Kiera Cass: Ainoa (Valinta #3)

"Painauduin Maxonin syliin ja halasin häntä tiukasti.

Maailmassa ei ollut mitään paikkaa, missä olisin mieluummin ollut."

   

   

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa:  Helmet 2017: 38. Kirjassa mennään naimisiin

   

Kiera Cassin Valinta-sarjaa on suomennettu nopeassa tahdissa. Ihastuin teosten kuvaamaan maailmaan, vaikka päähenkilön päättämättömyys kahden pojan välillä ärsyttikin. Ainoassa America on viimein tehnyt päätöksensä. Hän rakastaa Maxonia, mutta haluaa samalla pysyä Aspenin kanssa ystävänä. Hän ei kuitenkaan osaa kertoa prinssille tunteistaaan, vaan äksyilee tyhmistä asioista ja odottaa täydellistä hetkeä avata suunsa. 

  

Olin tiennyt jo viikkoja ja silti olin pitänyt tunteeni itselläni. Minun oli toimitava oikein ja kerrottava hänelle. Minun piti myös päästää irti Aspenista. (s. 254)

  

Koskaan ei kannata jäädä odottamaan huomiseen, vaan läheisilleen on kerrottava heti ja usein, että nämä ovat tärkeitä. Tämän muistutuksen sain, kun Lukutoukan kulttuuriblogin Krista menehtyi sairaskohtaukseen maanantaina. Asiasta kertoi hänen äitinsä. Krista oli syntynyt kanssani samana vuonna ja tuntuu, että 30-vuotiaana on ihan liian varhainen aika poistua. Ainoa on ensimmäinen kirjapostaukseni maailmassa, jossa on Kristan mentävä aukko. Hän rakasti kirjallisuutta ja niinpä jatkan bloggaamista ja lukemista samaan tapaan kuin ennenkin, Kristan innokkuudesta voimaa ammentaen. Kuten joku totesi, toivottavasti siellä missä Krista nyt on, on loputtomat kirjahyllyt.

  

"Minä rakastan sinua. Minun olisi pitänyt sanoa se sinulle jo kauan sitten. Ehkä olisimme voineet välttää monet typerät virheet, jos olisin tehnyt niin." (s. 309-310)

  

Ja nyt takaisin kirjaan. Huh, millainen tunteiden vuoristorata tämä lukukemus olikaan. American puhumattomuuden aiheuttamaa turhautumista, kapinallisten hyökkäysten aiheuttamaa jännitystä, hengästyttävän suuria paljastuksia ja menetyksiä, sydäntä tykyttäviä kohtauksia American ja Maxonin välillä sekä muutama kohatus, joissa samastuin American kokemuksiin täysin, esim. "Minä hymyilin valmiina hänen keksimäänsä seikkailuun." (s. 83), koska mieheni tykkää seikkailuretkien laatimisesta.

   

Ovelta kuului koputus ja minä puhalsin tulitikun sammuksiin, ryntäsin sängylleni, otin käteeni kirjan ja levitin mekkoni helman kauniisti. Kyllä vain, Maxon, tältä minä aina näytän lukiessani. (s. 17)

  

Maxonin isä, kuningas, on kammottava hahmo, jolla ei ole lainkaan myötätuntoa ketään kohtaan. Hyvin kärjistetty, mutta silti uskottava, koska hänen kaltaisiaan johtajia on oikeasti olemassa. Kuninkaan ja American suhde on erittäin kiehtova. Kuningas pakottaa American tilanteisiin, joissa hänen tulisi käyttäytyä moraalista kompassiaan vastaan, koska laki ja tottumus sanelevat Valintaan osallistuvien tyttöjen tekoja. America ei kuitenkaan alistu, vaan toimii vaistonvaraisesti oikeaksi kokemallaan tavalla. Americalla on myös hieno Katniss-hetki: "Minä en ole mikään teidän pikku vallankumouksenne pelinappula." (s. 49) Se tiivistää hyvin nuoren protagonistin ajatusmaailman. 

  

Kansalla on oltava kuolaimet suussa ja silmälaput silmillä. Jos heidän askeliaan ei ohjaa, he saattavat kulkea harhaan, juosta päätä pahkaa itselleen vahingollisiin tilanteisiin. (s. 208)

Vaikka romaanisarjassa on ollutkin enemmän pukuloistoa kuin mm. Nälkäpelissä, on tässä kolmannessa teoksessa ollut toimintaakin. Esimerkiksi Ainoa alkaa kapinallisten hyökkäyksellä palatsiin ja America pohtii, kuinka paljon vartijoilta vaaditaan rohekeutta juosta kohti vaaraa, samalla kun kaikki muut pakenevat. Aihetta sivuten, yksi suosikkilauseeni teoksesta on "Älä huoli. Kaikilla parhailla on arpi." (s. 135), jota ehdin jo käyttämään yhden myöhemmin lukemani teoksen kohdalla. Se sopii myös kuvailemaan hienosti Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan Jamieta.

   

Vaikka pääsarja saakin tyydyttävän päätöksen, on Cass kirjoittanut sarjalle jatkoa American tyttären näkökulmasta. Neljäs teos, Perijätär ilmestyy syksyllä 2017. Kiitos Pen & Paper, kun suomennatte näitä niin tiheään tahtiin! 

Tämä ei ole tarina, jossa on onnellinen loppu.
Tämä on paljon enmmän. (s. 318)

  

Arvosana:

    
Takakannesta:

On tullut aika kruunata voittaja.

   

Kun America kutsuttiin mukaan Valintaan, hän ei koskaan kuvitellut pääsevänsä lähelle kruunua – tai prinssi Maxonin sydäntä. Kilpailun lähestyessä loppuaan ja palatsin muurien ulkopuolelta tulevien uhkien käydessä yhä säälimättömämmiksi, America kuitenkin käsittää, miten paljon hänellä on hävittävänään – ja miten kovasti hänen on taisteltava haluamansa tulevaisuuden puolesta.

 

Suomentanut: Laura Haavisto, 318 sivua, Pen & Paper 2017

    

Alkuperäinen nimi: The One (2014)

    

Pukudraama-dystopiaan on tutustuttu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, 50 shades of books, Himekamin kirjoja, Unelmien aika, Musteella ja hopealla, Kirjataivas

     

Samankaltaisia teoksia: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia

Sarjassa ilmestynyt:

1. Valinta (2016)
2. Eliitti (2016)
3. Ainoa (2017)
4. Perijätär ( tulossa syksyllä 2017)
5. The Crown (2016)

Kyoukorin: Ace – Musta vaeltaja

"Meille kulkukissoille tärkeimmät asiat ovat ylpeä vapaus 
ja vahva tahto, joka ei alistu kellekään!"

   

   

Arvostelukappale

   

Pitkästä aikaa uutta kissamangaa! Huomasin, että Sangatsu Manga on julkaisemassa Kyoukorinin neliosaisen Ace – Musta vaeltaja -sarjan vasta muutamaa päivää ennen sen ensimmäisen osan ilmestymistä eli viime viikon perjantaita 17.3. Tokihan siihen piti siis kissaihmisenä tutustua. 

  

   

Musta Ace kissa on katujen kasvatti ja vahvatahtoinen kulkuri. Acen elämä ei ole helppoa, vaan se joutuu usein taisteluihin ja onnettomuuksiin. Se ei pidä ihmisistä huonojen kokemustensa takia, mutta tapaa vaelluksillaan myös ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan kulkukissojakin pyyteettömästi. Niinpä Ace välillä joutuu nielemään ylpeytensä ja hyväksymään ihmisen läheisyyden. 

  

Ace on piirretty ilmeikkäästi ja välissä sen elekieli saa pelkistetymmän viivan, etenkin kun se hämmentyy tai protestoi kovaäänisesti. Aivan jokaisessa ruudussa ei ole kissamaista eleganssia ole kuitenkaan saavutettu ja olisinkin toivonut hieman viimeistellympää piirrosjälkeä. Onneksi tarinat paikkaavat taiteen pieniä puutteita. 

  

Pokkari koostuu kahdeksasta lyhyttarinasta, tai niin kuin sisällysluettelo ilmoittaa kohtalon sanelemista kohtaamisista. Ace on taistelujen arpeuttama ja sen nimi tunnetaan kaikkialla, missä se kulkeekaan. Vaikka mangalla ei varsinaista ikärajaa ollekaan, herkimmät kissaihmiset saattavat kokea muutamat kohtaukset ahdistavina tai surullisina. 

  

Suosittelen tutustumaan tähän nopealukuiseen teokseen, vaikkei se olekaan samalla tapaa söpö kissamanga kuin Neiti Koume, tiikeriraita tai Chi's Sweet Home (josta muuten luin viimein kolme viimeistä osaa 10-12 ja pakko todeta, että itkin useaan otteeseen).  

  

Toinen osa ilmestyy 12.5.2017

  

Takakannesta:

Ace-kissa on kovapintainen katujen kasvatti, joka vaeltaa pitkin maita ja mantuja, seikkailusta toiseen. Matkoillaan Ace kohtaa kaikenlaista väkeä, sekä lajitovereitaan että ihmisiä. Jälkimmäisiä kohtaan se tuntee tervettä epäluuloisuutta, sillä ihmisiin luottavalle käy joskus karvaasti... Mutta ystävyys ei tunne rajoja!

    

Ikäsuositus: Kaikenikäisille

  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, 205 sivua, Sangatsu Manga 2017

   

Alkuperäinen nimi: Kuro Neko Ace (2011)

Muriel Barbery: Haltiaelämää

"Luulin, että haltiat ovat erilaisia", tyttö sanoi.

"Niin kuin satujen haltiat, keijukaiset, noidat ja sen sellaiset, niinkö?"

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
 
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 29. Pieneen maalaiskaupunkiin/kylään sijoittuva kirja (osittain tai kokonaan)

   

Ranskalainen Muriel Barbery tunnetaan Suomessa erityisesti hänen ensimmäisenä käännetystä teoksestaan, Siilin eleganssi (2010). Haltiaelämää on hänen kolmas suomennettu romaaninsa. Se eroaa aiemmasta tuotannosta sijoittumalla maagisen realismin genreen ja siitä tulee helposti mieleen Guillermo del Toron elokuva Pan's Labyrinth.

  

Barberyn kieli on hyvin runollista ja polveilevaa. Hän käyttää usein tehokeinona filosofiaa ja oxymoroneja, minkä vuoksi lukija joutuu helposti pyörälle päästään, eikä teksti varmasti ole ollut helppo kääntäjällekään. Persoonallinen tyyli tulee nopeasti tutuksi esimerkiksi tämän lyhyen tekstinäytteen kautta: ”Hänen sisäinen silmänsä näki suuren tähtikuvion. Hän näki sieluja ja teoksia karttapallolla, jonka kirkas valo säteili kosmoksen ääriin asti. Väreet lävistivät todellisuuden eri tasot ja levittäytyivät verkostoksi, joka loisti ja vaikutti yli aineellisten etäisyyksien.” (s. 235).

  

Tarina kertoo kahdesta orpotytöstä, jotka on sijoitettu eri koteihin, toinen Ranskaan ja toinen Italiaan. Maria ja Clara eivät ole aivan tavallisia lapsia ja heidän kasvattiperheensä tajuavat tämän nopeasti. Maria on luonnonlapsi, joka ymmärtää puiden ja eläinten kieltä, Clara on lahjakas pianonsoittaja, joka pystyy musiikillaan herättämään tarinat eloon. Barberyn hahmot kokevat maailman vahvasti musiikin, luonnon ja maalausten unenomaisen estetiikan kautta. Marian ja Claran välillä on maaginen yhteys, joka vahvistuu kirjan edetessä. Kerronta vuorottelee tyttöjen näkökulmien välillä, minkä lisäksi kolmantena tarinalinjana kuljetetaan mukana katsauksia suppean haltianeuvoston kokouksista. 

   

Mitä olisikaan fantasiakirja ilman ennustusta, sellainen löytyy siis tästäkin teoksesta ja kuten voi olettaa, se koskee molempia tyttöjä, sekä taistelua pahaa vastaan. Meidän todellisuudellamme on rinnakkaismaailma, missä haltiat asuvat. Haltiamaailman viime aikaiset muutokset jakavat kansan kahtia. Toiset syyttävät tapahtuneesta ihmisiä, jotka ovat vieraantuneen luonnosta, toiset sitä, etteivät haltiat ”puhalla yhteen hiileen”. Viimeisellä sivulla todetaan hyvin ajankohtaisesti, että: ”suurinta tuhoa on aina aiheuttanut jakautuminen, muurien rakentelu”. Pahaa tarinassa edustavat ne haltiat, jotka tahtovat tappaa ihmiskunnan toivoen palauttavansa siten oman maailmansa ennalleen. 

   

Maailmankaikkeus on suuri kertomus, jokaisella on jossain fiktion taivaalla säteilevä oma kaikkeutensa, joka johtaa jonnekin ennustusten ja unelmien taivaalla. (s. 234)

  

Haltiaelämää on stereotypioista huolimatta ennalta-arvaamaton, tunnelmaltaan viipyilevä teos, jonka vahvuutena on erikoinen kieli. Barbery leikittelee tekstissään mahdollisilla maailmoilla. Hän kehottaa luomaan tarinoita ja etsimään oman paikkansa maailmasta, vaikka välillä tuntuisi, että on syntynyt väärään ruumiiseen tai paikkaan. Barbery koputtelee myös neljättä seinää, kun yksi hahmoista toteaa, että aiempien tapahtumien selittäminen Claralle on niin vaikeaa, ettei hän yllättyisi jos huomaisi lopulta olevansa vain ”pikkutarkan mutta päättömän kirjailijan” sepittämä hahmo. Teoksen hahmogalleria on laaja, mutta lukija pystyy yleensä erottamaan kuka milloinkin puhuu, vaikka muutamilla hahmoilla onkin hyvin samantyyppisiä nimiä. 

   

Näillä sivuilla, jotka herättävät henkiin muinoin kadonneen maailman. (s. 190)

   

Siinä missä Siilin eleganssi niitti mainetta kaikkialla, missä se ilmestyi, jakanee Haltiaelämää mielipiteitä paljon mustavalkoisemmin. Toisille lukijoille rönsyilevät juonenkäänteet ja hitaasti ripoteltavat vihjeet saattavat tarjota liian vähän tarttumapintaa. Hitaasti etenevä ja runsaasti kuvaileva teos löytää varmasti ihailijoitakin, sillä se tarjoaa menneen maailman rauhallisen hengäyksen kiireisen nykyhetken keskelle. Teoksen loppu saa kysymään: milloin kirjalle tulee jatkoa. Monia juonilankoja jää irralliseksi, tytöt eivät vielä tapaa toisiaan ja vasta ensimmäinen taistelu sodassa pahaa vastaan tapahtuu teoksen loppupuolella. 

   

Tiedättekö te, mitä uni on? Se ei ole halumme synnyttämä haave vaan toinen väylä, ja tuon väylän kautta me imemme itseemme maailman olemusta ja kuljemme kohti totuutta, jonka usva paljastaa sinetöimällä näkyvän ja paljastamalla näkymättömän. (s. 117)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sinä kannat kaikkia unelmia ja astelet lumisella taivaalla helmikuun routamaan alla

  

Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen lahja: hän osaa puhua puille, kiville ja kannoille; hän ymmärtää, mitä kukat kertovat. Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenvuotias Clara soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta ruhtinaitten Roomaan kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi maailmankin tulevaisuus olla toinen.

  

Siilin eleganssista tunnetun Muriel Barberyn kauan odotettu uutuusromaani on myyttisiin mittoihin kasvava kertomus hyvän ja pahan ikiaikaisesta kamppailusta ja viisas mietelmä luonnon, musiikin, taiteen ja tarinankerronnan voimasta.

  

Suomentanut: Lotta Toivanen, 273 sivua, Gummerus 2016

  

Alkuperäinen nimi: La vie des elfes (2015)

  

Haltioiden sumuun on kurkistettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Maailmankirjat, Tekstiluola, Pauline Von Dahl, Villasukka kirjahyllyssä, Dysphoria, Kirjakirppu, Kirjasähkökäyrä, Mustetta paperilla

Minna Canth: Työmiehen vaimo

"Tässä maailmassa täytyy pitää puoliaan, muuten ei tule toimeen."

        

   

Haasteissa: Minna Canthin päivä 19.3., Helmet 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja, Suomi(ko) 100: Teema: etniset vähemmistöt, romanit

  

Minulla on ollut tapana lukea Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kirjailijan tuotantoa. Kahtena edellisenä vuotena olen tarttunut Anna-Liisaan ja Köyhään kansaan, ja nyt vuorossa oli näytelmä Työmiehen vaimo. Yleensä en pidä äärirealistisesta kirjallisuudesta, vaan haluan teosten olevan enemmän tai vähemmän fiktiivisiä ja synkistäkin teemoista huolimatta mieluiten hyvän tuulen kirjoja. Canthin kirjat ovat harvinainen poikkeus. 

  

Vaikka hahmojen takana tuskin onkaan oikeita ihmisiä Canthin lähipiiristä, ovat tarinat kuin paloja todellisesta maailmasta ja se käsittelee samoja teemoja kuin Henrik Ibsenin Nukkekoti. Muutamia ilmaisuja ja paikoin erikoisia sanataivutuksia lukuunottamatta Canthin kieli on hyvin ymmärrettävää ja tarina avautuu 132 vuotta näytelmän ilmestymisen jälkeenkin.

  

Ensimmäinen näytös kertoo Johannan ja Riston häistä. Nuoripari joutuu jo heti juhlahumussa riitaan siitä, kun Risto haluaa ryypätä olan takaa, mutta Johanna kokee, että teki virheen avioituessaan miehen kanssa. Näytelmän pääteemoja ovat alkoholismi ja naisen miehelle alisteinen asema. Johanna toi liittoon 600 markan myötäjäiset, jotka oli itse tienannut. Riston villi elämä kuitenkin kuluttaa säästöt nopeasti. Yllätyin, että suomalaisissa häissä on tarjoiltu viiniä 1800-luvun loppupuolellakin, kun yleensähän viiniä ajatellaan suomalaisille hyvinkin uutena ja merkillisenä juomana. Tämän vuoksi vahvaa ajankuvausta sisältävien teosten lukeminen sivistää vahvasti.

  

RISTO: Enkös minä häissäni sais' olla vähän päissäni? (s. 10)

  

Toisessa näytöksessä tavataan Johanna vuoden päästä häistä. Tuttavat huomaavat hänen riutuneen olemuksen, jonka nainen pistää viimeaikaisen sairauden pikkiin. Totuus kuitenkin on, että Risto ei halua rasittaa itseään työnteolla, vaan vie Johannan vaivalla ansaitsemat rahat lähimpään "anniskeluun", eikä rahaa siis jää Johannan ja heidän kolmen kuukauden vanhan poikansa ruokaan. Johanna ei myöskään halua ottaa lainaa tai ruokaa velaksi, koska tietää, ettei kuitenkaan pystyisi maksamaan niitä takaisin, jos Risto jatkaa samalla tiellä.

  

Muita keskeisiä hahmoja ovat mm. Riston juomakaveri Toppo, hyvin uskonnollinen Leena-Kaisa, josta en pitänyt ollenkaan, sekä Vappu, teoksen modernein ja kiinnostavin hahmo. Kuvioissa pyörii myös Riston entinen heila, Homsantuuksi kutsuttu Kerttu, jonka äiti oli romani. Häntä kohdellaan huonosti perimänsä takia ja koska tytön kummatkin vanhemmat ovat kuolleet, on Kertun elämä hyvin vaikeaa. Kerttu on todella värikäs hahmo, jolta kuullaan useita mielenkiintoisia sanontoja, kuten: "pakanan pallinaama" ja "tuonen toukka".

TOPPO: Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentamaan. Jo nyt maailma kääntyy nurin. (s. 67)

  

Canth on tallentanut näytelmäänsä paljon aikalaiskuvausta naisen asemasta, kun naisen omaisuus siirtyi avioliitossa miehelle ja kuinka uskonto ohjasi yhteisöjen reagointia vastoinkäymisiin. Canthin teoksen ilmestymisen jälkeen tuli käyttöön laki, joka antoi naisille itsemääräämisoikeuden omaisuuteensa. Risto on selvästi ottanut Johannan puolisokseen vain tämän rahojen takia, eikä häntä voi vähempää kiinnostaa, mitä naiselle tapahtuu, kunhan oma napa on kaljatuopin edessä. Johannan puolestaan tulisi kärsiä hiljaa rukoillen tätä polkua, jonka Jumala koettelukseksi on asettanut ja "kirkastaa kruunuaan". Nainen on kuitenkin sitä mieltä, ettei Jumala ihmisiä pahuuteen pakota.

  

Kuten Canthilta aiemmin lukemani teokset ovat olleet koskettavia ja surullisia, tämäkin oli todella vaikuttavaa ja ajatuksia herättävä. Johannan kohtalo on surullinen ja toivon niin, että hän olisi hääjuhlissa tarttunut Vapun tarjoukseen muuttaa väliaikaisesti tämän luokse ja unohtaa Risto. Alkoholismi esitetään ansaitsemassaan synkässä valossa, vaikka Toppo ja Risto (sekä koko yhteiskunta) kaikkia yleviä oikeutuksia toiminnalle kehittelevät, kuten juomalla he edistävät sivistystä maassa. Leena-Kaisa on hahmoista ainoa, joka sanoo ääneen sen mitä muut vain ajattelevat, että miehen juominen  on Johannan syy (jota se ei siis tietenkään ole), sillä vain naisella voi olla heikkouksia.

  

TOPPO: Elimme niin tai näin, aina me vaan maan parasta edesautamme. Jos teemme työtä, se on hyvä, jos juomme, ei sekään paha ole. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani kiskoa, vaan juon enemmin, koska sillä vielä jalommin hyödytän tätä ihmiskuntaa.(s. 64)

 

Ymmärrän myös hyvin, miksi kirjailijaa on elinaikanaan syyetty jumalanpilkasta, sillä sen verran huonoon valoon tämä asettaa tosiuskovaiset näytelmässä. Esimerkiksi kun Kerttu sattumalta tapaa kiertolaiselämää viettävän isoäitinsä, tokaisee vanhempi romaninainen kristityistä, että "Minä en ole hyviä nähnyt. yhtäläisiä ovat kaikki. Ja meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät koiriaan halvempina. Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. ja yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa. Kyllä kai!" (s. 53). 

   

Vaikka naisen aseman ja tasa-arvon suhteen paljon onkin tapahtunut Canhtin elinajasta nykyaikaan, tehtävää riittää edelleen. Esimerkiksi, kun kirjoitin äsken vahingossa näytelmän nimeksi Työmiehen mies, tuli mieleen kuinka hieno päivitys Canthin klassikolle se olisikaan tasa-arvoisemmaksi muuttuneen Suomen juhlavuonna, jolloin Tom of Finland on koko kansan taiteilija Tove Janssonin rinnalla. Siinäpä muuten olisikin toinen nainen, joka ansaitsisi liputuspäivän. 

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Työmiehen vaimo kertoo ahkeran Johannan ja hänen hulttiomiehensä tarinan. Kiinnostavimmaksi henkilöksi kohoaa kuitenkin mustalaistyttö Homsantuu, joka ei suostu yhteiskunnan tuomittavaksi. Työmiehen vaimo on ensimmäinen kaupunkilaistyöläisistä kertova näytelmämme.

  

“Erittäin hyvä asia oli, että näytelmäkappale ”Työmiehen vaimo” ilmestyi painettuna. Koko lukevan yhteiskunnan huomio on melkein kiihkoon asti kiinnitetty siihen niiden ristiriitaisten arvostelujen kautta, joita tästä kappaleesta on saatu lukea. Niitä lukiessaan ei se yleisö, joka ei kappaletta ole nähnyt, ole tiennyt, ketä uskoa ja ketä olla uskomatta. Nyt voipi jokainen lukea ”Työmiehen vaimon” ja sitten päättää, kuka oli oikeassa.”

  

– Aamulehti 17. maaliskuuta 1885

    

111 sivua, WSOY 1885 (näköispainos ntamo 2013)

  

Canthin teos tuttu myös täällä: Lukemisen ilo, Kaikki paitsi lukeminen on turhaa, Sivutiellä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Booking it some more, Nuoren opettajattaren kirjablogi

      

Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmät:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  
Novellit ja pienosromaanit:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Agnes (1892)

Veronica Roth: Viillot

"Tappomerkki on sille väärä nimi. 

Viilto tulee aina menetyksestä. Ei voitosta."

   

  

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 6. Kirjassa on monta kertojaa Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 43. Kirja, jossa teknologia on merkittävä osa tapahtumien kulkua 

   

Veronica Roth on tuttu nimi paljon dystopiaa lukeville, sillä hänen Outolintu-trilogiansa suomennettiin 2014-15 ja siihen pohjaavia filmatisointejakin tehtiin yksi jokaisesta osasta, joskin hieman kirjoja huonommalla menestyksellä (viimeisen osan jätin kyllä katsomatta). Pidin paljon ensimmäisestä Outolintu-kirjasta, mutta tämän uuden sarjan avaus jätti vähän kylmemmäksi. Tosin, jos kirjan vaikuttavuutta mitattaisiin sen pohjalta tekemieni muistiinpanojen pituudella, tämä nousisi aika korkealle - kirjoitin nimittäin 12 pieniruutuista A4-sivua molemmin puolin. 

  

Viime aikoina fantasia on noussut todella suosituksi ya-genreksi Suomessakin, eikä dystopiaa enää harmillisesti juurikaan näe edes käännösteoksissa (vaikkakin K.K. Alongin maailmanlopun teemoilla höystetyn Kevätuhrit-sarjan toinen osa Ansassa ilmestyi juuri). Monet teokset myös ilmestyvät yhtä aikaa alkuperäisjulkaisuna sekä käännöksenä, jolloin lukijat ympäri maailmaa voivat lukea kirjan samaan aikaan, mitä arvostan suuresti. Viillot on tieteisfantasiaa, eli siinä on sekä maagisia ulottuvuuksia että avaruusaluksia. 

   

Luin Viillot heti Victoria Aveyardin Punaisen kuningattaren (bloggaus tulossa) perään, ja siksi se ei muodostunut yhtä kiinnostavaksi lukukokemukseksi kuin itsenäisesti olisi saattunut toimia. Huomasin nimittäin paljon samoja teemoja, kuten hahmojen erikoiset kyvyt, areenataistelut ja rakkaustarina hallitsevan suvun ja toiseen ihmisryhmään kuuluvan hahmon välillä. Onneksi tarinat eroavat toisistaan paljon.

  

Cyra osasi käyttää työkaluja kuten tavallinen rahvas. Mutta sellainen Cyra oli, hän osasi kaikkea kummallista. (s. 265)

  

Kirjan takakansi paljastaa harmillisesti yhden merkittävän juonenkäänteen, jonka olisin halunnut mieluummin itse selvittää. Teoksella on nimittäin kaksi näkökulmahahmoa, Cyra ja Akos ja heidän tiensä kohtaavat. Kuten Punaista kuningatarta, vaivasi Viiltojakin ennalta-arvattavuus, mutta loppua kohden teos pääsi myös yllättämään miellyttävästi saavuttaen hieman samoja tunnelmia kuin Magdalena Hain Gigi ja Henry-sarja. Lukeminen oli pääosin miellyttävää, etenkin Cyran osuuksissa ja miljöön vaihtelun tuomat kiinnostavat välähdykset siitä, mitä muualla tapahtuu.

  

Tapahtumapaikkana on pääasiassa Thuvhe-niminen planeetta. Planeettaa asuttaa kaksi kansaa: thuvhelaiset ja shotetlaiset. Vaikka shotetlaiset asuttivat planeettaa ennen thuvhelaisia, he ovat tämän maailman saamelaisia, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Akos on thuvhelainen, Cyra shotetlainen. Heidän aurinkokunnassaan on yhdeksän planeettaa, joita yhdistää outo pyörrevoima. Pyörre antaa jokaiselle planeettojen asukkaalle taidon tai voiman, joka pohjautuu kantajansa persoonaan ja kokemuksiin. Voima ilmenee yleensä teini-iässä, mutta joskus sen saa jo aikaisemmin. 

  

Olimme galaksin laidalla, ja ainoat planeetat - tai planeettojen kappaleet - olivat niin harvaan asuttuja, etteivät ne kuuluneet Neuvostoon. Kutsuimme niitä "reunaplaneetoiksi" tai vain "reunaksi". Äiti oli vaatinut, että shotetlaiset pitäisivät niiden asukkaita veljeskansoinamme, koska he kävivät samaa kamppailua asemastaan. (s. 185)

  

Voimien lisäksi osa lapsista saa myös kohtalon. Kaikilla on tulevaisuus, mutta vain harvalla on kohtalo. Jokaisella planeetalla on kolme oraakkelia, nouseva, istuva ja väistyvä ja Akosin äiti on Thuvhen istuva oraakkeli. Kun syntyy kohtalonkantaja, näkevät kaikki oraakkelit hänen tulevaisuutensa samaan aikaan. Kohtalo tarkoittaa, että jotain tapahtuu väistämättä ihmisen kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa, ehkä hieman eri tavoin, mutta lopputulos on aina sama. Enemmän tai vähemmän yllättäen sekä Akos että Cyra ovat molemmat kohtalonkantajia, mutta hahmogalleriassa on myös muita kantajasukujen jäseniä, joiden elämät muuttavat merkittävästi tulevaisuuden kulkua.

  

"Taidat lukea paljon", Akos sanoi. 

"Niin luen." Minusta oli mukavaa kävellä ympäriinsä ja lukea samalla. Se vei ajatukset mennessään. "Minusta tuntuu, että näinä hetkinä pääsemme kaikkein lähimmäs menneisyyttä." (s. 101-102)

  

Siinä missä pidin suuresti Rothin miljöön kuvauksesta ja maailman rakennuksesta Outolinnussa, olin hieman pettynyt niihin Viilloissa. Hahmot reagoivat näkemäänsä kuin olisivat ensimmäistä kertaa oman kulttuurinsa ilmiöiden keskellä tai juontaisivat luontodokumenttia. Maailma on enimmäkseen fantasiamainen, ja scifi ilmenee lähinnä vain vähäisellä futuristisella teknologialla. Olisin halunnut lukea enemmänkin maailman scifimmästä puolesta, mutta ehkä Roth kirjoittaa siitä enemmän jatkossa. Materiaalien, eläinten ja asioiden nimeäminen oli paikoin naiivia, ja fantasiagenrelle tyypillistä, esimerkiksi fenzu-hyönteiset, kutyahin turkis ja surmanlintu. Kun sanastoon tottui lukemisen aikana, se ei enää häirinnyt niin paljoa. 

  

Kymmenien kausien kierrätysretket olivat synnyttäneet tämän kaupungin, vanhojen rakennusten tilkkutäkin, jota oli vahvistetu sekä savella että muista maista ja kulttuureista tuodulla uudella teknologialla. (s. 133)

  

Kiinnostavinta Viiltojen maailmassa olivat oudot pyörrevoimat, veressä periytyvä shotetin kieli, shotetlaisten vuosittainen vaellus toisille planeetoille ja niiltä löydettyjen, pois heitettyjen esineiden kierrättäminen, mystinen Ogra, planeetta, josta ei tiedetä käytännössä mitään. jääkukat, joista voi keittää erilaisia rohtoja ja myrkkyjä, shotetlaisten tapa vetää käsivarteen viilto tapoista ja menetyksistä (mistä kirjan nimikin johtuu), sairaus nimeltään Q900X, puhekielellä "vilu ja vapina" sekä kameraiset, joiden käsitin olevan jonkinlaisia lenteleviä drone-kameroita.

  

Kaikesta huolimatta teos oli todella nopealukuinen ja suosittelen tätä sekä scifin että fantasian ystäville. Omaa lukukokemustani tosiaan varjosti tuo läheisyys Punaisen kuningattaren kanssa, eli jos olisin lukenut välissä muita kirjoja, olisin varmasti pystynyt uppoamaan Viiltojen maailmaan paljon syvemmälle. Viillot jää houkuttavasti kesken ja tämän hetken tiedon mukaan sarja saa jatkoa ensi vuonna. Tästä olisi todella kiinnostavaa nähdä elokuvaversio.

  

"Pehmeät sydämet tekevät universumista elämisen arvoisen paikan." (s. 204)

  

Arvosana:

Takakannesta:

Galaksissa, joka saa elinvoimansa salaperäisestä pyörteestä, jokaisella on lahja.

  

Cyra on Shotetia hallitsevan julman tyrannin sisar. Hänellä on erityinen kyky, lahja joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen veljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

  

Akos veljineen kaapataan Shotetiin rauhaa rakastavasta Thuvesta. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa.

  

Miljoonia myyneen Outolintu-trilogian tekijän kohuttu uutuustrilleri!

  

Samantyylisiä kirjoja: Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Marie Lu: Legend, Suzanne Collins: Nälkäpeli, Kiera Cass: Valinta, George Orwell: Vuonna 1984

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 428 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: Carve the Mark (2017)

Kohuttu teos on luettu täälläkin: Dysphoria, Hallittu hysteria, Kirjat, sopat & sähellykset

James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

"Aurinko oli lopulta tullut näkyviin, vaikka se näyttikin kummalliselta 
- oranssimmalta kuin olisi pitänyt."

  

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 23. Käännöskirja, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi

  

James Dashnerin dystopiatrilogia Maze Runner on suomennettu kokonaan, mutta sarjaan kuuluu myös kaksi kääntämätöntä taustoittavaa esiosaa. Ensimmäinen kirja Labyrintti ilmestyi Suomessa keväällä 2015 puolisen vuotta myöhemmin kuin sen elokuvaversio.

  

Dashnerin menestynyt teos on hieman kuin William Goldingin Kärpästen herran, Veronica Rothin Outolinnun ja William Sleatorin Sokkeloportaikon sekoitus: joukko poikia, jotka ovat menettäneet muistinsa, on lähetetty oudon labyrinttimaisen rakennelman keskellä olevalle aukiolle. He ovat luoneet oman yhteiskuntansa tehtävänjakoineen, statuksineen ja uusine puhekielen sanoineen. Päällikköjen lisäksi tärkeimmässä roolissa ovat juoksijat, jotka yrittävät päättäväisesti ratkaista päivittäin muuttuvan Labyrintin ja löytää tien ulos.

    

Oli kuin joku olisi rakentanut Labyrintin kellumaan taivaalle, leijumaan tyhjyyden keskelle ikuisiksi ajoiksi. (s. 151)

   

Teos kerrotaan Thomas-nimisen pojan näkökulmasta. Hän herää ylöspäin nousevassa hississä ja tietää vain oman nimensä. Nimet ovat ainoa asia, jonka pojat tullessaan muistavat aikaisemmassa elämästään. Thomas on uusin tulokas Aukiolle ja hän kyselee lukijan puolesta kaikesta näkemästään, muiden poikien mielestä ärsyttävyyteen asti. Tietoa kuitenkin saadaan hyvin hitaasti. Thomasilla on alusta alkaen palava halu päästä juoksijaksi, mutta hänen on ensin käytävä läpi normaali työkokeilujakso Aukion alemmilla portailla.

     

Hän tutki Aukion maastoa, tätä uutta painajaisten paikkaa, jossa eläiminen näytti käyneen hänen kohtalokseen. (s. 30)

  

On harvinaista löytää poika päähenkilönä nuorten dystopiassa, sillä tämä rooli on lähes poikkeuksetta jaettu vahvoille tyttöhahmoille. Yhteistä heille on sukupuolesta riippumatta halu oikaista yhteiskunnassa näkemiään epäkohtia tai kapinoida järjestelmää vastaan. Harmillisesti Thomas ei ole teoksen fiksuin hahmo, vaikka hän itse on varma, että on poikkeuksellisen älykäs. Tämä ei kuitenkaan hänen käytöksessään tai Labyrintin arvoituksen pisteiden yhdistelemisessä käy helposti ilmi.[Lainatakseni Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessasta: "Nuoreksi mieheksi, joka vaikuttaa niin älykkäältä kin sinä vaikutat, sinä olet nyt huomattavan typerä." (s. 256)] Dashnerin hahmot jäävät muutoinkin hyvin kaksiulotteisiksi. 

  

Ilma tuntui täydelliseltä ja sai hänet taas pohtimaan paikan säätä. Aukiolla ei koskaan satanut vettä tai lunta, koskaan ei tullut liian kuuma tai kylmä. Se olisi voinut olla paratiisi, ellei laskettu mukaan sitä seikkaa, että heidät oli riuhtaistu ystäviensä ja perheidensä luota ja vangittu Labyrinttiin, jossa vaani hirviöitä. (s. 218)

     

Pisimpään aukiolla ollut poika, Alby, on jo aikuinen ja näin ollen oikeutettu johtaja. Aukion arki on kahden vuoden toimintansa aikana rutinoitunut, mutta kaikki muuttuu, kun pian Thomasin jälkeen Aukiolle lähetetään tyttö. Rutiinit hajoavat ja kaiken takana olevat Luojat, niin kuin aukiolaiset heitä kutsuvat, pakottavat nuoret toimimaan aiempaa ahkerammin ongelmanratkaisussa ja ajattelemaan laatikon ulkopuolella.

   

"Mitä itse pidät parhaana selityksenä? Että elämme jollakin vieraalla planeetalla?" (s. 329)

  

Thomas ihmettelee, millainen maailma lähettää lapsia Labyrinttiin, jossa on vaarana joutua käytävillä vaeltelevien kammottavia eläimen ja koneen yhdistelmien kynsiin. Aivan teoksen lopussa saadaan pieni vilkaisu maailmaan, jonka luomus Labyrintti on. Miksi suunnaton rakennelma tehtiin, ei kuitenkaan paljastu vielä, mutta herää helposti ajatus siitä, että pojat ovat kuin sokkeloon asetettuja laboratoriohiiriä. Toinen osa, Poltettu maa, kertonee lisää massiivisen kokeen taustoja.

   

Arvosana:

Takakannesta:

"Jos et pelkää, et ole ihminen."

  

Huikea elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

  

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä.

  

James dashner (s. 1972) on Kalliovuorilla asuva yhdysvaltalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut erityisesti scifi- ja fantasiakirjoja lapsille ja nuorille.

  

Samantyylisiä kirjoja: William Golding: Kärpästen herra, Veronica Roth: Outolintu, William Sleator: Sokkeloportaikko, Suzanne Collins: Nälkäpeli

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 403 sivua, Basam Books 2015

  

Alkuperäinen nimi: The Maze Runner (2009)

Labyrintin arvoitusta on ratkottu täälläkin: Dysphoria, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Maze Runner - Labyrintti, 2015 | The Maze Runner, 2009 
• Maze Runner - Poltettu maa, 2015 | The Scorch Trials, 2010
• Maze Runner - Tappava lääke, 20616 | The Death Cure, 2011

Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa

"Prinssistä minä en välitä"

   

    

Lukuhaasteissa: Naistenpäivä 8.3. #lukunaistenpäivä, Uudelleen luettua, Helmet 2017: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

  

Mikä olisikaan parempi teema naistenpäiväksi kuin kirjallisuus, joka antaa jotain kanssanaisille. Haluan tällä postauksella vinkata teosta, joka esittelee nuorille ja vanhemmillekin lukijoille rohkeasti eläämänsä omilla ehdoillaan elävän prinsessan. Patricia C. Wreden Lumotun metsän kronikat -sarja ilmestyi suomeksi 2001-2002 ja luin kaikki neljä osaa samoihin aikoihin ollessani tuolloin yläasteella ja pidin tästä silloin todella paljon. Viime kesänä löysin viimein tämän ensimmäisen ja aiemmin puuttuvan osan hyllyyni ja siitä saakka onkin ollut tarkoitus lukea koko sarja uudelleen. 

    

Kvadrilogian aloittava Lohikäärmeen prinsessa kertoo Lehmusmetsän kuninkaan nuorimmasta tyttärestä, Cimorenestä. Hän on poikkeaa tavanomaisesti nähdyistä prinsessoista tummine hiuksineen ja asenteineen. Normaalien prinsessaoppituntien sijaan hän haluaa mieluummin opetella miekkailua (vaikka se ei olekaan sopivaa käytöstä prinsessalle), kokkaamista ja taikomista. Cimorene on myös poikkeuksellisen pitkä prinsessaksi ja hänen äitinsä onkin huolissaan, kuka hänet tahtoo puolisokseen, sillä "kukaan prinssi ei halunnut naida tyttöä, joka katsoi häntä suoraan silmiin, sen sijaan, että olisi vilkuillut häntä viehkeästi ripsiensä lomasta" (s. 9). 

  

Kun Cimorene yritetään naittaa Vuorten Sathemin pojalle, hän kyllästyy lopulta koko prinsessana olemiseen ja päättää etsiä itselleen lohikäärmeen, jonka kumppanina elää. Erinäisten seikkailujen jälkeen hänestä tulee naaraslohikäärme Kazulin prinsessa. Kazulin luolaa siivotessaan hän kokee ensimmäistä kertaa elämässään iloa siitä, että on prinsessa, sillä uudessa roolissan hän pääsee mm. jatkamaan taikuuden opiskelemista. 

    

"Minä aina unohdan, että sinä et ole yhtä tyhjäpäinen kuin useimmat prinsessat." (s. 62)

  

Cimorene saa kuulla jatkuvasti epäprinsessamaisia tekemisiään kritisoitavan, sillä "eihän niin tehdä". Hän on esimerkiksi ensimmäinen prinsessa, joka hakeutuu lohikäärmeiden luokse. Yleensä prinsessat kaapataan palvelijoiksi ja heitä pelastamaan saapuu joukoittain ritareita ja prinssejä. Eräs hahmo ihmetteleekin, mikseivät prinsessat useamminkin etsi lohikäärmeitä, sillä se on erinomainen tapa päästä hyviin naimisiin. Cimoreneä "pelastajat" vain ärsyttävät, sillä hän joutuu keskeyttämään mitä ikinä olikaan tekemässä aina kun sankariehdokkaat huhuilevat Kazulia tulemaan kaksintaisteluun ja hän joutuu hätistelemään urhot tiehensä, sillä hän ei toivo pelastetuksi tulemista.

   

Sarjan ensimmäinen osa pohjustaa tulevaa esittelemällä maailman ja hahmot, mutta lyhyen teoksen aikana ehditään myös parodisoimaan kuuluisia satuklassikoita, luomaan ystävyyssuhteita, pelastamaan henkiä ja herättelemään ajatuksia siitä, kuinka asiat on aina tehty ja kapinoimaan kaavoihin kangistumista vastaan, ainakin jos sukupuolta pidetään rajoittavana seikkana erinäisten asioiden tekemiseen. Ja koska teoksenssa on on kolme vahvaa naishahmoa, Cimorene, noita Morwen ja Kazul, se tarjoaa hyviä roolimalleja kaikenikäisille. 

  

Arvosana:

  

   

Takakannesta:

Cimorene on nuori sankaritar, prinsessa syntyjään mutta seikkailija tavoiltaan. Vanhemmat ovat suunnitelleet hänelle koruompelua komean prinssin kyljessä. Cimorene kuitenkin valitsee miekan ja magian. Hän pakenee ahdistavista kuvioista ja ryhtyy mahtavan ja kiehtovan Kazul-lohikäärmeen prinsessaksi. Hän taistelee velhoja vastaan ja kohtaa noidan, puhuvan linnun, kivisen prinssin – ja monia erilaisia lohikäärmeitä.

Patricia C. Wreden fantasiamaailmassa lohikäärmeet ovat suuria persoonallisuuksia, joiden pahimpia vihollisia ovat niljakkaat velhot. Cimorenen seikkailujen myötä käynnistyy uusi fantasiasarja Lumotun metsän kronikat. Kirja sopii kaikille, jotka pitävät fantasian ja huumorin yhdistelmästä.

  

Suomentanut: Susanna Paarma, 267 sivua, WSOY 2001
  

Alkuperäinen nimi: Dealing with Dragons (1990)

  

Cimorenen tarina on luettu myös täällä: Kirjablogi Rouge, Anna minun lukea enemmän, Lukisinkohan,

Alto Yukimura, Miri Mikawa & Aki: Hopeasokerimestari ja musta keiju 2

"Minulla on nyt tulevaisuus"

   

   

Arvostelukappale

    

Hopeasokerimestari ja musta keiju 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Toisessa osassa Alto Yukimuran taide on ihastuttavampaa kuin ensimmäisessä, etenkin Schar on piirretty todella yksityiskohtaisesti ja viimeistellysti jokaiseen ruutuun. Kauniita mieshahmoja on aina ilo katsella. 

  

Ann matkaa edelleen kohti pääkaupunkia ja siellä järjestettävää sokerityöläisten kilpailua saadakseen hopeasokerimestarin arvonimen. Matkassa on kuitenkin useita mutkia: hopeasokeria katoaa varastosta ja tytön on pysähdyttävä matkalla poimimaan sokeriomenoita, joista valmistaa pikavauhtia lisää sokeria. Jonas jatkaa lähentely-yrityksiään Annin torjunnoista huolimatta. Lisäksi sudet hyökkäävät seurueen kimppuun, mutta onneksi Schar on obsidiaanikeiju ja suojelee tyttöä. Ann myös petetään pahan kerran.

   

  

Kokemukset matkan aikana kasvattavat Annia. Hän pääsee todistamaan, kun keiju syntyy ja saa tapahtumasta inspiraation omaan sokeriluomukseensa. Hänen suhteensa Schariin kehittyy ystävyydeksi ja hän luovuttaa keijulle siipensä, aivan niin kuin lupasikin - Schar on elänyt 70 vuotta yksisiipisenä orjana, ehkä jopa pidempään. Kerran irrotettua siipeä ei taida pystyä kiinnittämään takaisin, en ainakaan muista puhuttiinko sellaisesta ensimmäisessä osassa. Suosikkisivuni on, kun Schar kutsuu Annia ensimmäisen kerran oikealla nimellään, eikä Pelätiksi, niin kuin aina aikaisemmin. 

  

Harmillisesti tämä sarja on vain kaksiosainen, olisin jaksanut lukea Annin ja keijujen seikkailuista vähän pidempäänkin. Olisin halunnut tietää lisää Scharin historiasta ja maailmasta, jossa hahmot elivät. Vaikka manga sujahtaakin ensisilmäyksellä kevyen hömpän lokeroon, siinä on myös paljon synkkiä sävyjä keijujen orjuuttamisen, vallanhimon ja veristen selviytymistaisteluiden myötä. Olisi myös kiinnostavaa lukea alkuteos, johon manga perustuu.

  

Maaliskuussa alkaa uusi kiinnostava mangasarja, kun 17.3. ilmestyy Kyoukorinin Ace - Musta vaeltaja -kissamangan ensimmäinen osa. 

    

Takakannesta:

Sokerityöläisten ammattikunta valmistaa hopeasokerista herkkuja, joiden sanotaan tuovan onnea ihmisille ja pidentävän keijujen elinikää. Nuori Ann on matkalla pääkaupungissa järjestettävään kilpailuun voittaakseen itselleen hopeasokerimestarin arvonimen. Turvaksi matkalle hän hankkii soturikeiju Scharin. Ann tosin tahtoisi olla ennemmin tämän ystävä kuin omistaja, mutta se on vaikeaa maailmassa, jossa keijut on orjuutettu ihmisten palvelukseen...

  

Ikäsuositus: 11+

  
Suomentanut: Antti Valkama, 176 sivua, Sangatsu Manga 2017

   

Alkuteos: Miri Mikava, Hahmoluonnokset: Aki

   

Alkuperäinen nimi: Ginzatoshi to kuro no yosei - Sugar Apple Fairy Tale - Volume 2 (2014)

Helmikuun luetut + Minna Canthin päivästä 19.3.

  

Helmikuu on yksi lempikuukausiani vuodesta, koska se on niin lyhyt (ja no, ystävänpäivänä on myös minun ja mieheni kihlapäivä, tänä vuonna jo seitsemättä kertaa). Talvikuukaudet voisivat muutoinkin olla lyhyempiä, jookos? Sain kuitenkin luettua näiden varsin lumisten neljän viikon aikana peräti 12 teosta, joista viisi oli mangaa. Uudelleen luettua -haasteeseen sain taas yhden rastin, sillä palasin Houkutuksen maailmaan. Se on tähän mennessä ainoa haastetta varten uudelleen luettu, johon tarttumista hieman kadun. Olisi pitänyt jo aikaisemmin lukea toistamiseen.

  

Kuukauden hienommat hetket tarjosivat Atwoodin Orjattaresi ja Barberyn Haltiaelämää. Ensin mainittu sävähdytti terävällä yhteiskuntakritiikillään, joka sopii vähän liiankin hyvin nykyaikaan. Jälkimmäinen puolestaan lumosi maagisella realismillaan, kauniilla kielellään (vaikka joskus kirjailia innostuikin kirjoittamaan hieman liiankin lennokkaita kielikuvia). Silti jotain mahdottoman hienoa on tuon lyhyehkön romaanin kansien väliin vangittu. Olen hämmästynyt ja ihastunut samaan aikaan. Tulee mieleen L.M. Montgomeryn kirjat Annasta ja Emiliasta.

  

Suurimmat pettymykset puolestaan aiheuttivat Rothin Viillot ja Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Rothilta aiemmin lukemani Outolintu-sarja koukutti maailmallaan, vaikka tarina hieman floppasikin päätösosassa, Viillot ei oikein vienyt mukanaan missään vaiheessa (vaikka ihan sujuvasti luettava ok teos onkin), sillä tarina oli liian ennalta-arvattava ja muistutti liikaa tammikuussa lukemaani Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta. Boynen holokaustutarina oli sekin liian yllätyksetön ja päähenkilö aivan liian naiivi herättääkseen kiinnostusta hahmoon tai luodakseen sympatiaa. 

  

Helmikuussa innostuin selamaan Instagramin kirjakuvia ja inspiroiduin ottamaan itsekin perässä kauniita ja silti yksinkertaisia kuvia. Tilini löytyy täältä. Haluaisin myös ostaa kuvauksia varten kaikkea rekvisiittaa, jota voisin hyödyntää myös sisutuksessa, eli mm. erilaisia Pop!-hahmoja (mm. David Tennantin esittämä kymmenes tohtori Doctor Whosta, Diana Gabaldonin Matkantekijä-teosten pohjalta tehdyn Outlander-tv-sarjan miespäähenkilö Jamie ja sarjakuvaan perustuvan The Walking Deadin Daryl Dixon ovat hankintalistalla), kauniita tyynynpäällisiä, joissa lukemiseen liittyviä lauseita, valkoinen pörröhuopa, kuivakukkia...

  

Hyllynlämmittäjä-haasteen keksinyt Sivumennen-podcast heitti ilmoille uuden haasteen. 8.3. on kansainvälinen naistenpäivä ja tuolloin myös luetaan päivään sopien #lukunaistenpäivä tägillä. Haasteen tarkoitus on ilahduttaa naisia kirjallisella viestillä. Aloitin uudelleen luettavien pinosta poimitun Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa, jonka päähahmo on ihastuttavan itsenäinen persoona. Cimorene on hieman erilainen prinsessa, joka kulkee Meridan ja Mulanin kaltaisten hahmojen kaltaisesti omia polkujaan.

    

   

Maaliskuun 19. on Minna Canthin päivä ja olen taas perinteisesti lukemassa hänen tuotantoaan liputuspäiväksi - tällä kertaa lukupinoon päätyi Työmiehen vaimo. Mukaan saa osallistua. Edellisinä vuosina olen lukenut Anna-Liisan ja Köyhää kansaa. Tämä minihaaste ei vaadi muuta kuin jonkin Canthin teoksen lukemisen ja siitä juhlapäivänä bloggaamisen. Ylläolevaa kuvaa saa käyttää postauksissa. 

  

   

Helmikuun luetut: 12 kirjaa, 3134 sivua

• Margaret Atwood: Orjattaresi
• James Dashner: Maze Runner - Labyrintti (bloggaus tulossa)
• Konami Kanata: Chi's Sweet Home 10-12
• Veronica Roth: Viillot (bloggaus tulossa)
• Stephenie Meyer: Houkutus (bloggaus tulossa)
• Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa
• John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
• Kore Yamazaki: Velhon morsian 1 & 2
• Muriel Barbery: Haltiaelämää (bloggaus tulossa)