Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

"Itse Alan Turing oli nuoruudessaan usein sanonut ja kirjoittanut, 
että sillä hetkellä kun emme enää kykene erottamaan koneen käytöstä 
ihmisen käytöksestä, meidän tulee tunnustaa koneet ihmisiksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Kaltaiseni koneet on paitsi viimeisiä postaamattomia kirjoja viime vuonna luetuista, myös ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta (vaikka Sementtipuutarha onkin ollut kirjahyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta odottamassa lukemistaan). Olen kuullut paljon kirjailijan tuotantoon ihastuneita kommentteja, mutta minulle tämä kirja oli suuren suuri pettymys. (Suosittelenkin mieluummin lukemaan vaikka Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan kuin tämän.)

Enkä halunnut hyväksyä Aatamia veljekseni, olipa meissä miten paljon yhteistä tähtipölyä tahansa. (s. 154)

Kirjoitin muistivihkoni sivulle, että kuinka näin kiinnostavasta aiheesta pystyykin kirjoittamaan näin kuivakan teoksen. Lukukokemuksen hämmentyneet yleisfiilikset tiivistyvät hyvin tähän lainaukseen: "Penikseni kellui kumollaan vedenalaisen karvalauttansa yläpuolelle ja iski rohkaisevan omahyväisesti ainoata silmäänsä, juuri kuten pitikin." Siis mitä?! 

 

Ennen kokematonta kutkuttavaa tunnetta siitä, että olin ensimmäinen ihminen, josta kone tekee aisankannattajan. Olin ajassa kiinni, ratsastin uutuuden aallonharjalla, olin ennättänyt ennen kaikkia muita osalliseksi syrjäyttämisnäytelmään, jota niin usein ja synkin värein oli maalalitu silmiemme eteen. (s. 103)

Odotin saavani tarinan, jossa pohditaan ihmisen ja koneen suhdetta (Black Mirrorin tyyliin). Harmillisesti se on vain nuoren miehen märkä päiväuni naapurin naisesta, jonka hän iskee ja saa omaan sänkyynsä sekä pelosta, että Aatamiksi nimetty androidi on parempi rakastaja, joka tekee miehet tarpeettomiksi. Tekoäly asuu hyvännäköisen miehen muotoisessa aidon ihmisenkaltaisessa lihakotelossa. Päähenkilö Charlie kutsuu sitä (häntä?) halveksien käveleväksi läppäriksi.

 

Edessämme istui ikiaikaisten unelmien kohde, leikkikalujen leikkikalu ja humanismin riemuvoitto - tai sitten sen tuhon enkeli. (s. 12)

Charlie on haastava hahmo. Hän on saanut kuolleelta äidiltään perintönä hieman rahaa, jonka on onnistunut huonoilla sijoituksilla tuhlaamaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Loput rahat (86 000 £!) hän tuhlaa hetken mielijohteesta tilaamalla yhden ensimmäisistä kahdestakymmenestäviidestä miehen- ja naisenvartaloisista andoideista. Miksi kummassa hän teki sellaisen valinnan, kun päätyy vain inhoamaan Aatamia, eikä hankkinut esimerkiksi parempaa asuntoa?

"No! Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?" 

Pahempaa kysymystä ei olisi voinut minulle esittää. Luin yleensä vain ruudulta - enimmäkseen sanomalehtiä, tai sitten surffailin netissä ja selailin tieteellisiä, kultturelleja ja ihan vain yleisiä blogeja. -- En ollut tottunut lukemaan kirjoja. Päivät kiisivät ohi niin kovaa vauhtia, etten keksinyt missä välissä olisin istunut joutilaana nojatuolissa kääntelemässä sivuja. (s. 260)

Kirjan teemana voisikin pitää robotiikan sijaan huonoja päätöksiä. En vaan saanut mitään otetta tähän kanssani samanikäiseen hahmoon, joka elää vaihtoehtohistroriallisella 1980-luvulla. Eniten pidin Charliesta, kun potentiaalinen tuleva appi luulee häntä androidiksi ja Aatamia oikeaksi ihmiseksi. Kertoo paljon hänen persoonastaan - tai sen puutteesta.

Käyttöohjeisiin liittyi paikoitellen hauskoja piirteitä, jotka toivat mieleen nonsense-runouden. "Paljasta 8347k liivin yläosa saadaksesi emolevyltä huoleton-hymiön ja pienetääksesi sen avulla mielialan heilahteluun liittyvää puolivarjon aluetta." (s. 11)

McEwan harrastaa todella raskasta kirjoitustyyliä, sillä hänen tapansa rakentaa maailmaa ovat todella pitkät infodumppaukset. Näiden historiikkien aikana lukija putoaa täysin tarinan immersiosta, vaikka periaattessa näiden jaksojen sisältö onkin kiinnostavaa. Yksi tällaisista pitkistä miljöön henkiinherättämisjaksoista keskittyy ilmastonmuutokseen katoavine metsineen, sukupuuttoon kuolevine eläimineen muivitettuine merineen, mutta samaan hengen vetoon Charlie ylistää, kuinka yhä useammalla on varaa hankkia auto ja matkustaa ulkomaille. Myös Brexit on mukana kirjassa. Sekä kaikkein hassuinta, myös Suomikin on mainittu! 

Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajin joukkotuhon. (s. 213)

Miranda on kolmikon kiinnostavin hahmo ja silti hänkin jää vain kädenlämpöiseksi. Tuntematta McEwanin kirjoitustyyliä laajemmin jäin miettimään, ovatko hänen hahmonsa yleensäkin tällaisia. Harmaat hahmot olisivat kiinnostavia tai jopa stereotyyppiset, kärjistetyt persoonat, mutta Kaltaiseni koneet esittelee toinen toistaan kalvakkaampia, mauttomampia kaurapuuroisia henkilöitä, joita ei opi tuntemaan kirjan aikana juuri lainkaan. Muutaman kerran mukana olevat mekkoa käyttävä pikkupoika ja Alan Turing päihittävät kaikki keskeiset henkilöt 10/0.

Miranda ajautui yläkertaan normaalitilaansa, käpertyi paljain jaloin laiskanlinnaan seuranaan -- kirja, murokulho ja kupillinen laihaa yrttiteetä. (s. 89)

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Aatami on komea ja älykäs – lähes täydellinen, lähes ihminen.

Eletään 1980-luvun Lontoossa, mutta historia ei ole se, jonka me tunnemme. Charlie ostaa Aatamin, yhden kalliista ja upouusista androideista. Yhdessä rakastettunsa Mirandan kanssa Charlie määrittelee Aatamin persoonallisuuspiirteet – he tekevät Aatamista täydellisen. Komea ja älykäs androidi rakastuu Mirandaan, ja kolmiodraama on valmis. Charlie, Miranda ja Aatami joutuvat perustavanlaatuisten moraalisten kysymysten äärelle.

McEwanin kumouksellinen ja kiehtova romaani kysyy, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

  

Suomentanut: Juhani Lindholm, 365 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Machines Like Me (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Suomen Kuvalehti / Tommi Melender, Demokraatti / Esa Mäkijärvi, Kirjaluotsi, Kirjameren alla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

"Tuo mies oli pudonnut alas taivaasta vieraana ja nimettömänä, 

siipensä polttaneena kuin langennut enkeli konsanaan."

   

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, popsugar Reading Challenge: A book recommended by your favorite blog, vlog, podcast or online book club

  

Anniina Mikaman esikoisteos Taikuri ja taskuvaras oli paras viime vuonna lukemani kirja. Luin sen joulukuussa, jolloin ylipäätään luin toinen toistaan parempia teoksia. Tartuinkin sitten jo helmikuussa mielenkiinnolla sarjan toiseen kirjaan Huijarin oppipoika, joka sijoittuu ajassa ennen ensimmäistä. Harmillisesti se ei ollut minulle aivan yhtä hyvä lukukokemus kuin edeltäjänsä, vaikka olikin nopealukuinen, immersoiva ja avasi paljon Wiktorin ja Tomin yhteistä menneisyyttä - kuinka he tapasivat ja kuinka Wiktor halvaantui.

  

Puhtaan ja valkoisen julkisivunsa takana talo piti sisällään pimeyttä ja hulluutta, joka oli vuosien saatossa kertynyt sen nurkkiin. Musta aines vaani sen käytävien varjoissa, jonne kynttilän valopiiri ei yltänyt ja levitti hämähäkin tavoin seittinsä huoneiden ylle. (s. 359)

  

Wiktorin paras ystävä Zofia, varsin sähäkkä nuori nainen, oli mielenkiintoinen uusi hahmo. Tom on myös kiehtovasti rakennettu persoona ja olisin mielelläni lukenut hänen matkastaan pidemmältäkin aikaväliltä. Mitä onkaan tapahtunut niiden vuosien aikana, joka mahtuu toisen kirjan tapahtumien lopusta ensimmäisen alkuun? Ja erityisesti olisin kiinnostunut siitä, mitä tapahtui ennen kuin hän astui Wktorin elämään. 

  

- Ei pidä jäädä paikoilleen liian pitkäksi aikaa kerrallaan, tai muuten varikset tulevat nokkimaan. (s. 85)

  

Siinä missä Ian McEwan kehuu kovasti luomallaan vaihtoehtohistoriallisella maailmalla androidineen (kirjassa Kaltaiseni koneet, joka oli minulle iso pettymys), on Mikama onnistunut kehittämään kymmenkertaisesti kiinnostavamman maailman tekoälyineen. Ainoa, mistä en kirjassa pitänyt, on sen hahmojen arvailu millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Esimerkiksi eräs kelloseppä pohtii, että joskus ihmiset varman sitovat kellon ranteeseensa, niin ettei tarvitse kaivaa sitä taskusta ja säästää aikaa siinä. Näissä kun maistuu liikaa nykyajasta päin katsominen. 

  

Kirjan loppupuolella oli kiinnostava yllätys, joka herätti paljon kysymyksiä, joihin toivon sarjan pian ilmestyvän kolmannen osan Tinasotamiehet vastaavan. Joistakin  Taikuri ja taskuvaras -trilogian tähän astisista tapahtumista tulevat helposti mieleen niin Black Mirror kuin The Expansekin. Saadaksesi selville mitkä osat ja miten, suosittelen kirjojen lukemista.  

   

- Kuvittele, että olet istunut koko ikäsi pienessä huoneessa ja sinulle on näytetty lasillinen vettä. Se on kaikki mitä tiedät vedestä. Luulet, että vesi on yhtä kuin pieni tilkka nestettä lasin sisään vangittuna. Mutta eräänä päivänä sinut päästetään ulos huoneestasi ja näet olevasi laivassa keskellä aavaa valtamerta, Meri ympärilläsi velloo ja myrskyää villinä ja vaarallisena, ja silloin ymmärrät, että ei ole astiaa jonka sisään se kaikki mahtuisi. (s. 148)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

  

Palkitun ja lukijoiden rakastaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian toinen osa. Taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle tarinassa, joka on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia. Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

  

Krakova 1829. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista. Kun hän joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan juonitteluihin, joista ei puutu yllättäviä käänteitä ja täpäriä tilanteita. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan.

    

411 sivua, WSOY 2019

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Kirja luettu myös täällä: Hämeen Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kaamos kuutamolla, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja & Jemina Kuisma: Terra Antiqua

"Avaruusasema kiersi Maata noin 380 kilometrin korkeudessa. Unalle oli tullut yllätyksenä se, kuinka isolta tuttu planeetta korkealta kiertoradalta käsin näytti. -- pikkutarkalta, eloisan pyöreältä ja tasaisesti pyörivältä taideteokselta keskellä suurta rauhallista koskemattomuutta."

   

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja, Popsugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character  

  

Taru Kumara-Moisio on opettaja, joka halusi kirjoittaa nuorille sicfi-kirjan, joka ei olisi dystopiaa vaan suhtautuisi toiveikkasti tulevaisuuteen. Ihmisversoja ei aivan vastaa tätä toivetta, sillä siinä on sama ongelma kuin Katharine McGeen Tuhat kerrosta - Pudotus romaanissa.

Maailmassa on dystooppisia elementtejä, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja kuivuutta sekä ilmastopakolaisia, eikä matkustamiseen ole varaa kuin rikkaimmilla. Varsinaisia ratkaisuja ongelmiin ei kuitenkaan anneta, heitellään vain muutamia sivuhuomioita Marsin uudisraivaajista ja siitä, kuinka voisimme tehdä asiat paremminkin, mutta tahtotila puuttuu. Toiveikkuus jää siis hyvin pieneen sivurooliin. Jos siis tiedät erinomaisia lukuvinkkejä hopepunkista tai solarpunkista, jätäthän kommenttia!

 

Toivottavasti avaruusmatkavuosi ei olisi loppuun saakka tällaista, pelkkää joogaamista ja jorinaa. Milloin jotain oikeasti kiinnostavaa tapahtuisi? Milloin hän voisi vihdoin tuntea elävänsä? (s. 38)

  

Putosin kirjan immersiosta useaaan otteeseen, kun avaruusaseman opettaja Anuliza raportoi kuinka on onnistunut valittujen nuorten tukemisesta kohti unelmiaan ja oman äänen löytämisestä (kyseenalaistin toistuvasti hänen ammattietiikkaansa ja pohdin mielenterveyden tilaansa). Näissä jaksoissa käytetään paljon pedagogista jargonia, mikä tuntui vieraannuttavalta, sillä olisin halunnut lukea romaanin nuorista pohtimassa tulevaisuutta sekä ihmisen suhdetta teköälyyn, en opettavaista ja saarnaavaa manifestia. Tätä jäin kummastelemaan, etenkin kun kirjan ensisijainen kohderyhmä on yläkoululaiset.
 

Ajattelin, että minusta tulisi nyt opettajien opettaja, sellainen joka kuuntelisi jokaisesta oppilaastaan niin täydellisesti, että olisi samalla kaikki maailman opettajat. -- unohtaisin itseni ja rakastaisin heidät ehjiksi. -- Vain heillä oli väliä, sillä he olisivat tulevaisuuden ihmisiä, parasta ihmisyyttä mitä voimme maailmankaikkeudelle tarjota. (s. 17-18)

 
Päähenkilönä seurataan 16-vuotiasta Unaa, joka näkee ensimmäistä kertaa muita nuoria päästyään mukaan opettamiskokeiluun. Kuitenkin minulle vihreä, sammalpeitteinen Nuur oli paljon kiehtovampi hahmo. Pörröisellä Nuurilla kun on erikoisen ulkonäkönsä lisäksi synestesia, mikä on minusta todella jännittävä ominaisuus. Muut nuoret, Helm, Dana ja Ed jäävät todella etäisiksi, mitä nyt mainitaan aivan ohi mennen kilpauija-Edin kidukset ja Danan halu lisätä kyborgisia osia kehoonsa. 

  

Loppupuolella on iso juonipaljastus, joka muuttaa merkittävällä tavalla aiempia tapahtumia. Itse harmillisesti arvasin tuon keskeisen juonenkäänteen ennakkoon, koska olen lukenut vastaavanlaisen tarinan aikaisemminkin. Se on kuitenkin todella hieno käänne, jota ilman kirja olisi jäänyt väljähtyneen vichyn tasolle. Sinne tänne ripotellut Unan äidin kirjoittamat runot olivat toivat teokseen oman mausteensa, etenkin aivan viimeisillä sivuilla oleva pidempi teksti, sillä niissä kerrotaan paljon tarinan kannalta kiinnostavia taustoituksia.
 

"Estinan lisäksi voisimme ryhtyä taas opiskelemaan myös paikallisia kieliä ja innostua sitä kautta tutkimaan identiteettien monimuotoisuutta. Ottakaamme opetuskäyttöön bibliofiilien rakastamat kirjastot sekä puistot ja museot. Entisaikojen massakouluja emme tarvitse, eikä niitä taida hyväkuntoisina enää monia ollakaan jäljellä." (s. 100)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tarina sijoittuu vuoteen 2119 ja kertoo opiskelusta avaruudessa, ensirakkaudesta, elämänsuunnan ja identiteetin etsimisestä sekä oikeudesta tehdä omia valintoja. Päähenkilö Una on 16-vuotias arka tyttö, joka oppii avaruusvuosiseikkailunsa aikana uskomattomia asioita itsestään. Teos herättelee erityisesti teinityttöjä kiinnostumaan tekoälystä ja maailmankaikkeudesta viihdyttävällä tavalla.

Romaani on suunnattu yläasteikäisille ja hiukan vanhemmille.

165 sivua, Atrain & Nord 2019

   

Kirja luettu myös täällä: Kosmoskynä, Siniset helmet

YLE: Dystopiat, genrehybridit, hopepunk ja solarpunk – tässä ovat scifi-kirjallisuuden kuumat trendit: "Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa" (10.7.2019)

  

Samankaltaista luettavaa: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Tuomo Jäntti: Verso 

  

   

"Pieni valkoinen perhonen liihotteli sekasotkun keskellä ja istahti sitten sementtimöhkäleen päälle aukomaan siipiään. Yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta se näytti tavattoman kauniilta ja hauraalta pölyn ja sotkun keskellä. Jos sekin selvisi täällä, kai minunkin piti."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään, Popsugar Reading Challenge: A book by an author with flora of fauna in their name

  

Jemina Kuisman Terra Antiqua on yksi parhaimpia omakustanteita, joita olen lukenut. Toki teoksesta huomaa, ettei sitä ole kustannustoimitettu, mutta tarinan kivijalka on vakaa. Tekstissä on muutamia piirteitä, jotka paljastavat kotikutoisuuden, esimerkiksi ladonta sivulla poikkeaa hieman siitä, millaista romaaneissa on tottunut näkemään, sillä kappaleiden väleihin on jätetty tyhjä rivi ja vasemman sivun numerointi kulkee sisäreunassa. Kieltäkin olisi voinut paikoin vielä hioa. Nämä kuitenkin pystyy antamaan helposti anteeksi.

  

Tartuin kirjaan hieman varautuneena, sillä aikaisemmat kokemukseni omakustanteista ovat saaneet minut epäröimään. Tarina pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Tässä kotimaisessa nuortendystopiassa kun oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: ydinlaskeuma, Kehämuurin takana eli entisessä Helsingissä kupolin alla asuvat ihmiset, matka pohjoiseen Uuleoon eli alueelle, joka tunnetaan omana aikanamme paremmin Ouluna, valheet, joita maailmasta kerrotaan ja luonnonvarojen riisto.

  

Se oli jokin vanha dokumentti ydinvoimalaonnettomuudesta sadan vuoden takaa 2010-luvulta. -- oletin videolla puhuttavan kielen olevan japania. -- Vologdan voimalan posahdettua Venäjällä vuonna 2034 kukaan ei tietenkään enää järkyttynyt vastaavista kuvista joissain toisella puolen maapalloa. (s. 7)

  

Päähenkilö Inna pääsee ensimmäistä kertaa Kehämuurin ulkopuolelle. Kaikki siellä on todella vihreää ja elävää, mutta mihinkään ei saa koskea. Kun hän näkee poikaystävänsä pussailevan toisen tytön kanssa, lähtee Inna päästelemään höyryjä metsään. Pian tyttö kuitenkin huomaa eksyneensä. Inna kastuu sateessa ja vilustuu. Hän näkee kuumehoureista unta pojasta, mutta jotekin tämä tuntuu elävämmältä kuin vain mielikuvitukselta.

  

- Pakotatko sä mut riskeeraamaan terveyteni lähtemällä jonnekin... jonnekin zombikaupunkiin? kimpaannuin. (s. 33)

  

Kuisman luomat miljööt ovat kiinnostavia, vaikka paljoa ei Kehämuurista kerrotakaan sen lisäksi, että kaikki siellä on hyvin säädeltyä, jopa lasten määrä on rajattu yhteen. Teos olisikin saanut paljon syvyyttä esimerkiksi takaumien kautta. Uuleon huudit olivatkin sitten itselleni tutumpia. Löytyvät niin Toripolliisi kuin Kaukovainion asuinalue. Olikin helppoa kuvitella Inna Oulun kaduille. Juoni on hieman rosoinen (etenkin kun Inna kulkee todella pitkiä matkoja jalan valittamatta), mutta kannattaa lukijaansa riittävästi, jotta kirjailijan ideasta saa kiinni ja mielikuvitus täydentää aukkoja. Tämä on loistava pohja, josta laajentaa pidemmäksikin romaaniksi. 

  

Erityisesti aivan loppuun olisin halunnut jotakin lisää, sillä se tuntui paikoin kiirehdityltä. Jäin myös kaipaamaan hieman enemmän joihinkin sivulausessa mainittuihin seikkoihin, kuten lasten geneettiseen suunnitteluun. Innan olisi nimittäin pitänyt syntyä tummatukkaisena, sillä sellaisen vauvan vanhemmat olivat tilanneet, mutta jossain tapahtui virhe. Vaaleanhiuksisten kun uskottiin aikaisemmin olevan altiimpia ydinsäteilylle, vaikkei kukaan enää kovinkaan tosissaan ajattelekaan näin. Silti Inna värjää hiuksiaan, koska vaaleat kutrit eivät ole vieläkään muodissa. 

  

Joku saattaisi sanoa, ettei Terra Antiqualla ollut tulevaisuutta. Siinä katsellessani, kuinka yksinäinen leppäkerttu taapersi kiveä pitkin ja pysähtyi välillä paistattelemaan auringon helliviin säteisiin, jotain liikahti pysyvästi sisälläni. Ei elämästä voinut koskaan tietää. (s. 128)

  

En voinut olla vertailematta tätä ja sitä ennen lukemaani teosta eli Taru Kumara-Moision Ihmisversoja, näissä kun oli paljon samaa. Esimerkiksi ne ovat molemmat kotimaista nuorten scifiä, jonka kirjoittaja on opettaja, niiden tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, niissä pohditaan niin tekoälyä kuin kloonaamista. Lisäksi teosten yhtenä teemana on odottamaton rakkaus ja kummassakin on poika, joka nuuskii todella paljon päähenkilötyttöä. Tämä on kuitenkin kaksikosta rehellinen dystopia/post-apokalyptinen teos, vaikka kauhean lohduttomasti ei Innalle teoksessa käy. Mutta voihan Matti, sille olisin suonut paremman kohtalon.

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sinä päivänä meidän oli tarkoitus aloittaa parin viikon mittainen retkemme Terra Antiquan asumattomiin metsiin, äärelle hiljentyneiden lampien ja tienpiennarten. Aluetta kutsuttiin Terra Antiquaksi virallisissa tutkimusraporteissa, asiakirjoissa ja dokumenttielokuvissa. Sen latinankielinen nimi, Terra Antiqua, tarkoittaa muinaista maata, mutta sekään ei varsinaisesti kuvannut aluetta millään tavalla. Me tiesimme siitä niin kovin vähän, tai niin minä ainakin luulin.

Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, koska muu maa on saastunut elinkelvottomaksi. Inna eksyy opiskelutovereistaan ja päätyy harhailemaan vaarallisille alueille, missä moni asia onkin aivan toisin kuin hän on luullut. Seuratessaan jännittäävää oudon maailman opastaan hän tulee tehneeksi ratkaisun, josta ei ole enää paluuta. Terra Antiqua on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu lähitulevaisuuteen sijoittuva kirja.

    

411 sivua, omakustanne / BoD 2019

   

Samankaltaista luettavaa: Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa