Kore Yamazaki: Velhon morsian 1 ja 2

"Ei nukeissa mitään vikaa ole, mutta noin kalliista ostoksesta tahdon enemmän iloa."

   

   

Arvostelukappale

   

Kore Yamazakin Velhon morsian oli minulle loppuvuoden odotetuin alkava mangasarja, mutta ehdin bloggaamaan siitä vasta, kun sain jo toisenkin osan käsiini. Manga sijoittuu suurelta osin Englantiin, mutta miljöö vaihtelee usein. Tarina on täynnä fantasiagenrelle tuttuja hahmoja, mutta siinä on myös oma kiehtova tunnelmansa, joka varmasti miellyttää ainakin Hayao Miyazakin faneja. Alkaen jo kannessa esitellystä kallokasvoisesta hahmosta tiesin, että kyseessä on jotain ihan uutta suomalaisille mangalukijoille.

   

Ensimmäinen osa alkaa huutokaupalla. Päähenkilö, Chise Hatori, on myytävänä, sillä hän on Sleigh Beggy eli hän imee ympäriltään voimaa ja muuntaa sen kehossaan magiaksi. Hänet ostaa koirankalloinen velho, Elias Ainsworth, joka aikoo tehdä Chisestä paitsi oppilaansa, myös morsiamensa. Elias ei ole ihminen, keiju tai luonnonhenki, vaan hän kutsuu itseään väliinputoajaksi.

  

Mangan maailmassa velhoudella ja taikuudella on ero: taikurit soveltavat tiedettä nimeltään taikuus ja he muuttavat omaa energiaansa magiaksi, velho loitsii ottamalla taikuttaa ympäristöstä. Velhous viittaa myös mm. keijujen, henkien, aaveiden ja demonien voimin tehtyihin ihmeisiin. Sleigh Beggyt ovat vahvoja molemmissa, mutta heidän ruumiinsa on heikko ja lyhytikäinen.

  

  

Yksi suosikki luvuistani tapahtuu Islannissa, joka on viimeinen paikka, missä asuu lohikäärmeitä. Lohikäärmeitä on erilaisia ja ùir-lajin yksilöt muuttuvat kuollessaan puiksi. Chise tapaa elämänsä lopussa olevan lohikäärmeen, joka muuttuu lehmukseksi. Kun Chise jossain vaiheessa tarvitsee sauvan, hän saa luvan lohikäärmevanhukselta tulla keräämään tarvittavan materiaalin hänen puustaan. 

  

Toisessa osassa Chise tapaa Gealachin, eli keijukaiskuningatar Titanian. Hän hallitsee Tir na Nogissa, ikuisen nuoruuden maassa eli keijujen valtakunnassa. Hän kutsuu Britteinsaaria vanhalla nimellä Albioniksi. Ensimmäinen osa meni ahmien ja viimeistään Titanian ratsastaessa näyttämölle - konkreettisesti - olin myyty ja Yamazakin tyylin uusin fani. Hänen viivansa taipuu monenlaiseen. Nautin etenkin hänen maisemistaan ja kissa- ja keijuhahmoistaan.
   
Ihmisten ja keijujen lisäksi tässä mangassa on paljon eläimiä. Velhoilla voi olla familiaari, eli avustaja joka on eläin tai keiju, joita kutsutaan tarinassa myös naapureiksi. Kimaira puolestaan on eliö, joka syntyy kun kahta erilaista eläintä risteytetään. Tällä taikuuden muodolla voidaan vahvistaa ihmiskehoa, mutta teoksessa esiintyy kimaira, joka on paha. Kolmas osa kertonee lisää. Se liittyy Eliaksen ja Chisen jo aikaisemmin tutkimaan sielun sakkaan. Ensimmäisessä osassa on myös puhuvia kissoja ja kissojen valtakunta!

  

  

Kaikkea ei kerrota heti, vaan maailma avautuu pikkuhiljaa ja paljastaa yllätyksiä matkan varrella. Ennalta-arvaamattomuus tekee lukemisesta mieleenjäävän kokemuksen. Tarinassa on niin kauhun kuin huumorin elementtejä juuri oikeassa suhteessa ja kerronta nappaa mukaansa jo heti ensimmäiseltä sivulta.
 
Pidin suuresti erilaisten fonttien käytöstä tehokeinona. Eri puhujat ja heidän ominaisuutensa (esim. ihminen tai keiju) oli helppo erottaa toisistaan. En myöskään muista nähneeni suomennetussa mangassa kovinkaan usein pienaakkosia, tämä valinta toi tuoreutta sekä mahdollisti varmaan pidempiä puheenvuoroja kuin suuraakkoset. Oli ilahduttavaa nähdä myös värisivuja.

Velhon morsianta on ilmestynyt japaniksi kuusi osaa, joista osan 3 suomennos ilmestyy 13.4.2017.

  

Takakansista:

Elämäänsä ja maailmaan väsynyt nuori ihmistyttö. Keijujen ja henkien todellisuus, jonka vain harva näkee. Velho, joka ei kuulu täysin kumpaankaan.

   

Kun kaksi erilaista sielua kohtaa, syntyy kiehtova tarina.

  

***

  

Velhon oppilaaksi myyty Chise joutuu tositoimiin: Pienenkylän asujjaita, niin ihmisiä kuin kissojakin uhkaava "sielun sakka" on hävitettävä. Mutta vaarallinen aines kiinnostaa muistakin... Lisäksi Elias-velho salaa monia asioita suojatiltaan.

  

Ikäsuositus: 13+

  

Suomentanut: Antti Valkama, 192 sivua, Punainen jättiläinen (osa 1 2016, osa 2 2017)

  

Alkuperäinen nimi: Mahoutsukai no Yome volume 1 & 2 (2014).
 
Muualla sanottua: Harakan varpaat, Anime Garden, Manga Puutarha, Man Made Lifestyle

Lukupiirissä | John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

"Mutta eivätkö kirjat ole tärkeitä?" Bruno kysyi.

"Ne kirjat, jotka kertovat asioista joilla on merkitystä maailmassa, totta kai. -- 

Mutta eivät satukirjat. Eivät kirjat asioista joita ei koskaan ole tapahtunut."

   

   

Helmikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

  

Kun kerroin lukevani irlantilaisen John Boynen romaania Poika raidallisessa pyjamassa, sain kuulla monelta teoksen lukeneelta, että kannattaa varata nenäliinoja käden ulottuville. Blogistani löytyy nenäliinavaroitus-tägi juuri tällaisia teoksia varten, mutta tämä teos ei minulle aiheuttanut silmien kostumista. Postauksen kuvat Auschwitzista ovat minun ottamiani kesältä 2011.

  

Tarina oli liian ennalta-arvattava, eikä genressään kovinkaan poikkeava, joskin hyvin sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos onkin kyseessä. Olen aikaisemmin lukenut muitakin toisen maailmansodan ajasta kertovia, koskettavia tarinoita kuten Anthony Doerrin palkitun romaanin Kaikki se valo jota emme näe, sekä aikaisemmin lukupiirissäni käsitelty Markus Zusakin Kirjavaras. Ne synnyttivät paljon vahvemman lukukokemuksen, tämä oli vain sellainen ihan ok kirja, jonka päähenkilö on jopa hieman liiankin naiivi synnyttääkseen vahvan tunnesiteen lukijaan.

  

Tarina kerrotaan yhdeksänvuotiaan Brunon näkökulmasta. Hän asuu isän, äidin ja kolme vuotta vanhemman siskonsa Gretelin kanssa Berliinissä, kunnes eräänä päivänä Hilleri (Hitler) tulee illalliselle. Sen jälkeen koko perhe muuttaa Auschwitziin, tai niin kuin Bruno lausuu sen, Aus-vitsiin. Brunon isä on komendantti, joka on korkeassa asemassa Auschwitzin leirillä. Bruno tykkää tehdä tutkimusretkiä, mutta Auschwitz ei siihen tarjoa hyvää miljöötä, sillä ikkunastaan Bruno ei näe kuin kilometreittään piikkilanka-aitaa.

    

© Niina Tolonen

Bruno ei ymmärrä uuden kotitalon vieressä olevaa, korkealla aidalla rajattua auletta, joka on täynnä raidallisiin pyjamiin pukeutuneita ihmisiä. Hänestä on outoa, että vaikka ihmiset näyttävät samanlaisilta aidan kummallakin puolella, he olisivatkin jollain tapaa erilaisia. 

  

Ne ihmiset... no, ne eivät ole ihmisiä ollenkaan -- eivät ainakaann siinä mielessä miten me sen sanan ymmärrämme. (s. 55)

  

Bruno ei tiedä mitään syytä olla epäkohtelias kenellekään, joten kun uudessa kodissa olevaa juutalaista (sana, jonka Bruno oppii vasta lähes vuoden päästä Auschwitziin muuton jälkeen) palvelijaa kohdellaan huonosti, nuori päähenkilö on hyvin hämmentynyt ja suorastaan vihaa luutnantti Kotleria, joka käyttäytyy avoimen epäystävällisesti niin Brunoa kuin raitoihin pukeutuneita ihmisiä kohtaan.

  

Ja niin usin kuin hän oli katsonutkin ihmisiä, kaikkia niitä imisiä raidallisissa pyjamissaan, hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt todella pohtia, mistä oikein oli kysymys. 

Ja olivatko he todella niin erilaisia? 

Mutta mikä se ero oikeastaan oli? (s. 97-98)

  

Teoksen kiinnostavimmat hahmot ovat Brunon isoäiti ja Maria-palvelija, joista nähdään parissa kohtauksessa syvempiä tasoja kuin keskeisistä hahmoista. Isoäiti ei hyväksy fasismia vaan häpeää Brunon isää, joka on Hitlerin pelinappula ja äitiä, joka ihastelee isän univormua. Maria puolestaan kiinnostaa sen osalta, millainen hänen elämänsä oli ennen kuin hänestä tuli perheen palvelija. Tästä mainitaan harmillisesti vain parilla lauseella, olisin halunnut tietää enemmänkin. 

    

"Minä tahdon tietää aidasta -- miksi se on siinä?" 

"Tarkoitatko että et tiedä? -- aita ei ole siinä, jotta me emme voisi mennä sen toiselle puolelle. Se on siinä sitä varten, että he eivät voisi tulla tälle puolelle." 

"Mutta miksi?" hän kysyi. 

"Koska heidät täytyy pitää yhdessä -- muiden kaltaistensa kanssa." 

"Mitä tarkoitat kaltaistensa kanssa?" (s. 173)

  

© Niina Tolonen

Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisiä raidallisissa pyjamissaan ja ihmetteli, mitä Aus-vitsissa oli meneillään ja eikö se joka tapauksessa ollut hyvin huono idea, jos se sai ihmiset näyttämään noin sairailta. (s. 160)

  

Boyne selittää lopussa, että kirjoitti Brunosta naiivin, jotta hänen reaktionsa toisivat aitoutta ja kyseenalaistamista teokseen. Teos on suunnattu nuorille (mikä ei tietenkään estä aikuisia lukemasta tätä myös), mutta sanoisin, että vähäisempi alleviivaaminen voisi tuottaa raikkaampia oivalluksia. Bruno toki kehittyy hahmona teoksen aikana, mutta hieman liian hitaasti, hieman liian myöhään. Olen tottunut lapsihahmojen terävyyteen esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa, joten tämä oli hieman pettymys. Paljastamatta mitään teoksen loppupuolesta, todettakoon, että tarinan teemana on ystävyys. 

  

Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua.

Ei tähän maailman aikaan. (s. 204)

Teoksen merkittävin kohta minulle, on takakannen kohta: "Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa." Tällaisia aitoja rakennetaan edelleen, mutta niitä voi olla vaikeaa havaita. Ne aidat ovat näkymättömiä. Ne ovat puheissa, jotka eriyttävät me ja muut. Tällaisia, ihmiset kahteen leiriin jakavia aitoja - tai pikemminkin muureja - halutaan edelleen rakentaakin, no, presidentti Trump ainakin sellaisesta haaveilee Yhdysvaltojen ja Meksikon väliin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava tarina. Yleensä takakannessa kerrotaan jotain kirjan tapahtumista, mutta tässä tapauksessa se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. On tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta.

    

Kun avaat tämän kirjan, lähdet matkalle yhdeksänvuotiaan Bruno-pojan kanssa. (Tämä ei kylläkään ole kirja yhdeksänvuotiaille.) Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa.

    

Samantyylisiä kirjoja: Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

  
Suomentanut: Laura Beck, 204 sivua, Bazar 2008
  

Alkuperäinen nimi: The Boy in the Striped Pyjamas (2006)

  

Aidan edessä on istuttu myös täällä: Unelmien aika, Lastenkirjahylly, Kirjainten virrassa, Järjellä ja tunteella, P.S. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Kirjakaapin avain

Lastenkirjalauantai: Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa

"Visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen 

oli Ottiliasta jopa mukavampaa kuin lätäköissä loiskiminen."

   

   

Chris Riddell on tullut tutuksi Ada Gootti lastenkirjoistaan. Osasinkin siis varautua ystävänpäivän lukumaratonissa tarttuessani Ottilia ja keltainen kissa -romaaniin hupaisaan tarinaan ja ihastuttavaan kuvitukseen. Mustavalkoisen kuvituksen väripiristeenä on punaista, vähän samaan tapaan kuin Kunnaksen siskojen lastenkirjasarjassa Kaheli sakki. 

  

   

Riddellin kertomukset ovat täynnä nonsense ilottelua, juuri sopivan pöhköä lastenkirjoihin. Ottilia asuu Pippurimyllytalon 24. kerroksessa, asunnossa numero 243. Seuranaan hänellä on Mauri-herra, Pieni, karvainen norjalainen suo-otus. Ottilian vanhemmat matkustavat ympäri maailmaa keräämässä mielenkiintoisia esineitä, kuten keisarien hattuja, meteoriitteja, hirveän pieniä maalauksia, naamioita ja erikoisia kelloja.

Ottilialla oli kaksi ikiomaa kokoelmaa. Toinen oli eriparikenkäkokoelma, josta hän oli hyvin ylpeä. Aina kun Ottilia osti kenkäparin, hän otti yhden kengän käyttöön ja pani toisen kokoelmaan. (s. 11)

  

Ottilian äiti lähettää tyttärelleen postikortteja matkoilta. Ne päättyvät aina P.S. merkintään, missä äiti antaa Ottilialle tai Mauri-herralle ajankohtaisia vinkkejä mm. asunnon siivoamisesta. Jälkikirjoitusten perusteella hän tuntuu tietävän koko ajan, mitä Ottilia puuhailee, vaikka onkin toisella puolella maailmaa. Ottilia on varsin omatoiminen tyttö, vaikka elääkin varakkaassa ympäristössä: hänen luonaan käy nimittäin päivittäin tyynynpöyhijä, siivoaja, ruokalähetti, valaistussuunnittelija, ovennuppien kiillottaja ja koko joukko muita erialojen ammattilaisia.

  

Ottilia rakasti postikorttikokoelmaansa jopa enemmän kuin eriparikenkäkokoelmaansa. Se johtui siitä, että kaikki kokoelman kortit olivat äidiltä ja isältä.

Ottiliasta oli kiva katsella kuvia kaikaisista paikoista korttien etupuolilla ja hänestä oli ihana lukea kirjoituksia niiden takaa, koska siloin hänestä tuntui, että äiti ja isä olivat vähän lähempänä. (s. 45)

   

Ottilia on valepukujen valtiatar, josta hänellä on Puijausopiston todistus. Valepuvuista onkin hyötyä, sillä kaupungissa tapahtuu jotain outoa: sylikoiria katoaa ja rikkaiden rouvien koruja varastetaan. Ottilia päättää selvittää, mikä on rikosaallon takana, apunaan luotettava ystävänsä Mauri-herra.

   

   

Ottilia sopii erityisesti 6-10-vuotiaille, niin ääneen luettuna kuin lukemaan oppineillekin. Ja ainakin nuorimmat lukijat nauttivat varmasti piirrosten yksityiskohtaisuudesta, kuten erikoisten esineiden bongaamisesta. Vinkki: katsokaapa ruokapöydän yläpuolisia valaisimia, ne ovat erilaiset joka kerta- minulla meni hetki aikaa huomata se. Heinäkuussa 2017 ilmestyy sarjan toinen osa, Ottilia menee kouluun.

   

Arvosana:

 
       

Takakannesta:

Tutustu Ottilia Ruskeamaahan ja hänen parhaaseen ystäväänsä Mauri-herraan. Visaisten arvoitusten selvittäminen on tmän nokkelan parivaljakon lempipuuhaa.

  

Hämmentävien mortovarkauksien aalto kuohuttaa Isoa Kaupunkia, ja sylikoiria katoaa mystisesti. Saavatko ottilia ja Mauri-herra paljastettua konnien ovelan suunnitelman?

   

Suomentanut: Jaana kapari-Jatta, 171 sivua, Gummerus 2017

    

Alkuperäinen nimi: Ottoline and the Yellow Cat (2007)

    

Teos on luettu myös täällä: Hurja hassu lukija

  

Ada Gootti -sarja:

• Ada Gootti ja hiiren haamu (2015)
• Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016)
• Ada Gootti ja Humisevan karju (2016)

BFF -lukuhaasteen kooste

   

Arca Fabulorum - Tarina-arkku -blogin Kira Niian BFF -lukuhaaste ystävyydestä alkoi marraskuussa 2016 ja päättyi nyt ystävänpäivänä - kuinka muutenkaan. ♥ En ehtinyt lukemaan haasteeseen niin paljoa kuin olisin halunnut ja bloggausjonossakin olisi vielä pari aiheeseen sopivaa teosta, mutta mennään näillä. 

  

Ei liene yllättävää, että ystävyys nousi monissa lastenkirjoissa esiin. Yhteensä kahdeksassa lukemassani ja bloggaamassani kirjassa ystävyys - tai yhdessä enemminkin sen puuttuminen - oli merkittävää tarinalle, Näissä kirjoissa ystäviä pelastetaan pulasta, heidän kanssaan seikkaillaan, riidellään ja sovitaan. Uusia ystävyyksiä solmitaan - välillä myös muidenkin kuin ihmisten kanssa, 

  

Kirjoja parhaista ystävistä, ja siitä, mitä kaikkea ystävän puolesta on valmis tekemään:

• Sanna Isto: Maan alaiset
• Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja
• Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen
• Salla Simukka: Sisarla - Seikkailu toisessa maailmassa
• Tuutikki Tolonen: Mörkövahti ja Mörköreitti

   

Kirjoja ystävyydestä, ystävättömyydestä ja petollisista ystävistä dystooppisessa maailmassa:

• Margaret Atwood: Orjattaresi
• Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus

Ystävänpäivän lukumaraton (päättynyt)

  

Tuntematon lukija -blogin Hande emännöi Ystävänpäivän lukumaratonia tänä vuonna. Lähdin ilolla mukaan tälläkin kertaa, viime vuonna olinkin vetämässä itse tätä tempausta.

  

Alla minun maratonpinoni. Aloitan maratonini 14.2. klo 18:00 Stephenie Meyerin Houkutuksella, jonka olen halunnut lukea uudelleen jo yli 10 vuotta (luin kirjan ensimmäisen kerran pian sen ilmestyttyä suomeksi 2005. Sain teoksen äidiltäni joululahjaksi samana vuonna, sillä halusin lukea sen uudelleen, mutta vasta nyt tartuin siihen). En tiedä ehdinkö lukemaan muuta, mutta Chris Riddellin uutuus Ottilia ja keltainen kissa voisi olla seuraavana jonossa.
 

   

Pinossa:

• Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä (kesken)
• John Galsworthy: Omenapuu
• Anu Holopainen: Molemmin jaloin
• Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
• Alexis Kouros: Gondwanan lapset
• Stephenie Meyer: Houkutus
• Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa
• Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
• Voltaire: Candide

   

Keskellä siskoltani tullut ystävänpäivän kortti, joka saapui sopivasti 14.2. aamulla ilahduttamaan. ♥

   

Houkutus luettu loppuun 3:15, sivuja kasassa 417. Vielä ennen nukkumaanmenoa aloitan Ottilian. Se näyttää pikaisella selaamisella nopealukuiselta, kiitos Riddellin ihastuttavan kuvituksen. Riddeliä luin vielä herättyänikin, eli marotonin saldoksi kertyi lopulta 588 sivua. Vähän kolmattakin kirjaa olisin ehtinyt lukea, mutta kävin päivällä hakemassa postista paketin niin olen tyytyväinen tähänkin lopputulokseen. 

   

Oli ihanaa lukea Houkutus kokonaan yhdellä istumalla - milloin olen viimeksi lukenut teoksen niin lyhyessä ajassa, ihan liian kauan aikaa sitten. Täytyy kyllä lukea jokin toinekin kirja lähiaikoina samalla tapaa, niin ihanaa tarinaan uppoutuminen oli. Vaikka ei se enää kyllä säväyttänyt samalla tavalla kuin lukiossa ollessani (kiitos vaan mielikuvien pilaamisesta E.L. James, ei sen puoleen, että olisin kirjojaan lukenut), mutta nautin kuitenkin ajassa taaksepäin palaamisesta.  

   

Margaret Atwood: Orjattaresi

"Mutta jos tämä on tarinaa, vaikka omassa päässänikin syntyvää, niin minä varmaan kerron siitä jollekulle. Kukaan ei kerro tarinoita vain itselleen. Aina on myös joku toinen."

  

   

Lukuhaasteissa: #Hyllynlämmittäjä, Helmet 2017: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 38. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita, BFF -lukuhaaste

     

Kiitos #hyllynlämmittäjä-haasteen tartuin viimein Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin. Teoksen pohjalta tehdyn tv-sarjan ensimmäinen jakso ilmestyy muuten huhtikuussa! Teos on muutenkin viimeaikoina ollut voimakkaasti esillä mediassa mm. George Orwellin dystooppisen klassikon Vuonna 1984 rinnalla. Luulin, että Atwoodin kieli olisi jotenkin haastavaa - en tiedä mistä moinen käsitys on tullut - mutta yllätyksekseni teos olikin todella helppolukuinen.
 

Ostin oman kappaleeni teoksesta muutama vuosi sitten kirpparilta, koska olin kuullut siitä todella paljon kehuja. Takakansi on hieman harhaanjohtava, sillä odotin jotain hieman tominnallisempaa teosta, mutta tästä ennakko-odotuksesta huolimatta, nautin kyllä lukukukomuksesta. Nauttia voi olla hieman erikoinen sanavalinta, kun puhutaan kirjasta, jossa naisilla ei ole oikeastaan mitään oikeuksia, mutta velvollisuuksia muidenkin edestä, mutta nautin siitä, että teos herätti paljon ajatuksia nykyajastamme näin Trumpin valtakaudella.

     

Kun Raakel näki, ettei hän saanut lapsia, hän alkoi kadehtia sisartaan ja sanoi Jaakobille: "Auta minua saamaan lapsia, tai muuten minä kuolen!" Jaakob suuttui Raakelille ja sanoi: "Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?" Raakel sanoi: "Tuossa on orjattareni Bilha. Tee hänen kanssaan lapsia, jotka tulevat minun omikseni. Näin minustakin voi tulla äiti." 

- Ensimmäinen Mooseksen kirja, 30: 1-3

    
Orjattaresi alkaa ylläolevalla lainauksella Raamatusta, joskin käytin kohdasta eri käännöstä kuin romaanissa (sisältö on kuitenkin sama). Kyseisen uskonnollisen teoksen parempi tunteminen olisi varmaan ollut hyödyllistä lukiessa, sillä onnistuin bongaamaan pari muutakin viittausta, kuten he eivät tiedä mitä tekevät. Mutta teoksesta pystyy nauttimaan ilmankin, ehkä jopa paremminkin. Kirkkoon kuulumatomana suuren muutoksen jälkeen näin uskonnolliseksi pakotetun yhteisön käyttäytymistä oli kiinnostavaa tarkkailla.

  

Eletään siis vanhoilliskristillisessä yhteiskunnassa, entiseltä nimeltään Yhdysvalloissa, nykyisessä Gileadissa. Ympäristön myrkyt ja mm. San Andreasin siirroksen maanjäristyksissä tuhoutuneiden ydinvoimaloiden säteily on saastuttanut suuria maa-alueita ja ilmaa niin, että muutoinkin heikentynyt syntyvyys on laskenut huolettavan alhaiseksi. Sen vuoksi toisen kerran avioituneiden liittoja mitätöidään ja terveitä lapsia synnyttäneet naiset viedään punakeskuksiin: "Kuvitelkaa että olette helmiä -- Täällä me kaikki pyörittelemme teidät oikean muotoisiksi." (s. 151) (Näiden dystooppisten tilastojen mukaan lapsia on syntynyt Suomessa viimeisen kuuden vuoden ajan koko ajan vähemmän. Jos sama tahti jatkuu, viimeinen suomalainen syntyy vuonna 2067.)

  

Kaavakuva, joka esittää syntyvyyttä tuhatta asukasta kohti monen kuluneen vuoden aikana: livettävä alamäki jatkuu pitkälle sen viivan alapuolelle, jossa väkiluku pysyy samana, yhä alemmas ja alemmas. (s. 150)

   

Päähenkilö on tuollaisessa keskuksessa koulutetu orjatar, jonka tehtävänä on kaksi vuotta yhdessä taloudessa kestävän työkomennuksen aikana tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi korkeassa asemassa olevalle miehelle, jonka vaimo ei tässä ole onnistunut. Gileadin lain mukaan vain naiset voivat olla hedelmättömiä, steriilejä miehiä ei paperilla näy. Onnistuneesti synnyttänyttä orjatarta ei palkkioksi karkoteta epänaiseksi siirtokuntiin siivoamaan saastunutta maata. Kuinka orjatar sitten hedelmöitetään? Tästä päähenkilö kertoo varsin värikkäästi, mutta tyydyn toteamaan tässä vain, että akti ei saa olla nautinnollinen ja komentajan vaimokin on mukana toimituksessa ns. lihakolmioasetelmassa, sillä orjatar on käytännössä vain kävelevä kohtu. 

  

Vaikka orjattaret olisivat ennen sotaa saaneetkin terveen lapsen, myöhemmin syntyvät saattavat olla repaleita, epälapsia, joilla on kehityshäiriöitä. Ultraäänitutkimukset, kuten aborttikin on kielletty, joten jokainen lapsi on kannettava täysiaikaiseksi, ellei orjatar saa keskenmenoa. (Ollaan aika pelottavan lähellä viimeaikaisia tapahtumia. Trumphan allekirjoitti määräyksen, joka kieltää yhdysvaltalaisrahoitteisilta kansalaisjärjestöiltä aborttineuvonnan ja aborttien tekemisen maailmalla.)
 
Ystävyyden solmiminen on tehty käytännössä mahdottomaksi, koska vapaata keskusteluilmapiiriä ei ole. Päähenkilö tosin yllättäen vuosien jälkeen tapaa ystävänsä ajalta ennen kuin kaikki muuttui. Orjattarilla ei ole omaa nimeä sillä heidän vanhat nimensä on kielletty. Heitä kutsutaan kulloisenkin komentajan etunimen mukaan. Näin ollen tunnemme päähenkilön nimellä Frediläinen. Tämäkään ei välttämättä pidä paikkaansa, sillä hänen kertojaäänensä on epäluotettava ja kertoo joskus kaksi eri vaihtoehtoa, kuinka tapahtumat etenevät, aiemman version ollessa vahvemmin muunneltu. 

  

Orjattaret pukeutuvat punaiseen, nunnankaapua ja päähinettä muistuttavaan asukokonaisuuteen, joka verhoaa kaiken päästä varpaisiin. Päähineen siivet estävät orjattaria niin näkemästä kuin näkymästä. Punainen väri, veren väri, kertoo kantajansa asemasta synnyttäjänä, elämänkantajana. Komentajien vaimot pukeutuvat siniseen, martoiksi kutsutut naispalvelijat vihreään, muutamat harvat lesket mustaan ja yhteiskunnan alimmalla portaalla olevat säästövaimot muita värejä toistaviin raidallisiin rääsyihin.

 

Mennyttä ajatellessamme me poimimme siitä näkyviin vain kauniit asiat. haluamme uskoa, että se oli sellaista kauttaaltaan. (s. 47)

   

Komentajat asuvat kauniissa lähiössä hieman kaupungin ulkopuolella. Orjattaret kävelevät pareittain keskustaan hoitamaan talouden ruokaostokset. Matkalla on tarkastuspisteitä, joissa naiset joutuvat todistamaan henkilöllisyytensä. He lunastavat tarvittavat raaka-aineet kuvallisilla kupongeilla. Kauppojen nimikylteissä on kirjainten sijaan kuva siitä, mitä kukin kauppa myy. Niin orjattaret kuin muutkaan naiset eivät nimittäin saa lukea tai kirjoittaa. Orjattaret eivät myöskään saa polttaa tupakkaa, juoda alkoholia tai kahvia, vaan he syövät terveysruokaa, koska heidän ruumiinsa tulee olla puhdas astia.

   

Gilead käy tarkemmin määrittelemätöntä sotaa (vrt. Vuonna 1984), josta päähenkilö kuulee tv-uutisissa. Hän epäilee lähetysten aitoutta, sillä ne voivat olla vanhoja tai lavastettuja. Kaupungin laidalla on Muuri, josta roikkuu rikollisten ruumiita, lähinnä miehiä. Kuolemantuomion oikeuttavia rikoksia ovat esimerkiksi abortit (vaikka ne olisi suoritettu aikana, kun ne vielä sallitiin), sukupuolipetturuus (eli homoseksuaalisuus) ja vääräuskoisuus (esim. juutalaisuus). Pelastajaisiksi kutsutut joukkohirttäjäiset ovat pakollisia tapahtumia, joihin kaikkien tuomittujen kanssa samaa sukupuolta olevien tulee osallistua.
 

Täytyyhän olla olemassa jonkinlainen vastarantaliike, pakolaishallistus. Kyllä varmasti joku on jossain hoitelemassa asioita. Minä uskon vastarintaliikkeeseen niin kuin uskun ettei voi olla valoa ilman varjoa; tai paremminkin ettei ole varjoa ellei samalla ole myös valoa. (s. 140)

  

Päähenkilö ei ole aivopesty ihannoimaan yhteiskunnan nykytilaa, vaan hän käy hiljaista kapinaa mielessään. Hän käyttäytyy ulkoisesti kaikkien sääntöjen mukaan, välillä rajojaan kokeillen. Esimerkiksi kerran hän keinuttelee lanteitaan tarkastuspisteestä läpi kävellessään, tehdäkseeen kiusaa nuorille vartiomiehille, jotka eivät ole vielä olleet naisen kanssa - helpotusta kehon reaktiohin ei nimittäin ole luvassa, sillä miehetkään eivät saa kosketella omaa ruumistaan. Kaikessa ikävyydessään, teoksen maailmassa on myös jotain hyvää: muovia ei nimittäin enää juurikaan käytetä. 

  

Teoksen viimeinen luku tuo mieleen Bernard Beckettin Genesiksen, koska molemmissa lopussa paljastuu jännittävä käänne. Tämä feministinen teos antoi kyllä ajattelemisen aihetta siitä, millaiseksi maailma voi muuttua nopeallakin aikataululla ja aivan yllättäen. Viimeaikaiset tapahtumat rapakon toisella puolella tekevät lukukokemuksesta hyvin uskottavan. Vaikka ahminkin teoksen nopeasti, se olisi voinut ollut vieläkin parempi jos päähenkilö olisi ollut vähän aktiivisempi eikä vain lastu laineilla. Toisaalta hän teki parhaansa niissä puitteissa, jotka olivat hänelle mahdollisia.
 
Teoksen maalailema tulevaisuus on kiinnostava ja haluan ehdottomasti nähdä millaiseksi se tv-sarjassa esitetään, sillä joitakin asioita ei kirjassa selitetty. Suosittelen tutustumaan teokseen. Annan sen puhua puolestaan.
  

Nolite te bastardes carborundorum!

 
Pidin Atwoodin kielestä suuresti. Hänen kuvailevat, paikoin jopa inhorealistiset sanavalintansa kiehtoivat, esimerkiksi retiisien kuvaaminen "pieniksi atsteekkisydämiksi" (s. 269) tai "lihan valuva kuola" (s. 101) puhuttaessa kuukautisista. Tässä muutamia kiinnostavia poimintoja, jotka näin peräkkäin luettuna muodostavat melkein kuin oman pienen tarinansa: "hän makaa lattialla valkoisessa pumpuliyöpaidassa harmaantuva tukka hajallaan matolla kuin homeläikkä" (s. 155), "valonheitinten pannessa ikkunani suorakaiteen hohtamaan harsomaisten verhojen läpi, jotka ovat kuin morsiuspuku, kuin ektoplasmaa" (s. 190), "Ulkoa katsoen olen varmasti kuin hyönteiskotelo, kummitus" (s. 222).

  

Teoksen käännös ontuu paikoin, mutta on pääosin sujuvaa. Ihmettelin esimerkiksi hajuvettä "Laakson Lilja" (s. 108), sillä eikös tässä viitata kieloon eli kukkaan, joka on englanniksi Lily of the Valley? Tuskin tässä kuitenkaan puhutaan tuotemerkkinä tai että kyseessä olisi kääntäjä halu leikitellä sanavalinnalla. "Luudanvärinen tukka" (s. 156) herätti sekin kummastusta. "Teerenpilkut" (s. 243) sentään asiayhteydestäkin pystyi päättelemään pisamiksi, vaikka en tuota ilmaisua aikaisemmin olekaan kuullut.
 
Kummastelin myös lausetta: "Eilen oli heinäkuun ensimmäinen, joka oli muinoin kansallispäivä" (s. 249), sillä Yhdysvaltojen itsenäisyyttähän juhlitaan 4.7. ja heinäkuun ensimmäinen on puolestaan Kanadan itsenäisyyspäivä. Käsitin päähenkilön nimittäin asuvan Yhdysvalloissa, sillä hän kertoo teoksessa, että yritti paeta Kanadan puolelle ennen kuin kaikki muuttui. Olisi mielenkiintoista vertailla mm. näitä kohtia alkuperäistekstiin, jotta saisin hieman valaistusta epäillyksilleni.

       

Arvosana:

   
Takakannesta:

Margaret Atwoodin huikea profetia kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan. Hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, sillä heillä ei ole edes omaa nimeä: heitä kutsutaan kulloisenkin isäntänsä, ruumiinsa haltijan mukaan. Mutta myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa.

  

”Kokonaisuutena ja kaikessa ankaruudessaan Atwoodin esittämä kuva naisten alistamisesta on paha utopia, mutta utopian ainekset – vaikkapa miehen mukaan nimeämisestä lähtien – ovat tätä päivää. Täten Atwoodin tulevaisuudennäkymä on kuin brechtiläisittäin etäännytetty nykyhetken tai menneisyyden kuva.” 

– Antti Majander, Helsingin Sanomat

Suomentanut: Matti Kannosto, 396 sivua, Tammi 1998 (3. painos, 1. painos 1986 Kirjayhtymä Oy)

    

Alkuperäinen nimi: The Handmaid's Tale (1985)

    

Myös nämä bloggaajat ovat pukeutuneet punaiseen: Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Todella vaiheessa, Kirjanurkkaus, Sonjan lukuhetket, Täysien sivujen nautinto

  

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Jan Salminen: Äidinmaa, Bernard Beckett: Genesis, P. D. James: Children of Men

Lastenkirjalauantai: Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja

"Minusta aikuiset olivat välillä tosi outoja."

  

  

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: BFF -lukuhaaste, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 40. Suosittuun turistikohteeseen sijoittuva kirja, Helmet 2017: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Kohdat: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista ja 22. Kuvitettu kirja 

   

Maria Kuutin ihastuttava ja oivaltava Anna ja Elvis-sarja sai jo viidennen osansa. Nyt kaksikko selvittää oudon vaahtokarkkivakoojan tapausta Särkänniemessä. Elviksen oli tarkoitus tehdä isänsä kanssa kahdestaan miesten reissu huvipuistoon, mutta käykin niin, että Anna ja mummo tulevat myös mukaan. Ja sehän tarkoittaa, että kommelluksilta ei voida välttyä. Mukana on tuttuun tapaan Annan kirjavinkkejä (mm. Iso kiltti jätti). 

  

Ihmiset törmäilivät toisiinsa puhelimet käsissään, sillä Särkänniemessä oli paljon pokémoneja. (s. 24)

        

Anna ja Elvis huomaavat erikoisen miekkosen kaikkialla minne menevätkin. Tällä on liian pieni paita, pellenenä, peruukki ja hassuttelulasit. He päättävät selvittää, kuka hän on ja miksi hän seuraa heitä. Ehkä hän on rosvo vaiko sittenkin salapoliisi tai Tampereen yliopistosta karrannut erikoinen professori? Mummokin käyttäytyy oudosti ja katoaa välillä tekemään omiaan, Lopussa naamio riisutaan ja salaisuudet paljastuvat. 

   

Koulu alkaa pian Anna pohtii, milloin hän näkee Elviksen seuraavan kerran. Ja mahtaako poika enää haluta leikkiä hänen kanssaan, vai tuleeko tästä liian iso sellaiseen. Muilla kavereilla on niin paljon harrastuksia, ettei näillä riitä aikaa kyläilyyn. Anna ajattelee fiksusti: "Minusta lapsella piti olla aikaa leikkiä, koska muuten leikkimistaidot saattoivat ruostua ja silloin lapsesta tulisi yhtä tylsä kuin aikuisista." (s. 34)

   

Teoksen sanomana on leikkimisen ja hassuttelun tärkeys niin nuorille kuin vanhoillekin. Anna ja Elvis-sarja sopii hyvin lapsille kuusivuotiaasta eteenpäin. Sarjan huumori on saanut paljon kehuja niin lapsi- kuin aikuislukijoiltakin.

      

Muista! Olet lapsi

vaikka olis' harmaa hapsi.

Hulluttele ja hassuttele,

tiikerinä tassuttele.

Matki prinsessaa tai sheikkiä.

On elämä yhtä leikkiä!

    

Onneksi minä olen saanut pidettyä pikkuisen kiinni sisäisestä lapsestani ja olen omasta mielestäni edelleen ihan hauska tyyppi enkä ole ollenkaan aikuismaisen tylsä. Tykkään paljon naamiaisista (etenkin kissahahmoiksi pukeutumisesta, kuten saapasjalkakissa), onneksi aikuisetkin saavat edelleen pukeutua niin prinsessoiksi kuin peli- ja sarjakuvahahmoiksi esim. cosplayssa.  Leikin paljon siskonlasten kanssa, kun nämä olivat pieniä, mutta nyt nuorinkin on jo yläasteella. Miehen siskolla on kuitenkin melkein nelivuotias tyttö, joka pyytää minut aina mukanaan leikkimään. Esimerkiksi viime syksyn Helsingin kirjamessujen aikaan leikimme paljon kummituskartanoa.  

   

Teoksen luettuani ajattelin ottaa mummon neuvon käyttööni ja kertoa kaikki huoleni sekä kommellukset mielikuvituspäiväkirjalle, se kuulostaa oikein tehokkaalta tavalta keventää henkistä lastia kaikesta turhasta. Anna tekee myös hienon havainnon leikkimisen ja kirjoittamisen samankaltasuudesta - molemmissa kerrotaan tarinaa. Ja esimerkiksi roolipelaaminen yhdistää nämä kaksi.

  

   

Takakannesta:

Anna ja mummo päätyvät yhdessä Elviksen ja tämän isän kanssa turistimatkalle Tampereelle. He kiertävät nähtävyyden toisensa perään ja huomaavat miehen, joka ilmestyy aina samoihin paikkoihin. Seurataanko heitä? Anna ja Elvis selvittävät omituiseen naamiaisasuun pukeutuneen hepun arvoitusta. Ohessa askarruttavat mummon salaiset menot.

   

Pienten lukijoiden suosikkisarjan viidennessä osassa vauhti kiihtyy ja vaahtokarkit lentelevät! Anna ja Elvis pääsevät leikkimään etvisiä, vaikka välillä seikkailusta on leikki kaukana.

    

104 sivua, Karisto 2017

   

Kuvitus: Katri Kirkkopelto, Elviksen piirrokset: Ilmari Kettunen

  

Myös täällä on selvitty vaahkokarkkivakoojan henkilöllisyyttä: Luetaanko tämä?, Lukutoukan kulttuuriblogi

  

Sarjassa ilmestyneet: 

1. Anna ja Elvis kylpylässä (2014)
2. Anna ja Elvis mummolassa (2015)
3. Anna ja Elvis leirillä (2015)
4. Anna ja Elvis ja verraton vaari (2016)
5. Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (2017)

Tammikuun luetut

Siskontyttö otti minusta uuden lukijakuvan, jonka

jälkikäsittelyssä sävytin juhlavuoden teemaan sopivaksi.

Tammikuu olikin mukavan kiireinen kirjapöhinän kanssa. Monta uutta ja houkuttavaa lukuhaastetta alkoi, bloggaajat äänestivät vuoden 2016 parhaat kirjat ja Klassikkohaasteen neljäs yhteispostaus täytti kirjablogistanian klassikkoilla. Blogi saikin tämän kaiken myötä uuden kävijäennätyksen, 15 834, mikä tarkoittaa 4000 käyntiä enemmän, kuin edellisessä kuussa. Ihan mahtavaa, että kirjallisuus kiinnostaa edelleen! ♥ 

   

Vuoden ensimmäinen luettu teos oli M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö, joka povaa erittäin kovatasoisten lukukokemusten vuoden alkaneen. Ensimmäinen 2017 ilmestyneistä luettu oli Maria Kuutin viides Anna ja Elvis-kirja. Vielä pari bloggausta viime vuoden luetuista ilmestyi, mm. kolme Risingshadowlle kirjoittamaani kritiikkiä (Salla Simukka: Sisarla, Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen ja Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus), nyt ei siis ole enää roikkumassa yhtään postausta menneeltä vuodelta.

  

Kuukauden parhaat hetket tarjosivat Maailman lahjakkain tyttö ja Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset. Uudelleen luettua -haasteen innostamana luin peräti kolme suosikkiteosta vuosien takaa, kaksi olin listannut myös haasteen lukutavoitteisiini. Näistä suurimman tunnevuoristoradan aiheuttivat Anu Holopiasen Kristallien valtakunta (Noitien hoviin olikin siis helppoa tarttua sen osan perään) ja Bernard Beckettin Genesis. 

  

Holopainen on teinivuosieni suomalainen kirjailijaidolini ja juurikin Kristallien valtakunta houkutteli minut scifin ja fantasina lukijaksi ollessani seiskaluokalla vuonna 1999. Muutimme tuolloin perheeni kanssa maalta kaupunkiin ja lähikirjasto löytyi naapuritalon alakerrasta, jonka itseasiassa näki huoneeni ikkunasta. (Voitte vain kuvitella, kuinka usein tämän lukutoukan löysi kiertelemästä uutuuden viehätyksessä kirjaston hyllyväleissä). Kristallien valtakuntaa minulle ei ole omana vuosien kirpparikiertelyn jälkeenkään. Tuo teos onkin monelle genrelukijalle Graalin maljaan verrattavissa oleva löytö, sillä niitä ei ole montaa liikkeellä. Muutoin koko Holopaisen tuotanto löytyykin kirjahyllystäni, jopa osittain nimmaroituna.

   

Tammikuu: (11 kirjaa, 2629 sivua)

• M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
• P.L. Travers: Maija Poppanen
• Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
• Anu Holopainen: Kristallien valtakunta (bloggaus tulossa)
• Anu Holopainen: Noitien hovi (bloggaus tulossa)
• Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset
• Bernard Beckett: Genesis
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Victoria Aveyard: Punainen kuningatar (bloggaus tulossa)
• Brian K. Vaughan: Saga 5
• Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (bloggaus tulossa 4.2.)

    

Helmet-lukuhaasteesseen sain kirjattua kymmenen kohtaa:

2. Kirjablogissa kehuttu kirja - M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja - Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja - Victoria Aveyard: Punainen kuningatar (Best Debut Goodreads Author 2015)
22. Kuvitettu kirja - Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
31. Fantasiakirja - Anu Holopainen: Noitien hovi
35. Kirjan nimessä on erisnimi - P.L. Travers: Maija Poppanen
41. Kirjan kannessa on eläin - Bernard Beckett: Genesis
42. Esikoisteos - Anu Holopainen: Kristallien valtakunta
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään - C. S. Lewis: Velho ja leijona

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit - Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (kohdat: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista ja 22. Kuvitettu kirja)

  

Tässä esimakua, mitä olen suunnitellut helmikuulle, kuvassa on niin arvostelukappaleita, uudelleen luettavaa, hyllynlämmittäjä kuin lukupiirikirja. Houkutuksen uudelleen lukemisesta olen jo useiden vuosian ajan haaveillut ja ajattelin, että nyt voisin lukea sen ystävänpäivän seutuun, jolloin olisi tarjolla Ystävänpäivän lukumaratonia, jota emännöi Hande blogista Tuntematon lukija. Aloitin tammikuun loppupuolella Margaret Atwoodin Orjattaresi, jonka ehdin lukemaan sataa sivua vaille loppuun. Siitä siis tulossa bloggaus mahdollisimman pian, sen verran kiinnostavasta teoksesta kyse.