Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 23 | Sheridan Le Fanu: Carmilla

Hän suuteli minua hiljaa.

"Carmilla, olen varma että olet ollut rakastunut. 

Että juuri tällä hetkellä sydämessäsi on meneillään jotakin."

"En ole koskaan ollut rakastunut kehenkään, enkä rakastukaan", 

hän kuiskasi, "ellen sitten sinuun."

Kuinka kauniilta hän näyttikään kuunvalossa!

  

   

Klassikkohaasteen kierroksen 23 vetää Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius.  Puolivuosittain järjestettävän lukuhaasteen seuraavan kierroksen vetää tammikuussa Kartanon kruunaamaton lukija. Minulla oli suuresti vaikeuksia löytää tälle kierrokselle luettavaa. Kriteerit kun olivat lyhyempi teos, jonka kuitenkin pitäisi olla kiinnostava - en nimittäin ole vieläkään aivan siinä lukukunnossa kuin toivoisin. Löysin sitten joltakin vinkkilistalta tämän irlantilaisen Sheridan Le Fanun (1814-1873) kirjoittaman vain sadan sivun mittaisen vampyyriklassikon Carmilla vuodelta 1872, joka ei vaikuttanut lainkaan tutulta. 

  

Tämä käännös on vuodelta 2012 ja sen kyllä huomaa, niin sujuva lukeminen modernilla suomella on (joistakin kirjoitusvirheistä huolimatta, ja ensimmäistä kertaa missään lukemassani kirjassa oli sisällysluettelossa väärät sivunumerot). En tiennyt muuta, kuin että vampyyreistä on kyse ja pääsinkin iloisesti yllättymään, että tämä jopa Bram Stockeria erittäin todennäköisesti inspiroinut teos on kaiken lisäksi lesbiaaninen! Mikä parasta, kirjahan mahtuu siis jatko-ajalle pidennetylle Pride-lukuhaasteelleni. Tämä ilmestyi 25 vuotta ennen Draculaa, joka lienee kuuluisin vampyyritarina. Ruusunnuppuja-blogista bongasin, että "Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri." Täytynee siihenkin tutustua!

  

Hän punastui hiukan ja tuijotti kasvojani raukein, palavin silmin ja hengitti niin nopeasti että hänen pukunsa rintamus kohoili kiivaaseen tahtiin. Se oli kuin rakastajan kiihkeyttä; se sai minut nolostumaan, se oli vastenmielistä mutta silti vastustamatonta. Hekumallisin silmin hän veti minut lähelleen ja hänen kuumat huulensa vaelsivat poskeani pitkin, ja hän kuiskasi melkein nyyhkyttäen: "Sinä olet minun, ja me olemme yhtä ikuisesti." (s. 88)

  

Opin huvittavasti tätä postausta kirjoittaessani, että minulla on ollut Carmillasta yksi versio kokoelmassani jo 20 vuotta. Ostin Haudantakaisia-antologian (toim. Markku Sadelehto, suom. Osmo Saarinen 1994) kirjaston poistona siitä sivukirjastosta, jossa olin töissä lukion jälkeen. En vaan koskaan ole lukenut tai edes kunnolla selannut kyseistä kokoelmaa. Siinäkin mielessä siis hyvä, että tulin viimein tarttuneeksi tähän klassikkoon.

  

Tarina kerrotaan monen käden kautta. Kirjan lukijalle sen esittää henkilö, joka on lukenut sen tohtori Hesseliuksen esseestä (joka selvitykseni mukaan on jonkinlainen okkulttinen etsivä ja ilmeisesti esiintyy joissakin La Fenun muissakin teoksissa, joista kaiketi ei ole suomennettu muita kuin tästäkin kokoelmasta löytyvä Vihreää teetä) joka, kuten alkuperäinen kertoja eli tarinan päähenkilö Laura on jo kuollut (tapahtumien aikaan hän oli kahdenkymmen paikkeilla). Tarinasta löytyvät kaikki goottilaisen kauhun perusainekset, alkaen raunioituneesta, muratin peittämästä linnasta ja goottilaisesta arkkitehtuurista vaeltavine henkineen. 

  

Oli kiinnostavaa lukea, kuinka Le Fanu piirtää kehykset vampyyreille. Hänen kertomansa mukaan "tietyissä olosuhteissa itsemurha tuottaa vampyyrin" ja että "näihin kummituksiin usein liitetty kuolonkalpeus on pelkkää melodramaattista fiktiota. Vampyyrit ovat niin haudassaan kuin ihmisten keskuudessakin terveen ja elävän näköisiä. -- Vampyyri pitää elämäänsä yllä nukkumalla päivittäin tietyn ajan arkussaan." Myös vampyyrien teloittaminen katkaisemalla pää, työntämällä vaarna sydämeen ja lopulta polttamalla jäänteet kerrotaan tarkasti.   

"Millaista kostoa tarkoitatte?" kysyi isäni yhä hämmentyneempänä. 

"Hirviön mestaamista," kenraali vastasi punastuen rajusti ja polkaisten jalkaansa niin että että ontot rauniot kaikuivat murheellisesti. Samalla hetkellä hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä niin kuin olisi pidellyt kirvestä, ja heristi sitä raivokkaasti ilmassa. 

"Mitä!" huudahti isäni ällistyneempänä kuin koskaan. 

"Hänen päänsä katkaisemista." 

"Hänen päänsä katkaisemista!" 

"Niin, kirveellä, lapiolla tai millä tahansa joka voi leikata hänen murhanhimoisen kaulansa poikki." (s. 145)

Carmilla päätyy eräiden sattumusten myötä Lauran kotiin ja hurmaa siellä kaikki kauniilla ulkomuodollaan ja ylhäisellä perimällään, joka on kuitenkin salaisuus. Pian lähiseuduilla alkaa levitä jokin näivettävä sairaus, jonka uhriksi päätyy vain nuoria naisia. Lauran isä onkin hyvin huolissaan tyttärensä takia, koska tämäkin alkaa osoittaa sairauden merkkejä, joskin siinä missä muut ovat voipuneet muutamassa päivässä, on tytär näyttänyt sairauden riuduttamalta jo useamman viikon.

  

Lähes puolet tarinasta kerrotaan isän hyvän ystävän kokemasta suuresta menetyksestä. Kenraali on menettänyt hoidokkinsa, edesmenneen veljensä tyttären, jota piti omana lapsenaan. Hän kertoo päähenkilön isälle surullisen tarinansa, jolla on hyvin paljon yhteneväisyyttä kaikkeen siihen outoon, jota on viime aikoina tapahtunut myös Lauralle itselleen. Hieman huvittaen seurasin, kuinka hitaasti palaset hahmojen mielessä loksahtelivat paikalleen esimerkiksi eräiden nimi-anagrammien kohdalla. Ehkä ilmestymisaikana tämä oli tarkoitettu keveäksi viihteeksi vailla tarvetta Poirotmaiselle päättelykyvylle.

   

Tässä painoksessa oli myös kolme muuta vähemmän tunnettua lyhyempää novellia, Vihreää teetä (Green Tea, 1872), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851) ja Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870). Niitä en tosin jaksanut tällä kertaa lukea, sillä asuntoni ulkopuolella alkoi vähän aikaa sitten äärimmäisen kovaääninen ja hermoja raastava tieremontti, joka on verottanut niin yöunia kuin sietokykyäni. Taitaisinkin ottaa mieluummin vampyyrin vieraakseni kuin työmaan naapuriin. Olisi kyllä kiinnostavaa lukea Le Fanun novelleja laajemminkin. 

  

"Tytöt elävät tässä maailmassa kuin toukat, muuttuakseen lopulta perhosiksi kesän tullessa. Ennen sitä he ovat vain toukkia, ymmärrätkö - kukin omine taipumuksineen, välttämättömyyksineen ja rakenteineen." (s. 97)

   

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat
• Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä
• Marlen Haushofer: Seinä

 

Arvosana:

    

Takakannesta:

Irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814–1873) on yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan goottilaisten kauhu- ja mysteerikertomusten kirjoittajista. Hänen vaikutustaan voi verrata amerikkalaiseen aikalaiskirjailija Edgar Allan Poeen. Hän kirjoitti useita romaaneja ja pienoisromaaneja, mutta kenties parhaiten hänet tunnetaan novelleistaan.

  

Le Fanun kertomusten teho ei perustu shokkiefekteille, vaan pikemminkin hienovaraiselle tunnelman ja jännitteen rakentamiselle. Hänellä on tapana jättää tarinan merkittäviä yksityiskohtia avoimeksi, selittämättä. Mysteeri rakentuu monitulkintaisuudelle: oudot tapahtumat saattavat olla yliluonnollisia, mutta myös luonnollinen selitys on mahdollinen.

  

Timo Hännikäisen suomentama valikoima sisältää neljä Le Fanun pitkää novellia. Mukana on kirjailijan tunnetuin kertomus ”Carmilla”, joka on vaikuttanut suuresti myöhempään vampyyrikirjallisuuteen, kuten Bram Stokerin Draculaan, ja se on myös filmattu useasti. Tarinan tunnetuin elokuvamukaelma on Carl Theodor Dreyerin klassinen Vampyr (1932).

  

Suomentanut: Timo Hännikäinen, 204 sivua, Savukeidas 2012

  

Luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjahilla, Unelmien aika, Kirjaston kummitus, Ruusunnuppuja

  

Samankaltaista luettavaa: 

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly

Naistenviikko | Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba

"Sillä ei oo kauheesti väliä, onko vanhemmat miehiä, naisia vai mitä"

   

    

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 18.7. viettää Riikka 

  

Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjan kolmannessa osassa, Kahden isän Ebba, ollaan hieman haikeissa tunnelmissa, lukiessa nimittäin tuntui, että tämä saattoi olla viimeinen osa. Ebba kun aloittaisi seuraavana syksynä seitsemännen luokan.

  

Ebban äidin miesystävä Ilmari on muuttamassa heidän kanssaan yhteen sillä aikaa, kun Ebba on Saksassa luokkansa kanssa opintoretkellä. Äiti on lupautunut reissuun valvojaksi, mutta sairastuu ja Ilmari ilmoittautuu Miska-koiransa kanssa hänen tilalleen. Reissu on luokan viimeinen tilaisuus olla yhdessä, sillä yläasteella kaikki hajaantuvat toisiin kouluihin, Ebba, Eino ja kouluun puoli vuotta aikaisemmin tullut Sara jatkavat kuitenkin saksalais-suomalaisessa koulussa.

Isäpuoli!

Mikä isäpuoli Ilmari mulle muka on?

Haloo, äiti!

Ei Ilmarilla ole mitään tekemista isä-sanan kanssa! Ilmarihan on vaan mun äidin miesystävä.

Tosi rasittavaa, isäpuoli on älyttömän typerä sana.

Puolikas isä muka.

Ei yhtään isä, ei prosenttiakaan. (s. 16)

  

Ebba kipuilee isäpuoli-sanan kanssa ja tiuskii sen takia parhaalle ystävälleen Saralle, joka viihtyy Ebban mielestä liiankin hyvin Ilmarin ja Miskan kanssa. Riidat saadaan kuitenkin lopulta sovittua. 

  

Saralla on tosi kaunis tumma tukka, ruskeat silmät ja vaaleanruskea iho. -- Saralla on kaksi äitiä. Ne on molemmat tosi cooleja. Heta on töissä hotellin respassa ja Wilhelmiina on tulkki. -- Wilhelmiina adoptoitiin vauvana Etiopiasta, ja siltä Sara on perinyt tumman ihon.  (s. 8-9)

  

Sarja tarjoaa samaistumispintaa etekin lapsille, joiden omat tai kaverin vanhemmat ovat eronneet, mutta uskon, että näitä lukevat mielellään muutkin. Teksti on sujuvaa lasten ja varhaisteinien arjen kuvaamisessa tykkäämisineen ja älypuhelimineen, repliikit tuntuvat aidoilta puhekielisydessään. 

  

Sara vilkaisee mua ja Einoa vähän ilkikurisesti. Ärsyttävää, sillä nyt joku voi tajuta, että mä oon jotenkin ihastunut Einoon. Lopettais. Mä en oo tunnustanut Eino-ihastumista kuin Saralle, en kenellekään muulle. Kohta kaikki arvaa, varsinkin Eino, ja sitä mä en todellakaan halua. (s. 48)

  

Tässä osassa sivutaan myös ilmastonmuutosta ja ympäristön saastumista: Ebban luokka matkustaa Saksaan laivalla, jotta ilmakehään purkautuisi vähemmän hiilidioksidia ja rannalla Ebba surkuttelee niiden ihmisten tyhmyyttä, jotka heittävät muoviroskaa mereen. Ebba ja Sara ovat myös kasvissyöjiä (joskin Ebba syö kyllä voita, munia, jugurttia, jäätelöä ja juustoa). 

  

Joskus Sara tuntuu paljon aikuisemmalta kuin mä, tai se osaa esittää just oikeita kysymyksiä ja miettiä jotain pääministeri- tai pakolaisjuttuja. Mä tunnen itseni välillä aika vauvaksi. Mä näytän meidän luokan tytöistä kaikkein nuorimmalta, ja se on jotenkin rasittavaa. Mä olen ihan vauva, mulla ei ole vielä edes rintoja niinku monilla jo on. (s. 46)

   

Kuvitusta on vähän ja harvat kuvat toistuvat lukujen aluissa. En ole oikein lämmennyt tälle Marika Maijalan tyylille (etenkin kun Miska-koiralla on vain yksi silmä, mutta kuvituksessa sillä on kaksi).

   

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

Ebbasta on tosi ärsyttävää saada isäpuoli. Tunteet räiskyvät myös leirikoulussa.

  

Kuudennen luokan keväällä Ebban luokka matkustaa leirikouluun Saksaan. Äiti sairastuu eikä pääsekään mukaan valvojaksi. Ebban harmiksi Ilmari, äidin miesystävä, lupautuu tilalle. Leirikoulun jälkeen Ilmarin on tarkoitus muuttaa saman katon alle Ebban ja äidin kanssa, mistä Ebba ei pidä yhtään.

  

Ilmarin mukana leirikouluun tulee hänen bostoninterrierinsä Miska. Koira valloittaa koko luokan sydämen. Kun Ebban paras kaveri Sara lähtee riidan päätteeksi karkuteille, Miskan vainukuono osoittautuu kullanarvoiseksi.

   

103 sivua, Otava 2020

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kahden maan Ebba
• Kahden perheen Ebba

   

Ebba-sarjaa on luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Kirsti Kuronen: Merikki

Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä & Jyri Paretskoi: K15 - Lupauksia

"Aikamatkustus. Sana, jota ei ikinä - ikinä - kuule tosielämässä vakavasti lausuttuna."

     

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Oululaisen Mikko Koirasen Nauhoitettava ennen käyttöä on ehdokkaana Topelius-palkinnolle. Se on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakama palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle. Voittaja julkistetaan palkintojenjakotilaisuudessa tammikuussa. Muista ehdokkaista olen lukenut Ilkka Auerin Kymnaasin ja Sanna Iston Sirpaleen. Luettuani teoksen, kirjoitin Goodreads-arvosteluni ensimmäisiksi sanoiksi: Huh! Olipas hieno esikoinen! Ilmeisesti esivalintaraatikin on samaa mieltä. 

   

Koiranen osaa kuljettaa tarinaa koukuttavasti, juoni pysyy kasassa, vaikka aikamatkailusta onkin kyse, hahmot tuntuvat luontevilta ja lukija pääsi myös ihastelemaan loistokasta kieltä. Oulussa asuvana toki lisäkerroksen tuo kahden vuosikymmenen Oulu, jonka paikat ovat junantuomalle, vähän yli 10 vuotta täällä asuneelle yhtä aikaa tuttuja ja vieraita. Oman mausteensa antaa myös paikallinen murre, jota hahmot käyttävät. Esimerkiksi, kun pyörän kumi on tyhjentynyt, se on tussuna. 

   

Kevät oli siinä vaiheessa, ettei lumi vielä tiennyt, pitäisikö sen sulaa vai jäädä, eikä taivas osannut olla muuta kuin koko ajan pelkkää tylsää ja kalpeaa puuroa. Kun näkymään lisäsi vielä jättimäiset kahdeksankerroksiset betonipalikat, huudit olivat melkein kuin jostain yhteiskunnan hylkäämästä getosta. (s. 7)

  

16-vuotias Miro ei tiedä, kuka hänen isänsä on. Yleensä asia ei niinkään harmita, mutta tilanteissa, kun pitäisi esimerkiksi korjata pyörän kumi, niin on kieltämättä hankalaa aina löytää lähipiiristä joku aikuinen (äidin miespuolinen työkaveri, hyvän ystävän isä - mutta missä mahtanevat olla pyöränkorjaustaitoiset naiset?), jonka kanssa sen voi tehdä. 

   

Niinpä Miro päättääkin ottaa asian kunnolla esille äitinsä kanssa. Tämä kuitenkin vaikenee tapansa mukaan kuin seinä. (Siis jotain samaa kuin Jyri Paretskoin K15-sarjassa, jonka neljännen osan esittely löytyy tästä samaisesta postauksesta.) Miro saa yllättävän avuntarjouksen käydessään ruokakaupassa, kun nörtin näköinen nuorimies kertoo, että hänellä saattaisi olla keino isän selvittämiseksi.

   

Oliko tämä Heikki töissä jossain geenilabrassa tai jossain? -- Ehkä hänellä oli jokin tietokonealgortimi, joka tekee todennäköisyyslaskennan kaikkien maailman ihmisten välillä? (s. 31)

  

Heikki kertoo löytäneensä kaukosäätimen, joka muuttaa VHS-nauhalle talletetun hetken aikaikkunaksi kuvaushetkeen. Miro ei tietenkään meinaa uskoa tätä, sillä "tiedetyypit mainitsevat aina mustat aukot ja yli valonnopeuden kulkevat avaruusalukset puhuessaan aikamatkailusta, mutta tässä oli nyt käsillä muovista antiikkitekniikkaa!." Kun Miro näkee Heikin järjestämän demonstraation omin silmin, ei hän voi muuta kuin myöntää ilmiön olevan todellinen. 

  

"Mulla ei kyllä tarkkaan oo käsitystä miksi noin käy tai miten se on mahollista, mutta tällä kakella ku laittaa pyörimään suoraan VHS:lle kuvatun videon, niin siinä käy noin. -- Mulla on semmonen teoria, että VHS-nauhan kuvasignaaliin tallentuu aina myös sen kuvaushetken todellisuus tai joku vastaava." (s. 49)

   

Mietin pitkään, sopiiko tämä Scifi-lukuhaasteeseeni vai ei, mutta käytyäni muistiinpanonin lävitse, päädyin liittämään sen mukaan. Vaikka aikamatkustukselle ei annetakaan tyhjentävää selitystä (kukaan hahmoista kun ei ole ammattifyysikko), niin siinä keskustellaan paljon aikamatkailun kausaalisuudesta ja matkaamiseen käytetään teknistä laitetta. 

   

Näin ollen se eroaa vaikkapa Sanna Iston Sirpaleesta, jossa ajassa matkataan kahvikupin korvalla, ollen ennemminkin maagista realismia. Kolmas viime vuonna ilmestynyt suomalainen nuortenkirja, jossa oli aikamatkustusta on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli. Mielenkiintoinen trendi näin dystooppisen kirjallisuuden jälkimainingeissa.

   

"Mitä jos mää vaikka muuttasin siellä vahingossa jotaki?" 

"Musta tuntuu, että menneisyyttä ei voi muuttaa -- että aika on ikään ku yks ainut jana -- Eli jos sää kävisit menneisyydessä tekemässä jotaki, me eletään jo nyt semmosessa ajassa että se on jo tapahtunut, vaikka sää et oo vielä tehny sitä." (s. 53-54)

  

Miro päätyy lopulta tekemään matkan menneisyyteen ja saa tietää siellä niin äidistään kuin itsestäänkin aika paljon enemmän kuin arvasi. Kirjailijalla on erikoinen tapa kierrellä seksi-teeman ympärillä, sillä hahmo puhuu siitä ilmaisulla "olla riks raks" ja kuinka "kokematon palikka ei sopisi kokeneeseen reikään kovin hyvin". 

   

Onneksi jo osa suomalaisista kirjailijoista on tajunnut, ettei nuortenkirjassa tarvtse puhua seksistä eufemismeilla (esim. Siiri Enoranta: Tuhakuolevan kirous ja Magdalena Hai: Kolmas sisar), eikä silti lopputulos ole pornoa. Vaikka sitten välillä kuuleekin, että nuortenkirjailijaa on pyydety vähentämään seksin määrää (Helena Waris kirjamessuhaastattelussa teoksestaan Jäänvartija). 

    

Yleisilmeeltään maailma oli täällä samanlainen kuin nykyajassakin, mutta pienet ja vähän suuremmatkin yksityiskohdat yllättivät siellä täällä: ne, jotka eivät olleet vielä olemassa ja ne, jotka olivat olemassa, mutta olivat omassa ajassani purettu pois tai muutettu joksikin toiseksi. (s. 138)

  

Koirasen olisi helppo tehdä tästä sarja: Heikki olisi jokaisessa tarinassa keskushenkilö, aikamatkapalvelua tarjoava outo heppu, joka auttaisi ihmisiä selvittämään erinäisiä asioita menneisyydessä. Toki tämä toimii yksinäänkin, mutta teoksen potentiaali herätteli mielikuvitustani keksimään muitakin autettavia.

  

"Tuohan on niin kun jostain beeluokan scifi-leffasta. Back to the Futuressaki tarvi sentään auton, plutoniumia ja kaheksankytkaheksan mailia tunnissa." (s. 121)

  

Kyseinen leffa mainitaan myös teoksen ensisivujen motossakin: History is gonna change  - Marty McFly. 80-luvun klssikkoleffoista myös Blade Runner ja Mad Max vilahtavat tekstissä. Uudempia leffoja edustaa Shaun of Dead. Onneksi nykynuorison maailmaa tuodaan myös ilmi YouTuben, CS:GO:n, älypuhelinten ja älypuhelinzombien kautta, muutoin nuo populaarikulttuuriviittaukset olisivat liiaksi 90-luvulla lapsuutensa eläneen maailmaa. Koiranen onkin minua vuotta nuorempi, mikä varmasti osin selittää tätä (ja ovathan nuo esille nostetut leffat todella hyviä!). 

   

Täytyypä muistaa tämä kirjailija, josko häneltä tulisi jossain vaiheessa lisääkin teoksia. Koiranen kun on osaa käyttää sanojaan kuvaillessaan aisoita. Tässä pari mieleen erityisen vahvasti jäänyttä esimerkkiä: "Lahkeet olivat rypistyneet nilkkojen ympärille kuin löysät esinahat." ja "Hän näytti siltä kuin olisi altistunut hurjalle sähköshokkikuurille, sillä hänen heinätukkotukkansa oli käsittämättömässä pörrössä." Hän myös viittaa Yhdysvaltojen presidenttiin sekopäänä (respectit siitä). 

   

Tämä romaani on syntynyt huolesta poikien vähentyneesee lukemiseen, mutta suosittelen silti kirjaa muillekin - ainakin minulla oli mukavaa kirjan parissa. Karin Niemen luoma pelkistetty kansi sopii teokselle loistavasti. 

 

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Nauhoitettava ennen käyttöä on perusankeaan kerrostalolähiöön sijoittuva hurja ja mieltä kutkuttava tarina aikamatkailusta, sen vaaroista ja omituisuuksista sekä siitä, mitä kaikkea aika voi meille tehdä.

  

”Ehkä mää menneessä jotaki muuttasin jos voisin, mutta kannattaako nykyaikaan koskia jos se on ihan hyvä?”

  

Kaverin isän kanssa suoritetun kiusallisen pyöränkorjausoperaation jälkeen Miro Alavus, 16-vuotias yh-äidin poika, haluaa vihdoin saada selville, kuka hänen oma isänsä on. Hän kysyy asiasta äidiltään, mutta tämä menee vaikeaksi ja pitää Miroa liian nuorena ymmärtämään monimutkaista juttua. Liian nuorena? Onko isä elinkautisvanki tai edes jotain muuta kuin kolmekirjaiminen sana?

  

Myöhemmin Miron sattumalta yhyttänyt Heikki, pienen digitointipuljun pitäjä, kertoo omistavansa kaukosäätimen, jonka avulla on mahdollista päästä vanhojen kotivideoiden kuvaushetkiin. Pettyneenä äitinsä salailuun Miro päättää tarttua Heikin pähkähulluun ideaan ja matkustaa ajassa vuoteen 2002 löytääkseen isänsä, mutta menneisyydestä löytyykin jotain muuta. Jotain, mikä laittaa koko Miron elämän täysin uusiksi.

  

Mikko Koiranen (s. 1987, Oulu) on liminkalainen 3D technical artist ja kolmen pojan isä. Silloin, kun hän ei ole töissä, touhua perheen parissa tai kirjoita, hän melko todennäköisesti soittaa ukulelea. Nuorille suunnattu Nauhoitettava ennen käyttöä on hänen esikoisteoksensa.

   

260 sivua, Myllylahti 2019

 

Muualla sanottua: Kaltio, Lastenkirjahylly, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Koulukirjastonhoitajat

   

   

"- Mä oon itkeny ihan helvetin monena yönä ja miettiny, mikä mussa oikein on vikana. 

Miks mä en kelpaa? Mitä mä teen väärin? Miks mä oon tämmönen? 

Miks mä en oo ihan tavallinen niinku kaikki muut?"

   

    

Olen lukenut kaikki Jyri Paretskoin K15-nuortenkirjasarjan osat, mutta olen postannut niistä vain ensimmäisestä. En ole pitänyt kolmesta ensimmäisestä kirjasta paljoakaan, en sitten tiedä miten  isolta osin se johtuu siitä, että olen yli kolmekymppinen nainen, enkä 15 vuotias poika. Tartuin tähän neljänteen osaaan epäröiden, sillä hahmot, juoni ja huumori eivät ole vakuuttaneet minua tähän mennessä. Lupauksia kuitenkin kolahti ja toivoisinkin, että sarjan edelliset osat olisivat samalla tasolla tämän kanssa. 

   

Sarjan perusideana on siis se, että päähenkilö Roni haluaa tietää kuka hänen isänsä on, mutta äiti on aina sanonut, että kertoo tälle vasta kun poika täyttää 15. Ensimmäisen kirjan aikaan tuohon strategiseen syntymäpäivään on aikaa enää pari viikkoa. Toisessa osassa  tarinaa kerrotaan Ronin parhan ystävän Nikon silmin  ja kolmannessa ääneen pääsee luokan uusin oppilas Sara. 

  

Edellisestä osasta en muista oikeastaan mitään, ja olikin siksi haastavaa päästä alussa mukaan tapahtumiin. Muistan vain Ronin striimanneen pelaamistaan rannalla ja juoneen vahingossa Saran tekemää boolia tietämättä, että siinä on alkoholia. Ronilla on muutamia piirrteitä, jotka ovat saaneet minut epäilemään, että hänellä on lievä autismi. Hän on saanut nyt tietää, kuka on hänrn isänsä (jota en todellakaan muistanut enää) ja hän on saanut tältä sisarpuolensa pinkin mopoauton, jolla ajaa todella, todella varovaisesti.

   

- Roni, sä oot tosi hyvä ja varovainen kuljettaja ja on mahtavaa, että sä osaat kaikki mahdolliset liikennesäännöt, mutta ehkä sä voisit vähän kovempaa ajaa kuitenkin, Niko sanoi ja katsoi sivuikkunasta, kuinka heidän ohitseen rullasi loivassa alamäessä rollaattorimummo. (s. 5) 

- Nyt vaihtuu! Pidä kiinni! Roni sanoi ja painoi kaasua.- Joo, minäpä pidän, Niko sanoi huvittuneena. - Ihan päätä huimaa tää vauhti.- Niinkö? Pitäskö mun hidastaa vähän? Roni kysyi huolissaan ja vilkaisi nopeasti Nikoa.- Ei tarvii, kyllä mä kestän, Niko sanoi. (s. 8)

    

Roni ja Niko sekä molempien isät ovat viettämässä aikaa mökillä ja yllättäen Ronin isän veli poikineen tulee myös mukaan. Miesporukka jakautuu kahteen joukueeseen, nuoriso vs. vanhemmat ja  hekaivavat auton takakontista esiin värikuula-aseet. Mökkiviikonlopun aikana pojat bondaavat ja heistä paljastuu uusia puolia.

   

Tässä kirjassa palaset olivat yllättäen oikeilla kohdillaan. Tällaista kerrontaa ja hahmonrakennusta olisin toivonut sarjalta ihan alusta asti. Sivuhahmona luultavasti aikaisemminkin mainittu Juke paljastuu varsin kiinnostavaksi eikä hän olekaan vain yksiulotteinen kiusaaja vaan ihminen, jolla on täyteläinen elämä iloineen ja suruineen. 

  

Paretskoi osaa välillä yllättää sanankäytössään. Kaikki ei ole vain pieruhuumoria, vaan joukosta löytyy myös tällaisia helmiä: "Opettaja nousi pöytänsä takaa kuin feenix-lintu tuhkasta". 

  

Kun koulun kello kajautti ilmoille tutun blimblominsa, joka oli ehdollistanut oppilaat työntymään yhtenä laumana kohti ahtaita ulko-ovia. Se toi mieleen valtavan lintuparven, joka liikkuu ja toimii saumattomasti yhteistyössä, kuin yksilöiden sijaan se olisi yksi suuri organismi. (s. 17)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huumoria, suoraa puhetta ja ystävyyttä. Riemastuttavan sarjan neljäs osa.

  

Roni ei erityisesti pidä muutoksista, mutta yhtäkkiä hänen elämässään on roppakaupalla uusia asioita: pinkki mopoauto, isä ja sisaruksia.

  

Kun Ronin isä päättää järjestää äijjäilyviikonlopun tutustuakseen paremmin poikaansa, tiedossa on pieruhuumoria, värikuulasotaa ja yllättäviä keskusteluja. Lupauksia tehdään, rikotaan ja kadutaan, ja Roni saa huomata, ettei kaikki todellakaan ole aina sitä, miltä näyttää.

  

100 sivua, Otava 2018

Sarjassa ilmestyneet:

• K15
• K15 - Salaisuuksia
• K15 - Vahinkoja
• K15 - Lupauksia

Muualla sanottua: Kirjojen keskellä