"Mutta pieni Maija oli luonteeltaan levoton, ja tuskinpa hän olisi ajan mittaan
viihtynyt mehiläisten yksitoikkoisessa elämässä. Sekä eläinten että ihmisten joukossa
on yksilöitä, jotka eivät voi mukautua muiden tapoihin; on syytä olla hyvin varovainen
ja harkitseva, kun arvostelee heidän käyttäytymistään. Sillä levottomuus ei suinkaan
aina johdu laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan sen pohjana usein on totinen
kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin arkinen elämä voi tarjota"
Klassikkohaasteen kierroksen 17 vetovastuussa oli Oksan hyllystä -blogi.
Maija Mehiläinen oli yksi lapsuuteni suosikkianimaatiosarjoista, ja taisinpa lukea muutamia sarjakuviakin, joissa tuo pienen pieni mehiläinen ystävineen seikkaili. Niinpä olikin kiinnostavaa, kun heinäkuussa 2020 (muistelin ensin, että viime kesänä, mutta hups, ehtihän tuossa pandemian aikana vilahtaa useampikin vuosi välissä) löysin alkuteoksen kirpparilta. En edes tiennyt, että Maija lennähti pesästään ensimmäisen kerran itävaltalais-saksalaisen Waldemar Bonselsin kirjoittamassa romaanissa jo 1900-luvun alkuvuosikymmenillä.
– Huoneessani asuu vanhahko ihminen. Hän hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, jota hän pitää piilossa nurkkakaapissa. (s. 64)
Jokainen luku on oma seikkailunsa, joissa "poikkeuksellisen luonteen" omaava Maija, joka "ei ole niin kuin muut mehiläiset" tutustuu elinympäristönsä muihin asukkaisiin, hän ei nimittäin halunnut raataa päivästä toiseen hunajaa hakien. Nämä retket olivat kirjan parasta antia, vaikka Maija joutuu vaaranpaikkoihinkin, useammin kuin kerran, kuten "häijyn" Tekla-hämähäkin seittiin.
Maija tapaa muiden muassa ruusussa asuvan Peppi-nimisen ruusukuoriais-miehen, jonka rouva ei juo vettä "koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä", runoilevan leppäkertun, Hannibal-lukin jolta puuttuu yksi jalka sekä epäilevän tuhatjalkaisen nimeltään Hieronymus. Kaikkein erikoisin kohtaaminen on kuitenkin keijun kanssa.
Kukasta nousi aivan pieni ihminen. -- äkkiä puhkesi hartioista kaksi loistavaa siipeä, valkoista kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi.--– Me keijut elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.--– Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?
– Eivät vain silloin, sanoi keijukainen. Usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse vaipuneena etäisyyteen aivan kuin se tahtoisi nähdä taivaaseen saakka. (s. 110-112 ja 120-121)
Keiju kertoo, ettei voi näyttäytyä ihmisille kuin heidän unissaan ja haaveissaan. Samaan aikaan tässä mainitaan toistuvasti (ja omaan makuuni aivan liikaa) Jumala ja kuoleman kohtaaminen urhoollisesti. Maijakin tuntee "onnekasta uhrautumisen halua ja uljuutta" ja tahtoisi kuolla kuningattarensa puolesta, kun herhiläiset hyökkäävät kotipesään.
– Ymmärrättekö myös ihmisten puhetta?
– Se on kysymys, johon on vaikea vastata, pikku neiti, sillä ei ole vielä todistettu, osaavatko ihmiset puhua. (s. 56)
Mehiläisten keskuudessa ihmisistä puhutaan ylettömän ylistävästi ja Maijan opettaja Kassandra jopa kieltää häntä uskomasta muiden eläinten puheita ihmisistä. Esimerkiksi sudenkorento-Surri kertoo Maijalle taskusta, joka on "ihmisten uloimmassa nahassa oleva varastokammio" ja kuinka ihmisellä on keinotekoinen pistin, linkkuveitsi ja joskus "poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja huvikseen ja repineet niiltä siivet ja jalat".
– Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, vihreät puut ja kukkaiset niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän minkä luonto on synnyttänyt. (s. 9)
Hieman hidastempoinenhan tämä on verrattuna moderneihin lastenkirjoihin ja sen ikä näkyi hieman negatiivisesti suomennoksessakin, jossa käytetään esimerkiksi sukupuolitettuja ilmaisuja ystävätär ja opettajatar, Maijaa haukutaan poroporvariksi, itsensä esitetään sen sijaan että esiteltäisiin ja sanojen taivuttaminenkin on erilaista kuin nykyään (esim. puolustihe, ylemmä). Uusin löytämäni versio kirjasta on viime vuodelta (äänikirja ikäsuosituksella 5+), mutta en tiedä, onko siihen tehty päivityksiä.
Isoimman miinuksen klassikko saa kuitenkin siitä, että sen kirjoittaja oli tunnetusti antisemitisti.
– Elämän koulussa kyllä vielä opitte. (s. 34)
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
Arvosana:
Takakannesta:
Klassikkokirja Maija Mehiläisestä kertoo sekä itsenäistymisestä että uskollisuudesta yhteisölleen.
Maija Mehiläinen kasvaa mehiläispesässä ystävien ja perheen keskellä. Kun pesä käy ahtaaksi kaikille, on aika perustaa uusi siirtokunta. Utelias Maija haluaa neuvoista välittämättä lentää tutkimaan omin päin maailmaa.
Omille teilleen lähdettyään Maija kokee monia hauskoja seikkailuja, mutta jäätyään herhiläisten vangiksi, hän pääsee selville hurjasta suunnitelmasta tuhota mehiläiset! Maijasta tulee herhiläisodan sankari ja tarina pikku mehiläisestä kertookin paitsi itsenäistymisestä myös uskollisuudesta.
Waldemar Bonselsin Maija Mehiläinen ilmestyi Saksassa 1912 ja ensi kerran suomeksi vuonna 1919. Tarinasta on tehty useampi elokuva sekä 104-osainen suosittu piirrossarja.
Suomentanut: Hannes Salovaara ja Kirsti Kunnas (runot), 167 sivua, WSOY 1987 (3. painos, 1. painos 1919)
Alkuperäinen nimi: Die Biene Maja (1912)
Kuvittanut: Eva Laurell
.png)
