat on (jo kirjan kannen ansiosta) helppoa laskea mukaan, ja esimerkiksi S-ryhmä ilmoitti juuri lisäävänsä s-korttiasiakkaiden ostoskäyttäytymisen tallentamista. Puhumattakaan Pohjois-Koreasta, joka tuntuu länsimaalaisen silmin kuin ottaneen tämän teoksen oppikirjakseen.

   

Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta;

joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 39-vuotiasta Totuusministeriön virkamiestä Winston Smithiä. Vaikka hänen tehtävään onkin menneisyyden uudelleen kirjoittaminen niin, että se palvelee nykyhetkeä, hän ei silti usko sokeasti Engsosin periaatteita, palvo jumalan asemaan noussutta Isoaveljeä tai hyväksy että 2+2=5. Hän on poikkeama systeemissä ja tietää, että tulee jäämään kiinni ennemmin tai myöhemmin. Onhan ajatusrikos pahinta, mitä oseanialainen tehdä.

  

Painajaismaisinta hänestä oli ettei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt, minkä takia koko valtavaan huijaukseen oli ryhdytty. (s. 97)

  

Oseania koostuu Isosta-Britanniasta, Pohjopis- ja Etelä-Amerikasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Winston asuu Lontoossa, joka on Oseanian kolmanneksi väkirikkaimman provinssin, Laskeutumispaikka Yhden pääkaupunki. Oseania on jatkuvassa sodassa joko Itäaasian tai Euraasian kanssa ja liittolainen toisen kanssa. Kun kolmen supervallan liittoutumat muuttuvat, kukaan ei reagoi muutokseen, sillä Oseania on aina ollut sodassa sen vallan kanssa, mikä kulloinkiin ilmoitetaan.

  

Kun vihaviikon suuri orgasmi oli vavisten lähestymässä huippuaan ja yleinen viha Euraasiaa kohtaan oli yltynyt sellaiseksi houreeksi, silloin ilmoitettiin että Oseania ei ollutkaan sodassa Euraasiaa vastaan. -- Viha jatkui entisellään, paitsi että sen kohde oli muuttunut. (s. 215-216)

  

Oseaniassa viha on tärkein tunne heti Isoveljen palvomisen jälkeen. Jokaisena päivänä vietetään kahdenminuutinvihaa, jonka aikana teleruuduista näytetään kuvaa sotilaista rintamalla ja oseanialaisten tulee osoittaa raivokkaasti mieltään vihollista vastaan. Etenkin Emmanuel Goldstein-niminen petturi on tärkeä vihan kanavoimisen kohde. Oseanian tärkein juhla on vihaviikko, joka on sisällöltään periaatteessa samanlainen kuin kahdenminuutinviha, vain sen pidempi versio. 

  

On ulvottava lauman mukana. (s. 146)

  

Oseaniaa johtavan Isoveljen jälkeen seuraavan luokan muodostaa puolue eli Engsos (entisnimeltään englantilainen sosialismi). Totuusministeriö (uudiskielellä Tosimini) vastaa uutisista, viihteestä ja koulutuksesta, Rauhanministeriö (Sopumini) sodasta, Yltäkylläisyysministeriö (Riittomini) talousasioista ja Rakkausmisteriö (Lempimini) laista ja järjestyksestä. 

  

Uudiskieli on maailman ainoa kieli, jonka sanavarasto vähenee vuosittain. Kielestä on tarkoitus poistaa kyky itsenäiseen ajatteluun ja ajatusrikoksesta tehdään mahdotonta: kuinka edes mieltään heikosti hallitseva voisi vahingossakaan tehdä rikoksen, jos ihmisellä ei ole sanoja, millä ilmsta vastarintaa? 

  

Jokaista kansalaista (toveria) tarkkaillaan 24/7: jokaisessa huoneistossa on puolueen propagandaa suoltava teleruutu, jota ei saa pois päältä ja joka toimii niin vastaanottaja kuin lähettimenä. Kaikkialle on lisäksi piilotettu mikrofoneja. Omaa tilaa ovat vain ne muutamat kuutiosentit aivokopan sisäpuolella ja juuri sinne ajatuspoliisi pyrkii kurkistamaan. 

  

Ihminen halusi pitää hauskaa; "ne", toisin sanoen puolue, halusivat estää sen. (s. 158)

  

Nuoret naiset opetetaan olemaan nauttimatta sukupuoliaktista, sillä se on vain velvollisuus puoluetta kohtaan ja sen tarkoituksena on saada lapsi. On perustettu jopa Nuorten seksinvastaisuusliitto. Lapsista puolestaan kasvatetaan jo nuorena vakoilijoita ("nykyään melkein kaikki lapset olivat hirveitä"), jotka tarkkailevat vanhempiaan, siltä varalta, että nämä tekisivät ajatusrikoksen, Hellyys ja läheisyys on poistettu, ystäviä ei enää ole, on vain tovereita joiden seurasta nauttii vähän enemmän kuin toisten. Ainoa rakkaus kuuluu kohdistaa Isoveljeen. Orgasmistakin halutaan päästä eroon, sillä seksuaalinen turhautuminen voidaan ohjata puolueen käyttöön.

  

Kulutustuotteet on nimetty Oseaniassa tietyn kaavan mukaan: Winston asuu Voitontalossa, hän polttaa voittosavukkeita ja juo synteettistä voittoginiä tai karvasta voittokahvia. Kaikesta on kuitenkin pulaa, jopa vaatteista ja kengistä, vaikka neljäsvuosiraportit väittävät kenkien tuotannon ylittäneen aikaisemmat arviot ja elintaso nousee jatkuvasti. Winston yrittää muistella lapsuuttaan: olivatko asiat silloin paremmin vai huonommin kuin nyt, mutta hän ei pysty tähän kysymykseen vastaamaan. Koska historiaa muokataan ja koska ne harvat 1950-luvun suurista puhdistuksista selvinneet ihmiset on uhkailtu hiljaisiksi, ei tähän kysymykseen pysty enää kukaan muukaan vastaamaan.

  

Miten hän voisi osoittaa sanansa tulevaisuudelle? Sehän oli luonnostaan mahdotonta. Joko tulevaisuus muistuttaisi nykyisyyttä, jolloin se ei kuuntelisi häntä, tai sitten se oli erilainen, eikä hänen ahdinkonsa merkitsisi mitään. (s. 17)

  

Moni asia on muuttunut vallankumouksen jälkeen. Tekniikka ei juurikaan kehity, sillä luova ihminen on uhka puolueelle - vain sodankäyntiin ja vakoiluun liittyvät keksinnöt ovat sallittuja. Mustekynäkin on teoksen maailmassa arkaainen kapine, sillä yleensä kaikki paperille kirjattava sanellaan puhekirjoittimeen. Winston on kuitenkin hankkinut vanhanaikaisen kynän pysyäkseen tallentamaan ajatuksiaan salassa ostamaansa päiväkirjaan. Vaikka teoksen nimi onkin Vuonna 1984, ei Winston tiedä aivan varmaksi, onko ajanlasku oikeassa. 

   

Jos ihminen on sisäisesti onnellinen, miten hän ikimaailmassa voin innostua Isostaveljestä ja kolmivuotissuunnitelmista ja kahdenminuutinvihasta ja kaikesta muusta hemmetin moskasta? (s. 160)

  

Kun lukee näin totalitaristisesta yhteiskunnasta, on pakko kysyä kehen voi luottaa. Puolueeseen ei nyt ainakaan, mutta onko Winstonkaan luotettava kertoja? Tietenkään hän ei tahallaan välitä väärää kuvaa, mutta yhteiskuntansa kasvattina ja sitä vastaan kapinoidessaankin, hän ei aina osaa ajatella millä tavoin asiat voisivat olla toisin. Minulle heräsikin siis monia vastaamattomia kysymyksiä, esimerkiksi onko Oseania oikeasti sodassa, kuka pommittaa prole-alueita rakettipommeilla, ystävä vai vihollinen ja miksi kaikesta on pulaa, eli tekeekö kukaan oikeasti yhtään paria uusia kenkiä?

  

Ainahan joku helkkarin sota on käynnissä, ja uutiset me tiedämme joka tapauksessa pelkäksi valheeksi. (s. 185)

  

Oli yllättävää lukea Vesa Sisätön esipuheesta, että vuoden 1950 suomennoksesta oli poistettu viittaukset Neuvostoliittoon. Tässä uudessa, vuoden 1999 suomennoksessa Venäjä on kuitenkin mukana. En ole aivan vakuuttunut tästä suomennoksesta, sillä välillä sanajärjestykset tuntuivat kömpelöiltä ja joukkoon oli eksynyt suuri joukko ärsyttäviä kirjoitusvirheitä. 

  

Luin Orwellin Eläinten vallankumouksen ollessani lukiossa. Se teki nuoreen minuun suuren vaikutuksen. Odotin samaa lukukokemusta tältäkin teokselta. Ja vaikka teos kyllä herättelikin, en tavoittanut aivan yhtä voimakasta elämystä. Vuonna 1984 tekee lukijastaan salaliittoteoreetikon. Omaa yhteiskuntaansa katsoo aivan uudesta näkökulmasta, kun lukee kuinka teoksen protagonisti tajuaa missä määrin vallan haltijat ohjailevat ja muokkaavat todellisuutta. 

   

Teoksesta huomaa hyvin toisen maailmansodan vaikutuksen. Se julkaistiin 1949. Löysin paljon samoja teemoja kuin 1940-50-luvuille sijoittuvista lukemistani romaaneista ja mm. Jennifer Worthin omaelämäkerrallisista Hakekaa kätilö -teoksista. Sodan uhka, puute välttämättömistä kulutustarvikkeista ja ruuasta, Winstonin säärihaava, nämä kaikki luovat kuvaa siitä, miten kalliin hinnan ihmiskunta maksoi toisessa maailmasodassa ja mitä olisi voinut tapahtua sen jälkeen.

  

Vuonna 1984 on ehkä kaikkein synkin ja toivottomin dystopia, jonka olen lukenut. Sen edustama maailma on kuitenkin pelottavuudessaan ja uskottavuudessaan kiehtova ja Orwellin kielellinen lahjakkuus pilkahtelee odottamattomista paikoista. Se on ehdottomasti ansainnut klassikon asemansa, mutta nykyihmisenä koen, että siitä puuttuu se jokin, joka olisi tehnyt teoksesta timantin. Suosittelen silti tutustumaan teokseen, sen verran suuren kulttuurillisen jäljen se on tehnyt. 

  

Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra

Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Arvosana:

Takakannesta:

Kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa  ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkilö Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

George Orwell (1903-1950) sijoitti romaaninsa Vuonna 1984 tapahtumat Lontooseen. Ilmestyessään vuonna 1949 romaani oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Nyt näemme, että monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet diktatuureissa mutta myös länsimaisissa demokratioissa. Siksi Orwellin romaani on edelleen tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista.

  

Samantyylisiä kirjoja: Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, Philip K. Dick: Oraakkelin kirja, Karin Boye: Kallokaiini, Jevgeni Zamjatin: Me, Jean-Christophe Rufin: Globalia, H.G. Wells: Kun nukkuja herää

 
Suomentanut: Raija Mattila, 356 sivua + Vesa Sisätön esipuhe & Liite uudiskielestä 14 sivua WSOY 2014 (1. suomenkielinen painos 1950, 1. Raija Mattilan suomentama painos 1999)
  

Alkuperäinen nimi: 1984 (1949)

Orwellin totalitaristisesta yhteiskunnasta on kirjoitettu mm. täällä: Kirjavinkit, Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia, Anna minun lukea enemmän, Aamuvirkku yksisarvinen, Cats, books & me, Kirjainten virrassa, Kirsin Book Club, Ei vain mustaa valkoisella