Dekkariviikko | Elly Griffiths: Musta enkeli (Ruth Galloway -mysteeri #10)

"Vastapäisellä kukkulalla seisoo jotenkin pahaenteisenä raunioitunut torni, 

kuin yksinäinen vartiomies laakson yllä."

  

   

Arvostelukappale

  

Elly Griffithsin dekkarisarja arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta ja komisario Harry Nelsonista kumppaneineen on edennyt kymmenenteen osaansa, Musta enkeli. Keväällä ilmestyi jo seuraava kirja, Kivikehät ja syksyllä on tulossa lisää, kun Lyhdynkantajat näkee päivänvalon. Nämä ovat kevyttä kesäluettavaa, kalmanhajusta huolimatta. Murhia riittää, mutta niillä ei mässäillä. Päivän politiikkakin on mukana, kun yksi sivuhahmoista on pakolainen. 

  

"Luut ovat masentavia." 

Merkillinen kommentti arkeologilta, Ruth ajattelee. Hän rakastaa luita, mitä vanhempia sen parempi. (s. 84)

   

Maisemanvaihdos teki hyvää sarjalle kuin myös sen päähenkilölle. Kun Ruth kutsutaan Italiaan, pieneen kylämäiseltä vaikuttavaan kaupunkiin tutkimaan erästä erikoisempaa roomalaisajan vainajaa, saa hän pienen hengähdystauon Nelsonista. Hän ottaa mukaan syksyllä ekaluokalle menevän tyttärensä Katen, hyvän ystävänsä Shonan sekä tämän hieman Katea nuoremman pojan Louisin. Tutkimusten lisäksi heillä on aikaa käydä rannallakin, joskin Ruth inhoaa auringonottoa (Italian elokuun lämpöä hän kuvaa hevetintuleksi, joka käristää heitä kuin vartaassa) ja vetäytyy varjoon lukemaan kirjaa. Samaistun vahvasti tähän! Lomaan mahtuu niin maanjäristys kuin murhakin, eli tylsää ei ehdi tulla.

  

"Minä haluan isona näyttelijäksi." 

Ruth vaikeroi sisäisesti. Hän toivoo salaa, että Katesta tulisi luonnontieteilijä tai lääkäri. Eikä ainakaan näyttelijä. (s. 102)

  

Ruthilla on aina ollut hankala suhde omaan kehoonsa, mutta samaan aikaan hänellä on usein meneillään suhde johonkin mieheen (jotka pitävät Ruthista omana itsenään), Nelsonia ylittänyttä ei kuitenkaan ole löytynyt Nyt paljastuu, että Ruth on vuosia aiemmin viettänyt yhden yön komean italialaisen arkeologin, Angelo Morellin kanssa. Ruthista Angelo pitää häntä neiti Marplena, joka voi ratkaista arvoituksen, vaikka itse hän ei koe esikuvaa omakseen. Tästä huolimatta Ruthin päättelykyky johtaa lopulta syyllisen paljastumiseen.

  

"Luin lapsena Sven Hasselin kirjoja. Yksi niistä kertoi Monte Cassinosta." 

"En ole lukenut yhtään Sven Hasselia", Ruth sanoo. 

"Olen siis lukenut jotain, mitä sinä et", Nelson sanoo. "Ihmeiden aika ei ole ohi." (s. 207)

  

Perheloman kuva täydentyy, kun Nelsonkin ilmestyy maisemiin, maanjäristys saa nimittäin kovaksi keitetyn poliisin huolestumaan Ruthista ja Katesta, onhan hän tytön isä. Samaan aikaan hän on huolissaan vaimostaan, joka on raskaana vaikka on jo yli 40, eikä vauva välttämättä ole Nelsonin. Kun Nelson ei ehdi takaisin pelastusretkeltään Michellen ultraäänitutkimukseen, ja pelkää, että vaimo suuttuu. Parisuhde on kriisissä, eikä hyvää ratkaisua tunnu löytyvän.

  

"Olet taas lukenut Margaret Atwoodia", Ruth sanoo. "Tämä ei ole Orjattaresi vaan sunnuntaimessu." (s. 161)

    

Kuopion Sankaripuisto, 1800-luvun hautoja © Niina Tolonen

     

Ruthin äiti kuoli edellisessä kirjassa ja nyt hän on huolissaan iäkkäästä isästään. Samastuin hänen tunnelmiinsa hyvin vahvasti. Oma isäni kuoli, kuin olin vasta 14 ja äiti on nyt yli 70-vuotias, eli takaraivossa on jatkuvasti tunne siitä, että jossakin vaiheessa lähitulevaisuudessa äitikin tulee kuolemaan. Tunnelmaa korosti vielä se, että luin kirjaa äidin luona vieraillessani (viime viikonloppuna oli siskontytön lakkiaiset).

  

"Kuka tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?" Cathbad sanoo. "Ehkä tapaamme kaikki vielä jonakin päivänä." 

Kaunis ajatus, Ruth tuumii. Kunpa hän voisi uskoa siihen. (s. 339)

  

Ruthiin kohdistunut fatsheimaus on vähentynyt määrässä, mutta tässä oli muutama todella ikävä kohtaus teemaan liittyen. Olin myös aika järkyttynyt, kun Nelsonin vanhin tytär Laura paljastui anorektikoksi (tai voi kyseessä olla ortoreksiakin). Toivottavasti hän saa apua. Lauran pään sisään ei olekaan aikaisemmin päästy kurkistamaan, jospa Nelsonin vanhemmat lapset pääsisivät jatkossakin ääneen. 

  

"Sitä paitsi Sherlock Holmes ei ollut poliisi." 

Angelon perehtyneisyys kirjallisuuteen tekee Ruthiin vaikutuksen, mutta Nelson tuskin huomaakaan sellaista. (s. 213)

     

Arkeologiaa tosin olisi saanut olla enemmänkin, etenkin niin pitkän historian maassa kuin Italiassa. Tässä keskityttiin vähän liikaa moneen suuntaan risteilevien ihmissuhdesotkujen kanssa, vaikka ne tuovatkin dekkarisarjaan pehmeyttä ja samaistumispintaa. Käännöksessä oli pari erikoista kohtaa, diginatiivin vikkelät sormet tulee varmaan suoraan alkutekstistä, mutta läähkä biisin kuvauksena on hyvin hämmentävä. 

  

Vartija kieltäytyy päästämästä Ruthia sisään, koska tällä on paljaat käsivarret.

"Sinun täytyy peittää itsesi", vartija sanoo uudelleen elehtien. 

"Tämä on naurettavaa", Ruth sanoo. "Ihan kuin oltaisiin keskiajalla. Miesten ei takuulla tarvitse peittää itseään." 

Nelson osoittaa kylttiä, joka ilmoittaa karkealla kuvakielellä, että kummankaan sukupuolen edustajat eivät pääse sisään käsivarret paljaana tai shortseissa. (s. 208)

  

Tässä tuttuun tapaan listaus kohdista, jotka olivat tavalla tai toisella hämmentäviä (sisältää seksismiä, ulkonäköön liittyvää kommentointia, iän takia eriarvoistamista sekä outoja sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä lausahduksia):

  

Ruthin kaikki ystävät joko rypevät perhe-elämässä tai ovat hakemassa avioeroa. Ainoastaan hänen homoseksuaalit ystävänsä ovat vielä menossa naimisiin. (s. 16) 

"Cassie näyttää ihan satuprinsessalta", hän sanoo Ruthille.

"Niin näyttää", Ruth sanoo. Hän on epäonnistunut tasavaltaisten periaatteiden välittämisessä tyttärelleen. (s. 17) 

Nelson uskoo omaan kyvykkyyteensä varsin vakaasti. (s. 24) Lasten tekemisessä. 

"Aina puhutaan siitä, miten naiset kaipaavat lapsia, mutta ei koskaan miesten kaipuusta." (s. 24) 

Vaikka Ruthin vanhemmat virallisesti omaksuivat linjan, jonka mukaan naisen korkein tavoite on olla vaimo ja äiti, he olivat hyvin ylpeitä hänen urastaan. (s. 32) 

"Mikä herran nimi on?"

Angelo hymyilee. Harvoinpa hän saa opiskelijan kiinni sisäistetystä seksismistä. "Ruth Galloway North Norfolkin yliopistosta." (s. 43) 

Nelson ihmettelee, miten tämä osaa näyttää moittivalta jopa selin. -- Ehkä se on jokin naisten erikoiskyky. (s. 45) 

Tien vieressä seisoskelee naisia lyhyissä hameissa ja korkeissa koroissa, ja rähjäinen tausta vain korostaa heidän glamour-yritelmiensä traagisuutta.

"Mitä nuo naiset myyvät?" Kate sanoo.

"Hedelmiä", Ruth sanoo haluamatta tutustuttaa Katea siihen tosiasiaan, että jotkut naiset myyvät ruumistaan. (s. 51) Miten Kate tajusi naisten olevan myymässä yhtään mitään? 

Jo Archer on menossa ohi vaatteissa, jotka Nelson tunnistaa treenikamppeiksi tyttäriensä garderobien perusteella: legginsit, hihaton paita, valtavat neonväriset lenkkarit, huppari solmittuna vyötärölle. Nelsonista asu on sopimaton Jon iässä ja asemassa olevalle. (s. 59) 

Tästä tulee mieleen ihan Sanna Marinin salakuviin liittyvä keskustelu. 

Hän miettii, miltä hän mahtaa Angelon mielestä näyttää. Hän ei ole vielä harmaantunut, mutta hän on kaksitoista vuotta vanhempi ja paljon lihavampi kuin viimeksi. (s. 65) 

Hän näyttää selvästi ajattelevan, että kaikki rikolliset ovat miespuolisia. (s. 75) 

"Äijä tosiaan", Nelson sanoo. "Tunnen itseni satavuotiaaksi. Aivan liian vanhaksi vaippojen vaihtamiseen." -- tänään Nelson kaipaa sovinistista sympatiaa. -- Brown oli ihan hyvä pomo, vaikka olikin taipuvainen nimittelemään naispuolisia poliiseja "kultasiksi" (s. 76-77) Nelson, et saa ainakaan minulta sympatiaa.  

"Miksi ihmeessä naiset tekevät tuota?" Freddie sanoo. "Menevät naimisiin rikollisten kanssa. Tuntuu, että mitä pahempi roisto, sitä useampi nainen haluaa hänen kanssaan naimisiin."

"Yksi psykologi kertoi minulle kerran syyksi, että naiset ovat kiinnostuneita alfauroksista", Nelson sanoo. "Ilmeisesti sellaiseksi tulee, kun tappaa jonkun." (s. 78) 

Kun he pääsevät kolmanteen kerrokseen, Ruth huohottaa. Angelo, joka on puhunut tauotta roomalaisista ja volskeista, vaikuttaa tuskin hengästyneeltä. (s. 81) 

Hän tietää, ettei asia kuulu hänelle, mutta ei tunnu mukavalta ajatella, että Ruth ja Shona ovat Italiassa tuntemattomien ja todennäköisesti kiihkeiden italialaisten ympäröimänä. Mitä Michelle sanoikaan Marcosta, työkaveristaan kampaamossa? "Hän on tosi hyvän näköinen, mutta hänhän on italialainen." Marco tosin on homo, mutta Nelsonin mieleen luikertaa aavistus, että Ruthin arkeologiystävä varmaankaan ei ole. (s. 93) 

Hän ei halua pelotella lapsia, eikä hän -- tahdo Angelon pitävän heitä säälittävinä naisina, jotka eivät osaa muuta kuin kirkua hysteerisesti. (s. 96) 

Ruth miettii, mitä tekisi. Hänellä on uimapuku vaatteiden alla, mutta tuntuu törpöltä ruveta riisuuntumaan tässä pronssinruskeiden ja kauniiden tuntemattomien keskellä. -- Ruthia myös nolottaa hänen yksiosainen, musta uimapukunsa. Kaikilla muilla naisilla rannalla isoäidit mukaan lukien on bikinit. Hänen vartalonsa on myös aivan valkoinen ja - eittämättä - sitä on liikaa. Ryhdistäydy nyt, hän sanoo itselleen. Läski on feministinen kysymys. Ei hänen kuulu hävetä sitä, ettei sovi yleiseen käsitykseen siitä, miltä naisten pitäisi näyttää, vaan hänen pitäisi olla ylpeä kurveistaan. (s. 111-112) 

Elsa on varmaankin ainakin kuusikymmentäviisi. Mutta hän säntää portaat ylös asuntoon kuin teini. Ruth seuraa hitaampaan tahtiin tuntien itsensä lihavaksi ja huonokuntoiseksi. (s. 127) 

"Täytyy vahtia linjoja." Sitä Ruth kyllä epäilee, koska Elsa on kapea kuin sauvasirkka.

--

Danielakin on pelottavan laiha ja kaunis. -- Miksi kaikki italialaiset naiset ovat noin laihoja, Ruth ihmettelee. -- "Poikki", Daniela sanoo. "Otetaan uusiksi. Ruth, älä ole niin hengästynyt tällä kertaa." (s. 130-131) 

Elsa videoi heitä innoissaan puhelimellaan. Minne entisajan vanhukset ovat kadonneet, Ruth ihmettelee. Hän on varma, että isän mielestä television kaukosäätimen käyttäminen on huipputeknistä, mutta Elsa sen kuin höpöttää livebloggauksesta, Snapchatista ja Instagramista. Siinä on jotain mätää. (s. 131) 

Ruth tuntee hikoilevansa. Hän yrittää hengittää normaalisti ja vetää samalla vatsaa sisään. (s. 132) 

Nelsonin mielikuvissa hän on harmaa hiiri, epätodennäköinen femme fatale, mutta vuodet ovat terävöittäneet ja muokanneet häntä. (s. 135) 

"Hän on kuin leikattu kolli."

Ikävä mielikuva. Bruno leikattiin, ja Nelson tuntee edelleen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka eläinsuojelujärjestöt suosittelevat sitä. (s. 136) En ole ikinä ymmärtänyt tätä miesten outoa suhdetta poikakoirien ja -kissojen leikkaamiseen. Ihan kuin lemmikin varustelu olisi oman miehuuden jatke.  

Kaikki muut naiset -- ovat varmaan tälläytyneet Versaceen tai Pradaan tai johonkin muuhun muotiluomukseen, jonka suunnittelijat menettäisivät tajuntansa, jos heitä pyydettäisiin suunnittelemaan jotain normaalikokoisille naisille. (s. 138) 

Naispoliisi tuo heille kahvia, ja Ruth osaa kuvitella, mitä Judy Johnsonilla olisi seksitisestä työnjaosta sanottavanaan.

--

"Helkkari sentään", Nelson sanoo. "Judy haastaisi minut oikeuteen, jos pyytäisin häntä keittämään teetä."

"Ja se olisi sinulle ihan oikein, Ruth sanoo." (s. 168 ja 213) 

Toisaalta häntä ärsyttää, kun Nelson jatkuvasti kuvittelee velvollisuudekseen tulla pelastamaan häntä. (s. 175) 

Hän osti myös puhallettavan uimarenkaan Katielle. Se on vaaleanpunainen ja siihen on hiukan kömpelösti istutettu yksisarvisen pää. -- Nelson osti renkaan myös Louisille (miehekkään, jossa on jalkapallon kuvia), mutta Louis on  selvästi enemmän kiinnostunut yksisarvisesta. (s. 179) 

Hän on yllättynyt siitä, miten hyvältä Ruth näyttää uimapuvissa. Hän on huomannut aiemminkin, että mitä vähemmän Ruthilla on päällä, sitä hoikemmalta hän näyttää. Hillitynmallisessa uimapuvussa hän näyttää kurvikkaalta eikä ylipainoiselta. (s. 179) 

Hänestä Ruth oli ollut todella kiinnostava ihminen. Ei kaunis millään mittapuulla, mutta hänessä oli jotain kovin viehättävää, älykkyyttä ja härkäpäisyyttä. (s. 183) Angelo, ole hyvä ja mene roskakoriin. 

Linda on niitä luonnollisen viehättäviä naisia, joiden ei tarvitse nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen. -- Nelson on varma, että hänen on täytynyt olla Manchesterin yliopiston kauneimpia tyttöjä kahdeksankymmentäluvulla. (s. 189) 

"Kiva nähdä nainen tuon pöydän takana", Marj sanoo. "olin poliisissa kaksikymmentä vuotta, mutta en ylentynyt konstaapelia korkeammalle."

"Olen tässä vain väliaikaisesti", Judy sanoo. "Olen ylikonstaapeli."

--

"Häntä ärsytti olla käsiraudoilla kiinni naiskonstaapelissa. Kun päästiin asemalle, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi, että 'kostan tämän vielä, h-sana'"

Judy värähtää, ei niinkään sanan vuoksi (poliisit käyttävät sitä paljon, tosin Nelson ei koskaan), vaan siksi, että Marjin on niin vaikea sanoa sitä. (s. 198-199) 

"Danielasta olit mahtava kameran edessä." 

"Ihanko totta?" Kuulostaa epätodennäköiseltä.

"Joo, olit niin luonnollinen ja teeskentelemätön."

Näin on sanottu Ruthin aikaisemmistakin tv-esiintymisistä. Hän tietää, että se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta hän ajattelee aina "luonnollisen" todellisuudessa tarkoittavan "ylipainoista ja hikistä". (s. 226) 

"Minä olisin halunnut yrittää vielä neljättä lasta, jos olisimme vaikka saaneet tytön, mutta Paolo ei ollut innostunut. Hänestä maailma on jo liikakansoitettu." (s. 245) Maailma todellakin on ylikansoitettu, yksi monista syistä miksi olen vapaaehtoisesti lapseton. 

Kuka nykyään käyttää kangasnenäliinoja? (s. 249) Esimerkiksi ihmiset, jotka haluavat vähentää hiilijalanjälkeään, kuten zero waste aatteessa. 

Ajatuksissaan Laura taputtaa -- litteää mahaansa. Hän ei osaa kuvitella olevansa ikinä raskaana. -- Aina kun hän syö jotain. hän kuvittelee, miten ruoka paisuu hänen sisällään ja kuinka se pitää tuhota treenaamalla enemmän. Hänen vanhemmillaan ei ole aavistustakaan, millaista kosmista hyvän ja pahan taistelua hän kävi mielessään jokaisen suupalan edessä kaikki ne vuodet. "Olet liian laiha", isä aina sanoi, mutta jotenkin ylpeästi. Hän tietää, että isä olisi enemmän huolissaan, jos hän olisi ylipainoinen. Niin kuin Ruth. -- Laura on tavannut Ruthin, eikä taatusti kukaan, joka on naimisissa äidin kanssa, vilkaisisikaan ketään niin ylipainoista ja homssuista. (s. 262-263) 

Rauhoituhan nyt, äiti, Lauran tekee mieli sanoa. Vaikka hän onkin poika, ei ole mitenkään sanottua, että hänestä tulee uusi Wayne Rooney. Hän voi olla homo tai bi tai ei-binäärinen, tai vaikka pitää nukeista enemmän kuin jalkapallosta. -- Entä jos poika päättää isona, että haluaa sukupuolenkorjaukseen? Laura ei osaa kuvitella kummankaan vanhempansa ymmärtävän tilannetta. Äidillä on paljon homoseksuaaleja ystäviä, mutta sukupuoliasenteissa hän on jossain keskiajalla. (s. 271) 

Seurakuntalaiset ovat olleet isälle todella kilttejä äidin kuoleman jälkeen. He auttavat ostoksissa ja puutarhatöissä -- Ja se, että monet heistä ovat mustia -- auttaa tukahduttamaan isän Daily Mail -henkisiä mielipiteitä. (s. 273) 

"Haluaisin käydä salilla." Se on lievä ilmaisu. Laura haluaa epätoivoisesti päästä treenaamaan, hänen ruumiinsa janoaa sitä. -- odotuksesta kihisten Laura jännittelee jo hauistaan. (s. 286) 

Hän on syömässä loppuun Kit Katia. "Ostin sinullekin", hän sanoo.

--

Laura -- työntää suklaapatukan kassiinsa. Hän hankkiutuisi siitä eroon myöhemmin. (s. 287)

    

Kummallisessa välitilassa, Ruth ajattelee, joka ei ole Italiaa eikä Englantia, ei maata eikä taivasta. Samanlaisessa kuin asunnon portaikon tasanne, maailmojen välinen metsä, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila. Matkustajia kulkee sinne tänne verovapaine kasseineen kuin Manalan vainajat kolikkoineen. (s. 326)

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Suosikkiarkeologi selvittää murhaa Italian auringossa

  

Kymmenennessä Ruth Galloway -mysteerissä uppoudutaan italialaisen pikkukaupungin menneisyyteen. Suosittu brittisarja yhdistää ihmissuhteiden ja perhe-elämän arkiset ongelmat niin historiallisten kuin tuoreidenkin murhien tutkintaan.

  

Arkeologi Ruth Gallowayn rakkauselämä on kertakaikkisen solmussa ja Ruth pahasti loman tarpeessa. Kun häntä pyydetään apuun kaivauksille Italiassa, hän tarttuu heti tilaisuuteen yhdistää työ ja huvi. Mutta liittyvätkö muinaiset luut myös tuoreempiin kuolemantapauksiin? Kun komisario Harry Nelson vielä ilmestyy Italiaan, Ruth huomaa sotkeutuneensa monenlaisten salaisuuksien seittiin. Menneisyys kirii kiinni niin Ruthia kuin Nelsoniakin. Lopullisten valintojen aika on pian käsillä.

  
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 342 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: The Dark Angel (2018)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat (tulossa syyskuussa 2022)

  

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kulttuuritoimitus, Kirja hyllyssä, Luetut.net, Kirjamuuri, Kirjasähkökäyrä

Elly Griffiths: Maan alla (Ruth Galloway -mysteeri #9)

"Ajatuksessa näistä maanalaisista kulkureiteistä on jotain hermostuttavaa.

Ikään kuin kaupungilla olisi kaksonen pimeydessä, toinen elämä pinnan alla."

    

    

Arvostelukappale

  

Elly Griffithsin Ruth Galloway mysteereitä on ilmestynyt suomeksi kohta jo huimat 12 osaa, mutta sitä ennen katsaus menneeseen. Luin tämän sarjan yhdeksännen osan Maan alla jo vuosi sitten, mutta, kiitos teknisten ongelmien, monen 2021 luetun kirjan postaus jäi roikkumaan, sillä  - niin kuin olen kertonut pariin otteeseen aiemminkin - tietokoneeni hajosi yllättäen viime kesänä. Nyt olen saanut ison osan rästipostauksista pois roikkumasta. 

  

"Onko teillä taskulamppua?" Clough kysyy yhdeltä korjausporukan miehistö. Ennen kuin tämä ehtii sanoa mitään, Tanya on jo ojentanut Magliten käsilaukustaan. 

"Uskomatonta. Mitä muuta sinulla mahtaakaan olla mukana?" 

"Minusta on hyvä olla varautunut eri tilanteisiin", Tanya sanoo. (s. 36)

  

Vuosi edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Ruth kutsutaan kaivelemaan rakennustyömaan paljastamia luita Norwichin liitukivitunnelissa (jollaiseen pääsee kurkistamaan esimerkiksi tällä videolla), komisario Nelson tutkii tiiminsä kanssa kadonneiden naisten ja murhattujen kodittomien tapauksia. Puhutaan maanalaisissa tunneleissa asuvasta yhteisöstä (vrt. Pariisin katakombit) ja ihmissyönnistä. On jännitettä, vaarallisia tilanteita, eikä onnellisia loppujakaan puutu.

  

"Maailma on ylikansoitettu. Maan pinnalla ei ole tilaa, joten käy järkeen mennä maan alle." (s. 325)

  

On mainiota, kuinka Ruth kertoo Nelsonille, että DNA- ja isotooppitutkimusten tulokset saa muutamassa viikossa, eikä yhdessä päivässä, "koska tämä ei ole CSI Miami". Samoin nautin, kun Quentin kauhistuu arkeologi-Tedin hakun heiluttelua. "Eikö arkeologian pitäisi olla herkkää työskentelyä? Hipsutellaan korvaamattoman arvokkaita esineitä pensseleillä ja niin poispäin?" Neljän vuoden arkeologiaopintojeni aikana opin, ettei kaivauskuopassa (ainakaan niillä kaivauksilla, joihin osallistuin) käytetty mitään siroja pölytupsuttimia. 

  

Mies on -- nuorehko ja tumma, ja hänellä on sarvisankaiset silmälasit. Hän näyttää Harry Potterin ja David Tennant -kauden Doctor Whon risteytykseltä. (s. 26)

   

Ruth joutuu kuulemaan surullisia uutisia. Hänen jo kuusivuotias tyttärensä Kate puolestaan pääsee näyttelemään Ihmemaan Liisaa jännittävään teatteriesitykseen. Ruth ei pidä lasten harrastuksista, eikä ole ilmoittanut Katea esimerkiksi balettiin. Hänen lapsuudessaan kun vaihtoehtoja oli vain partio tai ei mitään. "Ruth oli ollut vapaa lojumaan sängyssä ja lukemaan tuntitolkulla. Se oli täydellinen harrastus, eikä tarvinnut hankkia trikoita." 

  

Ruth -- katsoo skandinaavisia rikossarjoja, joissa kaikki on harmaata, jopa kukat (joita ei tosin juuri näy paitsi hautajaisseppeleissä). (s. 102)

  

Ruth pelkää jo etukäteen, mahtavatko Katen tulevaisuuden teiniystävät jaksaa tulla heille kylään, koska talo sijaitsee kaukana kaikesta, marskimaan reunalla. On kyllä huolestuttavaa olla huolissaan noin pitkän ajan päähän kuviteltuja tilanteita, joita ei välttämättä koskaan tapahdu. 

  

Mikä tahansa koti muuttuu paremmaksi, jos sinne hankitaan kissa. (s. 232)

     

Ruthin ulkonäöstä ja syömisestä puhutaan taas, mutta ehkä vähemmän kuin aiemmin, mikä on ihan positiivista. Cloughin syömisestä ja kalorien sisäistämisestä kuitenkin naljaillaan koko ajan ja Nelsonkin miettii, kannattaako syödä kokonaista kasaa muffineja. Alla kaikki kulmakarvoja kohottaneet kohdat jaettuna muutamaan kategoriaan:

   

Ruthin ulkonäköön, kuntoon ja syömiseen liittyvä kommentointi:

  

"Oletko kunnossa?" Ted kysyy. "Vaikutat hengästyneeltä."

"Joo, olen ihan ookoo", Ruth sanoo ja pinnistelee hengittääkseen normaalisti. (s. 14) 

Ruthin mielessä väikkyvät jo tee ja leivos -- Ruth ilahtuu, että Ted ja Quentin tilaavat molemmat leivoksen, koska se merkitsee hänellekin lupaa leivokseen. (s. 27 ja 31) 

"Eikö poliiseilla ole teetaukoja?" Ruth puolustelee. Hän on ottanut cappucinon, mutta silmäileee Nelsonin isoa kakunpalaa kateellisena. -- Nelson leikkaa kakunpalansa kahtia ja tarjoaa toisen puoliskon Ruthille. (s. 55 ja 57) 

Millaisen vaikutuksen häneen tekikään tämä älykäs nainen, joka tuntui niin itsevarmalta ja näytti vähän välittävän, mitä muut ajattelivat. Nyt kun Nelson tuntee Ruthin paremmin, hän tietää, ettei tämä ole ihan totta, mutta Ruth on silti älykkäin hänen tuntemansa henkilö. (s. 61) 

Hän yrittää laihduttaa, joten hänellä on eväänä kotona tehtyä salaattia. (s. 69-69)

Kamera kuulemma lisää painoon viisi kiloa, mutta Ruthista tuntuu, että oikea lukema lähentelee kahtakymmentäviittä. -- Kellerman on pitkä, laiha ja isonenäinen, mikä saa hänet muistuttamaan petolintua. (s. 72)

Ruth katsoo kelloaan. Kello on melkein kaksi. Hän on kyllä syönyt - salaattia taas - mutta siitä on ainakin kaksi tuntia. (s. 93)

Martin käy piiraansa kimppuun sellaisella innolla, jota vain hyvin laihojen ihmisten sallitaan näyttää. Ruth yrittää syödä leipänsä hitaasti ja jättää sen mukana tulleet sipsit sivuun. (s. 99, Onkohan tässä käännöskukkanen ja pitäisi olla ranskalaiset?) 

Hän -- on saavuttanut Katen suosion tarjoamalla tälle karkkeja isosta paperipussista. Ruthillekin olisi maistunut (he ehtivät vain pikaisesti syödä voileivät autossa), mutta hän ei halunnut vaikuttaa ahneelta. (s. 208)

  

Muiden ulkonäköön liittyvä kommentointi:

  

Nelsonille tulee mieleen tyttärien ystävät, nuo käsittämättömän laihat nuoret naiset -- Minne kaikki ne ylipainoiset finninaamanteinit oikein katosivat? Kun hän oli nuori, naapurikoulun tytöt eivät kyllä takuulla olleet lähellekään näin itsevarmoja ja viehättäviä. (s. 21) 

Hän on ihan miellyttävän näköinen, mutta jotenkin väritön. Nelson ei ylläty kuullessaan, että hän on IT-konsultti. (s. 156) 

Cassie on niin loistelias, että pistää silmään maalaismaisemassa Norfolkissa kuin gaselli kotieläinpuistossa. Mutta Nelsonin vaimo on myös erittäin kaunis, ja luottaahan hän tähän, eikö vain? (s. 256)

  

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä kommentointi:

  

"Ehkä saamme tänne vihdoinkin oikein poliisimiehen", Nelson oli sanonut -- "Oikean poliisin", Judy oli korjannut. (s. 28) 

Nelson ajattelee usein, että Jo ei ole lainkaan niin viehättävä kuin kuvittelee olevansa. -- hän vaihtoi Tanyaan ("minulla on paljon homoseksuaaleja ystäviä") ja pärjäsi hiukan paremmin, koska Tanya on kunnianhimoinen eikä yleensä osaa lukea rivien välistä. (s. 29) 

Ruth -- huomaa, että Quentinilla on vihkisormus, ja miettii, mahtaako tämä olla homo vai hetero. Quentin on jotenkin androgyynin oloinen.  

"Vaimoni on täällä töissä."

Siinä on ainakin vastaus Ruthin pohdintoihin tämän seksuaalisesta suuntautumisesta. (s. 33 ja 192) 

Judy ei edes tiedä. onko hän homo vai hetero. (s. 125) 

Hän on komea poika -- Nelsonista tukka on kylläkin aavistuksen liian pitkä.  

"Hei, Caleb", Clough sanoo. "Siisti junarata. Rakensitko sen itse?"

"En, vaan Evie", Caleb sanoo. "Hän tykkää junista."

"Mistä sinä tykkäät?" Clough kysyy. "Jalkapallostako?"

"En. Tykkään näyttelemisestä ja tanssista", Caleb sanoo. (s. 158-159) 

Miltä Benedict Foster-Jones sinusta vaikutti?" Nelson kysyy.

"Vähän sellaiselta nykymieheltä", Clough sanoo. "Pitää sandaaleja, pyöräilee, syö luomuruokaa." (s. 160) 

"Yritätkö sanoa, että minun pitää pysyä kotona lasten kanssa, koska olen nainen?" (s. 163) 

Kun hän tuli kotiin, hän odotti näkevänsä Michellen keittiössä laittamassa ruokaa. Ruth sanoisi, että oletus on sovinistinen, mutta Nelson vakuuttaa itselleen, että ajattelee niin vain siksi, koska niin hänen elämässään on aina ollut. (s. 215) 

Hän oli jopa ajatellut, että kun hän ja Petra menevät naimisiin ensi vuonna, he voisivat pitää kirkkohäät, ja naispuolinen pappi voisi vihkiä heidät. Mutta Petra ei ollut innostunut, eikä Tanya ole valmis antamaan kirkolle anteeksi vuosisatojen naisvihaa ja homofobiaa vain siksi, että tutustui naiseen, joka pitää kaulapantaa. (s. 299)

Nelson tajuaa, että nykyään hän on töissä yhtä naisvaltaisessa ilmapiirissä kuin kotonakin. Miehet ovat vähemmistössä silloinkin kun Clough on paikalla. Niin sulava ja metroseksuaalinen kuin Tim olikin, hän olisi tasapainottanut tilanteen. Nyt Nelson on kuitenkin mitä ilmeisemmin vähemmistössä. Ei se varsinaisesti haittaa. Hän pitää naisista. Mutta vähän sopeutumista tämä kuitenkin vaatii. (s. 327)

   

Ruth-Nelson-Michelle -kuviossa tapahtuu parikin kiinnostavaa käännettä, vaikka en kyllä ihan ymmärrä, mitä Ruth näkee misogynistisessä Nelsonissa, jota päihittävää miestä ei ole löytynyt, ja jonka mielestä pahinta ei ole stressaava työ tai rakkauselämän sotkut vaan - hui kauhistus - naispomo. Hän ei pitänyt edellisestäkään pomosta ja "mikä tahansa muutos on parempaan päin -- Kuinka väärässä hän olikaan!" Nelson myös "pitää kunnia-asianaan ehättää rikkomaan mahdollisimman monta liikennesääntöä". Oikein mallikansalainen meidän Nelsonimme. 

  

"Olet ilmeisesti varsin läheisissä väleissä komisario Nelsonin kanssa." 

"Olemme tehneet paljon töitä yhdessä", Ruth sanoo. 

"Hän on kunnon mies", Jo sanoo. "Mutta hän ei vaikuta oikein tyytyväiseltä elämäänsä." 

"Miksi hän ei olisi tyytyväinen?" Ruth sanoo tietoisena siitä, ettei kuulosta kovin neutraalilta. "Viehättävä vaimo, mukava perhe ja niin poispäin." 

"Kaikki ei aina ole niin täydellistä kuin miltä näyttää", Jo sanoo. (s. 301-302)

  

Liisan lisäksi Hobittiin viitataan useita kertoja. Erästä hahmoa jopa kutsutaan Bilboksi, "mutta se tuskin on hänen oikea nimensä". Bilbo Reppuli on myös yhden teoksen lapsen kanin nimi. "Kolossa maan sisällä asui hobitti." Nelsonin kollega Clough on "mennyt -- syömään toisen aamiaisen" ja eräällä asunnottomalla miehellä kuvataan olevan "Gandalf-tyylinen tukka ja parta". Kirjailijalla (tai hänen kirjoittamallaan hahmolla) on käynyt pieni vahinko, kun puhutaan Sormusten herrasta. Kun oikaistaan keskustelukumppania, että kyseessä ei ole vain leffa vaan kirja - "tai oikeastaan kolme" - on trilogian ensimmäiseksi osaksi nimetty Hobitti, joka on ihan oma kirjansa. 

  

"Me miehet aiheutamme maailmassa paljon ongelmia." (s. 54)

  

Käännöksessä oli muutamia erikoisia kohtia, kuten superrikkaiden ydinsotabunkkereiden kutsuminen pakohuoneiksi eikä esimerkiksi turvahuoneiksi (venäläiset oligarkit mainittiin myös, paljon on kyllä muuttunut kirjan lukemisen jälkeen) ja höpöheinä (en yhtään osaa arvata, mitä kannabiksen synonyymiä alkuteoksessa on käytetty). Tästä löytyy myös klassisia dekkarikliseitä, kuten puhelimesta loppuu akku tai se on äänettömällä väärään aikaan. 

  

Ruth huomaa kiusaantuneena kyynelten kihoavan silmiin. Tämä on feministin painajainen, hän sanoo itselleen. Naisen valkoinen asu symboloi neitsyyttä, ja mies antaa hänet toisen miehen omaisuudeksi. (s. 341)

  

Tämä oli kokonaisuutena parempi kuin edellinen osa, Siniviittainen nainen. Sivut kääntyivät vaivattomasti ja olin henkisesti tiukasti mukana tarinan käänteissä, vaikka kuten edellä listasin, ei tämä aivan ongelmatonkaan ollut. Jatkan silti Ruthin matkassa, seuraavat kaksi osaa ovat jo lukupinossa tämän vuoden dekkariviikkoa varten. Seuraava lainaus on kaltaiseni velaihmisen todella vaikeaa ymmärtää.

  

Vastasyntyneen vauvan näkeminen oli niin ällistyttävän, pökerryttävän ilahduttavaa, että se näyttää pyyhkineen mennessään kaiken sitä edeltävän. Niinhän sen on pakko mennäkin, koska kuka muuten ikinä hankkisi lisää lapsia? (s. 136)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Synkkä salaisuus syvällä maan uumenissa.

  

Lukijoiden rakastama Ruth Galloway joutuu syvälle kammottavien rituaalisurmien sotkuun. Viehättävä brittisarja yhdistelee rikoksia, ihmissuhteita ja arkeologiaa.

  

Norwichin alla risteilevistä vanhoista kaivoskäytävistä löydetään ihmisluita. Luut on haudattu vastikään – ja sitä ennen ne on keitetty. Samaan aikaan poliisi tutkii asunnottoman naisen katoamista. Naisen sanotaan painuneen maan alle – mutta onko se vain sanonta? Nykyään kaivoskäytävissä majailee asunnottomia, mutta niiden historiaan liittyy sekä rituaalisurmia että kannibalismia. Ruthin ja komisario Nelsonin on selvitettävä syvälle haudatut salaisuudet ennen kuin maa vaatii uuden uhrin.

  

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 352 sivua, Tammi 2021

  

Alkuperäinen nimi: The Chalk Pit (2017)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat (tulossa syyskuussa 2022) 

   

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirjakaapin kummitus, Luetut.net, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjamuuri

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (Ruth Galloway #8)

"Hänelle ei tule mieleen suinkaan ensimmäistä kertaa, että on erikoista 

juhlia kidutusta ja kuolemaa. Uskonnolliset ihmiset voisivat yhtä hyvin 

ripustaa kaulaansa sähkötuolia esittäviä koruja."

  

Kuva on otettu Oulussa Linnansaaren puistossa toukokuun viimeisellä viikolla.

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko, Helmet 2021: 31) Jännityskirja tai dekkari, Vahvat naiset -lukuhaaste: Naisen kirjoittaman dekkari

  

Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarja on edennyt yhdeksänteen osaan Maan alla (ja kymmenes tulee syyskuussa), josta niin ikään yritän ehtiä kirjoittamaan postauksen Dekkariviikon aikana, sitä ennen kuitenkin luin tämän jo viime syksynä ilmestyneen Siniviittaisen naisen. Mutta äh, tämä ei ollut lainkaan samalla tasolla aiempien osien kanssa. Siitä huolimatta tämäkin teos oli nopeasti luettavaa, jokin Griffithsin kirjoitustyylissä vaan saa sivut kääntymään. Kiinnostavasti yksi kirjan sivuhahmoista pohjaa aitoon ihmiseen, joka voitti kilpailun päästäkseen mukaan tarinaan.

  

Tapahtumat ajoittuvat pääsiäiseen (luultavasti vuoteen 2014, sillä Frozen-DVD on ilmestynyt ja Ruthin tytär Kate on viisivuotias), minkä vuoksi on loogista, että arkeologian osuus on erityisesti kaivausten muodossa pienempi, mainittiin vain kaksi alueella tehtyä kaivausta löytöineen, ensimmäinen 60-luvulla ja toinen Ruthin muutama vuosi aikaisemmin järjestämä. Tämä on sikäli sääli, sillä itseäni nämä arkeologiset kohdat kiinnostavat sarjassa eniten, ovathan ne selkeästi tämän sarjan uniikeinta sisältöä muihin dekkareihin verrattuna. Uskontoa oli omaan makuuni tässä kirjassa puolestaan liikaa.

   

Raskaat puuportit ovat kiinni lukuun ottamatta kalteri-ikkunaa, jonka läpi voi nähdä välähdyksen lumoavaa vehreytä. Portti kuluneine, kivisine gargoileineen näyttää oudolta kuvankauniiden talojen keskellä, kuin olkisaviseinien läpi tunkeutuneelta harmaalta kasvustolta. (s. 59)

   

Kirjan ensimmäinen luku kertoo druidi Cathbadista kissavahtina, mikä antoi lunastamattoman lupauksen, että tarina jatkuisi samalla kiinnostavuudella. Kyseinen musta kissa on ehdottomasti tämän kirjan kiinnostavin hahmo. Vaikka Griffithsin teokset kuuluvatkin cozy-kategoriaan, eli niissä ei ole mitään liian veristä ja kurjuudella mässäilevää, oli tapahtumien määrä ja tempo tällä kertaa vähän liiankin vähäistä ja leppoisaa. 

  

Timistä eläin pikimustine turkkeineen ja vihreine silmineen on aika luihun näköinen. Hänen äitinsä sanoisi varmaankin, että kokomusta kissa tuo huonoa onnea. -- Tim katsoo Justinia, joka istuu edelleen sohvalla tyynesti ja silittää demonikissaa. (s. 332)

  

Ruthin ystävä saapuu läheiseen kylään kokoukseen. Hän on pappi, joka on jo pidemmän aikaa saanut uhkaavia kirjeitä sen vuoksi, että on nainen. Kirjoittajan mukaan naisen kuuluu olla äiti ja kotona, ei sekaantua miesten tehtäviin. Ruth on "valmis lyömään vetoa, että kyseessä on Tolkien-fani". (Tarkoittaen mitä?) Samaan aikaan Nelson tutkii ojasta kuolleena löytyneen naisen tapausta. Varsin naisvihamielinen asetelma siis.

  

Murhattu nainen on hyvin paljon Nelsonin vaimon Michellen sekä heidän vanhemman tyttärensä näköinen. Silti arvon komisario ei halua rasittaa vaimoaan kertomalla asiasta, vaikka tämä onkin kahdenkymmenenviiden vuoden aikana tottunut murhiin (voiko niihin muka koskaan tottua?) - näkeehän tämä asian kuitenkin uutisista (joita Michelle ei siis edes katso, vaan vaihtaa kanavaa). [Juonipaljastusvaroitus] Niinhän siinä sitten käy, että Michellekin on hyvin vähällä joutua murhaajan uhriksi. Tämä olisi voitu aivan hyvin välttää, jos vaimoraukalla olisi ollut tiedossaan varoa ulkona liikkuessaan vähän tavallista enemmän. 

  

Seuraavaksi on luvassa ruotimista teoksen ongelmallisista kohdista:

  

Ruthin ulkonäköön ja painoon liittyvät kommentit hänen itsensä ja muidenkin henkilöiden näkökulmasta ovat vähentyneet jokaisessa kirjassa edellisiin osiin verrattuna, mutta pieniä vihjailuja oli edelleen mukana. Esimerkiksi Ruth ei mielellään syö muiden nähden, hän harmittelee, kun ei jatkanut salilla käymistä ja pohtii kahvilassa kerta toisensa jälkeen kehtaako ostaa kakkupalan lämpimän juoman kanssa. Tässä muutamia kulmiakohottavia lainauksia aiheeseen liittyen: 

  

• Ruth on hyveellisesti kieltäytynyt browniesta, mutta suostuu ottamaan vastaan puolet Hilaryn skonssista. On tunnettu tosiasia, että jaettu leivonnainen ei sisällä kaloreita. (s. 104)

• "Olitko sinä Ruthin luona?" [Michelle]
--
"Miksi minä hänen luokseen menisin?" [Nelson]
--
"On raskasta, kun olet mieluummin sellaisen kanssa kuin Ruth kuin minun kanssani." (s. 209)

• Kate on aamuisin nirso, eikä Ruthilla ole nälkä. Hurraa, tätä menoa hänestä tulee laiheliini, tosin laiheliini, jonka sydän on särkynyt. (s. 219)

• Ruth tuntee veden nousevan kielelle (ei häntä tosin salaatti himota). Hän yrittää yleensä välttää syömistä Philin läsnä ollessa, koska tällä on tapana huomautella hänen ateriavalinnoistaan. "Sinä se tykkäät hiilareista." (s. 232)

• Ruth miettii, miksi kauniin ihmisen -- kuolemaa pidetään aina traagisempana kuin ulkonäöltään vähemmän miellyttävän. (s. 234)

• "Kukas siellä pimeässä nurkassa mättää sapuskaa naamaan?"
Ruth kohottaa katseensa nolona, kuten aina jäädessään verekseltään kiinni syömisen toimesta. (s. 302)

• Ruth tukahduttaa halpamaisen ajatuksen, mitä kaksi monitahoista, älykästä miestä voi nähdä Michellessä. kai hänessä täytyy sitten olla tutkimattomia syvyyksiä. Aivan kuin Ruth toisinaan epäilee, että hänessä isessään on tutkimattomia matalikkoja. (s. 318)

  

Vielä pahempaa on kuitenkin kirjassa oleva misogynia. Sitä löytyy paitsi tarkoituksenmukaisesti, myös monien hahmojen sisäänrakennetussa toiminnassa. Esimerkiksi puhutaan sukupuolen ja sukupuoliroolien olettamisesta hieman piikittelevään sävyyn. Nelson kuitenkin yllättää suhtautumalla erääseen, hyvin 1950-luvun malliin elävään vaimoon kummastelemalla - eikös nykyaikainen nainen ole mieluummin töissä kuin leipomassa skonsseja ja odottamassa puolisoaan kotiin ruoka valmiina.

  

• "Haluaisin puhua johtajan kanssa." 
-- 
"Eli tohtori McAllisterin."
"Voisimmeko siis keskustella herra McAllisterin kanssa?" Tim kysyy.
"Tohtori McAllister on nainen."
--
"Sinun pitäisi vähän varoa noita seksistisiä oletuksia, Tim." (s. 21)

• Ruth huomaa Hilaryn olettavan, että kirjoittaja on mies. Hänen kokemuksensa mukaan naisviha ei kuitenkaan rajoitu miehiin. (s. 63)

• "Okei", Tim sanoo ja jatkaa salaatin syömistä.
"Luojan tähden", Nelson sanoo. "Hanki jostain tuon kaveriksi hampurilainen. Et ikinä pääse rikostarkastajaksi pelkällä salaatilla." (s. 73-74)

• Eikä hän pitäisi naispoliisin tittelistä sen enempää kuin Hilarykaan haluaisi olla "papitar". (s. 141)

• Ruthista tuntuu, että hän on saanut tarpeekseen Frozenin pseudofeministisestä sanomasta. Minkä takia Elsan laulaessa irti päästämisestä ja siitä, että kylmä ei haittaa häntä, hänelle yhtäkkiä ilmestyy tiimalasivartalo ja syvään uurrettu kaula-aukko? Ruthin mielestä molempien naissukupuolisten sankareiden olisi rehellisesti sanottuna syytä pukea ylleen talvitakki. (s. 147)

• Kate -- on myös hyvin suosittu -- Tuntuu uskomattomalta, että hän on synnyttänyt yhden noista alfayksilöistä. (s. 218)

• "Hän ei ollut mikään tyttö", Ruth sanoo äkisti kiukustuneena. "Hän oli nainen. Ja pappi." (s. 230)

• "Hän varmaan ottaa vauvan mukaan ja vaatii saada imettää sitä pitkin laitosta."
Juuri kun Clough alkaa vaikuttaa inhimilliseltä, hän päästää suustaan jotain, mikä muistuttaa mieleen, millainen neandertalilainen hän on. Tosin neandertalinihmisillä oli varmasti valistuneemmat käsitykset imettämisestä. (s. 235)

• Oven avaa nainen yllään essu, jollaisia Nelson on nähnyt vain 1950-luvun elokuvissa. -- Skonsseja uuniin? Ollaanko todella siirrytty ajassa viisikymmentä vuotta taaksepäin? -- Eivätkö kaikki naiset käy nykyään töissä? --  Muut naiset käyttäisivät teepusseja, mutta ei rouva Harmoninen-Koti vuodelta 1952. Nelsonia ei enää yhtään hämmästytä, kun Daisy ottaa esille suuren, ruskean teekannun ja virkatun pannumyssyn. (s. 244-245)

• "Mutta oletin, että hän on mies." "Ei välttämättä kovin pätevä oletus enää nykyaikana." (s. 250-251)

• Koskaan ei saa olettaa, niin Nelson aina sanoo tiimilleen. (s. 276)

• Heidän ohittaessaan molemmat tarkastuspisteet vartijat nyökkäävät Nelsonille, mutta vilkuilevat salaa Tanyaa ihailevasti. Nelson huomaa Tanyan panevan tämän merkille ja haluaisi pahoitella heidän seksististä käytöstään. (s. 304)

  

On aika kyseenalaista, että pääsiäisen murhenäytelmään osallistuvia kuvataan "keittiöpyyhepäisiksi" (vaikka tuo asun osa tosiaan oliskin kyseinen tekstiili, on siinä vähättelevä sävy) ja kirjassa käytetään ilmaisuja kuten mielipuoli, pöpi ja hullu puhuttaessa erityisesti murhaajasta ja uhkaavasävyisten kirjeiden lähettäjästä. Mutta kamalinta kuitenkin on, kun eräästä transsukupuolisesta hahmosta käytetään sulkujen sisällä hänen vanhaa nimeään (deadname). Näin ei voi todellakaan tehdä, ei edes fiktiiviselle hahmolle, koska se antaa kuvan, että olisi ihan ok toistella tuota käytöstä jäänyttä nimeä, joka voi pahimmillaan aiheuttaa kehodysforiaa tai palauttaa mieleen vahingollisia muistoja. Eihän kukaan käytä vaikkapa avioliitossa nimen vaihtaneen vanhaa sukunimeä. Alla kyseinen lainaus osin sensuroituna.

  

Janet (jonka nimi oli ennen ***) ei ole Tomin äiti vaan tämän biologinen isä. Janet puhuu avoimesti sukupuolenkorjausprosessistaan, mutta ei usein mainitse aiempaa elämäänsä. (s. 45)

  

Ruthin ja Nelsonin - miksi muuten kirjan naishahmot esiintyvät etunimellään ja miehet sukunimellään, sen kun on osoitettu asettavan sukupuolet epätasa-arvoiseen asemaan? - suhde ryttyilee pahemman kerran. Ruthista kuoriutuu kunnon jääkuningatar, vaikka Nelson sitä tuskin edes huomaa. En kyllä itse osaa pitää heitä mitenkään ihanneparina ja olisikin hauskaa, jos Ruth joko löytäisi itselleen pysyvän kumppanin tai jäisi kokonaan itselliseksi naiseksi. Suhde Nelsoniin kun ei tunnu etenevän mihinkään. Vauvauutisiakin on taas luvassa ja lapsia kirjassa viliseekin tavallista enemmän. Kiehtovasti erään lapsen aikuishaaveena on koti, jossa ei ole lapsia - potentiaalinen vela siis kyseessä.

  

Jossain syvällä sisimmässään Ruth on edelleen rakastunut Nelsoniin. (s. 90)

  

Plussana eräs pitkäaikainen sivuhenkilö saa tavallista enemmän tilaa sivuilla ja tulee ulos sateenkaarevasta kaapista Nelsonille. Hän kertoo, kuinka kaikki muut olivat jo arvanneet asian, paitsi Nelson - aika heikko suoritus terävillä hoksottimilla varustellulta komisariolta. Ilman sateenkaarevia hahmoja, mustaa kissaa, Ruthin ateismia, luostarin raunioissa kasvavia lumikelloja ja lukuisia kirjallisuusviittauksia (mm. Pikku naisia, Kaislikossa suhisee, Liisa Ihmemaassa) olisi tämä teos ansainnut vain yhden tähden. Toivottavasti seuraava osa olisi parempi!

  

Walsinghamin luostarista ei ole paljoa jäljellä, vain kaari ja irrallisia muurinätkiä. Niiden keskelle kuitenkin levittäytyy valkea matto, ikään kuin kirkko olisi kohoamassa entiseen loistoonsa. Puut seisovat taustalla suorina kuin urkupillit, ja korkealla taivaalla laulaa leivonen. (s. 94)

    

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Mystinen kuolema hautausmaalla

  

Rakastetun sarjan kahdeksannessa osassa Ruth Galloway selvittää surmattujen naisten kohtaloa. Hurmaava brittisarja on täydellinen yhdistelmä jännitystä ja tunnelmointia.

  

Uskonnollisuudestaan tunnetussa kylässä nähdään siniviittaisen Neitsyt Marian ilmestys, ja seuraavana päivänä hautausmaan kupeesta löytyy sinisiin pukeutunut, surmattu nainen. Kun yliopistoaikainen ystävätär kutsuu Ruth Gallowayn paikalle ja kertoo saaneensa naispappeja uhkailevia kirjeitä, Ruth alkaa epäillä tapausten liittyvän toisiinsa. Pääsiäisen ristikulkueen lähestyessä uhkaajan uskonnollinen kiihko kiihtyy verenhimoksi, ja Ruth ja komisario Harry Nelson joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen syyllisen, ennen kuin seuraava nainen kuolee.

    

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 362 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Woman in Blue (2016)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli (tulossa syyskuussa 2021)

   

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirja hyllyssä, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Pirja & kirja, Jonnan lukunurkka

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus

"Niin kävi aina, kun he lähtivät katköilemään. Arkiset murheet unohtuivat."

     

    

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste

    

Johanna Hulkon Geoetsivät -sarja on loistavaa luettavaa alakouluikäisille, mutta myös aikuiselle niillä on annettavaa. Kirjoissa on aina reipasta meininkiä, huumoria ja uskottavia hahmoja. Teksti on väljää ja isoa, kerronta tempaa mukaansa ja kirjat ovat mukavan tiiviitä kokonaisuuksia. Suosittelen todellakin tutustumaan. Sarjassa on vähän samaa henkeä kuin Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjassa. 

  

Tie oli huonossa kunnossa, sillä alueella rakennettiin kuumeisesti. -- Tietä oli ympäröinyt ihana, vihreältä tuoksuva metsä. Nyt kaikki puut oli kaadettu ja erivärisiä puutaloja oli kohonnut tasoitetulle metsänpohjalle. -- Raparperia suututti. Toivottavasti Pekka ei nähnyt, mitä hänen sieni- ja marjametsilleen oli tehty. (s. 103-104)

    

Miksi kirja sopii Pride-lukuhaasteeseen? Rapaperperilla on kaksi isää. On aivan ihanaa, kuinka sateenkaarevat hahmot ovat luonteva osa kirjan maailmaa ilman, että kukaan alleviivaa sitä. Kaipaisin lisää tällaisia kirjoja, joissa sateenkaarevuus ei ole kirjan pääteema, vain osanen kokonaisuutta (ei minulla siis ole mitään muunkaanlaisia sateenkaarevia kirjoja kohtaan, mutta tällainen luontevuus on aika harvinaista).

      

"Taimet ovat kuin lapset", isä huokaisi. "Tärkeintä on, että ne saavat rakkautta."

Raparperia ällötti niin kuin aina, kun isä tai Pekka puhui rakkaudesta. Eivät sellaiset asiat enää aikuisille kuuluneet. Ainakaan, jos oli jo naimisissa. (s. 69)

  

Tässä osassa selvitetään Muinaishaudan salaisuutta, joka oli minulle erityisen mieluisaa luettavaa, sillä yksi hahmoista on arkeologi (olen siis opiskellut arkeologiaa pääaineenani yliopistossa). Raparperi harrastaa geokätköilyä parin koulukaverin kanssa. Lasten arkeen tulee jännitystä, kun edellisessä osassa etsitty kassalipas löytyy, joku on käynyt mylläämässä röykkiöhaudan ja partiolaisten maja on uhattuna, sillä joku haluaa rakentaa alueelle taloja. Voivatko Geoetsivät ratkaista molemmat ongelmat? 

    

Nuoret eivät olleet kaupungissa muutenkaan hyvässä huudossa. Yhä useampi asia pantiin heidän kontolleen. (s. 43)

  

Raparperi on myös huolissaan parhaan ystävänsä Emmin asenteesta pikkusiskoaan Sallia kohtaan. Nämä kinastelevat koko ajan ja etenkin Emmi tuntuu olevan normaalia ilkeämpi siskoaan kohtaan. Asiaan tulee kuitenkin lopulta selvyys. 

   

Raparperi ei voinut enää hillitä itseään.
  
"Älä aina närpi Sallia. Anna sen olla rauhassa", hän sanoi Emmille. (s. 117)

  

Jotkin asiat kirjassa olivat hieman kyseenalaisia, sillä monista sellaisistakin asioista tehtiin huumoria, joihin se ei minusta aivan täysin sopnut, kuten isän halusta sisustaa perheen autoa kukin ja tuoksukynttilöin, hänen aggressiivisesta ajotyylistään moottoritiellä ("Volvon ryskät jäävät kuin kakka rattaaseen", onneksi hän saa toiminnastaan sakon) ja kuinka hän leikkii liukuportaissa (kun ei sitä ollut erikseen aikuisilta kielletty). Lisäksi kirjassa on jatkumovirhe sivujen 108 ja 116 välillä. Salli nimittäin on Geoetsivien mukana, vaikka tulee vasta myöhemmin paikalle. Nämä ovat kuitenkin varsin pieiniä ongelmia. 

  

Isä oli pari viikkoa aikaisemmin päättänyt alkaa kasvissyöjäksi. Hän oli kuitenkin perunut päätöksensä, kun oli tajunnut, että pekoni ei ole kasvis. (s. 23)

     

Raparperin perheessä on ollut tapana viettää vuoden ensimmäisen raparperipiirakan päivää vappuaattona ja innostuin ideasta niin paljon, että ajattelin tänään leipoa raparperi-vadelmapiirakan!

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Geoetsivät päätyvät poliisi Patterisen kannoilla paikalliselle muinaishaudalle, jolla on käynyt kutsumattomia vieraita. Paikkoja on pengottu, roskia heitelty ja kiviä jopa varastettu. Poliisit epäilevät tihutyöstä tietysti nuorisoa ja etenkin pahamaineista mopojengiä. Raparperi ja Geoetsivät aloittavat kuitenkin omat tutkimuksensa. Seikkailuissa kyytiä saavat niin pikkusiskot kuin ällöttävät hiuslisäkkeetkin.

  

Alakouluikäisten geokätköilysarjan kolmas osa tarjoaa jälleen roppakaupalla toimintaa ja huumoria luonnon helmassa. Jännitystä aiheuttaa tällä kertaa myös koulun Kyvyt esiin -päivä, johon Raparperin opettaja on saanut mielestään huippuidean...

    

152 sivua, Karisto 2014

  

Kuvitus: Jari Paananen

 
Sarjassa ilmestyneet:

1. Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
2. Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
3. Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
4. Geoetsivät autiolla saarella (2014)
5. Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
6. Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
7. Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
8. Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
9. Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
10. Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)

    

Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Satunurkka 

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Aavekentät (Ruth Galloway #7)

"Sen olen työssäni oppinut. 

Mikään ei pysy maan povessa loputtomiin."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien dekkariviikko

   

Tuttuun tapaan Elly Griffithsin dekkari arkeologi Ruth Gallowayn ja komisario Harry Nelsonin tutkimuksista rullaa nopealukuisesti. Aavekentistä ei tullut lemppariosaani sarjasta, jopa kansikuva on vain nätti, muttei mieleenjäävä, toisin kuin pari edellistä upeaa kantta. Plussana on tosin mainittava, että tällä kertaa Ruthin ylipainoa ei juurikaan mainittu, vain yhdesti suoraan ja pari kertaa verhotusti asia nousi esille. Se onkin ollut sarjassa suurin hierrinkivi minulle ja ihanaa, että asia on nyt selvinnyt kirjailijallekin. Jotkin ulkonäköön liittyvät huomiot voin toki itsekin allekirjoitaa, kuten:

  

Ruth pitää uimisesta, mutta kahlaaminen lämpimässä, vyötärönkorkuisessa vedessä ei oikein vastaa hänen käsitystään hauskuudesta. Kunnolla uidessa on sentään veden kätköissä. Nyt hänestä tuntuu, että lihaa on esillä liikaa. Tosin hän ei ole lastenaltaan isokokoisin äiti. (s. 206)

  

Ruth tuskailee rakkauttaan naimisissaan olevaan Nelsoniin. Hän asuu marskimaan laidalla viisivuotiaan, jo koulun aloittavan tyttärensä Katen ja kissansa Flintin kanssa. Kate on seuraamusta Ruthin ja Nelsonin yhden yön jutusta. Nelson kuitenkin asuu edelleen vaimonsa Michellen kanssa, tosin hänen vanhemmat tyttärensä ovat jo muuttaneet kotoa. Katen isä ei ole yleisessä tiedossa, mutta esimerkiksi Michelle kuuluu sisäpiiriin, mikä onkin saanut parin välit hieman tulehtuneiksi.

  

He kaikki rakastavat toisiaan 2000-luvun sotkuiseen tapaan. (s. 24)

  

Ruthin mielestä kukaan mies ei halua olla hänen kanssaan, mutta tuntuu, että melkein jokaisessa kirjassa hänellä on kierroksessa eri mies. Ruth lämmittelee vanhaa liekkiä tv:stä tutun Frankin kanssa, joka tavattiin jo edellisessä kirjassa, mutta teosten välissä on ehtinyt kulua kaksi vuotta. Hän on myös alkanut omaksi kummastuksekseen haaveilla häistä Nelsonin kanssa, vaikka ei ole koskaan kokenut haluavansa jakaa elintilaansa miehen kanssa saati unelmoinut valkoisesta mekosta ja papin aamenesta. Samaan aikaan Nelsonkin on mustasukkainen Ruthista niin tv-kameroille kuin Frankillekin. Saas nähdä, mihin tämä kaksikko vielä sarjan aikana päätyy. 

  

Ja mitä romantiikkaan tulee... Nelson puistaa päätään. Tästä aiheesta hän ei halua keskustella edes itsensä kanssa. (s. 220)

  

Tällä kertaa tutkitaan toisen maailmansodan aikaisesta lentokoneesta löytynyttä ruumista, kyseinen mies tosin oli ilmoitettu kuolleeksi ennen kuin kone, josta hän löytyy putosi. Alkaa pitkällinen salaisuuksien vyyhdin avaaminen ja murhaajia tuntuu olevan joka nurkalla. Mutta brittiläiseen tapaan kupponen teetä auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Erikoisesti vanhaa tapausta kutsutaan kirjassa "pimeäksi keissiksi", vaikka itse mieltäisin paremmaksi ilmaisuksi kylmän keissin (egl. cold case). 

   

Blackstockin suvun kaikilla kaappiluurangoilla näyttää tänään olevan ulkoilupäivä. (s. 146-147)

  

Pari sivuhenkiläkin kokee kirjan aikana kiehtovia hetkiä niin romantiikan kuin hengenvaarallisten tilanteiden muodossa. Myös Ruth joutuu taas pyssyn tähtäimeen. Kirjassa myös sivutaan ilmastonmuutosta, sillä kirjan alkupuolella, Ruthin ollessa kaivauksilla (joiden aikana löydetään prossikautinen hauta) todetaan, että kesä oli poikkeuksellisen kuuma ja loppuvuodesta vesi tulvii korkeammalle markismaalla kuin koskaan: "Jessus, mitä säälle on tapahtunut? Ensin myrskyjä ja sitten tulvia. Mitä seuraavaksi? Maanjäristyksiä?". 

  

"Aika monilta ongelmilta olisi vältytty, jos olisitte puhuneet toisillenne rehellisesti." (s. 339)

  

Pari kertaa jäin pohtimaan käännöstä, esimerkiksi, kun Ruth tuntee luumuilevansa, paksussa talvitakissa hän puolestaan näyttää sulkupallolta, joka on siis jonkinlainen zeppeliinimäinen asia (mutta kuinka moni tietää tämän googlaamatta tai mitä ovat prerafaeliitihiukset ja "makuuhuoneen hurmioitunut mainadi"?) ja kun Frank tulee käymään Ruthin luona ja hän rapsuttelee Flint-kissaan, Ruth kauhistuuu: "Se karvastaa sinut". Itse olisin sanonut karvoittaa. Nämä ovat toki kulttuuridetaljeja, makuasioita ja osittain myös murre-erojakin, mutta tekstin sujuvuudesta toki on kiinnostavaa keskustella. Silti oikein oivallinen kevyempi dekkari, joka sopii hyvin kesälukemistoon kuin myös lokakuullekin, sillä kirjassa vietetään halloweenia.

  

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Aikamme hurmaavin dekkarisarja saa jatkoa

Suosikkiarkeologi Ruth Galloway tutkii sodanaikaista lentokoneen hylkyä, josta löytyy epäilyttävä ruumis. Viehättävä brittisarja yhdistelee arkeologisia salaisuuksia ja monimutkaisia ihmissuhteita.

Kun uuden asuinalueen rakennustöissä löydetään toisen maailmansodan aikainen lentokone ja lentokoneesta ruumis, arkeologi Ruth Galloway kutsutaan paikalle. Ruth toteaa, ettei kyseessä ole lentäjä – mutta miten ruumis päätyi lentokoneeseen? Kun tapaukseen liittyvän Blackstockin suvun tiluksilta vielä löytyy ihmisluita, Ruthilla ja komisario Harry Nelsonilla on kiire selvittää syypää ennen kuin Norfolkia lähestyvä myrsky saavuttaa heidät ja hautaa salaisuudet iäksi.

    

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 350 sivua, Tammi 2019

  

Alkuperäinen nimi: The Ghost Fields (2015)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen (tulossa syyskuussa 2020)

   

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös:  Luetut.net, Oksan hyllyltä, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjarouvan elämää

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet (Ruth Galloway #6)

"Joskus tuntuu, että kävelee koko ajan luiden päällä. 

Kun ajattelee kaikkia niitä luurankoja jalkojemme alla."

    

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Mennään metsään, Halloween -lukuhaaste

  

Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarja on mielenkiintoinen sekoitus perinteikästä rikosdekkaria, arkeologiaa ja mystiikkaa. Tällä kertaa esimerkiksi poliisi turvautuu selvännäkijän apuun kadonneen lapsen tapauksessa. Koska tätä edeltävä luettava oli toodella kiduttavan hitaasti etenevä (ja sen muste aivastutti aina kirjaan tarttuessani), halusin seuraavan luettavan olevan jotain nopealukuista ja kevyttä, niinpä valitsin halloween-lukuhaastetta varten kasaamastani pinosta tämän - vaikka kevyt tuntuukin hassulta kuvailusanalta dekkarille. 

   

Sarjassa on paljon Ruthin ylipainon ruotimista, enimmäkseen hänen itsensä suunnalta. Tämä on hiertänyt minua alusta alkaen, mutta onneksi tässä kuudennessa osassa, Kadonneet ja kuolleet, on ollut tähän mennessä vähiten niitä kohtia. Silti ainakin kuudesti Ruthin ulkomuodosta ja hänen syömisistään vihjailtiin negatiivisessa sävyssä. Ikävimmät kohdat olivat aivan teoksen lopussa, jossa Ruth kuvaa itseään norsunaiseksi ja kuin olisi karannut "Maailman läskeimmät lehtorit"-ohjelmasta. 

    

Eihän maailmassa voi olla mikään vialla, kun radiosta tulee päiväkatsaus. Jos ohjelmaa ei yhtäkkiä tulisikaan, se olisi varma merkki ydinpommi-iskusta. No, tänään ihmiskunta tuntuu olevan turvassa. (s. 45)

  

Tällä kertaa komisario Nelson kollegoineen tutkii kuolleen lapsen tapausta. Samasta perheestä on kuollut aikaisemmin jo kaksi pientä lasta, joten poliisin mielenkiinto herää. Onko kyseessä tragedia vai murha? Äitiys ja lapset ovat muutoinkin kovasti tapetilla teoksessa. Kaksi sarjan naishahmoista on saanut lapsen muun kuin puolisonsa kansa, ja toinen miehistä on itse naimisissa. Jälkimmäinen on siis Nelson, Ruthin Kate-tyttären isä. Äitiyden ja työn yhdistäminen on haastavaa, ja huoli omasta lapsesta viimeaikaisten tapahtumien valossa on suuri.

   

Ruthilla on puolestaan tutkimuskohteena Koukkumuoriksi kutsuttu lastenloruna pitkään oman aikansa ajan jälkeenkin muistettu vainaja, Jemima Green. Green eli 1800-luvulla. Hän oli isokokoinen ja vähemmän viehättävä nainen, jonka onnettomuudessa tuhoutunen käden tilalla oli koukku. Hän hoiti lapsia, joilla ei ollut ketään muuta, kunnes häntä syytettiin yhden hoidokkinsa murhaamisesta.  

   

Hemmetti, miksi kukaan ylipäänsä haluaa vanhemmaksi? Huolta on niin, että henki lähtee. (s. 58)

  

Greenin tapaus kiinnostaa tv-väkeäkin ja Naiset jotka murhaavat -sarjan kuvausporukka saapuu linnan kaivauksille. Greenin ruumis löytyy yllättäen, kun Norwichin linnaan ollaan rakentamassa uudet vessat. Arkeologit ovat siis olleet aluksi vain valvomassa kaivauksia, ettei mitään merkittävää tuhoudu, kunnes yllättäen rakennustyöt keskeytettiin maan alta paljastuneen löydön takia. 

   

Parasta Griffithsin kirjoissa onkin juuri realistisen arkeologian kuvaaminen. Ruth pääsee osaksi tv-sarjan kuvauksia, mikä saa hänet pelkäämään näyttävänsä ruudulla ainakin viisi kiloa painavammalta kuin todellisuudessa. Yksi kuvausporukan miehistä, jota Ruth kuvaa historioitsijoiden George Clooneyksi, vaikuttaa arkeologistamme hyvin kiinnostavalta, vaikka hän ajatteleekin, ettei moinen mies hänen kaltaiseensa naiseen edes vilkaisisi. 

   

Maisema on miltei liian täydellinen, kuin taidemaalarin unelmarauniot. -- hylätty kirkko -- Puiden rehevä lehvästö kätki rauniot -- Yhtäkkiä he seisoivat aukealla, jossa kirkon seinät kohosivat taivaisiin kaarevat ikkuna-aukot vielä ehjinä, ja oksat kurottivat korkeallle muodostaen oman holvikattonsa. (s. 214)

   

Ruth kohtaa myös seksismiä, mutta ei jaksa puolustaa itseään, jottei häntä neitoseksi kutsunut mies kokisi joutuneensa feministin väijyttämäksi. Niinpä hän vain hymyilee. Minua ärsytti tämä kohta. Tuossa tilanteessa kun olisi voinut esitellä itsensä vaikkapa tohtorina tai forensisen laitoksen johtajana tai vaikka millä muilla tavoilla tahansa, ei vain myhäellen hyväksyä ilmaisua, jonka kokee loukkaavana. 

  

Ihmettelin myös, kuinka Nelsonista on ihan ok, että hänen vaimonsa Michelle oli jäänyt kotiin heidän ensimmäisen tyttären synnyttyä ja palannut työelämään vasta kun nuorempikin on lukiossa. Siis yli 15 vuoden ajan Michelle oli ollut kotiäitinä, eikä asiasta tarvinnut edes keskustella, koska "niin vain oli tapana toimia". Ilmeisesti kampaajan ja poliisin tulot ovat niin hyviä, että parilla oli runsaasti säästöjä elää tuo aika vain toisen vanhemman palkalla. 

   

Tanya ei osaa kuvitella ikinä hankivansa lasta. Hän haluaa olla Norfolkin ensimmäinen naispuolinen poliisikomentaja ja hän haluaa kattohuoneiston, jossa on valkoiset matot ja lasihuonekaluja. Kumpikaan tavoite ei sovi yhteen lasten hankkimisen kanssa. Onneksi hänen poikaystävänsä -- on samaa mieltä. (s. 256)

   

Griffithsin tarina on sekoitus faktaa ja fiktiota. Koukkumuria ei esimerkiksi ole oikeasti olemassa, vaikka vastaavia historiallisia tarinoita ja lasten loruja löytyisi varmaan helpostikin. Arkeologian opintojen omakohtaisten kokemusten perusteella se puoli on kirjassa kuitenkin hyvin aidon oloista. Luonto on myös vahvasti läsnä Griffithsin teoksissa ja niistä kuvailuista nautin suuresti.

Näin kirjablogin omistajana oli kyllä huvittavaa, kun Ruth poimii yöpöydältä kirjan. Noin niin kuin sattuneesta syystä - vaikka eihän tuo sanapari toki kovinkaan harvinainen ole. Ruthista on kovaa vauhtia tulossa Kathy Reichsin kirjasarjan (jota en ole vieläkään lukenut, pitänee korjata tilanne josakin välissä) pohjalta tehdyn Bones -tv-sarjan Brennanin kopio. Saas nähdä, mihin seikkailuun Ruth ja Nelson, sekä superkiehtova druidi Cathbad päätyvät seuraavalla kertaa. 

   

Flint on niskojaan nakellen vetäytynyt omenapuun latvaan, missä se nyt tuijottaa Ruthia moittivasti kuin tyytymätön pöllö. (s. 262)

 

       
Arvosana:

        

Takakannesta:

Suosikkiarkeologi kadonneiden lasten jäljillä

  

Ruth Galloway on kenties järkyttävimmän tapauksensa äärellä, kun hän uskoo löytäneensä viktoriaanisen lapsenmurhaajan haudan. Kaivaukset Norwichin linnan mailla tuovat päivänvaloon menneisyyden kauhut, ja Ruthin ammatillista innostusta laimentaa vain paikalle saapuva tositelevisioryhmä. 

   

Kaikki ei ole hyvin nykyhetkessäkään, sillä Harry Nelson joutuu tutkimaan ensin järkyttävää lapsen kuolemaa ja sitten lapsikaappausta. Voivatko tapaukset liittyä yhteen? Kun yksi poliiseista joutuu kaappaajan tähtäimeen, Ruth ja Nelson yhdistävät voimansa kilpajuoksussa aikaa vastaan.

   

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 350 sivua, Tammi 2019

  

Alkuperäinen nimi: The Outcast Dead (2014)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät (tulossa helmikuussa 2020)

   

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä