3 x ajattomia satuja ja tarinoita osa 1 (Michael Morpurgo: Sotahevonen, E.B. White: Lotta ystäväni & Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard & Bianca)

Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteen kolmas kierros päättyy pian. Sitä ennen ehdin vielä julkaisemaan pari koostetta luetuista. Syyskuussa tulikin luettua peräti kuusi haasteeseen sopivaa teosta. Tässä niistä puolet.

  

"Sinusta -- tulisi hyvä sotahevonen -- Meistä tulisi melkoinen ratsukko. 

Luoja saksalaisia auttakoon, jos heidän täytyy koskaan taistella meitä kahta vastaan."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Yhdysvallat-lukuhaaste 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena, Helmet 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

    

Sotahevonen oli minulle tuttu elokuvaversiostaan, jonka katsoin siskoni perheen kanssa joitakin vuosia sitten. Kun siskon tytär sitten vähän myöhemmin luki Michael Morpurgon kirjoittaman nuortenkirjan, johon leffa perustuu, laitoin sen ylös lukulistalle Goodreadsiin. Kun mietin Helmet-haasteen kohtaa teoksesta, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei ollut vaikeaa valita tätä siihen. 

  

"Minä sanon sinulle, ystäväni, että hevosessa on jotakin jumalaista, etenkin tämänkaltaisessa hevosessa. Jumala onnistui erinomaisesti sinä päivänä, kun hän loi hevoset. Ja se, että löytää tällaisen hevosen tämän kammottavan sodan tuoksinassa, on minusta yhtä ihmeellistä kuin jos löytää perhosen sontakasasta. Me emme ole samasta maailamsta kuin tällaiset olennot." (s. 122-123)

  

Yllätyin, kun kirjan alussa paljastui, että koko tarina kerrotaan hevosen näkökulmasta. Kaikki alkaa huutokaupasta, jossa varsa Joey erotetaan emästään. Nuoresta hevosesta tulee maatilan uusi työhevonen ja se ystävystyy tilallisen pojan Albertin kanssa. Pian aletaan puhua sodan uhkasta ja Albert haluaa värväytyä, mutta ei ole vielä kyllin vanha. Isä kuitenkin myy hevosen armeijalle, sillä hänen täytyy maksaa vuokransa. Albert päättää etsiä hevosen, kun hän pääsee armeijaan, vaikka sodan toivotaankin loppuvan ennen sitä.

  

"Tämä maailma", saksalainen kapteeni sanoi päätään pudistekken, "tämä maailma on mennyt ihan sekaisin." (s. 83)

  

Kirjan parasta antia minulle oli se, että sotilaat on kuvattu teoksessa neutraaleina, kumpikaan puoli ei ole toistaan pahempi tai parempi, he ovat vain kuin nappuloita sodan pelilaudalla. Tätä kirjaa olisi tuskin suomennettu, ellei sen pohjalta olisi tullut elokuvaa. Onneksi kuitenkin se on nyt tarjolla suomeksikin. Kirjan keskipaikkeilla on muutamia kuvia elokuvasta. Teos oli paikoitellen hyvin surullinen, eli varoituksen sama herkille lukijoille.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Huikea kuvaus hevosesta

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Albertin rakas hevonen Joey myydään ratsuväkeen ja lähetetään Ranskaan rintamalle, missä se näkee ihmiskunnan parhaimmat ja pahimmat puolet. Albert, joka ei voi unohtaa ystäväänsä, värväytyy ala-ikäisenä armeijaan päästäkseen etsimään hevostaan ja tuodakseen tämän takaisin kotiin.

Hevosen silmin kerrottu tarina on koskettava, unohtumaton kuvaus ihmisen ja hevosen ystävyydestä. Se on kertomus sinnikkyydestä, rakkaudesta ja rohkeudesta.

Vuosia sitten kirjailija Michael Morpurgo keskusteli kotikylässään Devonissa ensimmäisen maailmansodan veteraanin kanssa. Kyynelsilmäinen vanhus kertoi kirjailijalle, että ainoa kumppani, jonka kanssa hän pystyi rintamalla keskustelemaan, oli hänen hevosensa. Tuon keskustelun pohjalta syntyi romaani Sotahevonen.

Steven Spielberg näki kirjan näyttämösovituksen Lontoossa, vaikuttui tarinasta ja hankki sen elokuvaoikeudet saman tien. Spielbergin ohjaaman ja tuottaman elokuvan ensi-ilta on tammikuussa 2012

  

Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére, 196 sivua, Gummerus 2012

Alkuperäinen nimi: War Horse (1982)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjavinkit, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Cillan kirjablogi, Koko lailla kirjallisesti

  

Samankaltaista luettavaa: Anna Sewell: Uljas Musta

"Vilpun hengen voi pelastaa tekemällä kepposen Suurimäelle. Jos 

pystyn puijaamaan hyönteisiä", ajatteli Lotta, "pystyn taatusti 

puijaamaan ihmistä. Ihmiset eivät ole yhtä teräviä kuin hyönteiset."

  

  

Lukuhaasteissa:  Ajattomia satuja ja tarinoita 3

  

Kuten Sotahevonen myös E.B. Whiten Lotta ystäväni on niin ikään tuttu elokuvaversiostaan. Tämän painoksen kannessakin on alkuperäiskantta mukaellen kuva Dakota Fanningin tähdimästä leffasta. Olen nähnyt tämän hyvän mielen koko perheen elokuvan siskon lasten kanssa vuosia sitten. Kirjan versio on melko samanlainen kuin uudempi mukaelmansa, mutta erojakin toki löytyy. Tällä kertaa niin päin, että leffan versio tuntuu muistikuvien perusteella mukavammalta.

  

Kirja kertoo Vilppu-nimisestä possusta, joka on pahnanpohjimmainen. Isäntä meinaa päättää possun elämän, sillä emällä ei riitä nisiä sille ja se on muita pienempi. Veera estää isäänsä ja ottaa possun hoiviinsa. Kasvaessaan ja vahvistuessaan Vilppu muuttaa lähellä asuvan sukulaismiehen navettaan. Possulle on tehty aitaus lantakasaan! Se kuulostaa minusta todelta oudolta, sillä olen käsittänyt, että siat ovat eläimiä, jotka pitävät puhtaudesta ja käyttävät vain yhtä aitauksensa nurkkaa vessana.

  

Uudessa kodissaan Vilppu tutustuu moniin uusiin eläimiin, lampaisiin, hanhen perheeseen, rotta Tepposeeen ja etenkin hämähäkkiin nimeltään Lotta. Lotan koko nimi on Charlotta A. Cavatica, ja se tervehtii Vilppua latinaksi "Salve!" Se on erittäin sivistynyt hämähäkki ja haluaa auttaa possuystäväänsä, kun paljastuu, että isäntä suunnittelee lihottavansa siitä joulun herkkuaterian. Se punoo (pun intented) ovelan juonen.

  

"On paljon sellaista, mitä Vilppu ei tiedä elämästä", se ajatteli. "Se on totta vie hyvin viaton pikku possu. Se ei edes tiedä, mitä sille itselle tapahtuu joulun aikaa." (s. 38)

  

Veera käy usein Vilpun luona ja viettää navetassa koko päivän. Hän ymmärtää, mitä eläimet puhuvat keskenään. Hänen äitinsä tosin on huolissaan tytöstä: "Ei tutunut luonnolliselta, että pikkutyttö oli niin kiinnostunut eläimistä." (s. 92) Minusta on todella normaalia, että lapsia (sukupuolesta riippumatta) kiinnostavat eläimet. En ymmärrä äidin asennetta ollenkaan. Kuinka eläinten kanssa viihtyminen olisi vaarallista, etenkin kun Veera oli raikkaassa maalaisilmassa koko kesän.

  

Lopussa Lotan juoni onnistuu ja Vilppu saa elää leppoisasti loppuelämänsä. Surullisia käänteitä on luvassa myös tässä kirjassa, mutta onneksi lopputunnelma on onnellinen. Miinuksina mainittakoon, että suomennetut nimet tuntuivat oudoilta ja juoni oli hieman ohkainen.

  

"-- eikä meidän possumme ole mikään tavallinen possu." 

"No", sanoi Suurimäen emäntä, "minusta näyttää, että olet hieman harhateillä. Minusta näyttää, että hämähäkkimme ei ole mikään tavallinen hämähäkki." (s. 70-71)

   

Arvosana:

           

Takakannesta:

Vilppu-possun sydän särkyy, kun se kuulee, mikä pulskia porsaita jouluna odottaa. Onneksi Vilpulla on pieni, tarmokas ystävä, navetan katonrajassa asuva Lotta-hämähäkki, joka päättää auttaa porsasta. Aamulla hämähäkin verkkoon on kudottu sanat "Melkoinen possu!". Uutinen ihmeellisestä viestistä leviää salamannopeasti, eikä aikaakaan, kun verkkoon ilmestyy uusi ylistävä viesti. Vilpusta tulee koko seutukunnan kuuluisuus ja markkinoiden vetonaula, eikä sen tarvitse pelätä joulua enää koskaan.

  

Suomentanut: Tarja Kontro, 156 sivua, Otava 2007 (1. painos 1954 Leena Härmän suomentamana)

Alkuperäinen nimi: Charlotte's Web (1952)

    

Muita lukukokemuksia: Hurja hassu lukija, Kirjan nurkkaan

  

Samankaltaista luettavaa: Dick King-Smith: Babe - possu joka päätti päästä pitkälle ja Ässä - Babesta polvi paranee

"Bianca-neidin elämä oli ollut hyvin suojattua, eikä hän tiennyt 

ollenkaan miten muut hiiret elivät. Bernardia lukuun ottamatta 

hän ei ollut koskaan edes puhunut toisen hiiren kanssa."

  

  

Lukuhaasteissa:  Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste,  Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

  

Kun törmäsin Margery Sharpin lastenkirjaklassikkoon Pelastuspartio Bernard ja Bianca kirjastopoistona, en ollut koskaan aiemmin edes kuullut, että tuo Disneyn elokuvista tuttu kaksikko on aloittanut taipaleensa kirjana. Ja voi kuinka kaukana Disneyn mukaelmasta syntynyt mielikuvani hahmoista olikaan alkuperäiseenn versioon. Bernard on kyllä melko samankaltainen lempeä, hiljainen ja  kummassakin, mutta Bianca ei voisi olla kauempana. Disneyn Bianca on kyllä hänkin suloinen, mutta myös lempeä, nöyrä ja avulias, kun alkuperäisversiossa hän on itsekeskeinen, mukavuuksiin tottunut ja kylmähkö. 

  

Kerrottiin myös että hän oli erinomaisen kaunis mutta aivan mahdottoman teennäinen. (s. 14)

  

Neiti Bianca joutuukin kohtaamaan kovan, kylmän maailman, kun hänen on etsittävä Norjan rohkein hiiri. Tuon hiiren tehtäväksi on annettu pelastaa oman maalaisensa runoilija pahamaineisesta vankilasta, josta pakenemista pidetään täysin mahdottomana. Bianca luulee, että hänen elämänsä posliini pagodissa kultakeinuineen, suihkulähteineen ja hopeatarjottimella tarjoiltuine juustopaloineen on normaalia, mutta joutuu järkyttymään nähdessään, kuinka hiiret tavallisesti asuvat. 

  

Voisiko hiiri olla yhtä onnellinen, jos hän olisi kiintynyt toiseen hiireen, vaikka ei eläisi yhtä ylellisesti -- "Mitenkähän köyhät elävät?" (s. 44) 

  

Matka vankilaan on pitkä, mutta sujuu mukavasti hevosvetoisissa kärryissä. Mitä lähemmäksi Mustana Linnana tunnettu rangaistuslaitos tulee, sen synkemmäksi maisema ja tunnelma muuttuu. Tiellä on vankilaan kulkeneiden, mutta kesken matkaa kuolleiden luita, joita hevoset säikkyvät ja perillä odottaa julma Mamelukki-kissa, joka uhkaa hiirten suunnitelman toteuttamista. 

  

Miten joku vie avaimet vartijalta voimakeinoin - kun se joku sattuu olemaan hiiri? (s. 120)

  

Kohottelin kirjassa pariin kertaan kulmakarvjojani. Esimerkiksi, kun Vankien apu -yhdistyksen rouva puheenjohtaja ajattelee luottavansa Biancaan, saman sukupuolen takia, ja kun Bernardin henki salpaantuu Bianca-neidin ihanuuden edessä: "hänellä oli täydellinen vartalo", eikä hän "pystynyt kuvittelemaan hänta raskaammassa työssä kuin kultakeinussa keinumassa". Lisäksi "Naisilla on tiettyjä kotiin liittyviä vaistoja riippumatta siitä miten suojattua elämää he ovat viettäneet." Bernard sanoo Biancalle myös: "Te olette niin kaunis! -- Ei ole reilua pyytää teitä olemaan vielä rohkeakin! Teitä pitää suojella ja hoivata, ja rakastaa ja kunnioittaa enkä minä pyydä muuta kuin saadaheittäytyä maahan jotta te voitte kävellä ylitseni!" 

  

Bianca-neidille oli uusi kokemus olla olematta huomion keskipiste ja hän tui pohtineeksi monia asioita joita hän oli tähän asti pitänyt itsestään selvinä. (s. 44)

  

Tämä on ilmeisesti hieman vähemmän tunnettu lastenkirja nykyään, sillä en onnistunut löytämään yhtää bloggausta teoksesta. Kieltämättä tämä ei ehkä ole onnistunut pysyttelemään ajattomana helmenä, mutta varsin mielenkiintoinen teos niille, jotka ovat kiinnostuneet alkuperäisistä Bernardista ja Biancasta ennen Disneyn kosketusta. 

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Bernard on vaatimaton ja urhea hiirinuorukainen.

Bianca hienostunut, diplomaattipiireissä liikkuva hiirikaunotar, joka kirjoittaa runoja.

Nils on elämää laajalti nähnyt reipas norjalainen merimieshiiri.

  

Margery Sharpin hauskat ja vauhdikkaat tarinat Vankein apu -yhdistyksen perustaneista hiiristä tunnetaan kaikkialla maailmassa. Yhdistys toimii monenmoisien hyvien asioiden puolesta, eikä kaihda ryhtyä uhkarohkeisiinkaan yrityksiin.

  

Tällä kertaa tarkoituksena on pelastaa norjalainen runoilija pahamaineisesta vankilasta, joka sijaitsee synkällä autiolla seudulla kaukana kaikesta asutuksesta. Tehtävän saa hoitaakseen kolmikko Bernard, Bianca ja Nils.

  

Wal Disney -yhtiö on tehnyt Margery Sharpin kirjojen pohjalta elokuvan. Amerikkalaisen Garth Williamsin kuvituksia on ollut aikaisemmin muun muassa kirjoissa 'Mary ei saa unta' ja 'Valkoinen Pupu ja Musta Pupu'. 

  .

Suomentanut: Kersti Juva, 148 sivua, Otava 1979

  

Kuvittanut: Garth Williams
   
Alkuperäinen nimi: The Rescuers (1959)

    

Samankaltaista luettavaa: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset, Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)

Hel-YA 2018 | Mitä odotan Hel-YA vol. 2:lta

  

Viime vuonna suomalaiset young adultin lukijat saivat nauttia ensimmäisestä YA-kirjallisuuteen keskittyvästä tapahtumasta, joka kantaa nimeä Hel-YA. (Katso raporttini edellisvuoden tapahtumasta täältä.) Olikin mahtavaa huomata, että tapahtuma saa jatkoa tänä syksynä, tasan viikon päästä eli 29.9. Kiinnostaa kovasti, mihin suuntaan YA-kirjallisuuskeskustelu tällä kertaa menee, niinpä tässä postauksessa hypetän ennakkoon odottamiani ohjelmia. Tänä vuonna uutena on ainakin vuoden parhaiden kotimaisten YA-kirjojen palkitseminen eri kategorioissa. Annoin itsekin ääneni, ja on mielenkiintoista kuulla, mitä teoksia on nostettu esiin.

  

  

Ohjelma alkaa heti kiinnostavasti dystopiateemalla. Tästä tekee vielä kiinnostavamman se, että  K.K. Alongin, Nonna Wasiljeffin ja Helena Wariksen tuotanto on minulle tuttua. Heistä ainoastaan Wasiljeffia en ole nähnyt kirjallisuustapahtumissa, sillä hänen esikoisensa ilmestyi tämän vuoden keväällä. Dystopia on suosikkigenreni, josta tutut ilmiöt alkavat olla jo hieman liian realistisia todellisessakin maailmassa. Tämä keskustelu voi mennä moneen suuntaan, eikä yksikään niistä voi olla huono.

  

Seuraavaksi ohjelmassa on luvassa katsaus feminismiin viimeksi kuluneiden sadan vuoden ajalta. Essi Ihosen kirjoja en ole lukenut, Laura Lähteenmäkikin on minulle vähän tuntemattomampi, mutta Anu Holopaisen mukana olo nostaa odotukset korkealle. Holopainen on nuoruuden kirjallisuusidolini. Sanoin keväällä ensimmäistä kertaa ääneen, että olen feministi, vaikka olenkin kannattanut feminismiä jo vuosia. Niinpä kaikki keskustelu, joissa kirjallisuus ja feminismi kohtaavat kiinnostaa.

  

Kuinka usein tuleekaan todettua, että tästä kirjasta saisi tosi hyvän elokuvan, tv-sarjan tai pelin. Enkä ole ilmeisesti ainoa, sillä Elina Rouhiainen, Aleksi Delikouras ja Kaisa Happonen keskustelevat aiheesta. Minusta on ollut ihanaa, kun nuortenkirjoista tehdään jatkuvasti leffa-adaptaatiota, vaikka harmillisen usein ne eivät toimikaan. Esimerkkinä kesällä ensi-iltansa saanut The Darkest Minds. Luin kirjan kylmiä väreitä herättävän trailerin takia. Kirja olikin ihan ok, mutta leffasta alkoi pian tulla todella pettyneitä kommentteja. Niinpä en sitten käynyt sitä katsomassa, vaikka tarkoitus olikin kesätöiden päätyttyä.

  

Tämän jälkeen huomioni kiinnitti nuortenkirja-paneelikeskustelu, jossa ovat mukana kirjabloggaaja Bookish Tea Party ja tubettaja Kalenterikarju sekä kirjailija Sini Helminen! Tämä saattaa olla todella hedelmällinen keskustelu, sillä ah, kuinka minuakin ärsyttää nuortenkirjojen lukemisen vähättely ja keinot nuorten heikentyneen lukemisen parantamiseen sälytettynä kirjailijoiden harteille.

  

Nörttityttönä en voinut olla kiinnostumatta pelit ja kirjat yhdistävästä keskustelusta Aulassa, mutta sitä tuskin ehdin kokonaan kuuntelemaan, sillä ohjelma Salissa jatkuu fantasiakirjallisuuden yhteiskunnallisuudesta ja puhumassa on monta kiinnostavaa nimeä: Magdalena Hai, Erika Vik ja Elina Pitkäkangas. Yleensähän scifissä puhutaan yhteiskunnallisista teemoista, kuinka vaikkapa dystopiaan poimitaan nykyhetken huonoja puolia ja kärjistetään niitä, mutta enpä ole aiemmin ajatellut, millaisia yhteiskunnallisia tasoja fantasiassa on joko teoksen oman maailman sisällä tai viittauksina todelliseen maailmaan.

  

Illan edetessä homma menee vieläkin kuumemmaksi, sillä viimeinen ohjelma, jonka olen ajatellut kuunnella on, kun Salla Simukka ja Siri Kolu kyselevät toisiltaan ne kysymykset, joita kukaan ei koskaan kysy. Voin vain kuvitella, kuinka kirjailijoita ärsyttää, että heiltä kysytään aina uudelleen yhdet ja samat kysymykset, jotka eivät välttämättä alunperinkään ole kovinkaan hedelmällisiä, saati viidenteenkymmenenteen kertaan esitettyinä. Mutta mitä kirjailijat itse haluaisivat heiltä kysyttävän? 

  

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa

"Siinä meni sitten tämä elämä pilalle, 15-vuotiaana. Parantumaton sairaus
-- En saa koskaan enää elää normaalia elämää. Joudun miettimään
 koko ajan jotain suolta, joka on ällöttävin osa ihmistä."

  

        

Olen lukenut Maija Haavistolta aiemmin teoksen Marian ilmestyskirjan ja novellin Silloin kun en katso Osuuskumman kokoelmasta Naamiot. Haavisto on kirjoittanut romaanien lisäksi tietokirjoja mm. fibromyalgiasta, autoimmuunisairauksista ja erityisruokavalioista, eikä olekaan siksi outoa, että hänen romaaneissaan on usein jokin sairaus tai lääketieteellinen teema. Perhonen vatsassa on nuortenkirja, joka kertoo Crohnin tautiin sairastuneesta Tuuliasta. Crohnin tauti ei ole mediaseksikäs (jos mistään taudista voi sanoa niin), sillä se on suolistosairaus joka aiheuttaa kovaa vatsakipua ja ripulointia. Tuulia nolosteleekin vaivojensa kanssa kauan, ennen kuin kertoo vanhemmilleen ja hakee apua. 

  

Vatsassa ryömii käärme. Niin kuin Sirjan rakastamissa Alien-leffoissa. Se tahtoo vain ulos. (s. 11)

  

Sairaus on yksi monista contemporary nuorten/YA-kirjallisuuden teemoista. Viime vuosina onkin ilmestynyt paljon kirjoja nuorista, joilla on erilaisia sairauksia tai muita terveyteen vaikuttavia oireita, kuten John Greenen Tähtiin kirjoitettu virhe (syöpä), Holly Bournen Oonko ihan normaali? (OCD, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö), Nicola Yoonin Kaikki kaikessa (allerginen koko maailmalle), R.J. Palacion Ihme (geenivirhe) ja Satu Mattila-Laineen Parantola (epilepsia).

  

Sairaudet eivät ole mailmanloppuja, vähän vain. (s. 223)

  

Tuulian vanhemmat ovat eronneet. Hän on asunut äidin luona ja tavannut isäänsä säännöllisesti. Yläasteen viimeinen vuosi alkaa pian, mutta Tuulia haluaa muuttaa isänsä luokse ja uuteen kouluun. Kun kukaan ei tunne entuudestaan, on helpompaa unohtaa sairaus. Jouduttuaan leikkaukseen ja olemaan pitkän aikaa poissa koulusta, Tuulia valehtelee, että yhdessä hänen luomistaan oli melanooma. Asia eskaloituu nopeasti ja varomattomia sanoja ei voi vetää takaisin ennen kuin on liian myöhäistä. 

  

Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en osaa. Maailmani pyörii oman napani ympärillä, tai varsinkin tiertyn pisteen, joka sijaitsee lähellä napaa. Siellä asuu Crohn, ja se vie valtavasti tilaa elämässäni. Jokainen ihminen on uusi tungettelija, jonka ei kuulu saada tietää. (s. 61)

  

Vanhempien lisäksi Tuulialla on elämässään myös äidin räväkkä sisko Anitta, joka esimerkiksi käy Ropeconissa. Noin puolivälissä kirjaa Tuulia tapaa myös isän uuden kumppanin ja tämän pojan, joka on hieman Tuuliaa vanhempi. Näiden kahden välille kehittyykin muutama kiinnostava tilanne, joiden kehittymistä olisin mielelläni lukennut pidemmällekin. 

  

Elämäni on muuttunut kummallisemmaksi kuin edes Salkkarit. (s. 153)

  

Kirjassa on yksi kohtaus, mikä herätti kyseenalaistamisreaktion. Täti nimittäin antaa Tuulialle omaa reseptilääkettään, jota käytetään Suomen ulkopuolella alkuperäisen tarkoituksensa lisäksi myös lääkkeenä Crohnin tautiin, mutta Tuulian kysyttyä asiaa lääkäriltään, tämä ei suostunut kirjoittamaan reseptiä. Lääke jopa mainitaan nimeltä. 

  

- Eli kyseessä oli siis suklaan puutostila, Ilmo sanoo. - Annostellaan tarvittaessa suonensisäisesti. (s. 143)

  

Haavisto on kirjoittanut teokseen nykyajan ilmiöistä luontevasti. Tuulian koulussa käy eräs tyttö, joka on kuuluisa tubettaja ja toinen, joka haluaa mennä armeijaan. Tuulia itse pitää podcasteista ja teoksen aikana hän innostuu tekemään itsekin oman podcastin. "Podcastit ovat intiimejä. Vähän niin kuin kirja vastaan elokuva." (s. 220) Olen itsekin pyörittänyt ideaa podcastin/vlogin perustamisesta ja samaistun vahvasti tähän: "Ääneni kuulostaa kamalalta nauhoitettuna, lapsellista sössötystä." (s. 185)

  

Onneksi minulla on kuulokemaailma mukana. Tällä kertaa sinä ei ole höpötysohjelma, vaan Margaret Atwoodin äänikirja. -- Kirja on samaan aikaa huumaava ja kylmäävä. (s. 62)

  

Teoksessa on pari feministä kohtausta. Puhutaan kuukautisista ja seksistä. Nämä ovat minusta teoksen parhaiten onnistuneita kohtauksia, joista kiitän kirjailijaa. Jyri Paretskoikin kirjoitti teoksessaan K15 Saran suuhun seuraavan repliikin: "- Oikeastaan ihan virkistävää, että joku puhuu [seksistä]. Siis niin kuin yleisellä tasolla. En mä tiedä, miksi siitä ei sai puhua. Mehän ollaan seksuaalisia olentoja kuitenkin."(s. 62)

  

Sirja aina paasaa, että naisia syyllistetään seksistä, mutta miehiä ei. Koko neitsyyden käsite on vain tyttöjen alistamista ja kontrollointia varten keksitty. Ekaa kertaa ei kannata kokea kännissä puskassa, mutta ei se kuitenkaan ole mikään enkelit soittavat pasuunaa -hetki. (s. 182)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Vähän ennen näytelmäkerhon ensi-iltaa kasiluokkalainen Tuulia sairastuu Crohnin tautiin. Tärkeintä on, etteivät kaverit saa tietää kivuista ja ripulista, ei edes paras ystävä Sirja. Roolipeleihin hurahtaneen Anitta-tädin kanssa voi sentään puhua vapaasti, ja kesälomalla löytynyt uusi harrastus vie sairastamista pakoon kuulokemaailmaan.

Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi Tuulialla on suunnitelma. Uudessa koulussa hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja keksiä itsensä uudelleen, vaikka sellaiseksi kuin tyylikäs ja salaperäinen Helmi.

Tuulia ei ole ainoa, joka piilottelee jotain itsestään, mutta pian sairaus vaatii järeämpiä valheita. Menivätkö ne jo liian pitkälle?

Maija Haavisto (s. 1984) on Amsterdamissa asuva helsinkiläiskirjailija, jolta on aiemmin julkaistu kuusi aikuistenromaania, viisi tietokirjaa, runokokoelma ja lastenkirja. Valtaosa hänen teoksistaan käsittelee pitkäaikaissairauksia.

  

244 sivua, Atrain & Nord 2018

    

Muita lukukokemuksia: Kirsin kirjanurkka

Jyri Paretskoi: K15 | Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina

"Mä en aina ihan tarkalleen tiedä, mitä ihmiset tarkoittaa, jos ne tarkoittaa jotain

ihan muuta kuin mitä ne sanoo. Siks mä joudun aika usein vaikeuksiin."

  

   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Olen kuullut paljon ylistystä Jyri Paretskoin teoksista, niinpä tartuin hänen uusimpaan, alle satasivuiseen nuortenkijaansa K15. Nuorten vähentynyttä mielenkiintoa ja keskittymiskykyä kirjoja kohtaan yritetään pituuden ja nimen lisäksi herätellä chattimaisella kansikuvalla ja nololla mokalla (erään hahmon lerssi jäi oven väliin). Lisäksi teoksessa esiintyy väärässä paikassa oleva dildo.

Mua ei kauheasti kiinnosta, mitä muut ajattelevat ja sanovat ja tekevät. Mulla on omatkin aivot ja mä osaa käyttää niitä. Mulle on ihan samantekevää, mitä muut teistä ajattelee. Mä saa olla teidän seurassa oma itseni eikä mun tarvitse teeskennellä tai esittää jotain, mitä mä en ole. (s. 55-56)

Paretskoi on saanut kehuja nuorille suunnattuista teoksistaan, ja hänen sanotaan hyödyntäneen opettajan ammattiaan kirjoittaessaan. Minulle teoksessa parasta oli kuitenkin sen lyhyys, sillä paljon pidempänä tätä tarinaa olisin tuskin jaksanut - ja minä tykkään paksuista kirjoista (esim. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta löytyy yli 1000 sivuisia tiiliskiviä).

  

Mikä sitten meni pieleen tässä takakannessa Skamiin verratussa kirjassa? Aika pitkälti kaikki alkaen siitä, ettei teoksessa ole mitään Skamin kaltaista. Päähenkilö on pian 15-vuotta täyttävä Roni, jonka äidillä on lukittu kaappi. Kaapi avataan vasta, kun Roni on saavuttanut tuon maagisen ikärajan. Pojalla on pitkä lista kysymyksiä äidilleen. Suurin osa kysymyksistä käsittelee isää, josta ei  teoksessa paljoa puhuta, mutta joka ilmeisesti ei ole osa Ronin elämää. Äiti kuitenkin sanoo aina, että vastaus on K15 ja Ronin täytyy odottaa.

    

- Sori, Roni sanoi pahoillaan. - Mun pitäisi kai opetella olemaan sanomatta joitain asioita ääneen. 

- Mun mielestä on tosi hienoa, että sä sanot kaikenlaisia asioita ääneen. (s. 61)

  

Roni on aika erikoinen tapaus. Hän avaa suunsa väärään aikaa väärässä paikassa, eikä hoksaa, mikä meni pieleen, koska ei osaa lukea ihmisiä. Ja sekös saa luokan muut oppilaan pitämään hieman reppanaa Ronia silmätikkunaan, eikä hänen lyhyt pinnansa auta asiassa. Hän pitää kuitenkin fysiikasta. Niinpä kuulostaakin, että pojalla on autismin kirjoon kuuluvia piirteitä, ja teoksesta tulee hieman mieleen Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus. 

  

Kiusaaminen jatkuisi varmasti vaikka kuinka kauan, ellei luokalle tullut uusi tyttö Sara, joka osaa itsepuolustuslajeja, sanoisi kiusaajille ei. Sara on teoksen ehdottomasti kiinnostavin hahmo, hauska ja rohkea. Hän on rohkesti oma itsensä ja loppu puolella teosta hän järjestää tempauksen, joka rikkoo tabuja.

  

- Mä halusin tulla sun luokse. 

- Ai. Miks? Roni kysyi. 

- Siks että mua ärsytti, kun sulle naurettiin ja huudettiin. Ja siksi että sä oot kiinnostava. Erilainen. 

- Joo. Niin mulle on sanottu. Outo. Friikki. Kummallinen. Vajakki. Ja niin edelleen. Se on varmaan ihan totta, koska mustakin tutuu, että mä oon ihan outo ja erilainen. 

- Sä oot hyvällä tavalla erilainen. Sä puhut suoraan ja sanot mitä ajattelet. Mun mielestä se on hienoa eikä yhtään friikkiä.  (s. 12)

Teos yrittää vastata tarpeeseen eli siihen, kuinka lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän, mutta en ole varma, toteuttaako se lupauksensa. Tarina on liiankin lyhyt, jotta se ehtisi kertoa tyydyttävän juonikaaren, sillä tapahtuma-aika ei tainnut olla edes yhtä vuorokautta. Ensimmäinen kirja ei ehdi sinne asti, että vietettäisiin Ronin synttäreitä, mutta jo lokakuussa on tulossa jatko-osa K15 - Salaisuuksia, joka varmastikin jatkaa mysteerin avaamista. 

Kun homma sitten alkaa kulkemaan, kirja loppuu eikä se välttämättä herätä riittävän vahvaa halua lukea jatko-osaa. Saatan kuitenkin katsastaa senkin, sillä ovathan nämä luvatusti lyhyitä (jopa niin lyhyitä, että sarjan kaksi osaa olisi voinut painaa yksiinkin kansiin) ja minua jäi lievästi ärsyttämään mitä Ronin äidin kaapissa on.  Harmittelen, että lukukokemukseni ei ollut parempi.

  

Tein tämän kirjan innoittamana uudet aihetunnisteet "lyhyt kirja" ja "alle 100 sivua", koska niistä voi olla hyötyä jollekin. Täytyy jossain välissä käydä vanhempia postauksia läpi ja lisätä nämä niihinkin. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi sarja Skamin hengessä! Huumoria, suoraa puhetta, erilaisuutta, ystävyyttä.

  

Roni pitää listaa asioista, jotka ovat äidin mukaan K-15 eikä niistä siksi voi vielä puhua. Kahden viikon päästä Roni saavuttaa maagisen iän ja aikoo vaatia äidiltään vastauksia: Mitä äidin lukitussa lipastossa on? Voiko suklaamyrkytykseen oikeasti kuolla? Voiko seksirobotin tilauksen maksaa pienissä erissä viikkorahoista? Kuka isä on?

  

Koulussa Ronin luokalle ilmestyy jumalaisen kaunis Sara, jolle Roni lupaa vahingossa lahjoittaa poikuutensa. Ronista salaa kuvattu video leviää netissä ja aiheuttaa, paitsi kiusaamisaallon, myös kansainvälisen sensaation, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Paitsi Roni.

  

80 sivua, Otava 2018

Muualla sanottua: Etelä-Suomen Sanomat, Lastenkirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Neverendingly, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää

"Karrelle palakoon myös tämä kirottu maa - kenties se yhtenä päivänä
nousee tuhkasta uutena ja puhdistuneena."

    

  

Tämän postauksen toisena teoksena on Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Tusina, joka sisältää - kuten ehkä voi arvatakin - kaksitoista novellia, jotka kaikki kertovat tavalla tai toisella nuoruudesta. Tekijät ovat havainneet yläkoulun ja lukion äidinkielen opetuksessa vajeen eli novellien puutteellisen käsittelyn nuoria kiinnostavalla tavalla. Kirjan lisäksi on tehty myös oheismateriaalia, joka on ladattavissa ilmaiseksi. 

  

Kokoelma onkin kirjoitettu täyttämään aukko ja samalla selittämään mikä on novelli. Teoksen tekstit edustavat monia lajityyppejä ja ne kertovat laajoista aiheista: realismia nykyajasta ja historiasta,  kauhua ja heppatyttöjä, ihastumisia ja oman itsen löytämistä. Hyvin monipuolinen kattaus siis.

  

Kokoelman novellit:

1. Hannu Luntiala: Kunnian ja omantunnon kautta
2. Magdalena Hai: Elisan huone
3. Anneli Kanto: Eväät
4. Marika Riikonen: Prinsessa
5. Alexandra Salmela: Puu
6. Roope Lipasti: Yösuunnistus
7. Päivi Haanpää: Aina joku löytää (itsensä)
8. J. S. Meresmaa: Kutoja
9. Riina Katajavuori: Sikavähän tähtiä
10. Mike Pohjola: Mustavalkoinen tyttö
11. Nelli Hietala: Varmat merkit
12. Harry Salmenniemi: Ihminen

   

Kuten novellikokoelmissa yleensäkin, osa teksteistä puhutteli minua ja osa ei. Etenkin kokoelman ensimmäinen (jolla no mittaa vain kaksi sivua) ja viimeinen teksti ovat minusta hieman huonoja edustamaan novelleja tällaisessa kokoelmassa, jossa jokaisen tekstin tulisi olla timanttisia. On kokoelmassa kuitenkin pari helmeäkin. Magdalena Hai on kirjailija, jolta haluan lukea kaikki ilmestyneet teokset. Niinpä luettuani Elisan huoneen varasin hänen kauhunovellikokoelmansa Haiseva käsi Halloween -lukuhaastetta ajatellen. Kyseinen teksti nimittäin sijoittuu Uhriniituntakaiseen, paikkaan joka mainitaan kirjailijan oman kokoelman alaotsikossa.

  

Kun mä kuulin Elisan tarinan, mä hyväksyin kotikummituksen osaksi mun elämää. (s. 20)

  

Anneli Kannon Eväät sijoittuu vuoden 1918 eli Suomen sisällissodan paikkeille. Myös hänen tekstissään on viittaus aiempaan tuotantoon, sillä Kannolta on julkaistu teos Lahtarit viime vuonna ja lahtareita löytyy novellistakin. Alexandra Salmelan Puu muistuttaa hieman Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-satukirjasarjaa. Tarinassa vuorottelee pojan ja puun näkökulmat. mutta se on varsin karua luettavaa. Marika Riikosen Prinsessa on puolestaan kertoo heppatytöstä. Roope Lipastin Yösuunnistus kumartaa erään satuklassikon suuntaan ja kertoo sen uudella, odottamattomalla tavalla.

  

Metsä on kostea, kuusista tipahtelee pisaroita, savu sekoittuu pihkan ja maatuneen hajuun. (s. 39)

Polulla maan pinnassa kulki juuria ristiin rastiin. Ne näyttivät versiuonilta. (s. 84) 

  

Yksi kokoelman suosikkinovelleistani on Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Se on maagista realismia edustava novelli, joka avautuu pikkuhiljaa kauniiseen loppuun. Teksti tuo hieman mieleen Siri Kolun teoksen Pelko ihmisessä. Pidin paljon myös J.S. Meresmaan Kutoja, joka edustaa kokoelman steampunkimpaa päätä muistuttaen M.A. Tyrskyluodon Osuuskumman antologiaan Murtumia maisemassa kirjoittamaa novellia Tehtaan jumala. Tämä taisi olla vasta toinen tutustumiseni Meresmaan teksteihin, vaikka tarkoituksenani onkin novellien lisäksi lukea hänen romaanejaan. Etenkin Mifonki-sarja on saanut kovasti kehuja.

   

- Ku ei tiedä ketkä muuttuu ja ketkä ei. Ja millaisiksi. 

- En mäkään tienny ennenku se kertoi. Mutta eihän se tietysti näykään kuin kerran kuussa. (s. 95)

Tunsin heidän katseensa ja sen, kuinka he päättivät inhota minua samalla hetkellä kun näkivät minut. (s. 99)

  

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä kertoo maahanmuuttajaperheestä teini-ikäisen pojan silmin. Se on varsin silmiäavaava teos, etenkin maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuville lukijoille. Minulle tärkeintä tässä tekstissä oli sen välittämä tunnelma, tietynlainen melankolia, joka toisaalta tuntuu leimaavan jokaista teoksen novelleista. Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö kuuluu myös kokoelman top 5 teksteihin. Se kertoo tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen muuttuu mustavalkoiseksi ja hän menettää lisäksi kykynsä nähdä värejä. Varsin monitasoinen ja vertauskuvallinen tarina, josta tulee mieleen Tove Janssonin Näkymätön lapsi.

  

Se ei tule näkymään niistä päällepäin, onko ne syntyneet Helsingissä vai Kirkukissa. Jotkut näkee vaan ruskeat silmät ja mustan tukan eikä muuta. Sillä mä en voi mitään. (s. 120)

Koulussa häntä tuijotettiin. Värien meressä kulki yksi, joka oli musta ja valkoinen. (s. 133)

  

Kokoelman positiivisin novelli on Nelli Hietalan Varmat merkit. Pidin Hietalan tyylistä suuresti ja lainasin kokoelman luettuani hänen teoksensa Kielillä puhumisen taito. Novelli kertoo mummonsa kanssa matkustavasta nuoresta, joka tapaa sattumalta lentokoneessa kiinnostavan tyypin, joka pelastaa koko loman. 

    

Kuivien peltojen, matalien kiviaitojen ja likaisten lampaiden keskelle ilmaantuva kylä oli autio kuin ydinkokeen jäljiltä. (s. 150)

  

Ollakseen opettajan työvälineeksi kirjoitettu, kokoelma oli mahdottoman epätasainen ja esimerkiksi repliikit oli merkitty usealla eri tavalla. Olisin itse nähnyt mieluummin repliikit yhtenäisellä tekniikalla. Myös genrevalinnat tai enemmänkin niiden suppeus myös hämmästytti, kun se erityiosesti mainittiin esittelytekstissä. Kokoelman voi toki lukea myös muutenkin kuin vain äidinkielen tunteja ajatellen, ja sellaisena tämä toimii varmasti paremmin. 

  

Kokoelman lukeminen oli varsinaista vuoristorataa, positiiviset yllätykset ja pettymykset vuorottelivat, mutta onneksi heikosta aloituksesta ja lopusta huolimatta, oli kokonaisuus kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja melkein jokaisesta tekstistä löytyikin jotain hyvää tai ajatuksia herättävää. 

  

Jos novellit kiinnostavat, tässä pari lukuvinkkiä: J.S. Meresmaa ja Christine Thorel: Murtumia maisemassa,  Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!, David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista, S. Kola: Ruususen iholla, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maahanmuutto, sukupolvien välinen kuilu, erilaisuus, yliluonnolliset kohtaamiset, raastavat ja kutkuttavat ihmissuhteet, sisällissota…

  

Tusina tarjoilee kirjon novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi steampunkia, yllättäviä kertojaratkaisuja, romantiikkaa ja kauhua.

  

Kokoelma osoittaa, miten monipuolisesti nuorille voi kirjoittaa. Se haastaa pohtimaan, mikä tekee tekstistä nimenomaan nuorten novellin.

  

Kirja on koostettu yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoita ajatellen. Novellit sopivat erinomaisesti opetukseen: niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita, mutta ne sopivat aiheiltaan myös keskustelunavaajiksi.

  

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjoittaja ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja novellisti. Tusina on toinen heidän yhdessä toimittamansa novellikokoelma.

  

188 sivua, Tammi 2018

Kirja on luettu myös täällä: Sivutiellä, Kirsin kirjanurkka, Lastenkirjahylly, Kirjahyllyssä

Halloween -lukuhaaste (1.-31.10.2018)

   

Vuosi on edennyt siihen pisteeseen, että on tullut aika julistaa Halloween lukuhaaste. Kuten aiempinakin vuosina, haaste kestää koko lokakuun ja haasteeseen saa lukea mitä vain teemaan sopivaa eli esimerkiksi teoksia, joissa on noitia, ihmissusia, vampyyreitä, zombeja tai kummituksia, tarina sijoittuu syksyn tai Halloweenin aikaan, tai kirja aiheuttaa kylmiä väreitä (tähän sopii niin kauhu, historia, dystopia kuin dekkaritkin). Jokainen voi siis itse määritellä, miten luettu kirja sopii teemaan.

  

Omalla lukulistallani on jo paljon vaihtoehtoja: 

• Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
• Elly Griffiths: Käärmeen kirous
• Magdalena Hai: Haiseva käsi
• Magdalena Hai: Kolmas sisar
• Elina Pitkäkangas: Kajo
• J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Azkabanin vanki
• Terhi Tarkiainen: Pure mua
• Maarit Verronen: Hiljaiset joet

  

Lukuvinkkejä voi napata vaikka vuoden 2016 ja 2017 koosteista. Jos kiinnostuit haasteesta, kommenoi tähän postaukseen, niin tiedän, että olet mukana. Somessa voi käyttää aihetunnistetta #halloweenlukuhaaste.

Mukana ovat:

• Evarian kirjahylly
• Expelliarmus
• Haitoilla
• Hurja Hassu Lukija
• Kirjapöllön huhuiluja
• Kun tee jäähtyi kuppiin ja kuu loisti taivaalla 
• Kymmenes kirjain
• Limalepakon kirjablogi
• Musteen jäljet
• Oksan hyllyltä
• Tylypahkan kirjasto
• Unelmien aika
• Yöpöydän kirjat

Syyskuun lukumaraton (päättynyt)

  

Lukeva peikko emännöi syyskuun lukumaratonia, joka alkaa minun osaltani klo 21:00 Jim Kayn kuvittamalla versiolla J.K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammiosta.

 

    

Klo 23:30 Olen nyt nukkumaan mennessä sivulla 94, huomenna jatkuu.

  

Klo 12:00 Lukumaraton jatkuu. Hieman hidasta lukemista, johtuen suurelta osin flunssan alkuoireista. Onneksi tarina on tuttu ja kuvitus antaa uuden lukukokemuksen, niin jaksaa lukea kipeänäkin. 

  

Klo 21:00 Lukumaraton päättyy, luin Salaisuuksien kammion kokonaan eli 259 sivua (kuvattomassa versiossa Salaisuuksien kammiota on muuten 365 sivua). Jäi vähän vajaaksi normaaleista sivumääristä syyspöpön takia, mutta olipas ihanaa upota taas Pottereiden maailmaan. Ensi kuussa tarkoituksenani on lukea kuvitettu Azkabanin vanki osana Halloween -lukuhaastetta, josta julkaisen pian lisää infoa. Ainoa miinus näissä taianomaisesti kuvitetuissa versiossa on kirjan suuri koko ja paino. Joutuu kehittämään ihan uudenlaisia lukuasentoja. Kuvitettu Liekehtivä pikari ilmestyy ilmeisesti ensi vuonna englanniksi ja se on kyllä pakko hankkia omaksi, kunhan käännetty painos tulee. 

  

Kiitos Lukevalle peikolle haasteen emännöinnistä! Toivottavasti joku tarttuu vielä emmännän tai isännän rooliin ja vetää loppuvuodestakin maratoneja, on nimittäin ollut tosi kivaa, kun maratoeja on ollut kuukausittain toukokuusta alkaen.