Yu Tomofuji: Tähdet laitumen yllä & Sui Ishida: Tokyo Ghoul 3

"Erinäisistä syistä olen päätynyt Hokkaidolle. 

Paikkaan, joka on autiompi kuin osasin edes kuvitella"

  

    

Arvostelukappale

  

Ex-malli Sosuke Mozu menettää työpaikkansa ja hänet sijoitetaan Ogan perhetilalle Hokkaidolle. Mallimaailman glamour vaihtuu lannanluontiin ja aikaisiin aamutöihin. Alun hankaluuksien jälkeen Mozu kuitenkin löytää oman paikkansa ja havahtuu huomaamaan, ettei maatilalla asuminen olekaan ollenkaan hassumpaa. etenkin kun kuvioissa pyörii tilan tytär Yukito. Luvassa on siis maatilan arkea ja romantiikkaa.

  

Tähdet laitumen yllä on perusaineksista koottu hyvän mielen manga. Sen tarina ei ole kovin uniikki, mutta Yu Tomofujin piirrostyyli on silti miellyttävää ja vaikka tapahtumien tempo on leppoisaa, ei romanttisen eläinmagan kanssa tule koskaan tylsää. Pokkarin lopussa on myös minitarina Minä, sinä ja pyörivä maailma. Sen päähenkilönä on yksinäinen koulutyttö Nanoka Totani, joka pitää itseään tarpeettomana maailmalle. 

  

Sangatsu Manga on julkaissut aikaisemmin Tomofujin Wolfull Moon -mangan.

   

Takakannesta:

Nuori mallipoika Tokiosta päätyy apulaiseksi syrjäiselle maatilalle, lumikenttien keskelle. Työtä tahdittavat kiukkuinen Rudolf-poni ja muut eläimet sekä nuori mutta vaativa kouluttaja. Voiko suurkaupungin kasvatille löytyä tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus talvisen Hokkaidon perukoilta?

    

Suomentanut: Antti Valkama, 183 sivua, Sangatsu Manga 2016

  

Alkuperäinen nimi: Hoshi furu makiba! (2013)

  

 myös täällä: Harakan varpaat - Ajatuksia sarjakuvista, AnimeGarden!, Manga Puutarha,

  

"En voi kuvitella, että on oikein olla varma siitä, 

että joku ei saisi olla olemassa tuntematta häntä."

    

    

Arvostelukappale

    

Tokyo Ghoulin kolmannessa osassa Kaneki soluttautuu Toukan kanssa CCG:hen, eli ghoulien vastaisen komision piiriosastoon. He kertovat väärän vihjeen Himanin (kannessa) olinpaikasta suojellakseen tyttöä. Kaneki oppii lisää ghoulien ja ihmisten välisestä taistelusta ja tajuaa, että on ainoa, joka voi toimia kahden vastapuolen välisenä sovittelijana. Vaikka osa ghouleista tappaakin ihmisiä ilman suurempia tunnontuskia, se ei tarkoita, että kaikki ghoulit olisivat murhaajia.

  

    

Tokyo Ghoul 4 ilmestyy 14.10.2016

  

Takakannesta:

Ghoulit elävät keskuudessamme. Niitä ei erota ihmisestä. Ne metsästävät meitä.

  

Ghoulinmetsästäjät ovat Hinamin kintereillä. Kaneki ja Touka päättävät suojella tyttöä hinnalla millä hyvänsä. Onko heistä vastusta kokeneille tutkijoille?

     

Ikäsuositus: 15+

   

Suomentanut: Suvi Mäkelä, 194 sivua, Punainen jättiläinen 2016

  

Alkuperäinen nimi: Tokyo Ghoul (2011)

    

Sarjassa ilmestynyt:

• Tokyo Ghoul 1
• Tokyo Ghoul 2

William Shakespeare: Erehdysten komedia

"Kaikki tämä on kai järjetöntä kuvitelmaa,
ja täällä me vaellamme harhojen keskellä."

    

    

Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 3

  

Tänä vuonna juhlitaan Shakespearea (26.4.1564-23.4.1616), sillä tuon mystisen näytelmänikkarin kuolinpäivästä (juliaanisen kalenterin mukaan) 23.4.2016 täyteen 400 vuotta. Helsingin Sanomien artikkelissa (Shakespeare on maailman kuuluisin kirjailija ja silti mysteeri) kerrotaan, kuinka miehen syntymäajasta ollaan hieman epävarmaoja, mutta ainakin samannimisen poikalapsen kastepäivä on tallennettu kirkonkirjoihin. Sitä on sen jälkeen käytetty ajoituksessa miehen tarkan syntymäpäivän sijaan. Kuollessaan Shakespeare oli 54 vuotias. Kuolinsyy on tuntematon. 

  

Shakespearen juhlavuosi ja Linnean Lukuharjoituksia -haaste antavat hyvän syyn tutustua miehen tuotantoon paremmin. Erehdysten komedia on Shakespearen  hieman vähemmän tunnettua varhaista tuotantoa. Se on ilmestynyt alunperin Paavo Cajanderin suomentamana vuonna 1910 nimellä Hairauksia. Erehdysten komedia on aristoteelinen näytelmä eli "yhtenäisen toiminnan kaari suuntautuu loppuratkaisua kohti ja laukaisee katsojassa katharsiksen". (Pekka Mattila: Kirjallisuudentutkimuksen avainsanoja)

Kauppiaan rouva ja köyhä nainen saavat samaan aikaan identtiset kaksopojat. Kauppias ostaa köyhät pojat omilleen palvelijoiksi. Myöhemmin perhe palvelijoineen joutuu myrskyssä eroon toisistaan. Kun pojat ovat kolmenkymmenen he päätyvät kaikki samaan kaupunkiin ja sekoittuvat toisiinsa. Kaksi Antipholusta ja kaksi Dromiota on omiaan sekoittamaan myös lukijan. Erehdysten komedia onkin Benny Hill Shown -tyylistä koheltamista: juostaan paikasta toiseen isäntien ja palvejoiden kulkiessa koko ajan ristiin.

Tutustumiseni Shakespearen tuotantoon tulee jatkumaan. Tähän mennessä luetuista Kesäyön unelma on ollut vaikuttavin. Olisipa hienoa, jos jokus pääsisin katsomaan jonkin Shakespearen näytelmän teatterilla. Esimerkiksi David Tennantin Kuningas Lear tulkinta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mutta kelpaa minulle suomalainenkin esimerkiksi nykyaikaan siirretty sovitus tästä Erehdysten komediasta. Lavalla nähtynä tämä avautuisi varmasti paremmin kuin luettuna, vaikka lähes kaikki näytelmät toimivat hyvin myös paperilla. Lukupinossani odottelee näytelmähaasteen vuoksi Henrik Ibsenin Nukkekoti ja Peer Gynt. Mielenkiinnolla odotan millaisia nämä norjalaisen näytelmänikkarin teokset ovat.
  

Triviaa:

Wikipedian mukaan Shakespearen vaikutus englannin kieleen on ollut merkittävä, sillä hän keksi yli 1700 uutta sanaa, kuten birthplace, champion, cold-blooded, fixture, gossip, outbreak ja torture.
• Shakespearen tuotanto on esillä Emily St. John Mandelin post-apokalyptisessä romaanissa Station Eleven, (mm. Kuningas Lear). 
• Doctor Whon kolmannen kauden toinen jakson on nimeltään The Shakespeare Code. Siinä Tohtori päätyy kumppaninsa kanssa Shakespearen aikaan ja katsomaan Love's Labour's Lost -näytelmää. Jakso antaa myös fantastisen selityksen miksi Love's Labour's Won -näytelmä on kadonnut.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

SYRAKUSAN ANTIPHOLUS:

Onko tämä maa, taivas vai helvetti kenties?

Olenko unessa vai valveilla, hullu vai järjissäni?

Näille olen tuttu, mutta hukassa itseltäni …

Erehdysten komedia on Shakespearen varhaisvuosien huima farssi kahdesta parista eroon joutuneita kaksosia. Sekaannukset alkavat, kun he osuvat yhtä aikaa samaan kaupunkiin, ja sukulaiset ja ystävät sotkevat saman nimiset ja näköiset veljekset keskenään kerran jos toisenkin. Ennen kuin miesten outoon käytökseen saadaan selitys, moni pää menee pyörälle, ja syytä etsitään niin haureudesta, hulluudesta kuin paholaisestakin.

   

Professori emerita Pirkko Koski kirjoittaa esipuheessaan: "Näytelmän juoni on joka tapauksessa mielikuvituksellinen, ja farssi edellyttää tavallistakin vahvemman sopimuksen siitä, että yleisö on uskovinaan tarinaan. Mutta Shakespeare hallitsee yleisön viettelyn."

   

Suomentanut: Leena Tamminen, 119 sivua, WSOY. 2009

    

Alkuperäinen nimi: The Comedy of Errors (n. 1592)

  

Klassikkonäytelmää on luettu myös täällä: Miina Supinen, Kirjanurkkaus

Shakespearen tuotantoa:

Komediat: 

• Erehdysten komedia, 1590–94
• Kaksi nuorta veronalaista, 1590–96
• Paljon melua tyhjästä, 1598–99
• Kuinka äkäpussi kesytetään, ehkä n. 1593–94.
• Turhaa lemmen touhua, 1594–97
• Kesäyön unelma (tunnetaan myös nimillä Juhannusyön uni ja Kesäyön uni) 1594–97
• Venetsian kauppias, 1594–97
• Loppu hyvin, kaikki hyvin, 1594–1609
• Miten haluatte, 1599–1600
• Loppiaisaatto, 1600
• Windsorin iloiset rouvat, 1600–01
• Mitta mitasta, 1601–03
• Perikles, 1607–08
• Talvinen tarina, 1608–11
• Myrsky, 1611

Tragediat:

• Romeo ja Julia, 1594–96
• Troilus ja Cressida, 1601–02
• Coriolanus, 1607–08
• Cymbeline, 1607–19
• Titus Andronicus, 1589–93
• Timon Ateenalainen, ehkä n. 1604–10
• Julius Caesar, 1598–99
• Macbeth, 1605–08
• Hamlet – Tanskan prinssi, 1600–01
• Kuningas Lear, 1605–06
• Othello, 1602–11
• Antonius ja Kleopatra, 1606–07

Historialliset näytelmät:

• Henrik VI (kolme osaa), 1591–92
• Kuningas Juhana, 1590–97
• Rikhard III, 1591–94
• Rikhard II, 1594–95
• Henrik IV: Ensimmäinen osa, 1596–97
• Henrik IV: Toinen osa, 1597–99
• Henrik V, 1599
• Henrik VIII, 1612–13

Kadonneet näytelmät: 

• Love's Labour's Won
• Cardenio

Minna Canth: Spiritistinen istunto - Ilveily yhdessä näytöksessä

"Tämä henki kenties narraa.

Eihän niihin aina ole luottamista."

    

    

HelMet-lukuhaaste: 12: Näytelmä, Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 2

Kuten edellisessa Minna Canth -postauksessa kerroin, varasin tämän vuonna 1894 ilmestyneen näytelmän Spiritistinen istunto - Ilveily yhdessä näytöksessä kirjaston varastosta. Nämä oikeasti vanhat teokset ovat ihania: teoksen koko on hyvin siro ja se tuoksuu aivan uskomattoman hyvälle. Saamani kappale oli uudelleen kansitettu ja sidottu, mutta 122 vuotta vanha paperi oli aivan uudenveroista. Eipä taida 2000-luvulla painetuista teoksista olla kilpailemaan ajan hammasta vastaan samalla tavalla. 

  

Canthin kevyempiin näytelmiin lukeutuva Spiritistinen istunto on ihastuttava hupailu. Amerikasta kotimaahan palannut herra Orell on tuonut mukanaan spiritismin ja henkien manaaminen on paikallisten rouvasihmisten mielestä mahdottoman jännittävää. Herra Orell yrittää henkien avulla keinotella nuoren Helmi neidon puolisokseen, mutta tämän sydän kuuluu mustasilmäiselle Rennelle. Poika keksii ovelan juonen, jonka avulla hän henkiolennoksi tekeytymällä saa Helmin käden avioliitossa.

   

LIISA: Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten? 

HELMI: Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole mitään muuta syytä. 

LIISA: Piri – Mitä sanoitte, ettei hän usko? 

HELMI: Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut? 

LIISA: En eläissäni. Mitä uutta oppia se on? 

HELMI: Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille. 

LIISA: Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt? 

HELMI: Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät. 

LIISA: Ei tuo tok’ liene totta. Ei ikinä. – Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan. 

HELMI: En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi. 

LIISA: Mikä hän on, sanoitte? 

HELMI: Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan. 

LIISA: Ahaa – hän on toisin sanoen noita, loihtija. 

HELMI: Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen, etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin. 

LIISA: Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona? 

HELMI: Se juuri. 

LIISA: Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen konstin oppinut? 

HELMI: Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta, vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan. 

LIISA: Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa? Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla. (s. 12-14)

   

Voin suositella tätä näytelmistä pitäville, sekä ensimmäiseksi kosketukseksi Canthin tuotantoon. Teoksen lukee todella nopeasti, vaikka näytelmän lukeminen onkin erilaista kuin tavallisen kirjan. Voi kun pääsisi joskus näkemään tämän näyteltynä! Teoksessa oleva istunto perustuu muuten Canthin omiin kokemuksiin spiritismistä.

"Minna Canthin yhdistetyssä olohuone-työhuoneessa eli Kanttilan salongissa pidettiin lukupiirejä, väiteltiin yhteiskunnallisista aiheista ja kirjallisuudesta, pelattiin skruuvia – ja harjoitettiin spiritismiä. ”Teosofiiasta ja spiritismistä olimme täällä kovasti innoissamme viime keväänä ja kesänä", Canth kertoo eräässä kirjeessään.  

Vaikka Canth pohdiskeli paljon myös kristinuskon kysymyksiä – jumalanpilkkaajan maineestaan huolimatta – se ei estänyt hänen avointa ja uteliasta mieltään kiinnostumasta okkultistisista opeista. Huumorintajuisen emännän salongissa ”sceancet” olivat tosin ennemminkin hauska seuraleikki, ja hauskasti Canth kuvaa istuntoa myös vuonna 1894 kirjoittamassaan komediassa Spiritistinen istunto."

Lähde: 150 Sibeliusta - Kanttilan salongissa

Arvosana:

  

74 sivua, U.W. Telén & C. 1894

       

Myös näissä blogeissa on osallistuttu spiritistiseen istuntoon: Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo

Minna Canthin tuotantoa:
   
Näytelmät:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novellit ja pienosromaanit:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Agnes (1892)

Lukupiirissä | William Shakespeare: Romeo ja Julia

"Vielä yksi suudelma, sitten jää hyvästi."

    

    

Helmikuun lukupiirikirja
HelMet-lukuhaaste: 3. Kirjassa rakastutaan, Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 1
   

Mikä olisikaan täydellisempi päivä julkaista tämä postaus, kuin ystävänpäivä. Vielä ehtii myös osallistumaan Ystävänpäivän lukumaratonille, ilmoittautuminen löytyy täältä. 

  

William Shakespearen klassikkonäytelmä Romeo ja Julia (n. 1591-95) on saanut vuodesta 1881 alkaen useita suomennoksia ja valitsin niistä uusimman, Marja-Leena Mikkolan vuonna 2006 ilmestyneen version (omasta hyllystä olisi löytynyt edellinen suomennos pokkaripainoksena, mutta jokavuotisen helsinkikuukauden vuoksi päädyin lainaamaan teoksen HelMet-kirjastojen upeasta valikoimasta). Shakespearelta olen aikaisemmin lukenut Kesäyön unelman. 

  

Romeo ja Julia ei ole ensimmäinen kertomus kielletystä rakkaudesta, niitähän oli jo Antiikin kreikkalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Shakespearen puettua tämän nuorten rakastavaisten tarinan ensimmäistä kertaa näytelmämuotoon, siitä tuli kuitenkin genrensä tunnetuin ja se teos, joka antoi suuntaviivoja myöhemmille estyneille rakkaustarinoille (kuten vaikkapa Stephenie Meyerin Houkutus). 

  

Mikkolan esipuheessa kerrotaan, että Shakespeare löysi aiheen Romeoon ja Juliaan Arthur Brooken runosta The Tragicall Historye of Romeus and Juliet (1562). Tragedian juuret ovat kuitenkin Italiassa, niin kuin päähenkilöiden nimistä voikin päätellä. Ensimmäinen tiedetty, kirjallinen versio on Luigi da Porton 1520-luvulla kirjoittama - Julian nimi oli tuolloin muodossa Giulietta. 

  

Luulin tuntevani tämän klassikon (kiitos sen pohjalta tehtyjen elokuvaversioiden ja yleisen viittailun vuoksi), mutta juonen pääpiirteitä lukuun ottamatta mukaan mahtui paljon uutta. Perusjuonihan on seuraava: Romeo ja Julia ovat kahden eri suvun jäseniä - toinen Montague, toinen Capulet. Heidän perheensä ovat olleet vihamiehiä jo niin kauan, ettei kukaan enää muista syytä erimielisyyksiin. Nuoret tapaavat juhlissa ja rakastuvat, ennen kuin tietävät edes toistensa nimet. Rakkaus kukoistaa salassa, mutta päättyy ikävien sattumusten takia surullisesti.

  

Synkempää tarinaa ei tunne kansa kuin Romeon ja hänen Juliansa. (s. 187)

    

Näytelmän kaksimielisyys yllätti. Miesten väliset keskustelut vilisevät toinen toistaan härskimpiä viittauksia tiedätte kyllä mihin. Mukaan mahtui vihjailuja impien puhkomisesta miehiseen muhkeuteen ja aina pullistuviin vatsoihin asti. Sen lisäksi yleinen komedian määrä hämmästytti, vaikka olisihan sitä pitänyt Shakespearelta odottaa. Nimesin hänet stand up-koomikoksi ennen aikaansa, sen verran osuvia onelinereita hän oli kirjoittanut. Kaikkein yllättävin asia kuitenkin oli Julian 14-vuoden ikä, joka oli ilmeisen tyypillinen naimaikä tuohon maailmanaikaan. Julian äidin puheista on pääteltävissä, että tämä odotti Juliaa jo tuon ikäisenä. Julialla oli myös ollut sisaruksia, mutta nämä olivat kuolleet. 

   

Tarina vyöryy kauhealla kiireellä eteenpäin, ja koko draaman kaari mahtuu neljän päivän ajalle. Ajattelin Julian olevan höpsö nuori nainen, kun meni rakastumaan niin nopeasti, mutta Mikkolan esipuhe paljasti, että aiemmissa versiossa tapahtumien kesto oli ollut yli kolme kuukautta. Nopeus sopii toisaalta näytelmäversioon hyvin, sillä teatterissa katsojat eivät tosiaankaan pääse pitkästymään nopeiden miljöönvaihdosten ja kiihkeiden kahdenkeskisten rakkaudentunnustusten vilahdellessa näytöksestä toiseen.

   

Mikkolan esipuhe antoi syvemmän ymmärryksen tälle ajattomalle näytelmälle ja uudistettu suomennos oli hyvin nopealukuinen ja sujuva. Sain tietää mm. Shakespearen parodioineen petrarcalaista runokieltä ja uudistaneen omalla näkemyksellään näytelmäperinnettä. Häntä kuvataan sanamagiikan käyttäjäksi etenkin valoon ja pimeyteen liittyvillä omaperäisillä kuvauksilla: pimeys olikin nyt rakastavaisten ystävä ja valo vaarallinen vihollinen, joka saattoi paljastaa kielletyn suhteen.

   

Shakespearen aikanaan nainen oli saamassa enemmän valtaa, eikä heitä pidetty enää vain kauppatavarana. Esimerkiksi Julia rikkoo aikalaistapoja naisen ja miehen välisessä kanssakäymisessä antamalla Romeon suudella häntä niin varhain, sekä ilmaisemalla seksuaalista kaipaustaan niin avoimesti. Näytelmän lopussa viitataan Julian patsaaseen ja sellainen löytyykin Veronasta. Se tosin lienee hieman modernimpi. Patsas on surullisen kuuluisa siitä, että turistit tykkäävät kosketella sen rintoja siinä määrin, että Julia parka joutuu toistuvasti korjaukseen.

  

Shakespearen kuolemasta on muuten tänä vuonna kulunut tasan 400 vuotta: Yle | Maailman suosituin näytelmäkirjailija on voimissaan. Tuotteliaan kirjailijan muihinkin tunnettuihin teoksiin olisi tarkoitus joskus tutustua, ehkä jo tämän näytelmälukuhaasteen aikana. Shakespearen sanoilla on ollut suuri kulttuurinen vaikutus, ovathan monet nykyäänkin käytössä olevat sanonnat peräisin hänen näytelmistään (esim. torstai on toivoa täynnä). Niitä myös siteerataan usein, esimerkiksi Hamletin "Ollako vai eikö olla" on tullut tutuksi varmaan kaikille. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maailman kuuluisin rakkaustarina sitoo kahden rakastavaisen kohtalot yhteen traagisella ja sykähdyttävällä tavalla. Uusi lyyrinen käännös.

    

ROMEO:
Silmät, luokaa viime katseenne.
Käsivarret, viime kerran syleilkää.
Ja huulet, hengen portit, vahvistakaa
kuoleman päättymätön yksinoikeus
suudelman sinetillä. Tule, saattaja,
tule, vastenmielinen ja julma opas,
ohjaa, hurja luotsi, meren uuvuttama alus
suoraan kohti murskaavia kallioita.

  

Romeo ja Julia, "kaksi tähtien merkitsemää lasta", kohtaavat Capuletien juhlissa ja rakastuvat ennen kuin ehtivät tajuta olevansa vihollisia. Shakespearen nuoret rakastavaiset elävät kiihkeästi lyhyen onnellisen hetken kahtia jakautuneessa Veronassa. Onneton väkivallan leimahdus kääntää kohtalon heitä vastaan ja he tapaavat viimeisen kerran hautakammiossa, kun Julia syöksee tikarin rintaansa Romeon ruumiin äärellä. 

"Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista", kirjoittaa kääntäjä Marja-Leena Mikkola esipuheessaan.

  

Suomentanut:  Marja-Leena Mikkola, 191 sivua, WSOY 2006, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1881 (suom. Paavo Cajander)
      
Alkuperäinen nimi: The Most Excellent and Lamentable Tragedy of Romeo and Juliet (n. 1591-95)

       

Traagisesta rakkaudesta on luettu mm. täällä: Kasoittain kauniita sanoja, Amman lukuhetki, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjanurkkaus, Jokken kirjanurkka, Sivutiellä

Lukupiirissä | Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

"On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

   

    

Lukupiirimme lokakuun kirja.  (Teos sopii myös Emilien kuukauden lukuhaasteeseen) 

Happy Halloween!

   

Seth Grahame-Smithin teos pohjaa Jane Austenin samannimiseen klassikkoteokseen, lisäten siihen reilun annoksen mustaa huumoria, zombeja, ninjoja ja aasialaisia taistelutaitoja. Kuten alkuperäisteoksessakin, tarinan keskiössä on viktoriaanisen ajan idyllinen englantilainen maalaiskylä, Meryton, Longbournin talossa asuu Bennetin perhe, johon vanhempien lisäksi kuuluu viisi 15-23-vuotiasta tytärtä; Jane, Elizabeth, Lydia, Kitty ja Mary. Ympärillä riehuvista levottomuuksista huolimatta, perheen äidin ainoa huoli on saada tyttäret nopeasti naimisiin ja mielellään rikkaan miehen kanssa. Isän toiveena on kuitenkin tyttöjen menestyminen zombien tappamisen rintamalla, ja onkin koulututtanut nämä kalliilla rahalla Orientin parhaiden shaolinmestareiden luona.

   

Zombiet ovat piinanneet Brittein saarten asukkaita jo muutaman vuosikymmenen ajan, eikä rauhallisia aikoja näytä olevan vielä luvassa. Erilaisia lääkkeitä sairastuneiden parantamiseksi on yritetty kehitellä, mutta ainoa tapa tuhota aivoja himoitseva zombie on tappaa se päähän kohdistuvalla iskulla. Päähenkilönä seurataan Bennetin toiseksi vanhinta siskoa, Elizabethiä, joka on todella kiehtova ja vahva hahmo. Hän on myöskin erityisen ansioitunut zombien tappaja.

    

Austen tunnetaan aikalaistensa tapojen tarkkana kuvaajana, ja jo hän nosti esille joitakin varsin erikoisia kanssakäymisen tapoja rivien väleistä pilkistelevän huumorin avulla. Tämä onkin antanut hyvän pohjan Grahame-Smithille korostaa viktoriaanisen ajan kulmikkaita käytöstapoja. Uudelleenkirjoitetut hahmot ovat raivostuttavan turhamaisia. ailahtelevia tai ehdottomia. Etenkin Lydian hahmo on äärimmäisen rasittava ja tyhjäpäinen. 

  

Edes zombifioitu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ei olisi mitään ilman mystistä herra Darcya. Minulle Darcy jäi kuitenkin etäiseksi, kylmän ja tuomitsevan kuorensa alle. Mies kuvataan varsin väkivaltaisena (eläviäkin kohtaan) ja ihmettelinkin kuinka ihmiset kehuvat häntä eräässä vaiheessa niin helläksi ja kaunotunteiseksi ihmiseksi.

En ole lukenut Austenin klassikkoa, jota olen ajatellut jotenkin hidastempoiseksi ja pitkäveteiseksi. Omistan kirjan kyllä ja joskus olisi tarkoituksena lukea sekin ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi. Zombit toivat kuitenkin erittäin raikkaan, toiminnallisen ja koomisen lisänsä teokseen ja yhtään tylsää hetkeä kirjan kanssa en kokenut, vaikka lukujumi vieläkin hieman jarruttelee.

      

Parhaimmillaan kirja on vauhdikkaissa ja vaarallisissa zombikohtauksissa. Jo pelkästään kirjailijan valitsema tapa antaa niin paljon kiertoilmaisuja eläville kuolleille on sekä ajankuvaan sopivaa, sekä samalla osoitus kirjallisesta neroudesta. Zombeja kutsutaan niin sanomattomiksi, saatanan orjiksi kuin pilaantuneiksi. Nimityksiä on kymmeniä. Alla olevan lainauksen lisäksi teoksessa on toinenkin nauruhermoja kutittava zombit vs. kukkakaalit kohtaus, jossa zombien kerrotaan ajattelevan kukkakaalipellon satoa eksyneiksi aivoiksi.

  

Bingley saapui sovittuun aikaan, ja hän ja herra Bennet viettivät aamupäivän metsästäen ensimmäisiä sanomattomia, jotka muuttivat etelään pehmeää maata etsien. Herra Bennet vei kumppaninsa Longbournin pohjoisimmalle pellolle, missä he viettivät lähes tunnin viritellen useita ansoja (herra Bennetin itse suunnittelemia), joissa he käyttivät syöttinä kukkakaalin päitä. Aina välillä pellolle horjui zombi herra Bennetin ja herra Bingleyn seuratessa oksakasan alta. Elävät seurasivat kun kuollut huomasi kukkakaalin, luuli sitä meheviksi, pehmeiksi aivoiksi ja ojensi kätensä tarttuakseen siihen. Silloin ansa laukesi sen käsivarsien ympärille, ja miehet riensivät hakkaamaan olentoa musketinperillään, ampumaan sitä ja polttamaan sen lopulta poroksi. (s. 279)

      

Ps. Tässä romaanissa on myös kuvitus!

 

Yhtenä lukupiirin vetäjistä pukeuduin käsittelykertaa varten teeman mukaisesti.
Tapaamispaikkana oli ihana Café Rooster.

         

Arvosana:

    

Takakannesta:

"On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

   

Näin alkaa Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Jane Austenin rakastetuimman romaanin laajennettu laitos, jossa on ensimmäistä kertaa mukana myös murskaavia zombinsilpomiskohtauksia. Rauhallista Merytonin maalaiskylää on jo jonkin aikaa vaivannut outo tauti – kuolleet ovat nousemassa haudoistaan. Kipakka sankaritar, sukkelakielinen Elizabeth Bennet tunnetaan verrattomana zombintappajana, mutta miten käy verisen taiston, kun paikkakunnalle ilmaantuu ylhäinen, komea ja kopea Mr. Darcy?

  

Ihastuttavassa tapakomediassa kuvataan tarkkanäköisesti englantilaisen maalaisaatelin pikkuporvarillista elämänmenoa ja nuorten säätyläisten välisiä kohtauksia, joissa viuhuu niin sanan säilä kuin kauloja katkova miekkakin. Pystyykö Elizabeth kukistamaan elävät kuolleet ja toisaalta haastamaan englantilaisen maalaisaatelin luokkatietoisen ennakkoluuloisuuden?

   

Romanssit, sydänsurut, kannibalismi ja tuhannet mätänevät ruumiit täydentävät loisteliaan epookkidraaman kadottamatta alkuperäisteoksen viehättävän ironista ominaislaatua. Teos on todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle!

Samantyylisiä kirjoja: Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

    

Alkuperäinen nimi: Priden and Prejudice and Zombies, 2009, Suom. Virpi Vainkainen, 319 s. Schildts & Söderströms 2010

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Savonsanomat, Kirjamielellä, Le Petite Lectrice, 

Lukupiirissä | David Safier: Huono karma

"Päivä jolloin kuolin, ei ollut järin hauska. 

Eikä se johtunut pelkästään omasta kuolemastani. 

Itseasiassa kuolema oli vasta kuudenneksi kurjin."

 

   

Kesäkuun lukukirjasta lukupiirimme blogissa

 

Kesän kunniaksi ehdotin lukupiirillemme saksalaisen käsikirjoittajan, David Safierin ripauksella spefiä maustettua chick lit -teosta, Huono karma, joka on päähenkilön kuolemasta (tai siis kuolemista) huolimatta kevyt lukuromaani. Luin kirjan jo junassa, nokka kohti Kuopiota ja äitiäni 5.6. Nopeasti rullaava teos eteni kuin huomaamatta matkalla. Perusasetelma vaikutti herkulliselta, mutta suuria tunteita teos ei kuitenkaan onnistunut herättämään.

 

Teoksen päähenkilönä seurataan 32-vuotiasta Kim Langea, Saksan tärkeimmän poliittisen talk shown juontajaa. Hänellä on viisivuotias tytär Lilly ja aviomies Alex, joka on "aivan kuin Brad Pitt nuorempana, mutta ilman makuukamarikatsetta". Kimillä on siis kaikki, mitä yleensä (etenkin chick litin) naiset haluavat: hyvä työ, rakastava mies, ihana koti ja lapsi. Työ on kuitenkin mennyt perheen edelle - tilanne, josta Alexkin mainitsee: "Sinulla ei ole koskaan aikaa tytölle." (s. 12).

   

Kim pettää miestään sarjahurmaaja-Danielin kanssa, kunnes karma heittää kapuloita rattaisiin. Kimin elämä ihmisenä päättyy yhteentörmäykseen avaruusromun kanssa ja hän herää uudelleen henkiin, muurahaisena.

 

Kun herää ykskaks muurahaisen ruumiissa, ei voi reagoida kuin yhdellä tavalla: asiaa ei usko todeksi. (s. 37)

Oletetaan, että minä uskon koko jutun, vaikken tietysti uskokaan, koska se on niin järjetön, ettei sitä mitenkään voi uskoa, ja siksi ei todellakaan usko sitä. (s. 41)

  

Muurahaisena Kim tapaa Casanovan, joka on viettänyt useamman (sadan) muurahaisenelämän, saavuttamatta nirvanaa. Jälleensyntymien kehästä nimittäin pääsee vasta, kun on kerännyt riittävästi hyvää karmaa elämänaikaisten huonojen tekojen tasapainottamiseksi. Yhdessä kaksikko seikkailee jälleensyntymästä toiseen. Ilman Casanovaa, olisi teos varmaan jäänyt kesken. Jäin vain miettimään, että oliko Kim todella niin huono ihminen, että ansaitsi syntyä muurahaiseksi? Hän itse esimerkiksi pohtii, millaista olisi nähdä vaikkapa Hitler muurahaisena.

 

Teoksen keskivaihe on kaikkein parasta antia, etenkin uudelleensyntymiseen tutustuminen. Karma antaa vihjeen kohti buddhalaisuutta ja itse Buddha isolla b:llä on myös merkittävässä osassa tarinaa. Kimille selitetään, että jokainen ihminen kohtaa jonkun kuollessaan, esimerkiksi kristityt kohtaavat Jeesuksen. Buddha ilmestyy niin häneen uskoville kuin myös mihinkään korkeampaan voimaan uskomattomille, sillä buddhalaisuus sallii toisinajattelijatkin. 

 

Teoksen loppua vaivaa paha laahaaminen pakkomielteisen kehäajattelun kanssa. Vaikka Kim on kuollut, hän rakastaa edelleen Alexia ja Lillyä ja tahtoo kaikin voimin heidän luokseen. Tämä voi olla varsin hankalaa, jos syntyy esimerkiksi marsuna. Etenkin hänen viimeinen jälleensyntymänsä jättää pahan maun suuhun.

 

Huonon karman kanssa ajattelin, että nyt, tässä on kirja, jossa EI ole dystopiaa (esim. Vaarallisessa juhannuksessa oli tsunami ja maailmalopun fiilis). But there is no escape! "Ajoimme läpi sateisen Köln-Ossendorfin teollisuusalueen, joka muistutti ydänsodan jälkeistä lopun ajan maailmaa --" (s. 26). Okei, eihän tuo siis ole kovinkaan paljon, mutta hihittelin sille junassa, kanssamatkustajien kummastukseksi.

  

Yleiseksi tunnelmaksi jäi typertymys. Miten teos, jossa on näin mielenkiintoinen pohjaidea, voi olla näin kliseinen ja suoraan sanottuna kökkö loppu. Myös liiallinen hollywoodismi saksalaisessa romaanissa ärsytti minua. Voin silti suositella teosta, tästä puolesta huolimatta. Pikkuvikoihin tarttumatta kirja on varsin tyypillinen genrensä edustaja ja jos Bridget Jonesit tai vaikkapa Jane Greenen teokset ovat maistuneet, voi oikea lukija tästä ehkä löytää jotain samaa. Erona edellisiin toki on se seikka, että harvinaisesti tälle genrelle, kirjailija onkin mies!

  

Arvosana:

 
Takakannesta:

Kolmekymppisellä Kim Langella menee lujaa: hänellä on rakastava aviomies (jota hän pettää), ihana tytär (jolle hänellä ei ole aikaa) ja loistokas ura televisiossa (ja alaisia joille kiukutella). Hänelle myönnetään Saksan tv-alan merkittävin palkinto, ja kaikki tuntuu menevän putkeen. Mutta silloin kohtalo puuttuu peliin. Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen – muurahaiseksi. Hän saa kuulla keränneensä roppakaupalla huonoa karmaa, ja nyt hänen on aloitettava hyvän karman hankkiminen muurahaisen ruumiissa. Elämä muurahaiskeossa ei juuri sytytä Kimiä, mutta vastaan pullikoimisesta ei ole apua. Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jossa päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiiseen.

 
Asiasanat: chick lit, komedia, buddhalaisuus: karma, jälleensyntyminen
  

Samantyylisiä kirjoja: Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa, Jane Green: Avioliittoahdistus, Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna  

 
Suomentanut: Tiina Hakala, 279 sivua, Bazar 2012 (2. painos)

    

Alkuperäinen nimi: Mieses Karma (2007)

   

Muita kokemuksia kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Le Masque Rouge, Luettuja maailmoja, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Notko, se lukeva peikko

Lukupiirissä | Molière: Saituri

"Tällaiset leveät polvihousut ovat kuin vartavasten tehdyt varastetun tavaran kätköpaikaksi; 

soisinpa, että joku hirtettäisiin tällaisten käyttämisestä!"

 

 

Luin Saiturin ensimmäisen kerran lukiossa, jollekin äidinkielen kurssille. En muistanut teoksesta enää mitään muuta kuin, että olin tuolloin pitänyt näytelmästä paljon. Ehdotin lyhyttä teosta toukokuun lukupiirikirjaksi ja ehdotus sai kannatusta niiden parissa, jotka ehtivät mukaan viimeesen tapaamiseen ennen kesän poikkeusaikatauluja.

 

Komediallinen näytelmä sijoittuu Pariisiin ja se tapahtuu yhden päivän aikana. Saituri esitettiin ensimmäisen kerran Aurinkokuninkaalle, Ludvig XIV:lle, vuonna 1668. Ajankuvan mukaisesti näytelmä on koottu kuin Lego-talo: aineksista, joita pidettiin pakollisina hyvälle näytelmälle. Näitä ovat mm. viittaukset Antiikkiin ja näytelmän viisi osaisuus. Molière osoitteli kriittisesti ääripäitä: ihmisten heikkouksia, saituutta ja itsekeskeisyyttä ja rivien väleistä on pääteltävissä, ettei hän suuremmin arvostanut pakkoavioliittoja.

 

Näytelmän päähenkilönä on Roope Ankan varhainen edeltäjä, leski Harpagon. Hän on saituri, jolle raha on tärkein asia maailmassa. Hänellä on kaksi lasta: Cléante ja Élise. Cléante on rakastunut neitoon nimeltään Mariane, Èlise puolestaan on lupautunut Valére-nimiselle palvelijalle. Valére ei kuitenkaan oikeasti ole palvelija, vaan on hakeutunut tähän pestiin päästäkseen lähelle Éliseä ja etsiäkseen samalla tietoa kadoksissa olevasta isästään. 

   

Harpagon ei tiedä lastensa ihmissuhteista, vaan on naittamassa näitä muualle. Éliselle isä on valinnut vanhan leskimiehen Anselmen, joka ei vaadi myötäjäisiä. Leskiä pidettiin hyvinä puolisoina, sukupuolesta riippumatta - etenkin, jos näillä ei ollut lapsia. Myös Cléantelle on etsitty vaimoa runsaan perinnön toivossa. Harpagon itsekin on suunnittelemassa häitä, sillä isä on - kuten poikakin - iskenyt silmänsä Marianeen, joka on kaino ja vähään tyytyväinen.

 
Harpagonia tunnuttiin yleisesti pidettävän saiturina ja vähän yksinkertaisena. Vaikka tämä olikin kova kaupantekijä, hänen suhtautumisensa rahaan oli vääristynyt. Hän ei tahdo kuluttaa rahaa mihinkään, ei hienoon juhlaruokaan, palvelijoiden vaatteisiin, hevosten ruokaan tai -kenkiin. Rakkaus Marianeenkin tuntuu vain sijoitukselta, sillä tämä tulee toimeen kasviksilla ja hedelmillä, eikä tarvitse kallista ohraa tai lihaa (melko terveellinen ruokavalio, itseasiassa). Mariane tuntuu näytelmän aidoimmalta hahmolta. Rakkaudessa puolestaan Élise tuntuu vilpittömimmältä, sillä hän ei välitä, vaikka Valérella ei ole hienoa sukunimeä.
 

Soppaa sekoittamaan mahtuu myös juonitteleva Frosine, jonka roolia lukupiiriläiset toivoivat suuremmaksi. Nyt hän jäi etäiseksi ja hämmentäväksi hahmoksi, jonka potentiaali hukkuu. Lopulta tarina päättyy suotuisasti kaikille hahmoille ja he saavat toisensa, vaikka matkaan tuleekin muttamia mutkia ja monet salaisuudet paljastuvat. Lukupiiriläiset toivoivat, että Moliére olisi kertonut enemmän Anselmen perheen taustoista, sillä se vaikutti mielenkiintoiselta, joskin ajankuvaan sopi, ettei kaikkea kerrottu eikä kaiken tarvinnut olla loogista.
   
Telenovellamaisen näytelmän tarina ei ole kovin uskottava, sillä siinä on liikaa sattumia ja tahallisia väärinymmärtämisiä, jotka muokkaavat juonta. Tämä rakenne on nimeltään Deus Ex Machina eli Wikipediaa lainatakseni: "yhtäkkinen ja epäuskottava juonenkäänne, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä". Saituriin tämä rakenne on vielä hyväksyttävissä, onhan näytelmä parodiaa.

 
Lukuvinkkinä voisin antaa, että älä lue teoksen alussa olevaa henkilöhahmoluetteloa, jos tahdot yllättyä lukiessasi spolaantumatta lopun käänteistä. Voin suositella tätä helppolukuista näytelmää kaikille näytelmäkammoisillekin. Moliére on onnistunut luomaan jotakin ajatonta ja hänen huomionsa ihmisluonnosta ovat edelleen päteviä.
  

Arvosana:

Teoksen esittely:

Saituri Harpagonin elämän tärkein arvo ja sisältö ovat raha ja omaisuus, niiden kartuttaminen ja säilyttäminen. Rahaa säästääkseen hän on valmis uhraamaan poikansa ja tyttärensä onnen, naittamaan nämä vastoin heidän tahtoaan. Yhden päivän aikana tilanteet muuttuvat nopeasti. Toivo ja epätoivo vaihtelevat, onnen saavuttaminen on hiuskarvan varassa. Lopun sovitus ei muuta ketään, mutta se voi muuttaa henkilöiden koko elämän. Molièren (1622-73) komedia Saituri esitettiin yleisölle ensimmäisen kerran vuonna 1668 Pariisissa.

  

Niin Saituri kuin muutkin Molièren klassistiset näytelmät pilkkaavat kärjekkäästi ihmisten inhimillisiä heikkouksia: tekopyhyyttä, kaksimoralismia, hienostelunhalua, luulosairautta ja ahneutta. Samat heikkoudet puhuttelevat meitä edelleen yhtä vahvasti kuin yli kolme vuosisataa sitten.

  

Suomentanut: Lauri Hirvensalo, 123 sivua, WSOY 1998 (6. painos)

    

Alkuperäinen nimi: L'Avare (1668)

   

Luettu myös täällä: Kaleidoscope, Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa