Sarjaimuttaja ja ärsyttävä isosisko

"Mikä pelimies sä kuvittelet olevasi, kun sä vaihdat tyttöä ja sit hetikohta dumppaat sen. 

Sä oot... Sä oot sarjaimuttaja! Ihan jäätävä sarjaimuttaja!"

  

  

Merja Topin nuortenkirja Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa uuden Melko mystistä -sarjan. Tämä kirja osasi yllättää. Harvoin tulee luettua teosta, josta ei voi arvata etukäteen mitä tapahtuu seuraavaksi tai millainen loppuratkaisu on jo ensimmäisen lauseen perusteella. Voisi sanoa kannen teemasta lohkaisten, että mopo lähtee keulimaan hyvin villeille poluille. Koska isosiskoni asuu Keski-Suomessa oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja, kuten Harjun portaat Jyväskylässä ja Laukaa-Konnevesi lehti.

  

Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Jari, jonka sisäinen maailma räjähtää, kun luokkaan astuu uusi oppilas, joka tuoksuu mangolle. Tytön nimi on Heli ja hän saa Jarin aivot muuttumaan vaaleanpunaiseksi vaahtokarkkimassaksi. Jarilla on pikkusisko Mustikka ja heidän vanhempansa ovat eronneet. He asuvat isän kanssa ja äidin luokse meneminen on kuin hammasta paikkaisi. Äidillä tuntuu olevan aina kamala kiire, vaikka väittää pyhittävänsä lapsiviikonloput perheen jutuille.

  

Sisään asteli Super Marion kaikkein kauneimman prinsessan säteilevä ruumiillistuma. Tytön pitkät, kullankeltaiset hiukset heilahtelivat hänen askeltensa tahtiin. -- Jari tunsi, miten puistatuksen aalto kuohui vatsanpohjasta -- ja otsalle muodostui hikihelmiä. Hän oli ehkä sairastunut. (s. 7)

  

Jari saa tietää, että Heli pitää vampyyreistä ja on kirjoittanut fanficiäkin. Alkaa suunnitelma vampyyrigenreen tutustumisessa tytön hurmaamiseksi. Ensin pikakelauksella kaikki Twilight-leffat, minkä pohjalta Jari yrittää kirjoittaa kimmeltävistä verenimijöistä. Vihtavuoren virallinen vampyyri Antero (joka pakoilee sillä hetkellä aurinkoa lehtiroskiksessa), on päätynyt Jarin blogiin ja naureskelee hänen räpellyksilleen tarjoutuen sitten itse haamukirjoittajaksi pojalle.

  

1800-luvulla vampyyriksi muuttunut Antero on Culleneiden tapaan "vegaani", eli hän juo vain eläinperäistä verta, jonka hän ostaa kaupan pakasteosastolta. Hänen mielestään ihmisellä itseään ravitsevat kaltaisensa ovat epäilyttäviä kannibaaleja. Antero kertoo käyttävänsä vuonna 1954 tien pielestä löytämäänsä kaljapulloa ja kahta teräspilliä, yhtä kummallekin imuhampaalle. Eettinen ja ekologinen kaveri!

  

Pitäisi esiintyä normaalisti. Pitäisi olla normaali. Jari kohensi etuheittoa ja pyöräytti kulmahampaan ympärille lepoon asetetun purukumin takaisin toimintaan. 

"Moi." 

Ei jumankeuta, se puhuu mulle. Jari. Nyt normaaliutta. 

"Herve." Jarin aivot sylkivät epätoivoa: Ei. Sano hei. Sano terve. Mutta. Älä. Sano. Herve! (s. 16-17)

  

Tässä on jotain samaa kuin Mikko Koirasen esikoisessa Nauhoitettava ennen käyttöä ja Sini Helmisen Väkiveriset -sarjassa, etenkin toisessa osassa Kiven sisässä. Jännittävää kyllä kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat julkaisseet Myllylahdelta. Tässä on vampyyrien lisäksi muitakin mytologisia olentoja, myös suomalaisia perinnehahmoja. Yksi kohtaus hauen kanssa tuo mieleen erikoisen Pienen hauen pyydystyksen. Hyvin kyllä huomasi, että tämä on "poikakirja", sillä en ole koskaan lukenut "tyttökirjaa", jonka päähenkilön täytyy käydä hätäkakalla... Ja pissatulehdusta ei muuten voi saada istumalla kylmällä alustalla, se on urbaani legenda.

  

Seuraava lainaus jakaa paljon mielipiteitäni. Toisaalta se voi hyvinkin kuvata sitä, kuinka vastaava tilanne voisi oikeassa elämässä mennä, mutta samaan aikaan se tuntuu todella keljulta sateenkaarevia kohtaan. En osaa kirjoittaa auki, mitä tarkalleen ajattelen. Ehkä kaikessaan sitä, että kuinka ei-ok on kirjoittaa tai tehdä huumoria saateenkaarevista ihmisistä tai tehdä sukupuolettavia oletuksia tai kuvailuja alaikäisten naisoletettujen kehoista kuulumatta itse tuohon ryhmään. (Case Miki Liukkonen ja ilmoitus mekkoon pukeutumisesta seuraavan kirjansa julkistamistilaisuudessa tulee mieleen.)

  

"Köhköh... Mikäs hänen nimensä on?" Iskä kysyi yskien itkua sivun. 

"Antero", Jari mumisi. 

"Ai... Aivan. Antero." Iskä pudotti katseensa juustoon ja alkoi höylätä siivuja. 

"Luulin tytöksi, kun hänellä oli niin pitkä tukka. Mutta aika vanhanaikaista lokeroimista minulta." 

Jari puri huulta. Anteron polkkatukka oli kyllä aika huvittava. 

"Tietääkö äiti?" 

"No, ei todellakaan", Jari purskautti. 

"Ei äiti niin umpimielinen ole kuin sinusta saattaa tuntua", iskä sanoi juustosiivuille. 

"Se sais kohtauksen, enkä mä pääsisi enää ikinä muualle kuin kouluun", Jari sanoi.

--

"Äitisi oli silloin yhtä nätin pyöreä kuin se sinun Anterosi. Me aloimme seurustelemaan kasilla, sinä olet vuoden edellä."

--

"En minä seurustele!" punanaamainen Antero keskeytti." (s. 149-150)

  

Facebookin kirjallisuusryhmissä on viime päivinä keskusteltu paljon kirjojen jatkumo-ongelmista, eli kuinka esimerkiksi kaulakorun metalli muuttuu parin sivun päästä. Näitä huomaan itsekin välillä. Jossakin tänä vuonna lukemassani kirjassa sade alkoi ja parin sivun päästä se alkoi uudelleen taukoamatta välissä. Jarikin kokee tällaisen déjà vun, kun hän matelee aamupäivän usvassa. Ensimmäisen kerran hän herää vasta ruotsintunnille lampsiessaan sivulla 15 ja heti seuraavalla sivulla hän heräsi vasta kun, Heli laittoi viestin luokan Whatsapp-ryhmään.

  

Ihmettelin hieman kohtaa, missä Jari pohtii parasta alustaa blogilleen: "Blogspot oli tuttu jo ennestään, ja ennen kaikkea se oli helppo, paljon helpompi kuin Blogger". Asia kun on niin, että tämä minunkin blogini on alustalla nimeltään Blogger, jonka osoite on blogspot.com. Eli olisiko tuossa pitänyt olla, että Bogger on helppo ja Wordpress vaikea?

