Viimeisimmät luetut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikot. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. heinäkuuta 2026

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 23 | Sheridan Le Fanu: Carmilla

Hän suuteli minua hiljaa.

"Carmilla, olen varma että olet ollut rakastunut. 
Että juuri tällä hetkellä sydämessäsi on meneillään jotakin."

"En ole koskaan ollut rakastunut kehenkään, enkä rakastukaan", 
hän kuiskasi, "ellen sitten sinuun."

Kuinka kauniilta hän näyttikään kuunvalossa!
  
   
Klassikkohaasteen kierroksen 23 vetää Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius.  Puolivuosittain järjestettävän lukuhaasteen seuraavan kierroksen vetää tammikuussa Kartanon kruunaamaton lukija. Minulla oli suuresti vaikeuksia löytää tälle kierrokselle luettavaa. Kriteerit kun olivat lyhyempi teos, jonka kuitenkin pitäisi olla kiinnostava - en nimittäin ole vieläkään aivan siinä lukukunnossa kuin toivoisin. Löysin sitten joltakin vinkkilistalta tämän irlantilaisen Sheridan Le Fanun (1814-1873) kirjoittaman vain sadan sivun mittaisen vampyyriklassikon Carmilla vuodelta 1872, joka ei vaikuttanut lainkaan tutulta. 
  
Tämä käännös on vuodelta 2012 ja sen kyllä huomaa, niin sujuva lukeminen modernilla suomella on (joistakin kirjoitusvirheistä huolimatta, ja ensimmäistä kertaa missään lukemassani kirjassa oli sisällysluettelossa väärät sivunumerot). En tiennyt muuta, kuin että vampyyreistä on kyse ja pääsinkin iloisesti yllättymään, että tämä jopa Bram Stockeria erittäin todennäköisesti inspiroinut teos on kaiken lisäksi lesbiaaninen! Mikä parasta, kirjahan mahtuu siis jatko-ajalle pidennetylle Pride-lukuhaasteelleni. Tämä ilmestyi 25 vuotta ennen Draculaa, joka lienee kuuluisin vampyyritarina. Ruusunnuppuja-blogista bongasin, että "Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri." Täytynee siihenkin tutustua!
  
Hän punastui hiukan ja tuijotti kasvojani raukein, palavin silmin ja hengitti niin nopeasti että hänen pukunsa rintamus kohoili kiivaaseen tahtiin. Se oli kuin rakastajan kiihkeyttä; se sai minut nolostumaan, se oli vastenmielistä mutta silti vastustamatonta. Hekumallisin silmin hän veti minut lähelleen ja hänen kuumat huulensa vaelsivat poskeani pitkin, ja hän kuiskasi melkein nyyhkyttäen: "Sinä olet minun, ja me olemme yhtä ikuisesti." (s. 88)
  
Opin huvittavasti tätä postausta kirjoittaessani, että minulla on ollut Carmillasta yksi versio kokoelmassani jo 20 vuotta. Ostin Haudantakaisia-antologian (toim. Markku Sadelehto, suom. Osmo Saarinen 1994) kirjaston poistona siitä sivukirjastosta, jossa olin töissä lukion jälkeen. En vaan koskaan ole lukenut tai edes kunnolla selannut kyseistä kokoelmaa. Siinäkin mielessä siis hyvä, että tulin viimein tarttuneeksi tähän klassikkoon.
  
Tarina kerrotaan monen käden kautta. Kirjan lukijalle sen esittää henkilö, joka on lukenut sen tohtori Hesseliuksen esseestä (joka selvitykseni mukaan on jonkinlainen okkulttinen etsivä ja ilmeisesti esiintyy joissakin La Fenun muissakin teoksissa, joista kaiketi ei ole suomennettu muita kuin tästäkin kokoelmasta löytyvä Vihreää teetä) joka, kuten alkuperäinen kertoja eli tarinan päähenkilö Laura on jo kuollut (tapahtumien aikaan hän oli kahdenkymmen paikkeilla). Tarinasta löytyvät kaikki goottilaisen kauhun perusainekset, alkaen raunioituneesta, muratin peittämästä linnasta ja goottilaisesta arkkitehtuurista vaeltavine henkineen. 
  
Oli kiinnostavaa lukea, kuinka Le Fanu piirtää kehykset vampyyreille. Hänen kertomansa mukaan "tietyissä olosuhteissa itsemurha tuottaa vampyyrin" ja että "näihin kummituksiin usein liitetty kuolonkalpeus on pelkkää melodramaattista fiktiota. Vampyyrit ovat niin haudassaan kuin ihmisten keskuudessakin terveen ja elävän näköisiä. -- Vampyyri pitää elämäänsä yllä nukkumalla päivittäin tietyn ajan arkussaan." Myös vampyyrien teloittaminen katkaisemalla pää, työntämällä vaarna sydämeen ja lopulta polttamalla jäänteet kerrotaan tarkasti.   
"Millaista kostoa tarkoitatte?" kysyi isäni yhä hämmentyneempänä. 
"Hirviön mestaamista," kenraali vastasi punastuen rajusti ja polkaisten jalkaansa niin että että ontot rauniot kaikuivat murheellisesti. Samalla hetkellä hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä niin kuin olisi pidellyt kirvestä, ja heristi sitä raivokkaasti ilmassa. 
"Mitä!" huudahti isäni ällistyneempänä kuin koskaan. 
"Hänen päänsä katkaisemista." 
"Hänen päänsä katkaisemista!" 
"Niin, kirveellä, lapiolla tai millä tahansa joka voi leikata hänen murhanhimoisen kaulansa poikki." (s. 145)

Carmilla päätyy eräiden sattumusten myötä Lauran kotiin ja hurmaa siellä kaikki kauniilla ulkomuodollaan ja ylhäisellä perimällään, joka on kuitenkin salaisuus. Pian lähiseuduilla alkaa levitä jokin näivettävä sairaus, jonka uhriksi päätyy vain nuoria naisia. Lauran isä onkin hyvin huolissaan tyttärensä takia, koska tämäkin alkaa osoittaa sairauden merkkejä, joskin siinä missä muut ovat voipuneet muutamassa päivässä, on tytär näyttänyt sairauden riuduttamalta jo useamman viikon.
  
Lähes puolet tarinasta kerrotaan isän hyvän ystävän kokemasta suuresta menetyksestä. Kenraali on menettänyt hoidokkinsa, edesmenneen veljensä tyttären, jota piti omana lapsenaan. Hän kertoo päähenkilön isälle surullisen tarinansa, jolla on hyvin paljon yhteneväisyyttä kaikkeen siihen outoon, jota on viime aikoina tapahtunut myös Lauralle itselleen. Hieman huvittaen seurasin, kuinka hitaasti palaset hahmojen mielessä loksahtelivat paikalleen esimerkiksi eräiden nimi-anagrammien kohdalla. Ehkä ilmestymisaikana tämä oli tarkoitettu keveäksi viihteeksi vailla tarvetta Poirotmaiselle päättelykyvylle.
   
Tässä painoksessa oli myös kolme muuta vähemmän tunnettua lyhyempää novellia, Vihreää teetä (Green Tea, 1872), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851) ja Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870). Niitä en tosin jaksanut tällä kertaa lukea, sillä asuntoni ulkopuolella alkoi vähän aikaa sitten äärimmäisen kovaääninen ja hermoja raastava tieremontti, joka on verottanut niin yöunia kuin sietokykyäni. Taitaisinkin ottaa mieluummin vampyyrin vieraakseni kuin työmaan naapuriin. Olisi kyllä kiinnostavaa lukea Le Fanun novelleja laajemminkin. 
  
"Tytöt elävät tässä maailmassa kuin toukat, muuttuakseen lopulta perhosiksi kesän tullessa. Ennen sitä he ovat vain toukkia, ymmärrätkö - kukin omine taipumuksineen, välttämättömyyksineen ja rakenteineen." (s. 97)
   
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
 
Arvosana:
    
Takakannesta:
Irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814–1873) on yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan goottilaisten kauhu- ja mysteerikertomusten kirjoittajista. Hänen vaikutustaan voi verrata amerikkalaiseen aikalaiskirjailija Edgar Allan Poeen. Hän kirjoitti useita romaaneja ja pienoisromaaneja, mutta kenties parhaiten hänet tunnetaan novelleistaan.
  
Le Fanun kertomusten teho ei perustu shokkiefekteille, vaan pikemminkin hienovaraiselle tunnelman ja jännitteen rakentamiselle. Hänellä on tapana jättää tarinan merkittäviä yksityiskohtia avoimeksi, selittämättä. Mysteeri rakentuu monitulkintaisuudelle: oudot tapahtumat saattavat olla yliluonnollisia, mutta myös luonnollinen selitys on mahdollinen.
  
Timo Hännikäisen suomentama valikoima sisältää neljä Le Fanun pitkää novellia. Mukana on kirjailijan tunnetuin kertomus ”Carmilla”, joka on vaikuttanut suuresti myöhempään vampyyrikirjallisuuteen, kuten Bram Stokerin Draculaan, ja se on myös filmattu useasti. Tarinan tunnetuin elokuvamukaelma on Carl Theodor Dreyerin klassinen Vampyr (1932).
  
Suomentanut: Timo Hännikäinen, 204 sivua, Savukeidas 2012
  
  
Samankaltaista luettavaa: 
Lukemisiin: klo 4 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , ,

torstai 19. maaliskuuta 2026

Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka.
Ketkähän niitä jaksoi lukea. Ja minä luulivat niistä hyötyvänsä."
  
  
Minna Canth -haasteen 12. kierrokselle luin kaksi lyhyempää novellia, Kauppias Roller ja Hullu suutari. Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Luin tästä viime vuonna Kuolevan lapsen ja Ystävykset.
  
Minna yllättää aina ja tälläkin kertaa sain sekä tarkkaa havainnointia maailman menosta, mikä tuntuu sopivan nykyaikaankin sekä muutamia oman aikansa ilmaisuja ja tapoja, jotka tuntuvat lähes 140 vuotta myöhemmin aivan vierailta. Alla oleva pidempi lainaus oli huvittavan moderni, tulee mieleen jonkin self help -kirjan parjaaminen.

Osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Saavutetaanko tällä kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä? -- Ehkä osoittavat jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. (s. 246)

Kauppias Roller kertoo nimikkohenkilöstä, joka on mennyt uudelleen naimisiin* ja hänellä on poika edellisestä liitosta. Nuori kaunis vaimo vaan ei tunnu miestä enää kiinnostavan. "- Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä suudella. -- Sillä se herättää vastenmielisyyttä." Muutoinkin tuntuu kaikki häntä kovin vähän kiinnostavan, kunnes laskeusi vuoteelleen. 

*Canthin aikaan tämä tosin ilmaistiin hieman eri tavoin, sillä kauppiaalla on poika "ensimmäisestä naimisesta" ja jos hän kuolee, voi vaimo "mennä uuteen naimiseen". Översti puolestaan lienee eversti. 

Hiljaista, äänetöntä kaikkialla; maa vaan nurisi jalkojeni alla. 
"Mitä varten nuriset?" kysyin. "Etkö tahdo mielelläsi ihmistä kantaa?" (s. 281)

Hullu suutari on hyvin lyhkäinen novelli, jossa minusta on vähän samaa naulakeitto-sadun kanssa. Suutari, Esaias Reteli, ei ehkä olekaan aivan niin höppänä kuin antaa olettaa. Novellin kertoja taitaa jäädä nimettömäksi, mutta hän näkee suutarissa jotain, mitä kutsuu "siveelliseksi mielensairaudeksi", mutta alkaa epäillä muiden luulevan häntä itseäänkin "löyhkäpäiseksi".

Olin näet luullut huomanneeni, että viisaatkin joskus ovat hulluja. Nyt arvelin, ken takaa, etteivät hullut puolestaan lie niin ikään joskus viisaita? (s. 275)

Novelli loppuu pieneen uskonnolliseen puheeseen, joka käytännössä ilmaisee, ettei ole hyvä "poiketa siltä tieltä, jota kaikki muut kulkevat, vaikka -- se vääräänkin veisi", koska joukossa ei tarvitse ponnistella ja tie on tallattu tasaiseksi kulkea. Ei kuulosta kauhean fiksulta tuollainen lammastelu, jatkan siis omaa polkuani kulkien. Tuntui myös erikoiselta lukea Minnalta tällainen teksti, mutta olisiko sitten ollut tilattu johonkin kirkon julkaisuun, tämän novellin kirjoitusajankohtaa tai julkaisua ei ole tiedossa. 

Eivät olleet nämä kaksi Minnan parasta tuotantoa, mutta jäipähän ainakin pari tekstiä tästä kokoelmasta vielä ensi vuodellekin. 

Sisällysluettelo:
  
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
  

    
Takakannesta:
Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.
  
Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.
  
Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?
  
  

Minna Canthin tuotantoa:

   
Näytelmiä:
  
Novelleja ja pienosromaaneja:
Lukemisiin: klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

sunnuntai 8. maaliskuuta 2026

Minna Canth -lukuhaaste 19.3.2026

  
Minna Canth -lukuhaasteen 12. kierros! Liity mukaan 19.3. Canthin syntymäpäivän sekä tasa-arvon päivän juhlintaan. Haastan mukaan kaikki kirjoista somettavat lukemaan paitsi Canthin kirjoittamia teoksia, myös fiktiota ja faktaa, jossa tavalla tai toisella Canth on mukana. Lukuvinkkejä voi poimia esimerkiksi näiden blogissa esiteltyjen teosten joukosta. 
  
Osallistu mukaan kommentoimalla tähän postaukseen. Juttujen julkaisupäivä on 19.3.2026. Jätäthän minulle linkin haastepostaukseesi tai kommentoi lukemasi teos/teokset. Haasteen aihetunniste on #minullaoncanthia. Tässä postauksessa olevaa kuvaa saa käyttää omissa julkaisuissa.
Lukemisiin: klo 6 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , ,

lauantai 31. tammikuuta 2026

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."
  
    
Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 
   
Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.
  
"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)
  
Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 
  
Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 
  
"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)
  
En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 
  
On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.
  
"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 
Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)
  
Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 
  
Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.
  
"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)
  
Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
 
Arvosana:
  
Takakannesta:
Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.
  
Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.
  
En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.
  
Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.
  
Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025
  
Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)
  
  
Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:
  
Takakannesta:
Mitä jää, kun kaikki katoaa?
  
Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.
  
Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.
  
Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)
  
Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)
  
  
Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 
Lukemisiin: klo 4 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

keskiviikko 19. maaliskuuta 2025

Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, 
yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät."
  
    
Minna Canth -lukuhaaste täyttää tänä vuonna 10 vuotta eli kyseessä on haasteen 11. kierros.  Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Muistin omistavani teoksen viimein nyt #minullaoncanthia-haasteen juhlavuoden tiimoilta ja kaivelin sen kirjakokoelmastani luettavaksi. Osan novelleista olen lukenut aikaisemmin (niihin linkit alla) ja tämän vuoden postausta varten valitsin kaksi uutta tutustuttavaksi. 
  
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. (s. 41)
  
Kuolevan lapsen tarinan perusidea on tuttu Minna & miehet -sarjakuvasta. Olen kirjoittanut siitä pääsiäisen 2023 lukumaratonin koontipostauksessa seuraavaa (luin tuolloin toisen Canthin tuotantoon pohjaavan sarjakuvan, Välittäjä, jonka esikuvana on ollut Kauppa-Lopo): "Kuoleva lapsi onkin ainoa tuon kokoelman sarjakuva, jonka muistan, ja josta olen Goodreadsissa kommentoinut." Enkä siis lyhyessä kommentissani paljoa tuota sarjisantologiaa kehu, sillä mainitsen siinä vain, että tähän novelliin pohjaava tarina tuntui noudattavan parhaiten Canthin alkuteosta, vaikken sitä entuudestaan tuntenut. Nyt olikin siis kiinnostavaa paikata tuo aukko sivistyksestäni. Novellina Kuoleva lapsi on vain kymmenen sivua pitkä, eli sen lukaisee todella nopsaan. Sisällöltään teksti ei, kuten nimikin vihjaa, ole kuitenkaan kepeää viihdettä. 
  
- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.  (s. 46)
  
Kuoleva lapsi on seitsemänvuotias Eevi, joka sairastaa hivutustautia eli mikä ilmeisimmin googlaamisen perusteella tarkoittaa tuberkuloosia tai sitten se on vain yleisilmaus kaikille riuduttaville sairauksille. Eevi sairastui tulirokkoon ollessaan vasta kaksivuotias ja lääkäri sanoi, ettei häntä kannata hoitaa, koska kuolo tulee hänet kuitenkin pian korjaamaan. Toisin kävi ja nyt tyttöraasu on vuosien kärsimisen jälkeen viimein pääsemässä rauhaan. Hänen surkastunut kehonsa muistuttaa häntä-joka-jääköön-nimeämättä ja en tässä mene siihen kuvaukseen, millaista kehogorea Minna on kirjoittanut. Siis todellista kauhuleffamateriaalia, mutta voi, niin niin rehellistä ja uskottavaa, koska tätä tapahtui aikoinaan oikeasti ja tapahtuu edelleenkin. Samaan aikaan siis todella tuttua Minnaa, mutta myös niin odottamatonta ällöttävyydessään. Eli todellakin sisältövaroitus, jos aiot tämän novellin lukea!
  
He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. (s. 124)
  
Ystävykset on näistä kahdesta hieman pidempi novelli, mutta sekin vain 16 sivua. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Siiristä ja Sannista, jotka ovat erottamattomat. Heidän ystävyytensä saa särön, kun eräiden tanssiaisten aikaan herra Körner kiinnostuu Sannista. Siiri, joka ei koskaan halua mennä naimisiin, kokee tämän heidän ystävyytensä pettämiseksi. Lienee ylitulkintaa, mutta minulle tästä syntyi sellainen mielikuva, että Siiri ei pitänyt Sannista vain ystävänä, vaan että hänen rakkautensa on syvempää laatua. Kerrotaanhan Siirin kainostelevan toista sukupuolta ja hän suutelee Sannia pariinkin kertaan tulkintani mukaan suoraan suulle, ei poskelle. Olisikin hauskaa tietää, onko muilla lukijoilla tullut tästä LGBTIQA+ fiiliksiä. (Tässäpä oivallinen pohja Canth-fanifiktiolle: "minulla ei ole huulia enää... hän panee ne murskaksi..."!)
  
Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. -- Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. -- antanut hänelle koko sydämmensä. (s. 127-128)
  
Loppuun tuttuun tapaa muutamia poimintoja vanhoista ilmaisuista:
- "kävertyneiden ohkaisten luiden päällä"
- "oli hapiasti syönyt velliään"
- "yhdessä selvitelleet järkeään"
- kuvertti = kirjekuori
- "vilu ruumista pöyristeli"

Sisällysluettelo:
  • Lukijalle
  • Minna Maijala: Canthin kirjalliset ihmiskokeet
  • Kuoleva lapsi (1887)
  • Epäluulo (1891)
  • Lääkäri (1981-82)
  • Ystävykset (1890)
  • Agnes (1892)
  • Kauppias Roller (1887)
  • Missä onni? (1895)
  • Hullu suutari (ajoittamaton)
  • Eräänä sunnuntaina (1888)
  • Canthin tuotanto

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
  
    
Takakannesta:
Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.
  
Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.
  
Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?
  
  

Minna Canthin tuotantoa:

   
Näytelmiä:
  
Novelleja ja pienosromaaneja:
Lukemisiin: klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

perjantai 31. tammikuuta 2025

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 20 | Isaac Asimov: Teräsluolat

"– See äf ee? Mitä se tarkoittaa?

– Hiilen ja raudan kemialliset merkit, ei muuta. Ihmiselämän pohjana on hiili ja robotit taas on rakennettu raudasta. On käytännöllistä puhua C/Fe:stä tarkoittaessa kulttuuria, jossa molempien parhaat puolet yhtyvät tasaveroiselta mutta rinnakkaiselta pohjalta."
  
  
Robotti-lukuhaaste: Robotiikan kolme lakia. Klassikkohaasteen 20. kierroksen vetäjänä toimii Tuulevin lukublogi.
  
Isaac Asimovin tuotanto on aina kiinnostanut minua, osittain ehkä 2004 ilmestyneen I, Robot -elokuvankin takia. Olikin siis yllätys, kun jossain vaiheessa aloin tutkimaan tuon scifin klassikkojen kirjoittajan tuotantoa ja mikään yksittäinen kirja ei ole suoraan ollut leffan pohjalla, vaan enemminkin siihen oli poimittu ideatasolla juttuja useammasta teoksesta. Toki Asimovin tuotannossa on jopa teos nimeltään I, Robot, mutta käsittääkseni se on novellikokoelma, eikä senkään sisältö ole yhtenevä elokuva idean kanssa, vaikka sen pohjalta on kyllä kirjoitettu aikoinaan käsikirjoitus. 
  
– Meidät kaikkiko korvattaisiin toisilla? Pötyä. Niin paljon harjaantuneita ammattimiehiä ei ole olemassakaan. 
– R:iä, poliisipäällikkö tokaisi. – Niitä on olemassa. 
– Mitä? 
– R. Sammy on vain alkua. Hän juoksee asioita. -- On olemassa R:iä jotka pystyvät tekemään sinun työsi ja minun, Meidät voidaan alentaa. Älä luulekaan mitään muuta.
--
Baley kysäisi: – Milloin tällainen syrjäytteleminen oikeastaan on alkanut? 
– Sinä olet nyt hiukan naiivi, Lije. Sitä on tapahtunut koko ajan. Sitä on tapahtunut kaksikymmentäviisi vuotta, siitä lähtien kun avarauuslaiset tulivat. Sinä kyllä tiedät sen. Se alkaa vain nyt ulottua ylemmäksi, siinä kaikki. (s. 14)
  
Pähkäilin pitkään lukisinko ensimmäisen osan Robotti- vai Säätiö-sarjasta, ja päädyin lopulta valitsemaan Robotti-sarjan ensimmäisen osan, vuonna 1953 jatkokertomuksena ja 1954 kirjana ilmestyneen, 1974 suomennetun Teräsluolat, josta löytyy peräti kappaletta Oulun kirjastoista. Tässä vaikutti olevan lähimpänä yksittäisenä teoksena samaa I, Robotin kanssa, onhan tässä isona juonena murhan selvittely. Toisin sanoen tämä on scifidekkari! Päähenkilö on 44-vuotias siviilipukuinen etsivä Elijah Baley, lempinimeltään Lije. Hän saa partnerikseen Daneel Olivaw nimisen Avaruuskaupungin nimeämän henkilön. Paitsi että Daneel on robotti, ei ihminen. 
  
Baley osoitti yhtä [kuvaa] ja sanoi yllättyneenä: – Et kai tuossa ole sinä? 
R. Daneel vastasi: – En, Elijah, se on minun suunnittelijani, tohtori Sarton.
--
– Hän loi sinut omaksi kuvakseen? Baley kysyi ivallisesti, mutta hän ei saanut vastausta eikä rehellisesti puhuen oikeastaan odottanutkaan. Raamattua ei ulkomaailmoissa luettu juuri ollenkaan. (s. 93-94)
  
Kuten elokuvassakin, murhattu on ollut robotiikan asiantuntija. Hän on ulkomaailmasta, toisin sanoen toisella planeetalla asuvan ihmisyhteisön jäsen ja hienompien robottien rakentaja kuin mihin Maassa ollaan totuttu. Daneel meneekin aivan ihmisestä. Daneelin hahmossa on paljon samaa kuin I, Robotin Sonnyssa, mutta nimensä se on saanut kai toisen robotin, poliisilaitoksen "juoksupojan" Sammyn mukaan. Lije miettii usein ärtynenä, mihin robotteja edes tarvitaan, kun ihminenkin voisi tehdä samat asiat. Ja siinä missä Sonny on kuin riisipaperiin kääritty mallinukke, Daneel on niin paljon ihmismäisempi (jopa vaatteiden alta). Se voi jopa simuloida syömistä, joskin joutuu tyhjentämään ruokapussinsa pian toiminnan jälkeen, jottei alkaisi tuoksua mädäntyneeltä. 
  
Hän oli tottunut toimistossa olevan R. Sammyn kaltaisiin robotteihin. Hän oli odottanut tapaavansa olion, jonka iho olisi ollut kovaa ja kiiltävää muovia, väriltään miltei elottoman valkoista. Hän oli kuvitellut näkevänsä kasvot, joille olisi viritetty luonnoton typerän hyväntahtoinen ilme. -- R. Daneelissa ei ollut mitään sellaista. (s. 29)
  
Lije on melkoisen robottivastainen (vrt. Almost Human -tv-sarja ja Detroit Become Human -peli, kummassakin on samanhenkinen poliisihahmo), koska ne varastavat työt ihmisiltä, mutta pitkin tarinaa hän tutustuu kumppaniinsa paremmin ja alkaa ymmärtää keino-olentojakin. Ja ehkä jopa haaveilemaan paremmasta maailmasta, koska joutuu ajattelemaan itselleen tuttuja asioita selittäessään niitä Daneelille. Samaan aikaan hän syyttää robottia luojansa murhaamisesta ei vain kerran vaan peräti kahdesti. Tällainenkin kohtaus löytyy I, Robotista. Asimovin vaikutus scifikirjallisuuteen on kiistämätön, kehittihän hän robotiikan kolme lakiakin, joihin on sen jälkeen viittailtu muidenkin kirjailijoiden tuotannoissa.
  
  1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
  2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
  3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.
  
Asimovin naiskuva sen sijaan on kovin köykäinen, eikä naisia juurikaan kirjassa nähdä. Lije kuvaa kuinka Raamatun paheellisen naisen Jezebelin mukaan nimetty vaimonsa ei juurikaan ole muuttunut avioliiton aikana, mutta listaa kuitenkin kuinka tämä on nykyään pyöräkkäämpi, ryppyisempi ja hiuksetkin ovat menettäneet nuorekkuutensa. Lije kutsuu vaimoaan vauvamaiseksi, kun tämä on peloissaan, sekä käskee tätä olemaan kiltti tyttö ja rauhoittumaan. Jessien on myös meikattava itsensä edustuskuntoon, ennen kuin he pääsevät lähtemään poliisilaitokselta.
  
Hänen kosketuksessaan ja liikkeissään oli sitä herkkyyttä ja suloa, jota naiset eivät näytä menettävän edes suurimman ahdingon hetkinä. (s. 189)
  
Oikeassa elämässään kirjailija oli varsinainen käppäukko, sillä hän nautti suuresti naisten lähentelystä ja kähmimisestä. Sain kuulla tästä hänen puolestaan, kun olin puolivälissä kirjaa ja se kyllä huomattavasti hidasti kirjan etenemistä. Kieleltään teos on kuitenkin yllättävän helppolukuinen, mitä nyt välillä käytetään hieman vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita - onhan käännöskin jo yli 50 vuoden takaa. Samoin ajatonta oli erään kauppaan sijoittuvan konfliktin kuvaus, koska kyseessä on pesunkestävä Karen.
  
– Luuletteko te että minä antaisin niiden kosketella minua kylmillä rasvaisilla sormillaan? Minä luulin tänne tullessani että minua kohdellaan kuin ihmistä. Minä olen tämän kaupungin kansalainen. Minulla on oikeus vaatia, että minua palvelevat ihmiset.
--
– Jos olisitte suostunut palveltavaksi, olisitte jo ulkona. Te rettelöitte aivan turhista. Olkaapa nyt ihmisiksi.
--
– Minä olen kovaa työtä tekevä nainen ja minulla on omat oikeuteni.

Hänen suustaan valui sanoja tasaisena loputtomana virtana. (s. 35-36)
  
Parasta antia Asimovin luomassa maailmassa ovat sen yhtäaikainen tuttuus sekä ne isommat ja pienemmät asiat, jotka ovat toisin. Autojen tai muiden kulkupelien sijaan paikasta toiseen siirrytään käytännössä liukuhihnoja pitkin. Ihmiskunta on rakentanut Maahan kaupunkeja, ja sanan merkitys on aivan toinen kuin miten me sen ymmärrämme. Kaupungit ovat enemmänkin osavaltion kokoisia  massiivisia rakennelmia ja ne on katettu, mistä teoksen nimi Teräsluolat tulee. Harva tietää millaista on elää paikassa, jossa katto ei ole aina pään yllä eli voi nähdä taivaan ja tähdet sekä tuntea tuulen ihollaan. Tämä on varmasti osittain samankaltaista massojen hallintaa kuin portaat Siilossa. Ei voi haaveilla pois loppuun kulutetulta planeetalta pakenemista johonkin toiseen viidestäkymmenestä asutusta maailmasta, jos ei ole koko ajan avointa taivasta siitä kapeasta mahdollisuudesta muistuttamassa. 
  
Hän oli neljänkymmenenneljän vuoden ikään ehdittyään vain harvoin nähnyt sadetta, tai mitään muitakaan luonnonilmiöitä, jos niikseen tuli.
--
– Nykyelämän ongelmat juontuvat siitä, että me olemme irtautuneet luonnosta.
--
Maan asukasluku voisi kasvaa biljoonaan tai kahteen. Miksi ei voisi? Oli ollut aika, jolloin nykyistä kahdeksan miljardin määrää olisi pidetty mahdottomana. -- Maa olisi, ja tulisi olemaan, hiuskarvan paksuuden päässä täydellisestä katastrofista, mikäli yhteenkin koko aurinkokunnan laajuisen mekanismin osaan tulisi pienikin vika. (s. 8 ja 178-179)
  
Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, mutta tämä 300-vuotias kaupunki on vain sama vain nimen tasolla kuin se meidän tuntemamme - sen paikalla on nimittäin ollut samannimisiä kaupunkeja jo 3000 vuoden ajan. Olemme siis hyvän matkaa tulevaisuudessa. Elämä teräksen ja betonin muodostamissa onkaloissa on hyvin rajoitettua. Ruokakin koostuu enimmäkseen hiivasta, onhan ruokittavia suita jo kahdeksan miljardia (tämä määrähän meitä on oikeasti tällä hetkellä, kirjan kirjoittamisaikana vasta kolme miljardia), vaikka lisääntymistäkin kontrolloidaan. Ulkomaailmoissa ihmisillä puolestaan on ongelmana alhainen lisääntyminen, koska elinikää on keinotekoisesti muokkaamalla saatu pitenemään satoihin vuosiin. Kirjan yhteiskunta herättelee todella paljon ajatuksia myös siitä maailmasta, missä elämme nyt, niistä päätöksistä joita hallituksemme tekevät ja mihin suuntaan planeettamme asiat ovat menossa esimerkiksi ilmastollisesti sekä väestönkasvullisesti. 
  
Joskus tulisi päivä jolloin kaikista kaupunkien käytössä olevista keinoista huolimatta kalorien määrä henkilöä kohti laskisi toimeentulominimin alapuolelle.
--
Hallitus oli sanonut näitä asioita kasvukivuiksi. Hallitus oli pudistellut surullisena päätään ja vakuuttanut kaikille, että välttämättömän sopeutumiskauden jälkeen jokaiselle olisi tarjolla uusi ja parempi elämä.
--
Pelkkä asuminen nykyaikaisessa kaupungissa varmisti perustoimeentulon niillekin, jotka oli alennettu kokonaan arvottomiksi. Miten niukka tämä toimeentulo oli, sen hän tiesi liiankin hyvin. -- Silti kukaan, oli hänen asenteensa miten filosofinen tahansa, ei kyennyt tyynesti luopumaan etuoikeuksistaan kerran ne saatuaan. (s. 25, 31 ja 112-113)
  
Kirjoitustyyliltään tämä on hyvin helppo, ellei jopa köykäinen, paljoa ei tapahdu ja kuvailua on maltillisesti, mitään kovinkaan haastavia konsepteja ei esitetä robottien positroniaivojen lisäksi ja niistäkin mainitaan hyvin kepeästi ohimennen. Toisin sanoen jopa kaltaiseni humanisti pysyi hyvin kärryillä. Jos puolestaan haluaa todella haastavan scifiteoksen, silloin kannattaa lukea mieluummin vaikka Andy Weirin Operaatio Ave Maria tai Peter Wattsin Sokeanäkö, niissä on tiedejargonia riittämiin. Oli ihan viihdyttävää tutustua tähän robottiklassikkoon, vaikkei se kirjana niin kummoinen ollutkaan. Onneksi lukeminen ei kuitenkaan pakkopullaksikaan muodostunut, vaikkei tästä osasta paljoa varmaan tule mieleen jäämään. Sarjan myöhemmät osat ovat saaneet paljon kehuvampia arvioita, että ehkä joskus tulee katkettua näiden parissa, mutta se ei varmasti tule tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa. 
  
– Minä kyllä tunnen ne tyypit, joista tulee medievalisteja. He ovat pehmeää, unelmoivaa väkeä joista nykyelämä tuntuu liian raskaalta ja jotka pakenevat menneisyyden ihanteelliseen maailmaan, jota ei koskaan ole edes ollut olemassa.
--
– Ihmiset joskus erehtyvät luulemaan omia vikojaan yhteiskunnan vioiksi ja haluavat uudistaa kaupungit, koska he eivät pysty uudistamaan itseään. (s. 182-183 ja 191)

Asimovin ohjeistama lukujärjestys Robotti- ja Säätiö-sarjojen teoksille:
  1. Teräsluolat (The Caves of Steel, 1954)
  2. Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957)
  3. Aamunkoiton robotit (The Robots of Dawn, 1983)
  4. Robotit ja Imperiumi (Robots and Empire, 1985)
  5. Avaruuden merivirrat (The Currents of Space, 1952)
  6. Tähdet kuin tomua (The Stars, Like Dust, 1951)
  7. Pebble in the Sky (1950)
  8. Säätiön alkusoitto (Prelude to Foundation,1988)
  9. Kohti Säätiötä (Forward the Foundation, 1993)
  10. Säätiö (Foundation, 1951)
  11. Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire, 1952)
  12. Toinen Säätiö (Second Foundation, 1953)
  13. Säätiö veitsen terällä (Foundation´s Edge, 1982)
  14. Säätiö ja Maa (Foundation and Earth, 1986)
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
      
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
      
Arvosana:
        
Takakannesta:
Avaruuskaupungin johtava tiedemies oli murhattu. Etsivä Lije Baley ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hänen apunaan murhan tutkimuksissa olisi avaruuslainen.
  
Vielä vähemmän hän oli innostunut saadessaan tietää, että etsivä Olivaw oli robotti, ulkomuodoltaan ja toiminnoiltaan täysin ihmisen kaltainen, mutta ilman inhimillisiä puutteita. Ja nyt se oli pantu tutkimaan suunnittelijansa kuolemaa!
  
Miksi tiedemies oli murhattu? Oliko murhaaja ihminen vai robotti, avaruuslainen vai maan asukas? Vastaukset oli löydettävä nopeasti jättiläiskaupungin valtavasta teräsluolasta, sillä kysymyksessä oli enemmän kuin yhden miehen kuolema.
  
Suomentanut: Matti Kannosto, 259 sivua, Kirjayhtymä 1974
  
Alkuperäinen nimi: The Caves of Steel (1953)
  
Luettu myös täällä: Nörttitytöt, Jokken kirjanurkka
Lukemisiin: klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , ,

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 19 | Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

"Hänen suurin seikkailunsa oli vääjäämättä alkanut."
  
  
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 19, Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko 
  
Michael Ende tunnetaan parhaiten teoksestaan, joka on myös filmatisoitu, Tarina vailla loppua. Hänen tuotannossaan on toinenkin lastenkirjaklassikko, jolla on ajatuksia herättävä sanoma myös nykypäivään. Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan, on todellakin nimensä mukaisesti merkillinen tarina. Momo on koditon lapsi, joka muuttaa asumaan amfiteatterin raunioihin. Hänellä on erikoiskyky: hän osaa kuunnella ihmisiä tavalla, joka saa puhujan tajuamaan merkittäviä asioita itsestään tai ongelmasta, josta on Momolle tullut puhumaan.
  
Momo istui pitkään yksin vanhan amfiteatterin isossa pyöreässä kivikatsomossa, jonka ylle kaareutui tähtikirkas taivas. Hän kuunteli suurta hiljaisuutta. 
Silloin hän tunsi istuvansa kuin keskellä suurta korvaa, joka kuunteli tähtimaailmaa. (s. 21)
  
Lähialueiden ihmiset tottuvat pian kysymään apua Momolta asiassa kuin asiassa, vaikka Momo ei itse sanokaan yhtään mitään. Hän myös leikkii mielellään lasten kanssa, niin köyhien kuin rikkaidenkin. Aluksi kaveripiiri koostuu köyhemmistä lapsista, joille pahvilaatikosta tulee merta halkova alus, myöhemmin mukaan tulee myös lapsia, jotka tuovat mukanaan kalliita leluja, kuten kauko-ohjattavia robotteja. Lapset ihmettelevät, kuinka vähän aikaa heidän vanhemmillaan on ollut viime aikoina. Ajan ovat vieneet harmaat herrat, joista tulee mieleen Fringe-tv-sarjan Tarkkailijat (ks. kuva alla). 
  
Nämä herrat olivat pukeutuneet kiireestä kantapäähän hämähäkin seitin harmaaseen. Heidän kasvonsakin olivat kuin harmaata tuhkaa. Heillä oli knallihatut päässä ja he polttivat pieniä tuhkanvärisiä sikareita. Kaikilla oli aina kädessä lyijynharmaa asiakirjasalkku. (s. 38)
  
Nuo kaljut, muistikirjojaan selaavat herrat saavat ihmiset tekemään töitään tehokkaammin, nauttimaan vapaa-ajastaan vähemmän ja heittämään kaiken turhan pois. Lopulta kaduilla leikkivät lapsetkin viedään erityisiin lapsivarastoihin, joissa heidät opetetaan leikkimään hyödyllisesti. Tässä on kyllä hienoja teemoja nykyajan älyttömyydestä, kuinka ihmiset tekevät epämiellyttävää työtä saadakseen enemmän rahaa ja ostaakseen enemmän tarpeettomia asioita, mutta kukaan ei enää nauti työstään. 
  
– Minun on lähetettävä sinut suunnattomaan vaaraan, mestari Hora sanoi. (s. 213)
  
Momon tehtäväksi tulee pelastaa ystävänsä ja kaikki aikuiset, mutta erityisesti Gigi Turistiopas ja Beppo Kadunlakaisija harmaiden herrojen luomasta vankilasta. Siihen hän saa apua kilpikonna Kassiopeialta ja mestari Horalta. Seikkailu saa aika hurjiakin käänteitä, mutta en usko, että kovin moni nykylapsi ja -nuori enää viihtyisi tämän kirjan parissa. Tässä käytettiin myös sanoja "letukka" ja "pallinaama", joita tuskin modernista lanusta ihan heti voisi bongata. Siinä missä Tarina vailla loppua oli kirjoitettu puoliksi punaisella, puoliksi vihreällä fontilla, Momon fontin väri on tässä juhlapainoksessa luumunvioletti ja niin pieni, että se alkaa jo vaikuttaa lukumukavuuteen.
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
    
Arvosana:
        
Takakannesta:
Michael Enden saturomaani sijoittuu isoon, vanhaan kaupunkiin, joka yhä on suurkaupunki. Erääseen vanhaan, raunioituneeseen amfiteatteriin asettuu asumaan pieni tyttö, Momo. Ystävälliset naapurit auttavat tyttöä kunnostamalla asumusta ja antamalla hänelle ruokaa, Momo puolestaan on erinomainen kuuntelija, siten heille korvaamaton. Momon parhaat ystävät ovat vanha, verkkainen Beppo Kadunlakaisija ja herkästi naurava, lörpöttelevä poika Gigi Turistiopas. 
  
Kun kaupunkiin soluttautuu Aikapankin agentteja, harmaita herroja, ihmiset alkavat muuttua. He jättävät kaiken joutavalta tuntuvan puuhailun ja jutustelun, keskittyvät vain nopeaan suorittamiseen ja kuvittelevat siten säästävänsä aikaa. Momo ryhtyy taistelemaan harmaita aikarosvoja vastaan. Elämän antaja, mestari Hora, antaa hänelle ihmekukan ja oppaaksi Kassiopeia-kilpikonnan.
  
Suomentanut: Marikki Makkonen, 235 sivua, WSOY 2004 (2. painos, 1. painos 1977)
  
Alkuperäinen nimi: Momo - Die seltsame Geschichte von den Zeit-Dieben und von dem Kind, das den Menschen die gestohlene Zeit zurückbrachte (1973)
  
Kuvittanut: Michael Ende
  
Luettu myös täällä: Kallellaan kertomuksiin, Mythopoeia, Lokikirja
Lukemisiin: klo 4 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)