Lukupiirissä | Delia Owens: Suon villi laulu

"Ei oo karhut pelkona mulla."

  

  

Lukupiirin elokuun kirja

   

Ilmiömäisen suosittu ja elokuvaksikin taipunut Delia Owensin Suon villi laulu oli vetämäni lukupiirin elokuun kirjana. Minulla on aina todella varautunut suhtautuminen näihin hypetettyihin kirjoihin ja siksi en tätäkään ollut aiemmin lukenut. Onneksi epäluuloni osoittautui vääräksi.

  

"Rakkaus vaan menee niin monesti pieleen. Mutta silloinkin, kun siinä epäonnistuu, se yhdistää meitä toisiimme, eikä meillä loppujen lopuksi muuta ole kuin nää yhteydet toisiimme." (s. 276)

  

Päälle neljän sadan sivun kirjaan mahtui niin paljon kaikkea: upeaa luontokuvausta, kasvutarina, romantiikkaa, parisuhdeväkivaltaa, löydetty perhe, murhatutkinta ja oikeudenkäynti. Tarina avautuu kahdessa aikalinjassa, jotka lopussa sulautuvat yhteen. Alussa eletään vuotta 1952 ja päähenkilö Kya on kuuden vanha. Kerronta vuorottelee Kyan lapsuuden sekä nuoruuden ja nykyhetken, vuoden 1969 murhatutkinnan välillä.

  

Koko kylä näytti väsähtäneen luonnonvoimien kanssa kamppailuun ja repsotti ikään kuin periksi antaneena. (s. 27)

  

Kyan äiti ja vanhemmat sisarukset lähtevät yksitellen kotoa, pois alati humalassa olevan, väkivaltaisen isän nyrkkien alta. Vain pikkuinen Kya jää kotiin, eikä mene kovin pitkään, kun isäkään ei tule enää kotiin. Kya jää yksin mökinrähjään marskimaan keskelle. Luonnosta tulee hänen opettajansa, vanhempansa ja keino selvitä hengissä (myös sydämellinen tummaihoinen puodinpitäjä Jumpin ja hänen vaimonsa Mabel auttavat osaltaan). Kaikki muuttuu, kun poika nimeltä Tate tulee mukaan kuvioihin ja haluaa opettaa Kyan lukemaan, tyttö kun kävi koulussa vain yhden päivän - kiitos naureskelevien luokkatovereiden.

  

"Vähän kuin ei olisi ikinä nähnyt tähtiä ja sitten saisi yhtäkkiä nähdä ne." (s. 319)

  

Pidin eniten kirjan alkupuolesta ja Kyan kasvutarinasta sekä huiman eläväisestä luontokuvauksesta, mutta lopun iso juonikäänne pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. Vaikka tässä on niin mahdottoman paljon kaikkea, mikään osa ei tuntunut turhalta tai syönyt jonkin toisen teeman vaikuttavuutta. Syystäkin on siis tämä tarina saanut niin paljon huomiota. Pitänee katsoa myös filmatisointi tästä. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Sydäntä särkevä kasvutarina, murhamysteeri ja lumoava kertomus luonnon kauneudesta.
  
Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään.
  
Suon villi laulu on ollut valtaisa myynti- ja arvostelumenestys Yhdysvalloissa, minkä lisäksi se ilmestyy yli 40 muussa maassa. Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö on ostanut teoksen filmatisointioikeudet.

  

Suomentanut: Maria Lyytinen, 414 sivua, WSOY 2020
  
Alkuperäinen nimi: Where the Crawdads Sing (2018)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• Megan E. Freeman: Alone
• Tara Westover: Opintiellä
• Beth Lewis: Suden tie
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Rick Yancey: 5. aalto
• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
• Anni Kytömäki: Kivitasku
• Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
• Murray Bail: Eukalyptus
• Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
  

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

"Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissakin asioissa."

  

    

Soittolistani kirjalle: Vangelis: Alpha, Walk The Moon: One Foot, Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, Of Monsters And Men: Little Talks, Roger Subirana: Between Worlds, Symphony of Science feat. Neil deGrasse Tyson & Brian Cox: Onward to the Edge

  

Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview'ssa, Coloradossa, Amerikan yhdysvalloissa, planeetalla Maa. Olen yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, Yhdysvallat on kaksisataaneljäkymmentäkaksi ja Maa on 4,5 miljoonaa vuotta vanha. En tiedä, kuinka vanha meidän talo on. (s. 7)

Jack Chengin romaanin Kosmoksessa tavataan päähenkilö Alex äänittää maan ääniä kultaiselle iPodille sankarinsa Carl Saganin innoittamana. Hän on nimennyt koiransakin tuon tähtitieteilijänä, astrofyysikkona, astrobiologina ja tieteen yleistajuistajana tunnetun sekä Cosmos tv-sarjaa ennen Neil deGrasse Tysonia tehneen miehen mukaan. Kirja muistuttaa päiväkirjaromaania, sillä jokainen luku on yksi äänitiedosto.

Alex on rakentanut raketin, jonka aikoo laukaista Sharfissa, rakettifestivaaleilla. Raketin kyytiin on tarkoitus laittaa tuo iPod äänitteineen, jotta maapallon ulkopuolinen elämä voisi saada päivitettyä tietoa ihmisistä. Alex on sopinut Rocketforum.orgissa tuntemiensa käyttäjien kanssa osittaisesta kimppakyydistä autiomaahan lähelle New Mexicon Albuequerqueta. Homma meinaa epäonnistua jo alussa, sillä Alex on liian nuori matkustamaan yksin junassa. Onneksi vähän vanhempi, tuntematon poika auttaa esiintymällä Alexin isoveljenä. Matkan aikana Alex tapaa paljon uusia uskomattoman hyväsydämisiä ihmisiä, joista osa on mukana loppuun saakka.
 
Tämä antaa kattavan kuvan koko teoksesta, sillä Alexille tapahtuu vastaavaa pitkin tarinaa. Onnia onnettomuudessa. Mikä onkin hyvä, sillä kotona ei onnea paljon ole. Isoveli on muuttanut toiselle paikkakunnalle työskentelemään ja lähettää rahaa taloudenhoitoon. Äiti puolestaan makaa joko sängyssä, tuijottaa tv:tä tai on pitkällä kävelyllä. Alex toteaa, että äidillä on toisinaan tällaisia hiljaisia päiviä, jolloin on hänen tehtävänsä käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Ilman koiraa ja rakettiharrastusta pojalla mahtaisi olla aika paljon kurjempaa.

Ehkä kun olette saaneet minulta kultaisen iPodin, tulette maahan, ja siihen mennessä meidän planeettalla ei ole enää ihmisiä, koska tulitte katsomaan liian myöhään. (s. 81)

Alex on tehnyt tilin Ancestry.comiin. Hänen äitinsä on kotoisin Filippiineiltä ja isän, joka oli kuollut kun poika oli ollut vielä liian pieni muistamaan, suku on tullut Euroopasta joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivuston kautta Alex saa tietää miehestä, jolla on sama nimi ja sama syntymäpäivä, mutta joka asuu Las Vegasissa. Niinpä Alex päätyy tuohon kaupunkiin selvittämään, olisiko hänen isänsä sittenkin hengissä.

Alex on reipas, hauska ja fiksu pikkukaveri. En muista milloin viimeksi kirja on saanut minut naurahtelemaan ääneen, mutta tämä lukukokemus kuuluu niihin. Poika kuvaa esimerkiksi yhden toisen rakettiforumilaisen partaa kilinparraksi, koska se ei ole kasvanut vielä täyteen mittaan ollakseen pukinparta. Tarinalla on kuitenkin muitakin puolia, aika synkkiäkin, mutta hyvässä tarinassa kuuluukin olla monia tasoja. Tässä jälleen suosituksen arvoinen teos, jota aikuisenkin sopii lukea.
 

Mietin mitä ajattelette, kun kuuntelette näitä äänityksiä ja kuulette millaisia ääniä kuuluu maaplaneetan pojasta, joka yrittää olla urhea, pojasta, joka yrittää löytää totuuden, joka rakastaa perhettään ja ystäviään ja koiraansa - koiraa jonka hän nimesi sankarinsa mukaan. (s. 322)

    

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää.

  

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 322 sivua, Aula & Co 2017

Alkuperäinen nimi: See You in the Cosmos (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Aamulehti, Pauline von Dahl, The YA Diaries, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapöllön huhuiluja, Loputonta lukemista, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Hemulin kirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista,  Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

"Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen
maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut."

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on paljon muutakin kuin kauniskantinen teos. Se on kertomus ystävyydestä, lapsen kasvusta nuoreksi, muutoksista ja sopeutumisesta, kuolemasta ja luonnon tutkimisesta.

Sanon heti alkuun, että samaistuin suuresti teoksen päähenkilöön, 12-vuotiaaseen Suzannaan. Tämä vaikuttaa keskeisesti lukukokemukseeni, mutta olen sitä mieltä, että teos on hyvä myös omilla ansioillaan ja toivon sen löytävän mahdollisimman monen lukijan käsiin. Suzy on hieno, täyteläinen hahmo. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, vaikka he ovat eronneet. Lisäksi hänellä on isoveli Aaron, jolla on poikaystävä Rocco.

Kaikki nämä otukset olivat kovin kummallisia, ne näyttivät melkein avaruusolennoilta. Ne olivat kuin avaruusolentoballerinoja, jotka tanssivat tarvitsematta lainkaan musiikkia. (s. 24-25)

Suzy, tai kuiten äiti häntä kutsuu: Zu, on menettänyt parhaan ystävänsä vähän aikaa sitten. Franny hukkui kesälomareissulla. Suzylle uutinen on kaksinkertaisesti surullinen, sillä tytöt olivat ajautuneet erilleen vähän aikaisemmin, vaikka heidän oli tarkoitus olla aina ystäviä. Suzy oli kiinnostunut eri asioista kuin Franny. Suzy tiesi sellaiset asiat kuin että hiki ja virtsa ovat steriilejä ja Frannya puolestaan kiinnostivat mekon helman pituus ja hiusten muotoilu.  

Olin lapsena hyvin samanlainen kuin Suzy. Olin kiinnostunut luonnosta, niin kivistä, kasveista kuin eläimistä ja tutkin niitä paljon vapaa-ajallani kirjoista ja koska asuin lapsuuteni maalla, niin ulkonakin. Keräsin kiviä, prässäsin kasveja ja kirjoittelin lintukirjaa. Viidennen ja kuudennen luokan aikana moni luokkakaveri alkoi pohtia ulkonäköä, vaatteita ja ihastumisia, joskin 90-luvun loppupuolella maalaiskoulussa sellainen ei vielä ollut lähellekään sellaista kuin nykyään kouluissa.

Minä käytin mm. siskon tekemää persikan väristä Muumi-collegea, alelaarista löytynyttä vihreä-mustaa ruudullista hupparia, joka oli todennäköisesti tarkoitettu ensisijaisesti pojille ja second hand vaatteita (ennen kuin sellainen oli ns. hyväksyttävää). Olin silloin ja edelleenkin hyvin rento pukeutuja, enkä kauheasti mieti onko jokin vaate tai kengät tarkoitettu mies- vai naisoletetuille, jos se tuntuu hyvältä päällä eikä se päällä ole aivan mahdoton katsoa peilistä.

Ymmärrän siis omakohtaisesti tilanteen, jossa Suzy jää kaveriporukan ulkopuolelle. Lisäksi Suzy aloittaa Frannyn kuoleman jälkeen epäpuhumisen, joka on alatipuhumisen vastakohta. (Todettakoon tähän, että moni tuttu on ehdottanut minulle, että ostaisin t-paidan, jossa lukee Omituinen höpöttäjä, koska puhun niin paljon ja erikoisista aiheista.)

Tiesittekö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkellä olla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20)

 
Teoksessa kuvataan noin yhden lukukauden tapahtumia. Joka toisessa luvussa on Suzyn muistoja ajasta Frannyn kanssa. Suzy tekee tutkielmaa meduusoista ja samalla surutyötä. Vanhemmat vievät puhumattoman tyttärensä terapiaan, joka ei auta, mutta he eivät keksi muutakaan. Onneksi Suzyn biologian opettaja on ihana aikuinen ja omalla, epäortodoksisella tavallaan auttaa tyttöä eteenpäin.
 
Jos pidät R.J. Palacion Ihmeestä tai Jack Chengin teoksesta Kosmoksessa tavataan (josta on tulossa postaus blogissani lähiaikoina), niin lue tämäkin. Minulle Mitä sain tietää meduusoista on kolmikosta paras, mutta kaikki ne ovat todella onnistuneita teoksia varhaisnuorille ja sitä vanhemmille. Niissä on paljon samaa, mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Pidän pisamistasi, siitä miten ne näyttävät tähtikuvioilta ihollasi. (s. 29)

 

Alemman kirjan meduusat Kerby Rosanesin värityskirjasta Imagimorphia.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tarina surusta, ystävyydestä, tiedonjanosta. Uteliaille lapsille, kaikkialla.

Luokkatoverien mielestä Suzy on pöpipöpi. Suzy ei tiedä oikeita asioita. Kuten sitä miten hiussolki kiinnitetään otsatukkaan niin, että se näyttää söpöltä muttei liian lapselliselta. Sen sijaan Suzy tietää kaiken lepakoista ja kiiltomadoista. Ja sen, että jotkin sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa. Se riittää hädin tuskin kahteentoista vuoteen.

Pahinta on, ettei Suzy ehtinyt pyytää Frannylta anteeksi. Joskus asiat vain tapahtuvat ei ole mikään selitys kun paras ystävä hukkuu. Mutta se on ainoa selitys siihen hetkeen asti, kun Suzy seisoo akvaariotalossa ja katsoo uivia meduusoja. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi todistanut jotakin tärkeää.

  

Ali Benjamin asui lapsena talossa jota naapurit sanoivat kummitustaloksi ja vietti loputtomasti aikaa jahdaten ja tutkien ötököitä ja sammakoita. Hänestä tuli kirjailija.

  

Suomentanut: Marianna Kurtto, 278 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Thing About Jellyfish (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Pieni kirjasto, Kirjapöllön huhuiluja, Evarian kirjahylly, Siniset helmet, Lukutoukan kulttuuriblogi

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Lukupiirissä | Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen

"Laskeudu, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulin aukkoon, jota Scartassin varjo koskettaa ennen heinäkuun ensimmäistä päivää, niin pääset maan keskipisteeseen, kuten minä olen tehnyt."
~ Arne Saknussemm

   

    

Huhtikuun lukupiirikirja

   

Jules Vernen klassikkoromaanin Matka maan keskipisteeseen (jonka kolme ensimmäistä käännöstä nimellä Matkustus maan keskipisteeseen) perusidea lienee tuttu suurimmalle osaa ihmisiä. Professori Otto Lidenbrock löytää vanhan norjalaisen kirjan välistä pergamentin, jossa on riimukirjoitusta. Jotta viestin pystyy lukemaan, on ensin avattava salakirjoitus. Lopulta ratkaisun keksii professorin orpo veljenpoika Akseli. 

  

Viesti kertoo, kuinka 1500-luvulla elänyt alkemisti Arne Saknussemm on mennyt islantilaisen tulivuoren kraateriin ja löytänyt sieltä reitin maan keskipisteeseen. Akseli on hyvin epäileväinen, tarinan todenperäisyydestä, sillä hänen käsityksensä mukaan maan sisus on sulaa kiviainesta. Professori järjestää vastauseista huolimatta tutkimusmatkan Islantiin. Tapahtumia kuvataan Akselin näkökulmasta. Tie maapallon uumeniin kuitenkin löytyy lopulta ja siellä professori Lidenbrock, Akseli ja heidän islantilainen oppaansa Hans kohtaavat kaikenlaisia vaikeuksia. "Ajatus eksyä tähän pimeään sokkelomaailmaan oli kammottava." (s. 113)

  

Kaikki olettamukset, että tuo sisus olisi jotakin muuta kuin juoksevaa ja valkohehkuista massaa, olivat mielettömiä. (s. 87)

  

Miksihän kotiapulaisten nimi on lähes aina Martta? Onko kyseessä todella suosittu nimi, luokkaerojen osoittaminen, kutsumalla kaikkia palvelijoita geneerisesti Martaksi vai jonkinlainen titteli, eikä sinällään varsinainen etunimi, niin kuin Orjattaresi-romaanissa? Teoksessa ei ole kovinkaan montaa naista Martan lisäksi, mutta he edustavat monelaisia naiseuden osa-alueita. Professorilla on suojattina Graüben-niminen tyttö, joka on Akselin kihlattu. "- Minä olisin päinvastoin hyvin halukas lähtemään itse mukaan. Mutta minunlaisestani tyttörukasta siellä olisi vain vaivaa." Lisäksi Islannissa kohdataan 19 lapsen äiti ja pari muuta vaimoa.

Romaanin Islannissa kirjastonkirjat kiertävät kädestä käteen kaikkien saarelaisten luona "Sen sijaan, että antaisimme kirjojen homehtua rautaristikon takana kaukana tiedonhaluisten ulottuvilta" ja palaavat vasta vuoden tai parin päästä takaisin kuluneina ja loppuun luettuina, "sillä lukuhaku ikivanhalla ja jäisellä saarellamme on hyvin suuri" (s.56). Jokainen talonpoika ja kalastaja osaa lukea ja käyttää tätä taitoa. Voisipa samaa sanoa suomalaisistakin...

   

Olin saanut tämän retken aikana hämmästyä monta kertaa. Luulin olevani jo täysin parkkiintunut yllätysten varalta, mutta nähdessäni nämä kaksi kolmesataa vuotta sitten piirreetyt kaksi kirjainta, haukoin henkeäni. (s. 217)

Tämä oli ensimmäinen Verneni. Olen keräillyt vuosien varrella useita Vernen teoksia ja hyllyssä odottelee mm. Maailman ympäri 80 päivässä, Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä ja Höyrytalo. Näistä tietenkin eniten kiinnostaa ensin mainittu, koska pidin lapsena niin paljon samannimisestä animaatiosarjasta (saatoin olla jopa hieman ihastunut antropomorfiseen Phileas Foggiin, samoin kuin Prätkähiirten Turboon).

  

Kaikki on varmaan kuvittelua. Olen vain nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. (s. 40)

  

En tiennyt etukäteen, että iso osa tapahtumista sijoittuu Islantiin (missä tutkimusmatkailija syövät mm. skyriä!), yllätyin myös tekstin sujuvuudesta, joskin petyin hieman lopun antiklimaattisuuteen, sillä jännitettä oltiin kasvatettu koko kirjan ajan, eikä päätös palkinnut niin ruhtinaalisesti kuin potentiaalia olisi ollut. Teoksen voisikin tiivistää sanontaan "tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka sinne".

Hihittelin tahattomasti luettuani pimpsikivi-sanan, joka on googlaamisen perusteella hohkakiven vanha nimitys (on kyllä syystäkin vaihdettu). Lukemani painos on lyhennetty alkuperäisestä, enkä tiedä kuinka paljon vähemmän sisältöä tässä versiossa. Tarina tuntui kuitenkin loogiselta, enkä pysty sanomaan, mistä kohtaa tekstiä olisi leikattu pois. Muutamia todella outoja kenties kääntäjän tekemiä virheitä tekstistä kylläkin löytyy:

• Mainitaan, että on maanantai 1. heinäkuuta ja pari sivua myöhemmin puhutaan seuraavasta päivästä, joka on tiistai 30. kesäkuuta
• Tutkimusmatkaajilla on mittari, joka näyttää 150 asteeseen saakka, mutta teoksen loppupuolella mitataan 163 asteen lämpötila (miten ne ylimääräiset 13 astetta mahtuivat skaalaan?)
• Puhutaan sekaisin peräsimestä ja ruorista nopeasti kyhätyn lautan yhteydessä
• Mainitaan Ohio-joelta 1901 löytynyt fossiili, vaikka kirja on kirjoitettu 1864 ja tarina tapahtuu vuonna 1863 (tämä voi olla suomentajan tai myöhempien painosten lisäys)

   

Sitattikunniamaininta: "Oli meidän asetuttava yöksi autioon ja hyvin ränsistyneeseen mökkiin, missä arvattavasti kaikki pohjoisen tarujen peikot ja menninkäiset mielellään pitivät majaa." (s. 76)

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tänään on Jules Verne maailman luetuin kirjailija.

Ranskalaisen kertojamestarin Jules Vernen menestyksen salaisuus johtuu hänen kaukonäkijän kyvyistään. Osasihan hän jo 100 vuotta sitten kuvata tenhoavasti matkaa kuuhun ja kuun ympäri. Astronauttien saavutukset ovat tehneet hänen kuvitelmistaan tosia. Ei siis ihme, Jules Verne on jälleen ajankohtainen. 

"Matkustus maan keskipisteeseen" avaa "kuuman linjan" planeettamme uumeniin. romaanin sankari on saksalainen professori Otto Lidenbrock, joka veljenpoikansa Akselin ja islantilaisen oppaansa Hansin kanssa suorittaa jännittävän, jopa hengenvaarallisen matkan maan keskipisteeseen. Tutkimusretkeilijät selviytyvät toinen toistaan kiperimmistä tilanteista kylmäverisyytensä ja rohkeuetensa ansiosta. Jules Vernen kiehtovaa, huumorin sävyttämää kerrontaa seuraavat mielellään sekä nuoret että vanhat. Jännityksen latautuessa ja purkautuessa yhä uudestaan lukija pysyy juonessa tiiviisti mukana kirjan kannesta kanteen.

   

Lyhentäen suomentanut: Matti Karjalainen, 248 sivua, Valistuskirjat 1966 (ensimmäinen käännös ryúotsinnoksesta 1879, uusin käännös nimellä Matka maan keskipisteeseen 1974, Pentti Kähkönen, WSOY)

  

Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre (1864)

  

Maan uumeniin on matkattu myös täällä: Sonjan lukuhetket, Ihminen välissä
   
Samantyylisiä kirjoja: Virve Sammalkorpi: Paflagonia perilliset, Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia, Jeff Long: Helvetin piirit ja Helvetin sydän, Robin Cook: Kaappaus, Lincoln Child: Uusi Atlantis, Raymond Khoury; Merkki, Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

"Toivon näkeväni jotain, mitä kukaan ei ole vielä nähnyt - ja tallentavani 

kertomukseni siitä tulevia sukupolvia varten. Silloin voin kuolla onnellisena."

~ Iax Agolasky

  

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 49. Kirja, jonka henkilöt kohtaavat vaikeita luonnon olosuhteita, Suomi(ko) 100: Teema: erilaisuus, vähemmistöt

  

Virve Sammalkorven vähän aikaa sitten Savonia palkitun teoksen Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut tarina pohjaa Pekka Nikruksen 1990-luvulla toteuttamaan valokuvasarjaan Varjojen lapset - muistuttaen hieman Ransom Riggsin teosta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, jonka tarina on syntynyt vuosikymmenten takaisten, erikoisten valokuvien ympärille. Sammalkorpi oli aluksi halunnut kertoa valokuvien lasten tarinan heidän itsensä kertomina, mutta kirjoittamisen aikana Iax oli noussut teoksen keskeiseksi henkilöksi.

    

En ollut kuullut tästä pienoisromaanista juurikaan mitään ennen palkintoa. Kannen olin nähnyt ainakin kerran vilahtavan kirjablogistaniassa, mutta muutoin lähdin aivan puhtaalta pöydältä kirjan kanssa ja sisältö pääsikin yllättämään erittäin positiivisesti. Ollessani puolivälissä kirjaa luin jostain väitteen, että teosta voi lähestyä niin historiallisena romaanina kuin fantasiakirjanakin. Tämä pitää mielestäni paikkaansa. Hienoa, että nämä hieman erikoisemmatkin teokset päärjäävät kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sammalkorven teos voitti. Se saanee paljon ansaittua huomio palkinnon myötä.

  

Fragmentaarisena säilyneen fiktiivisen päiväkirjan sivujen kirjoittaja on Iax Agolasky, Ranskassa asuva, mutta Venäjällä 1795 syntynyt nuorimies, joka on Luoteis-Venäjälle vuonna 1819 suuntautuvan tutkimusmatkan tulkki. Académie des sciencen professori Moltique on anropologi, joka haluaa tutkia huhua metsässä asuvasta erikoisesta ihmisryhmästä, jonka ensin ajattelee olevan myyttisen Palflagonian kansan jälkeläisiä. 

  

Jokaista löytöä kohti tarvitaan lukuisa määrä haaveilijoita ja seikkailijoita kokeilemaan, erehtymään - ja viitoittamaan tietä itseään viisaammille ja onnekkaammille. (s. 7)

  

1800-luku kuvataan teoksessa suuren mullistuksen aikakautena, mitä se todella onkin. Kun Iax lähtee tutkimusmatkalle, ovat sellaiset meille arkipäiväiset asiat kuten auto, kamera ja sähkövalo vasta ajatuksen tasolla, joskin ne realisoituvat vielä Iaxin elinaikana. Moltique on tunnettu ranskalaisten tiedepiirien kohahduttamisesta ja vaikka Iax ihailee tutkijaa, hän arvelee tämänkin retken olevan vain uusi julkisuutta tavoitteleva tempaus. Samainen mies on nimittäin väittänyt löytäneen todistusaineistoa itsestään lumimiehestä, vaikka Iax ei tähän ihan kokonaan usko. 

  

Emme silti voisi olla koskaan täysin varmoja siitä, mikä on totta, mikä harhaa. (s. 137)

   

Melko pian saavuttuaan syrjäiseen, venäläiseen metsään tutkimusseurue löytää luolan, jossa asuu joukko erikoisen näköisiä lapsia. Iax ja Moltique, jonka saneluita mies tulkkaamisen lisäksi kirjaa ylös, eivät kuitenkaan pääse yhteisymmärrykseen, ovatko asukkaat eläimiä vai lapsia, sillä kaikilla heidän näkemillään lapsilla on jokin eläimellinen piirre, esimerkiksi paksu turkki. Joidenkin eläimellinen piirre on toisia hienovaraisempi, eikä näy päällepäin. 

  

Tämä johtaakin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin ihmisyyden määrittämisestä ja siitä, mitä tieteen nimissä lapsille saa tehdä. Iax itse kutsuu luolan asukkaita lapsiksi, sillä hän näkee heidät inhimillisinä olentoina fyysisistä eroistaan huolimatta. Iax solmiikin läheiset suhteet tutkimuskohteisiin ja saa kuulla lasten surullisista kohtaloista, kuinka heidä on hylätty poikkeavina elämään keskenään.

  

On vaarallista olla erilainen paikassa, jossa kaikki muut ovat keskenään samanlaisia. (s. 73)

  

Vaikka suuri osa Iaxin muistiinpanoista on tuhoutunut, tarjoavat katkelmat ja muutamat pidemmätkin päivitykset kattavan kuvan leirin tapahtumista. Onneksi Iax usein viittaa myöhemmissä merkinnöissään aiempiin tapahtumiin, joista ei ole säilynyt muuta tietoa. Välillä kuvailu saavuttaa samoja inhorealismin tasoja kuin Audrey Mageen Sopimus, etenkin kun tutkimusmatka pitkittyy ja jo valmiiksi hieman kyseenalaisten miesten mielenterveys on koetuksella. 

  

Olen luonteeltani ja koulutukseltani enemmän kielitieteilijä ja tarinoiden tallentaja. Minä haaveilen ajatusten kuolemattomuudesta, en niinkään elämän mysteerien ratkaisemisesta. (s. 23)

  

Paflagonian perilliset on melankolinen, vangitseva kuvaus mielikuvitusta ruokkivista ihmishybrideistä, tieteen etiikasta ja tutkimusmatkailusta, unohtamatta pohjoisen luontoa, joka tarjoaa omat haasteensa niin seurueelle kuin luolan lapsille. Teos on Sammalkorven seitsemäs julkaisu.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Toukokuussa 1819 nuori Iax Agolasky lähtee professori Moltiquen apulaisena pitkälle matkalle kohti Luoteis-Venäjää. Tutkimusretken tarkoitus on etsiä alueella huhutusti elävän metsänkansan jäseniä. Heitä löytyykin, mutta heillä on häntiä, koko vartalon peittävää karvoistusta, pimeässä näkeviä silmiä... Missä kulkee raja ihmisen ja eläimen välillä - ja onko sillä merkitystä? Tutkumusretkikuntaa avustavilla työmiehillä on puolestaan metsänkansan varalle omat julmat suunnitelmansa...

   

Paflagonian perilliset vangitsee synkanlumoavalla maagisrealistisella tunnelmallaan - runollinen tarina limittää toden ja kuvitellun, kauniin ja kauhean. Romaani perustuu Pekka Nikruksen taidevalokuviin.

    

137 sivua, Karisto 2016

   

Varjojen lapsista on luettu myös täällä: Kiiltomato, Eniten minua kiinnostaa tie, Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Ullan luetut kirjat

   

Samantyylisiä kirjoja: Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari, Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, Murray Bail: Eukalyptus

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Paljon tähtiä on aina parempi kuin vähän. Sama pätee myös variksiin, 
vaikka tiedän, etteivät kaikki ajattele kuten minä."

    

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkastu Risingshadow-sivustolla 8.11.2015. 

  

Karen Joy Fowler tunnetaan Suomessa parhaiten hänen kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä teoksestaan Jane Austen -lukupiiri. Hänen uutta teostaan, Olimme ihan suunniltamme, markkinoitiin kirjasyksyn yllättävimmäksi kirjaksi. Väitteelle on vaikeaa löytää tukea.

  

Päähenkilönä seurataan Rosemary Cookea. Muistelmanomainen teos alkaa Rosemaryn sanoin keskeltä, vuodesta 1996, kun hän oli yliopistossa. Takaumien kautta kerrotaan naisen lapsuudesta, joka on kirjan tapahtumien kannalta sen kiinnostavin osuus. Rosemaryllä on isoveli Lowell ja samanikäinen sisko Fern. Fern kuitenkin katoaa tyttöjen ollessa viisivuotiaita, eikä hänestä puhuta enää. Lowell suistuu raiteiltaan ja karkaa tapahtuman myötä kotoa. Vuosia myöhemmin hän on eläinaktivisti.

  

Olimme ihan suunniltamme kertoo tarinan perheestä, jossa vanha salaisuus on vuosien ajan nakertanut ihmissuhteita. Psykologi-isä on alkoholisoitunut ja äidin hermot ovat koetuksella. Lapsena varsin puheliaasta Rosemarystä on kipuilunsa myötä tullut lähes mykkä nuori nainen. Lowell puolestaan on kuin komeetta, joka toisinaan pyyhkäisee perheenjäsentensä ohitse ja sekoittaa pakkaa.

     

Kun olohuoneessa on näkymätön norsu, sen kärsään kompastuu väistämättä silloin tällöin. (s. 165)

    

Sirpaleista kootaan hitaasti kuvaa tapahtumista, eikä Fowler näytä kaikkia kortteja heti alussa. Kun teos etenee siihen suureen juonipaljastukseen, jonka vuoksi teosta on arvostettu paljon, osa lukijoista varmasti putoaa tuolilta, mutta toisille paljastus ei välttämättä herätä yhtä vahvaa tunnetta. Koko teos on koottu tuon yhden näppärän pikku juonenkäänteen ympärille jättäen kaiken muun ympärillään hieman latteaksi.

  

Vahvimmillaan Fowlerin teos on pakottaessaan lukijat pohtimaan tieteen etiikkaa ja eläinkokeiden tarpeellisuutta. Kirjailijan valitsema tapa tuoda nämä aiheet lukijansa eteen ei välttämättä ole paras mahdollinen, sillä näitä teemoja ei mainita teoksen takakannessa tai muissakaan kirjan tiedoissa - poikkeuksena Finlandia-voittaja Jussi Valtosen siteeraus teoksen etukannessa. Olisikin kenties ollut hedelmällisempää saattaa lukijalle jo etukäteen tietoon millaisesta kirjasta on kyse, jolloin merkittävälle juonenkäänteellekin olisi kenties annettu enemmän vaikuttavuutta.

  

Rosemary on haastava päähenkilö, johon samaistuminen on vaikeaa. Parasta romaanin päähenkilössä on hänen rakkautensa kirjoihin ja kirjallisia viittauksia viliseekin teoksen sivuilla runsaasti. Sieltä löytyivät niin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, Katherine Patersonin Silta salaiseen maahan kuin Thomas Moren Utopia.

  

On mahdollista, että olen teidän näkökulmastanne katsoen vain avaruusolentojen liikuttelema järjetön sätkynukke. (s. 315)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kirja joka takuulla yllättää

   

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta valintoja. Hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.

  

Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet. Veljen odottamaton yhteydenotto auttaa Rosemarya selvittämään, mitä lopulta tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan. Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

   

Samankaltaisia teoksia: Sara Gruen: Apinatalo, Bernard Beckett: Genesis, Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Suomentanut: Sari Karhulahti, 362 sivua, Tammi 2015

   

Alkuperäinen nimi: We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

   

Teoksesta muualla: Helsingin Sanomat, Image, Risingshadow, Kirjavinkit, Suomi lukee, Kirjasieppo, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kasoittain kirjoja, Kirjakko ruispellossa

Jeff VanderMeer: Hävitys - Eteläraja-trilogia 1

"Tehtävämme oli yksinkertainen: meidän piti jatkaa hallituksen työtä 

X-alueen arvoitusten tutkimiseksi hitaasti perusleiristä edeten."

    

      

Kuulin Nebula-palkitusta Jeff Vandermeerin Hävityksestä ensimmäisen kerran kokeiltuani Oulun kaupunginkirjaston Lukuopaspalvelua. Teos oli yksi saamistani kirjavinkeistä. Vasta, kun näin teoksen kannen, tajusin, että se on viime aikoina noussut esille monissa seuraamissani kirjablogeissa, mutta en ollut aikaisemmin tutustunut teokseen sen pidemmälle. Niinpä luettuani Liken sivuilta kirjan kuvauksen, tiesin, että minun on pakko varata teos kirjastosta ja lukea se mahdollisimman pian. 

  

Sain kirjan todella nopeasti ja ehdin lukea sen ennen Helsingin kirjamessuille lähtöä. (Reissukirjanani on kuukauden lukupiiriteos, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.) Hävitys on todella nopealukuinen teos, eihän siinä ole paljoa yli 200 sivua, mutta se ansaitsee vuoden oudoimman opuksen palkinnon. 

  

Kuinka kuvailisin lukukokemusta? Otteessaan pitävä, tuore, kiihkeä, hämäävä, jännittävä, erilainen. 

  

Teoksen kertojana toimii merkilliselle alue X:lle lähetetyn retkikunnan biologi, jonka lisäksi ryhmään kuuluu psykologi, antropologi ja maanmittaaja. Kaikki 12. retkikunnan jäsenet ovat naisia. Hahmojen nimiä ei mainita missään vaiheessa, vaan heitä kutsutaan aina ammattinsa mukaan. Tehokas tyylikeino VanderMeeriltä riisua hahmoiltaan nimet, identiteetin yksi rakennuspalikoista. 

    

Alue X havaittiin ensimmäisen kerran n. 30 vuotta sitten. Sen jälkeen Eteläraja-niminen hallituksen yksikkö on lähettänyt eri alojen ammattilaisista koostettuja ryhmiä tutkimaan aluetta ja selvittämään, mitä siellä tapahtuu. Retkikuntien tarvikkeet ovat aina vanhoja, eikä heillä ole kelloja tai kompasseja tai mitään elektronisia laitteita. 

   

Biologilla on alueesta X tietoja vain sen verran, mitä hänen esimiehensä ovat kertoneet. Mediassa X-alueesta puhutaan ekokatastrofin kohdanneena, luonnontilaisena ja rajattuna alueena. Lisäksi alueesta kerrotaan lukijalle biologin aistihavaintojen perusteella. Karttaa tai selvää kuvaa ei koskaan tarjota. Biologin luotettavuutta kertojana voi epäillä, vaikka mitään muutakaan kanavaa tiedolle ei tarjoilla. 

  

Syvyyttä biologiin saadaan hänen muistikirjaansa tallettamien takaumien myötä. Nainen kertoo, kuinka hänen ja aviomiehensä liitto oli alkanut rakoilemaan, kuinka biologi lähti yksin kävelemään, hakeutui tyhjälle tontille havainnoimaan sen omaa, suljettua ekosysteemiä. Kertomukset eivät kuitenkaan ole irrallisia, vaan sidoksissa vahvasti X-alueen tapahtumiin. Jälleen yksi merkki VanderMeerin nerokkaasta tavasta käsitellä lukijaansa. 

  

Kauan sitten täällä oli ollut kaupunkeja, ja kohtasimme aavemaisia jälkiä ihmisasumuksista: hajoavia mökkejä, joiden punertavat katot olivat romahtaneet, puoliksi maahan painuneita vankkurinpyörien pinnoja ja tuskin havaittavia merkkejä karja-aitauksista, pelkkiä ääriviivoja karisseista havuista syntyneessä mullassa. (s. 9)

  

Hävitys pakenee määrittelyjä. Se on erittäin hyvä esimerkki uuskummasta, rajat ja kaanonit rikkovasta kirjallisuudesta. Se ei tarjoa valmiiksi pureskeltuja vastauksia, eikä sitä pysty selittämään. Hävitys on koettava itse. VanderMeerin taidokas kirjoitustyyli (sekä Niko Aulan tasokas käännös), asioiden hidas paljastuminen ja painostava tunnelma tekevät Hävityksestä teoksen, joka jättää vahvan jäljen lukijaansa. 

  

Suosittelen Hävityksen jo lukeneita tutustumaan Albert Sanchez Piñolin Kylmään ihon. Itse luin sen jo lukiossa ja löysin teoksen kesällä omaankin hyllyyn (uusintalukua odottamaan). Muistikuvieni mukaan siinä on jotain samaa kuin VanderMeerin teoksessa. Vahva lukukokemus sekin. Hävitystä on verrattu myös Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkeriin ja Stanislaw Lemin Eedeniin - joista kumpaakaan en ole itse vielä lukenut, mutta ovat kuulemani perusteella varsin mielenkiintoisia teoksia.

  

Eteläraja-trilogian toinen osa, Hallinta, on ilmestynyt lokakuussa 2015, mutta sen käännöksestä vastaa Aulan sijaan mm. Siilo-saagan suomentanut Einari Aaltonen. Toivottavasti kääntäjän vaihdos ei vaikuta teoksen tyyliin. 

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten tuntemattoman voiman eristämäksi. Sinne lähetetyille retkikunnille on aina käynyt huonosti. Nyt retkikunta 12 yrittää saada selvyyttä rajan takaisesta todellisuudesta. Alue ylittää kuitenkin heidän hurjimmatkin odotuksensa. Herää kysymys, onko retkikunnalle valehdeltu alusta lähtien.

     

Samantyylisiä kirjoja: Albert Sanchez Piñol: Kylmä iho, Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari, Hugh Howey: Siilo, Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä, Bernard Beckett: Genesis, Beth Revis: Shades of Earth, Leena Krohn: Hotel Sapiens

  

Suomentanut: Niko Aula, 222 sivua, Like 2015

   

Alkuperäinen nimi: Annihilation - Book 1 of The Southern Reach Trilogu (2014)

   

Hävityksen herättämiä ajatuksia muualla: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Tähtivaeltaja 3/2015, Kirjavinkit, Dysphoria, Oksan hyllyllä, Matkalla tuntemattomaan

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce #1)

"Tämä ei ollut Grimmin satu: tämä oli kertomus Flavia de Lucesta."

      

Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaista syvensi varjoja ensisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini. (s. 35-36)

  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 10. A mystery or thriller, Reading the Rainbow: Vihreä

Dekkarit ovat minulle vähemmän tuttu genre, mutta ajattelin haastaa itseni jo ihan Nettilukutoukkien kesälukuteemavalintojen vuoksi ja mennä kokeilemaan kepillä jäätä - onhan murhien ratkominen mitä perinteisin kesällä luettava kirjallisuuden laji. Piiraan maku makea on ollut ilmestymisestään saakka lukulistallani ja saatuani sen Kirjavälityksen kiertueen Oulun tapahtumassa viime vuonna, nousi se lukulistallani useaamman pykälän korkeammalle. Tarkoitus oli saada bloggaus ulos jo dekkariviikolla, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen kuin lukumaratonissa.

  

Alan Bradleyn luoma 11-vuotias, hurmaavan pikkuvanha Flavia de Luce on kertakaikkiaan ihastuttava nuori neiti. Samastuin häneen hieman, sillä olin itsekin lapsena hyvin tarkkaavainen ja innostunut tukimaan asioita - joskaan sen yhtä aikuismaisen intohimoisesti kuin Flavia. Hänellä on käytössään erään aikaisemman de Luce-suvun edustajan jälkeensä jättämä laboratorio-siipi, jossa tyttö tekee parhaansa ansaitakseen suloisen myrkynkeittäjän tittelin.

  

Flavia elää sukunsa vanhassa kartanossa isänsä ja kahden siskonsa Daphnen (13) ja Ophelian (17) kanssa. Lisäksi talouteen kuuluu Dogger, yleismies, joka sodassa kokemiensa kauhujen vuoksi on päätynyt puutarhuriksi. Heidän luonaan käy myös kylässä asuva rouva Muller, joka laittaa ruokaa ja siivoaa, Daphne haluaa isona kirjailijaksi ja lukee paljon klassikoita, kuten Dickensiä. Hän kerää erityisen "säväyttäviä ilmauksia" ylös vihkoon. Vaikka Flavian välit sikoihinsa eivät olekaan lämpimät, pidin silti Daphnesta, hänen lukuharrastuneisuutensa vuoksi. 

  

Tapahtumat käynnistyvät hyvin mielenkiintoisesti Flavian ollessa sidottuna komerossa. Teoksen ensimmäinen lausekin on hyvin mahtipontinen: "Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri." (s. 9). Pian kodin portailta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki ja kurkkupenkissä makaa punatukkainen mies, jonka viimeinen sana on vale. Flavia ei voi vastustaa kiusausta tutkia näitä outoja tapahtumia, selvittää pohjia myöten muuikalaisen ja tämän murhaajan henkilöllisyydet. 

   

Inhottavan kasteisen kurkunvihreyden ja tummien lehtikasvien keskellä näkyi ihmisen naama. Se olisi hvin voinut olla sellainen taruolento, joka on puoliksi kasvi, puoliksi ihminen. (s. 36)

       

Tutkimuksesta ei tule helppo, mutta Flavialla on hyvä asenne vastoinkäymisiin: esteet ovat vain haasteita, jotka täytyy ratkaista. Ainoa ylittämätön este Flavian elämässä on hänen sukupuolensa,jonka vuoksi ihmiset tekevät hänestä ajankuvaan kuuluvia, mutta täysin perusteettomia esioletuksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja monen juonen käänteet olivat täysin yllättäviä. 

    

Piiraan maku makea muistuttaa klassista Agatha Christie -romaania (vaikka olenkin tuolta dekkarikirjallisuuden kruunatulta kuningattarelta lukenut vain Eikä yksikään pelastunut). Häneen jopa viitataan teoksessa: "ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjasa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse. kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin." (s. 327) Myös Sherlock Holmes mainitaan. Teoksessa on paljon samaa kuin suuresti nauttimassani Mari Strachanin esikoisromaanissa Hiljaisuus soi h-mollissa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin! Murhamysteerin lisäksi Bradleyn teos tarjoilee kauniisti kirjoitettuja kuvauksia.

   

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tällä kertaa bibliofiilin unelma: "Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa." (s. 65)

   

Sarjasta suomennettu jatkoakin (Kuolema ei ole lasten leikkiä, 2014) ja lisää tulossa elokuussa 2015 (Hopeisen hummerihaarukan tapaus). Englanniksi Flavia de Luce-sarjaa on ilmestynyt tähän mennessä yhteensä jo seitsemän osaa. 

    

Bradleyn teoksen myöstä saan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon kohdan MAISEMA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

    

Arvosana:

 
Takakannesta:

Saammeko esitellä: Flavia de Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta... ette kyllä ikinä usko. 

  

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

  

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen,on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vanijapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea  aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.
  

Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

    

Alkuperäinen nimi: Sweetness at the Bottom of the Pie (2009), Suom. Maija Paavilainen, 389 s. Bazar 2014

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2015)
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (ilmestyy elokuussa 2015)

Flaviaan on ihastuttu mm. täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Hurja, hassu lukija, Lumiomena, Cats and books and me, Ja kaikkea muuta, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyllä

Lukuviikko 20.-26.4.2015 "Minä lukijana"

     

Lukukeskuksen Lukuviikon tarkoituksena on tänäkin vuonna kannustaa lapsia ja nuoria lukemaan kirjoja. Omppu. Reader, why did I marry him? -blogista haastoi kirjabloggareita mukaan Lukuviikon tempaukseen esimerkiksi muistelemalla omia lapsuuden ja nuoruuden kirjakokemuksia tai pyytämällä omia lapsiaan kertomaan tuoreita kokemuksia. Minä päätin lukea haasteeseen puuteemaisia lasten kuvakirjoja aikuisen silmin.

Lapsi, sinä olet puu.

Metsässä on tuleva, kaikki.

~ Arto Seppälä

 
Idean teemaan sain nähtyäni erään ystäväni Facebook seinällä linkin tähän juttuun: Anna lapselle luontoyhteys - Hidasta elämää-blogista. Luontoyhteyden rakentamisessa ovat mielestäni osana myös kirjat, sillä niiden kautta voi antaa lapsen mielikuvitukselle polttoainetta, sekä tietopohjaisten kirjojen avulla opettaa vaikkapa metsän eläimistä ja kasveista, joita lukuhetken jälkeen voi yhdessä mennä etsimään luonnosta.
 
Puiden tai metsän lisäksi myös kuolema on monia valitsemiani teoksia yhdistävä tekijä. Kuolema on yksi osa elämää ja useissa lastenkirjoissa puut ovat toimineet elämän kiertokulun selittämisessä. Kuvakirjoissa kuolema esitetään yleensä rauhallisena ja kauniina, ei pelottavana tai uhkavana soveltuen hyvin pienille lukijoille, joille aihe on tullut jostain syystä ajankohtaiseksi.

   

Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle ~ Kahlil Gibran

   

Olen jo aikaisemminkin esitellyt blogissani lastenkirjoja, joissa puut ovat merkittävässä roolissa, nimittäin Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen yhteistyönä syntynyttä Puiden tarinoita-sarjaa, jossa on ilmetynyt nyt kaksi osaa. Puuseppä ja Ritari. Sarja saa tänä vuonna jatkoa, kun elokuussa ilmestyy Merenkulkija.

         

Ville Hytönen: Isovaarin alppiruusu

  

Isovaari on kuollut jo kaksi vuosikymmentä sitten, mutta eräänä iltana hänen hahmonsa ilmestyy tuttuun paikkaan lukemaan sanomalehteä. Vaari tulee tapaamaan lapsen lapsiaan unessa. Hän kertoo, että heillä ei ole mitään pelättävää tulevaisuudessa, vaan kuoleman jälkeen lapset palaisisivat sukulaisten luokse metsään, jossa puilla on kasvot. Lopussa isovaari muuttuu alppiruusupensaaksi, jonka kukkien tuoksu on koko teoksen ajan vahvasti läsnä.

"Nämä ovat teidän sukulaisianne", sanoi isovaari yllättäen ja osoitti kävelykepillään tuota

leppoisaa haapaa. 

  

"Isovaarin metsä on täynnä ihmisiä." 

  

"Se ei ole minun metsäni -- se on kaikkien metsä, ja kohta näette, että minäkin jään tänne."

Hytösen runollista tekstiä tukevat Vaaranmaan kuvitukset ovat tummia ja virtaavat unenomaisesti. Teos sopii myös aikuisille, eikä se ole värimaailmastaan tai teemastaan huolimatta synkkä tai ahdistava vaan jättää lohdullisen olon. Isovaarin alppiruusu on rauhallisesti etenevä pieni taideteos, jota lukee paitsi sanoina, myös kuvina. Nautin kovasti teoksesta ja sen värimaailmasta.

Hytönen kertoo Savon Sanomien haastattelussa, että kirjan idea syntyi unesta,

Kuvitus: Mika Vaaranmaa, Savukeidas 2015 (36 s.) Arvostelukappale
Muissa blogeissa: Sininen keskitie, Suomen kuvalehti

  

Britta Teckentrup: Muistojen puu

Kiltti kettu on tuonut kaikkien elämään 

lämpöä, iloa ja viisautta, ja muistellessaan 

sitä eläimet hymyilivät. 

Kun metsän vanha kettu kuolee, huomaa pöllö ensimmäisenä ystävänsä poissaolon. Lumen peittäessä ketun, kerääntyvät metsän eläimet sen ympärille hyvästelemään ja jakamaan muistojaan siitä. Muistoista kasvaa paikalle, johon kettu jäi nukkumaan puu - muistojen puu, joka tarjoaa suojan ja kodin toisille. 

  

Tarina auttaa surun hetkellä sillä se kertoo, kuinka muistojen jakaminen keventää sydäntä ja pois lähtenyt on läsnä kuolemansa jälkeenkin ystävien ja sukulaisten muistoissa ja sydämissä. 

  

Teckentrupin kuvitus tukee kerrontaa herkästi. Se on vähäeläeistä, sävymaailmaltaan harmonista, tarjoaten myös värin pilkahduksia. Tarina ja sen tarjoama tuki niin vanhemmalle kuin lapsellekin on ajaton. 

  

Muistojen metsä voi olla tulevaisuudessa myös konkreettinen.

  

The Memory Tree (2013), Suom. Tuula Korolainen, Lasten Keskus 2013 (25 s.)

Muissa blogeissa: Lastenkirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Värikäs päivä, Hemulin kirjahylly

  

Pirkko-Liisa Surojegin: Maahisen viimeinen matka

    

Pirkko-Liisa Surojeginin ihastuttava, juurimaahisen viimeisestä matkasta kertova teos on herkkä ja kaunis taideteos. Kuvituksista tahtoisi ostaa julisteita ja kehystää ne tauluiksi seinälle. Ihastuin tämän jo iäkkäämmän teoksen värimaailmaan ja hieman melankoliseen tarinaan.

Teidän on tarkoin muistettava kaikki antamani neuvot.

Eläkää sovussa. Hoitakaa rakkaudella metsäämme.

Muistakaa, että pienet ja hennot taimet eivät saa 

jäädä isojen varjoon. Niitä on autettava ja niille on annettava tilaa kasvaa.

Ensilumi sataa maahan matkan aikana ja juurimaahisvanhin saa apua hirveltä, jotka ovat tuhansien vuosien ajan auttaneet maahisia niiden viimeisellä matkalla. Matkan päässä maahinen tapaa valon säteen ja muuttuu sellaiseksi itsekin.
  

Otava 1995 (26 s.) Muissa blogeissa: Sadunsuikkaajan
  

 
Titta Kuisma: Puuvanhus ja pikkukoivu 

Puuvanhus on nähnyt vuodenaikojen vaihtuvan jo kahdensadan vuoden ajan. Nyt se on kuitenkin tullut niin vanhaksi, että toteaa: "Kaikella on aikansa". Eräänä iltana tuuli katkaisee puusta ison oksan. Vanhus ottaa tapaturman säikähtämättä, vaikka pikkukoivu sen rinnalla huolestuukin.

Lopulta suurempi tuulenpuuska kaataa puun, mutta se toteaa samaan rauhalliseen tyyliinsä: "Onpa mukavaa levätä tässä sammaleella". Kolottavat jäsenet saavat viimein rentoutua ja samalla vanhus saa uuden näkökulman taivalle, jolla lentäviä lintuja puuvanhuksesta oli ollut mukavaa katsella aikaisemminkin, vaikka ne eivät enää voineetkaan rakentaa pesiään sen oksille.

Katsos poikanen, näetkö minun rungollani, kuinka pökkelökäävät ja taulakäävät tekevät työtään. Olen hiljalleen lahoamassa. Olen saanut elää pitkän ja onnellisen elämän. Pian palaan takaisin luonnonkiertoon.

Vaikka pikkukoivu onkin surullinen, vanhuksen sanat lohduttavat sitä. Nyt se saa enemmän aurinkoa, jotta se voi kasvaa yhtä vahvaksi kuin isoisä. Ennen hiljentymistään vanhus lahjoittaa pikkukoivulle arvokkaan ystävän. Yhdessä hänen oksassaan kasvoi muita vihreämpiä lehtiä, sillä lehtikeiju asui siellä. Nyt lehtikeiju muutti asumaan poikkukoivun oksalle.

Puuvanhuksen ja pikkukoivun tarina muistuttaa paljon Muistojen puuta, sillä "yhdessä perhe muisteli usein koivuvanhusta, ja se helpotti ikävää". Vanhus ravitsee pikkukoivua, kun se muuttuu pikku hiljaa mullaksi. Näin osa vanhaa koivua elää myös pikkukoivussa. Tarina on kaunis ja pohjaa suuresti luonnonkiertokulkuun, ja onhan tässä sama sanoma kuin Raamatussakin: "maasta sinä tulit, maaksi sinä olet jälleen palaava". Vaikka ei uskoisikaan kristinuskon Jumalaan (kuten allekirjoittanut).

Koivuvanhus muistuttaa mielestäni paljon Pocahontas-elokuvan Kaarnamuoria (Grandmother Willow).

Kuvitus: Laila Nevakivi, Pieni Karhu 2010 (29 s.)

  

Anne-Sophie de Monsabert: Tuhat ja yksi kuollutta lehteä

  

On syksy. Puista putoaa lehtiä joka päivä enemmän. Pikku pupun mummon on tullut kylään. Muutaman päivän päästä mummo makaa flunssaisena sängyssä, eikä pääse vierailemaan, vaikka pikku pupu haluaisi pelata hänen kanssaan muistipeliä. Kun mummo putoaa sängystä ja joutuu sairaalaan, joutuu pikku pupu käsittelemään mummon poismenoa. Kuka hänen kanssaan nyt pelaa? Sataa lunta, mutta onneksi kevät tulee pian ja kasvattaa puihin uudet lehdet. 

  

Lyhyt kirja kertoo muutaman sivun aikana paljon metaforisemmin kuolemasta. Lehdet putoavat kuolleina maahan - samoin kuin mumo putoaa sängystä ja loukkaantuu. Teos on tarkoitettu vasta lukemaan oppineille. Teksti on suurta ja yksinkertaista. Tarina ei ole niin lohdullinen kuin muissa lukemissani teoksissa ja kuolemaa ei selitetä mitenkään - silti lukukokemus jättää keveän olon.

  

Kuvitus: Caroline Grégoire, Mille et une feuilles mortes (1996), Suom. Rami Kirstinä, Kustannus Mäkelä 1999, Osaan jo lukea -sarja (25 s.)

  

    

Shel Silverstein: Antelias puu

Shel Silversteinin yksinkertaisella viivalla tyylitellyt kuvat ja toistotekniikkaa hyödyntävä teksti kertovat tässä klassikkoteoksessa tarinan pojan ja puun ystävyydestä. Poika leikkii puun oksilla ja puu on onnellinen. Poika kuitenkin kasvaa isommaksi ja puu jää yksin. Seuraavan kerran, kun ystävät tapaavat, onkin pojalla aivan uusia vaatimuksia vanhalta tutulta. Puu tarjoaa onnellisena rakastamalleen pojalle kaiken mitä sillä on voimassaan antaa, vaikka pikku hiljaa siitä ei jää jäljelle muuta kuin kanto.

Kului hyvin kauan aikaa ja poika tuli taas takaisin.

  

"Voi poika", sanoi puu, "minulla ei ole sinulle enää mitään annettavaa. Haluaisin antaa sinulle edes jotakin, mutta mitään ei enää ole jäljellä. Olen vain vanha kanto."

  

"En minä enää muuta tarvitsekaan", vastasi siihen poika. "Tarvitsen vain rauhallisen paikan, jossa voin istua ja levätä. Olen hyvin väsynyt."

Teos on mielestäni metafora vanhemman rakkaudesta lastaan kohtaan, anteliaisuudesta, jota lapselleen osoitetaan. Sanojen ja kuvituksen vähäeleisyys on sykronisoitu hyvin. Selittelemätön tyyli antaa tilaa tulkinnalle ja oivalluksille. Puu kutsuu poikaa pojaksi tämän iästä huolimatta, ja on läsnä hänen koko elämänsä ajan lapsuudesta aina vanhuuteen saakka. Puun runkoon on kaiverrettuna pojan ja hänen rakkaansa nimikirjaimet ja pojan talo on rakennetty puun oksista. Ajaton teos sopii sukupolvelta toiselle, myös aikauislukijoille.
  

The Giving Tree (1964), Suom. Riikka Oittinen, Pieni karhu 1999 (52 s.)

Titta Kuisma: Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle

Haapa kasvaa kaupungissa ja on yksinäinen, sillä lähellä ei kasva sen lajitovereita. Se ystävystyy tytön kanssa, joka joutuu kuitenkin muuttamaan perheensä kanssa pois. Haapa suree yksin ja toivoo olevansa ihminen tai eläin, jotta se voisi vaeltaa vapaasti - esimerksi maalle paikkaan, jossa on kuullut kasvavan paljon sukulaisiaan.

  

Kun haapojen lehdet havisivat, kuulosti kuin 

metsänkeijut olisivat soittaneet pikkuriikkisiä kelloja.

Myrsky repii surevan haavan irti maasta ja kuljettaa sen kauas maaseudun puhtaaseen ilmaan. Aamulla haapa huomaa seisovansa uudessa paikassa, haapa-naapureiden seurassa. Paikka on luonnonsuojelualueella. Teoksessa esitellään joukko uhanalaisia eläin- ja kasvilajeja, joita suojelualueella kasvaa. Tarinan opetus on kaunis ja lapsilukijallekin helppo lähestyä. Luonnonsuojelu on tärkeää ja teos yrittääkin kertoa aiheesta lapselle sopivalla tavalla, sadun kautta - ilman liikaa painolastia.

Kuvitus: Laila Nevakivi, Minerva 2007 (48 s.)
  

    

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras
 

Sari Airolan retrohtava kuvitus tukee Ulla Lehtosen riimiteltyä satua. Metsässä kuuluu huhu oudosta vieraasta. Muukalaisella on piikkejä ja sen täytyy olla kauhea peto. Juttu paisuu joka kerran, kun se leviää, kunnes lopulta paljastuu, että kyseessä onkin suloinen siili rouva. Saara siili on asunut kaupungissa, ihmisten takapihoilla, mutta nyt ruoka on loppunut ja siilin täytyy etsiä ruokaa poikaselleen metsästä. 

Saapui syksy, satoi ensilumi,

kaunis oli metsän talviuni,

Saara uneksui: - Kun tulee kesä,

meille tehdään metsään oma pesä!

Teoksen sanoma on vieraudessa ja siinä, että erilainen ulkomuoto ei tarkoita, etteikö kyseinen tyyppi voi olla ihan mukava, kunhan siihen tutustuu. Valkoisilla sivuilla seikkailee pikkuinen toukka, jota on lähes yhtä hauskaa seurata kuin Mauri Kunnaksen kirjojen hämähäkkejä.

  

Kuvitus: Sari Airola, Lasten Keskus 2014 (24 s.)

Muissa blogeissa: Sininen keskitie, Sinisen linnan kirjasto, Värikäs päivä. Lukemista lapsille

 
Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus

Olga Oravan seikkailu metsän salaisuutta etsimässä on kenties tästä kirjajoukosta värikkäin teos. Tarina on todella iloinen ja keveä. Kun Olga herää aamulla, hän aistii metsän kuhinassa jotain erikoista. Äiti kertoo metsän kuiskivan salaisuudesta, joka oravalapsen tulee selvittää.

Olga seikkailee ja näkee monien eläinten elämää. Hän kysyy vastaantulijoilta, mikä metsän salaisuus heistä on ja jokainen antaa omasta mielestään parhaan vastauksen. Salaisuus on kirjoissa ja oppimisessa, linnun munissa, toukan metamorfoosissa perhoseksi, hämähäkin seitin pitsiliinassa, unissa ja unelmissa... Jokaisella eläimellä on oma käsityksensä siitä, mikä on tärkeää, olipa kyseessä sitten äidin rakkaus, tieto, aika, ystävyys, iloisuus tai omien käsien jälki.

Teräksen kirjan lukeminen jättää positiivisen olon. Aikuismaailman huolet ja murheet lakkaavat hetkeksi olemasta, sillä tämä kuvakirja pursuaa viisautta, josta voi ammentaa jaksamista arjen keskellä. On unohdettava turha oravanpyörässä juokseminen ja mietittävä, mikä itselle on tärkeää. Karsittava pois kaikkea turhaa. Siinä on elämän salaisuutta kerrakseen.

Mila Teräs on tuttu minulle nuortenkirjoistaan, esimerkiksi Tyttö tulevaisuudesta. Olga orava ja metsän salaisuus oli Finlandia Junior-ehdokkaana 2014.
  

Kuvitus: Karoliina Pertamo, Lasten Keskus 2014 (24 s.)

Muissa blogeissa: Lastenkirjahylly, Sininen keskitie, Värikäs päivä, Kirjakaapin kummitus, Sinisen linnan kirjasto, Nuorille ja naperoille

  

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Vuosi 2015 on paitsi kirjan vuosi, myös Sibeliuksen juhlavuosi. Osana jälkimmäistä on julkaistu tämä Katri Kirkkopellon ihastuttavalla kuvituksella varustettu tietopohjainen teos säveltäjästä hänen nimettömäksi jäävän lapsen lapsensa silmin nähtynä.

Sibelius haki inspiraatiota musiikilleen metsästä ja hänet tunnettiin mailmallakin tunteisiin vetoavasta, voimakkaasta musiikistaan, joka maalasi kuulijoidensa mieliin kuvan jylhästä ja routaisesta, metsien ja järvien kirjomasta pohjoisesta maastamme.

Ainolan takana on metsä, jossa pappa kävelee päivittäin.  Siellä voi nähdä peikkoja, noitia ja salaperäisiä metsänhenkiä, jos vain katsoo tarkasti.

  

Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, kaarnan rapinaa käteni alla, heinien kahisevaa kuiskintaa.

Kirkkopellon suorastaan eteerinen kuvitus on ihastuttavan yksityiskohtaista ja virtaavaa, kuin paperin sijaan maalattavana alustana olisi ollut silkki. Teos houkuttaa menemään metsään, kuuntelemaan, haistelemaan, hakemaan inspiraatiota tai rentoutumaan. Itselleni ainakin tuli tätä lukiessani halu mennä pihalle, vaikka eipä tuolla kevätharmaassa maassa taida mitään vielä kasvaa.

Aikuislukija jaksaa olla kiinnostunut varsin pitkästä ja tietoa tarjoavasta kuvakirjasta (opinpa minäkin uutta Sibeliuksesta), mutta epäilen, että pienemmillä lukijoilla keskittymiskyky saattaa herpaantua jossain vaiheessa. Kirjan mukana tulee myös CD, jolla on Sibeliuksen musiikkia. Esittäjinä ovat Jussi Makkonen, sello ja Nazig Azezian, piano,

Teosta jaettiin Kirjan vuoden kunniaksi kouluihin.

Ajattelen huomista päivää, kuinka pappa kysyy minuta taas, mitä unta olen nähnyt. 

Luulen, että näen unta metsästä, onhan minulla sammalta tyynyn alla. 

Lasten Keskus 2015 (36 s.)
Kirjasta muualla: Keskisuomalainen, Sininen keskitie
  

Suosikki aukeamani!

  

Lisää puukirjoja:

• Cicely Mary Barker: Puitten kukkakeijut
• Falk Bisse & Lena Kallenberg: Lasten puukirja - Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille
• Stefan Casta: Sohvin puukirja (tietokirja)
• Timothée de Fombelle: Tobi Lolness (nuortenromaani)
• Anna Gullichen: Satu ja päärynäpuun Pyrre (satua ja puutarhatietoa)
• Emmi Jormalainen: Puu
• Elina Karjalainen: Uppo-Nallen puukirja (tietokirja)
• Marjatta Kurenniemi: Puuhiset (lastenromaani)
• Mika Myllyneva: Enni ja metsän puut (tietokirja)
• Virpi Ojanen: Tyvestä puuhun - Tietoa, taikoja, tekemistä (tietokirja)
• Piilometsän säveliä (CD)
• Pilke Salo & Virpi Talvitie: Sulo Omenamies
• Misa Tonteri: Okko Oravan kaksi pesää (avioerosta)

  

Lukulampusta löytyy kattava listaus puu- ja metsäkirjoista myös aikuiselle.