  

"Minä en olekaan niitä, jotka toteuttavat itseään siemenlinkona ja lisääntyvät hillittömästi luonnon ja maapallon kustannuksella." (s. 221)

  

Toppi kirjoittaa todella notkeasti ja ilottelee sanoilla. Tällaista kielellistä akrobatiaa on aina kiva nähdä, mutta riippuu paljon lukijasta, onko näin rikas kieli pidemmän päälle jopa raskasta. Koko ajan on oltava valmiina koodaamaan auki, mitä oikein sanottiinkaan, puhumattakaan murteesta, joka saattaa olla nuorelle lukijoille vieras. Miksipä tyytyä sanomaan kännykkä tai älypuhelin, kun voi sanoa litteä laatta, joka vaatii huomiota.

  

Tässä muutamia muitakin kiinnostavia kuvailuja:

  

- repiä paperi pitkiksi hämähäkin jaloiksi

- luuston haurastava hymy

- nauru, joka putoilee pehmeiden huulien välistä pörröisinä Amorin nuolina suoraan Jarin rakkauselimeen, joka pomppoili iloisena

- banaani = vaaleankeltainen käyrä

- Helin kulmakarvamadot tekivät hitaita aaltoja

- silmien voiteluvesihanat aukesivat

- Jarin sydän turposi tunteista

- huulilihan pureminen ei auttanut

- Jarin keuhkoissa räjähti kauhun papattimatto

- tyttöpuolisen asujaimisto

- hiljainen kuin hammasharja

- Heli tuijotti Jaria kuin tämän silmäkulmista olisi työntynyt pieniä matoja, jotka ryhmittäytyivät Jarin poskipäille laulamaan Suvivirttä.

- Suomi on Euroopan peräpukama

- Jos kaikki yliopisto-opiskelijat olisivat tuollaisia ällöpyllyjä, niin hän menisi ammattikouluun

- löökiletti

  

On aina hauskaa, kun jokainen vampyyreistä kirjoittava lisää oman mausteensa legendaan. Tässä maailmassa verenimijät muuttuvat parveksi hyttysiä! Naureskelin, kun Antero sanoi emojeja hieroglyfeiksi, joilla hän luulee Jarin viestineen olevansa avun tarpeessa, vaikka vitsi onkin vanha ja tasoa iskät. Tykkään myös kovasti, kun kirjat tarjoavat lukuvinkkejä. Tässä mainitaan ainakin Anne Ricen kirjat ja "Simukan uusin". Jarin Ouluun muuttanut ystävä Mette järkyttyy kuullessaan pojan uudesta lukuharrastuksesta.

  

Ei hänkään olisi puolitoista viikkoa sitten voinut kuvitella lukevansa vapaaehtoisesti muuta kuin peliarvioita netistä ja Marjatan määräämiä "tosi kivoja" kirjoja. Jari ei pitänyt lukemisesta. (s. 108)

  

Loppuun yksi vuoden parhaista lainauksista. Näin vapaaehtoisesti lapsettomana tämä kolahti kovaa. Tekisi mieli tulostaa tämä seinälle.

  

"Ihmiset odottavat, että kaikki kulkevat samaa latua, koska he itse kulkevat sitä: menevät naimisiin, lisääntyvät, vanhenevat ja siirtyvät tuonpuoleiseen. Jos joku poikkeaa polulta, hänestä tulee silmätikku, josta puhutaan. Ja kun pahantahtoista puhetta on liikaa, on lähdettävä pois ja tultava takaisin vasta sitten, kun puhujat ovat kuolleet." Antero sanoi ääni paksuna (s. 93)

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Hulvattoman hauska ja mielikuvitusta kutkuttava varhaisnuorten romaani vampyyreista, ihastumisesta ja haamukirjoittamisesta.
  
Sitä luulee elävänsä tavallista seiskaluokkalaisen elämää, ja sitten tapaa vampyyrin paperiroskiksessa.
  
Prinsessa Persikan kaksoisolento Heli pompauttaa neljätoistavuotiaan Jarin elämän uusille raiteille: Jari jättää Pokémonien jahtaamisen ja perustaa blogin yhden vaaleanpunaisen valheen jälkimainingeissa. Pahaksi onneksi tökkivä tarinankerronta ei vakuuta edes paikallista vampyyria, joka ilmoittautuu Jarin haamukirjoittajaksi.
  
Kaikki vaikuttaa jo hyvältä, mutta väliin kiilaa Nico Jenola, joka ei ole ainoastaan sitä miltä näyttää eli ällöttävä kasiluokkalainen öljytukka. Kuka Nico oikeasti on? Ja mitä hän tahtoo Helistä ja lukuisista muista koulun tytöistä?
  
Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa keskisuomalaiseen pikkukylään sijoittuvan kirjasarjan, jossa mytologiasta tutut hahmot hyppäävät kuperkeikalla nykypäivään. Toppi on jyväskyläläinen sanataideohjaaja ja kirjoittaja. Hänen kirjoittamistaan säestää hiljaisuuden, kissojen maukunan ja rytmimusiikin ennalta arvaamaton vaihtelu.  

  

116 sivua, Myllylahti 2021
 

Luettu myös täällä: Luova ruho

  

*****

  

"Mitä enemmän näen noituutta, sitä enemmän se näyttää vain helpolta tavalta tehdä kiusaa."

      

  

Vetämäni lukupiirin lokakuun kirjana oli Diana Wynne Jonesin lanuklassikko Noidan veli. Ja voi pojat, olipas tämä aikamoinen lukukokemus. Varoitus, postaus sisältää juonipaljastuksia!

  

Ostin Noidan veljen kesällä kirjaston poistomyynnistä. Sain kahdeksan kirjaa kahdella eurolla, tein siis varsin edullisia pelastuksia. Mutta asiaan. Vaikka Jonesin teokset, kuten Derkinhovin musta ruhtinas, Merlin-salaliitto ja Liikkuva linna ovat hurmanneet minut nuorempana, ei tämä hänen keskeiseksi tuotannokseen nimetyn Chrestomancin maailmat -sarjan avausosa onnistunut saamaan minua puolelleen. 

   

Kirjan nimi (jos siis pystyy lukemaan tuon aika haastavan kannen) antaa vihjeen, että tarinan keskeinen hahmo on miesoletettu yksilö, jolla on noitasisarus (tässä maailmassa kun noidat voivat olla mitä sukupuolta tahansa). Päähenkilö on Eric-niminen mitäänsanomaton poika, jota kaikki kutsuvat Kissaksi. Hänellä on vanhempi sisko Gwendolen, joka saattaa syrjäyttää Elina Pitkäkankaan Kuurassa olleen Inkan ärsyttävimpänä romaanihenkilönä. 

  

"Olen suoraan sanoen kurkkua myöten täynnä sitä tyttöä." (s. 77)

  

Sisarukset jäävät orvoiksi siipiratasalusonnettomuudessa. Gwendolen pitää veljeään lähinnä harmillisena sidekickinä, josta ei ole muuta hyötyä kuin käyttää hyväkseen. Gwendolenilla on voimakkaita kykyjä, joita hän pääsee harjoittamaan naapurustosta löytyvän opettajan ohjauksessa. Opettaja tosin on yhtä läpimätä kuin Gwendolenkin. He juonivat keskenään jotakin ja pian Chrestomanciksi kutsuttu mies ottaa lapset luokseen. Hänellä on kaksi lasta itselläänkin, Julia ja Roger. 

  

Gwendolen on hyvin tyytymätön Chrestomancin linnassa saamaansa kohteluun: heitä ei viedä sisälle pääovesta, teen kanssa tarjottavat syötävät ovat muka puutteellisia: "Kuolemme nälkään keskellä ylellisyyttä!", eikä Chrestomanci kiinnitä häneen mitään huomiota. Niinpä uhmaikäisen tasolle henkisesti taantunut tyttö ottaa ja suuttuu niin, että alkaa päivittäin tehdä mitä hurjempia taikoja, että hänet huomattaisiin. (Tulee ihan mieleen Pax-sarjan Viggo.) Hänen yrityksensä eivät kuitenkaan tuota hedelmää.

  

On luultavasti aika oikeutettua arvella, että kirjailija, joka jääköön nimeämättä on ottanut tästä vaikutteita omaan tuotantoonsa. Noidan veljessä on orpo maaginen poika, joka pääsee asumaan linnaan voimakkaan maagisen johtohahmon valvonnassa. Chrestomancin nimeä ei saa mainita tai hän tulee paikalle. Häntä kuvataankin mm. seuraavalla tavalla: "Henkilö Joka Asuu Tuolla Linnassa - hän ei ansaistse että hänen nimensä mainitaan". Chrestomanci jättää kertomatta Kissalle asioita aivan kuten Dumbledore Harrylle, moni konflikti olisi selvinnyt aikaisemmin, jos nämä tyypit olisivat vain keskustelleet asiat halki! Lisäksi teoksesta löytyy hirnyrkkitematiikkaa mm. Viulu-kissan tapauksessa.

  

"Minusta te teitte ihan väärin. Me olimme niin peloissamme -- ja Kissalle oli vähällä käydä hullusti. Teidän olisi pitänyt kertoa." (s. 235)

  

Kirja alkaa äärettömän hitaasti. Lukija saa todellakin olla pitkäjänteinen jaksaakseen kääntää sivuja. Lopussa mennäänkin sitten hurjalla pikakelauksella ja mukana on tietenkin kliseinen lopputaistelu (hiukan ennen kekriä), joka tulee hieman puskista, mutta kestää vain lyhyen hetken. Voisin melkein sanoa, että vain Houkutus-sarjan päätöstaistelu oli ohi nopeammin. 

  

Olin hyvin tyrmistynyt seuraavasta, rasistisesta kohdasta: "Hän venytti -- silmien nurkat vinoiksi kuin kiinalaisella". Oikeasti? Olikohan tuo ollut kauhean hyväksyttävää edes kirjan ilmestymisen aikaan. Oli myös todella harmillista lukea edes fiktiossa siitä, kuinka vasemman käden käyttö on aivan muutama vuosikymmen sitten ollut yhä paheksuttavaa. Kirsikkana kakun päällä, Kissan vanhemmat olivat keskenään serkkuja (mikä lisää magiaa hallitsevien lasten syntymisen todennäköisyyttä). "Mummu ei olisi antanut heidän mennä naimisiin, koska serkusavioliittoja ei pidetä hyvänä."

   

Kissa vilkuili Saundersiin vähän väliä nähdäkseen voisiko vaihtaa kynän oikeasta kädestä vasempaan. Häntä oli rangaistu niin monta kertaa vasemmalla kädellä kirjoittamisesta, että hän oli tottunut pitämään opettajia silmällä. 

--

"Vasuri!" Saunders jyrisi. "No miksi helskutissa et sitten kirjoita vasemmalla kädellä?" 

"Kun - kun joudun aina laiskalle siitä", Kissa sopersi aivan tyrmistyksissään, kun Saunders oli suuttunut niin merkillisestä syystä. 

"Sellaiset opettajat saa  sitoa solmuun ja paistaa roviolla!" Saunders karjui. -- "Älä tee niin kuin he sanovat tai joudut vielä vaikeuksiin! Jos näen sinun vielä kerrankin kirjoittavan oikealla kädellä sinulle ei kunnian kukko laula!" 

"En minä kirjoita", Kissa sanoi huojentuneena, mutta yhä ihmeissään. (s. 54-55)

  

Käännös oli hieman töksähtelevä. Harmillisesti uuden painoksen myötä sitä ei oltu edes tarkistettu. Teoksessa oli muutamia sanoja, joista kaikki eivät avautuneet minullekaan: krenatööri, retortti, maitopystö... Yksi sanavalinta tosin oli todella hyvin samastuttava, nimittäin herätä maanantaisena. Käyttistä! Sen sijaan sanan "letukka" käyttö lastenkirjassa tuli aika puun takaa. Tuskin menisi enää nykyään läpi. Olin myös hieman yllättynyt, kun Chrestomanci lyö Kissaa korville. 

  

"Minkä takia?" Kissa kysyi loukkaantuneena -- "Enhän minä ole tehnyt mitään." 

"Siksipä juuri", Chrestomancu sanoi. "Sinä et ole yrittänyt estää häntä." (s. 107)

  

Hauska fakta, kun julkaisin tässäkin postauksessa olevan kuvan Instagram-tililläni, kommentoi Anniina Mikama, että Noidan veli oli hänen lapsuutensa lempikirja. Siksipä olikin kiinnostavaa, kun kirjassa lueteltiin sivulla 112 erilaisia maagisia ammattinimikkeitä, oli siellä mainittu myös myrrysmiehet. Mikamaltahan ilmestyi tänä vuonna YA-kirja nimeltään Myrrys, jonka arvostelin Tähtivaeltajaan 4/2021. En ollut ennen Myrrystä edes koskaan kuullut tuota sanaa aikaisemmin.

  

Harmillisesti liki ainoat plussat kirja saa rinnakkaistodellisuuksista (joista tulee mieleen Claudia Grayn huima Firebird-trilogia) ja Janetin kommentista, kuinka "ompeleminen on naisten häpeällistä alistamista". Janet on siis yksi Gwendolenin "sijaisista", niin kuin tämä kutsuu muiden maailmojen minujaan tai ainakin sitä, joka astuu kirjan maailmaan hänen tilalleen. On melko turvallista olettaa, että Janet tulee meidän maailmastamme, jossa eletään 1970-lukua. Hän puhuu mm. lentokoneista ja älppäreistä. 

  

Maailmoja on vaikka millä mitalla, toiset ovat vain parempia kuin toiset, niitä syntyy kun historiassa tapahtuu jotakin suurta niin kuin sota tai maanjäristys joka voi päättyä kahdella tai monella eri tavalla. Se päättyy niillä kaikilla tavoilla, mutta ei yhdellä kertaa, vaan niin että maailma hajoaa eri maailmoiksi ja ne kehityvät siitä lähtien eri tavalla. (s. 115-116)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tervetuloa Chrestomancin maailmoihin, joissa taikuus on tavallista mutta väärissä käsissä vaarallista!
  
Chantin sisarukset Eric, lempinimeltään Kissa, ja hänen noitasisarensa Gwendolen ovat jääneet orvoiksi siipirataslaivan haaksirikossa. Ystävällisen rouva Sharpin hoteista he pääsevät asumaan Chrestomancin perheen loisteliaaseen linnaan. Taitavaa isosiskoaan kaikessa ihaileva Kissa tuntee pian itsensä mitättömäksi tapaukseksi, mutta hienostoperheen ynseisiin kakaroihin ja kaikenlaiseen koketeeraukseen kyllästynyt Gwendolen ryhtyy kostoksi keppostelemaan. Käytöstavat olisi kyllä syytä olla noidillakin hallussaan – sen Gwendolen oppii karvaasti pullikoidessaan isäntänsä määräyksiä vastaan. Kissa taasen, joka omasta mielestään ei hallitse taian taikaa, saa hämmästyksekseen kuulla, mikä tärkeä tehtävä onkaan varattu yhdeksän hengen kantajalle…
  
Noidan veli avaa Diana Wynne Jonesin pääteossarjan Chrestomancin maailmat. Humoristisen henkevä fantasiaromaani on kertomus ajoilta, jolloin noituus oli vielä arvossaan Brittein saarilla.

     

Suomentanut: Marikki Makkonen, 240 sivua, WSOY 2010 (1. painos 1980)

   
Alkuperäinen nimi: Charmed Life (1977) 

 

Luettu myös täällä: Oksan hyllyltä, Kujerruksia, Kirjamielellä

  

Sarjassa ilmestyneet:

1. Noidan veli, 1980 ja 2010 (Charmed Life, 1977)
2. Tietäjän lapsuus, 2010 (The Lives of Christopher Chant, 1988)
3. Witch Week, 1982
4. The Magicians of Caprona, 1980
5. Kohtalon koukkuja, 2012 (Conrad's Fate, 2005)
6. Taikuuden taakka, 2011, (The Pinhoe Egg, 2006)

Kaksi huikeaa VaLas-kirjaa

  

Mikä on VaLas?

  

Nimi tulee sanoista vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat ja sen takana on joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nykyään moni laadukaskin teos jää julkaisematta, koska sen ei katsota myyvän riittävästi. VaLas-kollektiivissa halutaankin ylläpitää monipuolista kirjallisuuskenttää ja nostaa esille laatukirjallisuutta.

  

VaLas-kirjailijat haluavat tukea lasten ja nuorten lukemista tarjoamalla korkeatasoisia kirjoja erilaisille lukijoille. Vaikka tekijät kuuluvat kollektiiviin, julkaisevat he eri kanavissa. Esimerkiksi tässä postauksessa esittelemäni kirjat on julkaistu RanRan ja Icasos-kustantamoissa. Kirjat tunnistaa tuosta valas-logosta. Lisää tietoa löytyy esimerkiki täältä. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä, vaan omasta mielenkiinnosta lanua kohtaan.

  

Törmäsin VaLas-kirjoihin loppuvuodesta 2020 somessa. Ensimmäisenä bongasin Sari Peltoniemen huikeaksi osoittautuneen Täältä minä karkaan. Luin sen jälkeen vielä Anne Leinosen ajatuksia herättävän Holtiton masiina. Molemmat ovat vetäviä lanu-kirjoja, jotka haastavat lukijaansa sopivasti. Seuraavaksi lisää niistä. Kirjat lainasin kirjastosta.

  

*****

   

“Minä en ollut ikinä ollut kovin rohkea, enkä uskonut sellaiseksi muuttuneeni.

Oli vain ollut pakko lähteä.”

  

  

Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan on ahmaistavan hyvä dystopia varhaisteineille ja sitä vanhemmille. Siitä tuli yksi lastenkirjasuosikkini, jonka luin vuonna 2020. Eikä ihme, että se palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.

  

Voi kuinka vihasin sitä, että “kaikki järjestyy” oli muuttunut pelkäksi sanahelinäksi. (s. 203)

  

Päähenkilö Leopolda (joka on muuten tyttö, toisin kuin arvelin aluksi) on päätynyt orpokotiin. Hänelle on valehdeltu vanhempiensa kuolleen. He kuuluivat vastarintaan ja ovat siksi joutuneet pakenemaan maasta, joka on sisällissodan ja vallankumouksen jälkeen muuttunut diktatuuriksi.

  

Kaikki valmistelut oli tehty niin hyvin kuin mahdollista. Oli minun viimeinen päiväni Aamuruskossa, mutta kukaan ei tiennyt sitä. Hyvästelin heitä vain mielessäni. (s. 101)

  

Nimensä mukaisesti kirjassa lopulta karataan orpokodista, jossa tukka oli saksittu lyhyeksi kuin vastasyntyneillä linnunpoikasilla, rangaistu pienistäkin virheistä sulkemalla koppiin ja viidestäkymmenestä rikkeestä lapsille oli tatuoitu rasteja, joiden takia he eivät tulisi aikuisena koskaan saamaan töitä, joulua ja syntymäpäiviä ei juhlittu, eikä ruokaakaan saatu riittävästi. Onneksi orpokodin puutarhuri on sentään kiva.

  

- Miksi sinun on niin vaikea käyttäytyä kuin kunnon tyttö? 

Varmaan siksi, että suurin osa rikkeistäni oli vahinkoja. Ehkä kunnon tytöille ei sattunut niitä. He muistivat käydä illalla vessassa eivätkä he olleet niin nälkäisiä että varastaisivat omenoita. (s. 22)

  

Loppupuoli kirjasta kertoo pakomatkasta. Pitkin tarinaa luodaan kuvaa maailmasta, joka muistuttaa paljon omaamme, sillä Auschwitz ja viikingit kuuluvat tuonkin maailman historiaan. Ennen sotaa Leopolda on katsonut telkkaria ja omistanut niin kännykän kuin tietokoneenkin. Uuden hallitsijan aikana kansa elää kuin menneenä aikana ilman sähköä ja on valjastettu pakkotyöhön, sähköautot on korvattu vanhoilla, kovaäänisillä romuilla, ulkonaliikkumiskielto on voimassa, dronet ja robotit valvovat, että sääntöjä noudatetaan.

  

Olen tietenkin nähnyt millaisia asioita sota oli saanut aikaan Dyniassa. Lisäksi oli lukenut historian läksyni, nähnyt elokuvia ja käynyt museoissa. Olin käynyt äidin ja isän kanssa katsomassa jopa Auschwitzin keskitysleiriä, niin että tiesin kyllä maailmansotien kauhuista. 

Niitten piti kuitenkin olla jotakin mennyttä, joita ihmiset eivät enää ikinä tekisi. Eivät varsinkaan Dyniassa, joka oli kauan ollut turvallinen ja hyvinvoiva maa. Siellä kaikista oli pidetty huolta ja lähetetty tarvittaessa apua muuallekin. (s. 152-153)

  

Kirjan maailmankuva on synkkä ja ahdistava. Fiktion kautta herätellään nuortakin lukijaa ajattelemaan oma aikamme ilmiöitä kuten erilaisuutta, rasistista syrjintää, äärioikeistolaisuuden nousua, lapsityövoimaa ja pakolaisuutta. Mukana on myös ripaus magiaa, josta olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

  

Jatkuva epävarmuus väsytti. Ja kun väsytti tarpeeksi, niin alkoi tuntua siltä, ettei millään ollut väliä. -- Me olimme pitkään pelänneet melkein koko ajan. -- Pelko -- ei päästänyt otteestaan edes nukkuessa vaan luikerteli uniin. (s. 146 ja 171)

  

Kirjassa on hienovaraisia viittauksia (ainakin minun tulkintani perusteella) Harry Potteriin: “Olin lukenut tarinoita onnettomista orpolapsista ja pitänyt niitä vähän yliampuvina. -- julmat hoitajat pistivät heidät asumaan portaitten alle. -- Nyt minä olin sellainen lapsi.” ja: “tuuhea tukka, jota [Henryk] ei saanut millään aisoihin. Se sojotti kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes Magda-täti leikkasi sen aivan lyhyeksi. Mutta se kasvoi aina kuin taian voimasta nopeasti takaisin.”

  

Kirjan mangamainen kansi toivottavasti houkuttelee lukijoita tarttumaan tähän vaikuttavaan teokseen. Loppuun vielä lainaus, joka sopii kuvaamaan hyvin viimeaikaista säätä:

  

Dynian talvet tapaavat olla lempeitä. -- Tämä talvi oli toisenlainen. -- [lunta] satoi joka päivä lisää ja pakkanen nousi enennäkemättömiin lukemiin. (s. 77)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Miltä tuntuu, kun menettää kaiken? Leopolda tietää. Miltä tuntuu asua painajaismaisessa lastenkodissa? Leopolda tietää. Leopoldan on päästävä pakoon.

  

Leopoldalla on mukavat vanhemmat ja viihtyisä koti. Hän käy koulua ja huolehtii Jaguaari-kissastaan. Kaikki muuttuu, kun Dyniassa tehdään vallankaappaus. Uusi hallitsija on kenraali, joka ei tunne sääliä vastustajiaan kohtaan.

  

Leopolda päätyy Aamuruskon lastenkotiin, jossa on vastassa ihana Agatha-täti. Helpotus vaihtuu kuitenkin nopeasti huoleksi, kun Leopolda huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset joutuvat rehkimään aamusta iltaan ja kärsivät nälkää. Kadulla partioi Kaapparirohmu ja puutarhassa touhuaa merkillinen robomies. Lopulta Leopolda ymmärtää, että hänen on paettava. Mutta miten se voi onnistua, kun nälkä kurnii vatsassa, sotilaat partioivat kaikkialla ja Kaapparirohmu on armoton? Vihollinen vaanii, mutta ystäviäkin voi löytyä yllättävistä paikoista.

  

Täältä minä karkaan on dystopiaromaani kaiken ikäisille. Jännittävän seikkailun lomassa lukija tulee pohtineeksi, millaista on menettää kaikki se, mihin on tottunut.

  

Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.

  
228 sivua, RanRan 2020
  
Kirja on luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin
  

Samankaltaista luettavaa: Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

  

*****

  

“Jos maailmaa voi muuttaa nappia painamalla, on siinä jotakin todella häiritsevää. 

Sehän tarkoittaisi, ettei kaikella sillä mitä teemme ole merkitystä. 

Kaiken voi pyyhkiä pois yhdellä napin painalluksella, tuosta vain.”

  

  

Anne Leinosen Holtiton masiina pääsi yllättämään. Tosi kiinnostavaa pohdintaa rinnakkaistodellisuuksista ja eroista niiden välillä. Mitä jos jossain toisessa todellisuudessa paras kaverisi ei edes haluaisi puhua kanssasi tai vielä pahempaa olisit kiusaaja, joka on ottanut kaverin kohteekseen? Kuinka monin tavoin saman ihmisen elämä voi mennä erilaisten valintojen takia?

  

Riekki -- oli pahin huijari, sillä hän näytteli sellaista ihmistä, jollainen ei ollut koskaan ollut. -- Riekistä tuntui pahalta. Hän ei pitänyt siitä ihmisestä, jollainen hän mitä ilmeisimmin oli tässä todellisuudessa. (s. 24 ja 26)

  

Leinonen käsittelee upeasti ystävyyttä ja multiversumia nuorellekin lukijalle sopivalla tavalla (ja aikuisenakin olin tiukasti tarinan imussa). Lisäksi päähenkilö Riekillä on kaksi isää, jotka otetaan tarinan maailmassa ihan normaalina asiana, jota ei ole tarvetta kommentoida mitenkään, siinä missä niitäkään vanhempia, jotka ovat eri sukupuolta.

  

Neljännellä luokalla olevan Riekin ystävä Iisa on rakentanut todenmuokkausmasiinan, jonka nappulaa painamalla voi siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. Kuulostaa varsin kunnianhimoiselta projektilta tuon ikäiselle, vai mitä?

  

- Ei todellisuutta voi muuttaa, Emin tokaisi järkevästi. - Jos voisi, joku olisi sen jo tehnyt. ja meidän kaikkien elämä olisi yhtä glitteriä ja ketsuppia. (s. 8)

  

Riekki päättää testata laitteen. Aluksi hän ei edes tajua minkään muuttuneen, mutta huomaa pian jonkin talon olevan eri värinen kuin hän muisti, isä ja Pöffi ovat pukeutuneet eri tavalla ja nämä tuntuvat myös harrastavan eri asioita kuin sen maailman itsensä, josta Riekki on peräisin.

  

Yöllä Riekki makasi sängyssään ja tuijotti kattoa. Häntä pelotti, mihin oli sotkeutunut. Kaikki tutut ihmiset olivat olemassa mutta pienetkin muutokset häiritsivät. (s. 22)

  

Jos joutuisi rinnakkaiseen maailmaan, kuinka voisi kertoa asiasta kenellekään. Kukaan ei uskoisi sinua ja pahimmassa tapauksessa epäilisi mielesi terveyttä. Mitä jos matkustamiseen käyttämäsi laite hajoaisi, etkä ehkä koskaan voi palata? (Tätä käsiteltiin myös Claudia Grayn YA-trilogiassa Firebird.)

  

Riekkikin toteaa, ettei voisi kertoa isälle ja Pöffille ahdistuksestaan ja koti-ikävästä, kun nämä eivät voisi ymmärtää asiaa. Ja mikä lopulta on “aito todellisuus”? Jos rinnakkaisia todellisuuksia todella on, ne ovat kaikki yhtä aitoja, ne eivät vain ole sama todellisuus kaikille.

  

- Mutta onko se sinun todellisuutesi varmasti oikea? Emin kysyi. - Jos sekin on väärä? Tai tämä on se oikea, ja sinä olet elänyt jonkinlaisessa unitodellisuudessa? 

-- 

Riekin näkökulmasta tämä todellisuus oli vinksallaan, mutta Eminille kaikki oli tietenkin aitoa ja totta. Emin eli tätä omaa todellisuuttaan joka päivä. Mutta kumpi oli oikea? (s. 32)

  

Jos sinä voisit painaa sellaisen masiinan nappulaa, jolla voisit muuttaa maailmaa rinnakkaiseen maailmaan matkustamisen sijaan, mitä muuttaisit? Tähän on varmasti näin koronan jälkeisessä, ilmastokriisistä kärsivässä maailmassa helppo vastata. Minä poistaisin maailmasta suvaitsemattomuuden, epätasa-arvon, köyhyyden, nälän ja saasteet (noin aluksi), mutta pitäisin samalla ihmisten määrän maltillisena, jotta luonto pystyisi tulemaan toimeen populaatiomme koon kanssa.

  

Kummassakin näissä kirjoissa päähenkilö puhuu siitä, kuinka mullistavien tapahtumien jälkeen kaipaa vain tavallista, ennalta-arvattavaa arkea, mennään kouluun ja jännittävintä on, kuinka hammastahna meinaa loppua. Tässä varmasti on sellainen totuuden siemen näin korona-aikaankin.

  

- Kuka antaa koiralleen nimen Kakka? Riekki virnisteli. 

- Mitä ihmeellistä siinä on? Emin vastasi. -- - Kakka on vain sana, joka ei tarjkoita yhtään mitään 

-- 

- Kakka, se mikä tulee pepusta ulos. 

- Hyi. Eihän koira ole mikään uloste. 

- Mutta kakka on. (s. 36)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Riekki, Emin ja Iisa osallistuvat koulun tiedepäivään itse tehdyllä koneella, jonka on tarkoitus muokata todellisuutta. Koulupäivät olisivat kolmen tunnin mittaisia, kotona takapihalla olisi huvipuisto jne.

  

Kun Riekki painaa nappia, maailma todellakin muuttuu. Naapurin Kinkeroinen alkaa urheilla ja isälle kasvaa tukka.

  

Kaikki muutokset eivät ole suinkaan mukavia. Riekki huomaa olevansa muiden mielestä kiusaaja. Iisa ja Emin eivät olekaan enää hänen parhaita ystäviään.

 

Riekki haluaa asiat takaisin ennalleen, mutta sitä varten hänen on pantava kaikki peliin, eikä se onnistu yksin, vaan hän tarvitsee ystävänsä takaisin.

  

Holtiton masiina käsittelee toveruuden, rohkeuden ja olemisen kysymyksiä lämpimän mieleenpainuvalla tavalla.

  

Kirjan on kuvittanut sarjakuvataiteilija Broci.

  
78 sivua, Icasos 2020
  
Kuvittanut: Broci

Claudia Gray: A Million Worlds With You (Firebird #3)

"But just because something's been damaged doesn't mean it's ruined."

   

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Claudia Grayn Firebird-trilogia on yksi viime vuosien suosikkisarjojani. Tämän päätösosan, A Million Worlds With You luin jo elokuussa, mutta teoksesta postaaminen on jäänyt roikkumaan. Oli nimittäin todella vaikea päästää irti tästä. Kun tartuin ensimmäiseen osaan vuonna 2015, en osannut etukäteen aavistaa, millaisen tunteiden vuoristoradan sarja synnyttäisikään. Vaikka kolmas osa ei ihan kaikilta osin ollut yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa, oli loppu onneksi kuitenkin tyydyttävä. Olisin kyllä voinut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin. Toivottavasti sarja ilmestyisi joskus suomeksikin!

  

The Firebirds may look like crazy-complicated steampunk lockets, but they're the most powerful and miraculous scientific creations since the atomic bomb. (s. 12)

  

Tähän asti tapahtunutta: Margueriten vanhemmat ovat neroja, jotka keksivät laitteen, jonka avulla pystyy matkaamaan rinnakkaisiin maailmoihin eli "kvanttitodellisuuksiin". Kun Firebirdin aktivoi, matkaajan ruumis muuttuu näkymättömäksi ja se jää jälkeen mielen asettuessa toisen universumin minän kehoon. Näin ollen matkata voi vain niin maailmoihin, josta löytyy oma vastine. Jos kuolee toismaailmallisessa kehossaan, kuolee myös omassa todellisuudessaan. 

  

There had to be more ethical ways of travelling through the worlds, ways that wouldn't endanger or violate our other selves. (s. 10)

  

Margueriten vanhempien kanssa työskentelee nuori tutkija, Paul, kunnes Margueriten isän yllättäen kuolee ja syylliseksi epäillään Paulia. Murha on kuitenkin lavastusta ja isä edelleen hengissä. Paulin minuus kuitenkin sen seurauksesta hajoaa osiin ja Margueriten täytyy kerätä ne kasaan matkustamalla rinnakkaismaailmasta toiseen, koska rakastaa häntä. Uudelleen kasattu mieli on kuitenkin rikkoutunut ja Paul ei halua Margueriten rakkautta suojellakseen tätä epävaakalta itseltään. 

  

You aren't broken. You only have new scars, and I would always love you despite any scars. Wouldn't you love me if I were scarred, or sad, or hurting. (s. 335)

  

Nyt maailmat ovat luhistumassa, sillä toisen universumin Margueriten vanhemmat yrittävät saada kasaan maailmojen välisen matkailun aikana kuolleen vanhemman tyttärensä sirpaleet. Tämä onnistuu vain tuhoamalla ne universumit, joihin hänen sirpaleensa ovat hajaantuneet. Päähenkilö-Margueriten on pysäytettävä ilkeä minänsä ja estettävä lukemattomien ihmisten pois pyyhkiytyminen. 

  

"Pringles? Like the potato chips?" 

"Yes," he said earnestly. "They're very good." 

"I know. I've had Pringles. I mean, obviously. But this is the first time anyone's used them as part of a cosmological theory." (s. 310)

  

Sarjassa parasta on ollut matkustaminen muihin todellisuuksiin, joissa jokin on mennyt hieman eri polkua kuin omassa maailmassamme (Margueriten kotiuniversumi on myös eri kuin tämä jossa me elämme). Esimerkiksi tässä osassa Marguerite päätyy Maata kiertävälle avaruusasemalle, 1980-lukulaiseen Moskovaan ja rinnakkaismaailmaan, jonka teknologinen taso muistuttaa 1800-lukua ja hänen vanhempiensa tutkimuksen kohteena onkin Egyptin arkeologia. 

"Which dimension is the Berkeleyverse?" 

"Yours." 

"But -" My first impulse is to say something like, but my world is the real one, which makes no sense. Everyone's dimension is as true and valid as any other. No one universe is the center. (s. 182)

    

Suosittelen lämpimästi tähän sarjaan tutustumista. Pidän todella paljon eri miljöistä, joihin Marguerite heitetään ja joiden pelisäännöt hänen täytyy omaksua hyvin nopeasti. Myös hänen järkkymätön rakkautensa Pauliin on ihastuttavaa, eikä ollenkaan siirappista. Ja mitkä mielettömän upeat kannet tällä sarjalla on! 

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

A million universes. A million dangers. One destiny.

  

The fate of the multiverse rests in Marguerite Caine’s hands. Marguerite has been at the center of a cross-dimensional feud since she first traveled to another universe using her parents’ invention, the Firebird. Only now has she learned the true plans of the evil Triad Corporation—and that those plans could spell doom for dozens or hundreds of universes, each facing total annihilation.

  

Paul Markov has always been at Marguerite’s side, but Triad’s last attack has left him a changed man—angry and shadowed by tragedy. He struggles to overcome the damage done to him, but despite Marguerite’s efforts to help, Paul may never be the same again.

  

So it’s up to Marguerite alone to stop the destruction of the multiverse. Billions of lives are at stake. The risks have never been higher. And Triad has unleashed its ultimate weapon: another dimension’s Marguerite—wicked, psychologically twisted, and always one step ahead.

  

In the conclusion to Claudia Gray’s Firebird trilogy, fate and family will be questioned, loves will be won and lost, and the multiverse will be forever changed. It’s a battle of the Marguerites…and only one can win.

  

419 s. Harper Teen 2016

   

Sarjassa ilmestyneet:

• A Thousand Pieces of You (2014)
• Ten Thousand Skies Above You (2015)
• A Million Worlds with You (2016)

    

Myös näissä blogeissa on matkattu rinnakkaisulottuvuuksiin: Kirjapöllön huhuiluja

Anne Leinonen: Noitakirja

"Ei sitä joka päivä päässyt tutkimaan rinnakkaismaailmaa."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

  

Anne Leinosen Noitakirja on jälkimmäinen puolikas kirjaparista, jonka ensimmäinen osa Kirjanoita ilmestyi vuosi sitten. Teos jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisen kirjan lopussa jäi: Auran tätinä esiintynyt noita Selma on kaapannut aineettomaksi muuttuvan poikansa Pyryn mukanaan Helsinkiin. Aura ei pysty seuraamaan kaksikkoa, koska noita on sulkenut kaikki todellisuusaukot Helbyn ja Helsingin todellisuuksien välillä. Auran on kuitenkin löydettävä polku maailmasta toiseen, sillä tytön tehtäväksi tulee pelastaa paitsi rakastamansa poika, myös koko Helby. 

    

Meidän omat ajatuksemme rakentavat tätä maailmaa. (s. 37)

    

Reitti löytyy Nuuksion aarniometsästä, joka on Helbyn puolella joutunut kirjataikuuden kohteeksi ja muuttunut Robert Holdstockin Alkumetsän vaikutuksesta vaaralliseksi. Leinonen on lainannut sanamagiaan katkelmia monista muistakin teoksista aina William Shakespearen Myrskystä Aino Kallaksen Suden morsiameen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan. Kotimainen kirjallisuus on läsnä vahvasti, sillä tekstin sekaan on pudoteltu lainausten lisäksi myös yksittäisiä sanoja, jotka liitetään tiettyihin kirjailijoihin, esim. Pahanukke viittaa Magdalena Haihin ja mifongit J. S. Meresmaahan. 

  

Peilistä häntä tuijotti totinen nuori nainen. Polkkatukka oli takussa. Toinen suupieli osoitti ylöspäin: ikuisesti virneessä, kuten se oli ollut Auran lapsuudesta saakka, mutta hymy ei noussut silmiin saakka. (s. 61)

  

Siinä missä Kirjanoidan lukeminen on palkitsevaa uuteen miljööseen tutustumisessa, ei Noitakirja tarjoa yhtä vahvaa maailman tai hahmojen välisten suhteiden kuvaamista. Aura yrittää luottaa ystäväänsä Silkeen senkin jälkeen, kun paljastui, että Miron lumous saattoi heidät alunperin yhteen. Aura toistelee jokaisessa käänteessä, kuinka hän uskoo, että ystävyys on aitoa, vaikka se syntyikin poikkeuksellisissa olosuhteissa. 

    

- Voitko syödä minun puolestani?
- Sinulle kuuluva varavatsa unohtui kotiin. (s. 57)

  

Teos olisi kaivannut lisää kustannustoimittamista, mitä ilman moni kirja nykyään valitettavasti jää. Teksti on välillä hyvin tökkivää ja tarpeettoman toistelevaa. Uskottavuuden taso vaihtelee, eikä tarina pääse soljumaan, mikä johtaa siihen ettei kirjan koko potentiaalia ole hyödynnetty. Lukija saattaa ihmetellä vaikkapa sitä, kuinka “Tuoksut kantautuivat Auran silmiin voimakkaina”. Harmillisesti tekstiin on jäänyt paitsi muutamia kirjoitusvirheitä, osa lainausten sivunumeroista ei pidä paikkaansa, minkä lisäksi Ray Bradburyn klassikko Fahrenheit 451 on kirjoitettu sekä tekstissä että viittausluettelossa virheellisesti 491:ksi. 

  

Kaiken yllä oli autioitumisen ja vaaran tuntu. taivaalla pilvien takana oli oranssi hehku. (s. 163)

  

Monet sanavalinnat ovat erikoisia, vanhahtavia tai nuorten suuhun sopimattomia. Esimerkiksi, Silke “riputtelee” silmäluomiaan ja kun Aura kiroilee, hänet on kirjoitettu sanomaan “hemminki soikoon”, eikä se tunnu sopivalta edes rinnakkaistodellisuudesta tulevalle 17-vuotiaalle, jonka ajankuva on meidän maailmaamme vastaava. Helsingissä Aura näkee joukon paikallisia, jotka ovat juoneet liikaa “ilojuomaa”, mikä tuntuu Auran ikäiselle melko erikoiselle kiertoilmaisulle alkoholista puhuttaessa. Nuortenkirjassa voi rohkeasti käyttää oikeitakin kirosanoja tai viitata humaltuneisiin aikuisiin, sillä lukijakunta on kyllä kuullut sanastoa jo oikeassa elämässä. 

  

Tämä oli Auran tarina, sellainen todellisuus, jollaiseksi hän halusi maailman palauttaa. (s. 217)

  

Kuten fantasialle on varsin tyypillistä, myös Noitakirja päättyy eeppiseen lopputaisteluun. Leinonen tarjoaa itse asiassa kaksi taistelua, yhden Menetettyjen unelmien talolla ja toisen Helbyn herruudesta. Aura saa lopussa kaikkien himoitseman Noitakirjan käsiinsä ja pystyy muokkaamaan Helbyn todellisuutta. Onkin varsin kiehtova ja ennalta-arvaamaton ratkaisu, ettei tyttö luo maailmasta sellaista paikkaa, jossa pystyy elämään yhdessä rakastamiensa ihmisten kanssa, vaan eristää itsensä toiseen todellisuuteen. Tämä jättää potentiaalisen aukon jatko-osille.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Jokainen kirja kantaa sisällään taikuuden kipinän.

  

Aura on löytänyt kirjojen taikuuden, ja se on mullistanut hänen maailmansa: väkevä noituus tuo mukanaan ison vastuun.

  

Mahtava noita Selma on siepannut Pyryn mukaansa Helbystä Helsinkiin. Auran on seurattava heitä kulkemalla halki Nuuksion epävakaan erämaan, missä oma mielikuvitus on pahin vihollinen.

  

Helsingissä löytyy liittolaisia yllättäviltä tahoilta, mutta koska kaupunki on täynnä kirjoja, himoitun loitsukirjan, Noitakirjan, löytäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Ja samaan aikaan Helby on vaarassa tuhoutua...

  

Loitsu kerrallaan Auran voima kasvaa, mutta voiko taika peitota kaikki?

  

Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiateosparin. Noitakirja päättää tarinan, jonka Kirjanoita aloitti.

    

223 sivua, WSOY 2018

    

Muita lukukokemuksia: Kirsin kirjanurkka

Philip Pullman: Kultainen kompassi (Universumien tomu #1)

"Esine muistutti hyvin paljon kelloa tai kompassia, sillä siinä oli kehän eri kohtia osoittavat viisarit, mutta tuntien tai kompassin viivojen sijaan taulun kehällä oli useita pieniä kuvia."

   

   

Haasteissa: #hyllynlämmittäjä
Joulukuun Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukukirja

    

Philip Pullmanin Universumien tomu-trilogia kuuluu niihin kirjoihin, jotka eivät syystä tai toisesta herättäneet kiinnostusta nuoremmassa minussa. Muistan katselleeni sarjan teoksia useasti kirjastossa yläasteen ja lukion aikana, mutta koskaan ne eivät tarttuneet matkaan (joskin olen noina vuosina hassusti lukenut sarjan jälkeiseen aikaan sijoittuvan Lyran Oxfordin, siitä paljoa ymmärtämättä). Kotiutin trilogian muutama vuosi sitten edulliseen hintaan kirpparilta leffakannellisena painoksena, koska ajattelin lukea ne jossain vaiheessa. Luin Kultaisen kompassin viimein joulukuussa, kiitos vetämieni kimppalukujen (jotka jatkuvat keväällä, kannattaa käydä katsomassa, mitä teoksia tuolloin on luettavana, silläm ukaan saa aina liittyä, jos lukupiirimäinen toiminta kiinnostaa).  

    

Päähenkilö on 11-vuotias Lyra, joka on asunut koko ikänsä collegessa. Hajamieliset tutkijat ja opettajat pitävät Lyralle oppitunteja silloin kun muistavat ja milloin tyttö ilmaantuu paikalle. Enimmäkseen hän juoksentelee koulun palvelijoiden lasten ja katupoikien kanssa, vaikka onkin yläluokkaisen suvun lapsi. Hänestä oli suurimman osan teoksesta hieman vaikeaa pitää, vaikkakaan en osaa sanoa miksi. Yleensä pikkuvanhat lapsihahmot ovat minusta onnistuneita, kuten Flavia de Luce.

Kiinnostavampi hahmo onkin Lyran daimoni Pantalaimon. Jokaisella ihmisellä on daimoni, eläimenhahmoinen olento, joka on sidoksissa ihmiseensä - kuin kehon ulkopuolella elävä, sielun kiinteä ilmentymä. Lasten daimonit voivat muuttaa ulkomuotoaan, mutta murrosiässä ne valitsevat yhden, ihmisestään jollain tapaa kertovan hahmon. Daimonit eivät voi mennä kovin kauaksi ihmisestään ja ne jakavat heidän tunteensä ja kipunsa. Daimonit puhuvat vain omalle ihmiselleen ja suurin etikettivirhe on koskettaa jonkun toisen daimonia (mutta ne koskevat usein toisiaan). Kaikenkaikkiaan oikein kiehtovia otuksia ja onkin harmi, ettei täällä tosimaailmassa voi saada daimonia.

"Oletteko te naispuolinen tiedemies?" sanoi Lyra. Hän suhtautui naistutkijoihin jordanilaisittain asiaankuuluvan ylenkatseisesti: sellaisia toki oli, mutta heihin - ihmisparkoihin - ei voinut suhtautua sen vakavammin kuin temppuja tekeviin puettuihin eläimiin. (s. 75)

   

Lyra joutuu päätä huimaaviin seikkailuihin. Koko teoksen ajan hän pakenee, matkustaa yksin ja sekalaisissa ryhmissä paikasta toiseen, etsii, löytää ja kadottaa erinäisiä asioita ja samalla paljastaa salaisuuksia mm. omia vanhempiaan koskien. Lopulta hän päätyy Pohjoisnavalle ja kohtaa julmia ihmisiä, jotka tekevät inhottavia asioita. Kuten fantasioille on kovin tavanomaista, myös Lyran elämästä on olemassa ennustus. Mukana on myös Lapissa asuva noita nimeltään Serafina Pekkala.
 
En ollut aivan täysin lumoutunut teoksen luettuani, joskin ihan joutuisasti luettavaa tekstiä se onkin. Kerronta oli paikoin liian hidasta ja kiihdytti sitten odottamatta vauhtiaan silloin, kun olisi tehnyt mieli kuulla asioista lisää. Loppu jättää ihmettelemään, mitä tulikaan luettua, sillä paljoa ei selitellä ja tarina käynnistyy kunnolla vasta viime metreillä. Onkin siis luettava jossain vaiheessa ainakin seuraava osa, jotta saisi paremman käsityksen teoksen maailmasta, joka muistuttaa hieman omamme, sekä rinnakkaisista todellisuuksista, joiden olemassaoloa vasta väläytellään. 

   

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Noidat ovat jo tuhansia vuosia tienneet toisista maailmoista, rinnakkaismaailmoista, jotka ovat olemassa limittäin meidän maailmamme kanssa. Noitien asuinseuduilla maailmojen välinen verho on ohut, ja he ovat kuulleet puhuttavan lapsesta, jolla on suuri kohtalo. Tuo lapsi on Lyra, vilkas, itsepäinen ja utelias tyttö, joka on elänyt koko lapsuutensa tiedemiesten Keskellä Jordan Collegessa. Lyra ja hänen daimoninsa Pantalaimon joutuvat henkeäsalpaavaan seikkailuun kauas Pohjoiseen, panssarikarhujen, jäätiköiden ja noitien maahan. Apunaan Lyralla on aletiometri, symboleihin perustuva kultainen kompassi, mutta sitä on opttava tulkitsemaan, eikä se ole helppoa.

Suomentanut: Helene Bützow, 451 sivua, Tammi 2007 (8. painos, 1. painos 1996)

    

Alkuperäinen nimi: The Golden Compass (1995)

  

Kirja on luettu myös täällä: Hurja hassu lukija, Oksan hyllyltä, Hallan henki, Kirjakertomuksia, Lukematon maailma, Kirjan nurkkaan

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kultainen kompassi (1996) / The Golden Compass (1995)
• Salaperäinen veitsi (1997) / The Subtle Knife (1997)
• Maaginen kaukoputki (2001) / The Amber Spyglass (2001)

Anne Leinonen: Kirjanoita

"Vitriineissä oli kirjoja. Ohuita ja paksuja, tummakantisia ja kirkkaita. leveitä, korkeita, matalia, järkäleitä, pienenpieniä. Aitoja ja oikeita paperisia kirjoja."

  

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

    

Tuotteliaan spefikirjailija Anne Leinosen tuore, nuorille suunnattu Kirjanoita aloittaa kaksiosaisen sarjan, jonka toinen osa Noitakirja ilmestyy keväällä 2018. Teos on ylistyslaulu kirjarakkaudelle ja se vertautuu mm. Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoon, Hanna Kauppisen Kirjaan, jota kukaan ei koskaan lukenut ja Michael Enden Tarinaan vailla loppua.

Helbyssä oli aina raikasta ja puhdasta. Tehtaan savut, bensiininkäryt ja ilmastonmuutos olivat vain uhkakuvia, joita leviteltiin tarinoissa. Rooman klubi -nimisessä fiktiivisessä sarjassa oli kuvattu maailman tuhoutumista erilaisten vitsausten kourissa, sitä oli käsitelty äidinkielentunneilla klassisena esimerkkinä dystopia-kirjallisuudesta. (s. 61-62)

  

Teoksen miljöö Helby on Helsingin rinnakkaistodellisuus, jossa on hieman samaa, mutta monet asiat ovat hyvin erilaisia kuin meille tutussa maailmassa. Esimerkiksi Googlen sijaan hakukoneen nimi on Moogle ja kadulta voi napata riksakyydin. Päähenkilö on 17-vuotias, lukion kesken jättänyt helbyläinen Aura, joka näkee välähdyksiä tuohon toiseen kaupunkiin. Hän etsii töitä ja päätyy Menetettyjen unelmien taloon, jonka kellarissa on piilossa salaisuus. 

 

Näytti siltä kuin kaupunki olisi hautautunut osin hiekkaan ja kivierämaahan, ja siitä oli jäänyt jäljelle vain sieltä täältä sojottavia rakennusten runkoja. (s. 174)

Helbyssä ei ole kaikki kunnossa. Muutama vuosikymmen aikaisemmin pohjoinen muuttui joutomaaksi hiekkamatoineen, Auran äiti katosi tytön ollessa vuoden vanha, maailma kutisuu, eikä sellaisia paikkoja kuten Praha tai Japani tunneta enää ja paperi korruptoituu: kirjat ja muut paperituotteet ovat hapertuneet ja mädäntyneet pois. Korvaavaksi materiaaliksi ovat tulleet muovi, kangas ja metalli, lehtiä luetaan älymuovilta ja läpysköistä, jotka ovat eräänlainen versio tablettitietokoneesta. Aura on himolukija, joka ahmii tarinoita e-kirjoina.

Tarinoiden sankarittaret olivat Auralle paljon tutumpia ja mielenkiintoisempia kuin elävän elämän ihmiset. (s. 43)

   

Teoksen maailmassa kirjojen sanoja voi käyttää taikomiseen ja tarinassa vilisee viittauksia Harry Potterista Dyyniin ja Universumin tomusta Ronja ryövärintyttäreen. Kaikki kirjassa mainitut teosnimet on koottu loppuun näppäräksi luetteloksi, josta voi poimia lukuvinkkejä. Kirja sopiikin parhaiten nuorelle lukijalle, joka ei vielä tunne spefin kenttää kaikkia pimeitä nurkkia myöten, vaan kaipaa uusia teos suosituksia ja haluaa uppotua houkuttelevaan ajatusleikkiin maailmasta, joka on melkein kuin omamme.

Taikuus. Siinä maistui uhka, pimeys ja voimakas tahto. Siinä tuoksui inkivääri ja syreeni, suopursu ja kanerva. (s. 50)

   

Kirjanoita on oikein kelvollinen tulokas kotimaisen urbaanin fantasian kentälle. Hahmot ovat kiinnostavia, vaikka heihin ei ehdikään tutustumaan kauhean syvällisesti, miljöö on kiehtovalla tavalla tutun ja uuden sekoitus, tarina etenee jouhevasti ja juoni pääsee välillä jopa yllättämään lukijan. Nähtäväksi jää, millaisena Leinonen kuvaa todellisen Helsingin Auran silmin, sillä tytön täytyy matkustaa maailmojen välillä pelastaakseen ne molemmat.

Jokainen kirja on mahdollinen todellisuus ja reitti toiseen aikaan ja paikkaan. Jokainen kirja on totuus ja valhe. (s. 188)

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Seitsemäntoistavuotias Aura asuu Helbyssä, joka muistuttaa 2010-luvun Helsinkiä. Hän näkee välähdyksiä toisesta maailmasta: kun hän katsoo näyteikkunaa Bulevardilla syyssäässä, ikkunasta heijastuu lumimyrsky ja hänen takanaan kulkee ihmisiä, joita ei ole olemassa. 

   

Auran uusi työpaikka Menetettyjen unelmien talossa vie hänet totuuden äärelle. Aura tutustuu kirjoihin täynnä taikaa ja noitiin, joiden tehtävä on säilyttää kirjojen mahti ja tasapaino kahden kaupungin välillä. Siellä hän kohtaa myös kiehtovaan Pyryyn, jolla on salaisuus.

  

Pian Aura huomaa ratkaisevansa montaa eri arvoitusta. Miten valita puolensa, kun ei tiedä käyvänsä taistelua?

   

Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiateosparin. Kirjanoita aloittaa tarinan, jonka päättää Noitakirja keväällä 2018.

    

226 sivua, WSOY 2017

    

Muita lukukokemuksia: Dysphoria, Mustetta paperilla, Unelmien aika, The YA Diaries, Luetaanko tämä?, Hyvähuomen, Lukufiilis