Näytetään tekstit, joissa on tunniste alle 150 sivua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alle 150 sivua. Näytä kaikki tekstit

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Katri Alatalo: Kesäkuu

"– Ei pelätä kuolemaa nyt, Bao sanoi.
– Tämä yö kestää vielä sata yötä."
  
  
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru, YA-Lukuhaaste: Kesä
    
Katri Alatalon tähän hetkeen mainiosti sopiva YA Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä, jonka syksyllä kymppiluokalle menevä Juli ja ylisuorittaja Bao viettävät yhdessä haahuillen paikasta toiseen. Kaunis kansi on Karin Niemen käsialaa.
  
– Mitä tehdään, jos nähdään karhu?
Bao sävähti. – Onko sellainen oikeasti mahdollista? (s. 108)
  
Juli saapuu myöhässä ja vastentahtoisesti kesäleirille, jota hän kutsuu "epätoivoisten tapausten kerhoksi". Hän ei kuitenkaan aio jäädä homehtumaan sinne, vaan heti ensimmäisenä iltana suunnittelee pakenevansa. Harmillista kyllä ulkopaikkakuntalainen Bao huomaa hänen lähtönsä ja vaatii päästä mukaan.
  
Sen jälkeen Julista kuoriutuu autovaras, eikä 15-vuotiaana hänellä ole edes ajokorttia. Auto päätyy ojaan ja tytöt jatkavat matkaansa jalkapatikassa. Illan aikana kähvelletään myös mönkijä ja pari tölkkiä kaljaa, naku-uidaan ja päädytään lopulta metsän keskellä olevan mummonmökin pihaan.
  
– Tai kaksi koulupudokasta rämpimässä keskellä yötä mäntymetsässä menossa ei minnekään? (s. 110)
  
Odotin kirjalta aika paljon, mutta minulle tämä ei kolahtanut. Juli oli mahdottoman ärsyttävä ja Bao niin ohut hahmona, että hänestä näki suorastaan lävitse. En aivan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, miksi kirjan tarina kannatti kertoa, vaikka muutamiin lauseisiin samastuinkin. Kieli oli paikoin erikoista ja joitakin sanoja oli taivutettu toisin kuin olen tottunut näkemään, mutta oli joukossa muutamia oikein onnistuneitakin kohtia.
  
– Sellainen sosiaalisuus enemmän väsyttää kuin antaa yhtään mitään. Ensinnäkin joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ja pelaamaan jotain sosiaalista peliä. (s. 92)
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Elokuvallinen yhdenyönromaani
  
15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.
  
Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…
  
Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita.
  
Katri Alatalo on korpilahtelainen fantasiakirjailija, joka omaksi yllätyksekseen kirjoitti realistisen nuortenkirjan. Kesäkuu on hänen henkilökohtainen vastaiskunsa kaunokirjallisuuden kaupunki- ja Helsinki-keskeisyydelle.
    
144 sivua, Hertta 2024
   
Luettu myös täällä: Siniset Helmet, Kirjakaapin kummitus, Kotona kirjassa 
  
Samankaltaista luettavaa:

torstai 11. elokuuta 2022

🎮 Pelien maailmoissa 🎮

"Kaikki tekevät sitä. Olen varma, että nekin jotka eivät tee sitä haluaisivat kyllä salaa, mutta pelkäävät etteivät osaa. Joidenkin vanhemmat kieltävät tekemästä sitä. Ne ajattelevat, että se on jotenkin vahingollista, vaikka sitä on tehty läpi ihmiskunnan historian. Toiset tekevät sitä yksin, toiset yhdessä. On niitäkin, jotka eivät tee sitä juurikaan, kun toinen osa ei haluaisi edes ajatella mitään muuta.
 
Kuulun viimeiseen ryhmään. Ajattelen sitä nytkin.
 
Ja puhun tietenkin pelaamisesta. Mitä oikein kuvittelit?"
   

Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana
  
Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on niin hyvä, että viimeisen sivun jälkeen iskee kamala tyhjä olo sisimpään ja haluaisi aloittaa kirjan heti uudestaan?  Eipä moni kirja ole saanut aikaan samaa reaktiota. Sellainen tämä Annukka Salaman Ripley - Nopea yhteys nimittäin oli. 6/5 lukukokemus ja heittämällä vuoden paras kirja, en voi kuvitellakaan, että jokin kirja voisi tätä tehokkaammin koukuttaa ahmimaan sivuja ja eläytymään hahmojen maailmaan. Kiitos Annukka tästä suloisesta kolotuksesta, jonka kirjasi aiheutti - Ripley jää kirjahyllyni aarteeksi.
  
"Outoa, mutta musta tuntuu kuin me oltaisiin tunnettu paljon pidempään."
Nyökkään. "Musta tuntuu ihan samalta. On omituista, kun sellaisia ihmisiä tulee vastaan."
"Tuleehan niitä. Mutta ei musta tältä ole koskaan aiemmin tuntunut."
"Ei mustakaan." (s. 224)
  
Voisipa joku rakentaa aikakoneen, niin pääsisin lukemaan tämän uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa. Ahmin kirjaa, vaikka samaan aikaan olisin halunnut pitkittää lukukokemusta. Kerrankin kirjan kuvaus oli oikeassa, ahmittava todellakin kuvaa tätä. Ainoa syy, miksi en lukenut tätä kerralla, oli etteivät silmät jaksaneet enää nukkumaan mennessä pidemmälle ja jouduin lukemaan loppuun seuraavana päivänä. Tässä on muuten tosi kiva fontti, chatti on kirjoitettu kirjoituskonemaisella fontilla, mutta päätekstikin on hieman erikoisempi kuin kirjoista tyypillisesti löytyvät, ehkä Futuraa.
  
Avaan Steamin ja kirjaudun sisään tunnareilla, jotka olen luonut firstperson shootereiden installoimista varten. Juu, tytön nimellä ei kannata kirjautua niihin peleihin, ellei ole hinkua ryhtyä koko saaren maalitauluksi ja vittuilun kohteeksi. Ikävä piirre pelikulttuurissa, mutta osa pelaajista on oikeasti sovinistisia. (s. 129)
  
Tampereella asuva, elektroniikkapainotteisessa lukiossa opiskeleva Isla on tuntenut Damienin jo yli vuoden, mutta on pyytänyt, etteivät he kertoisi itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten missä asuvat. He chattailevat päivittäin ja pelaavat paljon yhdessä. Heillä on samanlainen maku elokuvien suhteen ja kummatkin keräilevät retropelejä ja konsoleita. Ei siis liene ihme, että kummallakin on alkanut tulla nettituttavuuden lisäksi syvempiäkin tunteita, mutta Isla, joka käyttää nickinään Ripleyta, pidättäytyy viemästä asioita pidemmälle. Kouluun tulee uutena oppilaana yksi ärsyttävä tyyppi, joka on kuitenkin aika hyvän näköinen...
  
Olen kehittänyt hänestä niin kuumia mielikuvia, ettei todellinen ihminen voisi millään vastata sellaisia. Vaikka hän ei olisi friikki pedofiili, taitaa olla parasta, ettemme tapaa silti ikinä. (s. 31)
  
Minulta kysyttiin, kun olin kehunut kirjaa, että mitkä asiat (spoilaamatta) tekivät tästä niin hyvän. Mainio ja haastava kysymys, mutta päädyin lopulta siihen, että a) pelaajamaailma kuvataan todella aidosti, b) hahmot ovat täyteläisiä ja harmaita, sillä harvaa asiaa inhoan niin paljon kuin pelkistettyä, alleviivattua mustavalkoisuutta ja c) Islan suhde pikkusiskoonsa ja isäänsä on goals, todella avointa, rakastavaa ja keskustelevaa.
  
"Onko siellä poikia?"
"On", naurahdan.
"Tykkäätkö sä pojista?"
"Joo, tytöistä myös."
"Mä tykkään pelkästään tytöistä."
"Mäkin ajattelin joskus niin. Mutta sitten muutin mieltäni, kun kasvoin."
"Mä en muuta mieltäni."
"Ei sun tarvitsekaan. Sä saat tykätä kenestä vaan", vastaan. (s. 120)
  
Hahmot eivät jättäneet hankalia asioita muhimaan, niin kuin vaikkapa jenkkilän nuortensarjoissa tapahtuu, vaan puhuivat aina vaikeatkin asiat auki. Joskus siinä menee vähän pidempään, mutta hankalia asioita ei lakaista maton alle, vaan ne selvitetään ennemmin tai myöhemmin. Islan isä oli myös aivan loistava vanhempi tyttärilleen. Kun Isla lähtee laneille, isä kysyy rennosti tarvitseeko hän kondomeita, sillä tapahtumassa on poikia. Tästä ei tullut edes vaivaantunutta oloa, tai ei ainakaan niin korvia punottavaa kuin se olisi voinut olla. 
  
"Kuule, isä -- Tää on vähän kiusallista. Mutta mä tarvitsen rahaa."
"Mihin?"
Irvistän. "Voinko jättää sanomatta?"
"Voit jättää, mutta jäät ilman rahaakin."
"Ehkäisypillereihin."
Isä jähmettyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten -- "Ok."
--
"Mitkä on pillerit?" Iris kysyy.
"ne on sellaista lääkettä, mitä tytöt syö silloin, kun ei halua saada lapsia."
Iriksen ilme venähtää. "Etkö sä halua lapsia?"
"Haluan. Mutta en vielä pitkään aikaan."
Hänen ilmeensä kirkastuu. "Onko sulla tyttöystävä?"
"Mulla on poikaystävä. Tytöt ei tarvitse keskenään sellaista raskaudenehkäisyä."
--
"Tää on vähän kiusallista, mutta mä meen huomenna terkalle. Aion hankkia e-pilleri. Mutta musta ois reilua, että sä maksaisit niistä puolet. Jos se sopii sulle."
"Öö. Mä maksan ne tietenkin kokonaan."
"Etpä maksa. Vaan maksetaan puoliksi."
"Jos sä joudut sellaisia syömään, on reilua että mä edes maksan ne. -- täytyyhän sen viedä henkistä kapasiteettia, jos joutuu pelkäämään raskaaksi tulemista. Mä haluan edes maksaa. Eikä sekään tilejä taida tasoittaa." (s. 194-195 ja 202-203)
  
Salaman kieli on aivan hurmaavaa. Hän sanoittaa auki hahmojensa tunnot, käyttää inklusiivista kieltä ja kun yksi pojista käyttäytyy huonosti, tai siis suoraan sanottuna syyllistyy seksuaaliseen häirintään, nousevat muut poikahahmot puolustamaan Islaa ja tuomitsevat törpösti toimineen käyttäytymisen. Joskus teinien seksikohtausten kuvaaminen on noloa, Salama on kuitenkin onnistunut tässäkin äärimmäisen hyvin. Nuorempana poskiani olisi saattanut lukiessa punottaa, mutta kerronnan jännite pysyy sopivalla tasolla, eikä mitään kuvata liian yksityiskohtaisesti - vain mielikuvitusta herätellen.
  
Mutta en kyllä tiedä minkä värkkien kanssa haluaisin harrastaa seksiä. Tai ei kai sillä ole väliä minkä sukupuolen, vaan kenen. (s. 14)
  
En muuttaisi tästä mitään, en lisäisi sivuja tai poistaisi edes niitä muutamia koronamainintoja, sillä tämä oli vaan niin huima reissu. On todellakin luettava tämä jossakin vaiheessa  - pian -uudelleen. Rakastin hahmoja ja samaistuin monessa kohtaa Islaan (hänkin on introvertti ja tarvitsee välillä akkujen lataamista sosialisoinnissa, lisäksi hänen äitinsä on kuollut neljä vuotta aiemmin ja minun isäni kuoli yllättäen, kun olin 14). En itse ole aivan noin syvän päädyn pelaaja, mutta tuntuipa kivalta lukea tyttönörtistä, joka pelaa monia itsellekin tärkeitä pelejä (ainakin Fallout ja Minecraft mainittiin). Puoliso puolestaan harrastaa pelistreamaamisen lisäksi myös Warhammereita, niin oli helppoa nähdä teoksen pojissa häntä. 
  
Tämä on tärkeä päivä, ja tilanne vaatii Falloutin hupparia. Se ei ole pelkkä vaate, se on kunniamerkki. Logon kantamiseen tiivistyy valtavaa ylpeyttä ja ja vaivannäköä ja kuulumista tiettyyn skeneen ja jengiin ja nih. (s. 199)
  
Jokainen luku alkaa kapealle pikselityylillä tehdyllä kuvalla, joka sopii kyseisen luvun teemoihin. Kuvittajaa ei mainita, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä tekemiä. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa jo vuosia pokkarihyllyssäni odotellut Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja. En malta odottaa, mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi. Sitä ennen lienee tyytyä Ripleyn uudelleenlukemiseen - ei sillä, että se olisi yhtään huono lohdutuspalkinto, jo tätä postausta kirjoittaessani oli ihanaa palata uudelleen tarralapuin merkittyihin kohtauksiin ja kirjan tunnelmaan. En voi kuin täydestä sydämestäni suositella kirjan lukemista! ♥
    
Nämä on jotenkin mielenkiintoisia nämä ukkelit, jotka ajattelevat, että nuoret tytöt ovat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, arvottomia hempukoita, siinä missä he itse ovat kosmoksen korkeimpia alfauroksia. Tai siis eivät he sillä tavalla yksilöinä ole kiinnostavia, mutta noin niin kuin ilmiönä.
--
En voi uskoa että jo alakouluikäiset joutuvat kokemaan misogyynistä paskaa. (s. 85-86)
    
Arvosana:
     
Takakannesta:
Ahmittava gaming-romaani.
  
"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.
  
Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen.
  
271 sivua, WSOY 2022
*****
    
"Me oltiin saavutettu jättömaan reuna. Liikenteestä humiseva silta kaartui sen yllä betonisena selkärankana. Ruskeiden lehtien ja kulottuneiden kasvituppaiden keskellä, mudankuivien vesilammikoiden ympärillä lojui jos jonkinlaisia roskia mehutölkeistä spraypulloihin."
  
     
Arvostelukappale 
  
Lukuhaasteissa: Helmet 23. Pieni kirja
  
J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä on nopealukuinen ja mukaansatempaava vampyyritarina, tasapainoinen sekoitus huumoria ja toimintaa. Luin kirjan neljässä tunnissa kotimatkalla Helsingistä Ouluun helmikuun lopulla, kun olin käynyt purkittamassa Jarmo Laitanevan hostaaman Kirja vs. leffa podcastin jakson Outolinnusta Sini Helmisen kanssa. Aivan loistavaa matkaluettavaa (joskin meinasin hukata kirjan yhdessä vaiheessa vaihdettuani paikkaa täyteen tupatussa bussissa)!
  
Mä en en huomannu Noraa heti. En tiedä miksi, koska Noraa on aika vaikea olla huomaamatta. Se on nimittäin mieltynyt šokkiväreihin tukassa ja cybergoottineonväreihin vaatteissa. (s. 14)
  
Päähenkilö on sympaattinen amista käyvä pelaajapoika, joka kohtaa sähäkän vampyyridaamin. Aleksi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta vanhemmat toivovat, että hän opiskelisi jonkin ammatin varasuunnitelmaksi. Nora tuulettaa vampyyrikuvaston aivan uudelle vuosikymmenelle! Poissa ovat kliseet ja oman aikakauden muotiin jämähtäminen. 
  
Mä olin alkanu ymmärtää, miksi Noraa kiinnosti eniten ihmiselämää simuloivat, mun mielestä tylsät pelit. Se ei voisi koskaan elää normaalia elämää, joten sille kaikki sellainen oli eskapismia. (s. 71)
  
Koronakin mainitaan, mutta yhtä huolettomasti kuin likapyykkikori. Kirjalle on tulossa jatkoakin, eli Aleksille ja Noralle ei liene tarpeen vielä sanoa jäähyväisiä. Kuulemani mukaan Kunnes tapamme taas ilmestyisi keväällä 2023. Loistavaa, että näitä napakanmittaisia, toiminnallisia ja koukuttavia nuortenkirjoja on viime vuosina ilmestynyt. Sääli, ettei Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet saanut samaa kohtelua. Olisin mielelläni lukenut senkin jatko-osan. 
  
Mummu luki mulle kymmenenvuotiaaksi asti kirjoja, joten mun sanavarasto on aika hiton laaja. Oon saanu siitä loputtomasti kuittia, mutta sitten mä päätin ownata homman ja kas, kuittailu hiipui. (s. 47)
  
Kirjassa mainitaan Houkutus (ja Noidan käsikirja!), mutta itsellä tulee mieleen enemmän Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja ja Sari Luhtasen Isadella-sarja, joissa murretaan yleisiä oletuksia vampyyreistä - "mun tietoisuuteen oli kirjoitettu uutta dataa siitä, mitä vaaroja varjoissa oikeesti saatto vaania. Jos oli vampyyreja, oliko myös ihmissusia? Oliko aaveita ja alieneita, peikkoja ja maahisia?" - sekä Helmisen pelaajapojasta kertova Kiven sisässä. Tämä on mainio lisä kotimaiseen vampyyrikaanoniin.
  
Epäilin, että olin ainoa, jolle Roope oli kertonu ees rivien välistä, ettei se ollu kiinnostunu tytöistä. Ei se ollu mitenkään erikseen painottanu olevansa kiinnostunu pojistakaan. Selvästi ihastumis- ja seurustelukuviot aiheutti sille ahdistusta, joten mä olin antanu asian olla. 
Olettamukset oli joskus ihan perseestä. (s. 45-46)
    
Arvosana:
        
Takakannesta:
Veretseisauttava jännitystarina pojasta, joka tapaa vampyyrin.
  
E-urheilijan urasta haaveilevan Aleksin jäätelöbaarireissu saa kauhistuttavan käänteen, kun naapuripöydän tyttö houkuttelee hänet syrjäiselle jättömaalle, raskaan metallioven luo. Käsittämättömillä voimilla tyttö kiskaisee Aleksin pimeyteen. Mutta päätyminen bunkkeriin nälkäisen vampyyrin kanssa on vasta alkua...
  
Vampyyrien kuolematonta lumoa hehkuva notkea fantasiajännäri pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.
  
135 sivua, Karisto 2021

torstai 4. elokuuta 2022

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa
kepeää
sotkuista
tahmeaa"

  
Arvostelukappale
  
Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.
  
Mun vanhemmat näkevät vain
tunnit        jotka istun näytön äärellä 
ne kerrat kun en mene ulos 
sen miten en                "elänyt oikeasti"
Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)
   
14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 
  
Collapse kertoo
omien pelkojen voittamisesta
ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)
  
Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 
  
Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 
  
tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa
ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan
että ehkä minussakaan
              ei ole. (s. 37)
  
Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 
  
Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?
  
152 sivua, Karisto 2022
  
*****
  
"Ranta on hiljainen ja autio.
Toisella puolella hämärää pihaa nousee
musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.
 
Jokin osa minusta rakastaa
sittenkin Suomea ja sen karuutta."
   
   
Arvostelukappale
  
Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 
  
mummolassa kello pysähtyy
aina viinimarjanmehun makuiseen
lapsuuteen (s. 30)
  
Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.
  
Samassa itkettää kaikki:
Se, että olen niin ulkopuolinen.
Se, että kukaan ei ymmärrä,
miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)
  
Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 
  
Tahtoisin repiä
särön ihooni,
jotta valo pääsisi sisälle
keventämään pimeyden painoa. (s. 52)
   
Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.
  
Lumihiutaleet leijailevat katulampun 
valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa
ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään
enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)
   
Arvosana:
        
Takakannesta:
Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?
  
107 sivua, Kvaliti 2022
  
*****
  
"Apokalyptinen aika oli alkanut."  
      
    
Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,
aina saa olla selittämässä,
mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,
Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)
  
Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 
  
Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla
ku ruumis
josta raatokärpäset jo etsiskeli 
kotia suurperheilleen. (s. 92)
  
Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.
  
Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 
  
Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 
SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 
Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.
Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 
Aurinko paloi valoverhojen takana
Ilmassa hiukkasia
Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 
Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 
Ja koko yön mä
olin valveilla ja palelin
musta peitto ympärilläni
tumma avaruustiheni
puristavaks maapallon yllä (s. 97) 
koivu kadun varressa,
oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,
päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)
  
Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 
  
Ja seuraavan yön
pyörin kuin valaansukuinen meriotus
painajaismaisissa aallokoissa
upottavissa soissa
tuntemattomilla kosteikoilla
metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi
             verta tihkuvia kukkia
--
olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN
ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)
    
Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 
  
Arvosana:
          
Takakannesta:
Ensirakkaus, koronakevät.
  
Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.
  
Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.
  
136 sivua, Otava 2021
   

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Kun pieni paikkakunta ahdistaa

"Vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,
puin sen aina jotenkin väärin päin."
  
  
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 15) Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässä 
  
Olen lukenut vuosien mittaan muutamia Mila Teräksen kirjoittamia teoksia, vielä lukiossa ollessani nuortenkirjan Tyttö tulevaisuudesta ja blogissakin käsitellyt Salainen kirjasto-sarjaan kuuluvat Noitapeili ja Kadonnut kaupunki. Olen pitänyt niistä paljon ja siksi toiveeni Amiraalin suhteen olivat odottavaiset, eikä minun tarvinnut pettyä. 
  
Se lausuu mun nimeni niin kuin se olisi harvinainen muna tai kauan kadoksissa ollut avain, matkalippu. (s. 60)
  
Päästyäni ylitse siitä, että Amiraalin päähenkilöllä on sama nimi kuin siskonpojalla, löysin näiden hienojen kansien sisästä tosi symppiksen tarinan. Niilo on nuori etsikkomatkansa alussa. Hän ei pidä macho-maskuliinisuudesta, vaan viehättyy kirpparin violeteista korkkareista. Ei Niilo vielä tiedä, onko hän poika vai tyttö vai jotain siltä väliltä tai ihan kokonaan binäärin ulkopuolelta, muutos on vasta alussa. Kameleontiksi hän ainakin itseään tituleeraa. "Miksi mun täytyisi pitää kiinni jostakin ikivanhasta roolista vain siksi, että mulla on penis?"
  
Ehkäpä häntä kuvaisikin parhaiten gender fluid, mutta pääasia on se, että Niilo saa olla Niilo, juuri sellainen kuin hän on, lokeroimaton. "Sanat voivat tukahduttaa, rajata niin paljon. -- Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma on helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin." Pienellä paikkakunnalla ei vain ole paljoa esikuvia tai vertaistukea. Monissa lukemissani arvosteluissa Niiloa kuvattiin transsukupuoliseksi, mutta minusta se ei ole kirjan kertoma tarina. "Miksi ihmisessä tärkeää olisi jokin määrätty sukupuoli? Jos mussa on naisellisia piirteitä, niin miksi niitä pitäisi peitellä?"
  
Feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole toistensa vastakohtia. -- Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vapyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy. (s. 118)
  
Äiti ja isä eivät juurikaan ole kuvioissa mukana, isä asuu uuden vaimonsa kanssa Espanjassa, isän vanhemmat ovat Niilon kasvattaneet. Sukupolvien erot aiheuttavat pientä kolahtelua (ukin ensirekatio Niilon pukeutumiskokeiluihin on tuomio huomiohakuisuudesta ja mumma voivottelee, mitä on tehnyt väärin kasvatuksessa), mutta onneksi kaikenikäiset voivat oppia uutta ja ymmärtämään myös kirjavampaa sukupuolen ilmaisua. Niilon mumma toi mieleen oman jo edesnmenneen mummoni - kumpikin nimittäin on antanut lapsenlapselleen lukuisia kirjoja lahjaksi.
  
Kellarissa tuoksuu maalta ja unohdetuilta esineiltä. -- lasikannen alla -- perhosia.  -- amiraali, ritariperhonen, nokkosperhonen. -- Äkkiä musta tuntuu siltä kuin mä lukisin jotakin pyhää kirjoitusta tai vanhaa kansanloitsua. (s. 7)
  
Ukki on nuorempana harrastanut perhosia ja löytäessään ullakolta hänen vanhan kokoelmansa, Niiloakin alkavat nuo värikkäät olennot kiinnostaa. Kirjassa onkin paljon perhosvertauksia muodonmuutoksesta. "Toukkaa katsellessani mä ajattelen hiljaisuutta ja odottamista. Sitä, millaista on viipyä katseilta piilossa omassa maailmankaikkeudessaan, avaruutensa haarautuvissa oksistoissa. Odottaa, kunnes koteloaika on päättynyt -- kunnes kaikki on valmista." Eräs uhanalainen perhonen innoittaa myös Niiloa ystävineen yrittämään estää uuden parkkipaikan rakentamisen. Ilmastonmuutoksestakin puhutaan tavalla, joka kolahtaa kovaa tämän kesän helteiden jälkeen.
  
Kaikki on sesahtunutta, aurinko kiehuu kuumana ja kuivantuoksuisena. Mä mietin, eivätkö jakkupukutyypit huomaa, mihin suuntaan asiat ovat menossa. 
Eikö tämä jatkuva helle tee niitä levottomiksi, muistuta, että auringon nyrkki on paljon voimakkaampi kuin meidän elämämme? (s. 13)

Ajattelen joukkosukupuuttoa, sitä kuinka olemme astumassa jonkin rajan yli, jonka jälkeen valtavasti lajeja katoaa eikä palaa enää koskaan takaisin. (s. 62) 

En tiedä, haluanko ikinä omia lapsia tällaiseen maailmaan. -- ärsyttää se, että luonnon suojelemiseksi tehdään niin vähän. (s. 137) 

  
Ei Niilon elämä kuitenkaan pelkkää glitteriä ole. Häntä on kiusattu koulussa erilaisuuden takia, koska leikki mieluummin tyttöjen kanssa. Tyttöjen maailmassa tunteet ja pehmeys olivat sallittuja. Lopulta Niilo pakotti itsensä sellaisen pojan muottiin, joka koulussa hyväksyttiin, vaikka se ei tuntunutkaan omalta. Hän harmittelee, kuinka pojilla ja miehillä on käytettävissään niin suppea väripaletti, puketua täytyy "varovasti kuin varislauma". Miksi housut ovat sallittu kaikille, mutta hametta ei? (Puolisoni puolestaan mietti viimeksi tänään, että hänen pitäisi hankkia kiltti.) Onneksi lukiossa oman persoonan esiintuominen on vapaampaa. 
  
Yksi hänen ystävistään on vakavasti masentunut, vaikka asiaa ei suoraan sanallistetakaan. Olisin kyllä mielelläni nähnyt heidän suhdettaan enemmänkin, sillä siihen tuntui sekoittuvat kaveruuden lisäksi myös muitakin tunteita. Mutta tulevaisuus on keskeneräistä. Niilolla on myös pientä säätöä yhden tytön kanssa. Tämä on töissä kahviossa ja Niilo ostaa päivittäin korvapuustin, kun ei saa sanottua muuta. Homma kuitenkin kuivahtaa kasaan melko huomaamattomasti.
  
Internetin jumalat tietävät,
että on olemassa sukupuoli-identiteetti,
joka ei ole nainen tai mies.
Se ei osu kumpaankaan kahdesta navasta,
vaan jää jonnekin niiden väliin tai kokonaan niiden ulkopuolelle.
Lyhyesti: ei ole pakko ahtautua mihinkään muottiin. (s. 131)
  
Teräksen kieli on ihanan runollista ja hänen hahmonsa käyttävät aistejaan vahvasti. Kerrotaan usein paitsi mille asiat näyttävät, myös mille ne tuntuvat, tuoksuvat, kuulostavat ja maistuvat. Omia suosikki-ilmaisujani ovat mm. "vuodeosasto on unohdettujuen ihmisten museo", "helle loikkaa ikkunoista sisään kuin kultainen kissaeläin", "renkaiden kehräys asvaltilla", "silmät kimaltavat kuin tuntemattomat kuoriaiset" ja "maalaan kasvojani esiin niin kuin kuorisin tuntematonta, loistavaa hedelmää".
  
Nahistuneet teepussit (vaikka hurmaavan sääntöjä kaihtava ilmaisu onkin) menevät kuitenkin eltaantuneen teen (Suojaan metsän siimekseen) ja muutoinkin liian nopeasti pilaantuvien ruoka-aineiden jatkumoon (Lintuhäkki). 
  
Peilikuvani on vieras,
heijastukseni
tuskin edes kuuluu mulle. 
Sillä olen tuhat
kaleidoskoopin hailahdusta,
monta ihmeellistä kulmaa. (s. 30)
  
Kerronnan ohessa on myös Niilon kirjoittamia runoja. Hän kantaa mukanaan muistikirjaa, johon kirjoittaminen antaa paikan hengittää, aivan niin kuin metsäkin. Yhdessä runossaan Niilo puhuu siitä, kuinka ei ole miehekästä lähettää kenellekään ällösöpöjä tarroja viesteissä. Oma puolisoni ei kauheasti välitä siitä, millainen hänen yhteiskunnan mukaan pitäisi olla vaan tekee niin kuin haluaa. Lähettää jopa niitä söpöjä tarroja. 
  
Niilo on enimmäkseen ihan ok omasta itsestään, vaikka ei vielä ole löytänyt oikeita sanoja, eikä ole varma tarvitseekokaan. Hän haluaa tullä nähdyksi, mutta ei analysoiduksi dignoosiksi tai tapaukseksi. Alun epävarmuuden jäkeen hän huomaa nauttivansa kokeiluista erilaisten vaatteiden, kynsilakkavärien ja meikkaamisen kanssa. "- Muakin on aina pidetty poikana -- - Mutta se ei koskaan tuntunut oikealta... niin kuin ei kyllä tyttönäkään oleminen."
  
Kirjan suurin hienous onkin siinä, että se esittelee erilaisen maskuliinisuuden mallin olematta kuitenkaan liian kliseinen tai pelkkää kipuilua. "Olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon." -- "Asiat eivät muutu, jos pysytään hiljaa." Yhdessä riemastuttavimmista kohtauksista Niilon on mennyt siivouskomeroon kirjoittamaan, kun hänen työkumppaninsa Sinikka löytää hänet ja sanoo: "- Tiedätkö muuten, että meidän työyhteisössämme kenenkään ei tarvitse olla kaapissa?" Sinikka on ihastuttava hahmo!
  
Tässä mä olen.
Tämä on mun juttuni. (s. 66) 
Kun ihminen uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää sismpänsä, se on kaunis. Se loistaa sisältäpäin. (s. 69) 
Mä en välitä enää hittojakaan siitä, mitä maailma ajattelee musta,
sillä mä olen syntynyt tällaiseksi:
mä olen runoilija,
mä olen villi
ja kysymysmerkeistä kuorittu sydän
--
mä olen yksinkertaisesti mä.
(s. 142)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Miksi aina pitäisi valita, onko poika vai tyttö?
  
Niilon miehisyyden päällä on aina ollut vähintäänkin ripaus glitteriä. Kun lapsuuden suojaava kotelo murtuu, 17-vuotiaalla vastassa ovat kysymykset: Kuka mä olen? Mistä mä pidän?
  
Tuppukylässä jokaisen pitää mahtua tiukasti omaan lokeroonsa. Olla joko-tai, ei missään tapauksessa sekä-että. Mutta miksi ei voisi valita kaikkea: parransänkeä ja satiinihametta, tyttöjä ja poikia, haurasta ja vahvaa? On onneksi ihmisiä, joille Niilo voi näyttää sisimpänsä loisteen.
  
Vahva ja ilmava romaani liukenevista sukupuolirajoista.

172 sivua, Otava 2020
  
  
Samankaltaista luettavaa: Salla Simukka: Lukitut, Marja Aho: Puunhalaaja, Sini Helminen: Hurme, Jessica Schiefauer: Pojat, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Riina Mattila: Järistyksiä
   
  
"Maailma on aina rakennettu enemmistön ehdoilla, enemmistön muotoiseksi, 
enemmistön tarpeita vastaamaan. Jos kuuluu vähemmistöön, 
joutuu aina taipumaan vähän enemmän, tekemään vähän enemmän töitä, 
sietämään vähän enemmän kysymyksiä ja tuijostusta ja huutelua ja sitä, 
että elämä on jatkuvasti vähän hankalampaa."
    
  
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 11) Kirja kertoo köyhyydestä
  
Amiraalin kirjalliseksi kumppaniksi sopii hyvin Salla Simukan uusin kääntöromaani Matalapaine/Korkeapaine, joka kannattaa lukea siinä järjestyksessä kuin sen nimi ohjaa. Kansien väliin mahtuu yksi kesä, kaksi tytöä ja kokoelma kohtaamisia. 
  
Muratti on vallannut seinästä niin ison osan, että sen alta on paikoin vaikea erottaa talon vaaleaa kivirappausta. (s. 43)
   
Matalapaine-puolella päästään seuraamaan Varpun viimeistä kesää pienellä paikkakunnalla, ennen lukiota. Hän ei kaipaa mitään muuta kuin pois tutuista, ahdistavista ympyröistä. Sitten Saga, koulun suosituin tyttö, tulee ja suutelee häntä yllättäen. Kumpikaan ei halua juhlia peruskoulun päättymistä, mutta hyvin eri syistä. Sagan tarina avautuu Korkeapaine-puolella. Se ei kerro kaikista tapahtumista toista näkökulmaa, vaan on enemmän montaasi koko kesän tunteista ja tapahtumista.
  
Kun olen poissa, kun olen vapaa, aion leikkiä kenen kanssa tahdon. -- Kun voin aloittaa uudestaan, uutena. (s. 11 ja 14)
  
Varpu asuu kaksin äitinsä kanssa. Isä on mennyt uudelleen naimisiin ja asuu nyt Islannissa. Äiti ei ole alkoholisti, mutta ostaa toisinaan viinipullon viikonlopuksi, vaikka raha on tiukilla. "Olemme aina eläneet tili vähän miinuksella." Varpu ei kehtaa kerätä pulloja ja tölkkejä sivutoenestinä, sillä pelkää jonkun luulevan niiden olevan äidin. Varpu ei saanut kesätöitä ja kipuilee sen kanssa, kuinka kustantaa lukiokirjat ja asumisen syksyllä.
  
Sitten aloin etsiä kirjoja ja sarjakuvia -- Eniten pidin sellaisista, jotka sijoittuivat johonkin toiseen todellisuuteen tai historiaan. Ritareita ja linnanneitoja. Haltioita ja metsänhenkiä. Prinsessoja. Avaruusaluksen matkustajia. Merenneitoja. 
Mieluiten niin, että päähenkilöt olivat molemmat tyttöjä tai naisia. Siitä minä ehkä vähitellen tiesin, etten ole hetero. (s. 21)
  
Varpun ja Sagan kohtaamiset eivät juurikaan sisällä dialogia, vaan nuoret keskittyvät fyysisyyteen. Kosketukseen, suudelmiin, seksiin. Varpun haaveissa jonkun kanssa oleminen tarkoittaisi tuntikausia keskisteluja. "Ei ole olemassa mitään "meitä". On vain Varpu. Ja on vain Saga. Kaksi maailmaa, jotka eivät oikeasti kohtaa. Sinä ja minä pidämme toisiamme kädestä välitilassa, vaihtoehtotodellisuudessa, kuilussa, joka on mahdollisen ja mahdottoman välissä." Varpu ei usko lokerointiin. Mitä tarkoittaa olla "sellainen"? Miksi pitäisi määritellä jotkin rajat? Hänellä on sateenkaaripinssi "juuri siksi, että siinä on kaikki värit. Minun ei tarvitse valita vain yhtä."
    
Otat minua kädestä ja vedät pienelle polulle, joka johtaa metsikön halki. En tälläkään kertaa vastustele. Olen utelias. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa. Polku. Sinä. Tämä kaikki. (s. 34)
  
Teoksen tekstin on todella ilmavaa ja nopealukuista. Silti kummallakin nuorella on omat surunsa, ahdistuksensa, ilonsa ja kaipuunsa. Aluksi luulin, että Varpun puoli olisi kahdesta se raskaampi, mutta pidin tavallaan enemmän siitä, että Sagallakaan ei ole niin pintaliitävä ja huoleton elämä, vaikka hän yrittää pitää yllä sellaista fasaadia.
  
En pysty olemaan kotona pitkiä aikoja. 
En äidin kanssa, joka ei päiväkausiin käy missään eikä nouse sohvalta kuin syömään ja vessaan.
--
asunossa, josta loppuu happi ja jossa hiljaisuus saa seinät painumaan kasaan. (s. 28)
  
Matalapaine/Korkeapaine on sateenharmaa ja melankolinen tuokiokuva kahdesta nuoresta, joiden elämät ovat vasta aivan alussa. Joiden kesän ainoat hyvät hetket tapahtuvat heidän ollessaan yhdessä. Jääkin lukijalle pohdittavaksi, kuinka heidän tarinansa jatkuvat. Oliko kyseessä vain nopea vierailu toistensa elämissä, vai jatkuuko yhteinen taival senkin jälkeen, kun kummankin puolen viimeiset sanat loppuvat kirjan keskellä.
  
Sinä sanot:
Mä en ole kiinnostunut tytöistä. 
Sinä sanot:
Mä en ole osa jotain vitun sateenkaarta. 
Sinä sanot:
Mä en käy missään Pride-marsseilla ja ole poliittinen ja aktiivinen. 
-- 
Sinä sanot:
Tämä on yksi kesä. Vain yksi kesä. (s. 51)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.
  
Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.
  
Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.
  
Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.
  
Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?
  
Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti.
  
144 sivua, Tammi 2021
  
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakaapin avain
  
Samankaltaista luettavaa: Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa, Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Kauhua kakaroille

“Ihmeellinen elämä voi tehdä jostakusta kammottava.
Se panee unohtamaan, että maailmassa on ihmisiä, joilla on ongelmia.
Silloin ei oikein osaa välittää eikä huolehtia toisista.”

 

 
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
 
Jack Meggitt-Phillipsin Hirviö ja Helmikki kertoo orvosta Helmikistä ja 512-vuotiaasta Ebenezer Pinsetistä. Ebenezerin pitkän iän salaisuus on hänen talonsa ylimmässä kerroksessa asuva hirviö, joka oksentaa hänelle mitä ikinä toivookaan vastalahjaksi siitä, että saa syödäkseen mitä erikoisempia asioita. - “ei ollut sellaista esinettä, jota hirviö ei olisi pystynyt loihtimaan Ebenezerille”. Hänestä oli ihanaa omistaa sellaisia asioita, joita toiset himoitsivat, vaikka ne olivat hänelle melko samantekeviä.
 
Hirviö oli iso harmaa klöntti, jossa oli kolme mustaa silmää, kaksi mustaa kieltä ja suuri, kuolaa valuva suu. Sillä oli pikkuiset kädet ja pikkuiset jalat. (s. 12)
 
Kun hirviö ilmoittaa haluavansa syödä lapsen muutamaa päivää ennen Ebenezerin syntymäpäiviä ja seuraavaa elämää pidentävää tinktuura-annosta, vastustaa Ebenezer ensimmäistä kertaa hirviön pyyntöä. Pian hän kuitenkin jahtaa lapsia eläintarhassa, kunnes saa porttikiellon, sillä oma elämä on kaikkein tärkein Ebenezerille. Lintukauppias kertoo hänelle lopulta, että lapsia saa helposti orpokodista.
 
Orpokoti oli ruma talonrähjä. Ikkunoissa oli säröjä, ja seinämaali hilseili. Portin vieruskyltissä luki: “HERRASKAISTEN MIEKKOSTEN JA NEITOSTEN KASVATTAMO”.
--
“Kuten voitte nähdä, pidän tiukasti huolta tästä paikasta”, neiti sanoi johtaessaan vieraansa sisälle taloon. “Uskon lujasti, että on mahdotonta kasvattaa hyvin käyttäytyviä poikia ja kilttejä pikkutyttöjä, jollei ympäristö ole siisti ja puhdas.” (s. 39-41)
   
Ebenezer haluaa kaikkein pahatapaisimman lapsen, sillä kovasta ulkokuorestaan huolimatta, on lapsen syöttäminen kuitenkin vähän isompi pyyntö kuin maailman viimeinen Dodo, pala Titanicia tai edes oma kissa. Helmikki on keppostelija, joka ei halua pukeutua mekkoihin tai käyttäytyä “hienon naisen tapaan”, eli täydellinen uhri.
  
Neiti Sähikäs lopetteli parhaillaan jokapäiväistä “herraskaisen neitokaisen hymy” -oppituntiaan. Hän oli järjestänyt kaikki tytöt riviin pihalle ja komensi heitä levittämään naamalleen tekohymyn.
--
“Mutta kun naamaan pippaa”, Anu sanoi.
--
“Se ei ole mikään selitys. Kipu on välttämätöntä, jotta tulee hienoksi naiseksi! -- Ette voi lopettaa, ennen kuin ikenistä vuotaa veri”, neiti Sähikäs sanoi. (s. 105-106)
 
Helmikki on kuitenkin hirviön mielestä liian laiha ja Ebenezerin on lihotettava tätä ennen kuin hirviö voi syödä hänet. Viettäessään seuraavat, välillä tuskallisen pitkät kolme päivää tytön kanssa alkaa Ebenezerille valkenee, ettei olekaan niin kivaa olla pahis.
 
Voi olla keljun järkyttävää todeta, että on käyttäytynyt huonosti. Tuntemus ei juurikaan poikkea siitä, jonka kokee katsoessaan peiliin ja havaitessaan, että leoparditäpläiset kokotrikoot, joita on kaiken päivää käyttänyt, eivät olekaan pukevat. (s. 181-182)
 
Roald Dahlin ja David Walliamsin jalanjäljissä kulkeva kirja kertoo ystävyydestä ja siitä, kuinka voi opetella olemaan kiltti. Tämä sopinee parhaiten 10-vuotiaasta eteenpäin. Meno on paikoin aika hurjaa, eli ihan pienimmille ja herkimmille en suosittelisi.
 

 
Arvosana:


Takakannesta:
Brittiläistä mustaa huumoria parhaimmillaan!
  
Hirviö ja Helmikki aloittaa karmivan hauskan sarjan kaiken ahmivasta hirviöstä ja Helmikki-tytöstä, johon ei mokoma otus tee vaikutusta.
  
511-vuotiaan Ebenezer Pinsetin ullakolla asuu hirviö, joka vaatii ruoakseen kaikkea mahdollista kaktuksista kotikissaan ja toimittaa vastineeksi Ebenezerille nuoruuseliksiiriä. Yhtenä päivänä hirviö kääntää nälkäisen katseensa Helmikin puoleen, mutta tyttö onkin pippurinen tapaus…
  
Hirviö ja Helmikki on herkullinen yhdistelmä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-, Itse ilkimys- ja Pieni kauhukauppa -elokuvien henkeä. Warner Bros on ostanut kirjan elokuvaoikeudet ja hankkeeseen on kiinnitetty Harry Potter -elokuvien tuottaja David Heyman.
 
Suomentanut: Marja Helanen, 249 sivua, WSOY 2021
 
Alkuperäinen nimi: The Beast and the Bethany (2020)
 
Kuvittanut: Isabelle Follath
 
Luettu myös täällä: Lukuhirmu Hertan lukuvinkit, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä
 
Samankaltaista luettavaa: Lemony Snicket: Surkeiden sattumusten sarja, Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan, Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
 
*****
 
“Tää on niin näitä maailmanlopun juttuja - vitsi, ikinä ei tiedä, mitä on tulossa!”
 

  
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan
 
Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama Maailman viimeiset tyypit on edennyt jo viidenteen osaansa Keskiyön miekka. Tämä sarja vain paranee kirja kirjalta. Tässä osassa yhdistellään aiempien osien irrallisia juonenhäntiä yhteen. Brallierilla on todella letkeä, humoristinen ja runsas kieli, jota Ulla Selkälä kääntää onnistuneesti suomeksi.
 
“Meidän hirviökamuilla on herkkä… öö… herkkä, tota… mikä se nyt-?” 
“Herkkä vatsa?”, Quint ehdottaa. 
“Ei. Ei vatsa. Herkkä, mmh - herkkä liipasinsormi! Sehän se oli!”
“Ne kyllä käyttää enimmäkseen miekkoja ja kirveitä”, June suhahtaa.“Miekoissa ja kirveissä ei ole liipaisimia.”
“Okei! Herkkä kirvessormi sitten!” (s. 30-31)
 
Jack, maailmanlopun toimintasankari, pääsee nyt tositoimiin Sipojaksi nimetyn miekkansa kanssa. Hänen on tehtävä merkittävä valinta, joka vaikuttaa maailman kohtaloon. samaan aikaan hä kuitenkin on huolissaan Dirkistä, joka edellisessä kirjassa oli vähällä muuttua zombiksi. Tämä vaikuttaa masentuneelta, niinpä Jack päättää järjestää jäbän piristämiseksi IRL Battle Royale-pelin, jossa heilutellaan eeppisiä lima-aseita.
 
Tieto siitä, että tavallaan tää voima on AVAIN maailman PELASTUMISEEN ja tästä riippuu koko maapallon tulevaisuus. Koko maapallon kohtalo on MUN näpeissä.Se on iso urakka yhdelle skidille! Mieti nyt, miten yksi ihminen muka pystyy suojelemaan kaikkea ja kaikkia? 
Se on epistä! JÄRJETÖNTÄ! Tehtävän ylivoimaisuus käy yli voimien. (s. 79)
  
Nörtin sydämeni sykähtelee näitä kirjoja lukiessani, ne ovat nimittäin täynnä bongattavia viittauksia populaarikultuuriin, etenkin nyökkäykset Star Warsin ja Ghostbustersin suuntaan kolahtavat tällaiseen 1980-luvulla syntyneeseen.
 
“Minun maailmassani ei ole ystäviä. Ei perhettä. Useimmat meistä ovat sotureita. -- Se, että tuntee vahvoja tunteita toista olentoa kohtaan - se on harvinaista. Kyse ei ole siitä, ettemme kykenisi sellaiseen - siitä vain ei ole mitään hyötyä. Jos jostain ei ole hyötyä, miksi sitä silloin tekisi?” (s. 145-146)
   
Opitaan, että edellisessä osassa tavattu yksinään asuva Mörkki on naispuolinen hirviö, tällainen jaottelu kun käännöksissä usein katoaa (kiitos suomen kielen sukupuolineutraalin hän-pronominin) sekä syy sille, miksi hän on päättänyt eristäytyä muista.
 
“Veskissä tapahtuu mun parhaat lukuelämykset, mutta ajattelu vaatii täysin erilaista ilmapiiriä.” (s. 99)
 
Lokakuussa ilmestyy Junen seikkailu -välikirja.
 

 
Arvosana:

  
Takakannesta:
Täydellistä luettavaa Neropatin lukijoille!
 
Jack kamuineen on selvinnyt ensimmäisestä maailmanlopun talvesta, kun jälleen uusi käsittämätön pahis yrittää nujertaa heidät. Sopii yrittää – tämä jengi ei anna periksi, kun vanhoista aseista löytyy uusia ilmiömäisiä ominaisuuksia.
 
”Riemukasta adhd-zombirymistelyä kera kuvien” @pahanukke
 
Suomentanut: Ulla Selkälä, 289 sivua, WSOY 2021
 
Alkuperäinen nimi: The last Kids on earth and the Midnight Blade (2019)
 
Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

 
*****
 
“Aika sykkii ja pimeys vaeltaa sisään.”

 


Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: Kirjan on kirjoittanut opettaja
 
Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin sarjistyyliin kuvittama Loitsusauva aloittaa Pax-sarjan. Ruotsiksi sarja on ilmestynyt jo 2014 ja suomeksi vasta nyt, kirjoja tosin on tulossa nopeaan tahtiin, sillä seuraava osa ilmestyy jo toukokuussa ja kolmas syksyllä.
 
Kaikki aikuiset aina sanoivat, että heidän äitinsä oli sairas. Sairaus sai hänet juomaan itsensä humalaan. Ja joskus vain katoamaan ja jättämään heidät yksin. (s. 16)
 
Veljekset Viggo ja Alrik muuttavat uuteen sijaiskotiin. Heidän äidillään on alkoholiongelma, eikä voi asua heidän kanssaan. Poikia on odotettu saapuvaksi, sillä maagisen kirjaston vartijat, iäkkäät Estrid ja Magnar ovat saaneet vihjeen ennuskorteilta kahden soturin tulosta. Pojat heitetäänkin heti tulikokeeseen.
 
Möykky päästi äänen, jollaista pojat eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Se oli kuin sähinää tai narinaa. Se naksahteli ja rahisi. Se kuulosti kieleltä, oudolta ja jonkin muun kuin ihmisen luomalta kieleltä. (s. 59)
 
Pojat joutuvat taistelemaan paitsi varjo-olentoa myös uuden koulun asenteita vastaan. Koulupihan kingi Simon ottaa Viggon heti silmätikukseen. Haukkuu tätä jopa “hintiksi”, koska hänellä on veljeltään saama korpinsiipiriipus kaulassaan. Simonin isä on yksi koulun opettajista, eikä pysty uskomaan poikansa olevan kiusaaja (itsekin koulukiusattuna voin sanoa, että tämä on aivan liian tuttua ja toivoisin asian joskus muuttuvan parempaan).
 
Viggo katsoi alas kaulassaan olevaan nahkanauhaan. Siinä roikkui mustasta metallista tehty korpinsiipi. Siiven kärki oli alaspäin niin, että se näytti V-kirjaimelta. Alrik oli antanut sen hänelle. Alrikilla itsellään oli lähes samanlainen, paitsi että se näytti A-kirjaimelta. Alrik oli sanonut, että korpinsiivet toisivat onnea. (s. 26)
 
Alrikin ja Viggon elämä on saanut haastavan alun, mutta jospa Laylahin ja Andersin kanssa eläminen auttaisi vakaudellaan. Laylah on tosin alkanut käyttäytymään oudosti ja puhuu, että pojat pitäisi lähettää pois... Onneksi Estrid ja Magnar auttavat ja luultavasti tulevissa osissa kouluttavat nuoria sotureita selviytymään yliluonnollisista kohtaamisista.
 
– Tämä kirjasto on vanha, kukaan ei tiedä kuinka vanha, hän sanoi. - Aikoinaan tässä yläpuolella sijaitsi luostari. Sen nimi oli Pax Mariae, joka tarkoittaa marian rauhaa. Siksi kaupungin nimi on Mariefred. Siihen aikaan munkit vartioivat kirjastoa, mutta se oli ollut olemassa jo paljon ennen heitä. (s. 75-76)
 
Pidin Alrikista Viggoa enemmän, vanhempi veli nimittäin pitää koirista, suojelee pikkuveljeään ja on harkitsevainen, nuoremman töhöttäessä pää kolmantena jalkana ja näpistellen kaikkea mahdollista.
 
– Tiedäthän, millaisia pikkuveljet ovat, Alrik sanoi. - Ne ovat pieniä, haisevia ja sairaan ärsyttäviä. Suunnilleen niin kuin finni takapuolessa, paitsi ettei veljestä pääse koskaan eroon. (s. 19)
 
Sarjakuvasivuilla maustettu nuortenkirja on lyhkäinen ja jää kiinnostavaan cliffhangeriin. Tällainen on hyvä tekniikka saada vähän lukevakin kokemaan onnistumisen hetkiä kirjan parissa. Enemmän lukevalle tällainen maistiainen voi olla turhauttavakin, kun seuraavaa osaa ei ole vielä saatavana.
 
Viggo ei uskonut kummitukseen ja sellaisiin. Ei ainakaan kovin usein. Tässä kuitenkin seisoi nyt aikuinen ihminen puhumassa ihmissusista ja aaveista, niin kuin olisi itsestään selvää, että niitä oli olemassa. (s. 87)
 
Sopii hyvin 11-vuotiaasta eteenpäin, mutta kaikkein herkimmille en suosittelisi. Kirjassa on värikästä kielenkäyttöä ja pari raakaaa kohtaa, joista on tehty myös piirrokset. Kirja esimerkiksi alkaa pikkupirun sanoilla: “– Kuolkaa kaikki!” Pian tämän jälkeen Estrid rusauttaa otuksen niskat nurin.
 
Sarjan toinen osa Tuonenkoira ilmestyy toukokuussa ja kolmas osa Ihtiriekko lokakuussa.
 
– Mariefred on taianomainen paikka. Ajatelkaa kaupunkia kuin magneettina. Se vetää puoleensa niin pahoja kuin hyviäkin voimia. -- – Täällä on aina ollut uhripaikkoja, luostareita, kirkkoja ja linnoja. Toisinaan -- tuntuu, kuin tämä houkuttelisi erityisellä voimalla pahuutta. (s. 84)
  

 
Arvosana:

 
Takakannesta:
Uusi kirjasarja vie lukijan kauhun ja vaarojen maailmaan.
  
Hiljaisen ruotsalaiskaupungin keskellä sijaitsee maaginen maanalainen kirjasto, josta harva tietää. Kirjastoa pahuuden voimilta suojelevan iäkkään sisarusparin aika on lopussa, ja jonkun on jatkettava heidän työtään. Veljekset Alrik ja Viggo saapuvat Mariefredin pikkukaupunkiin orpolapsina, mutta pian heidät tempaistaan ikiaikaisten mahtien rohkeutta ja älyä vaativaan kamppailuun.
  
Sarjakuvamainen kuvitus antaa Paxin tunnelmalle oman jännittävän lisänsä.
 
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 144 sivua, Otava 2021
 
Alkuperäinen nimi: Nidstången (2014)
 
Kuvittanut: Henrik Jonsson
 
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Joonas Riekkola