Klassikkohaaste osa 9 | Kate Chopin: Herääminen

"Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden 

ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet."

   

   

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9, Joka päivä on naistenpäivä, Kirjankansibingo: Kirja

   

Valitsin tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen luettavakseni tarkoituksella feministisen klassikon ja kerrankin pitäydyin siinä kirjassa, jonka nimesin haasteeseen ilmoittautuessani. Käytyäni Googlen ja Goodreadsin avulla läpi vaihtoehtoja, törmäsin nimittäin tähän Kate Chopinin 1899 ilmestyneeseen teokseen Herääminen, joka on käännetty suomeksi vasta 2009. Teos herätti aikalaisissa vahvan vastareaktion, sillä kirjan päähenkilö ei noudata naiselle määrättyjä käyttäytymismalleja. Suomessa teos on jäänyt melko tuntemattomaksi, minkä vuoksi se tuntui hyvältä vaihtoehdolta haasteen myötä esille nostettavaksi. Esipuheessa Chopinia kuvataan Pohjois-Amerikan Minna Canthiksi. 

   

Kodissaan hän tunsi olevansa olento, joka oli astunut kiellettyyn temppeliin, jossa tuhannet vaimeat äänet vaativat häntä poistumaan. (s. 149)

  

Romaanin päähenkilö on 28-vuotias Edna. Hän on naimisissa Léonce Pontellierin kanssa. Mies pitää naista omaisuutenaan, kauniina esineenä, jonka on onnistunut hankkimaan kokoelmaansa. Heillä on kaksi lasta, Raoul ja Etienne. Kirja kuvaa noin vuoden ajanjakson kesästä kesään. Alussa perhe viettää kesäänsä täyshoitolassa. Pojat ovat lastenhoitajan vastuulla, mies hoitelee bisneksiään ja Edna tutustuu muihin rouviin rantakävelyillä ja illallisilla. Yksi hoitolan näkyvimmistä hahmoista on 26-vuotias Robert, jolla on ollut tapana jokainen kesä 15-vuotiaasta saakka heittäytyä yhden hoitolassa asuvan naisen seuraan, olipa tämä perheen tytär, leski tai rouva. Tänä kesänä hän iskee silmänsä Ednaan.

      

Herra Pontellier käveli mielellään talossaan tarkistamassa sen sisutusta ja esineitä, varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa. Hän arvosti omaisuuttaan, lähinnä siksi, että se oli hänen, ja hän tunsi tyydytystä tarkastellessaan maalausta, patsasta, erikoista pitsiverhoa, mitä tahansa, ostettuaan sen ja asetettuaan sen paikalleen muiden palvottujen esineiden joukkoon. (s. 94)

   

Léoncen mielestä Edna ei hoida kunnolla vastuutaan äitinä tai vaimona, sillä tätä eivät esimerkiksi juurikaan kiinnosta mieheensä liittyvät asiat. Hän sanoo vaimolleen esimerkiksi seuraavaa: "No, mutta, kultaseni, luulisin sinun jo ymmärtäneen, että niin ei tehdä. Meidän täytyy noudattaa sovinnaistapoja, jos yleensä haluamme menestyä ja pysytellä muiden mukana." Häntä raivostuttaa, kun vaimo alkaa osoittaa omaa tahtoa. Silti Edna pitää päänsä ja pudottaa päältään vanhat rooliasunsa. 

     

"Hän on saanut päähänsä jotain naisten oikeuksista"

--

"Onko hän", tiedusteli tohtori hymyillen, "onko hän seurustellut viime aikoina näennäisälyllisten naisten, ylihenkevien yli-ihmisten kanssa? Minun vaimoni on kertomut minulle heistä." (s. 119)

     

Samastuin Ednaan, kun hän eläytyy musiikkiin: hän saa kylmiä väristyksiä, kokee musiikin kautta vahvoja tunteita ja näkee mielessään mm. "miehen seisomassa kalliolla merenrannalla". Kun Edna alkaa tavoittaa todellista minäänsä, hän päättää aloittaa uudelleen lukuharrastuksensa, koska voi päättää mitä ajallaan tekee. Hänellä on kirja mukanaan eräässä kahvilassa, jonne Robert tulee yllättäen. Hän huomaa kirjan ja päättää "auttaa" naista kertomalla, mitä kirjan lopussa tapahtuu, jottei tämän tarvitse kahlata itse sinne asti. Kauhean julmaa!

  

Hän yritti selvittää, mikä tässä kesässä oli niin erilaista verrattuna edellisiin ja kaikkiin hänen elämänsä kesiin. Hän ymmärsi vain, että hän itse, hänen nykyinen minänsä, oli jotenkin erilainen kuin aikaisemmin. Hän ei vielä aavistanut, että hän näki asiat erilaisin silmin ja tutustui itsessään uusiin olotiloihin, jotka värittivät ja muuttivat hänen suhtautumistaan ympäristöönsä. (s. 78)

  

Vasta viimeisten viidenkymmenen sivun aikana ymmärtää, miksi teosta paheksuttiin aikoinaan ja miksi se nostettiin esille uudelleen 1970-luvulla. Ednan ja Robertin välille leimahtaa kielletty rakkaus, mutta se ei ehdi muuttua kovinkaan fyysiseksi, sillä kumpikin tietää rikkovansa vähintäänkin kirjoittamattomia moraalisääntöjä. Kuinka eri avoin asiat olisivatkaan, jos he olisivat tavanneet toisensa aikaisemmin. 

    

Lapset näyttivät hänestä vastustajilta, jotka olivat voittaneet hänet, jotka olivat kukistaneet hänet ja yrittivät vetää hänen sielunsa elonikäiseen orjuuteen. (s. 198)

   

Oli hauskaa huomata, kuinka jotkin asiat eivät ole juurikaan muuttuneet aikojen saatossa. Ednalla on ollut nuorempana kehystetty kuva kuuluisasta näyttelijästä, jota hän muilta salaa pussailee. Sen sijaan monet uudemmiksi ilmiöiksi ajattelemani asiat olivat kuittenkin olemassa jo teoksen julkaisuaikaan, näitä olivat mm. värisarjakuvat, tylli ja trikoo. Jouduin lisäksi googlaamaan mitä ovat kreolit ja angostuura, eli lukukokemus oli myös hyvin opettavainenkin. 

   

Lyhyesti sanottuna, rouva Pontellier ei ollut äiti-ihminen. Äiti-ihmiset -- olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä. (s. 28)

  

Chopin on oivallinen sanankäyttäjä, ainakin sellainen tunne syntyy suomentaja Raija Latvalan käsittelyn jälkeen. Esimerkiksi hyttysiä kuvataan osuvasti pieniksi iniseviksi lurjuksiksi. Välillä Chopin myös heittäytyy runolliseksi, etenkin kuvaillessaan merta ja luontoa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän lyhkäiseen klassikkoon! Täytynee tämän jälkeen jossain vaiheessa lukea myös Gustave Flaubertin Rouva Bovary. 

    

Meren ääni on viettelevä, lakkaamatta se kuiskii, vaatii, kohisee, kuohuu, kutsuen sielua vaeltamaan yksinäisyyden syvyyksiin, eksymään sisäisen mietiskelyn sokkeloihin. (s. 36)

  

     

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

        

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kate Chopinin Herääminen on herkkä kuvaus neworleansilaisen naisen elämästä ja hänen havahtumisestaan tiedostamaan naiseutensa, seksuaalisuutensa ja avioliittonsa uudella tavalla.

   

Kun romaani ilmestyi vuonna 1899, aikalaiskriitikot tuomitsivat sen armotta moraalittomaksi ja paheksunta peitti alleen teoksen kaunokirjallisen taidokkuuden.

   

Kate Chopinin aistillinen teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin se nostettiin naiskirjallisuuden klassikoksi.

Suomentanut: Raija Latvala, 200 sivua, Faros-kustannus 2009

  

Alkuperäinen nimi: The Awekening (1899)

   

Tämä feministinen klassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Café Voltaire, Sabinan knalli, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari, Lurun luvut, Klassikko viikossa, Luetut lukemattomat, 365 kulttuuritekoa 

Harry Potter -lukumaraton 2019

        

Lukujonossa -blogi vetää jälleen Potter-maratonia. Meinasin ensin jättää tämän kertaisen maratonin väliin, sillä odotan syksyllä ilmestyvää kuvitettua versiota Liekehtivästä pikarista, enkä siis halunnut lukea sitä tai muita Pottereita uudelleen. Muistin sitten kirjahyllyyni unohtuneen Jaana Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen, joka kertoo hänen kääntämisprosessistaan tämän maailmankuulun sarjan parissa. Niinpä valitsin luettavakseni sen tälle sangen helteiselle viikonlopulle.

   

Maraton alkaa klo 22:00. Kirjassa on 164 sivua, ja sain luku-urakan loppuun klo 4:15. Jos ei olisi seuraavaa lukuprojektia meneillään eli klassikkohaastetta 31.7. (en siis ole siihen kirjaa vielä ehtinyt lukemaan) ottaisin seuraavaksi varmaan ekan osan Pottereista käsittelyyn englanniksi. Siinäpä hyvä idea, kunhan kaikki kuvitetut versiot ovat ilmestyneet. Täytyisi myös kokea sarja äänikirjoina Stephen Fryn lukemana. Kiitos Lukujonon Sannalle maratonista, oli kivaa kurkistaa Kapari-Jatan mielenmaisemaan Pottereiden eriskumallisen sanaston rakentamisesta. 

    

   

    

Naistenviikko | Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

"Mistä aloittaisin? Turtuneisuudesta, tyhjyydestä, pysähtyneisyydestä, 
ei niistä voi aloittaa, niissä ei ole alkua eikä loppua. 
On vain hidasta taantumista, sellaista jota ei edes näe 
ennen kuin pääsee katsomaan kauempaa."

    

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 24. heinäkuuta viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja, Kirjankansibingo: Unenomainen 

   

Eräänä päivänä tyhjä taivas on Tiina Raevaaran esikoisteos. Se on unenomainen, satumainen, tajunnanvirtaa ja paikoin jopa absurdi. Raevaaran kieli on vahvaa, ja nautin hänen kynänsä riepoteltavana olemisesta. Teoksen maailma on tuhoutunut, eikä tarinan kertoja osaa antaa tyhjentävää vastausta kuinka ja miksi. On kuitenkin puhetta sodasta ja pommeista, säteilystä ja mutaatioista. 

 

Ei tämä ole enää kaupunki, kaikki mikä siitä on sellaisen tehnyt, on nyt mennyttä. Tuhoutunut, murskautunut, palanut, mustunut. Haihtunut tuhkapilvenä tuuleen. (s. 77)

  

Päähenkilö on päätynyt vuoden vanhana orpokotiin ja etsinyt siitä saakka tietä takaisin kotiin. Vuosien aikana hän on joutunut selviytymään maailmassa, joka on muuttunut hyvin vihamieliseksi ihmisille, etenkin yksin matkaaville naisille. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin päähenkilö pääsee lopulta siihen metsään, jossa vanha kotitalo sijaitsee. Hän tapaa vanhan miehen, joka kertoo, että perhe asuu edelleen siellä.
 

Metsään on raivattu piha, jonka keskellä seisoo valtava talo, kuin taivaasta pudonnut. Tai ei: pikemminkin maasta kasvanut, työntynyt mullan läpi kuin jättimäinen sieni. (s. 23)

Talo on monikerroksinen, sokkeloinen rakennelma, jossa seinät kaatuvat päälle, jos niitä lakkaa ajattelemasta ja jonka ovista suurin osa on lukittu ja vain isä avainten haltijana pääsee niihin. Päähenkilö yllättyy nähdessään talosta asuvat 19 miestä, hänen veljensä, joista ei tiennyt mitään ja jotka isä on kouluttanut parhaan kykynsä mukaan taistelemaan maailman pahuutta vastaan. Mutta missä on äiti, jonka kosketusta hän on vuosia ikävöinyt? Talon hulluus ja maailmantuskainen ilmapiiri imaisee päähenkilönkin pölyisille käytävilleen. Salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan ja takaumien kautta maalaillaan menetettyä maailmaa.

Raivoa ja epäluuloa, niitä on täällä joka puolella niin paljon, ettei muille tunteille riitä tilaa. Eniten raivo asuu isässäni, se on vallannut hänet. Haluaisin tunkea sormeni isääni ja kiskoa raivon ulos, estää sitä ravistamasta siemeniään tuuleen. (s. 58)

Minun täytyy ehdottomasti tutustua lisää Raevaaran tuotantoon. Varasinkin jo hänen novellikokoelmansa En tunne sinua vierelläni kirjastoon. Vaikka pidinkin suuresti joistakin teoksen osa-alueista, toiset jättivät vähän kylmäksi (kuten runsas kaksoispisteen käyttö) ja jotkin kirjat inhottavuudet uivat liiaksi ihoni alle. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kirjan lukemista, se on vallan vaikuttava kokemus, vaikkei ehkä sovikkaan kaikkein herkimmille.

Kaapin sisältö tuo mieleeni jotain. Haljun muiston retkistä, joita tehtiin vähän yli metrin mittaisina koululaisina, käveltiin parijonossa saleihin, jotka olivat täynnävitriinejä ja lasikaappeja -- Menneisyyden jälkiä, olemassaolon todisteita. (s. 124)

   

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Tyttö on elänyt perheestään erossa maailmassa, joka on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Ympäristö tuntuu täysin vieraalta: kaupungit ja kylät ovat kadonneet, ainoastaan eräs metsä näyttää vielä olevan ennallaan. 

  

Vanhan miehen opastamana tyttö löytää metsän keskeltä syntymäkotinsa, joka ei kuitenkaan tarjoa turvaa – vaan järkyttäviä yllätyksiä. Epämuotoisen rakennuksen uumenista löytyy outo veljessarja sekä isä, jota kaikki pelkäävät.

  

Mitä on tapahtunut ja missä tytön kaipaama äiti on? Tyttö vedetään mukaan sokkeloisen talon kummalliseen elämään. Vähitellen paljastuvat salaisuudet eivät jätä yhtäkään talon asukasta ennalleen. 

  

Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas on painajaismainen satu ja nurinkurinen kehitystarina, jossa luonto ja eläinten maailma limittyvät ihmisten maailman kanssa. Unenomaiset kuvat ja tuhoutuvan maailman maisema luovat kerrontaan uhkaavan mutta kauniin tunnelman, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.

    

247 sivua, Teos 2008

    

Myös täällä on upottu tuhoutuneen maailman tuhkaan: Turun Sanomat, Savon Sanomat, Kiiltomato, Vetus et Nova,  Kirjanurkkaus 

  

Samankaltaista luettavaa: Leena Krohn: Hotel Sapiens, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Beth Lewis: Suden tie 

Naistenviikko | Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Sillloin Salli kysyi sitä, mitä kukaan muu ei ollut tohtinut.
"Raparperi, miksi sinulla on kaksi isää?"
Raparperi oli jo etukäteen miettinyt mitä vastaisi kysymykseen sitten, kun se tulisi eteen.
"Siksi kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri", hän sanoi.

     

    

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 21. heinäkuuta viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Kirjankansibingo: Harrastus

   

Johanna Hulkon lastenkirjasarja Geoetsivät on hyvin suosittu ja luettu sarja ainakin oululaisten lasten keskuudessa, teokset ovat aina lainassa. Tein tuon havainnon, kun olin loppuvuoden 2017 töissä Oulun koulukirjastoissa. Laitoin nimen korvan taakse, ja viimein nyt tuli hyvä hetki tutustua tähän jo ilmiöksi nousseeseen sarjaan sen ensimmäisen osan Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus avulla. Enkä yhtään ihmettele, miksi sarja maistuu niin hyvin nuoremmille lukijoille. Teksti on hauskaa, mutta lukijaansa aliarvioimatonta ja jopa aikuinen viihtyy mainiosti sen parissa. On pakko lukea lisää tätä sarjaa.

On kesä, koulu on juuri päättynyt ja se tarkoittaa, että voi olla ulkona vaikka koko päivän. Päähenkilö on viidesluokkalainen Raparperi, joka harrastaa geokätkeilyä. Hänen isänsä ja tämän puoliso Pekka lukivat aiheesta ensin lehdestä, minkä jälkeen kaikki kolme liittyivät kätköilijöiden verkkosivustolle ja olivat pian koko perheen voimin etsimässä ensimmäistä kätköään. Raparperi houkutteli parhaan ystävänsä, neljännellä luokalla olevan Emmin mukaan ja nimimerkillä Geoetsivät kaksikko on löytänyt jo kaksikymmentä kätköä. Raparperi on lukemassa kesän aikana kuusi kirjaa, jotta saa ratkaistua mysteerikätkön koordinaatit.
 

Koulun huoltomies, jota kutsuttiin Luksukseksi. Aina kun häntä tarvittiin, opettajat muistivat sanoa, että on kyllä luksusta, että meidän koulussa on oma huoltomies, ei sellaista nykyaikana tavallisesti kouluissa ole. (s. 10)

 
Tytöt ja Raparperin isät lähtevät etsimään kätköä onton, Pirunpesäkiveksi kutsutun siirtolohkareen läheltä. Se on tafoni, eli kiveen on rapautumalla syntynyt luolia, joihin pystyy menemään sisälle. Raparperin mielestä kivi näyttää aivan jätiiläisen pudottamalta juustolta. Kiven sisällä tuoksuu sammalelta ja samalta kuin Raparperin mummon maakellarissa. Kiva retki päättyy siihen, että Emmin pikkusisko Salli hukkaa vasta saamansa puhelimen, eikä tämä uskalla sanoa siitä aikuisille.

Oli taikailta, valkoista, kesäillan valoa, pallona iniseviä hyönteisparvia, metsän kosteinen, sammalen tuoksu ja järvestä kantava veden ääni. Jossain huusi kuikka. (s. 91)

 
Seuraavana päivänä tytöt suunnittelevat uuden retken kivelle etsiäkseen puhelinta. Matka on polkupyörillä pitempi kuin autolla ja kaiken lisäksi yhden pyörän kumi hajoaa. Onnettomuudet seuraavat toisiaan ja pian heillä on harminaan kaksi kastunutta ja yksi kadonnut puhelin. Sallin puhelinta etsiessään Raparperi näkee oudon miehen metsässä. Tämä jättää jälkeensä paketin, josta lasten tutkiessa paljastuu seteleitä. 
 

Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään hekeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Samakoitakin. (s. 5)

Opin teoksesta paljon geokätkeilystä ja sen erikoissanastosta. Reissuötökkä on pieni esine, jonka siirtyy kätköstä toiseen ja se on tarkoitus saada kuljetettua jonnekin tiettyyn paikkaan. Jästi on asiaan vihkiytymätön, eli ei harrasta geokätkeilyä. Pahimmassa tapauksessa jästit saattavat tuhota tai varastaa kätkön "olipa joku ääliö joskus pissinytkin löytämäänsä purkkiin". Tämä oli oikein hieno teos, jota suosittelen erityisesti 9-12-vuotiaille.
 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Geokätköilyharrastus vie nelosluokkalaisen Raparperin aina huimiin seikkailuihin, mutta joskus lipsahtaa vähän liiankin jännittäväksi. Kaikki alkaa, kun Raparperin ystävän Sallin kännykkä hukkuu metsäreissulla. Kun siihen lisätään muutama erittäin ikävä sattumus, tyttöjen neuvokkuus joutuu koetukselle. Yö taivasalla näyttää jo todennäköiseltä, kunnes vanhat periviholliset, ylirasittavat partiopojat, saapuvat telttoineen. Pian selviää, että lapset eivät ole metsässä yksin. Pimeydessä telttaa lähestyvät suden kokoinen otus ja omituinen, kysymyslauseilla puhuva hiippari...
 
158 sivua, Karisto 2013

 
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
• Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
• Geoetsivät autiolla saarella (2014)
• Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
• Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)

  

Rahakäärön arvoitusta ovat olleet ratkomassa myös: Kirjavinkit, Hemulin kirjahylly, Kujerruksia, Notko, se lukeva peikko

Naistenviikko | Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

"Monet näyttivät kärsimättömiltä, sellaisilta joita ärsytti jo valmiiksi niin moni asia, 
että tuntemattoman jutustelu olisi voinut nykäistä esiin ikävän reaktion."

    

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 20. heinäkuuta viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta

  

Maarit Verrosen edellinen teos Hiljaiset joet oli viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Siksi olinkin innoissani, kun huomasin häneltä ilmestyvän tänä kesänä novellikokoelman Muutama lämmin päivä. Teoksella on kauniin vähäeleinen kansi. Kokoelmassa on 23 novellia, joista pidin erityisesti kuudesta. Suosikeiksini nousivat Luovuttaja, Kapteeni, Arkkitehti, Virkamies, Tytär ja Laulu.
 

Nuoriso ja sen mikrokuplamaailma; ne kulkivat julkisilla paikoilla mitään näkemättä ja kuulematta ja törmäilivät ihmisiin. (s. 79)

  

Luovuttaja on kokelman ensimmäinen novelli. Se kertoo miehestä, joka on innostunut auttamaan luovuttamalla. Ensin hän luovuttaa verta ja spermaa, mutta pian hän on jo luovuttamassa luuydintä ja liittyy maksa- ja munuaislistalle. Novellin todellisuus keikahtaa vahvemmin fiktion puolelle, kun mies haluaa antaa pois toisen kätensä, koska joku muu tarvinnee sitä enemmän. Olisin voinut lukea luovuttajan tarinaa enemmänkin, sen verran eriskummallinen sen asetelma on.
 

- Olen vakuuttunut siitä, että joku tarvitsisi vaikkapa oikeaa kättäni kipeämmin kuin minä itse. Olen vasenkätinen.
--
Yksikätisyys ei haitannut elämää kovin paljon. Miko ajatteli invalidipysäköintiä ja muita odotettavissa olevia etuja aivan kuin kokeeksi vähän virnistellen. (s. 13-14)  

   
Novellissa Virkamies palkataan freelance-graafikko kartoittamaan erästä asuinaluetta ja etsimään siellä huhujen mukaan sijaitsevay ränsistyneet hökkelit. Alueesta ei ole karttoja viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ja sen kadut on suunniteltu sekoittamaan kulkijansa. Pikku hiljaa paljastuu, ettei mitään hökkeleitä enää ole, mutta arvoitukseksi jää, miksi GPS-paikannus ei toimi alueella. Novellilla olisi ollut paljon potentiaalia kääntyä spefimpään suuntaan, mutta tällä kertaa Verronen on jalat vakaasti maassa. Onneksi erään hahmon suhteen on jätetty mielikuvitukselle tulkinnan varaa.

Hän oli toistuvasti aloittanut laidalta aikomuksenaan kulkea mahdollisimman suoraan koko alueen halki, mutta olikin aina päätynyt kaartamaan oikealle, niin ettei ollut koskaan päässyt keskelle. Joten hänellä oli aineistoa jo melko paljonkin, mutta keskeltä puuttui noin hehtaarin kokoinen vinoneliö. (s. 128)

   
Tytär on kertomus äidistä, joka hallitsee esikoisensa elämää tiukoin ottein. Tytär on hiljainen ja myöntyväinen, hän pääsee näyttämään todelliset taitonsa vasta lähtiessään yliopistoon opiskelemaan. Novellin luettuani jäin pohtimaan, onko Verrosella itsellään lapsia, vai onko tämä kenties vapaaehtoisesti lapseton.

Sanoi, ettei äiti tiennyt hänestä tai hänen elämästään nyt enää yhtään mitään, eikä ollut koskaan tiennyt paljon. Että äidillä ei ollut koskaan hänen asioihinsa mitään sanomista, ja että jos hän olisi noudattanut äidin neuvoja, hän olisi nyt onneton, masentunut ihminen, auskultoimassa jossakin koulussa ja odottamassa neljääkymmentä lohdutonta, mielenterveyden tuhoavaa vuotta työssä, joka ei sopinut hänelle. (s. 28)

Kapteeni kertoo huonomaineisen lentoyhtiön kapteenista. En suosittele sen lukemista lentopelkoisille, sen verran absurdilta kyseisen firman toimintamalli kuulostaa. Novellissa Arkkitehti päähenkilö joutuu kaapatuksi salaiseen huoneeseen. Laulussa erään artistin keikka ei mene ihan putkeen. Hän on halunnut laulaa jonkin vierailemansa maan kansanlauluista, mutta sillä on arvaamattomia seurauksia. Tästä novellista tuli mieleen yksi Black Mirror-sarjan jaksoista. 

   

Kokoelma oli hieman epätasainen niin novellien pituuden kuin sisällönkin suhteen. Osa tarinoista oli vain parin sivun mittaisia pintaraapaisuja, joissa ei päässyt ollenkaan tekstin maailman ja hahmojen sisälle. Toiset tekstit taas olivat todella hienoja kokonaisuuksia, jotka olisivat kannatelleet pidempääkin teosta. Jäin myös kaipaamaan Verroselta aiemmin lukemieni teosten kaltaista scifiin kallellaan olevaa tyyliä, vaikka monissa hahmoissa olikin tutun verrosmaista lakonisuutta ja melankoliaa. Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Arkisiin, näennäisen pieniin tapahtumiin voi kätkeytyä tiedostamattomia viestejä ja isoja tunteita. Joka ne aistii, näkee enemmän kuin muut. 

  

Maarit Verrosen novellikokoelman päähenkilöt ovat tällaisia näkijöitä tilanteissa, joissa valta peittoaa ne, jolla valtaa ei ole. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu ihmisiä, jotka päätyvät tukahduttamaan myötätuntonsa ja myötäilemään valtaapitäviä, ja myös sellaisia jotka aiheuttavat kanssaihmisilleen vahinkoa pyrkimällä sokeasti omiin, hyvääkin tarkoittaviin, tavoitteisiinsa. 

  

Kokoelman avausnovellissa Luovuttaja päähenkilö haluaa auttaa ihmisiä aluksi verenluovuttajana; lopulta hän jo luovuttaa tarpeettomana pitämänsä toisen käsivartensa. Vastapainona Verrosen traagisiksi kehittyville ihmiskohtaloille kirjan sivuilta pilkahtelee suurta lämpöä.
    

193 sivua, Aviador 2019

    

Myös täällä on tutustuttu Verrosen tuokiokuvauksiin: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman)

Naistenviikko | Sarah Crossan: Yksi

"On totta että olemme erilaisia kuin muut.

Mutta rumia?

Haloo.

Ei mene läpi."

   

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Nuorten kirjametro - Reitti: Omien keskellä, Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 19. heinäkuuta viettävät Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla

  

Sarah Crossanin Yksi on toinen lukemani säeromaani. Ensimmäinen oli Elizabeth Acevedon Runoilija X, jonka on kaksikosta paljon runollisempi. Yhdessä säkeisyys onkin enemmän tyylikeino asetella teksti väljästi kuin varsinaista runoutta. Teoksen kieli on myös paljon helpompaa ja sitä voinee suositella myös lukijoille, joilla on lieviä lukivaikeuksia sekä nuorille, jotka eivät ole kaikkein tottuneimpia lukijoita. Lyriikkamainen asettelu tekee paksuhkon kirjan lukemisesta hyvin joutuisaa. 

  

Yleensä meikäläisiä sanotaan
siamilaisiksi,
vaikka on meille annettu muitakin nimityksiä:
kammotukset, kummitukset,
monsterit, mutantit,
kerran jopa kaksipäinen piru. (s. 12)

  

Kirjan päähenkilöt ovat Grace ja Tippi, siamilaiset kaksoset, jotka jakavat saman ruumiin, mutta ovat kaksi erillistä yksilöä, joilla on omat ajatukset ja tunteet. Kirjan kertoja on Grace. Tarina alkaa, kun tyttöjen äiti sanoo, ettei heillä ole enää vara kotikouluun, vaan kaksosten täytyy mennä yleiseen lukioon. Sellä he tapaavat mm. Yasmeenin ja Jonin, joiden kanssa ystävystyvät. Tytöt vihaavat tuntemattomien silmiä, jotka katsovat heitä kuin näyttelyesitettä tai tarhattua eläintä ja kaikki pohtivat aina, mitä heidän vaatteidensa alta löytyy. Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa näin, on isällä alkoholiongelma ja pikkusiskolla anoreksia

   

Isä esittää pelotonta,
mutta olen nähnyt hänen sävähtävän postin tuloa,
olen nähnyt hänen piilottavan
        sairaalalaskuja ja pysäköintisakkoja
        mainospostien alle
eteiseen. (s. 58)

    

Koulussa menee hyvin, vaikka kaikki eivät hyväksy tai halua jättää tyttöjä rauhaan. Joku teippaa Tippin lokeron oveen lapun, jossa lukee "Miksette mene takaisin eläintarhaan?" Kaikki on hyvin niin pitkään kunnes jotkin asiat alkavat mennä pieleen. Syksyn aikana tytöt huomaavat muutoksia kehossaan, heidän nilkkansa turpoavat ja siskot kysyvät toisiltaan, onko toinen kunnossa. Lopulta lääkäriin mentyään, tämä kertoo heille diagnoosi, jota tytöt eivät halua kuulla. 

  

Minä hymyilen ruosteenpunaiselle läikälle niin kuin aina kun tämä tapahtuu, joka kerta kun saan tämän todistuksen siitä että olen oikea tyttö. (s. 117)

  

Monissa blogeissa on kerrottu teoksen nostattaneet kyyneleet silmäkulmiin, minun onnistui lukea teos loppuun asti ilman, että nenäliinoille olisi tullut tarvetta. Ehkä odotukseni olivat hieman liian korkealla ennen kuin tartuin kirjaan. Se oli hyvä lukukokemus, mutta ei ihan niin hyvä, kuin esimerkiksi Runoilija X tai John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Suosittelen silti lukemaan tämän tarinan kahden siskon koskettavasta, vaikkakin fiktiivisestä, elämästä.

  

"Ei kukaan ole kokonainen", sanon.
"Me kaikki ollaan puuttuvia paloja." (s. 233)

Arvosana:

  
Takakannesta:

"Näillä tiennoin tavallinen

on loukkaus", hän sanoo,

"sisimmässään jokainen haluaa 

olla tähti ja tavallisuus on suora tie

mitättömyyeen."

  

Mutta kaikki ovat värässä.

Tavallisuus on Graalin malja

ja ainoastaan ne joilla sitä ei ole

tajuavat sen arvon.

  

Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?

  

Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti.

  

Koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.

       

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 439 sivua, S&S 2018

  

Alkuperäinen nimi: One (2015)

  

Gracen tarina on luettu myös näissä blogeissa: Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Kymmenes kirjain, Opus eka 

   

Samankaltaista luettavaa: Holly Bourne: Normaali-trilogia, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Maija Haavisto: Perhonen vatsassa, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, R.J. Palacio: Ihme, Satu Mattila-Laine: Parantola

Agustina Batzterrica: Rotukarja

"Ihminen on kaiken pahan alku ja juuri.

Teemme lopun itsestämme, olemme virus. 

  

Olemme kaikkein pahin vitsaus, tuhoamme planeettamme

ja himoitsemme toisiamme."

    

     

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Kirjankansibingo: Kotieläin

      

Agustina Bazterrican ajatuksia herättävä dystopia Rotukarja on varmasti ensimmäinen argentiinalainen teos, jonka olen lukenut. Ja huh, kuinka hieno teos tämä olikaan. Se kertoo paitsi yhteiskunnasta, jossa ihminen joko syö tai tulee syödyksi, siitä, kuinka vähän aikaa muutokseen tottuminen kesti, se paljastaa omankin aikamme lihateollisuuden kiemuroita ja näyttää, kuinka tärkeitä sanat ovat: ne voivat rakentaa, muokata ja tuhota maailmoja. 

   

Hän yritti vihata ihmiskuntaa, koska se on niin hento ja hauras, mutta siitä ei tullut mitään, koska kaikkien vihaaminen on sama kuin ei vihaisi ketään. (s. 89-90)

  

Eläimet saavat oudon viruksen, joka voi tappaa raapaisun kautta tai syömällä niiden lihaa. Niinpä niistä hankkiudutaan eroon, olivatpa nämä lemmikkejä tai talouseläimiä. Lintuja pelkäävät ihmiset kantavat sateenvarjoa aina ollessaan ulkona. Lihanhimoiset ihmiset alkavat tappamaan siirtolaisia ja kodittomia, kunnes ihmissyönnistä tehdään laillista. Erikoislihaksi kutsuttu pala homo sapiensia auttaa etäännyttämään faktan, että kyse kannibalismista, koska sehän olisi kauhistuttavaa. Ainoa ero on, ettei lihaksi kasvatettu yksilö puhu, sillä sen äänijänteet on poistettu. 

  

Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. (s. 16)

    

Päähenkilö, Marcos Tejo, oli töissä ennen siirtymäaikaa lihanpakkaamolla ja hän on siellä edelleen, vaikka teuraaksi ei menekään enää sikoja, nautoja ja hevosia, vaan ihmisiä. Aivan kuten ns. susilapset, jotka ovat kasvaneet ilman ihmiskontakteja, ovat rotukarjaksikin kutsutut ihmiset eläimen kaltaisia. Ne on vieroitettu emoistaan pieninä ja ne elävät erillään toisistaan, ja koska niiden kyky tuottaa ääniä on poistettu, ne voi kommunikoida keskenään tai kasvattamon ja teurastamon henkilökunnan kanssa. Joskin välillä Tejo on näkevinään päiksi kutsuttujen syötävien ihmisten katseessa ymmärrystä tai jopa älykkyyttä.

  

- Ihan kuin siinä kielletyssä leffassa, jonka lopussa ihmiset syövät tietämättä toisiaan. 

- Mikä leffa se on? 

- "Maailma vuonna jotain" tai vastaavaa. 

- Siinä syödään vihreitä keksejä, jotka on valmistettu jauhetuista ihmisistä. (s. 181)

  

Sanat ovat Tejolle tärkeitä. Hän analysoi jokaisen tapaamansa ihmisen sanoja, mitä ja miten näiden huulten väleistä tipahtelee, kuinka toisilla sanoilla pystyy hämärtämään maailman ja toiset ovat kuin nurkkaan kasautuneita, mätäneviä lehtiä. Hän ei usko, että eläimiin tarttunut virus on totta, vaan että se on kansainvälinen huijaus, jolla pyritään saadaan kuriin niin liikakansoittuminen, köyhyys,  työttämyys ja nälänhätä. Kasvisruokavaliosta on tehty mediassa oudoksuttavaa, puhutaan veganoideista, ja kuinka kasvisproteiini ei sisältäisi kaikkia välttämättömiä aminohappoja. 

   

Arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään eräässä arteikkelissaan, että virus oli lehitetty tarkoituksella. Hän uskoo, että kyseessä on lavastus, jonka tarkoituksena on karsia turhan suureksi paisunutta väkilukua. (s. 15)

   

Tejo ei itse syö lihaa ollenkaan. Hän on menettänyt vähän aikaisemmin lapsensa, jonka syntyminen oli ihme. Raskaus vaati lukuisia kalliita hoitoja onnistuakseen. Hänen vaimonsa särkyi sisäisesti kuoleman takia. Lisäksi Tejon Alzheimeria sairastava isä on vanhainkodissa. Tämä on ainoa syy, miksi mies on edelleen töissä lihanpakkaamolla - maksaakseen hoidon kustannukset. Hän kaipaa koiriaan, jotka joutui lopettamaan, jotta ne eivät joutuisi kärsimään hidasta kuolemaa tai kidutusta. Koti on vain talo, jossa nukutaan ja syödään, "särkyneiden sanojen ja seiniin kapseloituneiden hiljaisuuksien tyyssija, jonka murhetta tihkuvaa, pistävää ilmaa oli vaikea hengittää". Kun hän eräänä päivänä saa lahjaksi 20-vuotiaan EPS-naaraan, puhdasta sukupolvea oleva pään, jonka geenejä ei ole muunneltu kasvun nopeuttamiseksi, hänen maailmansa muuttuu. 

   

Hän katsoo naaraan polttoraudalla merkittyä otsaa. Siinä on omistamisen, arvon symboli. (s. 101) 

     

Bazterrican kuvaama maailma haastaa ajattelemaan omaa suhdettamme lihaan ja lihantuotannon eettisyyttä. Hätkähdyttävimpiä ihmisryhmiä ovat uskovaisten joukko, jotka uhraavat oman ruumiinsa ruoaksi toisille, vaikka liha, jolla on nimi on alempiarvoista sekä metsästysseura, missä ihmismetsästys on yksi viihteen muoto muiden joukossa. Kirjailijan kieli on omaa luokkaansa: tarkkaa, harkittua ja paikoin runollistakin. On ilo lukea näin hienoa kieltä, josta saamme kiittää myös kääntäjä Einari Aaltosta, jonka suomentamista teoksista olen aina pitänyt.

  

Taivaalla ei ole tähtiä. Yö on pilvinen. Kiiltomatojakaan ei näy. Aivan kuin koko maailma olisi sammuttanut valot ja mykistynyt. (s. 211)

 

   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Armoton dystopia ihmisen kyvystä pettää itseään

  

Äkillinen virus iskee koko eläinkuntaan, ja kaikista elimistä on hankkiuduttava eroon. Vastatakseen ihmisten lihanhimoon ja hillitäkseen väestönkasvua hallitus tekee dramaattisen ratkaisun. Ihmiskunta jaetaan kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.

  

Marcos Tejo kouluttaa teurastajia Kriegin lihanpakkaamolla. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Pikkuhiljaa ulkoiset ja sisäiset paineet ajavat hänet umpikujaan, ja Tejo tekee epätoivoisen ratkaisun.

    

Suomentanut: Einari Aaltonen, 248 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi: Cadáver exquisito (2017)

      

Kantaa ottavan teoksen ovat lukeneet myös: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti, Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta  

   

Samankaltaista luettavaa: JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja, Michel Faber: Lihaa ja verta, Margaret Atwood: Orjattaresi, Jan Salminen: Äidinmaa, Naomi Alderman. Voima

Mid-Year Book Freak Out Tag

        

Tein Mid-Year Book Freak Out Tagin myös viime vuonna ja olen viimepäivinä nähnyt sen ainakin Bibbidi Bobbidi Bookin YouTube-kanavalla sekä Unelmien aika -blogissa ja halusin itsekin vastata taas näihin lukemiseen liittyviin kysymyksiin alkuvuoden luetuista.

   

1. Paras kirja, jonka olet tähän mennessä vuotta lukenut?

  

Pelkän kisumittarin arvosanan perusteella paras kirja on huhtikuussa lukemani Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin, mutta muita mieleenjääviä ovat olleet Siri Pettersenin Odininlapsi, joka palautti eeppisen/korkeafantasian lukemisen nautinnon, Alex Alicen upea sarjakuvatrilogia Siegfried, joka oli yhtä aika uusi ja nostalginen, Riina ja Sami Kaarlan ihastuttava Pet Agents-lastenkirjasarjan aloittava Täältä tullaan lemmikit ja Alan Bradleyn haikea, näillä näkymin viimeinen osa Flavia de Luce-sarjan osa Kuolon kultaiset kiehkurat.

    

    

2. Paras jatko-osa, jonka olet lukenut vuonna 2018?

  

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan toinen osa Meinioseppä - Morriganin kutsumus. Oli ihanaa päästä tutustumaan lisää tähän uuteen fantasiamaailmaan ja hahmoihin, etenkin tarinan päähenkilöön Morriganiin. 

  

3. Uutuusteos, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea?

  

Näitä on lukupinossa odottamassa useita, mutta eniten kiinnostavat mm. V.E. Schwabin Magian syvempi sävy, Anders Vacklinin ja Aki Parhanaan Sensored Reality 2 - Glitch ja Nicola Yoonin Aurinko on tähti.  

  

4. Mitä syksyllä julkaistavaa kirjaa odotat eniten?

     

Listasin huhtikuussa kiinnostavimmat syksyn uutuudet. Näistä eniten odotan Margaret Atwoodin Testamentteja, Tomi Adeyemin Veren ja luun lapsia ja Jim Kayn kuvitettua painosta J.K. Rowlingin Harry Potter ja liekehtivästä pikarista. 

  

5. Mihin kirjaan olet pettynyt eniten?

  

Onneksi isoja pettymyksiä ei tänä vuonna ole sattunut kohdalle. Yksi, mikä tuli ensimmäisenä mieleen, on Anni Nupposen Valkoinen kaupunki, joka tuntui loppuvan kesken ilman varmaa tietoa, onko kyseessä sarjan aloittava teos. Jos kirjan takakannessa tai kustantamon sivuilla olisi ollut maininta sarjan aloittavasta osasta sen sijaan, että nyt jäi olo yksittäisestä romaanista, olisin ollut vähemmän harmistunut yllättäen loppuvasta tarinasta.

     

   

6. Mikä kirja on yllättänyt eniten? 

  

Agustina Bazterrican ajatuksiaherättävä dystopia Rotukarja. Pidin todella paljon kirjan kielestä ja tematiikasta. Tästä on tulossa lähiaikoina pidempikin postaus.

  

7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

   

Edellä mainittu Bazterrica on uusi kirjailijanimi, joka minun täytyy laittaa korvan taakse. Olen pitänyt myös paljon ensimmäisestä lukemastani Jane Austenin teoksesta, hänen tuotantoonsa täytyy tutustua lisää. Odotan myös kovasti, tuleeko Jenny Hanin kirjoja lisää suomeksi (ks. aiheeseen liittyen postaukseni Avoin kirje suomalaisille kustantajille, jossa voi esittää kirjojen käännöstoiveita tai kertoa, minkä sarjan kääntämisen keskeytyminen harmittaa eniten), jos ei, täytyy lainata sarjan seuraava kirja englanniksi. Muita kirjailijoita, joiden tuotantoon tulen tutustumaan lisää heti tilaisuuden tullen ovat olleet Chris Rylander, Siri Pettersen ja Elizabeth Acevedo. 

  

8. Viimeisin kirjallinen ihastuksen kohteesi? / 9. Uusin suosikkihahmosi?

   

En ole tähän mennessä vuotta vielä ihastunut kehenkään hahmoon, mutta hahmoja, joista olen pitänyt paljon ovat olleet mm. pikkuvanha Flavia, sähäkkä Morrigan, translapsi George, eksentrinen druidi Cathbad, näppärä voro Lilja, Greg, joka saa tietää olevansa kääpiö (samanlainen kuin Tarussa sormusten herrasta) ja hyvän mielen konsultti Seppo-koira.

   

   

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

     

Tähän mennessä vuotta en muista kuin yhden kirjan saaneet silmäkulmat kosteiksi: tällä hetkellä lukemassani Nora Robertsin Toisessa koitoksessa päähenkilön ja hänen isänsä välinen keskustelu sai herkistymään. 

  

11. Mistä tänä vuonna näkemästäsi kirjaan pohjaavasta elokuvasta olet pitänyt eniten?

   

En pysy aina kärryillä, mitkä kaikki leffat pohjaavat kirjaan, mutta ainakin Bird Box ja to All the Boys I Loved Before olivat hienoja kokemuksia. 

         

12. Mistä tänä vuonna kirjoittamastasi kirja-arvostelusta tai postauksesta pidät eniten?

    

Postauksista eniten on mieleen jäänyt pitkäksi venähtänyt Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen dystopiatriologian aloittavan Routasisarukset. Instagram-kuvistani pidän mm. helmi- ja heinäkuun lukupinoista, Elizabeth Acevedon säeromaanista Runoilija X:stä, Miklun Parhaasta kirjasta ikinä ja Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta ammentavat sarjan päätösosasta Maan povessa ottamistani kuvista.

    

    

13. Kaunein kirja, jonka olet ostanut tänä vuonna?

   

En ole tänä vuonna ostanut yhtään kirjaa, mutta kauniskantisia kirjoja ovat olleet esimerkiksi Runoilija X,  Nora Robertsin Ensimmäinen vuosi,  Maan povessa ja Josh Malermanin Lintuhäkki. Pidän kirjaa kauniista kansikuvista tägillä. 

  

14. Mitkä kirjat on pakko lukea vuoden loppuun mennessä?

   

Olen suunnittellut karkeasti loppuvuoden luettaviani, joukossa on mm. kesä- ja syyskauden uutuuksia sekä teoksia erilaisiin haasteisiin, joihin olen ottanut osaa (sekä lokakuussa jälleen vetämäni Halloween-lukuhaaste). Esimerkiksi hyllynlämmittäjäpinosta löytyy L.M. Montgomeryn Anna ystävämme ja arvstelukappaleista Kristin Hannahin Satakieli ja Kate Quinnin Koodinimi Alice. Olisi tarkoitus lukea myös pari tietokirjaa vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras. 

Eeppinen sarjakuvakimara (Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija, Alex Alice: Siegfried-trilogia & Marko Raassina: Kullervo)

    

Hyvää sarjakuvasunnuntaita! Tässä sarjakuvakimarassa (joka unohtui kesätöiden takia luonnoksiin) esittelen lyhyesti muutaman alkuvuoden aikana lukemani teoksen, aloittaen Janne Kukkosen fantasiasarjan loistavasta jatko-osasta Voro 2 - Tulikiven armeija. 

  

     

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun pikkuvoro Lilja haluaa todistaa näpistelyn taitonsa. Edellisessä osassa herätetty myyttinen ja vaarallinen vastustaja kerää seuraajineen armeijaa - ihmisten maailma on vaarassa. 

  

   

Pidin todella paljon ensimmäisestäkin Vorosta ja tämä jatkaa sen viitoittamalla polulla. Elokuvalliset kuvakulmat, henkeäsalpaavat miljööt ja pikkutarkka viivatyöskentely vangitsevat lukijansa, ja tuhti sarjakuvaeeppos loppuu aivan liian pian. Toivon jatkoa mahdollisimman pian!

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Valloittava pikku voro on palannut!

  

Rämäpäinen Lilja ja hänen opettaja Seamus päätyvät valtakunnan mahtavimpien tahojen törmäyspisteeseen, jahdatessaan muinoin pirstoutunutta Talismaania. Tarujen mukaan sen kantaja voisi yksin komentaa historian tuhovoimaisinta sotajoukkoa, myyttistä Tulikiven Armeijaa, mutta voro ei suinkaan ole ainoa, joka tätä valtaa havittelee.

  

Luvassa on albumin täydeltä vauhtia ja vaaratilanteita!

  

Sarjan ensimmäinen osa voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016.

339 sivua, Like 2019

  

Myös täällä on  tempauduttu seikkailuun: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Sarjakuvaruutu

  

    

    

Alex Alicen Niebelungin sormus -oopperaan ja pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava Siegfried -trilogia heärri vahvoja nostalgiaviboja. Mahdottoman upea kuvitus toi mieleen Tumman kristallin, Hobitin ja Tarun sormusten herrasta. Lisäksi teoksessa oli jotain samaa kuin Tarinassa vailla loppua, Hiidenpadassa ja Seikkailujen Camelotissa. Siegfriedit ovat eeppistä fantasiaa, jotka ansaitsevat heti paikkansa maineikkaiden klassikoiden joukossa. 

  

  

Nämä eeppiset kuvakulmat, runsas värimaailma ja elokuvamainen kerronta tekivät trilogian lukemisesta unohtumattoman. Odotan mielenkiinnolla kirjastosta varaamaani Sami Makkosen tulkintaa Kalevalasta, sillä luulen pitäväni siitä Siegfriedin tapaan. 

  

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Siegfried on kolmiosainen sarja, joka on saanut innoituksensa Richard Wagnerin oopperasta Nibelungin sormus. Tarina perustuu useisiin eri myytteihin ja jumaltaruihin, mm. skandinaaviseen Eddaan. Tuloksena on kiehtova ja eeppinen sarjakuva jumalista, jättiläisistä ja ihmisistä. Tarinan pääosasssa on nuori orpo Siegfried, joka on syntynyt kuolevaisen miehen ja valkyyrian rakkaudesta mutta kasvanut kääpiöiden ja susien parissa pimeässä metsässä. Hänen sijaisvanhempansa haluaisivat elää rauhassa, mutta Siegfried janoaa tietoa oikeista vanhemmistaan ja itsensä kaltaisista. Hän ei kuitenkaan tiedä, että ylijumala Odinilla on suunnitelmia hänen varalleen. Odin haluaa Siegfriedin taistelevan Reininkullan vartijaa, Fafnir-lohikäärmettä vastaan! 

  

Vuonna 1974 syntynyt ranskalainen Alex Alice toimii sekä sarjakuvapiirtäjänä että kuvittajana. Ensiprojekti oli neliosainen sarja Kolmas testamentti (Le Troisième Testament, 1997-2003), jonka Alice kuvitti itse ja kirjoitti yhteistyössä Zavier Dorisonin kanssa. Inkvisition aikainen 1400-luvun seikkailu sai viisiosaisen jatkon Julius, eri kirjoittajien kanssa. Vuonna 1997 Alice teki alkuperäistekstin konsolipelihahmon Tomb Raiderin sarjakuvaseikkailuun Dark Eons (1997). Patrick Pionin kuvittama teos vedettiin myynnistä kustantajan menetettyä julkaisuoikeudet.

      

Suomentanut: Anssi Rauhala, 3 x 75 sivua, Zoom Teufel 2017-2018

  

Alkuperäinen nimi: Siegfried, Tome 1 (2007), Siegfried, Tome 2: La Walkyrie (2010), Siegfried, Tome 3: Le Crépuscule des Dieux (2011)

  

Myös täällä on  tempauduttu seikkailuun: Suomen kuvalehti, Hyllyy (osa 1, osat 2 ja 3), Kirjavinkit, Voima (Jari Tamminen), Man Made Lifestyle

  

   

   

Marko Raassina on ottanut Kalevalasta tutun Kullervon haltuunsa persoonallisella tyylillä. Harmillisesti minulle se oli teoksen ainoa hyvä puoli. Teoksen huumori ei kolahtanut vaan jäin hieman vaivaantuneeksi lukemastani. En ole Kalevalaa koskaan lukenut kokonaisuudessaan, tiedän vain sen keskeiset kertomukset pääpiirteittäin. Olisikin kiinnostavaa joskus ottaa kansalliseeppoksemme luettavaksi. 

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Sarjakuvataiteilija Marko Raassina jatkaa erinomaisen vastaanoton saaneen Kalevala-sarjakuvakirjansa jälkeen työskentelyä saman aihepiirin parissa. Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon saaneen nuoren taiteilijan uuden sarjakuvateoksen aiheena on Kullervo.  

  

Raassinan Kalevalassa ja Kullervossa sankarit, antisankarit ja myyttiset olennot ovat kaikki persoonallisen näköisiä, yhtaikaa hiukan pelottavia, hellyttäviä ja huvittavia. Myös verbaalisesti lahjakkaan Raassinan tekstiä lukee hymynkare huulilla, koska hahmojen repliikeissä nykyinen lyhyen toteava arkipuhe sekoittuu varhaisten runonlaulajien viljelemään ironiseen huumoriin. 

  

Vaikka Kullervo kokee kaikissa elämänvaiheissaan kovia, ei Raassinan tulkinta muinaisesta tarinasta ole synkkyyden ylistystä, vaan visuaalisesti komeaa, moni-ilmeistä huumoria sisältävää ja oivalluksia tuottavaa kerrontaa.

      

71 sivua, WSOY 2003

  

Kullervo on luettu myös täällä: Kirjan pauloissa, Lukucorneri, Kirjojen keskellä