Kesäkuun luetut

Olen näköjään taas unohtanut koostaa luettuja, eli tässä on myös toukokuun luetut.

Toukokuussa luin kolme kirjaa (719 sivua). Margaret Atwoodin novellikokoelma Siniparran muna oli viimeinen kirja kirjallisuuden praktikumissa ja se oli minun valitsemani. Lisäksi luin Gustave Flaubertin hurmaavan pienikokoisen Bibliomanian, joka kertoi traagisen tarinan kirjoihin rakastuneesta miehestä. Blogasin myös Salla Simukan teoksesta Toisaalla, jonka luin jo aiemmin keväällä, mutta en ollut kirjoittanut siitä vielä.

 
Kesäkuu oli puolestaan lukuisampi: 9 kirjaa ja mukavat 1624 sivua. Pidin myös 12 tunnin puolikkaan lukumaratonin, jonka aikana luin seitsemän kirjaa (yhteensä 616 sivua). Maratoniin kuului niin klassikoita, satuja, runoja kuin näytelmäkin. Parhaiten mieleeni jäivät siitä Pikku prinssi ja Lokki Joonatan. Linkit kaikkiin maratonkirjoihin löytyvät tästä koostepostauksesta. Maratonin lisäksi luin kolme uutuuskirjaa (Moira Young: Julma maa, Sari Peltoniemi: Haltijan poika, Ally Condie: Perillä), kaikki arvostelukappaleita, joista kirjoitin artikkelin myös Risingshadow-sivustolle. Kuukauden paras kirja oli joko Julma maa tai Pikku prinssi.

 

     
Kesken lukemisen ovat vielä Michelle Harrisonin 13 salaisuutta, Magdalena Hain Kellopelikuningas, Katri Valan Kootut runot ja Charlaine Harrisin Veren voima. Niistä lisää sitten heinäkuussa.

   

Loppuun vielä tilastotietoa: verrataan viime vuoden alkupuolta kuluneeseen vuoteen. Kesäkuun loppuun mennessä 2012 olin lukenut 16 kirjaa ja 5749 sivua (n. 359 sivua/kirja), tänä vuonna 20 kirjaa ja 4142 sivua (n. 207 sivua/kirja) - tämä tarkoittaa, että olen lukenut paljon lyhyempiä kirjoja. Toisaalta viime vuoden maaliskuussa luin Diana Gabaldonin Tuliristin, jolla on mittaa 1320 sivua. Alla myös huvikseni pyöräyttämä piirakkakuvio siitä, kuinka lukemieni kirjojen alkuperä jakautuu blogissani.

  

Veronica Rossi: Halki ikiyön

 "Minun pitäisi siis pysytellä kaukana juuri siitä henkilöstä, jonka lähelle yritän päästä?"

        

 
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
   
Veronica Rossin dystopiatrilogian toisessa osassa jatketaan siitä, mihin Paljaan taivaan alla jäi. Kaksi erilaista tulevaisuuden maailmaa kohtasivat: Aria on suljetun yhteisön, Haaveen, kasvatti, joka tapasi kupolimaisten kapselien ulkopuolella elävän Perryn. Aluksi he olivat toisilleen vain asukki ja villi, mutta matka eetterimyrskyjen armoilla lähensi heitä ja suhde muuttui joksikin muuksi, rakkaudeksi.
  
Jatko-osassa Halki ikiyön kerronta etenee edellisen kirjan tapaan vuoroin Perryn ja Arian näkökulmista. Kirjojen välissä aikaa on kulunut joitakin kuukausia ja nuoret ovat eläneet erossa toisistaan. Helppoa ei ole yhteiselo nytkään. Aria joutuu suurimman osan kirjasta pysyttelemään kaukana juuri siitä henkilöstä, jonka lähelle hän yrittää päästä.
 
Perry on nyt Vuorovetisten heimon veriherra ja hän kantaa vastuuta ihmishengistä yhä pahenevien myrskytuhojen aikana. Mitä tehdä, kun metsästysmaat ja pellot palavat ja merelle kalastamaan uskaltavat vain rohkeimmat? Perryn toiveena on löytää monien tavoittelema Yhä-sininen, alue, jolle eetteri ei olisi huhujen mukaan levittynyt. Osa vuorovetisistä kokee nuoren Perryn kyvyt johtajana kyseenalaisiksi. Epäilijät hajaantuvat vapaana vaeltavien alati kasvaviin joukkoihin. Vuorovetisten territorio on verrattain pieni ja vaaran tunnetta epävakaan eetterin lisäksi luokin toisten heimojen mahdollinen hyökkäys.
 
Eetteritaivaan alla kasvaneilla ihmisillä on erityisiä taitoja. Perry on sekä näkijä että haistaja, ja Aria on kuulija, kiitos hänen tuntemattomaksi jääneen, Haaveen ulkopuolisen isänsä. Perryn heimo ei tiedä pojan suhteesta myyrään, joksi he Ariaa nimittävät. Välttääkseen heimon sisäiset riidat Aria suostuu merkittäväksi tatuoinnilla kuulijaksi. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy tätä, joten Aria päättää lähteä ystävänsä Roarin kanssa kysymään neuvoa Yhä-sinisen sijainnista Sarvien heimon johtajalta Sablelta. Perryn sisko Olivia on menossa naimisiin Sablen kanssa, vaikka hänen sydämensä kuuluu Roarille. Roar nousee tarinan myötä merkittäväksi hahmoksi pääparin rinnalle.
   

[Aria:] Hän odotti Mollyn sanovan jotakin huikeaa, kuten Minäpä tiedän täsmälleen, kuka isäsi on. Hän on täällä näin, piileskelee tämän tallin takana. Hän pudisteli päätään omalle hölmäydelleen. Auttaisiko se edes? Karkottaisiko isän löytyminen tämän ilmavan, seitinohuen tunteen hänen sisältään? (s. 89) 

 
Matka ei suju ongelmitta, vaan monen ihmisen elämä muuttuu dramaattisesti, ehkä turhankin laskelmoidusti. Aria saa myös apua yllättävältä taholta, menneisyyden haamulta, joka on kaivautunut todellisena myyränä utopististen virtuaalimaailmojen sokkeloon. Eetterimyrskyt ovat kohdistaneet voimansa kupoleihin ja ongelmat löytävät tiensä myös Haaveen harmaiden betoniseinien sisälle.
 

Panop näytti suuremmalta, synkemmältä kuin hän oli muistanut. Harmaa väri, joka oli joskus muinoin tuntunut hänestä liki näkymättömältä, näytti nyt elottomalta, omaan kylmyyteensä tukehtuvalta. Miten hän oli koskaan saattanut olla täällä onnellinen? (s. 309) 

 
Rossi esittelee jatko-osassa joukon uusia hahmoja, mutta on sortunut yhteen viime aikojen ilmiöistä: hän on yrittänyt saada päähenkilöidensä ympärille kolmiodraamaa. Onneksi Perry ja Aria ovat hahmoina vahvempia ja pysyvät uskollisina todelliselle rakkaudelleen. Tämäkin dystopiasarja noudattaa jo rutiiniksi muodostunutta trilogiamuotoa. Halki ikiyön päättyykin juuri kiinnostavimmassa kohdassa kuin kesken ja viimeisillä sivulla onkin enää vain tekijän kiitokset. Päätösosalle on jätetty paljon selitettävää niin monen hahmon menneisyydestä kuin tulevastakin. Löytyykö Yhä-sininen ja täyttääkö se odotukset paratiisista?
    

Arvosana:

 

Takakannesta:
Ekologisen katastrofin kourissa kituva maailma on tullut tiensä päähän. Onko järjen ja kaaoksen rajapinnassa tilaa rakkaudelle?
  
On kulunut kuukausia siitä, kun Aria ja Perry ovat viimeksi nähneet toisensa. Nyt he ovat jälleen yhdessä, mutta maailma heidän ympärillään ei ole entisensä. Perryn asema vuorovetisten uutena veriherrana on haastava ja heimon suhtautuminen virtuaalimaailmassa suojattua elämää viettäneeseen Ariaan vihan kyllästämä. Pahenevien eetterimyrskyjen keskellä selviytymistaistelu on jatkuvaa ja ääriolosuhteet paljastavat ihmisten todellisen luonteen. Tunteiden ja velvollisuuksien repimät rakastavaiset ajautuvat myrskynsilmään. Heidän yllätyksellinen kohtaamisensa punoi kerran kaksi täydellisen erilaista tarinaa yhteen. Aria huomaa pelkäävänsä, että tällä kertaa ainoa tapa pelastaa sekä itsensä että Perry on purkaa tuo side lopullisesti.
    
Halki ikiyön on Veronica Rossin dystopiatrilogian toinen osa. Esikoisromaani Paljaan taivan alla aloitti jännittävän matkan ihmiskunnan tulevaisuuteen, jossa eriarvoistuminen ja välinpitämättömyys heräävät eloon sitä mukaa kun taivas pimenee.

    

Suomentanut: Inka Parpola, 325 sivua, WSOY 2013

    

Alkuperäinen nimi: Through the never Night (2013)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Olipa kerran kirjablogi, Mustemaailmani, Lukunurkka,

Sarjassa ilmestynyt:

• Paljaan taivaan alla (2012)

    

Samantyylisiä kirjoja: Monica Hughes: Tietokoneen vangit, Moira Young: Julma maa 

Ally Condie: Perillä

"Tarinassa voi aina palata alkuun ja aloittaa uudelleen,
ja silloin kaikki elävät taas."

    

       

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
    
Ally Condien dystopiatrilogian päähenkilönä seurataan Cassia-nimistä tyttöä. Sarja alkoi teoksella Tarkoitettu vuonna 2010 ja 2012 se sai jatko-osan Rajalla. Nyt trilogia saatetaan päätökseen, mikä näkyy myös viimeisen osan nimessä Perillä. Trilogiassa on kansikuvista alkaen hyödynnetty universaaleja värisymboleja sininen, punainen ja vihreä. Ne eivät jokaisella kerralla tarkoita samaa, mutta viittaavat usein poliittisiin aatesuuntauksiin, elementteihin ja tunnetiloihin. Jos Rajalla jäi tasapaksuksi, on Perillä paljon vahvempi ja ehyempi kokonaisuus, joka jättää haikean tunnelman viimeisten rivien jälkeen.
    

Cassia on muuttanut minua. Olen hänen ansiostaan parempi ihminen kuin ennen, mutta nyt minun on vaikeampi kuin koskaan päästä hänen luokseen. 

Indie nostaan aluksen korkeammalle. 

Jotkut luulevat, että täällä tähdet ovat lähempänä. 

Se ei ole totta. 

Kun on taivaalla, tajuaa miten kaukana ne ovat — miten mahdoton niitä on tavoittaa. (s. 75)

 
Nuorten dystopiassa on viime vuosina ollut tavanomaista Condienkin kirjoissa nähty kolmoisdraama. Nyt Cassian on viimein tullut aika valita kahdesta pojasta se, jota hän todella rakastaa. Valitseeko hän Yhteiskunnan laskelmien perusteella täydellisen parin Xanderin vai poikkeavaksi kutsutun Kyn? Kapinan ja provinsseissa leviävän kulkutaudin vuoksi Yhteiskunta ei enää pysty valvomaan kansalaisten toimia. Kolmannessa kirjassa onkin enemmän kuvausta rakkaudesta, mutta se ei ole päälle liimattua siirappia vaan aitoa ja herkkää. Kauneimmat kukat kukkivat kovimman paineen alla.
 

Ajattelin aina, että ensimmäinen valmis runoni olisi Kylle. Mutta tuntuu oikealta tehdä näin. Tämä runo on meidän kahden, mutta se on myös muita varten. Se kertoo paikoista, joista voi löytää rakkaansa. -- Hetken epäröityäni kirjoitan nimeni runon alle aivan kuin kirjailija. -- Tajuan, että tätä kirjoittaminen oikeasti on. Se on yhteistyötä sanojen antajan ja vastaanottajan välillä, ja vastaanotaja antaa sanoille merkityksen tai musiikin tai panee ne syrjään, jos ei tarvitsekaan juuri niitä. (s. 113-114)

 
Kerronta vuorottelee Cassian, Xanderin ja Kyn puheenvuoroilla. Xander on ehkä aiempaa enemmän äänessä ja tuo sisältöihin vahvasti lääketieteellisen näkökulman. Ky jää edelleen etäiseksi, salaperäiseksi ja kiinnostavaksi hahmoksi, joka ei paljasta kaikkia korttejaan. Cassiakin kehittyy runotyttönä: hän arvostaa edelleen kiellettyjä runoja, mutta ryhtyy myös itse kirjoittamaan niitä. Hän oppii huomaamaan, kuinka rajoittavasta ympäristöstä huolimatta on muitakin ihmisiä, joilla on kyky luoda. Toisin kuin esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpelin päähenkilö Katniss, Cassia ei välttämättä ole kapinan ja uuden huomisen keulakuva vaan pieni osa koneistoa, joka ei pyri tuhoamaan vaan rakentamaan.
   

Xander teki matkansa seinien rajaamissaa huoneissa ja pitkillä käytävillä sairaiden välissä, työskennellessään Lein kanssa. Kun näin hänet uudelleen luotsin ilma-aluksessa, hän oli ollut jo paikoissa, joihin minä en koskaan pääse, ja muuttunut toiseksi. Silloin en tajunnut sitä.Luulin, että hän oli muuttumaton, kivi sanan parhaassa merkityksessä, luja, luotettava, jokin ja joku jinka päälle rakentaa. Mutta hän on samanlainen kuin me muut: kevyt kuin ilma, läpikuultava kuin pilvenhaituvat auringon edessä, kaunis ja katoava, eikä minulla enää ole otetta häneen, jos on koskaan ollutkaan. (s. 434-435)

    
Päätösosassa paljastetaan Yhteiskunnan ja kansannousun toiminnan motiiveja. Se mikä aikaisemmin on jäänyt sanomatta ilmaistaan nyt. Avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksia ja kirja paljastaa yllättävilläkin juonenkäänteillä, kuinka kapina on kytenyt Yhteiskunnan pinnan alla kauemmin kuin kukaan osasi aavistaakaan. Tarjoillaanko ihmisille Yhteiskuntaa uudelleen nimetyssä pakkauksessa, onko kansannousu ratkaisu ongelmiin vai onko ratkaisua etsittävä täysin poikkeavasta suunnasta? Perillä jättää kertomatta, millaisiksi yhteiskunnalliset rakenteet tulevaisuudessa muodostuvat, mutta lopussa annetaan viitteitä jos ei suoraan paremmasta niin ainakin erilaisesta jatkosta. Onkin lukijan päätettävissä, onko muutos hyvästä.
    

Kirjoittaminen, maalaminen, laulaminen - niillä ei pysäytetä mitään. Niillä ei seisauteta kuolemaa. Mutta ehkä niiden avulla voi saada hiljaisuuden kuoleman askelten välissä kuulostamaan, näyttämään ja tuntumaan kauniilta, ehkä niiden avulla voi tehdä odottamisen tilasta sellaisen, jossa voi viipyä pelkäämättä. Me kaikki saatamme toinen toistamme kohti kuolemaa, ja matka sinne, askel askeleelta, on meidän elämämme. (s. 443)
  

Condie on taitavasti yhdistänyt ideoita vanhoista klassikoiksi nousseista dystopiaromaaneista omaan kerrontaansa. Jälkisanoissa kirjailija mainitsee mm. Ray Bradburyn, ja kansalaisiaan valvova hallinto tuo mieleen myös George Orwellin. Osa teoksissa mainituista 100 runosta ja maalauksesta on oikeasti olemassa olevia töitä, vaikka ne eivät omalla nimellään tekstissä esiinnykään. Kaisa Kattelus on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa. Kieli on soljuvaa ja kaunista, vaikka joskus onkin vaikea erottaa kertojien ääniä toisistaan. Onko tämä takakannen lupaama ”viisas” päätösosa? Se on jokaisen lukijan itse päätettävä.
    
Samaistin Kyn usein avomieheeni, vaikka heissä on enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Jokin perusolemus kuitenkin sai päässäni syntymään tämän kytköksen. Ky on ollut koko ajan kiinnostavin hahmo, sillä hänestä kerrotaan niin vähän kerrallaa. Xander puolestaan on liian kiiltokuvapoika minun makuuni. Jos kuitenkin olet lukenut jo aiemmat osat tai kuulit tästä dystopia-sarjasta vasta nyt, suosittelen tarttumaan tähän kolmanteen(kin) osaan, joka saattaa Cassian tarinan päätökseen tai sittenkin, uuteen alkuun.
   

Arvosana:

       
Takakannesta:
Jätettyään Yhteiskunnan ja etsittyään epätoivoisesti niin kapinallisia kuin toisiaankin Cassia ja Ky ovat vihdoin löytäneet hakemansa. Hintana on kuitenkin jälleen menetys. Ky jää kansannousun piiriin, mutta Cassia määrätään soluttautumaan takaisin Yhteiskuntaan ja työskentelemään siellä vastarinnan puolesta. Pian kansannousu virallisesti alkaa ja murtaa Yhteiskunnan sisältä käsin. Mikään ei kuitenkaan ole ennustettavissa. Kansannousun keinot uhkaavat kääntyä itseään vastaan, ja aika käy vähiin. Cassia, Ky ja Xander joutuvat taistelemaan pelastaakseen ne, joita he rakastavat.
  
Perillä on tulevaisuuden yhteiskuntaan sjoittuvan trilogian viisas päätösosa, jatkoa kirjoille Tarkoitettu ja Rajalla. Pystyykö kansannousu tarjoamaan Yhteiskuntaa parempia vastauksia? Ja kuinka nuorten päähenkilöiden käy sekasorron keskellä? Matka on ollut ppitkä, ja se on muuttanut heitä jokaista, kenties liikaa.
       

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 444 sivua, Tammi 2013

     

Alkuperäinen nimi: Reached (2011)

     

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Olipa kerran kirjablogi, Lukunurkka, La petite lectrice, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Mustemailmani, Katikan kirjasto

 

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt:

• Tarkoitettu (2010)
• Rajalla (2012)

   

Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-sarja, Lauren Oliver: Pandemonium-sarja, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, George Orwell: Vuonna 1984

Richard Bach: Lokki Joonatan

"Tuhat vuotta me olemme haalineet kalanpäitä, 

mutta nyt meillä on syytä olemassaoloomme:

voimme oppia, saada selville, tulla vapaiksi!"

  

   
Lukumaratooni kirja 6/7. (Mies tuli kotiin, kun olin noin puolivälissä ja lukeminen keskeytyi tunniksi, johon sisältyi mm. ruokatauko.)

  

Lainasin tämän kirjan siskoltani arviolta viisi vuotta sitten. En tiedä mikä on estänyt minua tarttumasta tähän jo aikaisemmin. Sisälehdellä on jo kauan sitten edesmenneen mummoni omistuskirjoitus siskolleni:
  

Kuin lokki, mi vapaana liitää... 
niin myös Sinun ajatuksesi liitäköön... 
ylös korkeuksiin... 
Rakkauden puhtain siivin.

      
Huomasin lukiessaani useaan otteeseen, että kirjan on kirjoittanut ilmavoimissa ollut mies: Joonatan nimittäin käyttää nopeudestaan aina lyhennettä km/h, joka oli pidemmän päälle varsin ärsyttävää. Tekstissä mainitaan myös taitolentäminen, konekiväärin luodit, reikäkortit ja virtaviivaiset tietokoneet (oliko sellaisia jo 70-luvulla?) ja jäin ihmettelemään kuinka lokki (edes ihmisen niminen) voisi nuo asiat tietää. Ensimmäinen tunnelma kirjan lukemisen jälkeen: Mitä ihmettä  minä juuri luin!
    

Lokkeja Helsingin Seurasaaressa, kesäkuussa 2010 (Oma kuva)

   
"Oli aamu ja vastasyntynyt aurinko kipunoi kultana hiljaa kareilevan meren pinnalla." Näillä sanoilla alkaa klassikoksi kohonnut kirja, jonka takakannessa lukee mm. näin: "Kirja lokista ja lentämisestä? Kyllä. Ja samalla paljosta muusta -- herkkä ja viisas kirja". Paljosta muusta on osuvasti sanottu, herkästä ja viisaasta en niinkään tiedä. Kirja oli jotain muuta kuin olin sen kuvitellut olevan - omat ennakkoluuloni sitä kohtaan vastasivat muiden lokkien ajatuksia Joonatanista. Ehkä siinä piileekin kirjan viisaus ja opetus.
  

Useimmat lokit eivät viitsi opetella lennosta muuta kuin sen alkeet: kuinka rannalta pääsee hakemaan ruokaa ja palaamaan takaisin. Useimmille lokeille lentäminen ei ole pääasia, vaan syöminen. Mutta tälle lokille syöminen ei ollut pääasia, vaan lentäminen. Joonatan Livingston rakasti lentämistä enemmän kuin mitään muuta. (s. 14) 

   
Siis. Joonatan on lokki, joka tekee asiat eri tavalla kuin muut lokit, se harrastaa lentämistä, toisin kuin lajitoverinsa, joille syöminen on elämän tarkoitus. Joonatanilla on tavoite olla maailman nopein lokki, joka osaa lentää taitavasti kuin haukka, muut lokit vain räpyttävät siipiään sen verran kuin on pakko kodin ja ruokapaikan välillä. Ok, tämä menee vielä järkeen. No, Joonatan karkotetaan yhteisöstään tämän erikoislaatuisuutensa takia. "Elämä on käsittämätöntä ja sen ainoa tarkoitus on syöminen", toteaa lokkivanhin. Joonatan elää loppuelämänsä lennellen kaukana uloimpien luotojen tuolla puolen.  
   

- Veljeni, puuttuuko minulta vastuuntuntoa? se huusi. - Kuka tuntee suurempaa vastuuta kuin lokki, joka löytää tarkoituksen ja seuraa sitä, joka asettaa elämälle korkeamman tavoitteen? (s. 35)

     
Ja sitten homma meni todella oudoksi.  

[Spoileri varoitus]

Joonatan on jo vanha, kenties vanhempi kuin mitä se olisi normaalina lokkina laumassaan pystynyt elämään. Eräänä päivänä kaksi hohtavan valkoista lokkia liittyy sen lentoon ja nämä kaksi erikoislaatuista lokkia ovat nekin taitavia lentäjiä. Ne kutsuvat Joonatanin mukaansa uuteen laumaan. Ok, mennään siis taivaaseen, ajattelin. Siellä (paikassa, joka ei kuitenkaan ole Taivas), eräs Zeninpi lokki, joka pystyy matkustamaan ajassa ja paikassa (kuin lokkien Doctor Who) ottaa sen vastaan. Niin, ja tässähän vieraillaan jopa toisella planeetalla, jolla on kaksi aurinkoa ja jonka ilmakehä on vihreä. Ajatuspuhuvat lokit olivat myäs mielenkiintoisia.

[Spoileri varoitus päättyy]

   
Ei ikinä olisi tullut mieleeni tällainen juonenkäänne. Täysin puun takaa iski tämä. Loppujen lopuksi ei tämä huono kirja ollut, mutta kuvittelin enemminkin jotain maanläheisempää kasvutarinaa, jossa muut lokit olisivat lopulta hyväksyneet Joonatanin erikoislaatuisuuden. Tarinan luki itseasiassa todella nopeasti, vaikka tässä painoksessa olikin runsaasti valokuvia, jotka keskeyttivät lukemisen tuon tuostakin (todennäköisesti vanhasta painotekniikasta johtuen kuvia oli kasattu enemmänkin yhteen nippuun).
  
Hämäräksi jäi vielä, kuka oli korkein lokki, jokin lokkien jumalako? Oliko Joonatan todellakin korkeimman lokin poika, lokkien Jeesus: "se, joka oli kuollut elää"? Olihan Joonatanilla jopa opetuslapsia. Ja mitä Bach tahtoi vertauskuvillaan sanoa? Selvää kirjassa oli ainoastaan se, että lokit olivat jonkinlainen allegoria ihmisistä. Lokkien historiasta puhuttiin teoksessa pariin otteeseen noin 10 000 vuotta vanhana - liekö sattumalta sama kuin kreationisteilla on Maapallon ikä.
    
Suosittelen Lokki Joonatania ennakkoluulottamalle seikkailijalle, joka tahtoo oppia vapaaksi, tietäen sen hinnan tai avartaa maailmankatsomustaan, eikä hämmästy erikoisaatuisista tapahtumistakaan. Heitä siis syrjään kaikki, joka on vapautesi tiellä, rajoja ei ole!
 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kirja lokista ja lentämisestä? Kyllä. Ja samalla paljosta muusta: elämisen riemusta, vapaudesta, itsensä toteuttamisen rajattomista mahdollisuuksista. Seikkailuretki poikkeuksellisiin elämyksiin; herkkä ja viisas kirja, joka on saanut jo miljoonia ystäviä ympäri maailmaa.

  

Asiasanat: spekulatiivinen fiktio, vapaus, klassikot

     

Samantyylisiä kirjoja:

   

Suomentanut: Kaija Kauppi, 93 sivua, Gummerus 1991, 12 painos,
   
Valokuvat: Russel Munson

      

Alkuperäinen nimi: Jonathan Livingston Seagull (1970),

      

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Luettua, Aamunkajon lukukokemukset, Ajatuksia kirjamaasta,Tahaton lueskelija,

J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

"Olipa kerran ystävällinen vanha velho"

      

  

Lukumaratooni kirja 5/7.
    
Maratonin ehdottomasti viehättävin teos. Pikkuinen satukirja noidille ja velhoille. Teoksessa on viisi satua Albus Dumbledoren kommentoimina. Kuten jästien (eli ei taikovien) saduissakin, näissäkin on opettavainen tarina. Satukuvitukset ovat Rowlingin itsensä tekemiä.
   
Sadut:

1. Velho ja pomppiva pata
2. Oivan onnen alkulähde
3. Tietäjän karvainen sydän
4. Tanili Kanilin käkättävä kanto
5. Tarina kolmesta veljestä

     
Ensimmäinen satu kertoo padasta, joka kuuluu velholle, joka on ystävällinen ja auttaa jästinaapureitaan heidän isommissa ja pienemmissä murheissaan. Kun velho kuolee, pata siirtyy hänen poikansa omistukseen. Ongelmat alkavat pojan itsekkyydestä, josta hän saakin äänekkään muistutuksen.
     
Suosikkisadukseni nousi kirjan toinen ssatu, Oivan onnen alkulähde. Satu kertoo lähteestä, jonka vedellä uskottiin olevan voimia, jotka paransivat sairaita, auttoivat sydänsuruissa ja muissakin vaivoissa. Keskeisinä henkilöinä seurataan niitä onnekkaita, jotka lähteelle pääsevät, mutta kohtaavat kaikenlaisia vastoinkäymisiä matkan aikana.
   
Kolmannessa sadussa kerrotaan tietäjästä (eli mahtavasta velhosta), joka niin Once Upon a Time tv-sarjaa seuranneille kuin Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu leffan nähneille tuttuun tapaan on poistanut sydämen rinnastaan ja piilottanut sen rasiaan. Hän ei pysty rakastamaan ilmaan sydäntää ja tästähän syntyykin sitten paljon kaikenlaisia ikäviä seuraamuksia.
 
Tanili Kanilin käkättävä kanto oli hyvin erikoinen satu. (Nimesstä muuten tulee kanin lisäksi mieleen eräs lapsuustuttuni, naapurin poika Taneli, jota kutsuin aina jostain syystä kaneliksi.) Valtakunnassa, jossa Tanili Kanili asui, oli annettu määräys tappaa kaikki velhot ja noidat. Kuningas toivoi kuitenkin voivansa oppia taikomaan ja kuuluttaa etsivänsä taikuuden opettajaa. Eräs huijari tarttuu syötiin, mutta jää kiinni. Dumbledoren mukaan tämä tarina on yksi varhaisimpia mainintoja animaageista, eli valhoista ja noidista, jotka pystyivät muuttumaan joksikin eläimeksi.
    
Viides satu eli Tarina kolmesta veljestä on tuttu Harry Potter ja kuoleman varjelukset kirjan lukeneille (ja saatettiin tästä mainita elokuvassakin jotain), sillä tässä sadussa esitellään Kuoleman sillalla kohdanneet veljekset, jotka saivat Kuolemasta palkinnon päihitettyään hänet. Vanhin veli toivoo voimakkainta taikasauvaa joka on tehty, toinen keinoa herättää kuolleet henkiin ja kolmas, nuorin ja ovelin veli toivoo jotakin, jonka avulla hän on turvassa eikä kuolema voi seurata häntä. Kuolema antaa pojalle oman näkymättömyysviittansa. Kaikilla veljistä ei kuitenkaan kovin onnellinen loppu ollut.
    
Lainaus blogista Maailman ääreen: Olin oikeastaan aika pettynyt tähän kirjaan Harry Potter -kirjojen jälkeen. Siuntio Silosäkeen tarinat on ihan mukava lisä, mutta saduissa oli kuitenkin jotain väkisinväännettyä. Saduista paras on ehdottomasti Tarina kolmesta veljeksestä, jossa on enemmän ajatusta kuin neljässä muusta. Muut sadut kun vaikuttavat siltä, että ne on kirjoitettu vain täytteeksi.
    
Minulle tuli juuri päinvastainen olo. Muut sadut olivat luontevia ja uskottavia (siis esimerkiksi verrattua muihin länsimaalaisiin satuihin), mutta viides satu tuntuu olevan kirjoitettu vain ja ainoastaan Kuoleman varjeluksia varten.Muissa saduissa oli enemmän kertova ja selittävä ääni, kun puolestaan viimeisessä sadussa tapahtumat olivat suorastaan kylmästi listattuna. Tapahtui A, joka C:n kautta johti B:hen.
 

Arvosana:

 
Takakannesta:
Siuntio Silosäkeen tarinat on kokoelma satuja nuorille valhoille ja noidille. Sadut ovat olleet suosittua iltalukemista jo vuosisatojen ajan, joten Pomppiva pata ja Oivan onnen alkulähde ovat monelle Tylypahkalaiselle yhtä tuttuja kuin Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen jästeille.
   
Satukirjassa on viisi kiehtovaa satua sekä professori Albus Dumbledoren satuja koskevat huomautukset. Professori Dubledoren ajatuksista on iloa niin velhoille kuin jästeillekin, sillä hän pohtii kirjoituksissaan satujen opetuksia ja paljastaa yksityiskohtia Tylypahkan elämästä.
    
Tämän ainutlaatuisen satuaarteen on kuvittanut J.K. Rowling.
   

Asiasanat: spekulatiivinen fiktio, vapaus

    

Samantyylisiä kirjoja:

    

Suomentanut: Suom. Jaana Kapari-Jatta, 93 sivua, Tammi 2009

       

Alkuperäinen nimi: The Tales of Beedle the Bard (2007)

  

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat, Expelliarmus, Kivuliainta on parantuminen, Maailman ääreen,

William Shakespeare: Kesäyön unelma

"Kesäyön unelma on varmaankin Shakespearen lyyrillisin näytelmä.
Runoilija johdattaa meidät omituiseen unenomaiseen, lumottuun satumaailmaan.
Siinä haltijat, keijukaiset ja nuoret rakastavaiset ovat vapaan mielikuvituksen
leikittelyllä kiedottu vellovien tunnelmien taikapiiriin, jossa ylimpänä hallitsee lempi."
- Eino Krohn

     

    

Lukumaratooni kirja 4/7. Satuinpa huomamaan, että tämä teos on myös  Risingshadow kesälukuhaasteeessa.

  

Suna Vuori (Helsingin Sanomat, Lauantaiessee 21.6.2013 Juhannusyön rakastavaisille ja hulluille) kirjoittaa: "Muuan Juhannusyön unen suosion salaisuuksista lieneekin se, että jokainen lukija ja katsoja voi nähdä lemmentouhuissa mitä mielii, oman mielikuvituksensa ja viettielämänsä tarpeita ja rakkaudennälkäänsä mukaillen."

          

Minulla on yleensä keskivaikea klassikkokammo. Pelkään, että petyn arvostettuun teokseen ja että sen kieli on vaikeaa tai vanhahtavaa. Kesäyön unelma (uusimmassa, 2005 ilmestyneessä suomennoksessa nimeksi on vaihtunut Juhannusyön uni) oli kuitenkin hulvaton rakkaustarina, jonka kieli näytelmämuodostaan ja runollisesta tyylistään huolimatta ei ollut ollenkaan raskas ymmärtää saati vaikea lukea. Nautin pikkuisen, alle satasivuisen kirjan lukemisesta.
  
Suosikkihahmoni oli ehdottomasti Puck, kujeileva haltija, joka aiheutti romaanin herkullisimmat sekaannukset. Kuten Puck itsekin toteaa:

   

Kaksi yhtä kosii siis: 

oiva kuje, muusta viis! 

Hauskinta on mulla näin,

kun kaikki käy nurinpäin. (s. 56)

    

Monet varmaan tietävätkin, mistä näytelmä kertoo. Keskiössä seurataan neljän nuoren, kahden naiset ja kahden miehen lemmenseikkailua ja sitä, kuinka rakkaus saa ihmiset sekaisin. Hermia on rakastunut Lysanderin ja niin on Lysander Hermiaankin. Hermian isä on kuitenkin luvannut tyttärensä Demetiukselle. Hermian hyvä ystävä Helena on puolestaan rakastunut Demetriukseen, muttei saa vastarakkautta.  Kun Hermia ja Lysander suunnittelevat karkaavansa ja menevänsä naimisiin, Helena kavaltaa ystävänsä Demetriukselle. Ja niinpä lopulta kaikki neljä ovat metsässä lähellä Ateenaa ja joutuvat kujeilevan Puckin ja keijukuningas Oberonin ansioista kaikenlaisiin kommelluksiin.

   

Säälin Helenaa, sillä hänellä vaikutti olevan sangen heikko itsetunto: hän on omasta mielestään ruma ja vertaa usein itseään Hermiaan, jota pitää kauniinpana. Onneksi kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti kaikkien osapuolien kannalta.

   

Olen nähnyt näytelmästä tehdyn elokuvaversion joskus vuosia sitten, eikä mielikuvissani ollut enää muuta kuin jonkinlainen eteerinen tunnelma. Eteerisyys sopikin tähän antiikkiin aikaan sijoittuvaan tarinaan. Olisin mieluusti lukenut lisääkin Oberonin ja Titanian keijumaailmasta (joka kuitenkin jossain vaiheessa todetaan vain kuvitelmaksi).

 

Kelpo klassikko siis, josta jää hyvä maku. Jos et ole vielä tutustunut tähän näytelmään, nyt on siihen oiva ajankohta vuodesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maailman suurimman näytelmäkirjailijan William Shakespearen (1564-1616) Kesäyön unelma on vuosisatoja mieltä kiehtonut komedia rakkauden oikuttelevista poluista taianomaisen metsän siimeksessä.

 

Asiasanat: näytelmät, klassikot, komedia, rakkaus, keijut

      

Samantyylisiä kirjoja:

     

Suomentanut:  Yrjö Jylhä, 95 sivua, Otava 1999, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1975
    
Alkuperäinen nimi: A Midsummer Night's Dream (1623)

       

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Sanoista sivuja, sivuista kirjoja, Satun Luetut, Maailmankirjat, Kirjasampo, Aakkosellinen hakemisto,

   

Wikipedia, Katkelmia hieman muunnellusta, suomalaisesta näytelmäversiosta Elävässä arkistossa

Kahlil Gibran: Maan jumalat

"Antaa hänelle elämän jano ja tehdä kuolemasta hänen juomanlaskijansa" 

  

      

Lukumaratooni kirja 3/7.

  

Maan jumalat, minun veljeni,

korkealla vuoristossa me olemme yhä

ihmisen kautta maahan sidotut

toivoen ihmisen antavan meille

kohtalonsa kullanarvoisia hetkiä. (s. 55-56)

    

1883 syntynyt ja 1931 kuollut libanonilainen runoilija Gibran Khalil Gibran tunnetaan paremmin nimellä Kahlil Gibran. Hänen tunnetuin teoksensa on Profeetta (1923). Wikipediasta luin, että mies oli myös kuvataiteellisesti lahjakas (Yhdysvaltojen taiteilijapiireissä jo 13-vuotiaana, sai nimen Profeetta) ja Maan jumalat teoksessa onkin viisi hänen piirtämäänsä kokosivun kuvaa. Tämän blogipostauksen myöhemmästä kuvituksesta vastaan minä.

     

Kirjailijana Gibran mainitsee tärkeimmiksi inspiraation lähteikseen William Blaken ja Nietzschen, joita molempia hän pitää itsensä kaltaisina hulluina. Hän kirjoittaa: ”Hulluus jumalan kaipauksessa on korkein ylistyksen muoto.” (Wikipedia)

    

Luettuani Maan jumalat en voinut olla ajattelematta antiikin Kreikkaa. Voisinkin siis väittää tämän runoromaanin saaneen vaikutteita vanhoista eepoksista. Teoksessa kolme jumalveljestä keskustelee. Kaksi ensimmäistä veljeä ovat kolmatta vanhempia, eikä ihminen ole heille muuta kuin pala muotoiltua savea, jumalten leipää ja hänen sieluna viiniä. Nuorin on kuitenkin viehättynyt ihmisestä, hänen kyvystään rakastaa. Hän yrittää selittää havaintoansa vanhemmille veljille, mutta nämä kerskailevat keskenään voimillaan, eivätkä kuole nuorimpansa ääntä.

   

"The Earth Gods is, perhaps, a book for the mystic, a poet's book for poets, for the initiate and the dreamer of vast dreams. -- And as a child of seven to whom I read portions of the poem on request, says unvaryingly, 'Read it again!'" -Barbara Young: This Man From Lebanon: A Study of Kahlil Gibran (Goodreads)

Ihminen on syntynyt orjuuteen.

Ja orjuus on hänen kunniansa ja palkkionsa. (s. 28)

   

Arvosana:     

 

Takakannesta:

Maan jumalat on Kahlil Gibranin mystinen runoelma, jossa hän kuvaa miten inhimillisen rakkauden syntyminen saa jumalatkin tietoisesti jatkamaan kehitystään. Kolmesta jumalasta kaksi ensimmäistä oli tottunut hallitsemaan maata tahdolla ja voimalla ja piti ihmistä mitättömänä, turhanpäiväisenä oliona mitättömine intohimoineen. Jumalista nuorin taas näki, että kokemuksien kautta ihminen hiljalleen kehittyi rakkauteen ja tuossa rakkaudessa ilon ja kauneuden vapauteen. Hän osoittaa, että inhimillisen rakkauden kipinä kohottaa maan ja avaa myös jumalille oven entistä täydellisempään maailmaan ja he uhrautuvat ilolla ihmiselle ja ottavat inhimillisen rakkauden tiennäyttäjänä.

 

Asiasanat: runot, runoromaanit, eepokset

      

Samantyylisiä kirjoja:

      

Suomentanut: Kaarina Turja, 68 sivua, Karisto 1980, (suomennettu englanninkielisestä laitoksesta)

       

Alkuperäinen nimi: The Earth Gods (1931)

        

Kirja on luettu mm. täällä: Kirjasampo,
  
Kahlil Gibranista Wikipediassa

Tuomas Anhava: Oikukas tuuli ja Täällä kaukana

Tuomas Anhavan kääntämä japanilainen runous on minulle hyvin tuttua. Jo ala-asteella rakastuin vanhoihin japanilaisiin tanka- ja haikurunoihin ja kirjoittelin niitä itsekin. Kuva (jonka ottaminen ilman silmälaseja oli muuten aika mielenkiintoista) ja sen alla oleva haiku ovat minun käsialaani. Tuon kyseisen runon kirjoitin joskus yläasteella, kun sain silmälasit vuonna 1999. Kuvausmateriaalina kirja: Sosialidemokratia ja maatalouskysymys (1906), ostettu aikoinaan askartelumateriaaliksi ihanan fonttinsa takia - haisee vahvasti tupakalle tai sikarille. 
    
Molemmat maratoonin aikana lukemani kokoelmat esittelevät vain tanka-runoutta (eli tavutus riveillä menee 5-7-5-7-7). Vaikka käytössä on vain rajallinen määrä tavuja ja näin ollen sanoja, ovat ilmeisesti niin alkuperäinen runoilija kuin kääntäjäkin saaneet taidokkaasti kerrottua tarinan, joka on paljon suurempi kuin sananmääränsä. Runot ovat pieniä tuokiokuvia yleensä minäkertojan näkökulmasta. Ne esittävät usein nähtyä maisemaa, mutta kertovat samalla paljon kirjoittajasta, hänen ajatuksistaan ja salaisistankin tunteistaan.
    
Monissa lähes tuhat vuotta vanhoissa runoissa toistuvat samat luontoelementit: yö, kuu, syksy, talvi, lumi, vuoret, tuuli, linnut ja kirsinkankukat. Ne ovat ajattomia ja paikkaan sitomattomia. Osassa runoista on myös olemassa olevien paikkojen nimiä. Japanilainen muoto sopii suomalaisellekin lukijalle - jokin yhdistävä tekijä, kenties melankolisuus, saa runot tuntumaan omilta. Jos et siis ole vielä tutustunut japanilaiseen runouteen, vielä ehdit!
   
Oikukas tuuli-kokoelmassa oli myös yksi mielenkiintoa herättävä tekijä: yksi runoista oli Sugawara Takasuen tyttären kirjoittama ja poimittu lukumaratoonikasassani olleesta Keisarinnan hovineidon päiväkirjasta, Surashina nikkistä.
     

Silmälasini
olivat huuruiset niin.
En nähnyt mitään.
- Nafisan

     
Alle poimin molemmista kokoelmista pari runoa, jotka puhuttelivat minua.
  

  
Lukumaratooni kirja 2/7.
  

Monta tuntia
kirjani ikkunalla,
unohtuneena,
auki. Oikukas tuuli
jos luki jonkin sivun.
- Kotomichi (s. 67)

Minä ilahdun
kun lehteilen kirjaa ja
löydän henkilön
tarkalleen samanlaisen
kuin minä itse olen. 
- Akemi (s. 69)

Nyt olen tullut
ihmisten mailta aina
maailman loppuun.
Valkea tysky täällä
erottaa taivaan ja maa.
- Sachio (s. 71)    

72 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1981, 2 painos, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1980
     

Takakannesta:

Toinen kokoelma japanilaisia tanka-runoja.

  

"Vaikka Japanin klassinen runous on ulkonaisesti staattista, se on sisäisesti vapaata, vaihtuvaa ja avaraa, tanka-runouden viuhka on laaja ja monikuvioinen, sen muodollisesti niukka skaala mahduttaa kaikki elämän, kuoleman, rakkauden, yksinäisyyden vaiheet; yhtenäisenä piirteenä on tunteen keskitys ja kuvan taipuisuus. Runoilijan kirje luonnolle voi olla rakkaudentunnustus, kaipaus, kevään ilo, katoavaisuuden huoli; luonnon kirje runoilijalle sateen tai tuulen ääni, joka ilmoittaa vuodenaikojen vaihtumisen, aukeava kukka tai putoava lehti, ehkä satakielen laulu, joka herättää jähmettyneessä sydämessä huimauksen," - Eeva-Liisa Manner, Suomalainen Suomi

Arvosana:

       

 

   
Lukumaratooni kirja 7/7.

Tämä maailma,
joko untai tai totta.
Mikä on unta?
Kun on totta mikä on
niin minä en ole, en.
Ono no Komachi (s. 27)

Kirjoittaa jotain.
Jättää jälkensä. Unta!
Ja herätyään
siitä tajuan ettei
edes lukijaa ole. 
- Ikkyu (s. 85)

    

100 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1980, 2 painos, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1975
  
Takakannesta:
Täällä kaukana on kolmas Tuomas Anhavan suomentama valikoima japanilaisia tankoja. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Kuuntelen, vieras ja Oikukas tuuli.
   

Arvosana:

Kirjabloggaajien mietteitä ASML:n Blogimainonnan ohjeistusluonnokseen

Eilen ainakin Taika ja Morre blogasivat Facebookin Kirjablogistit ryhmässä keskustelluista ongelmista, joita blogimainonnan ohjeistuksessa on kirjablogien kannalta. En lähde tässä sen enempää käymään läpi itse kannanottoa, mutta vinkkaan, että kannattaa käydä lukemassa mitä 30 kirjablogaajaa allekirjoittivat lausunnossa.

 

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

"Olipa kerran pieni prinssi, joka asui tuskin itseään isommassa tähdessä 

ja joka tarvitsi ystävää..."

 

   
Lukumaratooni kirja 1/7.
   

Siskoni on jo vuosia hehkuttanut Pikku prinssiä, en vain ole koskaan tullut aikaisemmin tutustuneeksi teokseen. Ehkä vähän myös vierastin tällaista ylihypetettyä (siis suomeksi paljon keskusteluissa kohotettua), klassikkostatuksen saanutta teosta. Ja ilmeisesti aika moni muukin kirjablogaaja on vasta myöhemmällä iällä tämän lukenut. Kiitos Saran kirja-arvonnan voiton sain tämän kirjan omakseni! Alla olevan lainauksen tunnistavat varmasti kaikki, vaikkei Pikku prinssi olisikaan tuttu teos:
   

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. (s. 72)

 
Nyt teoksen luettuani voin sanoa, että kannatti viettää tämän kanssa puolitoistatuntinen. Suurin osa ihmisistä varmaan tietää perustarinan: Pikku prinssi asuu asteroidilla B 612 (tai sellaisen nimen sille antoi eräs turkkilainen tähtitieteilijä). Koti on hyvin pieni, mutta se ei prinssiä haittaa, sllä hän pystyy katsomaan auringon laskun uudelleen vain siirtämällä tuoliaan hiukan. Asteroidilla on kaksi polvenkoirkuista, toimivaa tulivuorta ja yksi sammunut. Prinssi nuohoaa ne kerran viikossa. Muutoinkin prinssin arki kuluu tavanomaisten askareiden parissa kuten baobab puiden taimia kitkien ja puhumalla hänen ainutlaatuiselle kukalleen.
     

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä, missä hän on. (s. 74)

 
Tutustuessaan naapureihinsa prinssi paljastaa monia ihmisyyden ongelmakohtia: hän tapaa monia lapsuutensa kadottaneita, turhamaisia ihmisiä ja mm. juopon, liikemiehen (joka väittää omistavansa kaikki tähdet) sekä katulampun sytyttäjän, joka tahtoisi vain nukkua. Hahmot saivat miettimään omaa elämääni ja kuinka jokainen ihminen on kuin asteroidi: meillä on omat ratamme, ohitamme usein toisiamme edes huomaamattamme ja välillä törmäämme yhteen tuhoisinkin seurauksin. Satu, joka on säilynyt hyvinkin tuoreena ja ajattomana.
     

Isot ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia. (s. 49)

   
Tarinan kertoja on mies (kirjailija itse?), jonka lentokoneeseen tulee vika ja hänen täytyi laskeutua aavikolle. Prinssi löytää miehen ja pyytää tätä piirtämään lampaan, ja kun hän kysyy jotakin, ei hän ole tyytyväinen ennen kuin hänelle vastataan. Tässä vaiheessa prinssi on ollut Maassa jo vuoden. Minun tulkintani prinssistä oli, että hän oli miehen luoma illuusio, jolle puhumalla hän säilytti rauhallisuutensa ja järkensä korjatessaan konettaan ja yrittäesään säännöstellä juomavettä. Tai sitten hän oli vain tavallinen pikkupoika, hyvin vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna.
 
Kuten olin kuullutkin, loppu on surullinen. Mutta millä ihmeellä prinssi matkusteli paikasta toiseen? (Ymmärrän, tämä on satu, mutta vaikka kyseessä olisi ajatuksen voimalla matkustaminen, niin olisi kiva tietää. Lopussahan kerrotaan ainakin prinssin "kotiinpaluusta", mutta tuskin sama tekniikka toimi aikaisemmilla vierailuilla.) Parhaiten mieleeni jäivät hatunnäköinen, norsun niellyt boa ja hellyttävä kettu, jolle mies oli piirtänyt liian pitkät korvat.
    
Suosittelen Pikku prinssiä lämpimästi kaikille, jotka ovat epäröineet tarttua tähän aikaisemmin - myös klassikkokammoisille. Kyllä tämä on asemansa ansainnut, kenties yksi suosikkiklasarini.
   

Arvosana:

 

Takakannesta:
Muistathan sen kuuluisan taivaankappaleen, jolla on kolme polvenkorkuista tulivuorta, jättiläismäisiksi kasvavia baobabeja ja oikullinen, turhamainen ja epäluuloinen kukka, jota ei pidä koskaan kuunnella, vain katsella ja hengittää? Se on Asteroidi B 612, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista.

        

Suomentanut: Irma Packalén, 95 sivua, WSOY 2004, 36 painos

    

Alkuperäinen nimi: Le petit Prince, 1944

     

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Kirjoihin kadonnut, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Jos vaikka lukisi... (ja aikalailla kaikkialla muuallakin)

Maratonin jälkeen. Miltä nyt tuntuu?

Luku-urakka on siis takana päin. Olo on kyllä jotenkin, miten tätä kuvailisi. Valaistunut? Kaikki maratoonilla lukemani kirjat ovat yhdellä sanalla sanoen kehittäviä. Tea with Anna Karenina blogin Noora totesi omasta 24 tunnin (kolmelle päivälle jaksotetusta) maratonistaan, että olo on kuin krapulaisella. Kieltämättä, jos joisin alkoholia niin voisin kuvitella olon kostean illan jälkeen olevan tällainen - vähän itsestään irrallaan. Mutta suosittelen kyllä tätä kokemusta kaikille rohkeille ihmisille!
   
Pidemmittä puheitta alla listattuna lukemani kirjani siinä järjestyksessä kuin ne luin. Tarkemmat ajatukset tulevat jokaisesta kirjasta vielä erikseen ja linkittelen ne jälkeenpäin vielä tähän postaukseenkin. Aika on osittain summitainen, kun unohdin välillä kirjata mihin aikaan minkäkin kirjan aloitin. Sivuja kertyi seitsemästä kirjasta 616, ei siis huimaa määrää siinä, mutta sisältöä pikku kirjoissa riittikin enemmän kuin sivuja. Olen vähän hitaanpuoleinen lukija, etenkin jos tekstiin haluaa syventyä enemmän kuin kevyempään viihdekirjallisuuteen.
   
Klo 7-8.30 - Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

Klo 8.30-9 - Tuomas Anhava: Oikukas tuuli

Klo 9-10.30 - Kahlil Gibran: Maan jumalat

Klo 10.30-13.30 - William Shakespeare: Kesäyön unelma

Klo 13.30-15.30 - J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Klo 15.30-19 - Richard Bach: Lokki Joonatan

Klo 19-20 - Tuomas Anhava: Täällä kaukana
 

Baobabit.

12 tunnin lukumaratooni

Näistä lukumaratooneista olen kuullut parin blogivuoteni aikana monessakin kirjablogissa, ja jo pidemmän aikaa olen haaveillut itsekin tekeväni saman. Nyt viime päivinä on ollut maratooneja ainakin blogeissa Tea with Anna Karenina ja Elegia.
    

Koska viimeaikaisessa kirjablogikeskustelussa on todettu, että blogaajat lukevat vain uutuuksia (ja hehkuttavat vain samoja kirjoja), valitsin hyllyni kätköistä ja hain vielä kirjastosta lisää kirjoja, jotka edustavat vähemmän luettuja genrejä (eli mm. runoja, näytelmiä ja novelleja). Kirjoitus/ilmestymisvuodetkin kirjoissa ovat ihan muuta kuin viime aikaisia. Esimerkiksi Keisarinnan hovineidon päiväkirjan alkuperä löytyy lähes tuhannen vuotta sitten. Mukaan mahtuu myös uudenpana teoksena Osuuskumman novelliantologia, joka ilmestyi viime huhtikuussa. 

   

Nyt kun lista on kasassa, pitää vain valita päivä, jolloin teokset luen. Keskustelu avomiehen kanssa johti siihen, että luen tämän maratonin huomenna! (Miehellä alkaa työt seitsemältä eli voin aloittaa lukemisen kukon laulun aikaan. Kotiin mies palaa neljän maissa.) Olisin tyytyväinen jos saisin edes osan näistä luettua, tavoitteena kymmenen. Aloituskirjaksi olen valinnut Pikku prinssin ja siitä eteenpäin menen fiiliksen pohjalta.

     

Seuraa etenemistäni kirjablogini Facebook-sivulta. Blogin puolelle postaan luetut kommentteineen sitten kun olen urakkani suorittanut.

   

 

Kirjalistani:

 
Nuortenkirjoja

•  (2011) Tuulia Aho: Urpukas (s. 186) (Omasta hyllystä)
•  (2010/2008) David Almond: Naakkakesä (s. 201) (Omasta hyllystä)

 
Satuja

• (2009/2007) J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat (s. 93) (Omasta hyllystä)

 
Novelleja

• (2013) toim. Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat (novelliantologia) (s. 207) (Omasta hyllystä)
• (2002/1958-1979) István Örkény: Minuuttinovelleja (s. 216) (Kirjastosta)

 
Runoja

• (1981/1970) Tuomas Anhava: Oikukas tuuli (s. 72) (Kirjastosta)
• (1980/1975) Tuomas Anhava: Täällä kaukana (s. 100) (Kirjastosta)
• (1980/1931) Kahlil Gibran: Maan jumalat (s. 68) (Kirjastosta)

 
Näytelmiä

• (1999/1623) William Shakespeare: Kesäyön unelma (s. 95) (Omasta hyllystä)

 
Klassikoita

• (1991/1970) Richard Bach: Lokki Joonatan (s. 93) (Lainattu siskolta)
• (2004/1944) Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (s. 95) (Omasta hyllystä)
• (1979/1888) Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika (s. 217) (Omasta hyllystä)

 
Naisista

• (2005/n.1058) Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (s. 134) (Omasta hyllystä)
• (2010/1982) Nora Roberts: Linna Bretagnessa (s. 188) (Omasta hyllystä)

 
Makaaberia

• (1977/1974) Leif Esper Andersen: Noitaroihu savuaa (s. 86) (Omasta hyllystä)
• (1991/1986) Guy N. Smith: Kannibaalit (s. 186) (Omasta hyllystä)

   
Vaikuttavaa:

• (2009/1978) Ian McEwan: Sementtipuutarha (s. 135) (Kirjastosta)
• (1976/1932) Kahlil Gibran: Vaeltaja (s. 76) (Kirjastosta)

Kirjablogeissa kiehuu

Vähän roiskuu hellallekin. 

Mikä on saanut lämmön nousemaan?  

     

Hesarin Nyt-liitteessä (linkki alla) esiteltiin ongelmakohtia, joita kirjablogien kanssa on noussut esiin. "Ensinnäkin: Monet bloggaajat ovat kirjallisuuteen rakastuneita himolukijoita. He eivät ole kriitikoita, joiden on pakko lukea leipänsä eteen kaikenlaista kirjallisuutta ja sanottava, mitkä teokset ovat huippuja ja huteja." Ja onko tässä siis jotakin väärin?

   

Kirjabloggarit, tuo näennäisen yhtenäinen joukkio ei mahdu yksiselitteisen, tyhjentävän kuvailun alle. Me emme kuulu salaseuraan, jonka tehtävänä on tehdä ammattikriitikoista työttömiä. Tämä on suurelle osalle, myös minulle ensisijaisesti rakas harrastus, lue alla olevien linkkien takaa vaikka Karoliinan, Amman ja Morren mielipiteitä. Harvoin varmaan muihin harrasteilmiöihin on näin pinsettien ja suurennuslasin kanssa tartuttu? Kirjablogaajista ja kriitikoista esitetään outo kuva: blogaajat nauttivat lukemisesta ja valitsevat vain itseään kiinnostavia kirjoja, kun kriitikoiden puolestaan täytyy lukea pääsääntöisesti koska on pakko. 

   

Tekohauskasta näkökulmasta katsoen kriitikoille lukeminen jättää pakkopullan maun suuhun, onhan se palkka jollakin tienattava. Lukeminen ei myöskään saa olla coolia, vaan se on erakkoluonteen kammioon hautautumista, epäsosiaalisuutta tai itsensä kultivoimista, jonka takia kevyt kirjallisuus ei olekaan itsensä vakavasti ottavan kriitikon alaa: he etsivät elämyksiä elämänkatsomusta avartavista uniikeista teoksista. Sepä hienoa, missä tällaisia kritiikkejä sitten saa lukea? Minusta kun näyttää vahvasti, että ne kritiikit jotka silmieni eteen ovat sattuneet, ovat aikalailla juurikin niitä pinnalle nousevia kirjoja, joista monet seuraamani blogitkin kirjoittavat, esimerkiksi Dan Brownin uutuus Inferno (tässä Hesarin artikkeliin viitaten) taitaa kallistua viihdekirjallisuuden vaakakuppiin.

  

Pitäisikö sitä mitä lukee ja mistä kirjoista blogissa/lehdessä kirjoittaa jotenkin arvottaa? Eikö lukeminen ylipäätään ole hieno asia vaikka runojen ja pienkustantamoiden osuus nyt jäisikin pienemmäksi. Syynä ei varmaankaan ole ainoastaan se, etteikö niistä lukemisesta kiinnostuttaisi kirjoittamaan: runot eivät nyt vain ole kaikkien mieleen (kuten eivät ole dekkaritkaan) ja monia oma/pienkustanteita ei esimerkiksi saa kaikista kirjastoista. Minusta kirjallisuudesta tehdään helposti jotenkin pienen piirin oikeus. Kyllähän taiteen muitakin aloja on aina arvosteltu koulutustasosta riippumatta. Nautinto ei vaadi maisterin papereita. 

    

Miksi luen kirjoja?

   

Kysymys voi kuulostaa tyhmältä ja silti tätä saa aina olla selittämässä. Olen sisimmiltäni nautiskelija, eskapisti, matkustuskammoinen. Kirjojen avulla pääsen kauas täältä lähtemättä kuitenkaan minnekään. Mielikuvitukseni käyttää kirjoja polttoaineenaan. Kirjojen avulla voi kokea ensirakkauden nipistelyn vatsanpohjassa, silittää yksisarvisen turpaa, tappaa örkkejä, valloittaa tutkimattomia planeettoja Missä muussa harrastuksessa voit sanoa näin?

   

Morrekin linkkasi tämän loistavan Sirpa Kähkösen kolumnin, jonka luin jo heti tuoreeltaan ja samaistuin joihinkin kirjailijan esittämiin lapsuuskokemuksiinsa. En muista olenko täällä jo aiemmin kertonut, mutta olin koko peruskouluaikani koulukiusattu. Menin eri yläasteelle kuin muuta maalaiskouluni oppilaat, jotta saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei auttanut, Olin leimattu koko elämäkseni. Niin ainakin ajattelin toisinaan. Kirjallisuus piti minut järjissäni silloinkin, kun tuntui että turvaverkot pettivät.

   

Olenko myynyt sieluni kustantamoille?

  

Olen myöntänyt mm. yläpalkissa olevan linkin takaa löytyvässä esittelytekstissäni  että saan arvostelukappaleita, osan jopa pyydän itse suoraan eri kustantamoilta. Teen yhteistyötä Risingshadow-sivuston kanssa ja arvostelujani löytää sieltä (viimeisinpänä Sari Peltoniemen Haltijan poika). Olen joskus jopa kysynyt, saanko kirjoittaa artikkelin, vaikka olen lukenut kirjan kirjastosta - ja vastauksena olen saanut, että kirja on palkkioni työstä, jonka näen lukiessani ja kirjoittaessani lukemastani. En pidä itseäni ammattikriitikkona. Kirjahyllyni pursuilee ihan muista syistä kuin arvostelukappaleista. Ja kuten ovat muutkin todenneet, tulisin aivan hyvin toimeen ilman arvostelukappaleitakin (en ole myynyt sieluani millekään tietylle kustantamolle). Luen myös vanhempaa kirjallisuutta, omasta halustani ja kirjallisuuden opintojen takia.

  

Saan uudet kirjat vain vähän nopeammin, kun kustantamot lähettävät ne sen sijaan, että varaisin ja hakisin teoksen kirjaston kautta. Rahallinen etu on pieni: en varmaan montaakaan uutuuskirjaa ostaisi uutena, sillä opiskelijan budjettini ei kestäisi kalliiden kirjojen ostamista vaan kääntyisin kirjaston puoleen. Jälleenmyyntiarvo uunituoreellakaan kirjalla ei pilviä hivele. Ja postikulut kirjan lähettämisestä tekevät nettikirpparillaa myymisestä vähän turhaa, jos lähikirjakaupasta saman teoksen saa samalla hintaa kuin mitä se "käytettynä" ja postitettuna maksaisi. 

  

Blogimaailmaan on nyt tulossa pelisäännöt. ne auttavat kaikkia meitä blogaajia blogin aihepiiristä huolimatta kirjoittamaan näytteistä, lahjoista ja muista ilmaistuotteista entistä paremmin. Minä kirjoitan aina artikkelini alkuun, jos kirja on arvostelukappale. sama tieto löytyy myös lopussa olevista tunnisteista. Jos kirja on kirastosta tai omasta hyllystä, merkintä löytyy näidenkin kohdalla usein lopusta. Oma hylly-merkintä pitää sisällään esimerkiksi myös kirjat, joita saan lahjaksi perheeltäni.  

  

Linkkaan blogiartikkeleihini muidenkin kommentteja lukemastani kirjasta laajentaakseni näkökulmia. Onhan se lukijankin näkökulmasta rikkaus, jos samasta kirjasta ollaan useampaa mieltä. Se että kirjaboggarit päättäisivät yksissä tuumin kehua jotakin kirjaa on vain urbaani legenda. Minäkään en aina pidä samoista kirjoista kuin ne blogaajat, joiden kanssa kirjamakuni eniten kulkee samoja ratoja. Lisään myös aina uudemmista kirjoista puhuttaessa linkin kustantajan sivulle. Tästä en kuitenkaan saa mitään palkkaa. Se vain tuntuu loogiselta ja luontevalta.

    

Kirjallisuus ammattina

   

Voi, olen jo kauan toivonut, että tästä kirjahulluudestani voisin joskus saada työn - mutta minkälaisen? Kirjastossa, kirjakaupassa, kustantamossa, kriitikkona, äidinkielen opettajana...? Sitä en vielä tiedä minne päädyn, mutta nyt ainakin olen askeleen lähempänä tulevaisuutta. Kirjastoalaa eli informaatiotutkimusta en ole vieläkään päässyt opiskelemaan, mutta uskon kirjallisuudenopintojen avaavaan taas uusia ovia.

  

Blogaaminen ei kuitenkaan näillä näkyminen ammatikseni muodostu. Toivottavasti lukijani ymmärtävät tämän tekstin lähtökohdat ja syyt: tahdon avoimesti kertoa, että en ole pelinappula isojen firmojen rattaissa vaan ajattelen omilla aivoillani. Vaikka minua yritettäisiin johonkin lokeroon pakottaa, taistelen vastaan. En myöskään anna hämmentävistä lähtökohdista kirjoitettujen, blogaajia provosoivien tekstien vaikuttaa siihen iloon, jota saan lukiessani. Näillä eväillä jatkan seuraavan kirjan pariin.
  

Hauskaa ja vapaamuotoista lukukesää kaikille!

Linkkilistausta:
Nyt: Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä
Nyt: Kirjallisuus on siististi cool (Kolumni)
Blogisiskot: Kirjablogaajien valta ja ongelmat
Luutii: Rakkaudesta... mihin?
Kirjava kammari: Lukemisen kauhu ja surkeus
Amman lukuhetki: Bloggaajan ja journalistin etiikka
Missio kässäri: Rakkaudesta kirjablogeihin
Morren maailma: Suorasainen ja itsekäs kirjablogaaja

Sari Peltoniemi: Haltijan poika

"Joissakin tilanteissa sitä luulee helposti itsestään liikoja. 

Ellei luulisi, ei pystyisi mihinkään."

         

  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
  

Haltijan poika on synkkä ja koukuttava jatko-osa Peltoniemen vuonna 2011 ilmestyneelle teokselle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Tarina alkaa syksystä, jolloin päähenkilö Jouni Allisen elämässä alkaa uusi ajanjakso, lukio. Elämässä on paljon muitakin uusia tuulia: kaveriporukan yhteinen bändi Tavallinen Uolevi saa ensimmäisen keikkansa, kainalosta löytyy ihana tyttöystävä Matleena ja kotonakin asiat näyttävät sujuvan hyvin. Shamaaniksi ryhtynyt Jounin entinen peruskoulun opettaja Romppainen kuitenkin varoittaa lähestyvästä pyhäinpäivästä, jolloin rajat elävien ja kuolleiden valtakuntien välissä avautuvat. Voivatko kuolleet vahingoittaa Jounia, entä löytävätkö hän ja Saara-sisko koskaan haltijaäitiään?

  
Jouni huomaa elävänsä kaksoiselämää. Päivisin hän on ihan tavallinen lukiolainen, mutta öisin hän ei nuku enää ollenkaan, hänen aistinsa ovat terävöityneet ja niinpä pimeässä näkevästä yö-Jounista tuleekin eräänlainen supermies, joka tuntuu pystyvän mihin vain. Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja turvallista, Jouni löytää itsensä keskeltä lumimyrskyä puolustautumasta kuolleiden joukkoja vastaan. Hänen haltijaäidiltään perityt kyvyt houkuttelevat kadonneita sieluja kuin palava kynttilä yöperhosia. Apua Jouni saa muun muassa hautausmaan portinvartija Krideltä, joka on yksi teoksen kiinnostavimmista henkilöistä. Hänestä tule jotenkin mieleeni kulttimaineessa oleva hahmo Crow.
   

Kride istui kirkkopuiston penkillä katulampun valokeilassa ja katseli tuloani. Hänellä oli vaalea, kihara tukka, oikein kerubimainen. Muutenkin hän näytti sirolta ja sievältä, aika tyttömäiseltä. Jalat kylläkin oluvat pojan jalat, kengät vielä törkeämmät kanootit kuin minulla.(s. 5)   

  
Peltoniemen kirjoissa ovat todellisuuden ja tarun rajat hämärtyneet aikaisemminkin. Esimerkiksi teoksissa Suomu ja Hämärän renki päähenkilö Oona siirtyi ajassa taaksepäin. Nyt Peltoniemi hyödyntää vahvasti pohjoiselta maistuvaa saamelaismytologiaa. Haltijan poika osoittaa yhdessä esimerkiksi Johanna Sinisalon tuotannon kanssa, että suomalaisella kirjallisuudella on vahvoja naiskirjoittajia, joiden tuotannon voi laskea omannäköisemme maagisen realismin piiriin. Haltijan pojassa yliluonnollinen maailma on kuvattu uskottavasti ja se esitetään teoksessa yhtä luonnollisesti kuin muukin maailma. Sujuva kerronta on Peltoniemen vahvuus. Hahmot voivat näyttää pinnallisilta, mutta heistä annetaan rivien väleistä vihjeitä, joiden mukaan taustalla on paljon enemmän.
 
Peltoniemi on tarttunut myös muutamaan hankalaankin teemaan, kuten kestävään kehitykseen, eläinten oikeuksiin ja kasvissyöntiin. Jounin lähipiirin naiset kantavat vastuuta, Saara ja bändikaveri Marko (oikealta nimeltään Margarita) eivät laita lautasilleen lihaa tai osta sipsejä ja ylikansallisia virvoitusjuomia. Olipa minkkien tarhaaminen eettistä tai ei, ilkivaltaan kannustamiseen tai syyllistämiseen ei kirjailija ole sortunut. Hän heittää ilmoille epäkohtia ja antaa lukijan pohtia omaa kantaansa niihin. Tarvitseeko joka vuosi ostaa uudet farkut, voiko pienillä teoilla vaikuttaa monien elämään?
 
Haltijan poika on todella nopealukuinen teos, jota voi suositella lämpimästi myös poika-lukijoille. Tämä kirja osoittaa, kuinka tärkeitä läheisten ihmisten muodostamat turvaverkot ovat. Tapa, jolla Peltoniemi vetää juonen langat kasaan antaa viitteitä siitä, että Jounin tarina ei ole vielä lopussa.

     

Arvosana:

   
Takakannesta:

Jouni on aloittanut lukion. Hänen bändinsä Tavallinen Uolevi jatkaa harjoituksia ja valmistautuu keikkaan. Sevettijärven-matkan jälkeen Jouni on kohdannut olentoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Oppaaksi hän saa Kriden, joka vartioi hautausmaan portilla. Pojan turvaverkko on pettänyt, ja Jounikin sotkee omansa.
 
Sitten tulee halloween, josta Jounia on varoitettu. Silloin vainajat ovat liikkeellä - eivätkä ne halua Jounille hyvää. Ulos lumimyrskyyn Jouni kuitenkin päätyy. Hyytävän jännittävä seikkailu johdattaa Jounin ja hänen siskonsa Saaran lopulta aliseen maailmaan. Löytävätkö he sieltä vastauksen haltijaäitinsä arvoitukseen?
 

Haltijan poika on jatkoa kirjalle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Maagisen kertojan uusi romaani ammentaa aineksia niin kauhutarinoista kuin pohjoisesta mytologiastakin.

   

Tyylilaji: nuoret, rakkaus, kansanperinne, pohjoinen, kauhu, maaginen realismi

   

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Neil Gaiman: Hautausmaan poika, Annika Eräpuro: Fria ja Kuunainen, 

182 , Tammi 2013

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Kirjavinkit, Opuscolo,

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011)