Sini Helminen: Kunnes kuolen

Koskaan ennen en ole pelännyt

pistettä

.

  

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste: Kirjagramista bongattu

  

Sini Helmisen uunituore, dystooppinen säeromaani (ehkä jopa ensimmäinen laatuaan, Alone kun ei ole tyylipuhtaasti dystooppinen) Kunnes kuolen on nopealukuinen, ajatuksia herättävä ja yllättävä. Sen kieli on tenhoavaa esitellessään kiehtovan, joskin kohtalaisen raadollisen maailman - kuinka paljon voikaan mahtua lyhyeen sivumäärään ja ilmavaan tekstiin.

  

Auguuri-algoritmin avulla pystytään laskemaan jokaisen ihmisen elinaika ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan varhaisessa lapsuudessa kaikkien nähtäväksi. Ihmiset on jaettu kolmeen ryhmään, nuorena kuoleviin päiväperhosiin, perenniaaleihin, joilla on normaalin mittainen elämä, sekä metusalemeihin, jotka elävät kolminumeroisen summan vuosia. Aani, tarinan kannalta vähemmän yllättävästi, kuuluu ensimmäiseen ryhmään, elinvuosia hänellä on luvassa vain 17.

  

Vain vähän aikaa elävät jakavat mielipiteet: miksi heihin pitäisi tuhlata rajallisia resursseja, esimerkiksi koulussa käyminen koetaan heille tarpeettomana, koska ennen aikuisikää kuolevat eivät ehdi maksaa velkaansa takaisin valtiolle ja laittaa taitojaan käyttöön. Toisaalta pohditaan, pitäisikö heillekin turvata tavallinen nuoruus. Tämä on etenkin nykyisen hallituksen rikottujen koulutuslupausten aikana varsin puhuttelevaa.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
  
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
  
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
  
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa.
  
”Lohduksi yksinäisille, häpeäville ja pelokkaille.” – Kirsti Kuronen
  
Sini Helminen on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kotimaisesta mytologiasta ammentava Väkiveriset-sarja, jonka avausosa Kaarnan kätkössä oli Kuvastaja-ehdokkaana, sekä Lujaverinen-trilogia, joka on ollut sekä Topelius- että Kuvastaja-palkintoehdokkaana. Hän on innokas lukemisen puolestapuhuja ja pitää myös nuortenkirjallisuuteen keskittynyttä For YA -youtubekanavaa.

  

158 sivua, Myllylahti 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi

että show'n täytyy jatkua"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 

  

Arvotelukappale

  

Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.

  

Joose katsahti välittömästi alas,

mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.

Hän oli vilpittömän onnellinen

nähdessään vaatteet. (s. 101)

  

Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."

  

Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)

  

"Niin että et kai sinä oikeasti

vesilinjalla ole?"

--

"Krapulalimukka." 

"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)

  

Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:

  

Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.

Tottahan ne tärkeitä olivat.

Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)

  

Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

  

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

  

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

  

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

  

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?

  

Ikäsuositus 13–17-vuotiaille

  

Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  

  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Amman lukuhetki, Luova ruho

  

  

"Eikö ole muita keinoja

kuin heiluttaa lippua?

--

Ei kai kukaan edes halua olla sankari

Kai nyt kaikki haluaisivat,

että aktivisteja ei tarvittais"

    

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste

  

Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?

  

Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia

vähemmistöjen kanssa,

jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)

  

Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.

  

"Miulle on vähän liikaa--

olla aakkos-Miisan siskon kaa"

--

"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)

  

Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.

  

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

  

Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).

  

maahanmuuttajana pitää varmistaa,

että on tavallinen.

--

Et sinäkään

"tavallisesta" "suomalaisesta" mene

et edes näytä siltä

Ja äiti sanoi:

Haluan ilmaista itseäni

Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää

että niin hänkin saatana (s. 109)

  

Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).

  

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän

on Joutseno eikä joku

LGBTIQABCD

aakkosklubi (s. 111)

  

Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.

  

ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)

  

Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)

  

"Tulevaisuus on hyvä",

Miisa sanoo

"Siks mie riehun niin paljon,

kun mie en malta oottaa,

et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirjakasta

Lisa Fipps: Starfish

"How does anyone have the right to tell you
how to live just because of your weight?"

  

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet 12. Lastenrunokirja

  

But even eating a healthy snack
is a crime
for a fat girl. (s. 53)

  

Lisa Fippsin säeromaani Starfish kertoo pian 12-vuotiaasta Elliestä, joka on ylipainoinen. Hän saa kuulla siitä ilkeitä kommentteja niin koulussa kuin satunnaisilta ohikulkijoiltakin, mutta vielä enemmän häntä satuttavat äidin puheet. Ensimmäisen kerran äiti laittoi hänet dieetille neljävuotiaana. Äiti pitää tarkkaa kirjaa ruokatarvikkeista, tutkii roskikset ja vie tyttöä lukuisien lääkäreiden vastaanotolle. Hän jopa pohtii varaavansa ajan lihavuusleikkaukseen, vaikka Elliekin tietää, että lääkärit eivät mielellään niitä tee alle 14-vuotiaille.

  

DNA doesn't make you family.

Love does. (s. 99)

  

Kiitos äidin tiukan kurin, Ellielle on muodostunut negatiivinen suhde ruokaan ja omaan kehoon. Onhan äiti jopa kommentoinut peilin edessä Ellien kehon jokaisesta ongelmakohdasta, eikä Elliellä siksi ole yhtään peliä. Äiti ei suostu ostamaan tytölle uusia vaatteita, koska hänen mielestään se antaisi Ellielle oikeutuksen lihoa lisää.

  

They accepted me,

just as I am,

in five secinds flat.

Why can't my family do that? (s. 75)

  

Ellie joutuu käymään koulussa yksin, koska paras ystävä Viv muuttaa toiseen osavaltioon. Onneksi samaan aikaan naapuriin muuttaa uusi perhe ja Ellie ystävystyy meksikolaisen Catalinan (ja koko hänen perheensä) kanssa, vaikka he eivät samaa koulua käykään. Koirat eivät kuitenkaan tuomitse, niinpä Ellien rescue-Mopsi Gigi on hänelle tärkeä ja päässä kuhisevia ajatuksia voi tyhjentää uimalla. Ellie kirjoittaa mielellään, mutta toisin kuin hänen äitinsä, jonka erikoisalaa ovat lehtiartikkelit, hänen sanankäyttönsä synnyttää runoja.

  

I will never understand

how some people can be

so cruel. (s. 222)

  

Starfish herättää paljon ajatuksia ja samaistumista.

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Ellie is tired of being fat-shamed and does something about it in this debut novel-in-verse.

  

Ever since Ellie wore a whale swimsuit and made a big splash at her fifth birthday party, she’s been bullied about her weight. To cope, she tries to live by the Fat Girl Rules–like “no making waves,” “avoid eating in public,” and “don’t move so fast that your body jiggles.” And she’s found her safe space–her swimming pool–where she feels weightless in a fat-obsessed world. In the water, she can stretch herself out like a starfish and take up all the room she wants. It’s also where she can get away from her pushy mom, who thinks criticizing Ellie’s weight will motivate her to diet. Fortunately, Ellie has allies in her dad, her therapist, and her new neighbor, Catalina, who loves Ellie for who she is. With this support buoying her, Ellie might finally be able to cast aside the Fat Girl Rules and starfish in real life–by unapologetically being her own fabulous self.

  
244 sivua, Penguin Young Readers: Nancy Paulsen Books 2021

  

Samankaltaista luettavaa:

• Julie Murphy: Dumplin
• Sari Sariola: Tiedän olevani ylipainoinen
• Rainbow Rowell: Eleanor & Park
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X
• Safia Elhillo: Home Is Not a Country
• Megan E. Freeman: Alone

Safia Elhillo: Home Is Not a Country

"so even here among my so called people

i do not fit"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani-haaste: Teoksen nimi on moniosainen, Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa on valokuvia

  

all around me         smiling like

autumn leaves        are hundreds

of photographs (s. 195)

  

Safia Elhillon säeromaani Home Is Not a Country oli onnekas löytö kirjastosta. En ollut erityisesti etsimässä säeromaaneja, näin vain kauniskantisen teoksen nuorten englanninkielisten hyllyssä.

    

Teoksen päähenkilö on Nima, nuori ruskea tyttö arabiaa puhuvasta maasta, jonka lipussa on punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa, mutta kaihoaa voimakkaasti äitinsä kotimaata ja isää, joka on kuollut ennen hänen syntymäänsä. Nima inhoaa omaa nimeään ja haluaisi olla Yasmeen. Hän haaveilee usein olevansa tuo toinen tyttö, toisenlaisessa elämässä, jossa hänen perheensä on vielä kokonainen.

  

he's right

there's something wierd about me (s. 56)

  

Teoksessa on maagisia elementtejä, joita harvoin näkee säeromaaneissa (J.S. Meresmaan Dodo-trilogiaa lukuun ottamatta). Nima esimerkiksi muuttuu välillä näkymättömäksi. Tämä oli myös yllättävän ajankohtainen, sillä Nimaa lähestyy häntä huomattavasti vanhempi mies, joka tarjoutuu antamaan hänelle kyydin kotiin, mutta viekin nuoren hotelliin. Onnekkaasti Nima kuitenkin pääsee pakenemaan tilanteesta.

  

Kirjaa ei voi syyttää ennalta-arvattavaksi, sillä lukijaa riepotellaan kuin paperivenettä purossa suuntaan jos toiseen ja vasta loppupuolella palaset alkavat loksahdella paikalleen. Parasta kirjassa ovat kaikki kulttuuriset viittaukset, sillä minulla on todella heikot tiedot siitä alueesta, minne kirja sijoittuu.

  

at first i think i must be dreaming

or making it        all up (s. 112)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

A novel in verse about family, identity, and finding yourself in the most unexpected places.

  

Nima doesn't feel understood. By her mother, who grew up far away in a different land. By her suburban town, which makes her feel too much like an outsider to fit in and not enough like an outsider to feel like that she belongs somewhere else. At least she has her childhood friend Haitham, with whom she can let her guard down and be herself. Until she doesn't.

  

As the ground is pulled out from under her, Nima must grapple with the phantom of a life not chosen, the name her parents didn't give her at birth: Yasmeen. But that other name, that other girl, might just be more real than Nima knows. And more hungry. And the life Nima has, the one she keeps wishing were someone else's. . .she might have to fight for it with a fierceness she never knew she had.

  
211 sivua, Make Me a World 2021

  

Samankaltaista luettavaa:

• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Maata jalkojen alle
• Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
• Nicola Yoon: Aurinko on tähti
• Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Naistenviikko | Sara Norja: Kummajaisten kesä

"Saunalaiturille ei paista aurinko tänään

harmaata kaikki, mutta kesän harmaata

joka ei syö sielua samoin kuin talven harmaus

täällä sentään kaikki on vihreää"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa tehdään taikoja, Pride-lukuhaaste, Naistenviikko: nimipäiväänsä 19.7. viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli, Sarita

  

Kummajaisten kesä on Sara Norjan ensimmäinen spefiromaani ja kuinka hienosti hän debytoikaan genressä. Sateenkaareva, fantastinen säeromaani aikuisille, mikä ihana lukukarkki tämä olikaan!

  

Siinä kerrotaan taikuudesta,

mummista, metsän omista.

niistä jotka rakastavat

sateenkaaren väreissä -

laulan laulun kummajaisten kesästä. (s. 246)

  

Kanerva ja hänen isoveljensä Tuisku ovat perineet edesmenneen mummin saaressa sijaitsevan kesämökin. Mummi on viimeiset vuotensa kärsinyt Alzheimerista ja Kanerva on surukseen menettänyt sen lapsuudestansa tutun ihmisen jo ennen hänen kuolemaansa. Kanerva menee heinäkuun alusta siivoilemaan mökillä ja käymään läpi mummin ja jo aiemmin kuolleen ukin jäämistöä ennen kuin veljen perhe tulee pari viikkoa myöhemmin. Kaikki menee hyvin, kunnes hän näkee jotain harmaata vilahtavan tuvassa ja pian ovat keittiön tuolit nurin.

  

Kummajainen.

Helmi-isotäti, aikana jolloin

homous oli syntiä ja rikos

nauroi, lauloi, rakasti

miehiä ja myös naisia

--

Kummajainen.

Vain siksi, että Helmi

rakasti sukupuolesta riippumatta

niin kuin minäkin.

Kummajainen. (s. 50)

  

Kuinka hurmaavasti kirjaan onkaan kudottu mukaan niin suomalaista mytologiaa kuin sateenkaarevia hahmojakin. "Noituuden siemen kulkee usein suvussa." On myös puhetta siitä, kuinka yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa, vaan siihen tarvitaan joukkovoimaa ja kuin jokainen ihminen voi ja hänen pitää vaatia muutosta. Tätä lisää!

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Kanerva on perinyt Alzheimeriin menehtyneen mumminsa kesämökin. Mummin tavarat on perattava läpi ja tunteita käsiteltävä. Mökillä Kanerva kohtaa kummia: saari kuhisee taikaolentoja, eikä mikään ole kuin ennen. Hän joutuu myös muuttamaan mielikuviaan mummistaan. Oliko mummin taikausko vanhuksen höpinää vai oikeaa taikuutta? Ja voiko olla, ettei Kanerva ole sukunsa ainoa sateenkaari-ihminen?
  
Siikajärven mökillä, mäntyjen ja syvien taikojen keskellä Kanerva kohtaa haltijoita, metsänhenkiä ja perheensä todellisen historian. Mökin seinällä kujeilee ukin viulu, joka kutsuu uskaltamaan musiikintekoon. Elämän suunta voi muuttua yhdessä kesässä.
  
Kummajaisten kesä on aikuisille suunnattu säeromaani, jossa suomalainen kansanperinne ja mökkimaisema yhdistyvät isoäidin kuoleman käsittelyyn.
  
247 sivua, Nysalor 2023

     

Luettu myös täällä: Siniset helmet

  
Samankaltaista luettavaa:

• Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
• Nouse luontoni (Asa Palon novelli Uhrisaari)
• A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Valkean yön lapset
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

Runohaaste | Amber McBride: We Are All So Good at Smiling

"Everything starts in the middle

not the beginning or the end -

stories start in the middle"

  

  

Lukuhaasteissa: Runohaaste, Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

  

Amber McBriden kauninkantinen YA-säeromaani We Are All So Good at Smiling on kuvaus masennuksesta ja lamauttavasta surusta, mutta myös juurevasta magiasta ja saduista, jotka heräävät säkeissä eloon odottamattomalla tavalla.

  

This is what I know:

my name is Whimsy & magic is real -

a fine glitter hovering in the air.

--

Hoodoo is real, witches & Fae people too.

--

Fairy Tales are real. (s. 3-5)

  

Päähenkilö on 18-vuotias Whimsy, joka sairastaa vakavaa masennusta. Hän tapaa viimeisimmän sairaalajaksonsa aikana samanikäisen pojan, jolla on mintunvihreä tukka. Aurinko paljastaa pojan salaisuuden: hänellä on siivet. Whimsyn maailmassa taikuus ja noidat ja keijut ovat totta. 

  

I think this is exactly how my mother magicked it
except it didn't work on me -
I am the only one in the universe
who remeber (most) of the truth (s. 191)

  

Nautin suuresti teoksen kauniista kielestä, tämä on yksi runollisimpia säeromaaneja jonka olen lukenut ja suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos kuvaus masennuksesta ja viittaukset itsetuhoisiin ajatuksiin eivät ahdista.

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
They Both Die at the End meets The Bell Jar in this haunting, beautiful young adult novel-in-verse about clinical depression and healing from trauma, from National Book Award Finalist Amber McBride.
  
Whimsy is back in the hospital for treatment of clinical depression. When she meets a boy named Faerry, she recognizes they both have magic in the marrow of their bones. And when Faerry and his family move to the same street, the two start to realize that their lifelines may have twined and untwined many times before.
  
They are both terrified of the forest at the end of Marsh Creek Lane.
  
The Forest whispers to Whimsy. The Forest might hold the answers to the part of Faerry he feels is missing. They discover the Forest holds monsters, fairy tales, and pain that they have both been running from for 11 years.

  
277 sivua, Feiwel & Friends 2023

  

Samankaltaista luettavaa:

• Seanan McGuire: Every Heart a Doorway 
• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X
• Angie Thomas: Viha jonka kylvät
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Lucy Holland: Sistersong 

Sykähdyttävä säeromaani -haaste (1.4.-30.9.2024)

    

Jos pidät jo säeromaaneista tai ne eivät ole vielä tuttuja, niin tässäpä juuri sinulle sopiva lukuhaaste! Yhdeksän bingoruutua ja puoli vuotta lukuaikaa - rentoa, vai mitä.

  

Säeromaanit ovat siis romaaneja, jotka on kirjoitettu säkeiden muotoon. Ne voivat olla hyvin runollisia tai sitten vain hieman eri tavalla rivitettyä romaanitekstiä. Ne eivät ole selkokirjoja, mutta asettelunsa vuoksi ne voivat sopia paremmin sellaisillekin lukijoille, joiden on vaikea tarttua tavallisiin kirjoihin.

  

Säeromaaneissa käsitellään usein vakavia aiheita, mutta ilmavuutensa ansiosta ne ovat harvoin pohjattoman synkkiä. Näin ollen bingossakin on useita teemaan liittyviä kohtia. Otin myös huomioon kirjagramin ehtymättömän vinkkipankin, bongasitpa lukuvinkin ennen haastetta tai sen aikana. 

  

Jos jokin bingon kohdista herättää kysymyksiä, ota yhteyttä. En ole lukenut kaikkia vinkattuja kirjoja, vaan keräsin niitä eri listoilta, jos siis jonkin listatuista ei olekaan säeromaani sellaisena kuin se yleisesti mielletään tai jokin teoksista on kyseenalainen, laitathan viestiä siitäkin. 

  

#sykähtähtäväsäeromaanihaaste 1.4.-30.9.2024

  

Lukuiloa! 

    

  

Lukuvinkkejä:

• Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Maata jalkojen alle
• Kwame Alexander & Mary Rand Hess: Swing
• Kwame Alexander: The Door of No Return ja The Crossover
• Dean Atta: The Black Flamingo
• Clémentine Beauvais: In Paris With You
• Tami Charles: Muted
• Olivia A. Cole: Dear Medusa
• Sarah Crossan: Yksi, Kuunnousu, Toffee
• Lucy Cuthew: Blood Moon
• Annie Donwerth-Chikamatsu: Beyond Me
• Safia Elhillo: Home Is Not a Country
• Inua Ellams: The Half-God of Rainfall
• Lisa Fipps: Starfish
• Megan E. Freeman: Alone
• Shari Green: Missing Mike
• Meg Grehan: The Deepest Breath
• Ellen Hopkins: The You I've Never Known
• Candice Iloh: Every Body Looking ja Salt the Water
• Aino Leppänen: Luk(i)ossa
• Kirsti Kuronen: Paha puuska, Pönttö ja Merikki
• Manjeet Mann: The Crossing ja Run, Rebel
• Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta
• Amber McBride: We Are All So Good at Smiling
• J.S. Meresmaa: Dodo, Khimaira & Kerberos 
• Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus
• Sara Norja: Kummajaisten kesä
• Linda Vigen Phillips: Crazy
• Jayson Raynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
• Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
• Arya Shahi: An Impossible Thing to Say
• Jion Sheibani: The Silver Chain
• Eileen Spinelli: Birdie
• Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
• Dess Terentjeva: Ihana, Freestyle ja Zeno
• Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet
• Jasmine Warga: Other Words for Home
• Ashley Woodfolk: Nothing Burns as Bright as You
• Jaqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Ibi Zoboi & Yusef Salaam: Punching the Air

🌈 Sateenkaarevia säkeitä

"ei kai ihmistä voi tyhjentävästi selittää

vain muutaman termin perusteella?

  

– Älä stressaa sanoista ja niiden rajoista.

Ihminen määrittelee sanat,

mutta sanat eivät ihmistä.

Eivät koskaan kokonaan.

  

Ihminen on aina enemmän

kuin sanat jotka rajaavat."

      

"ulkona on harmaata

kuin asuis villasukassa"

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Queer-lukuhaaste - Monimuotoisia suhteita

  

Sisältövaroitus: itsemurha, masennus, oikeisto-öyhöttäminen, emetofobiavaroitus

eikö joskus voisi riittää

vain

että jaksaa olla olemassa?

--

ei ole yhtä oikeaa tapaa olla sairas

ei yhtä syytä sille että on

--

on ollut vaikeaa vakuuttaa toisia,

ettei kyse ole laiskuudesta

ei velvollisuuksien väistelemisestä

en sluibaile koska voin

vaan kyse on siitä että

en voi (s. 7, 12 ja 15)

  

J.S. Meresmaan Kerberos on säeromaani-trilogian viimeinen osa ja tällä kertaa kertojaäänenä on polyamorisen suhteen kolmas osapuoli Tuukka. Tätä ei ehkä voi kuvata ihanaksi lukukokemukseksi, sillä sen verran ravisutteleva, samaistuttava (mm. puhelimella soittamisen kammoaminen, vakiintuneita reittejä kulkeminen ja hätääntyminen, jos joku muuttaa reittiä) ja turhauttavakin tämä on eri osissaan - ehdottomasti siis lukemisen arvoinen, niin kuin koko sarja. "entä jo on queer ja onnellinen? / entä jos on sairas ja silti onnellinen? / kuka oikeastaan saa määrittää / onnellisuuden koostumuksen?"

   

Mistä mä tiedän, onko se

lääkkeen

vai kasvatuksen

vai yhteiskunnan

sen sosiaalisten normien

tai jonkun geenipiirteen 

                sivuvaikutusta?

--

seksi ei ole

meikäläiselle yhtä merkityksellistä

kuin se tuntuu alloille olevan (s. 41 ja 50)

  

Tuukka sairastaa masennusta ja käy terapiassa, mutta joskus tulee musta päivä ja kaikki luhistuu. Olisi helppo sanoa, että masennus johtuu äidin itsemurhasta Tuukan ollessa vasta vasta 12-vuotias. mutta siinä on enemmänkin kerroksia. Lopussa on toivon pilkahdus, sillä Tuukka sanoo olevansa matkalla kohti elämää. Hän on viimein löytänyt sanan joka kuvaa, mutta ei kuitenkaan tyhjentävästi määrittele häntä: aseksuaali. Kuinka hienoa, että nämä kaksi harvinaisempaa, polyamoria ja aseksuaalisuus saavat lisää äänenkantajia kotimaiseen YA-kirjallisuuden kenttään. 

Turhautumista aiheuttaa Iinan oikeisto-öyhöttävä alkoholisti-isä, josta Tuukka oppii aivan uuden puolen ja eräs aiemmista osista tuttu hahmo tekee yllättävän paluun. 

  

– Ei minun oo tarkoitus loukata,

mutta ei ennen ollu tämmöstä

ei tehty politiikkaa identiteeteillä

ei itketty pienestä

miehet oli miehiä

naiset naisia

ja asioista sai puhua

niiden oikeilla nimillä

ei mitään tällaista

poliittisesti korrektia hyssyttelyä

vaientamista

ja sorrosta valittamista

kaikilla on nykyään

joku helvetin diagnoosi

oire tai epätyypillisyys

eikä lihaakaan saa perkele syödä. (s. 151-153)

    

Vaikeistakin aiheista voi lukea, kun sen tekee näin ilmavasti, ymmärtäväisesti ja lukijaa lähelle tullen. Joku oli kommentoinut, etteivät kirjan nuoret vaikuta täysin uskottavilta, koska he käyttäytyvät niin järkevästi. Minusta tämä puolestaan on hyvinkin uskottava, mitä olen siskojeni nyt jo aikuisten, parikymppisten lasten kanssa keskustellut. Nuorten elämä vaan sattuu nykyään olemaan erilaista kuin se vaikkapa meidän kolmekymppisten muistoissa on. Tässä on yksi esimerkki, millaista se voi olla. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kerberos on nuorista kertova säeromaani, joka kuohuu kaipuuta ja kipua, mutta hehkuu myös elämän lämpöä.

  

Tuukka on aloittanut geotieteiden opiskelun yliopistossa ja käy terapiassa masennuksen vuoksi – saman sairauden, joka on vienyt häneltä äidin ja muistot tästä. Black metal raikuu usein kuulokkeissa, sillä Tuukan tyttöystävän Iinan tyttöystävä Sara on muuttanut samaan asuntoon, eikä kahden vastarakastuneen tytön kanssa elämisestä puutu ääntä saati käänteitä. Elämän kolhima mutta läheisyyden voimistama kolmikko elää polyamorisessa suhteessa keskenään. Syksyn turbulenssien jälkeen trio odottaa tulevaa joululomaa innolla. Vihdoin aikaa löhötä yhdessä leffojen ja sarjojen äärellä! Sitten naapurissa alkaa haukkua salamyhkäinen koira, jota kukaan ei ole nähnyt, ja kun joulu koittaa, paljastuu yllätyksiä muualtakin kuin lahjakääreiden sisältä.

  

J.S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, jonka säeromaanitrilogiassa on aiemmin ilmestynyt Topelius-ehdokkaaksi valittu ja Blogistanian Kuopuksella palkittu Dodo (2020) sekä Khimaira (2021). Häneltä on julkaistu myös muun muassa Kuvastaja- ja Anni Polva -palkintoehdokkaana ollut Mifonki-fantasiasarja, jolle myönnettiin Kuvastaja-kunniamaininta 2021. Romaanien lisäksi häneltä on ilmestynyt lukuisia novelleja, joita on käännetty eri kielille.

  

213 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Dodo
• Khimaira
• Kerberos

  

Luettu myös täällä: Kehrääjä, Maaseudun tulevaisuus, Kirjavinkit, Siniset helmet, Amman lukuhetki

  

*****

  

"lokero voi olla taikaa

Mutta mitä tehdä, kun ei löydä omaansa?

Kai suree,

koska hänet tullaan kyseenalaistamaan,

hänet ja hänen elämänsä ja valintansa

Auta armias jos nuori mies on aseksuaali"

    

  

Dess Terentjeva asteli säeromaanien areenalle teoksellaan Ihana. Freestyle on siis jo toinen hänen kirjoittamansa säeromaani, jossa on niin ikään sateenkaarevia hahmoja.

  

Freestyle kertoo parhaista kavereista, jotka ovat eri sukupuolta, ja sen vuoksi cis-heteronormatiiviset aikuiset ovat parittaneet heitä toisilleen jo hiekkalaatikolta alkaen. Päähenkilö Kai on kuitenkin aseksuaali ja Mandi lesbo. Kain tosin luullaan olevan homo, koska miksi muuten poika voisi harrastaa tanssia... Todella uskottava kuvaus harmillisen kapeaa ihmisen mallia tuputtavasta yhteiskunnastamme. Onneksi Kain äiti on aivan huippu, kun poika tulee ulos kaapista.

   

mistä mä ees tiiän tykkääkö se tytöistä 

                        se pukeutuu ihanku sä 

sä tiiät itekin ettei sitä voi tietää vaatteista 

                        tsekkaa sen biot 

ei silti 

                        miksei 

-- 

mä en Kai uskalla

se ei oo niin helppoa

mä en voi ikinä vaan olettaa

        et se josta mä tykkään, tykkää tytöistä (s. 32-33 ja 36)

  

Vaikka tanssi oli tässä keskeinen teema, se ei kuitenkaan ollut niin isossa roolissa kuin pelkäsin. Olin aluksi jättämässä tämän kokonaan lukematta sen vuoksi, mutta kirjassa oli onneksi paljon muutakin. Esimerkiksi pelko parhaan kaverin menettämisestä, kun tämä alkaa seurustella. Todella nopealukuinen ja pohjimmiltaan hyvänmielen kirja. 

  

Kai on nuori, mutta hänellä on jo monta panssaria 

Panssari 1: Kyllähän pojat tanssii

Panssari 2: Kyllähän pojat voi olla kavereita tyttöjen kanssa

Panssari 3: Kyllähän tytöt voi olla tykkäämättä pojista 

Panssari 4 tulee olemaan:

                    Kyllähän saan olla tykkäämättä

                        yhtään helvetin kenestäkään (s. 83)

  

Aseksuaaleja hahmoja on tullut ihastuttavasti lisää kotimaisiin nuortenkirjoihin! Vielä kun saataisiin lisää demiseksuaaleja ja genderfluideja hahmoja kirjoihin, niin olisin aivan hurmioissani samaistumispinnasta. ♥

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tanssisalissa Kai on turvassa, siellä hän osaa lentää!

  

Freestyle on palkitulla Ihana-romaanillaan valloittaneen Terentjevan toinen nuortenromaani. Katutanssin rytmeihin kirjoitettu säeromaani pohtii ystävyyden ja oman seksuaalisuuden etsimisen kysymyksiä.

  

Kai ja Mandi eivät muista aikaa ennen tanssia - tai ennen toisiaan. He ovat erottamattomat ystävät, joiden askelkuvioihin tulee yllättäen säröjä, kun Mandi ihastuu tanssikoulun tyttöön. Kai taas ei tiedä kiinnostaako häntä seurustelu ylipäänsä. Kai on kyllästynyt itseään koskeviin olettamuksiin, joiden muotteihin hän ei sovi. Hän on alkanut kuitenkin aavistaa, että hänellekin voisi olla olemassa oma lokero.

  

Terentjeva kirjoittaa oivaltavasti ja sensitiivisesti aseksuaalisuudesta. Kirjailijan oma tanssitausta sykkii elävänä säeromaanin rytmeissä.

  

166 sivua, WSOY 2023

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Amman lukuhetki

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly