maanantai 30. marraskuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

"Ajatus oli makaaberi, mutta silti myös oudon tenhoava. He olivat
kaikki samaa ainesta,  yhtä ja samaa tuonpuoleista tomua, 
ja sittenkin jokin jatkuu, kuolema ei merkinnyt KAIKEN loppua."
      
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon ehdokkaat paljastettiin 6. marraskuuta, eikä ollut ollenkaan ihme, että myös Laura Lindstedtin Oneiron löytyi listalta. Palkintolautakunnan perusteluissa teoksen sanotaan sisältävän uudenlaisia temaattisia ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Lindstedt tekee sanoilla näkyväksi sellaista, mitä ei voi kuvata -- hän kehittelee teemojaan sekä outoja ja tuttuja tunnelmia luomalla tuoretta sanataidetta koskettavasti ja kuulaasti.
  
Oneironin keskiössä on naiseus, niin ruumiillinen kuin henkinen. Seitsemän kielelliseltä ja kulttuuriselta taustaltaan erilaista naishahmoa kohtaa kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. Valkeus on vailla muotoja, äärettömyys, jota katkaisevat vain naisten vartaloiden mentaaliset representaatiot. Yksitellen saapuneet naiset tajuavat pikkuhiljaa oman tilanteensa ja pyrkivät jäsentelemään uuden todellisuutensa ääriviivoja. He palauttavat mieleensä kuolinhetkensä ja kysyvät, onko heidän kokemuksensa valkoisessa ainutkertainen vai onko kyseessä toistuva ilmiö.
  
Lindstedtin hahmot edustavat moninaisia naiseuden malleja, joiden joukosta löytyy paitsi erilaisia äitejä, myös aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori itävaltalainen, mallin urasta haaveileva senegalilainen, alkoholisoitunut venäläinen lukutoukka, kaksosia odottava ranskalainen, anoreksiastaan taideperformanssin rakentanut amerikanjuutalainen, sydämensiirrosta selviytynyt brasilialainen yksinhuoltaja ja räiskyvän punaiseen peruukkiin pukeutunut syövän nujertama hollantilainen.
  
Aika on käsitteenä vaikea, sillä välitilassa ei ole mitään keinoa mitata sen kulumista. Ainoastaan naisten kertomat tarinat rytmittävät ääretöntä, mise en abyme, tarinoita tarinassa. Oneiron onkin kuin suomalainen Decamerone, sillä poikkeuksella, että naiset eivät keksi kertomaansa vaan paljastavat toisilleen palasia elämästään, jonka aikana he ovat kokeneet fyysistä väkivaltaa, julkista paheksuntaa, pitkiä sairaalajaksoja tai äitiyden iloja ja suruja.
  
Lindstedtin teosta pystyy kutsumaan feministiseksi, sillä välitilassa ei ole yhtään miestä. Lisäksi jokaisella naisella on elämänsä aikana ollut negatiivisia kokemuksia vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Lindstedt onkin ehkä halunnut korostaa naisten sisarellisuutta tilanteessa, jossa kaikki totuttu on riisuttu pois. Kuinka erilainen tarina olisikaan, jos kuvattavana olisi ollut sekaryhmä tai pelkistä miehistä koottu joukko.
  
Oneiron tarkoittaa kreikaksi unelmaa, mutta sanavartalo oneiron- suffikseineen viittaa myös henkilöön, joka uneksiessaan tajuaa näkevänsä unta, kokee pystyvänsä matkustamaan toisten ihmisten uniin (ns. unitelepatiaa) tai sairastaa tautia, joka ilmenee toistuvina pahoina unina. Määritelmät sopivat hyvin kuvaamaan myös Lindstedtin kirjaa ja sen hahmojen elämää ja uskottavuutta. Kirjan loppupuolella eräs hahmo nimittäin ajattelee, onko kaikki välitilassa koettu vain hänen tai naisista jonkun toisen uneksimaa.
  
Oneiron on ennalta-arvaamaton, episodimainen teos, joka väistelee määrittelyä. Se kokeilee muotoa ja haastaa lukijansa. Lindstedt sekoittelee rohkeasti eri tyylilajeja, proosan seasta löytyy niin litteraatioita vuoropuheluista, satu, lehtileikkeitä uutisista ja kuolinilmoituksista kuin myös luento-performanssin puhe. Teos vertautuu helposti Leena Krohnin vuonna 1992 Finlandia-palkittuun novellikokoelmaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia ja Johanna Sinisalon tuotantoon.
  
Monitasoisesta Oneironista ei yhdellä lukemalla saa irti kaikkea. Teos ei silti ole tarkoituksellisen kikkaileva, vaan siitä löytää arkisempiakin, samaistuttavia kohtauksia, jotka avautuvat helposti. Lindstedt on luonut tuoreen kuvitelman kuolemanjälkeisestä elämästä korostamatta erityisesti kristillistä kuvastoa.
  
Aikuisille suunnattu teos, jossa susi kuristaa nuoren tytön ja siirretty sydän paljastaa salaisuutensa uudelle kantajalleen saattaa kuulostaa ensisilmäyksellä psykedeeliseltä. Huumaava Oneiron todella onkin, mutta keskeisenä oleva ruumiillisuus juurruttaa lukijansa reaalimaailmaan ja antaa hänelle elämän kokoisen, ajatuksia herättävän matkan toisennäköisiin ihmiskohtaloihin ja tuonpuoleiseen.
  
  
Finlandia ehdokkuus oli Lindstedtille jo toinen. Hänen esikoisteoksensa Sakset (2007) oli lisäksi ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakoi 26.11. Heikki Harma eli Hector. Hänen valintansa osui Oneironiin. Kerrankin olin lukenut ehdokkaista kaksi (Oneironin lisäksi Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat) ja ennakkosuosikkina ollut teos voitti. Toisenlaiseen valintaan olisin ollutkin pettynyt. Oneironissa oli juuri sitä, jota Hector tässä haastattelussaan kaipaa hyvältä kirjalta. 
     
   
Takakannesta:
Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.
  
Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. 
  
Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.
   
Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?
       
Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Giovanni Boccaccio: Decamerone
  
432 sivua, Teos 2015
   

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

"Minä olen ensimmäinen ihminen, joka on yksin kokonaisella planeetalla."
      
     
Voitin kirjan ja kaksi leffalippua Finnkinoon Notkopeikon arvonnasta. Kiitos kovasti! 
  
Kävin lipuilla katsomassa Yksin Marsissa -leffaversion mieheni kanssa (jo 2.11.), Kerron postauksessa siis hieman myös katselukokemuksesta. Pyrin yleensä lukemaan kirjan ennen leffaversiotaan, paitsi jos saan vasta leffan nähtyäni kuulla sen pohjaavan kirjaan. Ehdin lukea teoksesta vain puolet ennen kuin kävimme leffassa, joten kokemus oli hyvin erikoinen ja laadultaan ensimmäinen: puolet leffasta tiesin, mitä tulee tapahtumaan, mutta loppu osa oli uutta. On pakko kehua ohjaajaa, Ridley Scottia, joka oli pitänyt oman versionsa hyvin uskollisena kirjalle. 
  
Andy Weirin scifiteosta on kehuttu NASAssakin sen uskottavuudesta. Sitä se todellakin oli. Huolimatta runsaasta infomäärästään, ei teos ollut raskas tai vaikea ymmärtää. Weirin päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri, on todella täyteläinen hahmo. Hänen huumorintajunsa on teoksen miljöön lisäksi sen suurin vahvuus. Kirjan ensimmäinen lause on "Olen melkoisessa kusessa." Mikä vulgaari, mutta teokseen sopiva aloitus. Jo tässä lauseessa kiteytyy hyvin Markin luonne.  Elokuvassa Markia näyttelee Matt Damon, josta en yleensä pidä ollenkaan, mutta tämä roolisuoritus on upeaa katseltavaa. 
  
Mark on yksi Marsiin lähetetyn miehitetyn tutkimuslennon astronauteista, jota yllättävän tapahtumaketjun takia luullaan kuolleeksi ja hänet jätetään jälkeen, eli yksin Marsin kamaralle. Teos kertoo hänen lokikirjamerkintöjensä kautta ajastaan vieraalla planeetalla, selviytymiskamppailusta ääriolosuhteissa. Mark on mielenkiintoinen sekoitus MacGyveria ja Robinson Crusoeta avaruudessa. Osa tarinasta kerrotaan myös Houstonissa, useiden näkökulmien kautta. Näin kerronta saa lisää syvyyttä ja uskottavuutta. 
  
Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta, mutta tietämisellä ha kokemisella on ero. Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu. (s. 86)
  
Teos on täynnä toinen toistaan ilahduttavampia one linereita ja viittauksia - katsokaa vaikka alle poimimani ilmastointiteippi-kohdat. Mukaan mahtuu myös hauska Taru sormusten herrasta -viittaus ja leffasta samaisesta kohtauksesta löytyy näyttelijä Sean Bean, joka esitti Sormuksen ritareissa Boromiria. Näyttelijävalinta oli siis tuskin sattumanvarainen. Pelastautuakseen Marsista, Mark päätyy jopa avaruuspiraatiksi ja käyttää suunnistamisessa 1500-luvulla keksittyä laitteistoa. 
   
Ilmastointiteippiäkin on. Tavallista jeesusteippiä, jota voi ostaa rautakaupasta. Edes NASA ei pysty pistämään ilmastointiteippiä paremmaksi. (s. 42)
Kyllä, totta kai ilmastointiteippi pitää lähes tyhjiössä. Ilmastointiteippi pitää missä tahansa. Ilmastointiteippi on magiaa ja sitä pitää palvoa. (s. 236) 
   
Voisin jopa väittää, että Yksin Marsissa on koko vuoden paras lukemani uutuuskäännösromaani. Kaj Lipponen käyttää paikoin hyvinkin mielnkiintoisia sanavalintoja, jotka sopisivat usein paremmin savolaisen äitini kuin amerikkalaisen astronautin suuhun, mutta tällainen kielileikittely tuo toisaalta hahmoon samiastumispintaa ja inhimillisyyttä. Teos on hyvin visuaalinen ja elokuvamainen, mikä palvelee hyvin tällaista viihdyttävää jännäriä. Yksin Marsissa on kovatasoista scifiseikkailua, joka on varmasti laskettavissa klassikoksi jo omana aikanaan.
  
Oli uskomattoman tylsää, joten mietiskelin itselleni teemalaulua. Jotakin tilanteeseen sopivaa. Ja tietenkin sen pitäisi kuulua olennaisesti Lewisin paapomaan kulta-aikaan. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien "Life on Mars", Elton Johnin "Rocket Man", Gilbert O'Sullivanin "Alone Again (Naturally)". Päädyin Bee Geesin kappaleeseen "Stayin' Alive". (s. 238)
    
Suosittelen lämpimästi tutustumaan marsilaiseen, vaikka scifi lajina muutoin pelottaisikin. Tämä on Marsiin sijoittuva trilleri, ei niinkään avaruusoopperaaa. Ahmaisin kirjan parilla istumalla, sen verran koukuttavasti se on kirjoitettu. Viimeksi vastaava tilanne oli Hugh Howeyn Siilon kanssa. 
  
Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "Jos ainoan käsillä olevan reliikin turmeleminen jättää minut marsilaisten vampyyrien armoille, otan riskin." (s. 43)
  
Arvosana:
  
Etulieppeestä:
Kuusi päivää aiemmin astronautti Mark Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä Marsissa. Nyt hän on varmasti ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä.
  
Ares 3:n miehistö joutuu hiekkamyrskyyn. Evakuoinnin aikana Markin avaruuspuku vaurioituu, ja muut luulevat hänen kuolleen. Mark jää yksin karulle planeetalle.
  
Miten hän saa ilmoitettua Maahan olevansa elossa? Vaikka hän saisikin viestin läpi, hänen ruokansa loppuu kauan ennen pelastusjoukkojen saapumista. Todennäköisesti Mark ei ehdi edes nääntyä nälkään. Pienikin inhimillinen virhe tai tekninen vika voi johtaa kuolemaan ennen sitä.
  
Mark turvautuu kekseliäisyyteen, insinööritaitoihin ja hirtehishuumoriin. Mutta riittävätkö ne voittamaan kosmiset esteet?
  
Yksin Marsissa pohjautuu alusta loppuun nykytieteeseen ja yllättää lukijansa yhä uudestaan. Se on herkeämätön scifi-trilleri, jota lukee kuin tosielämän selviytymiskertomusta.
     
Samantyylisiä kirjoja: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa
  
Suomentanut: Kaj Lipponen, 387 sivua, Into kustannus 2015
   
Alkuperäinen nimi: The Martian (omakustanne e-kirja 2011, painettuna 2014)
   

tiistai 10. marraskuuta 2015

Lukupiirissä | Neil Gaiman: Stardust

"There was once a young man who wished to gain his Heart's Desire."
   
  
Lukupiirimme luki syyskuussa Neil Gaimanin Tähtisumua (suom. 2000), josta minulla oli hyllyssäni englanninkielinen Charles Vessin kuvittama versio, alaotsikkonaan "Being a romance within the realm of faeries". Lähes jokaisella sivulla oli kuva, mikä korostaa teoksen satumaisuutta. Kyseessä on kuitenkin satu aikuisille, ei perheen pienimmille. Suomennoksesta kuulemani negatiivisen palautteen vuoksi englanninkielinen versio tuntui siksikin paremmalta vaihtoehdolta. 
  
Gaimanin erikoinen tyyli ja mielikuvituksensa rikkaus on tullut tutuksi aiemmin lukemistani teoksista Coraline varjojen talossa (luettu ennen blogiaikaa) ja yhteistyössä Terry Pratchettin kanssa kirjoitetusta Hyvistä enteistä. Olin kuullut ennakkoon, että teoksesta tehty elokuva (yksi kestosuosikeistani) ja kirja eroavat paikoin suurestikin. Eroavaisuuksia tosiaan löytyi ja tällä kertaa vaakakuppi kallistuu elokuvan puoleen. Romaaniversion seksi- ja väkivaltakohtaukset pääsivät yllättämään, sillä Vess oli siirtänyt osan niistä kuvituksiinsa.
  
Viktoriaanisen ajan Lontoon seudulla on pieni kylä, joka on saanut nimensä lähellä olevan vanhan kivisen muurin mukaan. Village of Wall on päällisin puolin niin kuin mikä tahansa maaseudun ja kaupungin välimaastossa sijaitseva idyllinen kylä. Ainoa erikoisuus liittykin muuriin ja sen takaiseen maailmaan. Muurissa on aukko, jota vartioidaan jatkuvasti, ainoana poikkeuksena yhdeksän vuoden välein tapahtuvat markkinat, jolloin kyläläiset saavat kulkea aukosta toisen puolen niitylle. Myyjät ja heidän tavaransa ovat hyvin erikoisia, sillä muurin takaisessa maailmassa on magiaa. 
  
Few of us now have seen the stars as they saw them then: our cities and our towns cast too much light into the night: but from the village of Wall, they were laid out like worlds or like ideas, uncountable as the trees in the forest or the leaves on a tree. (s. 40) 
  
Päähenkilönä (joka syntyy sivulla 35) seurataan Tristran Thornia, joka on varpaitaan myöten ihastunut kylän kauneimpaan tyttöön, Viktoriaan. Kiinnostavana knoppina: hänen isänsä oli nuorukaisena ollut ihastunut Viktorian äitiin! Kauneus oli ilmeisestikin perinnöllistä. Tristran ei ole varakkaasta perheestä. Hän työskentelee kauppa-apulaisena, mutta tahtoisi silti Victorian vaimokseen.
  
Niinpä eräänä päivänä hänen kantaessaan Victorian ostoksia hän ilmaisee toiveensa tytölle. Samaan aikaan tähti putoaa taivaalta muurin takaiseen keijumaailmaan. Victoria lupaa ottavansa Tristranin puolisokseen, jos tämä tuo hänelle sen tähden. Tapahtumien vyöry käynnistyy ja lukija pääsee kurkistamaan muurin toiselle puolelle Tristranin silmin. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, pojan reppana kun ei suinkaan ole ainoa, joka tähteä etsii.
  
Koska muurin takainen maailma on päähenkilöllemme outo, tarvitsee hän oppaan. Niinpä Tristran kohtaa J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian lukeneille tutun Tom Bombadillin kaltaisen hahmon, joka auttaa hänet alkuun. Kuten Tom, myös Tähtisumun erikoinen heppu on harmillisesti editoitu pois romaaninsa elokuvaversiosta. 
  
Tristranin etsintäretki on hyvin tyypillinen satujen ja fantasiakertomusten kentällä. Matkan aikana pojasta kasvaa mies. Gaiman esittelee mielenkiintoisen ja nopean tavan matkustaa - kynttilän valolla. Seitsemän peninkulman saappaita muistuttava matkanteko vaikutti tosin hieman arvaamattomalta ja elokuvassa sekin esitettiin hieman eritavoin. 
  
Nautin suuresti Vessin kuvaamasta 1800-luvun vaatetuksesta ja Gaimanin keijumaailman maagisista, lentävistä puulaivoista (jotka lähestyivät jo steampunkkia). Eniten jäin kaipaamaan elokuvaversion can cania tanssivaa kapteeni Shakespearea (näyttelijänä Robert De Niro). Kirjassa kapteenilla on paljon pienempi rooli, eikä hänellä ole yhtä mielenkiintoista persoonaa kuin leffassa. 
  
Kuvitetun version kansikuva on hieman paljastava - siis juonen kannalta, mutta pakko ihmetellä myös Tristranin housuvalintaa. Vaatekappaleen väri kun on kovin lähellä hänen ihonväriään, aivan kuten Hayao Miyazakin Nausicaä-hahmolla nimikkoelokuvassaan. Syntyy vaikutelma siitä, että housuja ei ole ollenkaan.
  
Gaimanin fantasiamaailma ei tarjonnut minulle tai muille lukupiiriläisille erityisen mieleenjääviä hetkiä, sillä hahmot olivat hyvin perinteisia genressään. Taitavasti kerrottuja, mutta melko yllätyksettömiä. Kirjaversiosta eniten pitämäni hahmo onkin se nimettömäksi jäävä erikoinen pikkumies, joka auttoi Tristrania. Filmatisoinnissa on enemmän toimintaa, sujuvampaa juonenkuljettamista, yllättävää huumoria ja täyteläisempiä hahmoja. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
In the sleepy English countryside at the dawn of the Victorian era lies the village of Wall - a secluded hamlet that derives its name from an imposing stone barrier that surrounds a fertile grassland. The leisurely pace in Wall is disrupted only once every nine years as the mortal and magical meet upon the meadow for a market fair like no other.
  
It is here in Wall that young Tristran Thorn loses his heart to the town beauty - a woman who is as cold and distant as the star she and Tristan see fall from the sky on a crisp October evening. To gain the hand of his beloved, Tristran rashly vows to fetch the fallen star and embarks upon a lover's quest that will carry him over the ancient wall and into a world beyond his wildest imaginings...
   
212 sivua, DC Comics / Vertigo 1998
  
Kuvittanut: Charles Vess
    
Myös täällä on seikkailtu muurin takaisessa fantasiamaailmassa: Risingshadow, Aikakone (M.G. Soikkeli), Kalaksikukko (Sari Peltoniemi) Kirjamielellä, Tarinoiden syvyydet, Hurja hassu lukija, Taikakirjaimet
 
Samantyylisiä kirjoja: Garth Nix: Sabriel, Philuip Pullman: Kultainen kompassi (Universumien tomu-trilogia),  C.S. Lewis: Narnia-sarja

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Paljon tähtiä on aina parempi kuin vähän. Sama pätee myös variksiin, 
vaikka tiedän, etteivät kaikki ajattele kuten minä."
    
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkastu Risingshadow-sivustolla 8.11.2015. 
  
Karen Joy Fowler tunnetaan Suomessa parhaiten hänen kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä teoksestaan Jane Austen -lukupiiri. Hänen uutta teostaan, Olimme ihan suunniltamme, markkinoitiin kirjasyksyn yllättävimmäksi kirjaksi. Väitteelle on vaikeaa löytää tukea.
  
Päähenkilönä seurataan Rosemary Cookea. Muistelmanomainen teos alkaa Rosemaryn sanoin keskeltä, vuodesta 1996, kun hän oli yliopistossa. Takaumien kautta kerrotaan naisen lapsuudesta, joka on kirjan tapahtumien kannalta sen kiinnostavin osuus. Rosemaryllä on isoveli Lowell ja samanikäinen sisko Fern. Fern kuitenkin katoaa tyttöjen ollessa viisivuotiaita, eikä hänestä puhuta enää. Lowell suistuu raiteiltaan ja karkaa tapahtuman myötä kotoa. Vuosia myöhemmin hän on eläinaktivisti.
  
Olimme ihan suunniltamme kertoo tarinan perheestä, jossa vanha salaisuus on vuosien ajan nakertanut ihmissuhteita. Psykologi-isä on alkoholisoitunut ja äidin hermot ovat koetuksella. Lapsena varsin puheliaasta Rosemarystä on kipuilunsa myötä tullut lähes mykkä nuori nainen. Lowell puolestaan on kuin komeetta, joka toisinaan pyyhkäisee perheenjäsentensä ohitse ja sekoittaa pakkaa.
     
Kun olohuoneessa on näkymätön norsu, sen kärsään kompastuu väistämättä silloin tällöin. (s. 165)
    
Sirpaleista kootaan hitaasti kuvaa tapahtumista, eikä Fowler näytä kaikkia kortteja heti alussa. Kun teos etenee siihen suureen juonipaljastukseen, jonka vuoksi teosta on arvostettu paljon, osa lukijoista varmasti putoaa tuolilta, mutta toisille paljastus ei välttämättä herätä yhtä vahvaa tunnetta. Koko teos on koottu tuon yhden näppärän pikku juonenkäänteen ympärille jättäen kaiken muun ympärillään hieman latteaksi.
  
Vahvimmillaan Fowlerin teos on pakottaessaan lukijat pohtimaan tieteen etiikkaa ja eläinkokeiden tarpeellisuutta. Kirjailijan valitsema tapa tuoda nämä aiheet lukijansa eteen ei välttämättä ole paras mahdollinen, sillä näitä teemoja ei mainita teoksen takakannessa tai muissakaan kirjan tiedoissa - poikkeuksena Finlandia-voittaja Jussi Valtosen siteeraus teoksen etukannessa. Olisikin kenties ollut hedelmällisempää saattaa lukijalle jo etukäteen tietoon millaisesta kirjasta on kyse, jolloin merkittävälle juonenkäänteellekin olisi kenties annettu enemmän vaikuttavuutta.
  
Rosemary on haastava päähenkilö, johon samaistuminen on vaikeaa. Parasta romaanin päähenkilössä on hänen rakkautensa kirjoihin ja kirjallisia viittauksia viliseekin teoksen sivuilla runsaasti. Sieltä löytyivät niin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, Katherine Patersonin Silta salaiseen maahan kuin Thomas Moren Utopia.
  
On mahdollista, että olen teidän näkökulmastanne katsoen vain avaruusolentojen liikuttelema järjetön sätkynukke. (s. 315)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Kirja joka takuulla yllättää
   
Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta valintoja. Hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.
  
Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet. Veljen odottamaton yhteydenotto auttaa Rosemarya selvittämään, mitä lopulta tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan. Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä.
   
Samankaltaisia teoksia: Sara Gruen: Apinatalo, Bernard Beckett: Genesis, Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Suomentanut: Sari Karhulahti, 362 sivua, Tammi 2015
   
Alkuperäinen nimi: We Are All Completely Beside Ourselves (2013)
   

lauantai 7. marraskuuta 2015

Haastavaa lukemista

  
Haastavaa lukemista -blogi kerää yhteen paikkaan tiedot blogistaniassa käynnissä olevista lukuhaasteista. Kun blogin ylläpitäjät huhuilivat jatkajia blogille, minä ja Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa ilmaisimme halukkuutemme. Blogin ulkoasu muuttuikin uuden ylläpidon myötä ja toivomme, että moni bloggaaja löytäisi tuon lukuhaastetietopankin. Tervetuloa siis tutustumaan päivittyneeseen blogiin!

torstai 5. marraskuuta 2015

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

"Järjestelmään oli tullut häiriö."
    
     
Kirjamessujen bloggaajabrunssilla esiteltiin joukko esikoiskirjailijoita, heidän joukossaan Kuopiosta lähtöisin oleva Erkka Mykkänen (s. 1988). Kustantajalle kiitos teoksesta - nappasinpa siihen vielä kirjailijan nimmarinkin. Paljastin Mykkäselle, että teoksensa ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin siitä esittelyn myötä.
  
Kolme maailmanloppua on novellikokoelma, joka nyrjäyttää arkitodellisuuden raiteiltaan hyvin Franz Kafkan tyylisesti. Sen alaotsikkona onkin paljon paljastava Kuvitelmia. Ohkaisen teoksen väliin mahtuu toinen toistaan absurdimpia aikuisten satuja, sivusta muutaman sivun mittaisiin. Ja Krista Kosonen-trilogia, joka pohjaa osittain tositapahtumiin. Lyhyet tekstit ovat nopealukuisia ja kokoelman voikin lukea yhdeltä istumalta - silti novelleista saa paljon irti. (Sopii hyvin siis vaikkapa lukion äidinkielen kirjalistoille!)
  
Novellit alkavat reaalimaailmaa kuvaavina, mutta lopussa tulee aina jokin - jopa karnevalistinen - käänne, joka heittää lukijan aivan uudenlaiseen maailmaan, jonka pelisääntöjä ei ole kerrottu. Vähän niin kuin Goosebumps-lastenkauhukirjoistaan tunnetun R.L. Stinen teoksissa. Vaikka lukija nopeasti oppiikin odottamaan käännettä, eivät episodimaiset novellit ole ennalta-arvattavia, vaan loppu onnistuu yllättämään joka kerta. Muutaman kerran loppu on niin gore, että aiheuttaa lähes puistatuksia. 
   
Nuorimies ajoi autolla kohti mummolaansa. Hän aikoi rakentaa sukunsa maatalon läheiselle joutomaalle bunkkerin maailmanloppua varten.

Ei mies osannut sanoa, miksi ja miten maailma loppuisi. Mutta pian se tapahtuisi, sen hän tunsi eli tiesi. (s. 40)
  
Vain harvoilla hahmoilla on nimi, yleensä he ovat vain ammattinimikkeitä, miehiä ja naisia. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan ja jokaisessa osassa on yksi Krista Kosonen-novelli. Monet novelleista kertovat kohtaamisesta miehen ja naisen välillä; joskus nämä ovat toisilleen tuntemattomia, toisinaan heillä on takanaan vuosien parisuhde. 
  
Mykkänen tarkastelee novelleissaan ihmisyyttä läheltä ja kaukaa ja löytää kanssakäymisistä paljon uusia näkökulmia. Esimerkiksi havainto siitä, että elämme kolmessa todellisuudessa, on terävä ja ajatuksia herättävä. Yksi todellisuuksista on päänsisäinen maailmamme, toinen mielen ulkopuolinen, niin sanottu reaalimaailma. Kolmas todellisuus syntyy, kun kaksi (tai useampi) ihminen keskustelee keskenään. 
  
Kuten novellikokoelmat yleensä, on tämäkin laadultaan epätasainen. Teksti on toki aina tasalaatuista, hiottua mutta kaikki novellit eivät omiin suosikkeihini lukeutuneet. Eniten kokoelmasta herättivät ajatuksia Bunkkeri, niminovelli Kolme maailmanloppua, Tirehtööri, Hämäys sekä Sauna.  Viisikkoa yhdistää synkkä unenomaisuus, melankolia ja odottamattomat käännökset, joiden jälkeen lukija on hetken aikaa suorastaan pökerryksissä. Toden ja kuvitelman rajat hämärtyvät.
  
Yksin oli suden punahilkka löydettävä. (s. 42)
  
Voin suositella kokoelmaa novellipelkoisillekin ihmisille, jotka nauttivat teoksista, jotka eivät aliarvio lukijaansa. Mykkäsen teos ei ole valmiiksi pureskeltua höttöä, vaan antaa enemmänkin lukeneelle paljon tarttumapintaa. Se on kuin kirjallista Stand Uppia nopeine suunnanvaihdoksineen, höystettynä hyvin mustalla huumorilla. 
  
Arvosana:
    
Takakannesta ja etulieppeestä:


Peili heijasti miehen, jota nainen käsitteli kuin nyljettävää eläintä, hinkkasi tahmenevaa litkua vimmoissaan vasten kaljua koko kämmenenensä leveydeltä ja kaikella vartensa voimalla. Lämpö päälaella kääntyi kuumuudeksi. Se poltti jo. 

- Oiiiiiiii, mies henkäisi korkealta.
- Nnggghhhh, ynisi nainen matalammalta.

Miehen kaju syttyi tuleen.

Kolme maailmanloppua on Erkka mykkäsen esikoisteos, raikas ja arvaamaton proosakokoelma rakkaudesta ja kuolemasta. Mykkäsen aikuisten satuihin kasautuu koko maailma - absurdi, julma ja kutsuva.
   
Samantyylisiä kirjoja: Franz Kafka: Muodonmuutos ja Hiilisangolla ratsastaja, István Örkény: Minuuttinovelleja, Rosa Liksom: Bamalama, Leena Krohn: Tainaron, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha, Italo Calvino: Paroni puussa
  
86 sivua, WSOY 2015
  

maanantai 2. marraskuuta 2015

Lokakuun luetut

Kirjamessujen saalis + kirpparilöytöinä Romeo ja Julia sekä Naurujen maa.
Taas on tullut aika katsoa taaksepäin, eli mitä sitä onkaan tullut luettua viime kuussa. Lokakuussa oli myös kaksi kirjallista tapahtumaa, Kirjalitta, lastenkirjallisuuden ja sanataiteen pop-up -festivaali 16.-18.10. sekä kirjavuoden kohokohta, Helsingin Kirjamessut 22.-25.10. Messukoosteet täällä: 1. osa, 2. osa, 3. osa ja 4. osa.
    
Marraskuussa alkaa jälleen Karo Hämäläisen Lukuhaaste. Tarkoituksena on lukea marraskuun jokaisena päivä vähintään 30 sivua. Alla lainaus tapahtuman Facebook-sivuilta:
   
" Lukuhaasteessa luetaan vähintään kolmekymmentä sivua päivässä.   Joka päivä luetaan. Seuraavan päivän annosta ei voi lukea ennalta, eikä seuraavana päivänä paikata edellistä. Luettavan on oltava kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta - opaskirjat, töihin liittyvät raportit ja oppikirjat on luettava lukuhaasteen sivumäärän päälle.   Sivut saa lukea useassa erässä. Enemmän saa lukea ja muutakin saa lukea, kunhan kolmekymmentä sivua kirjallisuutta päivässä tulee täyteen. Himolukijat voivat tehdä haasteesta progressiivisen: sivujen määrää lisätään kymmenellä päivittäin, jolloin marraskuun viimeisenä päivänä päiväannos on reilut kolmesataa sivua.    On suositeltavaa lukea kirjaa tai erityistä lukulaitetta. Painetun kirjan lukeminen on tutkitusti erilaista kuin vaikkapa tietokoneen ruudulta lukeminen. Painettua kirjaa luetaan, ei selailla. Kun lukee laitetta, jossa ei ole nettiyhteyttä, lukemisesta tulee yhtäjaksoista sen sijaan, että välillä pomppisi tarkistamaan meilejä ja kurkkaamaan Facebookista uusimmat huumorivideot." 
   
Tässä vielä tilastotietoa lokakuun luetuista: Saldoon napsahti 20 kirjaa eli 2296 sivua (kiitos Kirjalittaan lukemieni kuvakirjojen). Parista teoksesta on bloggaus vielä tulossa. Kuukauden mieleenjäävimpinä lukukokemuksina mainittakoon vuoden oudoin kirja, VannderMeerin Hävitys, mukaansatempaava klassikko eli Leen Kuin surmaisi satakielen ja ihastuttava, pseudotieteellinen Savchenkon Salainen sienikirja
   
  • Hugh Howey: Kohtalo
  • Kerstin Gier: Vala - Unien toinen kirja
  • Jeff VanderMeer: Hävitys
  • Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (bloggaus tulossa) 
  • Erkka Mykkänen: Kolme maailmaloppua (bloggaus tulossa) 
  • Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (bloggaus tulossa) 
   
Lastenkirjallisuus