Jeff Long: Vuosi nolla

"He rakastivat olentoa, joka tappoi heidät."

    

Niin vihreä. -- En tiedä mitä odotin. Tuhkaksi muuttunutta maailmaa? Siellä oli kuitenkin kesä, päivänkakkarat ja sinilupiinit olivat kukassa. (s. 298)

  
Jeff Longin apokalyptinen teos Vuosi nolla on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Tuolloin, vuoden 2002 syksyllä, olin vasta aloittanut lukion. Nyt, lähes 12 vuotta myöhemmin, teokseen suhtautumiseni on saanut paljon vaikutteita muusta lukemastani kirjallisuudesta. En voinut olla vertailematta teoksen tiettyjä osia esimerkiksi kristinuskon osalta Dan Brownin Da Vinci-koodiin ja teosta edeltäneeseen Enkelit ja demonit -trilleriin. Mieleen tulivat myös genetiikkaa ja muinaisten olentojen henkiinherättämistä käsittelevät ja lukulistaltani löytyvä Michael Crichtonin Dinosauruspuisto (jonka tunnen paremmin lapsuudestani Jurassic Park-leffasta), sekä jatko-osansa Kadonnut maailma, jonka luin joskus 2000-luvun alussa. Muista aikaisemmin luetuista mainittakoon esimerkiksi Max Brooksin Sukupolvi Z. Onhan Vuosi nollankin keskiössä erikoinen tauti, joka muuttaa ihmisiä enemmän tai vähemmän katatoniseen tilaan.

  

Teoksessa seurataan aluksi kolmea eri tapahtumaketjua, jotka pikkuhiljaa yhdistyvät. Yksi linjoista keskittyy arkeologi Nathan Lee Swiftiin. Hänen myötään esitellään myös tarinan yksi "pääpahiksista", professori Ochs, jolla on mielenkiintoinen näkemys siitä, mitä hänen asemassaan oleva ihminen saa tehdä. Ochs varastaa muinaisjäänteitä. Hän käyttää yleistä hätätilaa, tässä tapauksessa maanjäristystä, hyödykseen ja murtautuu erääseen kirkkoon keräämään 2000-vuotta aikaisemmin ristillä kuolleiden luita. Nathan Lee ei hyväksy Ochsin menetelmiä, muttei rikoskumppanina voi enää perääntyä.

  

Toisaalla, Kreikan Korfussa, eräs pyhäinjäännöslippaiden harrastaja-keräilijä avaa sinetöityjä rasioita ja lähettää niiden sisällöstä näytteitä laboratorioihin eri puolille Eurooppaa, Lähi-itää ja Aasiaa. Hän metsästää Jeesusta. Tietämättään hän avaa Pandoran lippaan ja päästää ennennäkemättömän tehokkaasti tappavan taudin vapaaksi lasisesta vankilastaan. Ironista kyllä, tauti muuttaa sairastuneen ihmisen läpinäkyväksi: sisäelimet ja luut näkyvät lasimaisen ihon läpi. Nämä zombit kulkevat nimillä lasi-ihmiset ja valtavat enkelit.
  

Tuoksu oli ikivanha, osittain yrttinen, osittain öljyinen. Hän siemaisi ikivanhaa hajua sieraintensa läpi aivan kuin kokeilisi huumetta. Hän veti sitä keuhkoihinsa. -- Hän ei olisi voinut käsittää, että hän oli juuri avannut oven ihmiskunnan tuholle. (s. 52-53) 

 
Kolmannessa linjassa lukija pääsee tutustumaan lapsinero Mirandaan. Nuori tutkija on onnistunut manipuloimaan geenejä, muokkaamaan ikääntymisprosessia ja synnyttämään olioita keinokohduissa. Hän kloonaa myös ihmisen. Itseasiassa Ochsin varastamista luista. Kun Korfuksi nimetty tauti leviää ja alkaa tappaa ihmisiä järjestelmällisemmin kuin mikään tauti aikaisemmin, hän yrittää etsiä vanhojen luiden avulla parannuskeinoa. Voisiko joku kuolleista kantaa immuniteettia tautia vastaan? Los Alamosin tutkimuskeskuksessa perustetaan ennenäkemätön koe: mitä tapahtuu, kun 2000-vuotta sitten kuolleet miehet saavat uuden mahdollisuuden, jälleensyntymän tieteen kautta? 

  

Teoksessa keskeisiä teemoja ovat kristinusko, sen synty ja kehitys, kloonauksen eettisyys ja kloonien ihmisarvo sekä yleinen henkiinjäämiskamppailu. Long hukkaa paikoin punaisen langan ja ryhtyy saarnaamaan tai luennoitsimaan, jolloin teoksen potentiaali hukkuu kerronnallisiin keinoihin. Päällisinpuolin teos on kuitenkin nopeasti etenevä trilleri, jota lukee kiihkeästi "vielä yksi sivu"-periaatteella. 

   

Löysin Vuosi nollasta myös filosofisia ulottuvuuksia. Vaikuttaisi, että esimerkiksi Platonin ihannevaltiota kommentoidaan rivien välestä, kun suojatulle alueelle päästetään balettitanssijoita, elokuvaohjaajia ja muusikoita piristämään Los Alamosin asukkaiden arkea. Platonhan ei pitänyt runoilijoita yhteiskunnalle hyödyllisenä ja jätti nämä sen ulkopuolelle. Esimerkiksi elokuvassa The Philosophers pohditaan samanlaista tilannetta: maailmanlopun uhatessa, kuka ansaitsee paikan rajallisten resurssien turvapaikassa. Ketkä rakentavat uuden maailman?
  

He ovat suojautuneet Sputnikista asti. Eikä rutto pysty heittämään heitä vastaan mitään sellaista, mitä Hollywood ei jo olisi keksinyt. Helkkari, he olivat selviytyneet rutosta kymmenkunta kertaa. Ajatelkaa Stephen Kingiä. Andromeda uhkaa. Camus. Decamerone. Thukydides. Elämä on vain taiteen jäljittelemistä. Suurtuhot ovat toistoa.  (s. 301)

 
Eniten teoksessa vaivasi suomennoksessa ilmenevien typojen ja suoranaisten käännösvirheiden/kielikukkasten määrä. Esimerkiksi eräässä kohdassa kuvataan nastalla kuivaan seinään kiinnitettyjä karttoja. Kuivaan seinään? Oletan, että kyseessä englannin kielen sana drywall, joka tarkoittaa tietynlaista rakennusmateriaalia, ei märän vastakohtaa. Suomeksi tällainen seinämateriaali on kipsilevy ja käännöksessä olisi mielestäni riittänyt ilmaisu, että kartta on kiinnitetty nastalla seinään.
 
Toinen esimerkki suomennoksen kömmähdyksestä on syntymäpäivähattu (joka on englanniksi party hat). Suoraan käännetty "juhlahattu" ei sekään ole välttämättä kaikkein toimivin ratkaisu, mutta ilmiölle ei käsittääkseni ole vakiintunutta suomennosta, koska tämä kulttuurinen ilmiö on enemmän amerikkalainen, eikä ole vielä juurtunut tänne pohjolaan.
   

Huomasin, että Vuosi nolla on Risingshadown tietokannan kirja numero 666. Sattumaako? Teos on jo niin vanha ja nykyisin ehkä vähän unohdettu, ettei tästä löytynyt netistä paljoa. Voin kuitenkin omasta puolestani suositella teosta historiasta, genetiikasta, uskonnoista ja apokalyptisistä tapahtumista kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät säikähdä Hollywood-elokuvan tapaan rakennettua tarinaa.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lähi-itä. Tuhoisa maanjäristys paljastaa maan syvyyksistä muinaisen Golgatan. Asiaa kiiruhtaa tutkimaan nuori ja innokas arkeologi Nathan Lee Swift sekä demoninen professori Ochs. 

  

Korfu. Upporikas antiikinkeräilijä Nikos ja hänen ystävänsä kokeilevat, miltä tuntuu avata vanha lipas ja hengittää menneisyyden ilmaa. Tuhon siemen on kylvetty... 

   

Los Alamos. Miranda Abbot purkaa geenien arvoituksia. Hän kloonaa ihmisen. 

   

Kun maapallolla alkaa riehua pari tuhatta vuotta vanha ruttovirus, kukaan ei ole turvassa. Nathan Lee Swift haluaa pelastaa pienen tyttärensä ja Miranda Abbot kokomaailman. 

   

Vuosi nolla on hypernopeasti etenevä apokalyptinen trilleri, yhdistelmä seikkailua, jännitystä ja romantiikkaa. Kirjassa liikutaan hurjaa vaihtia ympäri maailmaa - ja arkelogian sekä teknologian kautta jopa menneisiin vuosituhansiin. Teos saa pohtimaan myös suuria kysymyksiä. Onko tieteen sokaisema ihminen asettumassa Jumalan paikalle?

   

Asiasanat: apokalypsi: tappavat taudit, arkeologia, uskonto, vuorikiipeily, ihmisoikeudet: genetiikka
  

Samantyylisiä kirjoja: Dan Brown: Da Vinci-koodi, Enkelit ja demonit, Michael Crichton: Dinosauruspuisto, Kadonnut maailma, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Linnake, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus. Max Brooks: Sukupolvi Z, Steve Alten: Mayojen testamentti, Tom Knox: Pahan koodi, Dougles Preston: Isku, Hugh Howey: Siilo. Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

  
Suomentanut: Tarmo Haarala, 505 sivua, Like 2002

    

Alkuperäinen nimi: Year Zero (2002)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, 

Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikeriraita 1

"Koume. ei hätää.
Sinä olet minulle ykkönen."

   

  
Ystäväni lainasi minulle aivan ohimennen tämän söpön kissamangan, jonka lukee hetkessä. Sarjasta on ilmestynyt jo toinen osa, kolmannen pitäisi ilmestyä tässä kuussa.
     

Koume on hurmaava kissaneiti, jonka perheeseen kuuluvat perinnetanssin opettaja, rouva Nakaraide ja hänen yläasteikäinen poikansa Taku. Eräänä päivänä Koume löytää yksinäisen kissanpennun, joka on nälkäinen ja sairas. Perhe ottaa kissanpennun hoidettavakseen ja lopulta se jää perheen toiseksi kissaksi. Tumman värinen pentu saa nimekseen Koyuki ("kevyt lumi"), koska sillä on valkoiset täplät silmien yläpuolella.
    
Kissahahmot perustuvat taiteilijan omiin kissoihin. Tämä näkyy kissojen realistisessa kayttäytymisessä, verrattuna moniin muihin inhimillistettyihin kissahahmoihin, joista varmaan kuuluisin on Karvinen. Toki Koume esimerkiksi näyttää ymmärtävän ihmisten puhetta, mutta muutoin se on näin entisen kissanomistajan näkökulmasta hyvin aidon oloinen.
    

Verrattuna esimerkiksi manga-sarjaan Chi's Sweet Home, Hoshinon mangan päähahmona oleva Koume-kissa ei ole pentu, vaan aikuinen. Sivuhahmona esiintyvä Koyuki saa myös paljon huomiota, mutta tapahtumia seurataan Koumen näkökulmasta. Toinen selkeä ero sarjojen välillä on, että Koume ei oikeastaan puhu, toisin kuin Chi.
   
Suositukseni suuntaan kissoja rakastaville ihmisille. Hoshinon piirtojälki on miellyttävää ja kissojen seikkailuista kertovaa tarinaa on hauskaa lukea. Mangat eroavat tavallisesta sarjakuvasta ainoastaan lukusuuntansa suhteen, joka ei tuota aiemmin mangaa lukemattomille paljoakaan päänvaivaa.

  

Arvosana:

 

Takakannesta: 

Koume on kiltti ja suloinen kissaneiti, jonka elämä mullistuu, kun samaan talouteen muuttaa äksy kissanpentu. Sen ansioista Koume päätyy moniin seikkailuihin ja kohtaa monta uutta tuttavuutta. 

  
Asiasanat: sarjakuva, kissat, huumori
    

Samantyylisiä kirjoja: Konami kanata: Chi's Sweet Home-sarja

 
Suomentanut: Suvi Mäkelä, 221 sivua, Sangatsu Manga 2013

    

Alkuperäinen nimi: Kijitoraneko No Koumesan (2008)

     

Mangasta mm. täällä: Animelehti, Futoi yatsu, Kaksoissolan blogi,

Sarjassa ilmestyneet myös osat 2, 3, 4 ja 5

Max Brooks: Sukupolvi Z

 "Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona."

  

   
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Zombeja

Max Brooxin Sukupolvi Z - Zombisodan aikakirjat on tietokirjaimainen katsaus (lukuisine alavitteineen) zombisodan vaiheisiin. Jokaisessa luvussa ääneen pääsee sodasta selvinnyt veteraani tai siviilihenkilö, joiden kertomusten pohjalta muodostetaan kokonaiskuva zombisodan alkutapahtumista, vastarinnasta ja jälkipyykistä. Haastateltava (ja usein mannerkin) vaihtuu luvusta toiseen ja tämä tekee teoksesta hyvin moniäänisen.
  
Teoksen pohjalta on tehty tänä vuonna elokuvakin, jonka pääosaa esittää Brad Pitt. Kirjan muodon vuoksi elokuvaohjaaja on ottanut aika paljon vapauksia juonen suhteen, mutta elokuva onnistuu viihdyttävyyden lisäksi kertomaan paikoin jopa hyvin teoksen keskeisistä tapahtumista.

Sodan jälkeen syntyneet lapset tietävät vain tämän maailman. "He tietävät, että veden lähellä ei saa leikkiä, että keväällä tai kesällä ei saa koskaan mennä yksin ulos, eikä pimeän tultua." (s. 439)

    
Opponoin kirjallisuuden kandiseminaarissa teoksesta tehdyn työn, joka valottaa teoksen teemoja nationalismista, identiteetistä ja amerikkalaisesta unelmasta viisaasti. Siksi olikin aika yllättävää lukea esimerkiksi Turun Sanomien varsin kielteinen kritiikki teoksesta. Katariina Norontauksen teksti on täynnä halventavia ilmaisuja: teos on hänen mukaan kirjoitettu "kieli poskessa" (eikä esimerkiksi satiirisesti), kritiikki kohdistuu myös Brooksin (hänen mielestään epäammattimaisesti luotuihin) "ohuisiin karikatyyriisiin" hahmoihin, joiden ääni ei erotu toisistaan.  

Yhdessä asiassa voin kuitenkin olla Norontauksen kanssa samaa mieltä: Brooks tuntee lajityypin kliseet – alkuperäinen alaotsikko An Oral History of the Zombie War kertoo, mistä on kyse, toisin kuin täysin vääränsävyinen aikakirjat-sana. Sukupolvi Z onkin parhaimmillaan hykerryttävän ryppyotsainen sotamuistelo.  Suomennoksen alaotsikko ei vastaa alkuperäistä merkitystä, mikei se suomennoksessakin olisi voinut olla vaikka "Zombisodan suullinen historia". (Siinä olisi samalla myös hauska kaksoinmerkitys zombien aina nälkäisiin suihin.)
 

Tuntuu ironiselta, että ainoa keino zombin tappamiseksi on tuhota sen aivot. Konkreettisesti ajatellenhan niillä ei ole minkäänlaisia aivoja. (s. 359)

 
Minusta teoksen heikoin puoli tulee käännöksen (etenkin loppua kohden lisääntyvistä) kirjoitusvirheistä, joitakin asioita on lisäksi käännetty sanatarkasti, anglismein tai todella erikoisin murre- tai slangisanoin, jotka tökkääväät silmään. Miltä kuulostavat esimerkiski,  "kiltsit", "olla völjyssä'", "nissuttaa", "spennata" ja "läyrytä". Brooksin alkuteoksessakin on paljon puhekielisiä ilmaisuja, juurikin niitä eri hahmojen omaäänisyyttä esiin tuovia piirteitä, esimerkiksi eri kansalaisuuksista käytetään lempinimiä. Näin vaikkapa venäläisiä kutsutaan iivanoiksi ja vanjoiksi. (Vanjasta tulee vain mieleeni siskoni kissa, jonka nimi se on.)

Kandissa pääpaino oli nationalismissa ja näin ollen myös zombien kansalaisuudessa. Aivottomaan massaan tai luonnonkatastrofiin ei yleensä viitata sodan toisena osapuolena ja tämä ajatteluketju johtaa päätelmään, että antamalla zombeille kansalaisuuden, tehdään kävelevästä rutosta vihollinen, joka voidaan voittaa. Zombitkin saavat lempinimiä, ei kalmojen loukkaamiseksi vaan ihmisten me-hengen takia. Kirjan suomennoksessa vilahtelevat zetat, nollapollat ja eekoot (elävät kuolleet).
 

Elävät kuolleet olivat vieneet meiltä muutakin kuin maamme ja omaisemme. Ne olivat ryövänneet meiltä luottamuksen asemaamme planeetan hallitsevana elämänmuotona. (s. 350)

    
Sukupolvi Z ei ole pelottava mässäileväisyyden vuoksi, vaan koska se näyttää äärimmäisen realistisen kuvan maailmasta amerikkalisesta näkökulmasta, joka on äärimmäisen opitimistisen sen suhteen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, eikä suostu uskomaan, että hyvillekin ihmisille tapahtu pahoja asoita. Zombit ovat vain mauste, oikeutus, jonka tilalle voisi laittaa minkä vain pandemian (ruton, SARSin, H1N1-viruksen, Ebolan), Tchernobylin räjähdyksen tai luonnon katarstorfin. Ja voihan zombiviruksen nähdä myös dystopiakirjallisuuden perinteeseen kuuluvana "keltaisena vaarana", Kiinan edustaman vallan ja väkimäärän pelkona (virus sai alkunsa kiinasta). Joskin zombeista puhuttaessa tämä kai vääntyisi muotoon "harmaa vaara".
 
Maailmassa on vika: asioita piilotellaan ja jätetään huomiotta, ihmisiä lumelääkitään turvallisuuden tunteeseen ja television täyttävät mieltä tylsistyttävät reality-sarjat. Juuri tällaisesta tulevaisuudesta meitä ovat varoittaneet mm. Ray Bradbury, George Orwell ja Aldous Huxley. Brooksin teos on siis ehdottomasti ansainnut paikkansa dystopiakirjallisuuden klassikoiden joukossa. Zombit eivät ole enää vain alakulttuurimem gore-ilmiö, jolle vain naureskellaan, ne ovat allegorisoituneet herättelemään ihmisiä kylmään totuuteen tulevaisuuden maailmasta, joka ehkä on jo täällä.
 

Ennen sotaa en ollut koskaan tullut ajatelleeksi miten hyvin asiani olivat, kunhan vain elelin lintukodossani. (s. 208)

   
Kiinnostavimpia selviytymiskertomuksia ovat K9 - eli canine - koirapartiot, japanilaisen hc-nörtin seikkailut ja erään lentäjän sankarimainen selviytyminen ensin laskuvarjolla maahan ja siellä zombeja vilisevän suon halki helikopterin noutopisteelle. Surullisinta teoksessa on valaiden sukupuutto. Nautin kyllä niistä muutamasta illasta, jotka teoksen kanssa vietin ja voinkin suositella teosta niillekin, jotka eivät splatterzombeista ole nauttineet.
  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Zombisota oli käsittämättömän lähellä pyyhkäistä ihmiskunnan maailmankartalta. Aikalaistarinat ovat harvassa, ja jokainen kuluva vuosi verottaa niitä entisestään. Kokoamalla nämä korvaamattoman arvokkaat selviytymistarinat Max Brooks on estänyt niiden hautautumisen ajan hämärään. Sukupolvi Z on paitsi autenttinen kuvaus zombisodassa koetuista kauhunhetkistä myös kulttuurihistoriallisesti vertaansa vailla oleva dokumentti ihmiskunnasta sukupuuton partaalla.

 
Z-sodasta selviytyneiden haastattelu edellytti Brooksilta loputtomia matkustuskilometrejä. Sukupolvi Z johdattaa lukija zombiepidemian alkulähteille, 12-vuotiaan ”potilas Nollan” surullisenkuuluisaan kotikylään, Kiinan liittotasavallan Uuteen Dachangiin. Sieltä matka jatkuu miljoonien pakolaisten hengen vaatineille Pohjois-Amerikan sydänmaille, edelleen Suomeen ja Siperiaan kunnes lopulta koukataan Lähi-idän kautta Japaniin ja Intiaan. Sotahistoriallisesti kaikenkattava läpileikkaus päättyy taisteluissa ratkaisevaa osaa näytelleille läntisille Kalliovuorille.
  
Sukupolvi Z on perinpohjainen selonteko zombisodan vaiheista ja erinomainen hakuteos Z-sodan syistä, seurauksista ja selviytyjistä.
  

Asiasanat: zombeja, apokalypsi

Samantyylisiä kirjoja: Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus, Meg Rosoff: Poikkeustila  
    

Suomentanut: Helmi Keränen, 449 sivua, Johnny Kniga/WSOY 2011

    

Alkuperäinen nimi: World War Z (2006)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Lopunajan lauseet, Taikakirjaimet, La petite lectrice, Nulla dies sine legendo, Aamunkajon lukukokemukset, Koirankorvilla, Lukuisa, Fiktiivinen maailma, Valopolku, Elämää ja aspartaamia, 

Murray Bail: Eukalyptus

"Varo jokaista miestä, joka ehdoin tahdoin kertoo tarinan."

    

 

Ostin Eukalyptuksen heinäkuussa Helsingin kesälomareissulla ja luin teoksen samantien. Näin hienosta teoksesta blogatessa ajatusten jäsentely vei hiukan pidempään kuin normaalisti ja vasta nyt painoin "julkaise"-nappulaa tämän postauksen kohdalla.
   
Australialainen Eukalyptus hurmaa rauhallisella kerronnallaan, kiirettömyydessään eteerisellä maisemallaan ja syvillä henkilöhahmoillaan. Murray on tavoittanut kirjassaan klassisen saari-utopian piirteitä: Hollandin tila satoine eukalyptuksineen vaikuttaa epätodelliselta, staattiselta paikalta. Jokapäiväiseen arkeen syntyy kuitenkin kitkaa ja sähköisiä purkauksia, kun 19-vuotiaan Ellenin ylisuojeleva isä päättää antaa tyttärensä käden miehelle, joka tietää kaikkien puiden tieteellisen nimen.
   

Mies joka nimeäisi virheettömästi maatilan jokaisen eukalyptuksen voittaisi hänen tyttärensä käden. (s. 59)

   
Huhut Ellenin epätäydellisyydessään herkästä, kauneuspilkujen hunnuttamasta ulkonäöstä kantavat halki koko maan ja jopa maan rajojen ulkopuolelle. Kosijat saapuvat paikalle kuin 1800-luvun tutkimusmatkaajat. Monet yrittävät mahdotonta tehtävää mutta kaatuvat nopeasti, vain yksi mies vaikuttaa tuntevan kaiken eukalyptuksista.
   

Astuessaan sisään tarinoihin, tai miehen tarinaluonnoksiin, Ellen näki miten ne kasvoivat eukalyptusten nimistä, yleensä vähemmän hienoista triviaalinimistä. Oli tuskin väliä sillä että monien tarinoiden perusta oli hyvin hutera tai sisälsi jopa nimen täydellisen väärinymmärtämisen. (s. 149-150)

 
Ellen kohtaa isänsä puiden varjossa toisen miehen, joka kertoo hänelle tarinoita, jotka muistuttavat tuhannesta ja yhdestä yöstä - päämääränä ei ole hengissä pysyminen vaan orastavan rakkauden elätteleminen. Kaikki kertomukset ovat inspiroituneet tilan monista puista ja kertovat erilaisia naiskohtaloita. Kertomuksia rakkaudesta. Mies ei yritä hurmata tiedoillaan Ellenin isää vaan tarinoillaan tytärtä. 
 

Miehen kiertelevä tapa kertoa tarina toisensa jälkeen perustui mielikuvituksen laajuuteen ja merkitsi että hän vietti tuntikausia Ellenin, vain Ellenin kanssa ja paljasti samalla hiukan itsestäänkin. (s. 162)

Romaanin tapahtuma-aikana on ehkä n. 1950-luku. Murray maalaa eukalyptuksillaan Australialaista kansallisidentiteettiä. Myös lukujen nimet ovat eukalyptusten tieteellisiä nimiä. Sivunumerot olivat ärsyttävästi oikeanpuoleisessa sivussa taitettu sivun sisäreunaan! Mutta vielä sitäkin ärsyttävämpi oli Ellenin isän pitää tyttärensä kättä palkintona, esineenä jonka voi ojentaa jollekulle. Kirjan ehdottomasti rikkainta antia ovat nuo pikkutarinat, joita mysteerimies ripottelee Ellenille. Lukija jää odottamaan miestä eukalyptusten varjoon, kaipaamaan lisää tarinoita. Erityisen hyvin mieleeni jäi tarina jättiläisestä, joka pitityttöä vankinaan nukkuen tämän hiukset hampaidensa välissä.
 

Hän alkoi tajuta että suurin osa miehen tarinoista käsitteli tyttäriä ja avioliittoa; ja hän näki, hän ajatteli, että nämä tarinat olivat yhä selvemmin hänelle suunnattuja. Sen vuoksi hän pystyi olemaan ajattelematta herra Caven vääjäämätöntä etenemistä. (s. 169)

Arvosana:

   
Takakannesta:
Syrjäisellä maatilalla kaakkoisessa Australiassa asuu Holland-niminen mies yhdessä tyttärensä Ellenin kanssa. Vuosien kuluessa Ellenistä kasvaa kaunis nainen, ja sinä aikana isä istuttaa mailleen satoja eukalyptuspuita. Ellenin täyttäessä 19 vuotta isä ilmoittaa päätöksensä: tyttären saa puolisoksi se mies joka osaa nimetä tilan jokaisen eukalyptuslajin.
 
Joka puolelta saapuu kosijoita, mutta tehtävä on kovin vaikea. Parhaiten menestyy jäyhä, pelottavantuntuinen mr Cave, maailmankuulu eukalyptusasijantuntija. Mutta hänen edetessään itsevarmana kohti palkintoa Ellen törmää isänsä puiden lomassa nuoreen mieheen, tarinankertojaan.
 
Eukalyptus on kuin tämän päivän Tuhat ja yksi yötä: runollisen kauniin ja yllättävän rakkaustarinan poimuista avautuu kymmeniä kiehtovia pikku kertomuksia.
 

Suomentanut: Saara Villa, 259 sivua, Tammi 1998

    

Alkuperäinen nimi: Eucalyptus (1998)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Satun luetut
 
Samantyylisiä kirjoja: Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

"Sillä kun kaikki oli menetetty, kaikki oli yhä jäljellä."

 

 

Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-pankintoehdokkaana ilmestymisvuonnaan 2005 ja se on voittanut mm. Tähtivaeltaja palkinnon 2006. Lukulistallani tämä teos on ollut ilmestymisestään saakka ja se on ensimmäinen Isomäeltä lukemani kirja (vaikka olen joskus nuoruuden huumassani jopa lainannut miehen koko tuotannon), joka on hyvin ekokriittisestä näkökulmasta kirjoitettu. Sarasvatin hiekkaa oli myös Helsingin Sanomien lukijakyselyssä 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista sijalla 45.

Teemmekö me vakavan virheen, kun ajattelemme kirjaa vain lyhytaikaisena kulutustavarana, kertakäyttöesineenä, joka luetaan kerran ja joka on seuraavana vuonna jo vaipunut pysyvästi unohduksiin. (s. 104)

  

Sarasvatin hiekkaa oli kirjoitettu valmiiksi jo vähän ennen loppuvuoden 2004 suurta tsunamia, joten aihe ei teoksen ilmestyessä olisi voinut olla ajankohtaiseepi. Teos sijoittuu läheiseen tulevaisuuteen, 2020-luvulle. Isomäen teos tarjoaa uhkakuvan siitä, mitä voisi tapahtua, jos globaaliin lämpenemiseen ei reagoida ajoissa ja jos siihen ei ole olemassa pysähdyskeinoja. Kuten olettaa saattaa, teos on hyvin tieteellinen ja Isomäen tapa kirjoittaa käytännössä kaikki tietämys auki teokseen vaikeuttaa paikoin romaani-muotoisen ts. juonivetoisen teoksen lukemista, sillä tämä ei ole tietokirja, vaikka sen sisältämä tiede onkin lähes täysin todenmukaista. Teoksen lopussa Isomäki kertoo vielä mikä oli totta ja mikä keksittyä.

Sarasvatin hiekkaa on hyvin Hollywood-tyylinen, käytännössä valmis käsikirjoitus elokuvalle. Aku Louhimiehen ohjaamasta elokuvasovituksesta ei muuten ole puhuttu pariin vuoteen, mutta jos projekti mahdollistuu uskoisin teoksen toimivan paremmin valkokankaalla kuin tekstinä, vrt. esim. The Day After Tomorrow. Olisi ihan vertailun vuoksi hauskaa tutustua myös teoksesta tehtyyn sarjakuvasovitukseen. Sarasvati on muuten joen lisäksi myös kirjallisuuden ja oppimisen jumalatar (joka esiintyy yleensä valkoisen joutsenen kanssa) - aika osuva monelle suomalaiselle kirjallisuuden opiskelijalle esimerkiksi! Teoksessa myytit ja tiede kohtaavat jännittävällä tavalla.
    

- Intialainen Atlantis kyllä, sanoi Amrita. - Mutta ehkä myös... jotakin muuta. Sillä minä luulen, että tämä on myös se Atlantis, josta teidän Platoninne puhui. (s. 71)

 
Vuoteen 2001 sijoittuva prologin jälkeen teos on jaettu kolmeen osaan: Vettä ja hiekkaa, Hiekkaa ja jäätä, Jäätä ja vettä. Epilogi ajoittuu vuoteen 2026. Pääteemoina ovat syklisyys, fraktaalikuvioiden toistuvuus luonnossa sekä kuinka hiekka peittää alleen menneisyyden ja kadonneiden korkeakulttuurien kehittyneen teknologian. Kerronta etenee useamman henkilön näkulmasta.
 
Keskeisimpiä hahmoja ovat venäläinen Sergei Savelnikov, merentutkija ja sukellusvene Lomonosovin kapteeni, suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen, intialainen meriarkeologi Amrita Desai sekä filippiinien kiinalainen mannerjäätikkötutkija Susan Cheng. Jännitystä kehitellään pitkään, kunnes jossain puolivälissä kirjaa alkaa tapahtua enemmän. Silti missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että olisin jättänyt lukemisen kesken, jokin kirjassa piti kiinni imussaan. Kenties se sama, joka kiehtoo dystopiossa, tietty uhkan ilmapiiri.
 
Suosittelen kyllä lukemaan tämän kirjan, jos se kiinnostaa yhtään, eikä sitä ole tullut luettua aikaisemmin. Ihan kaikki ei toimi, mutta jos pystyy katsomaan sormien läpi pieniä kerronnallisia tekniikoita, hollywoodismia ja yli-informatiivisuutta, on tämän teoksen kanssa luvassa varsin viihdyttäviä hetkiä.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani, jonka  lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurien kaupunkien raunioita.

  

Intialainen meriarkeologi Amrita desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu venäläinen Sergei Savelnikov. 

 

Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen havaitsee tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamansaarten mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. 

 

Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Mutta onko tutkijoilla tarpeeksi aikaa? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä - ja riittävätkö nekään enää?

  
320  sivua, Loisto 2006 (6. painos, pokkarilaitos, 1. painos 2005 Tammi)

  

Kirjaa on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kiiltomato, Lukeminen.fi, Morren maailma, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Douglas Preston: Isku, Steve Alten: Mayojen teistamentti, Tom Knox: Pahan koodi

Tänään kirjastosta 3/2013

Hain kirjastosta muutaman varauksen ja korillisen teoksia, jotka olivat hyllyssä (osan huomasin jo viime viikolla, eikä niitä ollut kukaan kerennyt tässä välissä nappaamaan) Minulla menee varmaan ikuisuus näiden kaikkien lukemiseen. :D  Kirjat siinä järjestyksessä kuin ne kirjastokassista nousivat:

    

Suomalaista metsää (oma kuva)

Minna Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo

- Tästä kokoelmateoksesta tarkoituksenani on lukea ainakin Hanna. Ja minulle saa myös kaupata noita muitakin. Triviaalina tietona: olen käynyt Minna Canthin lukiota ja olen erittäin iloinen että a) Minna sai oman juhlapäivänsä ja b) että hän oli kuopiolainen ja edelleenkin arvostettu Kuopiossa. Luin yläasteella äidinkielen esitelmää varten Canthia, joskin varsin hajanaisesti vailla mitään mielenkiintoa lukemaani kohtaan. Nyt on viimein aika luopua noista muistoista ja luoda tilalle uusia, parempia Canth-kokemuksia.

 

Haruki Murakami: Norwegian Wood

- Vaikka minulle onkin suositeltu kirjailijan spefimpejä teoksia (etenkin Kafka rannalla ja Suuri lammasseikkailu), päätin ottaa tämän kirjablogeissakin kovasti kehutun teoksen. Yksi syy oli sen helppo saatavuus ja toisekseen, jos lukisin ensin spefimpää, voisi olla, että tämä maistuisi huonosti niiden jälkeen. Minulla ei ole miään ennakkotietoa tai oletuksia tästä (olen pysytellyt kaukana kaikista vähänkään Murakamin teoksilta haiskahtavilta sivuilta ja blogipostauksista, jotta en saisi tietää liikaa näistä).

   

Roald Dahl: Sulo ja suklaatehdas

- Tästä olen yleensä kuullut käytettävän nimeä Jali ja suklaatehdas (jonka olen myös elokuvana ja äänikirjana nauttinut). Tämä varsin iskokoinen (20 x 27cm) versio on myös kauniisti kuvitettu (kiitos Quentin Blake). Toisin kuin esimerkiksi Dr. Seussin tuotanto, Roald Dahlin kirjat ovat minua alkaneet viimeaikoina kiinnostaa ja tästä tutusta tarinasta on helppoa aloittaa.

 

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

- Kiinnostusta Liisan seikkauluun ei tarvinne kenellekään selittää (tästähän on tehty elokuvia, sarjoja ja vaikka vallan mitä). Monet ovat hyvinkin innostuneita kaikesta Liisaan liittyvästä. Kirjastossa oli valittavana kaksi eri versiota. Toinen oli tämä isohko Tove Jansonin kuvittama, toinen pokkariversio alkuperäisin kuvituksin. Pitkään mietin kumman valitsen, kun en kehdannut pelkän kuvituksen takia ottaa molempia vertaillakseni. Pitäisipä muuten joskus (edes silmäillä) Toven kuvittamaa Hobittia.

  

  

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

- Kiitos Titanian (blogista Käännä jo sivua) huomasin tämän ilmestyneen. Olen lukenut kaikki aikaisemmin ilmestyneet Simonin kissa kirjat (Simonin kissa [2009], Simonin kissa - Aidan tuolla puolen [2011], Simonin kissan pentu - Simonin kissa 3 [2012]). Tämä kirja on toisiin verrattuna erilainen, sillä nyt kissa seikkailee väritettynä. Tofiled on onnistunut Youtubesta tutuissa videoissaan onnistunut tuomaan esille  kissojen hurmaavimpia ja raivostuttavimpia (mutta kaikesta huolimatta rakastettavia) puolia. kaikkien kissanomistajien ja kissafanien kannattaa tutustua näihin, jos ne eivät ole jo tuttuja entuudestaan.

  

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

- Tästä oli kirjastossa kaksi versiota, kansipaperiton, violetti ja kaunis selkämyksellinen sekä kansipaperillinen ruskeasävyinen (mutta huonokuntoisempi) painos. Tämä jo vuonna 1972 painettu kirja näyttää siltä, kuin kukaan ei olisi avannut sitä ennen minua. Kiinnostuin kirjasta katsottuani tästä tehdyn filmatisoinnin, vaikka tämä ei todellakaan TBR-listalleni kuulunut ennen sitä.

 

Franz Kafka: Mies joka katosi

- Eilen oli Kafkan syntymästä 130 vuotta. Ajattelin sen kunniaksi etsiä kirjaston hyllystä Kafkaa. Minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä millaisia hänen kirjansa ovat tai mistä aloittaa. Otin sitten sokkona tämän. Jos jollakulla on kokemusta Kafkasta, minulle saa antaa vinkkejä!

Auringonlasku, 2006 (oma kuva)

Tuo aina mieleeni Griegin teoksen alkusoiton.

Moliére: Saituri

- Olen tämän ranskalaisen vuonna 1668 ilmestyneen näytelmän lukenut lukion ensimmäisellä, mutta mielikuvani ovat niin heikkoja, että ajattelin lukea tämän uudelleen.

 

Henrik Ibsen: Peer Gynt ja Nukkekoti

- Lisää näytelmiä, nyt pulahdus Norjaan! Nämä klassikot ovat varmaan hyvin tunnettuja. Nukkekodin ajattelin lukea seuraavan kerran kun osallistun lukumaratoniin. Peer Gynt alkoi myöskin kiinnostaa, aikaisemmin yhdistin tuon nimen vain Griegin tästä tekemään musiikkiin. Ja jos musiikki on niin lumovoimaista, on minun saatava tietää mitä alkuteos pitää sisällään.

 

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

- Tästä klassikosta on olemassa useita versiota, joista yhdessä tiedän olevan valokuvia, kenties kirjailijan itsensä ottamia  (siskollani oli tällainen) ja sitten on myös lastenkirjakuvituksellinen versio, josta 2012 otettu näköispainos minulla on nyt lainassa. On usein pohdittu, onko kyseessä lasten vaiko aikuisten kirja, hyvin mielenkiintoista päästä viimein tutustumaan tähänkin (ja kertomaan oma näkemykseni tuohon jakoon)!

  

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

- Pitihän minun, kun muutkin. Kuka olisi voinut välttyä kirjablogeissa useaan esillä olleen kirjailijan teoksiin. Tämä sattui olemaan paikalla hyllyssä, joten päätin napata mukaani. Olen aika taidokkaasti onnistunut välttämään spoilerit, joten en itseasiassa tiedä kirjasta mitään - mikä on ihan hyvä juttu. Pääsenpähän tutustumaan tähän puhtaalta pöydältä. Saas nähdä tuleeko minustakin PIJ-fani!

 

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

- Tästä luin Dracula teoksen esipuheessa. Siinä mainittiin tämä Austenin kirja ja se, kuinka kirjailijatar pyrki pardioimaan 1800-luvun goottilaista kauhukirjallisuutta. Tämä on siis täydellinen Austen, josta aloittaa, ajattelin.varasin teoksen ja tämä vuonna 1953 painettu teos saapui haukiputaalta. Välissä oli lainauskuitti vuodelta 2003. Ilmeisesti ei ole kovin luettu kirja. Ihastuttava kansikuva löysyi sisälehdeltä.
 

Jonathan Carroll: Naurujen maa

- TBR-listaltani. Poimin tämänkin mukaan, kun sattui paikalla olemaan. Maaginen realismi houkuttaa. Myöskin hyvin monessa blogissa luettu teos.

Mitä ostin tänään

Eli kertomus siitä, 

kuinka löysin kirppareilta kirjoja.

 

Piti käydä kaupungilla hoitamassa asioita ja mies tuli mukaan kesken työpäivän (ollut kaivamassa Oulun keskustassa, josta löytyi mm. vanha tienpohja kärryn ja hevosen jälkineen). Hoidettuamme paperisotaa, mies palasi kaivauskuoppaan. Odotellessani miestäni, piipahdin kirppareilla ja päädyin lopulta kirjastolle. Alla saalis:

   

John Steinbeck: Punainen poni (1e)

- Ostaessani kirjan, tiesin tasan vain sen, että kyseessä on klassikkokirjaiija, that's it. Ei mitään muistikuvaa itse teoksesta. Luin kuitenkin miestäni odotellessa kirjastolla teoksen esipuheen ja opin mm. steinbeckilaisen romaanimuodon sekä sen, että kyseessä on joidenkin mielestä novellikokoelma, toisten mielestä taas novellimuotoinen romaani. Tämä on kai sitä stenbeckilaisuutta. Ilolla odotan teoksen lukemista, esimerkiksi seuraavassa lukumaratonissa, sen verran mielenkiintoisia sisältöjä luvattiin.

 

Margit Sandemo: Noitamestari 3 - Pimeyden mahti (1e)

Voiko näin söpöä kansilehteä ohittaa?

- Vaikka kahta edellistäkään en ole vielä lukenut, nappasin tämän edullisen ja hyväkuntoisen pokkarin mukaani. Siskoltani sain ensimmäisen osan lahjaksi muutama vuosi sitten. Monet taitavat kerätä Sandemon toista, 47 osaista Jääkansan tarinaa. Tähän toiseenkin sarjaan kuuluu ihan kiitettävä määrä osia, 15 kaiken kaikkiaan.

 

Arthur Golden: Geishan muistelmat (1e)

- Leffana loistava (kaunis, koskettava, ajatuksia herättävä, paikoin hyvin surullinen, ripauksella rakkautta - voiko enempää vaatia?) ja aika kauan olen etsinyt edullista kappaletta tästä. Kansipaperi oli kyllä paikoin repaleinen, mutta pienellä paikkaamisella sen pitäisi olla ihan ok. Tässä on siis jopa kunnollinen kansitaide, eikä sellainen leffaversio. Toivottavasti lumoaa kirjanakin yhtä tehokkaasti.

 

Bram Stocker: Dracula (2e, kirjastopoisto) 

- Olen jo vuonna 2011 myöntänyt olevani huono vampyyrikirjallisuuden tuntija, kun en ole Bram Stockerin Draculaa (tai sen puoleen Anne Ricejakaan) lukenut - leffaversioiden katsomista tuskin voi laskea. Nyt kuitenkin tilanne on korjattu siltä osin, että kirja löytyy hyllystä ja todennäköisyys sen lukemiseen on nousussa. Luin kirjastossa teoksen alkupuheen, josta opin myös kaikenlaista triviaalitietoa vampyyreistä. Oikein iloinen tietopaketti esimerkiksi tämän teoksen lisäksi.

  

John Masefield: Keskiyön kansaa (2,50e)

- Helmenä pohjalla Riikka Juvisen kauniisti kuvittama Keskiyön kansaa. En ollut kuullut tästä aikaisemmin, mutta takakansiteksti hurmasi:

 

"Sadun ja toden runollista välkettä, mielikuvituksen huimaa lentoa, noitien salamyhkäisiä menoja, oikeita merirosvoja aarteen kimpussa - kaikkea tätä ja paljon hykerryttävän riemukkaita tapahtumia on englantilaisen hovirunoilijan John Masefieldin klassisessa saturomaanissa, josta nauttii niin lapsi kuin aikuinen. Kai Harkerin yölliset seikkailut hänen etsisessään esi-isänsä kadonnutta aarretta Hipsuvarpaan ja muiden lastenhuoneen eläinten kanssa tulevat  yö yön jälkeen yhä huikeammiksi. Hän ei itsekään enää tiedä, mikä on totta. Mutta totta on se, että hän lopulta pöösee salaisuuden jäljille ja isosiän isä Harkerin kadonnut aarre palautetaan oikealle omistajaleen."

   

 

Tuomas Anhava: Oikukas tuuli ja Täällä kaukana

Tuomas Anhavan kääntämä japanilainen runous on minulle hyvin tuttua. Jo ala-asteella rakastuin vanhoihin japanilaisiin tanka- ja haikurunoihin ja kirjoittelin niitä itsekin. Kuva (jonka ottaminen ilman silmälaseja oli muuten aika mielenkiintoista) ja sen alla oleva haiku ovat minun käsialaani. Tuon kyseisen runon kirjoitin joskus yläasteella, kun sain silmälasit vuonna 1999. Kuvausmateriaalina kirja: Sosialidemokratia ja maatalouskysymys (1906), ostettu aikoinaan askartelumateriaaliksi ihanan fonttinsa takia - haisee vahvasti tupakalle tai sikarille. 
    
Molemmat maratoonin aikana lukemani kokoelmat esittelevät vain tanka-runoutta (eli tavutus riveillä menee 5-7-5-7-7). Vaikka käytössä on vain rajallinen määrä tavuja ja näin ollen sanoja, ovat ilmeisesti niin alkuperäinen runoilija kuin kääntäjäkin saaneet taidokkaasti kerrottua tarinan, joka on paljon suurempi kuin sananmääränsä. Runot ovat pieniä tuokiokuvia yleensä minäkertojan näkökulmasta. Ne esittävät usein nähtyä maisemaa, mutta kertovat samalla paljon kirjoittajasta, hänen ajatuksistaan ja salaisistankin tunteistaan.
    
Monissa lähes tuhat vuotta vanhoissa runoissa toistuvat samat luontoelementit: yö, kuu, syksy, talvi, lumi, vuoret, tuuli, linnut ja kirsinkankukat. Ne ovat ajattomia ja paikkaan sitomattomia. Osassa runoista on myös olemassa olevien paikkojen nimiä. Japanilainen muoto sopii suomalaisellekin lukijalle - jokin yhdistävä tekijä, kenties melankolisuus, saa runot tuntumaan omilta. Jos et siis ole vielä tutustunut japanilaiseen runouteen, vielä ehdit!
   
Oikukas tuuli-kokoelmassa oli myös yksi mielenkiintoa herättävä tekijä: yksi runoista oli Sugawara Takasuen tyttären kirjoittama ja poimittu lukumaratoonikasassani olleesta Keisarinnan hovineidon päiväkirjasta, Surashina nikkistä.
     

Silmälasini
olivat huuruiset niin.
En nähnyt mitään.
- Nafisan

     
Alle poimin molemmista kokoelmista pari runoa, jotka puhuttelivat minua.
  

  
Lukumaratooni kirja 2/7.
  

Monta tuntia
kirjani ikkunalla,
unohtuneena,
auki. Oikukas tuuli
jos luki jonkin sivun.
- Kotomichi (s. 67)

Minä ilahdun
kun lehteilen kirjaa ja
löydän henkilön
tarkalleen samanlaisen
kuin minä itse olen. 
- Akemi (s. 69)

Nyt olen tullut
ihmisten mailta aina
maailman loppuun.
Valkea tysky täällä
erottaa taivaan ja maa.
- Sachio (s. 71)    

72 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1981, 2 painos, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1980
     

Takakannesta:

Toinen kokoelma japanilaisia tanka-runoja.

  

"Vaikka Japanin klassinen runous on ulkonaisesti staattista, se on sisäisesti vapaata, vaihtuvaa ja avaraa, tanka-runouden viuhka on laaja ja monikuvioinen, sen muodollisesti niukka skaala mahduttaa kaikki elämän, kuoleman, rakkauden, yksinäisyyden vaiheet; yhtenäisenä piirteenä on tunteen keskitys ja kuvan taipuisuus. Runoilijan kirje luonnolle voi olla rakkaudentunnustus, kaipaus, kevään ilo, katoavaisuuden huoli; luonnon kirje runoilijalle sateen tai tuulen ääni, joka ilmoittaa vuodenaikojen vaihtumisen, aukeava kukka tai putoava lehti, ehkä satakielen laulu, joka herättää jähmettyneessä sydämessä huimauksen," - Eeva-Liisa Manner, Suomalainen Suomi

Arvosana:

       

 

   
Lukumaratooni kirja 7/7.

Tämä maailma,
joko untai tai totta.
Mikä on unta?
Kun on totta mikä on
niin minä en ole, en.
Ono no Komachi (s. 27)

Kirjoittaa jotain.
Jättää jälkensä. Unta!
Ja herätyään
siitä tajuan ettei
edes lukijaa ole. 
- Ikkyu (s. 85)

    

100 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1980, 2 painos, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1975
  
Takakannesta:
Täällä kaukana on kolmas Tuomas Anhavan suomentama valikoima japanilaisia tankoja. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Kuuntelen, vieras ja Oikukas tuuli.
   

Arvosana:

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa

"Nyt olen vielä lähempänä aurinkoa."

      

  

Kauan se oli ollut elämääni, mutta nyt se kaikki oli mennyttä. Nyt meidän kaikkien täytyi yrittää löytää tulevaisuus. (s. 188)

  
Kansanmurha, Haiti, Dominikaaninen tasavalta. Pelkona sekoittuminen. Nämä sanat hyppäsivät silmilleni, kun luin Helsingin Sanomissa olleen arvostelun kirjasta. Etsin luettavakseni kirjaa Rotu ja etnisyys-kurssin loppuesseeseen. Jokin Edwidge Danticatin teoksessa alkoi kiinnostaa. Danticatin kieltä on sanottu kömpelöksi kuvaillessaan rakastumista, mutta pääsevän ylemmälle tasolle toiminnan lisääntyessä. Minusta teksti oli tasaisen laadukasta, runollista ja rauhallista, ilmavaa, mutta vakavaa.
       

Hän kuvittelee että kyyhkyset vaikertavat samalla lailla kuin aaveet itkevät, kun ne ovat liian yksinäisiä tai liian surullisia, kun ne ovat olleet kuolleena niin kauan etteivät enää osaa lausua omaa nimeään. (s. 32)

      
Haitilaissyntyisen, mutta nykyään Yhdysvalloissa asuvan Danticatin romaani perustuu vuoden 1937 tapahtumiin. Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Trujillo antoi käskyn teloittaa kaikki saarivaltion haitilaisasukkaat. Kymmenet tuhannet, käytännössä orjuutetut sokeriruokotyöläiset saivat surmansa "valkaisuksi" kutsutussa tapahtumasarjassa. Teoksen lopussa eletään jo vuotta 1961, kun Trujillo saa surmansa.
     
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia vanhempansa nuorena menettäneen Amabellen silmin vuoroin lineaarisesti etenevän kerronan, vuoroin Amabellen takautumien kautta. Omiin lukuihinsa jaetut takautumat on erotettu muusta kerronnasta on tummentamalla.

    
Sinne kävellessä menee puoli aamua, vesiputouksen taakse jäävään kapeaan luolaan joen alkulähteelle, missä sokerityöläiset kylpevät. Luolassa on märkää sammalta, korallia ja marmorin näköistä kalkkikiveä. Ensin vesiputouksen taa pelottaa mennä, kun vesi iskeytyy täydellä voimalla olkapäihin. Silti sitä hiipii luolaan, kunnes ei näy muuta kuin hohtava vihreä fresko - märkien papaijanlehtien tummaa viherrystä. Ei kuulu sirkkojen siritystä, ei kolobrien sirinää, ei kyyhkysten kujerrusta. Kuuluu vain miten vesi liukuu kielekkeeltä ja kohisee vaahtoavana valkoisena suihkuna alas laskualtaaseen. (s. 106)

      
Amabelle on haitilainen, jonka vanhemmat hukkuivat tulvivaan jokeen. Amabelle jäi asumaan joen "väärälle", dominikaaniselle puolelle. Samanikäinen Valencia ja hänen isänsä löysivät Amabellen pian onnettomuuden jälkeen. Kysyttäessä hän kertoi kuuluvansa itselleen, vaikka myöhemmin palveleekin señora Valencian perhettä. Kirja alkaa señora Valencian synnytyksellä, jossa Amabelle toimii kätilönä. Rouva on toivonut tytärtä ja hänen miehensä poikaa. Yllätykseksi lapsia syntyy kaksi. Kookosmaidon valkoinen poika syntyy ensimmäisenä ja hunajamantelin värinen tytär seurasi perästä.  
       
Kaikkien yllätykseksi heikompana syntynyt tytär, "intiaaniprinsessa" Rosalinda, jää henkiin pontevan pojan, itse Generalissimon (Trujillo) mukaan nimetyn Rafaelin sijaan. Kun Rafi kuolee, Amabelle epäilee, että lasten isää señor Picoa kyllästyttää katsoa hyvinvoivaa tytärtään, joka on pulska ja tyytyväinen. Rouva kutsuu Rosalindaa kameleontiksi, sillä tämän ihonväri on lähempänä Amabellea kuin häntä itseään.
     
Papi, señora Valencian isä, oli aikoinaan muuttanut laaksoon päästäkseen eroon sodasta ja armeijasta, Hänen tyttärensä kuitenkin rakastui ensimmäiseen sotilaaseen, joka papin puutarhaan sattui kulkemaan. "Rakkautta ei aina pysty selittämään", toteaa papi, joka ei ymmärrä tyttärensä valintaa. Señoran ja señorin suhdetta ei solmittu rakkaudesta, he ovat kuin kaksi muukalaista. Señor oli aluksi ihastunut toiseen, joka kuitenkin torjui hänet. Pian tämän jälkeen hän näki Valencian isänsä puutarhassa poimimassa orkideoja. Orkideathan symboloivat rakkautta ja kauneutta, sekä pitkää ikää, kiinassa ne merkitsevät täydellisyyttä.
   

Hänen äänettömyytensä osoitti miten epäonnistunut oli tämä äkillinen avioliitto kahden muukalaisen kesken, joita eivät edes aika ja kaksi lasta - yksi tässä maailmassa ja toinen toisessa - olleet juuri lähentäneet. (s. 104)

  
Amabelle on lupautunut Sabastienille, jonka ruumiiseen raskas sokeripeltotyö on jättänyt merkkinsä. Amabellen menneisyyden varjot piinaavat häntä painajaisina, joista Sebastien äänellään ja kosketuksellaan ohjaa häntä kohti turvasatamaa. Heidän rakkaustarinansa jää lyhyeksi, sillä pian alkaa kuulua huhuja siitä, kuinka haitilaisia työläisiä on tapettu. Syyksi kerrotaan se, kuinka haitilaiset ääntävät persijan väärin. (En aiemminkaan ole pitänyt persiljasta, ja tämän kirjan luettuani se tuntuu vieläkin epämiellyttävämmältä yrtiltä.) Persilja nousee toistuvasti esille, sitä käytetään esimerkiksi mausteen lisäksi myös pesusienen tavoin.
     

Tartuin nyrkkeihin ja avasin ne nähdäkseni kämmenet, joista ruokojen leikkaaminen oli hangannut pois elämänviivat. (s. 148)

  
Mielenkiintoisana havaintona huomasin muutamaan kertaan sivuhahmona mainittavan, ruokakojua pitävän domiinikaaninaisen nimeltään Mercedes. Hänestä tuli mieleeni lukion jälkeinen aika, kun olin ennen yliopistoa puoli vuotta talouskoulussa. Olin lukiosta valmistuneiden linjalla, jossa keski-ikä oli vähän korkeampi kuin muissa ryhmissä. Yksi luokkatovereistani oli Mercedes niminen nainen dominikaanisesta tasavallasta. Nimestä tulee helposti mieleen eräs automerkki, mutta nimen taustaa hiukan tutkittuani sillä on vanhempikin merkitys, joka antaa syvyyttä Danticatin teokselle: Mercedes is a feminine given name of Spanish origin, referring to a title for the Virgin Mary, "Our Lady of Mercy".
    
Teos on raskaasta aiheesta huolimatta nopealukuinen. Sen sisältämä kertomus kuitenkin arvokas. Kaikki tuntevat ainakin jollakin tasolla natsit ja Euroopan holokaustin, mutta kuinka moni tietää haitilaisten kauhuista? Minulle tämä kirja avasi jälleen uusia näkymiä siihen, kuinka erilaisuus voi pelottaa ihmisiä, jotka pitävät itseään muita parempina. Suosittelen historiasta, ihmisoikeuksista ja vieraista kulttuureista pitäville ihmisille. Vaikka teos kertookin kansanmurhasta, on se pohjimmiltaan kaunis ja sykähdyksissä etenevä selviytymistarina.

     

Arvosana:

      

Takakannesta:

Amabella rakastaa Sebastienia, hänen sokeriruokojen naarmuttamia kasvojaan ja kovan työn kovettamia käsiään. He päättävät mennä naimisiin ja ylittää kahta valtiota ja kahta kansaa erottavan joen sadonkorjuun loputtua. Kesken arkipäivän toivorikkaan aherruksen, pian se jälkeen kun Amabelle on voitokkaasti auttanut emäntänsä kaksoset maailmaan, alkaa kylillä liikkua huhuja, että muissa kaupungeissa haitilaisia on alettu vainota, jopa tappaa…

    
Haitilaisten r-kirjain sointuu väärin, heidän ihonvärinsä on liian tumma ja he uhkaavat Dominikaanisen tasavallan rodun puhtautta. Tapahtumien vyöry erottaa Amabellen rakastetustaan, jota hän alkaa etsiä joen toiselta puolen, joesta, ja taas joen toiselta puolen.

        
Edwidge Danticat sijoittaa romaaninsa vuoden 1937 haitilaisten siirtotyöläisten joukkoteurastusta kuvaaviin tapahtumiin ja herättää henkiin historian unohtaman – mutta niin usein toistaman – tapahtumasarjan. Veressä viljava maa on tarina rakkaudesta, barbariasta, kunniasta ja ainoasta selviytymiskeinosta joka vainotuille ja viattomille jää: taito kestää.

  

Suomentanut: Leena Tamminen, 309 sivua, Gummerus 2000

     

Alkuperäinen nimi: The Farming of Bones (1998)

    

Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat

  

Samantyylisiä kirjoja: Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Meera Syal: Anita and me, Zadie Smith: Valkoiset hapaat, Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philip Roth: Ihmisen tahra