"Avaruusasema kiersi Maata noin 380 kilometrin korkeudessa. Unalle oli tullut yllätyksenä se, kuinka isolta tuttu planeetta korkealta kiertoradalta käsin näytti. -- pikkutarkalta, eloisan pyöreältä ja tasaisesti pyörivältä taideteokselta keskellä suurta rauhallista koskemattomuutta."
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja, Popsugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character
Taru Kumara-Moisio on opettaja, joka halusi kirjoittaa nuorille sicfi-kirjan, joka ei olisi dystopiaa vaan suhtautuisi toiveikkasti tulevaisuuteen. Ihmisversoja ei aivan vastaa tätä toivetta, sillä siinä on sama ongelma kuin Katharine McGeen Tuhat kerrosta - Pudotus romaanissa.
Maailmassa on dystooppisia elementtejä, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja kuivuutta sekä ilmastopakolaisia, eikä matkustamiseen ole varaa kuin rikkaimmilla. Varsinaisia ratkaisuja ongelmiin ei kuitenkaan anneta, heitellään vain muutamia sivuhuomioita Marsin uudisraivaajista ja siitä, kuinka voisimme tehdä asiat paremminkin, mutta tahtotila puuttuu. Toiveikkuus jää siis hyvin pieneen sivurooliin. Jos siis tiedät erinomaisia lukuvinkkejä hopepunkista tai solarpunkista, jätäthän kommenttia!
Maailmassa on dystooppisia elementtejä, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja kuivuutta sekä ilmastopakolaisia, eikä matkustamiseen ole varaa kuin rikkaimmilla. Varsinaisia ratkaisuja ongelmiin ei kuitenkaan anneta, heitellään vain muutamia sivuhuomioita Marsin uudisraivaajista ja siitä, kuinka voisimme tehdä asiat paremminkin, mutta tahtotila puuttuu. Toiveikkuus jää siis hyvin pieneen sivurooliin. Jos siis tiedät erinomaisia lukuvinkkejä hopepunkista tai solarpunkista, jätäthän kommenttia!
Toivottavasti avaruusmatkavuosi ei olisi loppuun saakka tällaista, pelkkää joogaamista ja jorinaa. Milloin jotain oikeasti kiinnostavaa tapahtuisi? Milloin hän voisi vihdoin tuntea elävänsä? (s. 38)
Putosin kirjan immersiosta useaaan otteeseen, kun avaruusaseman opettaja Anuliza raportoi kuinka on onnistunut valittujen nuorten tukemisesta kohti unelmiaan ja oman äänen löytämisestä (kyseenalaistin toistuvasti hänen ammattietiikkaansa ja pohdin mielenterveyden tilaansa). Näissä jaksoissa käytetään paljon pedagogista jargonia, mikä tuntui vieraannuttavalta, sillä olisin halunnut lukea romaanin nuorista pohtimassa tulevaisuutta sekä ihmisen suhdetta teköälyyn, en opettavaista ja saarnaavaa manifestia. Tätä jäin kummastelemaan, etenkin kun kirjan ensisijainen kohderyhmä on yläkoululaiset.
Päähenkilönä seurataan 16-vuotiasta Unaa, joka näkee ensimmäistä kertaa muita nuoria päästyään mukaan opettamiskokeiluun. Kuitenkin minulle vihreä, sammalpeitteinen Nuur oli paljon kiehtovampi hahmo. Pörröisellä Nuurilla kun on erikoisen ulkonäkönsä lisäksi synestesia, mikä on minusta todella jännittävä ominaisuus. Muut nuoret, Helm, Dana ja Ed jäävät todella etäisiksi, mitä nyt mainitaan aivan ohi mennen kilpauija-Edin kidukset ja Danan halu lisätä kyborgisia osia kehoonsa.
Ajattelin, että minusta tulisi nyt opettajien opettaja, sellainen joka kuuntelisi jokaisesta oppilaastaan niin täydellisesti, että olisi samalla kaikki maailman opettajat. -- unohtaisin itseni ja rakastaisin heidät ehjiksi. -- Vain heillä oli väliä, sillä he olisivat tulevaisuuden ihmisiä, parasta ihmisyyttä mitä voimme maailmankaikkeudelle tarjota. (s. 17-18)
Päähenkilönä seurataan 16-vuotiasta Unaa, joka näkee ensimmäistä kertaa muita nuoria päästyään mukaan opettamiskokeiluun. Kuitenkin minulle vihreä, sammalpeitteinen Nuur oli paljon kiehtovampi hahmo. Pörröisellä Nuurilla kun on erikoisen ulkonäkönsä lisäksi synestesia, mikä on minusta todella jännittävä ominaisuus. Muut nuoret, Helm, Dana ja Ed jäävät todella etäisiksi, mitä nyt mainitaan aivan ohi mennen kilpauija-Edin kidukset ja Danan halu lisätä kyborgisia osia kehoonsa.
Loppupuolella on iso juonipaljastus, joka muuttaa merkittävällä tavalla aiempia tapahtumia. Itse harmillisesti arvasin tuon keskeisen juonenkäänteen ennakkoon, koska olen lukenut vastaavanlaisen tarinan aikaisemminkin. Se on kuitenkin todella hieno käänne, jota ilman kirja olisi jäänyt väljähtyneen vichyn tasolle. Sinne tänne ripotellut Unan äidin kirjoittamat runot olivat toivat teokseen oman mausteensa, etenkin aivan viimeisillä sivuilla oleva pidempi teksti, sillä niissä kerrotaan paljon tarinan kannalta kiinnostavia taustoituksia.
"Estinan lisäksi voisimme ryhtyä taas opiskelemaan myös paikallisia kieliä ja innostua sitä kautta tutkimaan identiteettien monimuotoisuutta. Ottakaamme opetuskäyttöön bibliofiilien rakastamat kirjastot sekä puistot ja museot. Entisaikojen massakouluja emme tarvitse, eikä niitä taida hyväkuntoisina enää monia ollakaan jäljellä." (s. 100)
Arvosana:
Takakannesta:
Tarina sijoittuu vuoteen 2119 ja kertoo opiskelusta avaruudessa, ensirakkaudesta, elämänsuunnan ja identiteetin etsimisestä sekä oikeudesta tehdä omia valintoja. Päähenkilö Una on 16-vuotias arka tyttö, joka oppii avaruusvuosiseikkailunsa aikana uskomattomia asioita itsestään. Teos herättelee erityisesti teinityttöjä kiinnostumaan tekoälystä ja maailmankaikkeudesta viihdyttävällä tavalla.Romaani on suunnattu yläasteikäisille ja hiukan vanhemmille.
165 sivua, Atrain & Nord 2019
Kirja luettu myös täällä: Kosmoskynä, Siniset helmet
YLE: Dystopiat, genrehybridit, hopepunk ja solarpunk – tässä ovat scifi-kirjallisuuden kuumat trendit: "Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa" (10.7.2019)
Samankaltaista luettavaa: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Tuomo Jäntti: Verso
YLE: Dystopiat, genrehybridit, hopepunk ja solarpunk – tässä ovat scifi-kirjallisuuden kuumat trendit: "Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa" (10.7.2019)
"Pieni valkoinen perhonen liihotteli sekasotkun keskellä ja istahti sitten sementtimöhkäleen päälle aukomaan siipiään. Yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta se näytti tavattoman kauniilta ja hauraalta pölyn ja sotkun keskellä. Jos sekin selvisi täällä, kai minunkin piti."
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään, Popsugar Reading Challenge: A book by an author with flora of fauna in their name
Jemina Kuisman Terra Antiqua on yksi parhaimpia omakustanteita, joita olen lukenut. Toki teoksesta huomaa, ettei sitä ole kustannustoimitettu, mutta tarinan kivijalka on vakaa. Tekstissä on muutamia piirteitä, jotka paljastavat kotikutoisuuden, esimerkiksi ladonta sivulla poikkeaa hieman siitä, millaista romaaneissa on tottunut näkemään, sillä kappaleiden väleihin on jätetty tyhjä rivi ja vasemman sivun numerointi kulkee sisäreunassa. Kieltäkin olisi voinut paikoin vielä hioa. Nämä kuitenkin pystyy antamaan helposti anteeksi.
Tartuin kirjaan hieman varautuneena, sillä aikaisemmat kokemukseni omakustanteista ovat saaneet minut epäröimään. Tarina pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Tässä kotimaisessa nuortendystopiassa kun oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: ydinlaskeuma, Kehämuurin takana eli entisessä Helsingissä kupolin alla asuvat ihmiset, matka pohjoiseen Uuleoon eli alueelle, joka tunnetaan omana aikanamme paremmin Ouluna, valheet, joita maailmasta kerrotaan ja luonnonvarojen riisto.
Se oli jokin vanha dokumentti ydinvoimalaonnettomuudesta sadan vuoden takaa 2010-luvulta. -- oletin videolla puhuttavan kielen olevan japania. -- Vologdan voimalan posahdettua Venäjällä vuonna 2034 kukaan ei tietenkään enää järkyttynyt vastaavista kuvista joissain toisella puolen maapalloa. (s. 7)
Päähenkilö Inna pääsee ensimmäistä kertaa Kehämuurin ulkopuolelle. Kaikki siellä on todella vihreää ja elävää, mutta mihinkään ei saa koskea. Kun hän näkee poikaystävänsä pussailevan toisen tytön kanssa, lähtee Inna päästelemään höyryjä metsään. Pian tyttö kuitenkin huomaa eksyneensä. Inna kastuu sateessa ja vilustuu. Hän näkee kuumehoureista unta pojasta, mutta jotekin tämä tuntuu elävämmältä kuin vain mielikuvitukselta.
- Pakotatko sä mut riskeeraamaan terveyteni lähtemällä jonnekin... jonnekin zombikaupunkiin? kimpaannuin. (s. 33)
Kuisman luomat miljööt ovat kiinnostavia, vaikka paljoa ei Kehämuurista kerrotakaan sen lisäksi, että kaikki siellä on hyvin säädeltyä, jopa lasten määrä on rajattu yhteen. Teos olisikin saanut paljon syvyyttä esimerkiksi takaumien kautta. Uuleon huudit olivatkin sitten itselleni tutumpia. Löytyvät niin Toripolliisi kuin Kaukovainion asuinalue. Olikin helppoa kuvitella Inna Oulun kaduille. Juoni on hieman rosoinen (etenkin kun Inna kulkee todella pitkiä matkoja jalan valittamatta), mutta kannattaa lukijaansa riittävästi, jotta kirjailijan ideasta saa kiinni ja mielikuvitus täydentää aukkoja. Tämä on loistava pohja, josta laajentaa pidemmäksikin romaaniksi.
Erityisesti aivan loppuun olisin halunnut jotakin lisää, sillä se tuntui paikoin kiirehdityltä. Jäin myös kaipaamaan hieman enemmän joihinkin sivulausessa mainittuihin seikkoihin, kuten lasten geneettiseen suunnitteluun. Innan olisi nimittäin pitänyt syntyä tummatukkaisena, sillä sellaisen vauvan vanhemmat olivat tilanneet, mutta jossain tapahtui virhe. Vaaleanhiuksisten kun uskottiin aikaisemmin olevan altiimpia ydinsäteilylle, vaikkei kukaan enää kovinkaan tosissaan ajattelekaan näin. Silti Inna värjää hiuksiaan, koska vaaleat kutrit eivät ole vieläkään muodissa.
Joku saattaisi sanoa, ettei Terra Antiqualla ollut tulevaisuutta. Siinä katsellessani, kuinka yksinäinen leppäkerttu taapersi kiveä pitkin ja pysähtyi välillä paistattelemaan auringon helliviin säteisiin, jotain liikahti pysyvästi sisälläni. Ei elämästä voinut koskaan tietää. (s. 128)
En voinut olla vertailematta tätä ja sitä ennen lukemaani teosta eli Taru Kumara-Moision Ihmisversoja, näissä kun oli paljon samaa. Esimerkiksi ne ovat molemmat kotimaista nuorten scifiä, jonka kirjoittaja on opettaja, niiden tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, niissä pohditaan niin tekoälyä kuin kloonaamista. Lisäksi teosten yhtenä teemana on odottamaton rakkaus ja kummassakin on poika, joka nuuskii todella paljon päähenkilötyttöä. Tämä on kuitenkin kaksikosta rehellinen dystopia/post-apokalyptinen teos, vaikka kauhean lohduttomasti ei Innalle teoksessa käy. Mutta voihan Matti, sille olisin suonut paremman kohtalon.
Arvosana:
Takakannesta:
Sinä päivänä meidän oli tarkoitus aloittaa parin viikon mittainen retkemme Terra Antiquan asumattomiin metsiin, äärelle hiljentyneiden lampien ja tienpiennarten. Aluetta kutsuttiin Terra Antiquaksi virallisissa tutkimusraporteissa, asiakirjoissa ja dokumenttielokuvissa. Sen latinankielinen nimi, Terra Antiqua, tarkoittaa muinaista maata, mutta sekään ei varsinaisesti kuvannut aluetta millään tavalla. Me tiesimme siitä niin kovin vähän, tai niin minä ainakin luulin.Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, koska muu maa on saastunut elinkelvottomaksi. Inna eksyy opiskelutovereistaan ja päätyy harhailemaan vaarallisille alueille, missä moni asia onkin aivan toisin kuin hän on luullut. Seuratessaan jännittäävää oudon maailman opastaan hän tulee tehneeksi ratkaisun, josta ei ole enää paluuta. Terra Antiqua on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu lähitulevaisuuteen sijoittuva kirja.
Nää pitää kyllä lukea ihan mielenkiinnosta!
VastaaPoistaKummassakin on hienoja oivalluksia, vaikka pientä hiomista olisivatkin kaivanneet.
PoistaHei! Kiitos arvostelusta! Löysin tämän vasta nyt. Totta, se on hieman kotikutoisen näköinen, ja nyt jälestä päin ehkä harmittaa, etten hionut taittoa ja oikolukenut vielä kerran läpi, mutta olen silti tyytyväinen siihen, että sain kirjani kansien väliin varsinaisen leipätyöni ohessa. Kirjoittaminen on harrastukseni ja tätä oli kiva tehdä. Kirja on tarkoituksella jätetty lyhyeksi, eikä siinä selitellä paljoakaan, jotta heikompikin lukija jaksaa kahlata kirjan loppuun ja jää jopa nälkäisenä kehittelemään tarinaa eteenpäin. Käytän tätä metodia opetustyössäni.
VastaaPoistaKiitos tarinasta, sitä oli kiva lukea! Voin vain kuvitella sitä tunnetta, kun kirja on kädessä painettuna, fyysisenä esineenä. Minulla on ollut työn alla jostain 2000-luvun puolivälistä saakka fantasiakässäri, jonka joskus toivoisin vielä näkeväni joko kustantamon julkaisemana tai sitten omakustanteena, jos kukaan ei kiinnostu. Tykkään kirjoista, jotka eivät selitä kaikkea puhki, mutta samaan aikaan täysin avoin loppu myös ärsyttää, onkin siis tosi pieni se marginaali missä kirjailija voi toimia minun silmissäni saavuttaakseen täydellisen balanssin. Tässä ei kuitenkaan ollut liikaa aukkoisuutta, toisin kuin joissakin isojenkin kutantamoiden kotimaisissa nuortenkirjoissa olen huomannut olevan. Ja se, että lukija jää kaipaamaan lisää on yleensä aika positiivinen juttu.
Poista