Vuokko Hurme: Kaipaus & Keikaus (Huimaa #2-3)

"Ajattelin, että paikalla ei ole merkitystä, vaan sillä, kenen kanssa saa elää."

 

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, Popsugar Reading Challenge: A book with a mp

   

Vuokko Hurmeen Huimaa-trilogian kirjat ovat osoittautuneet alkuvuoden tähän mennessä parhaiksi lukukokemuksiksi. Olenkin ahminut kirjat yhden osan kuukaudessa. Näitä voin suositella niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja olenkin esimerkiksi vinkannut sarjan ensimmäistä osaa Kiepaus Instagramissa Kirjapinon takaa -podcastin Lillille, joka kyseli ääneen luettavaa iltasatukirjaa kolmasluokkalaiselle Liekehtivän pikarin jälkeen sillä määreellä, että aikuinenkin viihtyy lukiessaan. 

  

Sarjan toinen osa Kaipaus tapahtuu ajallisesti jonkin verran ensimmäisen osan jälkeen, eli kun kertojana toimiva Lenna, hänen isänsä, pikkusiskonsa ja naapurinsa ovat hypänneet maapallolta, missä painovoima ei vedä enää kohti maan ydintä vaan taivaalle. Paljastuu, että on olemassa toinen maailma, jonne kaikki Maasta pudonnut irtaimisto on päätynyt. Uuden maailman meressä on muutamia saaria, missä selvinneet asuvat. 

  

Metsä versoi ylös jokaisen kivenmurikan, maassa lojuvan autonrenkaan tai ruostuneen metallilevyn lomasta. Kaikkialla kasvoi jotain vihreää. (s. 66)

  

Karanteenijakson jälkeen Lennan perhe ja aiemmin tullut äidin pääsevät viimein yhteen ja he muuttavat asumaan Mabalin pääsaarelle, Hallin kylään. Vain Lennan paras ystävä Jaan ja hänen isänsä ovat kadoksissa. Kaikki muut ovat sitä mieltä, että he ovat kuolleet, mutta Lenna uskoo vakaasti parhaan ystävänsä olevan jossakin Uudessa maailmassa ja hänet täytyy etsiä.

  

Mabalissa kuljetaan puulta puulle pyrähdellen, sillä koskaan ei voi mitä mitä ja milloin taivaalta putoaa tavaraa. Lenna pohtii, kuinka huolettomasti hekin ovat heittäneet roskansa taivaalle miettimättä, minne ne menevät. Kengänpohjat on vahvistettu metallilaatoilla maasta törröttävän roskan takia ja lapset käyttävät lisäksi kypäriä ja sateenvarjoja. 

  

Niin se vain on, että meille lapsille saa usein sanoa ihan mitä sattuu, eikä meitä välttämättä kuunnella, vaikka puhuisimme järkevämpiä kuin itse maailman presidentti. (s. 177)

  

On herttaista, kuinka Lennalle osa meille niin tavallisista asioista on outoja, esimerkiksi veteen liittyvät ilmiöt kuten sade, uiminen ja vaatteiden peseminen. Myös pullonkorkki, jossa on karhun kuva, on aarre. Ja myönnetään, keräsin itsekin lapsena noita metallinkappaleita, mutta tietäen mitä ne ovat. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset kokemusmaailmat muokkaavat meitä yksilöinä, miten näemme asiat. 

  

Hurme kirjoittaa todella koukuttavasti ja päättää lukunsa niin, että on mahdotonta jättää kirja kesken. Hän osaa kuvailla asioita hienosti, etenkin kun ne tapahtuvat Lennalle ensimmäistä kertaa. Kirjassa on onnistuttu myös viittaamaan nerokkaan hienovaraisesti mm. Ponyoon ja Muumeihin. Lennan rakkaus kirjoihin on myös ihanaa. Loppupuolella kirjaa pohjustetaan jo sarjan päättävää osaa kertomalla, että Mabalissa ei saa kaivaa kuoppia, sillä saattaa pudota Pohjan läpi.

  

"Kaikkea ei voi selittää. Eihän Kiepaustakaan voi kukaan ymmärtää." (s. 301-302)

    

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

  

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.

  

Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

  

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

317 sivua, S&S 2018

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen 

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä

  

     

"Mitä meille oikein tapahtui? Missä me ollaan? 

Taas jossain uudessa maailmassa... Tää ei oo totta!"

 

 

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa, Popsugar Reading Challenge: A book with a character with a vision impairment or enhancement (a nod to 20/20 vision)

   

Huimaa-trilogian kolmannen kirjan Keikaus kansi kertoo paljon sisältämästään tainasta. Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista, sillä Lenna on täyttänyt jo 12 ja Jaan löytynyt, mutta poika ei ole onnellinen. Se tosin saattaa johtua murrosikäisestä kiukuttelustakin. Hän haluaa rakentaa oman talon ja muuttaa sinne Lennan kanssa. 

  

Kun Mabalin pääsaareen viereen putoaa todella iso maamassa, kentien kokoinainen pieni kaupunki, aikuiset ovat siitä innoissaan, mutta Lenna vain kauhuissaan. Kun Jaan päättää hiipiä uudelle saarelle keräämään rakennusmateriaaleja, Lennakin innostuu seikkailusta ja mahdollisuudestaa löytää leluja tai repun. Kaksikko kuitenkin riitelee, sillä Lenna ei halua muuttaa pojan kanssa pois kotoa eikä Jaanilla ole oikeutta käskeä häntä tekemään niin. 

   

Harmaa tomu, joka edelleen leijaili maaröykkiöiden yllä kuin pahojen keijukaisten taikpöly. (s. 30)

  

Jaan on kaivanut ystävysten salapaikkana toimineen puolittain maan sisään vajonneen auton lähelle kuoppaa, jotta voisi piilottaa salakuljetetut rakennusmateriaalit, mutta hän on kaivanut liian syvälle ja pudonnut pahamaineisen  ja kiistanalaisen Pohjan lävitse (aikuiset kun jakaantuvat kahteen leiriin sen suhteen, uskovatko he Pohjan olemassaoloon). 

  

Lenna seuraa poikaa ja päätyy toiseen maailmaan, joka muistuttaa paljon Vanhaa maailmaa, siis Maata ennen Keikausta. Tämä aiheuttaa on ehdottomasti yhden kirjasarjan hienoimmista ja scifeimmistä pohdinnoista: minne lapset päätyivät? Matkasivatko he ajassa taaksepäin, hetkeen ennen tuhoa vai onko kyseessä kokonaan toinen aikalinja? Entä onko heidän tehtävänään estää Kiepaus? Tähän saa jokainen lukija kirjassa annettujen vihjeiden pohjalta muodostaa oman mielipiteensä. Aivan upea kirjasarja, jota kehotan lämpimästi: lukekaa!

  

Me olimme kaikki yksin. Käperryimme vain omissa suruissamme sisäänpäin ja odotimme maailmanloppua. (s. 254)

  

Hurmeen kirjoissa on lempeän opettavainen sävy, ei siis missään nimessä saarnaava, vaan sellainen hoksauttava, joka saa ajattelemaan asioita. Esimerkiksi kuinka netissä on paljon väärää tietoa ja täytyy olla valppaana, eikä uskoa kaikkea sokeasti. Kirjailija kehottaakin Lennan kautta lapsia opiskelemaan paljon kieliä, koska silloin ymmärtää paremmin, mitä maailmalla tapahtuu. Kiinnostavana viittauksena tällä kertaa on Hyppy ajassa.

  

Myös vieraan pelkoa käsitellään ja sitä, että itselleen kannattaa olla armollinen. Lisäksi se paljastaa paljon omasta maailmastamme, kuten: miten ihmeessä meillä kaikilla on niin paljon tavaraa, jota emme oikeastaan edes tarvitsisi? Yksi suosikkihahmoni tässä kirjassa oli Kuu, jota kuvataan mm. näin: "Hänessä oli ripaus miestä ja ripaus naista ja sitten jotain salaperäistä, kuin Kuun valoa. Hänen vasemman poskensa yli kulki leveä arpi, joka oikeastaan sopi hänelle. Se teki hänestä kauniin."

  

Kun luin kirjat, ei maailmalla ja nyt Suomessakin vallitseva tilanne koronan kanssa ollut näin paha kuin millaiseksi se on nyt muodostunut. Voisinkin lainata kirjan viimeiseltä sivulta Lennan lohdullisia sanoja: "Älä pohdi synkkiä, mieti enemmin sitä, mitä kaikkea me voidaan tehdä huomenna." Vaikka kirjastot ovat nyt kiinni ja tapahtumia peruttu, meillä on edelleen läheisiä ja ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa ja kauempana olevien kanssakin voi soitella vaikka videopuheluita. Lisäksi kirjoja löytyy mm. Elisa kirjasta, Bookbeatista, Storytellistä ja Nextstorysta. Pidetään huolta toisistamme ja pestään niitä käsiä! Kyllä tämä poikkeustila jossakin vaiheessa päättyy. 

  

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

  

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

  

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

  

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?

    

308 sivua, S&S 2019

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä

Lastenkirjatrio

"Senkin rakas kultanöpönenämultapaakkumörkö! 

Tule tänne niin minä halaan sinua!"
  

    

Tuutikki Tolosen Mörköviesti on kolmas osa sarjasta, jossa Hellemaan perheen lapset pääsevät taas tapaamaan maan alla asuvia ystäviään mörköjä, jotka ovat kilttejä (joskin pöliseviä). Kaikki alkaa siitä, kun perheen nuorin, Maikki, herää keskellä yötä outoon rapinaan ja huomaa lastenhuoneen lattialla olevan lehtiä. Vaikka onkin kylmä, viestimuurahaiset kuljettavat edelleen viestilehtiä maan alta, mutta kuka lehtiä lähettää ja miksi, kestää kauan aikaa selvittää. 

  

Eräänä päivänä Hilla löytää Portinvartijan kylpyhuoneesta. Hän on karannut, sillä maan alla valtaa pitävät noidat haluaisivat sen vakoilevan naapureitaan. Tähän ei kilttiluonteinen Portinvartija tietenkään suostu, vaan hylkää asemansa jättäen portin samalla auki kenen vain kulkea siitä. Jotain pääseekin karkuun vartioimattomasta tunnelista. Yhden näistä karkulaisista Maikki löytää lumesta ja vie kouluun aiheuttaen hämmennystä luokassaan. 

    

Maikki oli odottanut vuosikausia, että pääsisi kouluun. Kun hän nyt oli koululainen, monia asia olikin vähän erilaista kuin hän oli ajatellut. 

Ensinnäkin: todella kiinnostavia asioita opetettiin merkillisen vähän. Ei eläinten kieltä. Ei kärrynpyöriä, ei minkäänlaisia voltteja. Ei muffinsien leipomista, ei ajatustenlukemista. Ei mitään, mikä olisi yllättänyt Maikin. 

Sen sijaan koulussa harjoiteltiin uudestaan ja uudestaan sitä, mistä suunnasta k-kirjaimen kirjoittaminen piti aloittaa. Mitä väliä sillä oikeastaan oli? Miksi k-kirjan piti aloittaa alhaalta? Miksi ei yhtä hyvin ylhäältä tai mistä milloinkin? (s. 96-97)

  

Kaapo viettää paljon aikaa vanhan Runarin kanssa. Tämä on aikoinaan kirjoittanut ensimmäisen ja ainoan tietokirjan möröistä ja on elänyt vuosikymmeniä niiden luona. Nyt hänen aikansa on kuitenkin päättymässä ja hän vihkii Kaapon työnsä jatkajaksi. Runarin juurista keitetty juoma, joka saa ihmisen eliniän pitenemään, mitä nyt sivuvaikutuksena siitä hieman vihertyy, nimittäin loppuu.

  

Maikin kylpytakki on käyttäytynyt viime aikoina oudosti, se höpisee jatkuvasti, että on jäämässä pieneksi ja että uusi auttaja on jo matkalla, mutta siitä saattaa valua kosteutta ja alussa se saattaa tuhota paikkoja, ennen kuin oppii tavoille. 

  

Kirjassa on siis ilahduttavia jälleennäkemisiä, uusia tuttavuuksia kuin riipaisevia jäähyväisiä. Kuvan mystisen linnun arvoitusta ei ratkaistu, voisiko tämä olla vihje siitä, että sarja jatkuu yhä? Sen verran hienoja kirjoja nämä ovat, etten ollenkaan ihmettelisi, vaan ottaisin avosylin vastaan jatkoakin, vaikka tässä kolmannessa osassa olikin aiempiin verrattuna vähemmän seikkailua ja jännitystä.

  

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Suuri mörköseikkailu jatkuu! Jo 27 maahan myydyn, palkitun fantasiasarjan kolmas osa.

  

Miksi Portinvartija ilmestyy Hellemaiden kylpyhuoneeseen? Entä mitä merkillisiä olentoja vilahtelee lähimetsissä? Mitä maan alla (ja maan päällä) tapahtuu?

  

Arki voi olla täynnä taikaa, jos on sattunut syntymään Hellemaiden perheeseen. Maikki, Kaapo ja Hilla pääsevät uusiin seikkailuihin mörköjen kanssa, Maikin puhuva kylpytakki juttelee entistä merkillisempiä ja Kaapo selvittää juuriliemen arvoitusta yhdessä Runar Kallin kanssa. Tuutikki Tolosen lumoava fantasiakirja vie mukanaan vastustamattomalla voimalla.

  

”Lämmin tunnelma, omaperäiset yksityiskohdat ja Pitkäsen humoristiset mustavalkoiset kuvat yhdistyvät omaperäiseksi ja mukaansatempaavaksi kokonaisuudeksi." ~Publishers Weekly, USA 

  

"Mörkövahdista voi tulla todellinen uuden sukupolven klassikko.” ~Parfums de Livres 

  

”Ja nyt kerron mitä olen oppinut ja minkä jätän neuvoksenne: älkää jääkö pieniksi, jos voitte myös kasvaa suuriksi!” ~Kylpytakki 

  

Mörkövahdista on kehitteillä Hollywoodissa pitkä elokuva, jonka tuottaa Scott Free Productions -tuotantoyhtiö, ja osatuottajana on lukuisia Oscar-ehdokkuuksia saanut elokuvaohjaaja Ridley Scott.

    

238 sivua, Tammi 2020

  

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Mörkövahti
• Mörköreitti
• Mörköviesti

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä

  

   

"Hän toivoi, että kesäloma voisi jatkua taas hauskana ja huolettomana, 

ilman -- kummallisia ongelmia, joista ei voinut kertoa aikuisille."

    

 

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 46. Kirjassa on sauna, Popsugar Reading Challenge: A book with a made-up language

 

Anu Holopaisen Iik!-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa, Metsälammikon hirviö. Tällä kertaa Siiri, Saku ja Sussa ovat isovanhempien mökillä, kun kummia alkaa tapahtumaan. Toisin kuin vanhempien modernissa kesäpaikassa, mummin ja ukin mökillä on iän tuomaa persoonaa ja metsäkin on synkkä ja villi. Tapahtumien vyyhti alkaa siitä, kun huomataan, että joku on kiskonut marjapensaat maasta ja metsästä löytyy uusi, iso lammikko.

    

Vaikka mummin ja ukin mökki oli pienempi kuin äidin ja isän -- kesähuvila, se oli sata kertaa kiinnostavampi, ja ehkä myös sata vuotta vanhempi. Mökissä tuoksui menneiltä ajoilta, ja sen hämärä, viistokattoinen vintti oli täynnä vanhoja tavaroita: leluja, astioita, kirjoja ja pölyn harmaannuttamia vaatteita, jotka tuntuivat melkien kuin arkeologisilta löydöiltä. (s. 5-6)

  

Vaikka on vasta alkukesä, matalan järven vesi on jo lämmintä ja lapset uivat ja saunovat paljon. Saku kokee sydäntä tykyttävää kauhua, kun rannan lähellä oleva katiska lähtee yllättäen liikkeelle. Se on tarttunut jonkun - tai jonkin - jalkaan. Aluksi Sussa ja Siiri eivät usko poikaa, vaikka ovat kohdanneet aikaisemminkin kauhistuttavia olentoja. Kuka piileskelee rantametsikössä? 

   

Mökkiä saartava metsä sen sijaan oli kuin keijujen ja peikkojen satumetsä, täynnä suuria, naavaisia, natisevia puita, synkänvihreitä kuusia ja punarunkoisia mäntyjä -- Maassa lojui enemmän tai vähemmän lahonneita kaatuneiden puiden runkoja, joiden pystyssä törröttävät juurakot olivat kuin nukkuvan jättiläisen takkuisia hiuksia. (s. 24)

    

Tämä on sarjan tähän mennessä vähiten pelottava osa, paitsi jos kärsii araknofobiasta. Aivan viimeisillä sivuilla on lisäksi todella kiehtova juonenkäänne. Minulle henkilökohtaisesti kammottavin kohtaus oli tämä: "Saku kuvitteli, kuinka lekottelisi järvessä krokotiilikellukkeen päällä ja tuntisi elävän seitin hapuilevan reunan yli roikkuvaa jalkaansa. Hän värähti inhosta" (kiitos Creepshow 2 -leffan Lautan aiheuttamat lapsuustraumat).

  

Sekä Tolosella että Holopaisella on kirjasarjoissaan kolme lasta ja heidän luonteenpiirteensä ovat hämmentävän samanlaisia. Kirjoitinkin muistikirjaani, että reaalimaailmassa lapset olisivat varmasti hyviä ystäviä keskenään. Siiri ja Maikki ovat uteliaita ja molemmat pitävät isoista, pörröisistä asioista (toinen möröistä, toinen karhuista). Saku ja Kaapo ovat nörttipoikia, jotka tutkivat asioita. Sussa ja Hilla ovat puolestaan sporttisia tyttöjä. Lisäksi molemmissa kirjoissa mainitaan Hobitti! 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Alakoululaisille suunnatun IIK!-kauhukirjasarjan kolmas osa vie viidesluokkalaiset Sussan ja Sakun selkäpiitä karmivan vesihirviön jäljille. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.

  

Sussa, Saku ja pikkusisko Siiri lähtevät kesäloman viettoon isovanhempien mökille. Siellä on kuitenkin tapahtunut kummia: myllätystä pihapensaikosta löytyy omituinen käsine, ja keskelle metsää on ilmestynyt valtava vesilammikko, joka ei vaikuta aivan luonnolliselta.

  

Sitten Saku näkee järvestä nousevan hahmon, joka ei ole lintu, kala eikä ihminen. Sussalla ja Siirillä on vaikeuksia uskoa Sakua tämän kertoessa näkemästään, etenkin kun tutkimusretki ei tuota tulosta. Mutta Siirin kadotessa kummajaisen matkaan on Sussankaan vaikea enää olla uskomatta. Mikä tai kuka on metsälammikon hirviö, ja kuinka lapset saavat sen karkotettua?

    

115 sivua, Myllylahti 2020

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Matsälammikon hirviö

    

  

"Eka juttu, jonka mä opin kun maailmanloppu alkoi, oli se, 

että täytyy touhuta koko ajan jotain. Muuten sekoaa."

  

 
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
 
Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten vauhdikkaasti kuvittama Maailman viimeiset tyypit -sarja on sekin saanut kolmannen osansa, Painajaiskuningas. 

  

Tässä pikainen kertaus -- puoli vuotta sitten hirviöt valloittivat maailman. Maapallon yllä aukesi ovia, ja yhtäkkiä meidän maailmaan sinkoutui toisesta ulottuvuudesta hirviöitä ja jos mitä kummajaisia - ja kaamea zombivitsaus. (s. 36) 

      

Eli puoli vuotta ovat urheat nuoret sankarimme selvinneet maailmassa, jossa kaupungit ovat zombien ja hirviöiden valtaamia - joskin kaikki hirviöt eivät ole pahoja. Selviytyjänelikko onkin solminut liittouman hyvien hirviöiden kanssa. Eräänä päivänä ajaessaan ryminäbiileillä kaduilla kuin Mario Kartissa konsanaan he yhtäkkiä kuulevat äänen. Ihmisäänen. Hylätyltä paloasemalta he löytävät radion, josta kuuluu epäselvä viesti. Joku jossakin on edelleen hengissä. He eivät olekaan viimeist tyypit.

  

Muille tämä tarkoittaa, että heidän vanhempansa ja ystävänsä saattavat olla hengissä. Jackille, tarinan päähenkilölle, joka sattuu olemaan orpo, tämä tarkoittaa sitä, että ystävät lähtevät etsimään muita ja hylkäävät hänet. Tai näin tapahtumat kulkevat ainakin hänen omassa päässään. Niinpä Jack käyttää kaiken energiansa siihen, että yrittää keksiä kaikein päheintä hauskuutta ystävilleen, jotta nämä unohtaisivat radion. Joten, kun Jack näkee sattumalta Hupimaan julisteen, hän saa idean. Jollakin tavalla hän aikoo viedä koko lössin sinne.

    

Valtatie on paha paikka. -- maailmanlopun zombipainajainen, joka on kuin suoraan kaikista apokalyptisistä zombikauhuleffoista -- Tie on ruostuneiden ja hylättyjen autojen tukkima, ja kaikkialla -- tungeksii nälkäisiä zombeja. (s. 108)

    

Huvittelun lisäksi kirjassa on toki myös pahis, jota vastaan tyyppien täytyy taistella. Yksi kirjan parhaista kohdista kuitenkin on, kun June vihastuu: "Mitä tekemistä mun tyttöydellä on minkään kanssa?" Ja, kun Jack kysyy, saako hän voittaa huvipuistossa hänelle jättipehmon, June sanoo, että mitä jos hän voittaisikin sen Jackille. June kun on tyttöhahmo, joka pärjää omillaankin, vaikka ei kaihda seuraakaan. 

  

Quint ojentaa kätensä, ja sen kämmenelle lätsähtelee pisaroita. "Tämä on meidän ensimmäinen talvi hirviöiden maailmassa", se sanoo hiljaa. (s. 256)

     

   

Arvosana:

             

Takakannesta:

Supersuositun toimintakomediapläjäyksen kolmas osa

  

Jack hurjastelee autollaan pitkin katuja kuin Mario Kartissa ja taistelee zombeja ja yhä puistattavampia hirviöitä vastaan parhaiden kavereidensa sekä sekalaisen monsterijoukon kanssa.

  

Sitten käy ilmi, etteivät he ehkä olekaan maailman viimeiset tyypit. Se riemastuttaa kaikkia muita paitsi Jackiä, joka pelkää että hänen täydellinen jenginsä hajoaa, jos muut löytävät coolimpia seuraa.

  

Sarjan kolmannessa osassa vauhti ei hyydy, päinvastoin. Sarjasta tehty Netflix-animaatio perustuu sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan.

  

Suomentanut: Ulla Selkälä, 259 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: Last Kids on Earth and the Nightmare King (2017)
   

Sarjassa ilmestynet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati
• Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas
• Maailman viimeiset tyypit - Kosminen kauhu (ilmestyy syksyllä 2020)

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

"Tuo mies oli pudonnut alas taivaasta vieraana ja nimettömänä, 

siipensä polttaneena kuin langennut enkeli konsanaan."

   

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, popsugar Reading Challenge: A book recommended by your favorite blog, vlog, podcast or online book club

  

Anniina Mikaman esikoisteos Taikuri ja taskuvaras oli paras viime vuonna lukemani kirja. Luin sen joulukuussa, jolloin ylipäätään luin toinen toistaan parempia teoksia. Tartuinkin sitten jo helmikuussa mielenkiinnolla sarjan toiseen kirjaan Huijarin oppipoika, joka sijoittuu ajassa ennen ensimmäistä. Harmillisesti se ei ollut minulle aivan yhtä hyvä lukukokemus kuin edeltäjänsä, vaikka olikin nopealukuinen, immersoiva ja avasi paljon Wiktorin ja Tomin yhteistä menneisyyttä - kuinka he tapasivat ja kuinka Wiktor halvaantui.

  

Puhtaan ja valkoisen julkisivunsa takana talo piti sisällään pimeyttä ja hulluutta, joka oli vuosien saatossa kertynyt sen nurkkiin. Musta aines vaani sen käytävien varjoissa, jonne kynttilän valopiiri ei yltänyt ja levitti hämähäkin tavoin seittinsä huoneiden ylle. (s. 359)

  

Wiktorin paras ystävä Zofia, varsin sähäkkä nuori nainen, oli mielenkiintoinen uusi hahmo. Tom on myös kiehtovasti rakennettu persoona ja olisin mielelläni lukenut hänen matkastaan pidemmältäkin aikaväliltä. Mitä onkaan tapahtunut niiden vuosien aikana, joka mahtuu toisen kirjan tapahtumien lopusta ensimmäisen alkuun? Ja erityisesti olisin kiinnostunut siitä, mitä tapahtui ennen kuin hän astui Wktorin elämään. 

  

- Ei pidä jäädä paikoilleen liian pitkäksi aikaa kerrallaan, tai muuten varikset tulevat nokkimaan. (s. 85)

  

Siinä missä Ian McEwan kehuu kovasti luomallaan vaihtoehtohistoriallisella maailmalla androidineen (kirjassa Kaltaiseni koneet, joka oli minulle iso pettymys), on Mikama onnistunut kehittämään kymmenkertaisesti kiinnostavamman maailman tekoälyineen. Ainoa, mistä en kirjassa pitänyt, on sen hahmojen arvailu millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Esimerkiksi eräs kelloseppä pohtii, että joskus ihmiset varman sitovat kellon ranteeseensa, niin ettei tarvitse kaivaa sitä taskusta ja säästää aikaa siinä. Näissä kun maistuu liikaa nykyajasta päin katsominen. 

  

Kirjan loppupuolella oli kiinnostava yllätys, joka herätti paljon kysymyksiä, joihin toivon sarjan pian ilmestyvän kolmannen osan Tinasotamiehet vastaavan. Joistakin  Taikuri ja taskuvaras -trilogian tähän astisista tapahtumista tulevat helposti mieleen niin Black Mirror kuin The Expansekin. Saadaksesi selville mitkä osat ja miten, suosittelen kirjojen lukemista.  

   

- Kuvittele, että olet istunut koko ikäsi pienessä huoneessa ja sinulle on näytetty lasillinen vettä. Se on kaikki mitä tiedät vedestä. Luulet, että vesi on yhtä kuin pieni tilkka nestettä lasin sisään vangittuna. Mutta eräänä päivänä sinut päästetään ulos huoneestasi ja näet olevasi laivassa keskellä aavaa valtamerta, Meri ympärilläsi velloo ja myrskyää villinä ja vaarallisena, ja silloin ymmärrät, että ei ole astiaa jonka sisään se kaikki mahtuisi. (s. 148)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

  

Palkitun ja lukijoiden rakastaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian toinen osa. Taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle tarinassa, joka on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia. Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

  

Krakova 1829. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista. Kun hän joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan juonitteluihin, joista ei puutu yllättäviä käänteitä ja täpäriä tilanteita. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan.

    

411 sivua, WSOY 2019

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Kirja luettu myös täällä: Hämeen Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kaamos kuutamolla, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

Minna Canth: Hanna

"Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä."

      

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2020: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, Popsugar Reading Challenge: A bildungsroman 

   

Minna Canth on vuosien mittaan kasvattanut arvostustaan silmissäni. Kun olin puoli elämää sitten hänen mukaansa nimetyssä lukiossa, en todellakaan tiennyt paljoa tuosta merkittävästä ihmisestä, joka tähänkin asti on ainoa suomalainen nainen, jolla on liputuspäivä (tosin, vähän aikaa sitten suositettiin viimein liputtamaan myös Tove Janssonille - mahtavaa!). Hieman oli vain lukuimu kateissa, johtuen ainakin osittain tästä koronan aiheuttamasta maailmantilasta. 

   

Olen haastanut kirjabloggareita ja muita paljon lukevia juhlistamaan Canthia syntymäpäivänsä seutuun jo kuuden vuoden ajan. Siinä ajassa olen ehtinyt lukemaan jo useamman teoksen Minnan tuotannosta. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Hannan, jota puolen välin tienoilla lukiessani kutsuin eräässä Twitter-keskustelussa 1800-luvun lopun young adult-kirjallisuudeksi ja vertasin Jane Austeniin. Tässä kun on paljon puhetta yhteiskunnan jäseniltään velvoittamista tavoista ja nuorten tyttöjen avioliittohaaveista. 

  

Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. (s. 179)

  

Vaikka nimikkohahmon isä onkin alkoholisti, tässä tarinassa ei ollut aivan samanlainen toivottoman melankolinen tunnelma kuin monissa Canthilta aiemmin lukemassani tuotannossa. Juoppo isä yrittää naittaa n. 17-vuotiaan Hanna-raukan rikkaalle ryyppykaverilleen, mutta fiksuna nuorena naisena hän ei taivu vaan valitsee mieluummin vaikka sitten vanhanpiian elämän. Hannahan on kyllä katsellut poikia sillä silmällä, etenkin erästä Woldemaria (joka meinasi useampaan kertaan vääntyä mielessäni Voldemortiksi) ja päätyy jopa salakihloihin. 

   

Olikohan muilla tytöillä onnellinen kotielämä. Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? (s. 164)

  

Rakkauteen tulee kuitenkin ryppyjä, kun mies löytää toisen. Rivien välejä tulkitsemalla Hannalle olisi voinut kyseisen suhteen jatkuessa tapahtua kamalampaakin kuin tulla korvatuksi toisella. Hannalla on pari masentunutta hetkeä ja hän jopa pohtii itsemurhaa, mikä on varmaankin ollut todella rohkea teema ilmestymisaikanaan. Hän kuitenkin vaikuttaa lopulta tulevan sinuiksi itsensä ja tulevaisuutensa kanssa, vaikka avoimesti päättyvänä lukijalle jääkin paljon tilaa tehdä tulkintoja tarinasta.

   

Hannan kasvukipuilu lapsesta nuoreksi naiseksi johtuu isolta osin yhteiskunnan jäykkyydestä ja isän käyttäytymisestä. Canth tuntuu kritisoivan paljonkin näitä seikkoja. Hän myös paljastaa aikalaisasenteita omaa sukupuoltaan kohtaan. Esimerkiksi parissa kohtaa puhutaan siitä, kuinka naisen älykkyys on miestä vähäisempää, eikä heille siis kannata opettaa esimerkiksi logiikkaa ja filosofiaa. Naiset kun ovat vain nuorena miesten viihdyttäjiä ja vanhoina heidän palvelijoitaan, "vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan". 

  

Huomasin muistiinpanoja tehdessäni, kuinka helposti tästä pystyy irrottamaan lauseita kontekstistaan muuttaen niiden merkityksiä toisiksi (esim. "veri taas lensi poskille") ja saisipa tästä helposti kirjoitettua fanifiktiota, jossa Hanna valitsisi puolisokseen esimerkiksi parhaan kaverinsa Olgan. Pienoisromaanin parhaat hetken kun vietettiin kesällä, jolloin Hanna ja pari muuta tyttöä lähetettiin koko loman ajaksi maaseudulle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Ja kun vapautta on normaalia enemmän, tytöt muuttuivat suorastaan villikoiksi.

  

Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. (s. 176)

  

Tämä on Canthilta lukemistani teoksista sisältänyt eniten hankalia sanoja ja lauseita, joista en kaikista saanut täyttä selvyyttä. Se tekikin kirjan lukemisesta varsin hidasta. Mariaagi-peli jäi arvoitukseksi, mutta asiayhteydestä sai usein kiinni kontekstin, salvetti on lautasliina, talriikki lautanen ja karotti matala kulho, förkelinkin pystyi parhaan mukaan selittämään esiliinaksi eli nuorten naisten siveyden perään katsovaksi vanhemmaksi naisihmiseksi. Mielenkiintoisesti on kieli kirjoittamisajankohdan ja nykyhetken välillä muuttnut, enää kun ei esimerkiksi silmälaseja kutsuta lasisilmiksi. 

   

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvonpäivää!

#minullaoncanthia

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan teini-iästä aikuisuuteen.

  

Hanna kamppailee ajan ihanteiden ja omien unelmien sekä vanhempien toiveiden välissä. Veli elää kepää elämänvaihetta, kun sisar jo kantaa vastuuta isästään. Hanna kohtaa myös raskaita sydänsuruja. Hannan kihlattu meneekin naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, toinen sulhasehdokas on isän esittelemä juoppo ja salakihlaus papiksi opiskelevan nuoren miehen kanssa päättyy traagisesti.

   

192 sivua (kokoelmateoksen sivut 137-329), Gummerus 2007 (3. painos, Hanna on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886)

   

Kirja luettu myös täällä: Tuntematon lukija, Tarukirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T., Luettua ja maistettua, Kirjavinkit, Kirjakaapinkummitus, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Saran kirjat

  

Minna Canthin tuotantoa:

  

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja & Jemina Kuisma: Terra Antiqua

"Avaruusasema kiersi Maata noin 380 kilometrin korkeudessa. Unalle oli tullut yllätyksenä se, kuinka isolta tuttu planeetta korkealta kiertoradalta käsin näytti. -- pikkutarkalta, eloisan pyöreältä ja tasaisesti pyörivältä taideteokselta keskellä suurta rauhallista koskemattomuutta."

   

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja, Popsugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character  

  

Taru Kumara-Moisio on opettaja, joka halusi kirjoittaa nuorille sicfi-kirjan, joka ei olisi dystopiaa vaan suhtautuisi toiveikkasti tulevaisuuteen. Ihmisversoja ei aivan vastaa tätä toivetta, sillä siinä on sama ongelma kuin Katharine McGeen Tuhat kerrosta - Pudotus romaanissa.

Maailmassa on dystooppisia elementtejä, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja kuivuutta sekä ilmastopakolaisia, eikä matkustamiseen ole varaa kuin rikkaimmilla. Varsinaisia ratkaisuja ongelmiin ei kuitenkaan anneta, heitellään vain muutamia sivuhuomioita Marsin uudisraivaajista ja siitä, kuinka voisimme tehdä asiat paremminkin, mutta tahtotila puuttuu. Toiveikkuus jää siis hyvin pieneen sivurooliin. Jos siis tiedät erinomaisia lukuvinkkejä hopepunkista tai solarpunkista, jätäthän kommenttia!

 

Toivottavasti avaruusmatkavuosi ei olisi loppuun saakka tällaista, pelkkää joogaamista ja jorinaa. Milloin jotain oikeasti kiinnostavaa tapahtuisi? Milloin hän voisi vihdoin tuntea elävänsä? (s. 38)

  

Putosin kirjan immersiosta useaaan otteeseen, kun avaruusaseman opettaja Anuliza raportoi kuinka on onnistunut valittujen nuorten tukemisesta kohti unelmiaan ja oman äänen löytämisestä (kyseenalaistin toistuvasti hänen ammattietiikkaansa ja pohdin mielenterveyden tilaansa). Näissä jaksoissa käytetään paljon pedagogista jargonia, mikä tuntui vieraannuttavalta, sillä olisin halunnut lukea romaanin nuorista pohtimassa tulevaisuutta sekä ihmisen suhdetta teköälyyn, en opettavaista ja saarnaavaa manifestia. Tätä jäin kummastelemaan, etenkin kun kirjan ensisijainen kohderyhmä on yläkoululaiset.
 

Ajattelin, että minusta tulisi nyt opettajien opettaja, sellainen joka kuuntelisi jokaisesta oppilaastaan niin täydellisesti, että olisi samalla kaikki maailman opettajat. -- unohtaisin itseni ja rakastaisin heidät ehjiksi. -- Vain heillä oli väliä, sillä he olisivat tulevaisuuden ihmisiä, parasta ihmisyyttä mitä voimme maailmankaikkeudelle tarjota. (s. 17-18)

 
Päähenkilönä seurataan 16-vuotiasta Unaa, joka näkee ensimmäistä kertaa muita nuoria päästyään mukaan opettamiskokeiluun. Kuitenkin minulle vihreä, sammalpeitteinen Nuur oli paljon kiehtovampi hahmo. Pörröisellä Nuurilla kun on erikoisen ulkonäkönsä lisäksi synestesia, mikä on minusta todella jännittävä ominaisuus. Muut nuoret, Helm, Dana ja Ed jäävät todella etäisiksi, mitä nyt mainitaan aivan ohi mennen kilpauija-Edin kidukset ja Danan halu lisätä kyborgisia osia kehoonsa. 

  

Loppupuolella on iso juonipaljastus, joka muuttaa merkittävällä tavalla aiempia tapahtumia. Itse harmillisesti arvasin tuon keskeisen juonenkäänteen ennakkoon, koska olen lukenut vastaavanlaisen tarinan aikaisemminkin. Se on kuitenkin todella hieno käänne, jota ilman kirja olisi jäänyt väljähtyneen vichyn tasolle. Sinne tänne ripotellut Unan äidin kirjoittamat runot olivat toivat teokseen oman mausteensa, etenkin aivan viimeisillä sivuilla oleva pidempi teksti, sillä niissä kerrotaan paljon tarinan kannalta kiinnostavia taustoituksia.
 

"Estinan lisäksi voisimme ryhtyä taas opiskelemaan myös paikallisia kieliä ja innostua sitä kautta tutkimaan identiteettien monimuotoisuutta. Ottakaamme opetuskäyttöön bibliofiilien rakastamat kirjastot sekä puistot ja museot. Entisaikojen massakouluja emme tarvitse, eikä niitä taida hyväkuntoisina enää monia ollakaan jäljellä." (s. 100)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tarina sijoittuu vuoteen 2119 ja kertoo opiskelusta avaruudessa, ensirakkaudesta, elämänsuunnan ja identiteetin etsimisestä sekä oikeudesta tehdä omia valintoja. Päähenkilö Una on 16-vuotias arka tyttö, joka oppii avaruusvuosiseikkailunsa aikana uskomattomia asioita itsestään. Teos herättelee erityisesti teinityttöjä kiinnostumaan tekoälystä ja maailmankaikkeudesta viihdyttävällä tavalla.

Romaani on suunnattu yläasteikäisille ja hiukan vanhemmille.

165 sivua, Atrain & Nord 2019

   

Kirja luettu myös täällä: Kosmoskynä, Siniset helmet

YLE: Dystopiat, genrehybridit, hopepunk ja solarpunk – tässä ovat scifi-kirjallisuuden kuumat trendit: "Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa" (10.7.2019)

  

Samankaltaista luettavaa: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Tuomo Jäntti: Verso 

  

   

"Pieni valkoinen perhonen liihotteli sekasotkun keskellä ja istahti sitten sementtimöhkäleen päälle aukomaan siipiään. Yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta se näytti tavattoman kauniilta ja hauraalta pölyn ja sotkun keskellä. Jos sekin selvisi täällä, kai minunkin piti."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään, Popsugar Reading Challenge: A book by an author with flora of fauna in their name

  

Jemina Kuisman Terra Antiqua on yksi parhaimpia omakustanteita, joita olen lukenut. Toki teoksesta huomaa, ettei sitä ole kustannustoimitettu, mutta tarinan kivijalka on vakaa. Tekstissä on muutamia piirteitä, jotka paljastavat kotikutoisuuden, esimerkiksi ladonta sivulla poikkeaa hieman siitä, millaista romaaneissa on tottunut näkemään, sillä kappaleiden väleihin on jätetty tyhjä rivi ja vasemman sivun numerointi kulkee sisäreunassa. Kieltäkin olisi voinut paikoin vielä hioa. Nämä kuitenkin pystyy antamaan helposti anteeksi.

  

Tartuin kirjaan hieman varautuneena, sillä aikaisemmat kokemukseni omakustanteista ovat saaneet minut epäröimään. Tarina pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Tässä kotimaisessa nuortendystopiassa kun oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: ydinlaskeuma, Kehämuurin takana eli entisessä Helsingissä kupolin alla asuvat ihmiset, matka pohjoiseen Uuleoon eli alueelle, joka tunnetaan omana aikanamme paremmin Ouluna, valheet, joita maailmasta kerrotaan ja luonnonvarojen riisto.

  

Se oli jokin vanha dokumentti ydinvoimalaonnettomuudesta sadan vuoden takaa 2010-luvulta. -- oletin videolla puhuttavan kielen olevan japania. -- Vologdan voimalan posahdettua Venäjällä vuonna 2034 kukaan ei tietenkään enää järkyttynyt vastaavista kuvista joissain toisella puolen maapalloa. (s. 7)

  

Päähenkilö Inna pääsee ensimmäistä kertaa Kehämuurin ulkopuolelle. Kaikki siellä on todella vihreää ja elävää, mutta mihinkään ei saa koskea. Kun hän näkee poikaystävänsä pussailevan toisen tytön kanssa, lähtee Inna päästelemään höyryjä metsään. Pian tyttö kuitenkin huomaa eksyneensä. Inna kastuu sateessa ja vilustuu. Hän näkee kuumehoureista unta pojasta, mutta jotekin tämä tuntuu elävämmältä kuin vain mielikuvitukselta.

  

- Pakotatko sä mut riskeeraamaan terveyteni lähtemällä jonnekin... jonnekin zombikaupunkiin? kimpaannuin. (s. 33)

  

Kuisman luomat miljööt ovat kiinnostavia, vaikka paljoa ei Kehämuurista kerrotakaan sen lisäksi, että kaikki siellä on hyvin säädeltyä, jopa lasten määrä on rajattu yhteen. Teos olisikin saanut paljon syvyyttä esimerkiksi takaumien kautta. Uuleon huudit olivatkin sitten itselleni tutumpia. Löytyvät niin Toripolliisi kuin Kaukovainion asuinalue. Olikin helppoa kuvitella Inna Oulun kaduille. Juoni on hieman rosoinen (etenkin kun Inna kulkee todella pitkiä matkoja jalan valittamatta), mutta kannattaa lukijaansa riittävästi, jotta kirjailijan ideasta saa kiinni ja mielikuvitus täydentää aukkoja. Tämä on loistava pohja, josta laajentaa pidemmäksikin romaaniksi. 

  

Erityisesti aivan loppuun olisin halunnut jotakin lisää, sillä se tuntui paikoin kiirehdityltä. Jäin myös kaipaamaan hieman enemmän joihinkin sivulausessa mainittuihin seikkoihin, kuten lasten geneettiseen suunnitteluun. Innan olisi nimittäin pitänyt syntyä tummatukkaisena, sillä sellaisen vauvan vanhemmat olivat tilanneet, mutta jossain tapahtui virhe. Vaaleanhiuksisten kun uskottiin aikaisemmin olevan altiimpia ydinsäteilylle, vaikkei kukaan enää kovinkaan tosissaan ajattelekaan näin. Silti Inna värjää hiuksiaan, koska vaaleat kutrit eivät ole vieläkään muodissa. 

  

Joku saattaisi sanoa, ettei Terra Antiqualla ollut tulevaisuutta. Siinä katsellessani, kuinka yksinäinen leppäkerttu taapersi kiveä pitkin ja pysähtyi välillä paistattelemaan auringon helliviin säteisiin, jotain liikahti pysyvästi sisälläni. Ei elämästä voinut koskaan tietää. (s. 128)

  

En voinut olla vertailematta tätä ja sitä ennen lukemaani teosta eli Taru Kumara-Moision Ihmisversoja, näissä kun oli paljon samaa. Esimerkiksi ne ovat molemmat kotimaista nuorten scifiä, jonka kirjoittaja on opettaja, niiden tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, niissä pohditaan niin tekoälyä kuin kloonaamista. Lisäksi teosten yhtenä teemana on odottamaton rakkaus ja kummassakin on poika, joka nuuskii todella paljon päähenkilötyttöä. Tämä on kuitenkin kaksikosta rehellinen dystopia/post-apokalyptinen teos, vaikka kauhean lohduttomasti ei Innalle teoksessa käy. Mutta voihan Matti, sille olisin suonut paremman kohtalon.

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sinä päivänä meidän oli tarkoitus aloittaa parin viikon mittainen retkemme Terra Antiquan asumattomiin metsiin, äärelle hiljentyneiden lampien ja tienpiennarten. Aluetta kutsuttiin Terra Antiquaksi virallisissa tutkimusraporteissa, asiakirjoissa ja dokumenttielokuvissa. Sen latinankielinen nimi, Terra Antiqua, tarkoittaa muinaista maata, mutta sekään ei varsinaisesti kuvannut aluetta millään tavalla. Me tiesimme siitä niin kovin vähän, tai niin minä ainakin luulin.

Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, koska muu maa on saastunut elinkelvottomaksi. Inna eksyy opiskelutovereistaan ja päätyy harhailemaan vaarallisille alueille, missä moni asia onkin aivan toisin kuin hän on luullut. Seuratessaan jännittäävää oudon maailman opastaan hän tulee tehneeksi ratkaisun, josta ei ole enää paluuta. Terra Antiqua on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu lähitulevaisuuteen sijoittuva kirja.

    

411 sivua, omakustanne / BoD 2019

   

Samankaltaista luettavaa: Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Santa Montefiore & Simon Sebag-Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit

"Taisit tulla taas kuuntelemaan tarinoita vanhasta maailmasta, etkö tullutkin?"

   

   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, Popsugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention
   

Tiedättekö sen tunteen, kun näette jossakin kirjan, joka kiinnittää huomionne, mutta ette voi enää kuollaksennekaan muistaa missä? Näin kävi myös Santa Montefioren ja Simon-Sebag Montefioren Lontoon kuninkaallisten kanien kanssa. Luulen, että kirjan nimi ja kansi jäivät mieleen jonkun bloggaajakollegan postauksesta tai somepäivityksestä, kiitos siis sinulle, kuka ikinä olitkaan.

  

Vaikka kirja ei suosikkieni joukkoon nousekaan, oli sitä kiinnostavaa lukea. Ensinnäkin kirjassa on ihasttutavan, erikoisempi fontti, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt kirjoissa. Toisin kuin Ruohometsän kansassa, poikkeuksellinen fontti ei ollenkaan haitannut, päinvastoin, se tuntui satukirjamaiselta.  

Vanha ja harmaa kani nimeltä Horatio kuuli lehtien kahinaa ja tassujen töminää istuessaan syvällä pesäkolonsa hämärässä metsän laidalla. Se kuunteli korvat höröllä, laski kirjansa alas ja suoristi selkäänsä nuhjuisessa laiskalinnassa, jossa se oli lämmitellyt takkatulen ääressä.  

Horatio oli vanhuuttaan harmaantunut, ja sen vasemmasta takajasta oli jäljellä pelkkä tynkä, mutta kuulo sillä oli yhtä hycä kuin aina. (s. 1)

  

Vaikka kyseistä klassikkoa onkin verrattu tähän, sitä en kuitenkaan lastenkirjaksi laskisi, etenkin kun siitä tehty animaatio oli varsin traumaattinen kokemus omassa lapsuudessani. Aivan pienimmille lukijoille ei tämäkään kirja sovi, sen verran hurjia asioita kirjassa kuvataan. Sanoisin, että kirjan lukijan/kuuntelijan pitäisi olla ainakin kouluikäinen ja ääneenlukijan pysyteltävä hereillä huomatakseen, jos vastaan tulee tapahtumia, jotka eivät sovi herkimpien lasten korville. 

Teoksen keskeinen sanoma on, että pieni ja arka voi silti olla rohkea. Aika perinteinen asetelma siis. Mielenkiintoisesti kirjassa kuitenkin eläimilläkin on käytettävissään nykyajan teknologiaa, siis älypuhelimia ja nettiliittymiä. Siinä missä myös satujen kaneille klassisempiakin takkoja ja nojatuoleja ja kirjahyllyjä.

Toden totta, vieraan pelko on kamala asia. Sulon uteliaisuus vei kuitenkin voiton pelosta, jota se aluksi tunsi. 

-- 

"Pelko syntyy tietämättömyydestä, Sulo Ruskeahäntä. Älä koskaan unohda sitä. Teidän johtajanne eivät tiedä kaikkea." (s. 3-5)

Päähenkilö on perheensä pienin ja koko lauman ujoin kaninpoika Sulo (engl. Shylo), joka kuulee kun joukko rottia tai siis ratseja (johdettu sanasta paparazzi) suunnittelee menevänsä ottamaan arkaluonteisia kuvia kuningattaresta, levittämään niitä nettiin ja samalla nappaamaan pienen palan hänen sielustaan. Kanit kun ovat ihmisiä viisaampia ja ymmärtävät internetin vaarat.

Kaneilla on salainen kuninkaallinen järjestö, joka suojelee kuninkaallista perhettä ja jonka historia alkaa kuningas Arthurin ajoista. Sulon on saatava heille sana ratsien suunnitelmasta. Niinpä pikkuinen kani joutuu elämänsä isoimpaan seikkailuun.

Tuhansien kävelijöitten jalat tallasivat harmaata, likaista kiveystä. Nostaessaan katseensa Sulo näki, että useimmilla ihmisillä oli joko puhelin korvalle painettuna tai sitten he tuijottivat pientä näyttöruutua eivätkä tienneet, mitä ympärillä tapahtui. (s. 61)

 

Arvosana:

   
Takakannesta:

Elämä on seikkailu. Kaikki on maailmassa mahdollista, kun on tahtoa ja onnea, mehevä porkkana, tarkka nenä ja ripaus hullunrohkeutta!

  

Sulo on pentueen pienin kani, perheen hiljaisin ja heikoin lenkki jota muut sisarukset pitävät pilkkanaan. Kun Sulo törmää ilkeään rottajengiin ja saa selville sen salajuonen kuningatarta vastaan, ei Sulolle jää muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa Lontooseen ja varoittaa Lontoon kuninkaallisia kaneja, salaista järjestöä, jolla on pitkä ja maineikas historia hallitsijaperheen suojelijana. Mutta pystyykö heiveröinen ja ujo Sulo vakuuttamaan kanijärjestön siitä, että kuningatar on todellisessa vaarassa?

  

Hobitti kohtaa Ruohometsän kansan tässä hurmaavassa sadussa, joka todistaa että pienin kani voi olla suurin sankari.

    

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 173 sivua, Sitruuna kustannus 2018

  

Kuvittanut: Kate Hindley

  

Alkuperäinen nimi: Royal Rabbits of London (2016)

   

Sarjassa ilmestyneet: 

• Lontoon kuninkaalliset kanit
• Lontoon kuninkaalliset kanit - Pako tornista
• Lontoon kuninkaalliset kanit - Suuri timanttijahti

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Mrs. Erikson's Room, Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjanvuoksi

  

Samankaltaisia teoksia: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat, Beatrix Potter: Petteri Kaniini