Sateenkaarevaa spefiä

"Uuteen kirkkoon verrattuna entinen näytti ikivanhalta rauniolta. Villiviini peitti 

tiilimuurin kirkon takana, mikä soi rakennukselle tuuhean, varjoisan, vihreän taustan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa:  Helmet: 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

  

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat on ihana, top 3 vuoden parhaiden lukukokemusten joukossa. Tämä sopii hyvin esimerkiksi vetämääni Halloween-lukuhaasteeseen, joka tulee taas lokakuussa! Kuoleman ympärillä liikkuvasta teemastaan huolimatta tässä oli paljon huumoria. 

  

Päähenkilö Yadriel kuuluu taikavoimaisiin brujxeihin, jotka kykenevät aistimaan sairautta ja vammoja elävissä ihmisissä sekä näkemään kuolleiden henkiä. Mutta Yadriel sattuu olemaan transnuori sekä homo, mikä ei kitkatta sovi vanhoilliseen ja sukupuolittuneeseen latinx-kulttuuriin, jo pelkästään kieli muistuttaa koko ajan sukupuolittuneella sanastollaan, ettei Yadrielia ole vieläkään hyväksytty sellaisenaan osaksi yhteisöä. Perinteiden rikkominen koetaan rienaamisena.

  

"Ei ole mitenkään mahdollista, että teikäläisiä on ollut olemassa tuhansia vuosia ilman, että joukossa olisi ollut yhtäkään tyyppiä, ei mahdu tähän 'miehet ovat tällaisia, naiset ovat tällaisia' -paskaluokitteluun." (s. 201-202)

  

Hautausmaalla koko ikänsä asunut Yadriel päättää kapinoida perinteitä vastaan ja suorittaa itse pojan initiaatioriitin serkkunsa Maritzan avustuksella. Maritza on myös oman tiensä kulkija. Hän ei halua olla muiden naisten tapaan bjuja-parantaja, sillä ei vegaanina halua käyttää eläinten verta loitsuissa, vaan aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja takoa veitsiä brujoille. Veitsillä voi katkaista ihmisten maailmaan jääneen hengen liean, joka sitoo häntä johonkin esineeseen. Yadriel haluaa todistaa olevansa brujo ja kutsuu löytämäänsä pyhimyskoruun kiinnittyneen hengen vapauttaakseen tämän. Mutta tuo henki onkin poikkeuksellisen ärsyttävä - ja ehkä vähän ihanakin.

  

"Olet sietämätön --" 

"Jep, mutta minäpä luulen, että sinä vähän tykkäät siitä", Julian tokaisi ja kohautti huolettomasti olkiaan. (s. 226)

  

Pidin todella paljon Yadrielin, Maritzan ja Julianin dynamiikasta ja persoonallisuuksista. Maritza on aina pitämässä serkkunsa puolia ja Julian puolestaan saa mm. houkuteltua Yadrielin käyttämään ensimmäistä kertaa poikien vessaa. Yadrielin binderin käyttämisestä oli muutamaan kertaan puhetta. Minä olen sitä mieltä, että kuinka hyvä olisi, jos transnuorilla olisi mahdollisuus käyttää puberteetin pysäyttäviä lääkkeitä, jolloin välttyisi isolta osalta kehodysmorfiaa, eikä olisi tarvetta pitää noita puristavia, väärin käytettynä jopa vaarallisia apuvälineitä tai mennä korjausleikkauksiin, vaan voisi sitten, kun on valmis käydä läpi oikean sukupuolen puberteetin. 

  

Yadriel tunsi häntä kohtaan samanlaista vetoa, jota koiperhonen tuntee liekkejä kohtaan. Hänen huimapäistä charmiaan ja hätkähdyttävän komeita piirteitään. Julian oli tuskallisen kaunis, mutta samalla tavalla kuin ukkosmyrsky oli kaunis - villi, raju, sähköinen. (s. 291)

  

Oli paikoin todella raskasta lukea, kuinka Yadrielin isä ja mummi väärinsukupuolittavat, deadnameavat ja vähättelevät häntä. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja hänet nähdään viimein kokonaisena. Arvasin tarinan pahiksen puolessa välissä kirjaa, mutta vasta kun silmiini sattui Goodreadsissa arvostelu, jossa todettiin ympäripyöreästi, että lukija oli arvannut pahiksen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tämä ei haitannut lukukokemusta. 

  

Kirja tulee jäämään hyllyni pysyväisasukiksi. Tässä on tosi kiinnostavia sanoja, kuten kalmotomu, oudokki, hyläkki, energiajuomapölly... Hautausmaan pojista tulee suuresti mieleen Coco-leffa, joka niin ikään tapahtuu Día de Muertosin aikaan. Tosi kiinnostavaa oppia tästä kulttuurista lisää, en esimerkiksi tiennyt niiden keltaisten kukkien, mitä Cocossakin näkyy paljon, olevan samettikukkia, joita äiti kasvatti lapsuudessani maalla asuessamme kesäkukiksi.

  

"Kumpi meistä on tämän käsikirjoituksen Tuhkimo?" 

Yadrielin suuta kuivasi, ja hänen oli vaikea puhua. "Minä olen hyvä haltiatar", hän onnistui raakkumaan. "Eli se taitaa tehdä sinusta kurpitsan." (s. 308)

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa. Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?

  
Suomentanut: Inka Parpola, 372 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Cemetery Boys (2020)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

   

*****

  

"Kasvihuonerakennus on näyttävä, metallikaari ja piikkimäiset kattokoristeet tuovat 

viktoriaanisen näköistä vanhahtavaa lumoa ja se nököttää kohosteisesti mäen päällä."

   

   

Arvostelukappale

  

Sini Helmisen Sysi jatkaa Lujaverinen-sarjaa. Hyvän kirjallisuuden tunnistaa siitä, että kirjaa on mahdoton laskea käsistään ja Sysi kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Luin kirjaa lähinnä nukkumaan mennessä ja puoliso ehti nukahtaa aina ensin, kun itse olin kykenemätön laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut vähintään 50 sivua kerrallaan. Helminen näpäyttää teoksessaan osuvasti huonosti tunnetuista kotimaisen kansanperinteen hengistä - onneksi viime vuosina on saatu kuulla vähän lisääkin meidän omasta mytologiasta kumpuavista hahmoista kirjallisuudessa.

  

Vaikuttaa siltä, että Samuel on rikkonut pelin sääntöjä ja on nyt offgame kuollut.

--

Samuelin kuolema ja ruumiin näkeminen on järkyttänyt muita pelaajia huomattavasti enemmän kuin minua ja Islaa, jotka molemmat olemme joutuneet tekemisiin vainajien kanssa niin monesti, että siitä on jo tullut arkea. Miten voi tottua johonkin sellaiseen, mihin kenenkään ei pitäisi? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? (s. 172 ja 185)

  

Pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa päästiin kurkistamaan myös Hallan näkökulmaan ja kuulemaan lisää kalmanväestä. Seela ja muut ensimmäisestä osasata tutut hahmot ovat toki edelleen mukana. Tällä kertaa isona juonena kirjassa on kuolleen opiskelijakaverin räyhähengeksi muuttunut henki - se haluaa kostoa ei omalle vaan poikaystävänsä kuolemalle. Toisena isona teemana tarinassa ovat ihmissuhteiden vaikeudet - joku on jatkuvasti mököttämässä, kun sukset menevät ristiin.

  

Joskus mietin, että sukupuoliroolit ovat kuin kalterit, ja että kaikkein surullisinta on se, että osaa niiden kahlehtimista pelottaa eniten häkin avoin ovi. (s. 65)

  

Teoksessa on ovelasti tiputeltu tekstin sekaan mainintoja ilmastonmuutoksen takia vetisiksi muuttuneista talvista, turhasta sähkönkulutuksesta, puhelimessa puhumisen ahdistavuudesta, ruokahävikistä ja kasvissyönnistä, seurustelukumppaneiden terminologiasta sekä vaikeudesta löytää itselleen oikealla merkillä varustettua vessaa ilman, että ne tuntuvat saarnaavilta. 

  

"Kauhean vaikeaa näitä nykyään ymmärtää..." 

"Ei mikään oo oikeastaan muuttunut, vaikka nyt onkin paremmin jutuille sanoja. Aina on ollut muitakin kuin vain miehiä ja naisia, vaikkei sulle varmaan ole niin koulussa opetettu. Ihmiset ei vaan suostu enää vääriin muotteihin." (s. 153)

  

Arvostan aina suunnattomasti, kun kirjailijat mainitsevat kohdullisten hahmojensa kuukautisista, tässä vieläpä kuukupin kanssa! Näin sekin osa ihmisten arjesta muuttuu normaaliksi, pieni teko kerrallaan - ajatella, että vielä 2020-luvulla kuukautiset ovat tabu aihe. Samaan hengenvetoon olen sitä mieltä, että toki jokainen saa päättää omista karvoistaan, mutta yhteiskunnan painostus naisoletettujen sileistä sääristä ja kainaloista on misogynististä (tämä yleisenä havaintona, ei kirjailijaan kohdistuen). 

  

Silloin, kun nuorempana joitakin kertoja höyläsin jalkojani (sekä vahingossa palasen sormenpäästäni), eivät takaisin kasvavat karvat todellakaan tuntuneet silkkisiltä, niin kuin Halla kuvaa Seelan jalkoja silittäessään, vaan ennemminkin kuin rautalangan pätkiltä - yksi syy, miksi en jaksanut touhua kovin pitkään. Tällä hetkellä vessan kaapista kylläkin löytyy Geisha shaver, sillä edelleen joskus tulee hetkiä, että koen epävarmuutta säärikarvoistani, mutta ainakin voin ajella ne vastuullisesti, jos tarvitsee. 

  

Ihannekuvani: kova, itsenäinen, nyrkit pystyssä niitä kusipäitä vastaan, jotka käyttävät privilegioitaan ahdisteluun ja perseilyyn. Ajattelin, että olen vegaani ja feministi, tiedostava, tiukkamoraalinen, mutta nyt sisälläni kaihertaa epävarmuus. (s. 191)

  

Arvasin pari isoa juonenkäännettä jo todella alussa, mutta lukukokemukseen sillä ei ollut merkitystä. Niin hienoa, kun larppaaminen on juonen kannalta isossa roolissa kirjassa! Suosikkilauseitani olivat "komeita pitkätukkaisia tyyppejä panssaripaidoissa" sekä "tässä mekossa on taskutkin" - voisipa tuo viimeksi mainittu olla todellisuutta fantasiakirjallisuuden ulkopuolellakin... Oli ihastuttavaa bongailla paikkoja (talvipuutarha, luonnontieteellinen museo) ja kulttuuriviittauksia, kuten Kuudes aisti, Carmina Burana, Good Omens, Karjupukki ja Doctor Who. 

  

Harpon vaatekaappini luo ja vedän oven auki. Seela rientää kurkistamaan sisään. 

"Vau! Sulla on täällä kokonainen Narnia." (s. 262)

  

Tuttuun tapaan Helminen kirjoittaa todella hauskoja ja luovia kielikuvia: vatsanpohjassa pistelee kuusenneulasia, suussa tuntuu kostean illan jälkeen kissanhiekkalaatikolta, muistisairasta kuvataan itsensä aaveeksi, ruumiiksi, jonka mieli on jo lähtenyt, katumus polttelee iholla kuin nokkoset... Kielellinen notkeus onkin Helmisen suurimpia vahvuuksia yhteiskunnallisten teemojen ja spefin elementtien pyörittelyn ohella. 

  

Tunnen itseni riikinkukoksi keskellä varisparvea. Onneksi kaupunkilaiset ovat enimmäkseen tottuneet kaikkeen, eivät räpäytä silmiään sateenkaari-irokeesille tai supersankaripuvulle. (s. 66)

  

Osaan ilmaisuista tuntui tosin lipsahtaneen käänteinen sana, esimerkiksi teipillä "vuorattu" bofferimiekka kuulostaa erikoiselta (vrt. takin vuori), ja itse olisinkin valinnut sanaksi "päällystetty". Ja tässä lauseessa en hahmotushäiriöisenä ymmärtänyt liikkuvia palikoita: "Äiti kolauttaa perässäni oven auki ja pakkasen löyhäys astuu sisään hänen mukanaan." Ovien auki kolauttaminen on tuttua jo Hurmeesta. Vain yhden oikean typon löysin sivulta 303: "Sellaiselta, jolla ei ole kumpakaakaan, mutta joka ei haluaisi menettää hyvää ystävää." Kirjan loppu saa odottamaan seuraavaa osaa, sillä sellaiseen cliffhangeriin se jää. 

  

Tunnelma ei voisi olla omituisempi, vaikka olisimme Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. (s. 249-250)

     

Arvosana:

        

Takakannesta:

Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. 

Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa. Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. 

   

Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille. Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä. 

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa. 

  

Sini Helminen (s. 1987) on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös kotimaiseen mytologiaan keskittynyt neliosainen nuortenfantasiasarja Väkiveriset. Silloin kun hän ei kirjoita romaaneja lohikäärmepehmo kainalossa, hän tanssii lindy hopia tai tubettaa YA-kirjoista.  

  
320 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hurme
• Sysi

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Kehrääjä, Kirjoja ja kikatuksia

Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset #2)

"Mikä edes on vuorelainen? Ei niistä ole juttua elokuvissa tai sarjakuvissa,

toisin kuin vampyyreistä ja merenneidoista ja supersankareista."

  

     

Arvostelukappale

    

Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan jokaisessa osassa on eri päähenkilö, mutta ainakin kahdessa ensimmäisessä on ollut yksi yhteinen sivuhahmo. Kaarnan kätkössä kertoi metsänneito Pinjasta, toisen osan päätähtenä tapaa 15-vuotiaan Pekko-nimisen nörttipojan, joka myöskin löytää oman salatun historiansa. Hänkin kuuluu Väkeen, eli maan, veden, metsän ja vuoren myyttiseen kansaan. 

  

"Ootko sä haamu?" En kysy, olenko tullut hulluksi. Mikään ei olisi hullumpaa kuin kysyä sitä oman mielikuvituksensa tuotteelta. (s. 70)

    

Pekon mummo on vähän aikaa sitten kuollut ja perhe muuttaa Helsinkiin mummon entiseen asuntoon. Kaupungissa Pekon elämä muuttuu radikaalisti uuden koulun, naapurintyttö Gwinin ja suvun salaisuuksien paljastumisen myötä. Kun nykymaailmaan sekoittuu myyttisiä olentoja ja salattuja paikkoja, Pekko joutuu kyseenalaistamaan kaiken tietämänsä. 

  

Pekko pelaa Minecraftia ja lukujen otsikoissa on käytetty pelin terminologiaa, joka oli minulle tuttua, sillä pelaan itsekin usein Minecraftia. Poika viittailee runsaasti Star Warsiin, Potteriin ja Tolkieniin ja näitä kohtia oli ihanaa lukea. Helminen osaa viittaamisen taidon, sillä jokainen viittaus istuu paikalleen, eikä tunnu pakotetulta tai pelkältä nostalgialla kalastelulta. Pidinkin tästä jatko-osasta edeltäjäänsä enemmän, sillä Pekkoon oli helppo samaistua. 

  

Jalkani tuntuvat kankeilta ja astelen tönkkönä kuin AT-AT-talsija. (s. 78)

  

Väkiveriset ammentaa raikkaasti suomalaisesta mytologiasta. Sarjan osat pystyy lukemaan itsenäisinä teoksinaan. Koukuttava ja nopealukuinen Kiven sisässä sopii hyvin myös kirjoja vähemmän lukeville pojillekin. Karin Niemen tekemä kansi on edellisen osan tapaan onnistunut.  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nörttipoika Pekon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu äkillisesti mummon kuollessa. Jo ennen hautajaisia perhe muuttaa maalta mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää vielä kummallinen naapuri, jonka hunnutetuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät.

Koulussa Pekko tapaa erikoisen Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Ja tappaja on yhä vapaalla jalalla. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä.

Kiven sisässä on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaarnan kätkössä. Se jatkaa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitystä höystävät huumori ja ripaus romantiikkaa. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.
    

230 sivua, Myllylahti 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirjapöllön huhuiluja, The YA Diaries, Oksan hyllyltä

  

Sarjassa ilmestynyt: Kaarnan kätkössä (2017)

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki

"Olin matkustanut saarelle ratkaistakseni isoisäni arvoituksen, 
ja samalla olin löytänyt oman salaisuuteni"

    

   

Arvostelukappale

     

Kolkko kaupunki on toinen osa  Ransom Riggsin neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista kertovien romaanien sarjasta. Se jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi viisi vuotta sitten. En muistanut enää paljoakaan aiemmista tapahtumista, mutta onneksi se ei kauheasti haitannut sillä toiminta nappaa heti mukaansa. Ensimmäisestä kirjasta on tehty myös elokuvaversiokin. 

   

Neiti Peregrine on jäänyt linnun hahmonsa vangiksi ja hänen eriskummalliset holhokkinsa lähtevät etsimään toista ymbryneä auttamaan hänet takaisin ihmiseksi. Liian pitkään lintuna oleminen saa nimittäin ymbrynen unohtamaan pala palalta ihmisyyteensä. Neiti Peregrinen veli on sotajalalla kalmiaiden ja kuorioiden armeijan kanssa. He ovat keksineet keinon, kuinka pääsevät sisään silmukoiksi kutsuttuihin pysähtyneen ajan kupliin ja vanginneet lähes kaikki ymbrynet, jotta saisivat eriskummallisten voimat itselleen. 

  

Eriskummallisuudet ovat vähän niin kuin lihakset - mitä enemmän niitä harjoittaa, sitä isommiksi ne kasvavat. (s. 39)

  

Tällä kertaa miljöönä on mm. toisen maailmansodan aikainen, pommitettu Lontoo, missä tavataan kirjan kannessa oleva tyttö. Suosikkikohtani kirjasta on, kun lapset päätyvät vanhaan turistisilmukkaan, 1800-luvulle avautuvaan aikakuplaan, missä sirkus on tullut kaupunkiin pelleineen, temppuilijoineen ja tietystyi friikkeineen. 

  

Eriskummallisten salattu maailma on aina ollut vaarassa, mutta nyt lainattu aika on tikittämässä kohti loppuaan ja pysähtyneisyyden turvasatamat luhistuvat yksi toisensa jälkeen vailla ymbryneiden huolenpitoa. Asetelma, johon tämä osa päättyy ei tarjoa paljoa vihjeitä siitä, miten tarina jatkuu ja onnistuvatko lapset pelastustehtävässään. Toivottavasti kolmaskin osa, 2015 ilmestynyt Library of Souls suomennettaisiin myös. 

    

"Ei ole meidän tehtävämme pelastaa koko maailmaa", Horace sanoi. 

"Emme me yritä pelastaa koko maailmaa. Ainoastaan eriskummallisen maailman." (s. 338)

  

Lapset, tai oikeastaan lapsen kehoiset, mutta aikuisenmieliset hahmot ovat kiinnostavia. Vain päähenkilö, Jacob, on oikeasti teini-ikäinen. Lapsilla on monenlaisia eriskummallisia kykyjä ja ominaisuuksia, kuten näkymättömyys, taito saada kasvit kasvamaan, ennenäyt ja pyrokinesia. Se, kuinka lapset ovat kykynsä saaneet ei kuitenkaan ole vielä selvinnyt, vaikka myyttiseen alkuperään vihjaistiinkin. 

  

Kuten edellisessäkin kirjassa, myös tässä on aitoja vintage valokuvia. Ne on sidottu tarinaan enemmän tai vähemmän onnistunesti. Välillä tuntuu, kuten aikaisemminkin, että kuvat ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin tarina, eikä kaikkia kuvia olisi tarvinnut näyttää, vaikka ne olisivatkin inspiroineet tarinan suuntaa. Ensimmäiseen kirjaan valikoidut kuvat olivat kiinnostavampia kuin tässä osassa esitellyt, joskin muutamia helmiä olikin mukana.

        

   

Oli vaikea uskoa, että joku suhtautuisi vihamielisesti näihin ystävällisiin ihmisiin. Toisaalta samanlaisten ennakkoluulojen vuoksi eriskummallisetkin olivat vetäytyneet yhteiskunnasta. Sellainen oli tämän surullisen maailman meno. (s. 149)

     

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kolkko kaupunki vie lukijat maailmaan, jossa aikahypyt ja muodonmuuttajat, aikuisiksi kasvaneet eriskummalliset, hirviöt ja yliluonnolliset eläimet ovat todellisuutta.

Karmivatunnelmainen fantasia on kuvitettu aidoin vintage-valokuvin, jotka tekevät lukukokemuksesta aivan erityisen. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille valloitti lukijat ja myös katsojat, kun elokuvateattereissa nähtiin Tim Burtonin ohjaama ja Ransom Riggsin kirjoihin perustuva huikea elokuvauutuus syksyllä 2016. Nyt saadaan odotettu ja paljon toivottu jatko-osa Kolkko kaupunki myös suomeksi.
  

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 391 sivua, S&S 2016

    

Alkuperäinen nimi: Hollow City (2014)

  

Kirja on luettu myös täällä: Pauline von Dahl, Villasukka kirjahyllyssä, Oksan hyllyltä, Musteella ja hopealla

Sarjassa ilmestynyt: 

• Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, 2012 | Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2011
• Kolkko kaupunki, 2017 | Hollow City, 2014
• Library of Souls, 2015

   

Samantyylisiä kirjoja: Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)

"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  

Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.

  

Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai  hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki? 

  

En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)

  

Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.

  

Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.

  

"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)

  

Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa. 

   

Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)

  

Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle. 

  

Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)

  

Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.  

  

Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka. 

  

Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)

     

Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa. 

   

Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
  

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.

  

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena. 

  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

       

353 sivua, Myllylahti 2016

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: IBBY Finland, The YA Diaries, Kirjamaailma, Oksan hyllyllä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, Lukujonossa, Sivujen välissä, Dysphoria

   

Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja

Elena Mady: Varjo (The Body Jumper #2)

"Taisin kuulostaa marionetilta. Ei ihme.
Olin narusta vedettävä, korkeampia voimia totteleva olento."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

  

Lauluntekijänäkin tunnetun Elena Madyn paranormaaleja elementtejä sisältävän nuortenkirjasarja The Body Jumperin toinen osa Varjo jatkaa uudesta ruumiista kotinsa saaneen sielun tarinaa. Sara Winterin kehosssa elävä Alex etsii varjoaan, sitä ihmistä, joka hän aikaisemmin oli. Trilogian toiset osat onnistuvat harvoin, sillä maailma ja hahmot on jo esitelty, mutta suuret paljastukset jätetään päätösosaan, minkä vuoksi väliosat eivät kerro paljoa uutta ja tarina jumittaa paikoillaan. Tämä vaivaa Varjoakin. 

Miksi talous perustuu siihen, että kulutetaan koko ajan lisää ja lisää, ja samalla käytetään raakamateriaalit loppuun. (s. 73)

  

Saran vanhemmat omistivat futuristisen teknologiayrityksen, WinTechin, jonka tavoitteina on keksiä uusia energiamuotoja fossiilisten polttoaineiden tilalle. Alex joutuu hyppäämään firman johtoon vailla tarvittavaa tietotaitoa, mutta saa onnekseen tukea kavereiltaan ja poikaystävältään Jesseltä. Jesse on ainoa ihminen, joka tietää, että Alex on vaihdokas, hyppääjä. Yrityksen johtamisen lisäksi Alexin elämää varjostaa Saran valtaa tavoitteleva täti, joka yrittää saada hänet hengiltä sekä Santeri-niminen poika, joka ahdistelee tyttöä tämän selvistä kielloista huolimatta.

Rakkaus oli ryhmätyötä, ja elämä myös. (s. 220)

  

Jesse lähtee opiskelemaan yliopistoon ja Alex joutuu viettämään paljon aikaa itsekseen. Pari riitelee usein, koska Alex ei kerro totuudenmukaisesti huolistaan pojalle ja käsittää tahallaan väärin, kun Jessen entinen tyttöystävä Jenna vastaa yhä uudelleen pojan puhelimeen. Toistuva kettu-uni yrittää kertoa Alexille jotain menneisyydestään, mutta hän ei osaa avata kryptistä viestiä. Selvitettyään mahdollisen minuutensa kuolinilmoitusten perusteella Alex etsii elossa olevia sukulaisehdokkaitaan. Tähänkin osaan mahtuu klassisisia dekkarielementtejä, kuten murto, räjähdys ja myrkytettyjä hedelmiä.

Koko yhteiskunta oli rakentunut fossiilisten polttoaineiden ympärille. Monet käsittävät, että niiden käyttöön ei ollut enää varaa, että hirmumyrskyt, tulvat ja luontokappaleiden kuoleminen sukupuuttoon olivat liian korkea hinta siitä, mitä oli joskus alettu tehdä eikä oltu osattumuuttaa ajoissa. Toiset olivat valmiita mihin vain estääkseen sen ja ostaakseen lisää aikaa itselleen ja heitä palvelevalle systeemille. (s. 205)

   

Viime vuosina on puhuttu paljon nuorten huonosta lukeneisuudesta ja siitä, millaisilla kirjoilla heidät saisi lukemaan enemmän. Varjo saattaa houkuttaa tietyntyyppisiä lukijoita, sillä Alex on Teslalla ajeleva ökyrikas teini, joka laulaa ja jonka paras ystävä Krisu bongataan tavallisesta kaduntallaajasta malliksi. Kiinnostavuutta on yritetty lisätä mainitsemalla selfiet, sup-lautailu, YouTube, ”Henkka ja Maukka”, sekä muita tämän hetken ilmiöitä. Vanhempi ja kriittisempi lukija saattaa pitää teoksen juonta hieman epäuskottavana.

Jokin tässä kuviossa mättää. (s. 166)

  

Mady leikittelee kielellä ensimmäistä osaa enemmän, vaikka lyyrikoista puuttuu edelleen samaa kekseliäisyyttä ja luontevuutta. Kirjailija onnistuu Alexin kuvaillessa itseään käentytöksi ja pseudokuolleeksi, mutta kaikki kielikuvat eivät onnistu yhtä taidokkaasti. Homo spaiensitar ja somakko ovat erikoisia, vaikkakin hahmolle sopivia ilmaisuja, mutta deodorantin kutsuminen dödöksi on hieman vanhentunutta ja osuu helposti silmään. Lisäksi juoneen on jäänyt pari epäloogisuutta. Teoksen ekokritiikki on kirjoitettu hienosti rivien väliin tuputtamatta. Tarinaan on luotu myös isänmaallinen ryhmä, jonka mielipiteet ei-kantasuomalaisen näköisistä ihmisistä on hyvin uskottavaa ja tarttuu nykyiseen ajankuvaan terävästi.

Kantasuomalainen on eufemismi. Pelkkä kiiltokuvasana, joka oikeasti tarkoittaa vain valkeaihoisia suomalaisia. (s. 144)

  

Mady osaa pitää lukijan pimennossa suurista juonikaarista. Onko hyppääjät lähetetty ruumiisiinsa auttamaan korjaamaan vääryydet, vai onko uusi ruumis vain uusi mahdollisuus elämään liian nuorena kuolleille? Onko kulissien takana Matrix-trilogian tyylinen Arkkitehti vai jokin taivaallinen entiteetti? Toivottavasti sarjan päätösosa kertoo viimein hyppääjistä, välitilasta ja siitä voimasta, joka kuviota pyörittää, mutta luultavasti kirjailija jättää jotain lukijan itsensäkin päätettäväksi. Kolmas osa ilmestyy elokuussa 2017.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Onko sinulla mitään käsitystä siitä, millaista on elää jonkun toisen elämää, joka ikinen päivä?

Kukaan ei tiennyt, että olin eksynyt itsestäni, että olin hylännyt itseni menneisyyteen. Toivoin unien kantavan minut itseeni ja antavan vastaukset, joita kaipasin ja tarvitsin. Kuin Peter Panin varjo, halusin kotiin, kiinni itseeni.

Kun on selvinnyt sarjamurhaajan kynsistä naapurin hakkerin vaikuttavaan syliin, elämän pitäisi vihdoin olla mallillaan. Vaihdokas Alex saa kuitenkin kokea keinonahoissaan, että mikään ei ole niin kuin toivoisi, ja sisin on tärkeintä vain korulauseissa.

  

Alexin perimän yrityksen edistyksellinen energiateknologia horjuttaa vallalla olevia rakenteita, ja hänen henkeään uhataan yhä uudestaan. Jokainen askel kohti oman identiteetin selvittämistä tuntuu johtavan lähemmäs painajaismaista menneisyyttä.

  

Kintereillä lymyävä pahuuden varjo vaanii jokaista, jota Alex rakastaa. Onko jäljellä muuta vaihtoehtoa, kuin jättää kaikki taakseen?

The Body Jumper -sarja kertoo ulkokuoren alle haudatusta salaisuudesta. Varjo on sarjan toinen osa. 

    

265 sivua, WSOY 2016

   

Varjo on luettu myös täällä: Unelmien aika, Dysphoria, Mustemaailmani, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Venla's little diary, Kieltenopen kotiblogi, Kirjataivas

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1)

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."

   

   

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, Suomi(ko) 100: Teema: seksuaalivähemmistöt, homoseksuaalisuus

  

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa vahvasti uuden suomalaisen neliosaisen nuortenkirjasarjan Väkiveriset. Jokasella osalla on oma elementtinsä, metsä, vuori, vesi ja maa. Kiinnostuin teoksesta heti nähtyäni sen kauniin kannen (taide: Karin Niemi) kustantajan katalogissa.

Sain arvostelukappaleen kotiin seuraavana päivänä siitä, kun kirjablogistania kuuli yhden sen jäsenen menehtymisestä - Kaarnan kätkössä jäi viimeiseksi kirjaksi, jonka Krista esitteli Lukutoukan kulttuuriblogissaan mm. seuraavin sanoin: "Oli kuin Helminen olisi avannut minullekin oven Tapiolaan, näyttänyt sen vehreyden. Ja kyllähän hän näytti, näin vehreyden silmieni edessä, mielessäni, lukiessani." Olikin siis katkeransuloista tarttua kirjaan, jolla on tällainen itsestään riippumaton taakka mukanaan. Onneksi melankolia ei kulkeutunut kantta pidemmälle itse teokseen, sillä se sisälsi niin monenlaisia tunnetiloja ja salaisuuksia, että arkitodellisuus unohtui hetkeksi.

 

Sä saat huomata, ettet oo enää Kansasissa, Dorothy. (s. 142)

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 17-vuotiasta Pinjaa, joka on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Hän aloitti koulun vuotta aikaisemmin kuin tavallista, sillä hänen äitinsä on opettaja. Pinjan isä puolestaan on lääkäri ja toivoo tyttären jatkavan samalla alalla, vaikka Pinja ei olekaan ihan varma mitä itse haluaa. Aikaisemmin kymppejä kokeista saaneen tytön koulumenestys romahtaa, kun hän saa kännykkäänsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja lapsuuden paras kaveri pussailevat.
 
Helminen viittailee nerokkaasti genrekirjallisuuteen. Esimerkiksi kun Pinja linnoitautuu kesän alussa huoneeseensa, hänen äitinsä sanoo tilanteen muistuttavan sitä "tyhmää teinien vampyyrielokuvaa", eli Houkutus-sarjan sitä osaa, jossa Edwardin hylkäämä Bella käyttäytyy samoin. Äiti on huolissaan Pinjasta ja järjestää tälle töitä.

Kaupungin puistoja siivotessaan Pinja tutustuu leimuavatukkaiseen Virveen ja löytää itsensä pian suutelemasta tyttöä. Suvaitsevaisuutta saman sukupuolisten suhteita kohtaan koulussa rummuttava äiti ei kuitenkaan ilahdu Pinjan uudesta ihastuksesta, vaan pitää sitä vain aiemman suhteen päättymisen kipuiluna ja "vaiheena". Äitinsä kaksinaismoralismista pöyritynyt Pinja joutuu sen jälkeen viettämään loppukesän arestissa äitinsä vanhempien luona maalaiskylällä, mutta joutuu siellä elämänsä seikkailuun.

Voisin sanoa Annastiinalle, että aivan kohta tulee voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Annastiina tietää jo tärkeimmän: Disney-prinsessa saa prinssinsä, ei koskaa laukkaa toisen prinsessan kanssa aamunkoittoon. (s. 79) 

Kaiken lisäksi Pinjalla on salaisuus, jota hän ei halua kenenkään näkevän: hänen selkänsä on arpien peittämä, koska hän syntyi omituisesta ihotaudista kärsien - tai niin hänen vanhempansa ovat selittäneet, kun tyttö on kuusivuotiaana joutunut haastavaan leikkaukseen esteettisen "vian" korjaamiseksi. Hänelle kuitenkin selviää, että kyseessä ei olekaan huono tuuri geenien suhteen vaan suvussa kulkeva ominaisuus.

Siinä missä kuvittelisi olevan sileää vaaleanpunaista ihoa, jota vain selkärangan kohoileva vuoristo poimuttaa, on jotain aivan muuta. Se ei ole selkä ollenkaan. Se on suoraselkäinen puunrunko, kaarnan elävien syiden, karheiden juomujen ja sileiden salmiakkikohoamien verkosto, jota täplittävät oranssit jäkäläpitsit. (s. 83-84)

Helminen on kirjoittanut teoksen maailmaan perinteisten olentojen, kuten vampyyrien ja ihmissusien sijaan suomalaista mytologiaa ja sen vähemmän tunnettuja hahmoja: sinipiikoja, metsänneitoja ja hiisiä. Ainekset ovat kiehtovan tuoreita ja ne on kudottu taidokkaasti osaksi nykynuoren arkea. Tapahtumat tuntuvat uskottavilta, vaikka niissä onkin aimo ripaus magiaa. Sarja saa jatkoa jo syyskuussa ja tuolloin päähenkilönä nähdään maalta Helsinkiin muuttava nörttipoika. En malta odottaa syksyä nähdäkseni mihin suuntaan teos vie sarjaa.

"Uutinen nimero kaks: teretulemast messiin Omituisten otusten kerhoon. Sä olet nimittäin myös meikäläinen." (s. 53)

  

Monen populaarikulttuuriviittauksen lisäksi teoksessa mainitaan mm. Laila Hirvisaaren äänikirjat, Neil Gaimanin Tähtisumua ja Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuva, eikä hauskoilta Harry Potter-kommenteiltakaan vältytä. Lisäksi alla oleva lainaus palauttaa mieleeni vähän aikaa sitten somessa käydyn keskustelun, jossa pohdittiin lukemiseen liitettyä häpeää,

Luen kaikki kirjahyllyn Aku Ankat ja - hävettää tunnustaa - myös kaikki lääkäriharlekiinit, joista osa on niin kamalia, että ne saavat minut antamaan Dorian Greyn muotokuvalle uuden mahdollisuuden. (s. 113)

  

Teoksen luvut on nimetty jännittävästi latinankielisillä lentävillä lauseilla, joiden merkitys avautuu kyseisessä luvussa. Esimerkiski ensimmäinen luku on saanut nimensä ylioppilaiden laulusta Gaudeamus igitur. Otsikot on suomennettu kirjan lopussa, joten latinankielen tuntemusta ei tarvita (joskin itse olen opiskellut yläasteella latinaa pitkänä valinnaisaineena kolmen vuoden ajan). 

   

Uskon kyllä, että kirjoittaja on saattanut nähdä tonttu-ukkoja otettuaan liian monta lasillista. (s. 91)

 
Kaarnan kätkössä on nopealukuinen teos, joka tiedostaa kaanonin ja naureskelee sille nerokkaasti (ks. lainaus alla). Se ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan puhuttelee nuoria (ja aikuisiakin), jotka kokevat joutuvansa elämään jonkin ominaisuutensa salaten tai häveten sitä. Pinjan kokemukset ensisuudelmasta tytön kanssa ja oman sukuhistoriansa avautuminen saavat tytön hyväksymään itsensä kokonaan. Teos tarjoaa hyvää pohdiskelua myös aivan toisenlaisten asioiden kanssa painiskeleville lukijoille.

"Seuraavakas sä yrität varmaan väittää, että vampyyrejä on oikeesti olemassa", tuhahdin. 

"Ai tarkoitatko niitä hirviöitä, jotka imee verta? Tietty niitä on olemassa. Mutta ei ne oikeesti kimaltele ja ne on vaan parin millin mittaisia ja hiivatin ärsyttäviä. Jotkut sanoo niitä myös itikoiksi." (s. 54)

  

  
Arvosana:

  

  
Takakannesta:

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

  

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä. 

  

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.

      

220 sivua, Myllylahti 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kansan Uutiset, Dysphoria, Luetaanko tämä?, Neverendingly, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi

    

Samantyylisiä kirjoja: Mervi Heikkilä: Louhi-sarja, Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja, Elina Pitkäkangas: Kuura ja Kajo, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

Elena Mady: Vaihdokas

"Ja niin minut kiskaistiin fantasiamaailmastani, jossa kaikki oli normaalia, 

ja tiputettiin takaisin todellisuuteen, jossa kuolema seurasi kintereilläni 

joka päivä, tunti ja sekuntti, minne ikinä meninkin."

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.

  

Elena Mady on Elina Virtavuoren taiteilijanimi. Mady on taustaltaan muusikko, joka on asunut Yhdysvalloissa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut lasten fantasiaksi lukeutuvan Ella Aura -trilogian. Vaihdokas on hänen tuore nuortenkirjansa, joka aloittaa The Body Jumper -trilogian. Vaihdokkaan idea pohjaa Madyn kirjoittamaan lauluun. Päähenkilönä seurataan hyppääjää, liian varhain kuolleen nuoren - paremman sanan puutteessa - sielua.

Toivo oli kryptoniittini, joka voisi tuhota minut hetkessä. Niinpä muistutin itseäni: olin tunkeilija ja teeskentelijä, joka oli piipahtanut lyhyelle visiitille. (s. 77)

  

Elämän ja kuoleman rajamailla haahuileva hyppääjä herää menestyksekkään WinTec-firman perustajien, Anna ja Alexander Winterin 17-vuotiaan tyttären, Sara Alexandra Winterin ruumiissa. Saran sijaan vaihdokas käyttää nimeä Alex erottaakseen itsensä (sielu) ja Saran (ruumis). Saran vanhemmat ovat kuolleet ja pian selviää, että taustalla ei ehkä ollutkaan puhdas onnettomuus. Alexin täytyy nopeasti omaksua surevan tyttären rooli.

  

Alex asuu tätinsä Lauran kanssa Wintereiden ultramodernissa ja ekologisessa talossa Vaitiolassa, vähän matkan päässä Helsingistä. Naapurissa asuu söpö Jesse ja Saran kukkarosta löytyy rivi luottokortteja. Niinpä sen sijaan, että Alex hyppäisi saman tien pois tästä elämästä, hän päättää nauttia hetken uudesta miljööstään. Kirjan maailmassa Suomi on amerikkalaistuneempi kuin nykyään, mutta tämä todennäköisesti johtuu siitä, että tapahtumat sijoittuvat noin kymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen.

  

Puut eivät välittäneet, kuka tai mikä olin, vaan ne toivottivat minut tervetulleeksi vihreään seuraansa sellaisena kuin olin. Ehkä puut hyväksyivät minut, koska nekin ovat suurimmaksi osaksi henkeä, ja muoto seuraa vasta kaukana perässä. (s. 247)

  

Koulussa Alex tapaa Krisun, josta ei ensin ole varma, onko kyseessä tyttö vai poika. Heidän ystävyytensä syntyminen on uskottavaa ja sitä on kiehtovaa seurata. Alexin rakkauskuviot eivät harmillisesti sisällä uusia oivalluksia, vaan teinin kahlaaminen poikadraamoissaan käy hieman tylsäksi. Vauhtia, vaarallisia tilanteita tai suudelmia ei trillerimäisestä tarinasta kuitenkaan puutu. Lopun käänteet onnistuvat yllättämään ainakin lukijan, joka ei lue paljoa dekkareita. Vaihdokkaan ehdottomasti pörröisin persoona on valkoinen kissa nimeltä Kissa.

  

Madyn teksti on huoliteltua, vaikka sisältääkin puhekieltä, eikä hän aliarvioi kohderyhmäänsä. Paikoin on tosin vaikeaa uskoa, että kirjailijalla on taustallaan useita sanoituksia. Alex Winterin suuhun kirjoitetut riimilliset lyriikat sisältävät paljon geneeristä teiniangstia, mistä hahmon uskottavuus kärsii, vaikka Alexilla onkin hyvä syy ristiriitaisiin tunteisiinsa. Ehkä Mady on yrittänyt tavoittaa tunnelman, johon kuka tahansa teini pystyy jollain tasolla samaistumaan, joskin vanhemmalle lukijalle murhentelut ovat lähinnä vain ärsyttäviä.

Epilogissa pohjustetaan motiiveja jatko-osille. Toinen osa Varjo on aikataulutettu syksylle 2016 ja päätösosa Varjelija keväälle 2017. Madyn hahmoilleen valitsemat nimet ja miljöö antavat viitteitä siitä, että teoksilla pyritään myös kansanvälisille markkinoille. Toivottavasti Mady paljastaa jatkossa enemmän, mitä hyppääjälle tapahtuu välitilassa tai mikä ikinä onkaan se paikka, jossa hän on ruumiillisten kokemustensa välissä. Olisi myös kiinnostavaa tietää, onko hyppääjiä enemmänkin ja mikä voima on sielunvaeltamisen takana.

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Onko elämä elämisen arvoista, jos kukaan ei näe sinua, et edes sinä itse?

"Ensin, unen ja hereillä olon häilyvillä rajamaillaa, en huomannut minkään muuttuneen. Sitten tunsin hentojen käsivarsien painon viileillä, vieraalta tuoksuvilla lakanoilla ja liikutin jotain, jotka vaikuttivat jaloilta. Nekin tuntuivat heiveröisiltä. Eivät lainkaan sellaisilta, joista pidin. Minusta jalkojen pitää olla vahvat."

Nuori nainen herää hohdokkaan Alex Winterin kehossa. Hän on vierailija, vaihdokas, aave elämästä joka päättyi liian varhain. Hän on vihainen ja pysyy mieluummin kuolleena kuin elää jonkun toisen elämää. Mutta Alexina hän saa ensimmäisen kerran kosketuksen ystävyyteen ja rakkauteen. Voisiko hän jäädä ja silti pitää kiinni itsestään? Sitten kaiken sekoittaa murha, ja kuolemaa pakopaikkanaan pitänyt Alex joutuu taistelemaan elämänsä ja rakkaidensa puolesta.

Vaihdokas on tarina ulkokuoren alle haudatusta salaisuudesta. Kirja aloittaa The Body Jumper -sarjan.

379 sivua, WSOY 2015
 
The Body Jumper-sarja:

• Vaihdokas (2015)
• Varjo (tulossa syksyllä 2016)
• Varjelija (tulossa keväällä 2017)

  

Alexin matkassa on hypätty myös täällä: IBBY Finland, Suomi lukee, Dysphoria, Kirjaston kummitus, Mustemaailmani, Ullan luetut kirjat
 
Samantyylisiä kirjoja: Stephanie Meyer: Vieras, Laura Lindstedt: Oneiron, Isabel Abedi: Lucian, Gerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja

Jenna Kostet: Lautturi

"Minä olen muukalainen, joka halusi nähdä maailman."

         

     

Blogistanian Kuopuksen voittaja 2014
  

Tunnelmamusiikkia: Sibelius: Sydämeni laulu, Moonsorrow: Matkan lopussa, Tenhi: Kuolleesi jokeen, Amorphis: Enigma
  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 36. A book set in high school, I Spy: 25. Occupation

  

Blogistanian palkintojenjakotilaisuudessa esikoiskirjailija Jenna Kostet kertoi, että Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. Laitoinkin teoksen saman tien varaukseen, kun tilaisuus loppui. Vaikka teoksen kalpeaa päähenkilöä, Tuonelan lautturin poikaa Kaita verrataankin välillä vampyyriin ja joiltakin osin teos saattaa tuntua paranormaalin romantiikan lukijoille tutulta, on Kostet kuitenkin mennyt rohkeasti omia polkujaan. Esimerkiksi vainajien lautturina toimii yleensä Tuonen Tytti, siis naishahmo. 

  

Lautturin kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa muutamien kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina. Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat. 

   

Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)

  

Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.  Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.

    

"Hei, mä tiedän nämä vampyyritarinat ja muut. Oletko sä olevinas joku yliluonnollinen olento?" puuskahdin kyllästyneenä. -- Vampyyriltä se kyllä näyttikin kalpeine ihoineen

--

"En", se sanoi kuin olisi kuvitellut mun olevani tosissaani

--

"Mutta?" vaadin. (s. 115)

   

Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Ira ei ole liian tumma, jota häntä olisi kiusattu "mamuna". Hänessä on juuri sopivasti eksotiikkaa, jotta hänen vierasperäiset piirteensä eivät pelota vaan houkuttelevat. Jokainen aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija. .

  

Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri. Iralle tapahtuva onnettomuus sitoo Kain ja Iran toisiinsa siteillä jotka ovat vahvempia kuin mikään muu. Ne kestävät tästä maailmasta seuraavaan, eikä Ira ei enää kesän jälkeen pelkää kuolemaa. 

   

Marssin sisälle tuttuun kahvilaan kirjaston vieressä ja ravistelin sadepisarat eteisen lattialle. Tilasin kupillisen kahvia ja etsin itselleni paikan kahvilan nurkasta. Sisällä tuoksui sakoitus kahvin aromeja ja tuoksuja, jotka toivat mieleeni mukavia asioita. Olin istunut kahvilassa useaan otteeseen hyvän kirjan kanssa. Tämä oli paikka, jonne tulin yksin. En kelpuuttanut muita mukaan, halusin pitää jotain itselläni. (s. 117-118)

   

Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä ei ole itsetarkoituksellinen maaginen realismi vaan nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita, vaikka Päivi Heikkilä-Halttunen HS:n kritiikissään pitääkin niitä kliseisinä. Minusta molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään. ja vaikenee niitä.
  
Lautturissa astutaan rohkeasti toisen saappaisiin ja rankat kuvaukset kirjallisuudessa ovat omiaan herättämään empatiaa - ehkä joku jossain saa teoksesta voimaa astua kaltoinkohtelijaansa vastaan tai puuttuu koulukiusaamiseen. Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta. 

      

Akseli Gallen-Kallela maalanukset Tuonelasta:
Lemminkäisen äiti 1897 ja Tuonelan joella 1903

 
Kalevala ja Tuonela ovat kautta aikain inspiroineet monia  niin musiikin kuin muidenkin alojen taiteilijoita. Kostetin tuoreemman tartunnan lisäksi klassikoista  mm. Sibelius ja Gallen-Kallela kuuluvat tähän joukkoon. Paitsi Gallen-Kallelan maalaus, mm. myös Amorphiksen kappale Shaman kertoo Lemminkäisen äidistä. Tuonelan joen lisäksi sillä uivasta valkoisesta joutsenesta löytyy paljon viittauksia taiteesta ja musiikista. Kostet puolestaan ei mainitse tuota uljasta lintua, vaan puhuu Tuonelan koivuissa laulavista huilunokista ja kehrääjälinnuista. 

     

Kirjat kertovat tästä maailmasta. Historiankirjasta huomaan kuvan, jonka on maalannut Gallen-Kallela. Hän on kuvitellut minun kotini, mutta hän ei tiedä kaikkea ja minua hymyilyttää, kun lehteilen sivua. Isä aina sanoi, että ylhäällä sielut kuvittelevat millaista lopussa on, mutta eivät koskaan ymmärrä. Sen voi tietää vasta sitten kun on nähnyt kaiken. 

Kuvasta tulee hyvä mieli, vaikka maisema onkin erilainen kuin sen kuuluisi olla. (s. 33)

   

Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumääräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää. Ja esimerkiksi Kirjaneito kehui teosta siitä, että kyseessä on yksittäinen kirja, eikä nyt niin suositun trilogiamittaisen sarjan avaus. 

   

Minun mielikuvani Kaista näyttää tältä.
Malli: Tait Hughes Geijer - Kuva täältä

Kertojista pidin Kaista enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole vaikutusta siihen. Irassa en pitänyt hänen tavasta esittää parempaa kuin muut ja toisaalta joutua alistumaan dominoivalle isälleen - koin paljon tyydytystä loppuratkaisusta. Kostet on luonut molemmille omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua saaden hahmot tuntumaan kokonaisilta ja aidoilta.

   

Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Se tulee ilmi myös lyhyiden, otsikoimattomien lukujen rakenteessa. Jokainen sana on tarkkaan harkittu. Teos jättää vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Ei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, mutta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion. Suosittelen teosta lukijalle, joka saa perinteistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagissen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä kliseistä ja tuo mukaan suomalaisia vivahteita. Oli ilo lukea tämä bloggaajien ylistämä teos!

    

Kostet kirjoittaa jo uutta kirjaa. Vielä nimetön, aikuisempaan makuun sopiva teos ilmestyy alkutietojen mukaan syksyllä 2015.

      

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kai ei ole kotoisin täältä.  Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.  Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä. 

  

Minusta tuntuu, 

että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua, 

mutta mitä voisin sanoa? 

Minä lähdin koska kaipasin.

  

Ira on täällä. Hän hymyilee ja  hänen naurunsa kuplii kuin vesi.  Mutta Kai näkee sen,  mitä muut eivät näe ulospäin. 

  

Lautturi on spekulatiivinen fiktio  kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta.  Tulevaisuus on käden ulottuvilla,  mutta todellisuus vie eri suuntaan  minne unelmat haluavat johdattaa.

    

Kansi: Johanna Lumme, 199 sivua, Robustos 2014
   

Kirja on herättänyt ajatuksia täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirjaneidon tornihone, Anna minun lukea enemmän, Todella vaiheessa, Kujerruksia, Morren maailma,

  

Kirjailijan kotisivut: Kaikkitietämättömät kertojat

  

Samantyylisiä kirjoja: Veera Laitinen: Surunsyöjät, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Lauren Kate: Fallen, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Mia Vänskä: Saattaja ja Valkoinen aura, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa