Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 13 | James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

"Tunsin talon hoitamattomasta muratista, joka verhosi tiilisinän ylimmän kerroksen ikkunoihin asti. Niin kirjeessä oli sanottu - ainoa talo, jonka seinää peitti muratti. 

Tämä siis oli paikka, jossa ehkä aloittaisin työni eläinlääkärinä."

  

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 13

  

Yritin lukea James Herriotin (oik. nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) omaelämäkerrallisen Kaikenkarvaiset ystäväni ensimmäistä kertaa seiskaluokan kirjaesitelmään. Kirja ei kuitenkaan vienyt mukanaan, vaikka olen aina ollut kirjoja ahmiva lukutoukka. Tajusin vasta tarttuessani kirjaan uudelleen klassikkohaasteen kynnyksellä, että syy, miksi kirja jäi tuolloin lukematta liittyi varmasti siihen, että olin juuri muuttanut kaupunkiin perheemme maatilalta, joka oli pitänyt velkojen takia pakkohuutokaupata. 

    

Kaikki näytti pysähtyneen täällä kauan sitten. Katsoin taakseni, ennen kuin menin portista pihaan, ja minusta tuntui yhtäkkiä kuin olisin kulkenut jonkin vanhan kirjan kuvan poikki; oli autio villiintynyt puutarha, takana korkea hiljainen talo. En ikinä oppisi uskomaan, että se oli siinä ja että minä olin osa sitä. (s. 46)    

  

Tällä kertaa lukieminen kuitenkin sujui hyvin pienikokoisesta fontista huolimatta. Kiitos kuuluu varmasti osin teokselta pohjalta vähän aikaa sitten tehdylle uudelle tv-sarjalle, joka maalailee 1930-luvun lopun Yorkshiren miljöön upeasti. Herriotin kaksi vuotta kattava päiväkirjamainen kerronta kannattelevaa ja lukujen pituus vaihtelee parista sivusta kymmeneenkin, jolloin lukemista oli helppoa jaksottaa. Voinkin suositella lämpimästi tämän lukemista, joskin eritekammoisille tämä ei sovi. "Minulle oli jo kauan ennen valmistumistani sanottu, että maaseutueläinlääkärin työ on likaista ja haisevaa."

  

– Olet aina ollut kiltti. Omituinen kaveri, mutta kiltti.

– Omituinen? Siegfriedin kiinnostus heräsi.

– Ei, et omituinen. Väärä sana. Erilainen. Olet aina ollut helkkarin erilainen.

– Erilainen? Siegfried ihmetteli -- – Siinä sinä kyllä olet väärässä. (s. 361)

  

Vuonna 1938 Herriot saa töitä itseään vain muutaman vuoden vanhemman Siegfried Farnonin klinikalta ja jos luulet filmatisoinnin perusteella, että hänen hahmonsa on epäuskottavan hämmentävä, niin kirjassa hän on vielä raivostuttavasti ristiriitaisempi. Chaotic Good kuvaa erinomaisesti Siegfirediä, joka yhtenä päivänä neuvoo Herriotia tekemään asian tietyllä tavalla ja toisena aivan päinvastaista. Hän ei myöskään usko tilikirjaan vaan sijoittaa tienestinsä tinatuoppiin.

  

Kirjoja oli kaikkialla; osa niistä oli takan kummallakin puolella olevilla hyllyillä, osa pinoissa huoneen nurkissa. Takanreunustalla oli tinatuoppi. Se olikin kiinnostava tuoppi. Se oli sullottu täyteen  šekkejä ja seteleitä, joista osa oli pursunut ulos ja varissut takkaan. (s. 17)

  

Jokaisessa luvussa tavataan persoonallisia eläimiä ja niiden omistajia. Nummien korkeimmilla huipuilla asuvia tohtori kuvaa mielenkiintoimmiksi, koska sivilisaatio mukavuuksineen oli heistä kaukana. Enimmäkseen nuori Herriot hoitaa karjaa (lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia), mutta muutamia lemmikkejäkin mahtuu mukaan, kuten kannestakin löytyvä kiinanpalatsikoira Tricki Woo, josta kirjassa kerrotaan useassakin luvussa. Osa tapauksista on tuttuja tv-sarjasta, mutta niiden lisäksi hoidetaan paljon rutiininomaisiakin tapauksia, jotka eivät juurikaan erotu massasta. 

  

Kukkulan laella tasainen nummi levisi valkeana aaltoilevana kenttänä horisonttiin, ja taivas yläpuolella oli kuin tumma huopa. Näin Claytonin tilan, ja sekin näytti erilaiselta kuin kesällä; se oli kuin hiilipiirros valkeiden pulleiden kukkuloiden taustaa vasten. Rinteiden mäntymetsä erottui tummana läiskänä, mutta muuten maisemasta puuttuivat lähes kaikki sen tutut piirteet. (s. 285) 

  

Herriotille sattuu ja tapahtuu aina jotain, olipa kyseessä autoon liittyvä ongelma, naudan sisään kadonnut lämpömittari tai hankaluudet naisten kanssa. Olikin ilahduttavaa lukea, kun Herriot tapaa Helenin ja menee aivan solmuun. He käyvät pareilla treffeillä, jotka kummatkin menevät pieleen, mutta lopulta palaset loksahtavat paikalleen. "Helen naurahti. - Voi, minä olen vahva. Eikä minua pelota. Olen tottunut eläimiin." Erityisen paljon pidinkohdista, joissa Herriot pysähtyy ihastelemaan nummimaisemaa. Tuntui aivan kuin olisin itsekin ollut paikan päällä.

  

Katselin inhoten hampaanhoitovälineitä - hurjan näköisiä pihtejä, joissa oli yli puolimetriset varret, teräväleukaisia leikkureita, suukapuloita, vasaroita ja talttoja, viiloja ja raspeja; näkymä oli kuin inkvisiittorin työkammiosta. (s. 247)

  

Vähän samaan tapaan kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmateoksissa, myös Herriot kommentoi lääketieteen kehittymistä. Moni tapaus olisi nykyaikaisemmilla menetelmillä voitu hoitaa, mutta tapahtuma-aikanaan ei sellaisia tapoja oltu vielä tarjolla. Jatkuvasti kehittyvällä alalla tuli kuitenkin koko ajan uusia lääkkeitä ja vanhoista, usein jopa haitallisista tavoista oltiin luopumassa. Lääkkeitä ei tarvinnut enää tehdä itse klinikalla ja esimerkiksi erään kissan pentue pystyttiin pelastamaan uudella rokotteella.

  

Monet pulloista olivat kauniin muotoisia, niissä oli painavat lasitulpat, ja latinalaiset nimet oli kaiverrettu syvään niiden kylkeen; nämä nimet olivat olleet lääkäreille tuttuja vuosisatojen ajan. Ja kullakin oli oma vuosien saatossa kertynyt tarustonsa. 

Seisoimme katsellen kiiltäviä rivejä aavistamatta, että lähes kaikki olivat hyödyttömiä ja että vanhojen lääkkeiden aika oli melkein päättynyt. Pian uusien keksintöjen ryntäys työntäisi ne unohduksiin, eivätkä ne enää koskaan palaisi. (s. 24)

  

Tv-sarjaan ei ollut päätynyt (ainakaan muistikuvieni mukaan) Mallock-nimistä miestä, jonka "nimellä oli tuomiopäivän kaiku". Hänen luokseen päätyivät ne sairaat ja kuolleet eläimet, joita ei voinut käyttää ihmisten ruoaksi. Mallock myi tuoretta lihaa koiranruoaksi ja valmisti lopuista teurastetuista lihajauhoa, josta tuli sikojen ja kanojen rehua, luista tehtiin lannoitetta, eivätkä nahkatkaan menneet hukkaan. Myös saippuaa myytiin tuossa "painajaismaisessa" paikassa. Harmillisesti moni isäntä luotti enemmän Mallockin diagnooseihin kuin eläinlääkäriin. Esimerkiksi "mato hännässä" oli suosittu vaiva, vaikka kyseistä ilmiötä ei lääketiede tuntenut. Hoitokeinona tuohon oli hännänpään katkaiseminen, mitä Herriot piti brutaalina.

  

Menimme peltojen poikki joen yli vievälle sillalle, ja kävellessäni kapeaa siltaa hänen jäljessään tulin ajatelleeksi jotakin; tämä naisten uusi tapa käyttää pitkiä housuja oli ehkä hiukan vallankumouksellinen, mutta siinä oli hyvätkin puolensa. (s. 219)

  

Ajankuva näkyi joissakin hieman kyseenlaisissa ilmauksissa. Erästä eläinlääketieteen opiskelijaa hänen ohjaajansa kuvaa naismaiseksi, lannan kuorruttama Sigfried on kuin "fidžisaarelainen" ja hänen nuorempi veljensä Tristan tykkää käydä hakemassa "hoitureita" eli sairaanhoitajia tansseihin. Naisten miellyttämisen halua Herriot pitää valloittavana ominaisuutena, huoh. Näitä kohtia on kuitenkin tekstissä lopulta hyvin vähän, sillä muistelmien kirjoittamisen aikaan moni asia lienee jo unohtunut sekä jäänyt vuosien mittaan pois yleisestä käytöstä.

  

Siellä oli kissojakin, joten navetan täytyi olla lämmin. Mikään eiläin ei ole niin hyvä mukavuuden ilmaisin kuin kissa. Nämä oljilla karvapalloina nukkuvat kissat olivat valinneet parhaan paikan pilttuun väliseinän vierestä, johon virtasi lämpöä väliseinän taknaa olevista suurista eläimistä. (s. 323)

  

Yläasteella luin kotikirjahyllystä löytynyttä Valittujen palojen lyhennettyä versiota. Tämän täysimittaisen pokkaripainoksen olen ostanut kirpparilta joitakin vuosia sitten nauretavan halvalla, 0,50€:lla (alkuperäinen hinta on painettu takakanteen, 24 markkaa ja 50 penniä), ja se saa jäädä asumaan hyllyyn. Mitä selailin netistä eri painoksia kannesta, on tämä Maija Karman kuvittama versio eniten omaan mieleeni (etenkin kovakantisena painoksena, jossa ei ole Salamanteri-sarjan oransseja kehyksiä). Siitä tosin erikoisesti puuttuu iso musta koira.

  

Katselin varhaisaamun utuisessa auringonpaisteessa hehkuvia voikukkia; pelto oli niitä täynnä, ja tuntui kuin olisi istunut väreilevässä keltaisessa meressä. (s. 190)   

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

   

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

       

Arvosana:

  

Takakannesta: 

Yorkshirelainen eläinlääkäri James Herriot on saavuttanut kirjoillaan yksimielisen sydämellisen vastaanoton niin Suomessa kuin muuallakin. Kaikenkarvaiset ystäväni on rakastetun kirjailijan esikoisteos, joka on viihdyttänyt eläinten ystäviä myös samannimisenä TV-sarjana.

  

Harvoin lukija saa käsiinsä näin valloittavaa muistelmateosta. James Herriot on loistava kertoja, lämmin ja huumorintajuinen luonnon ja kaiken elollisen ystävä ja ymmärtäjä. Työ vie hänen vauraisiin ja köyhiin koteihin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin – usein on yorkshirelainen isäntämies hoitotoimille suurempi vastaus kuin potkiva tai pureva potilas! Oman lisävärinsä teokselle antavat nuoren eläinlääkärin herkullisen omalaatuiset työtoverit, joiden seurassa kommelluksen ja seikkailut seuraavat toistaan. – Romantiikkaakin mahtuu sopivasti työvaatteiden ja navetantuoksun lomaan.

  

Toden totta hyväätekevä kirja kaikenikäisille: hauska, sydämellinen, nokkela ja viisas.

  

Suomentanut: Heidi Järvenpää 383 sivua, Otava/Salamanteri 1981 (1. suomenkielinen painos 1974)

  

Alkuperäinen nimi: All Creatures Great and Small (1972)

     

Teos on luettu myös täällä: Mustelumo, Lukemisen kartasto, Kirjavinkit, Jokken kirjanurkka, Kuhmon kaupunginkirjasto

Helminauhoja sisustamiseen

Olen viime päivinä innostunut pitkästä aikaa toisen, pitkään tauolla olleen harrastukseni pariin, eli helmeilyyn. Joku blogin lukijoista saattaa tietääkin, että ennen kirjablogia minulla oli korujen tekemiseen ja käsitöihin keskittyvä blogi nimeltään Vedenhenki, joka on sittemmin jäänyt vähän sivuun. 

  

Mutta siis, olen nyt kasannut tällaisia pääosin puuhelmistä koostuvia koristenauhoja, joita voi käyttää vaikkapa kirjakuvien somisteena sekä yleisemminkin sisustuselementtinä.

    

Ajattelin käypäiseksi myyntihinnaksi 10€/kpl + postikulut. Käytin enimmäkseen kierrätysmateriaaleja eli olen kerännyt tarvikkeita esimerkiksi kauan ennen pandemiaa kirpparilta ostetuista ja sittemmin puretuista koruista, vain puuvillalankalanka ja juuttinaru sekä pieni osa helmistä on käyttämättömiä, ja nekin olen jo vuosia sitten ostanut tai saanut lahjoituksena sukulaisilta. 

  

Jokainen nauha on uniikki, mutta tilauksesta on useimmissa tapauksissa mahdollista toteuttaa samanhenkisiä helmikoristeita tai jotain aivan erilaistakin. Tähän toki sisältyy pieni lisämaksu mahdollisten materiaalien hankkimesta johtuvia kuluja kattamaan. Jos kiinnostuit jostakin nauhasta tai haluat suunnitella kanssani kokonaan toisenlaisen kokonaisuuden, laita minulle sähköpostia osoitteeseen niina.tolonen (a) outlook.com

  

Tällä hetkellä "mallistossa" on 13 erilaista helminauhaa, joista ensimmäisenä esittelen itselleni jäävän yksilön. Käytin siihen pitkään helmilaatikon pohjalle hilloamiani erikoisempia helmiä.

   

1) Dark Academia (107cm) - Saatavana vain tilauksesta, lopputulos saattaa erota paljonkin alkuperäisestä nauhasta riippuen materiaaleista joita varastossani tai korutarvikemyymälöissä on tarjolla Tässä kappaleessa on puuhelmien lisäksi neljä uniikkia, valkoista lasihelmeä sekä neljä kookospähkinän kuoresta tehtyä helmeä. Tasselit juuttinarua.

    

  

2) Black Rose (113cm) Mustia puu- ja lasihelmiä. Joukossa muutama ruusunmuotoinen muovinen helmi. Tasselit puuvillaa.

  

  

3) Karkki tai kepponen (102cm) Klassisesta Halloween-karkista inspiroitunut värikäs nauha, joka sopii muillekin väriyhdistelmn ystäville. Päämateriaalina puuhelmet, joukossa muutama valkoinen muovihelmi. Yhdessä puuhelmessä on pieniä vihreitä lehtiä.Tasselit puuvillaa.

  

  

4) Smoky (98cm) Puuhelmistä kokonaan koottu helminauha maanläheisellä värimaailmalla, taselit juuttinarua.

  

  

5) Havu (86cm) Puuhelmiä, vihreät helmet samettipinnoitettuja. Tasselit puuvillaa.

    

  

6) Kaarna (120cm) Tämän helminauhan puuhelmissä on rouheaa maalaishenkeä. Tasselit juuttinarua.

  

  

7) Mustikkapiirakka (112cm) Tässä raikkaassa kokonaisuudessa luonnollisiin väreihin yhdistyy kahta eri sinisen sävyä. Tasselit juuttinarua. 

  

   

8) Rantaheinä (115cm) Vaaleaa puuta yhdistettynä sammaleenvihreään, jota löytyy myös puuvillaisista tasseleistakin.

   

  

9) Frosty (133cm) Joukon pisimmässä nauhassa nuden puun väri ja kaksi erisävyistä turkoosia tuovat mieleen raikkaan talvipäivän.  Tasselit juuttinarua.

  

  

10) Polku (108cm) Polkuun on valittu puuhelmien sekaan sekä kivisiä että keraamisiakin vaaleita helmiä, aivan kuin polulta poimittuja aarteita. Kullan väriset muovihelmet edustavat arkipäivän pieniä, tärkeitä hetkiä. Tasselit juuttinarua.

    

  

11) Kupari (120cm) Puuta, keramiikkaa, lasia ja muutama muovihelmi muodostavat kokonaisuuden, jonka yksityskohtia voi jäädä katselemaan pitkään. Tasselit juuttinarua.

  

    

12) Meripihka (110cm) Puuhelmien väliin on löytänyt tiensä valossa meripihkan sävyissä hehkuvia muoviehlmiä. Tasselit juuttinarua.

  

  

13) Pieni aarre (108cm) ja 14) Iso aarre (117cm) Lähes kokonaan samoista materiaaleista kootuissa nauhoissa isoin ero on pituudessa. Puuhelmien kaverina löytyy kullanvärisiä muovihelmiä sekä muutama keraaminen helmi. 

  

  

Naistenviikko | Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

"Onko tämä meidän loppumme?"

     

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko - Nimipäiväänsä 24.7. viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja, Helmet 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

  

Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet oli haastava teos luettavaksi paitsi aiheeltaan, myös rakenteeltaan. Korona-pandemia on tätä kirjoittaessani edelleen olemassa, vaikka rokottaminen onkin hyvässä vauhdissa. Kirjassa vuonna 2025 alkaa levitä miesten surmaksi kutsuttu virus, joka tappaa vain miehiä, mutta naisetkin ovat sen kantajia. Vain 10% maailman miehistä ja muista Y-kromosomin kantajista jää henkiin, ennen kuin rokote kehitetään.

  

En kestä tätä epävarmuutta, Kysymykset täyttävät pääni. -- Kuoleeko minun mieheni? Saavatko kaikki tartunnan? Löytyykö tautiin jokin parannuskeino? Kunka kauan sen kehittäminen kestää? Mitä jos sellaista ei tule? Mitä jos tämä ei lopu ikinä? Palaako maailma enää koskaan entiselleen? (s. 59)

     

Tapahtumia päästään katselemaan kymmenen naisen silmin aina vuoteen 2031 asti . Mukana on myös artikkeleita, blogitekstejä ja erään miehen päiväkirjamerkinnät. Näin runsaan hahmogallerian vuoksi oli pidettävä nimilistaa siitä, kuka kukin on. Parin pienemmässä roolissa olevan naisen, kuten Morvenin tarinaa olisi mielellään lukenut enemmänkin kuin muutaman muun, jotka pääsivät ääneen eniten.

  

Kirjan alkupuolella itkin, sillä oli niin helppoa samaistua siihen tunteeseen, jonka pandemia on synnyttänyt. Etenkin erään keskeisen henkilön puolison menettäminen herätti tunteita ja avasi kyynelhanat. Sehän olisi voinut olla aivan helposti omakin todellisuuteni. Onneksi tässä vaiheessa puoliso on saanut jo molemmat rokotteet ja syyskuun alussa saan itsekin toisen annoksen. Iäkäs äitini on myös rokotettu ja se jos mikä on positiivista.

  

Ensimmäistä kertaa elämässäni en odota innolla joulua. Miten voisinkaan, kun maailmanloppu näyttää tekevän tuloaan. Kaupat jatkavat toimintaansa kuin mitään ihmeellistä ei olisi meneillään. -- Mutta kotimme on niin täynnä pelkoa, että sen voi melkein nähdä valuvan ulos postiluukusta. (s. 54)

  

Kirjassa on jonkin verran feministisiä piirteitä: miesten kuoltua jää valtavasti tekemätöntä työtä. Monet alat ovat vahvasti miesvoittoisia, joten niitä paikkaamaan pitää kouluttaa naisia. "Poliisi, armeija, laivasto, palotoimi, ensihoitajat, turvallisuuspalvelut." Jopa rakkaus muuttuu: julkaistaan sovellus "yksisarvinen pandemianjälkeisessä maailmassa", jossa naiset etsivät rakkautta toisten naisten kanssa, vaikka eivät olisi koskaan olleet suhteessa saman sukupuolen edustajan kanssa tai kokeneet vetoa toisiin naisiin. Yhdessä olo tuo kuitenkin lohtua ja turvaa, moni löytääkin uuden tai ensimmäisen rakkauden tätä kautta.

Vaikka pidinkin kirjasta paljon ja se aiheutti voimakkaita reaktioita, en voinut välttyä ajattelemasta, kuinka teoksen feminismissä on samankaltainen pohjavire kuin Naomi Aldermanin romaanissa Voima. En ole kirjoittanut siitä blogissa, sillä en kokenut teosta lainkaan feministiseksi, enemmänkin se herätti minussa raivoa. Siinä naiset nimittäin alistavat miehet uudella voimallaan, eikä maailmaa voi mitenkään kuvata tasa-arvoiseksi. "En ole ikinä tuntenut oloani näin voimakkaaksi. Tältä kai miehistä aiemmin tuntui. Pelkkä fyysinen läsnäoloni riittää pakottamaan toisen ihmosen pakosalle. Ei ihme, että se tunne huumasi heidät."

  

Jäljelle jääneitä miehiä - tai sanotaan nyt osaa heistä - vaivaa outo kompleksi. He kuvittelevat olevansa jumalia vain siksi, että sattuvat lukeutumaan noihin "harvoihin ja valittuihin". Nähdessään vastaan tulevien naisten ilmeet he sekoittavat hämmästyksen ihastukseen. Mutta eivät he ole sen parempia vain siksi, että heitä on vähemmän. Olemme kaikki ihmisiä, olimmepa miehiä tai naisia, ja vaikka jokin perimän tai kohtalon oikku tekisi jonkun immuuniksi ja sallisi hänen jäädä henkiin, ei se tee hänestä muita parempaa. (s. 297)

  

Viimeisissä miehissä pieni prosentti miehiä on immuuneja ja joillakin se nousee päähän. Aivan kuin eloonjääminen olisi merkki siitä, että vain alfa-urokset selviytyvät. "Yksittäiset miehet pistävät silmään kuin mustetahra paperilla." Miehiä kuitenkin tarvitaan ihmiskunnan jatkuvuuden takaamiseksi, sillä toisin kuin Jan Salmisen Äidinmaassa, ei Sweeney-Bairdin luomassa maailmassa osata vielä hedelmöittää munasoluja naisten soluilla. 

  

Taudin luonteen vuoksi miehistä, joilla oli ennen (jos ei oikeasti, niin ainakin omasta mielestään) kaikki valta ja voima, on melkein yhdessä yössä tullut vähemmistö. "Olen huomannut, että kun nykyään tarkoitetaan ihmisiä, puhutaan "naisista". En tykkää siitä. -- se johtuu vain siitä, kun naiset ovat enemmistönä,"

  

Olen edelleen töissä kirjastossa. Minut yritettiin määrätä töihin hoitoapulaiseksi, ja ei millään pahalla, mutta minä sanoin, että kirjasto on tärkeämpi juttu. Jouduin vähän kampanjoimaan, mutta lopulta meillä oli yli 500 allekirjoitusta ihmisiltä, jotka sanoivat, että kirjaston täytyy pysyä auki, ja niin minun hoomani luokiteltiin "välttämättömäksi työksi" enkä joudu muihin tehtäviin. (s. 257)

    

Vapaaehtoisesti lapsettomana kirjan lapsikeskeisyys oli ajoittain hieman puuduttavaa. "Jumalauta että vihasin Susanin tapaisia naisia, joiden silmissä minun elämäni oli turhamaista ja merkityksetöntä ikään kuin olisin ravannut joka ilta jossain laittomissa reiveissä sillä välin kun hän raatoi äityden alttarilla kuin aliarvostettu äiti Teresa."

  

Etenkin yhden keskeisen hahmon kipuilu raskaaksi tulemisen vaikeuksien kanssa. Konsepti siitä, että vanhemmaksi valittaisiin vain tietyin kriteerein puolestaan oli sellainen, jonka soisin olevan oikeassakin maailmassa. Koska spermapankeissa on vain rajallinen määrä "kultaakin kalliimpia" siittiöitä, on harkittava tarkkaan, ketkä voivat saada mahdollisuuden raskauteen ja hedelmöityshoitoja ei saa kuin muutaman kierroksen. Joskin kirjassa asia ilmaistaan sivulla 333 virheellisesti päinvastoin: "Lasta toivovia naisia on paljon vähemmän kuin miehiä ja lahjoitettua spermaa. Asetelma ei tule koskaan olemaan reilu."

Pandemian alla alkunsa saaneet lapset tulevat maailmaan, jollaista heidän vanhempansa eivät olisi ikinä osanneet kuvitella. (s. 231)

  

Vaikka kirjailija sanoo alkupuheessaan, että on aloittanut kirjan kirjoittamisen jo 2018, on tätä viimeistelty vielä viime keväänä. Vaikuttaa siltä, että kirjaan on päätynyt paljon todellisen pandemian kuvastoa ja vaikka se tuokin tarinaan aitoutta, jää hampaankoloon kalvamaan epämääräinen ilmiöllä ratsastamisen tunne. "Maailmanlopulla ei kuulu rahastaa."

  

Parasta tässä muutoin niin synkässä kirjassa on sen loppupuolen tulevaisuusvisionti: on keksitty lääke endometrioosiin, valmistetaan naisten vartalon mukaisia varusteita esimerkiksi poliiseille ja palokuntalaisille, turvavyöt ja niskatuet sopeutuvat naisten mitojen mukaan minimoiden liikennekuolemia (joskin populaation pienentymisen takia vähentynyt autoilu muutoinkin tekee ajamisesta turvallisempaa), parempi ymmärrys naisten sydänkohtauksen oireisiin on vähentänyt kuolemia... Kunpa nämä kaikki olisivat omaakin todellisuuttamme.

  

"Ilmastonmuutos -- on kuulemma pysähtynyt ja muuttaa suuntaa nyt, kun puolet planeetasta on kuollut ja vienyt kuppaiset päästönsä mukanaan." (s. 308)

    

   

Arvosana:

            

Takakannesta:

Otteessaan pitävä kirjallinen trilleri taudista, joka muuttaa kaiken​

  

Skotlannissa alkaa levitä tappava virus, joka tarttuu vain miehiin. Viruksen löytänyt naislääkäri leimataan vainoharhaiseksi, kunnes häntä vähätelleet miehet sairastuvat itse. Pandemia leviää kulovalkean lailla ympäri maapallon ja kylvää tuhoa, vaikka naiset yrittävät yhä epätoivoisemmin suojella läheisiään. Kilpajuoksu aikaa vastaan kiihtyy huimiin kierroksiin, kun vain rokotteen kehittäminen voi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden.​

  

​Vain miehet kantavat virusta. Vain naiset voivat pelastaa meidät kaikki.

  

Suomentanut: Kirsi Luoma, 419 sivua, Like 2021

  

Alkuperäinen nimi: The End of Men (2016)

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luetut.net, Kirsin Book Club, Lukupino, Kirjahilla

  

Samankaltaista luettavaa: Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Rob Ewing: The Last of Us, Jeff Long: Vuosi nolla, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset, Jan Salmisen Äidinmaa

Naistenviikko | Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

"Miksi poliisit haluavat panna vankilaan ihmisen,

joka yrittää vain muuttaa maailmaa?"

  

  

Lukuhaasteissa:  Naistenviikko - Nimipäiväänsä 21.7. viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Helmet 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

  

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on omaelämäkerta, joka on kirjoitettu säeromaanin muotoon. Harvoin pääsee sanomaan nuo kaksi sanaa peräkkäin ja niiden paritanssi muodostaakin todella kiehtovan kokonaisuuden. Säeromaanit ovat omiaan vaikeiden teemojen käsittelyssä. Rivien keveys tasapainottaa ja saa isotkin kokonaisuudet mahtumaan helposti sisäistettävään muotoon. 

  

Yhdysvalloissa -

maassa joka on jakautunut

Mustaan ja Valkoiseen.

--

isoisoisovanhempani

viljelivät hedelmällistä maata

vankeudessa

--

Synnyn kun Etelä räjähtää

liian pitkään, liian monet

orjuutettuina ja sen jälkeen vapautettuina

mutta eivät vapaina - nämä ihmiset

jotka näyttävät samalta kuin minä (s. 9)

  

Vaikka teos keskittyy sattuneesta syystä pitkälti kirjoittajaan itseensä, hänen perheeseensä ja lähipiiriin, se kertoo samalla paljon muutaman vuosikymmenen takaisesta yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu on tuoretta historiaa ja tummaihoiset joutuivat edelleen taistelemaan oikeuksistaan. Martin Luther King Jr., Rosa Parks, Malcom X, Black Pantehrs, Angela Davis... Oli helpompaa mennä istumaan bussin takaosaan kuin joutua kaikkien arvostelemaksi, vaikka istua olisi saanut muuallekin.

  

Kaikkialta paitsi vessojen ovista

maalattiin peittoon kyltit, joissa luki VAIN

VALKOISILLE,

mutta maalia ei tuhlattu

ja teksteistä saa yhä selvää (s. 85)

  

Kirja herättää ajattelemaan, kuinka paljon tehtävää tasa-arvon saralla vieläkin on. Mainiota luettavaa siis esimerkiksi yläkoululaisille (ja ihan kaikille muillekin). Vaikka vuonna 2020 ihonvärin ei pitäisi enää olla ihmisiä eriarvoistava tekijä, niin ikävä kyllä ajat eivät ole paljoa muuttuneet ja välillä tuntuu, että ihmisoikeuksissa on menty peräti taaksepäin. Esimerkiksi poliisiväkivalta ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeys paljastaa tämän.  

  

Kaikilla on sama unelma, isoäiti sanoo.

Tasa-arvo maassa, jonka kuuluisi olla

maa vapaiden. (s. 82)

  

Woodson syntyi 1963 Ohiossa, mutta kasvoi pitkälti isovanhempiensa kanssa Etelä-Carolinassa äidin lähdettyä etsimään perheelleen parempaa elämää New Yorkista. Isoäidin johdattamana hänestäkin tuli jehovan todistaja. Uskonnollisuutta kirjasta löytyy siis jonkin verran, mutta ei kuitenkaan yhtä paljon kuin Elly Griffithsin Siniviittaisessa naisessa. Jacqueline halusi pienestä pitäen kirjailijaksi, vaikka hänellä onkin lukihäiriö: "lukiessani kirjaimet ovat yhtä sotkua paperilla".

  

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua

tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon. (s. 140)

  

Kirjassa käydään läpi Jacquelinen lapsuutta kouluikäiseen asti. Olisi kiinnostavaa lukea myös hänen teinivuosistaan ja muusta tuotannostaan. On hassua, kuinka kirjasta puhutaan ainakin kustantamon sivuilla jo klassikkona, vaikka se ilmestyi niinkin vähän aikaa sitten kuin 2014. En itse kyllä kutsuisi noin tuoretta kirjaa klassikoksi, mutta klassikkoainesta tässä voisi olla. Samastuin vahvasti Jacquelinen intoon luoda tarinoita, vaikka niiden kirjoittaminen talteen ei häneltä aluksi sujunukaan. 

  

Uusista laesta huolimatta

isäiti vie meidät yhä

linja-auton perälle

--

Panen merkille

ne jotka istuvat etuosaan kuin yllyttääkseen

muita häätämään heidät paikaltaan. Ja minä tiedän

kumpaan joukkoon haluan kuulua. En

arkajalkoihin. Vaan

rohkeisiin. (s. 209)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

  

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

  

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen.

  

Suomentanut: Katja Laaksonen, 284 sivua, S&S 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Dreaming (2014)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakko ruispellossa

  

Samankaltaista luettavaa: Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Nicola Yoon: Aurinko on tähti, Angie Thomas: Viha jonka kylvät 

Jessica Schiefauer: Pojat

"Tämä kertomus on tarkoitettu niille, jotka haluavat nähdä, 

jotka uskaltavat tarttua suurennuslasiin ja tutkia selittämätöntä. 

Jos olet sokea sellaiselle, tämä ei ole sinun tarinasi, 

mutta jos sinulla on avoimet silmät, kuuntele tarkasti."

    

    

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, #fantastinenkesä2021: Maaginen realismi

   

Jessica Schiefauerin kauniskantinen Pojat on unenomainen, nopealukuinen, rujo ja yllättävä teos. Kolme ystävystä lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla, merkillinen kukka, jonka mesi antaa juojalleen vastakkaiseen sukupuolen kehon, mutta vain siihen asti, kunnes menee nukkumaan. Yöt, jotka muuttavat kaiken. "Se mitä meille tapahtui oli mahdotonta, se ei mitenkään voinut tapahtua ja kuitenkin tapahtui. Se ei ollut unta eikä leikkiä."

  

Hänen kukkapenkkinsä räiskyivät kuin uudenvuoden ilotulitukset -- Me elimme keskellä tätä räiskettä, ja se sai minut unohtamaan, että olin Kim, jonka vartalo kasvoi ryöppyämällä. -- olin hontelo, surkeannäköinen otus, jolla oli luisevat jalat ja liian iso pää. -- Vihasin sitä.  

Vartaloni oli minussa kiinni kuin jokin kummallinen kumipuku, joka tarrautui ja hankasi eikä hievahtanutkaan, vaikka kuinka revin ja raavin sitä kynsilläni. Öisin näin unia, joissa kehoni putosi yltäni. -- kuorin päälimmäisen nahan yltäni, riisuin sen kuin likaisen vaatteen. (s. 16-18)

  

Kim, Bella ja Momo ovat 14-vuotiaita ja heidän lapsenruumiinsa ovat kasvamassa naisellisiksi, herättäen poikien huomion. Pojat eivät kysele tai pyytele anteeksi, vaan kourivat ja nuolevat tyttöjä koulun käytävillä ja huutavat perään alatyylisillä nimillä. "Oli vain yksi toimiva tapa kohdata heidät: oli pidettävä suu kiinni, selkä suorana, naamio paikallaan, vaikka joka päivä heidän sanansa ja eleensä läpäisivät kuoren ja piueutuivat tiukasti kiinni." En ymmärrä, miksi opettajat eivät puutu asiaan. Tulee mieleen Jennifer Mathieun Näpit irti! 

  

Opettaja seisoi lähistöllä -- Hän näki ja kuuli kaiken, mutta hän ei tehnyt elettäkään puuttuakseen asiaan. -- Pojat olivat jo täysin tottuneita siihen, että he saattoivar tehdä meille mitä halusivat. (s. 41-42)

    

Momon vanhemmat ovat taiteilijoita (isä on arkkitehti ja äiti ompelee), Bella asuu lääkekoukussa olevan isänsä kanssa ja hoittaa mummoltaan saamassa lasiruutuisessa kasvihuoneessa eksoottisia lajeja. Kimin perhe on "tavallinen" tai ainakaan hänen vanhempansa eivät juurikaan eroa seinätapetista. Vaikka vain Bellan perhe on rikkonainen, eivät muidenkaan tyttöjen vanhemmat tunnu olevan kovinkaan läsnä nuortensa elämässä. 

  

Kolmikko leikkii vielä, salaa. Pysyttelevät Bellan kasvihuoneessa, piilossa hormoneilta ja kehollisilta muutoksilta. Momo keksii järjestää naamiaisia ja ompelee asut, joiden avulla heistä tulee toisia olentoja, jotta he eivät kasvaisi aikuisiksi. Kim nauttii ensimmäisestä asustaan, Lintuvaltiaasta, joka "siloitti kartionmuotoiset tytänrintani tasaiseksi rintakehäksi". Kun nuoret keksivät ihmeellisen kukan salaisuuden Kim livahtaa yö toisensa jälkeen ulos ikkunasta, pukeutuu toisiin nahkoihin, joutuu huonoon seuraan, varastelee ja pakenee poliisia. "Halusin pitkittää jokaista minuuttia, jokaista sekunttia jonka elin tässä ihmeellisessä uudessa todellisuudessa."

  

Rintamme olivat kadonneet ja lantion kaaret suoristuneet -- eikä jalkojemme välissä ollut enää vakoa. Karvoitus oli jäljellä -- ja puskan alla reisien välissä oli penis.  

  -- 

Seisoimme paikallamme uusi elämä käsissämme. Katsoimme uusia kehoja, jännitimme ja venytimme uusia raajoja ja tunsimme jotain uutta veressämme. Silmäilimme pojanvartaloitamme -- ja silmiimme syttyi valo. (s. 50-51)

  

Kimin äiti katselee huolestuneena tyttärensä "vastapuhjenneita naisenmuotoja" kuin tietäen, että tässä maailmassa on vaarallista olla nainen. Teoksen esittämä maskuliinisuus on äärimmäisen toksista. Miehen malli on hyvin kapea, on oltava lihaksikas alfa-hetero, joka tulee ja ottaa naisensa, halusi tämä tai ei. Poikana on pakko polttaa tupakkaa, vaikka ei haluaisi. Teoksen maailmassa onkin ymmärrettävää, miksi tytöt (erityisesti näkökulmahenkilö Kim) haluavat juoda mettä ja kokea olevansa vallassa.

  

Kimistä syntyy vahva vaikutelma, että hän on transmies. Momolle ja Bellalle riitti muutama kokeilu toisenlaisessa kehossa, eikä Kim voi ymmärtää miksi he valitsevat heikkouden ja kehon, jonka itsemääräämisoikeutta heillä ei ole. Hän ei voi kulkea samaa polkua heidän kanssaan. Ollessaan kaupungilla tyttönä Kim tuntee olevansa nähty, kaikkien näkemä, mutta hänen heijastuksensa heidän pupilleissaan on väärä. Kaikki tyttövuodet tuntuvat siltä kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle. Tytönvartalo on kuin huonosti istuva vaate, kuukautiset vääjäämätön todiste väränlaisen kehon toiminnasta, muutoksesta. "En ollut mikään tyttö, hänestä olin jo kauan sitten hankkiutunut eroon."

  

Olisin halunnut niin kovasti pukea taas naamion itseni ja maailman väliin. Sujahtaa pukuun, joka tekisi minusta jonkun toisen. (s. 45)

    

Kirja kerronta tapahtuu suurelta osin takaumina. Ensimmäisessä luvussa ilmenee, että Kim ei ole enää teini-ikäinen ja vasta teoksen loppupuolella selviää, mitkä tapahtumat ovat johtaneet hänen tiensä kauas Bellasta ja Momosta. Vaikka tarina keskittyy aikaan, kun kolmikko on 14-vuotiaita, ovat tapahtumat paikoin niin rajuja, etten suosittelisi kirjaa kaikkein herkimmille lukijoille. Yläasteikäisille teosessa on kuitenkin paljon pureskeltavaa.

  

Vaikka Kim on ymmärrettävistä syistä teoksen päähenkilö, olin itse enemmän kiinnostunut kahdesta muusta tytöstä. Etenkin Momo tuntui kolmikon täyteläisimmältä hahmolta, Kim puolestaan on hyvin ohkainen, tapahtumien kieputuksesta huolimatta. Oudon kukan lajia ei kirjassa määritellä tai sitä, kuinka kasvi päätyi Bellan tilauksen mukaan. Se on kuitenkin todella kiehtova konsepti, etenkin kun meden vaikutus kestää vain siihen asti, kunnes nauttija nukahtaa.

  

Kirjasta on tehty myös elokuva, Girl Lost (Pojkarna, 2015).

  

Momon naamioiden alla olivat aina omat kasvoni. Minun tytönsilmäni katsoivat kipsiin leikatuista silmäaukoista. Peilikuvaa liikutti minun tytönkehoni, joka oli syvällä kankaiden ja saumojen alla. Peilin pojalla ei kuitenkaan ollut asua, jonka voisi riisua. Iho oli minun ihoni mutta kuitenkin toinen. -- Ei ollut ylimääräistä ihoa, ei kankaanpalaa, jonka voisi rullata tai vetää syrjään kuin jonkin minkä on pukenut ylleen. Uusi ihoni istui siten kuin ihon kuuluu istua. (s. 69)

     

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Neljätoistavuotiaat ystävykset Kim, Bella ja Momo häilyvät lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla. Kesäiltaisin he kokoontuvat Bellan kasvihuoneeseen, vapaalle vyöhykkeelle, jossa kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat ympäristön paineista välittämättä. Kun Bella eräänä päivänä tilaa postimyynnistä erikoisia siemeniä, tyttöjen elämä muuttuu. Siemenistä versoava kasvi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se avaa heille ovet poikien maailmaan.

  

Pojat on huima realismia ja fantasiaa sekoitteleva nuortenromaani, joka on palkittu parhaan lasten- ja nuortenkirjan August-palkinnolla Ruotsissa ja ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolle. Kirja kuvaa teinityttöjen kasvukipuja, identiteetin etsimistä ja sukupuolirooleja hätkähdyttävällä tavalla ja tuulettaa samalla ennakkoluulottomasti nuortenkirjallisuuden perinteitä.

  

Suomentanut: Säde Loponen, 188 sivua, Karisto 2015

  

Alkuperäinen nimi: Pojkarna (2011)

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Meredith Russo: Tyttösi sun, Eun-Ha Jo& Sang-Sun Park: Les Bijoux

Kun pieni paikkakunta ahdistaa

"Vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,

puin sen aina jotenkin väärin päin."

  

  

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 15) Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässä 

  

Olen lukenut vuosien mittaan muutamia Mila Teräksen kirjoittamia teoksia, vielä lukiossa ollessani nuortenkirjan Tyttö tulevaisuudesta ja blogissakin käsitellyt Salainen kirjasto-sarjaan kuuluvat Noitapeili ja Kadonnut kaupunki. Olen pitänyt niistä paljon ja siksi toiveeni Amiraalin suhteen olivat odottavaiset, eikä minun tarvinnut pettyä. 

  

Se lausuu mun nimeni niin kuin se olisi harvinainen muna tai kauan kadoksissa ollut avain, matkalippu. (s. 60)

  

Päästyäni ylitse siitä, että Amiraalin päähenkilöllä on sama nimi kuin siskonpojalla, löysin näiden hienojen kansien sisästä tosi symppiksen tarinan. Niilo on nuori etsikkomatkansa alussa. Hän ei pidä macho-maskuliinisuudesta, vaan viehättyy kirpparin violeteista korkkareista. Ei Niilo vielä tiedä, onko hän poika vai tyttö vai jotain siltä väliltä tai ihan kokonaan binäärin ulkopuolelta, muutos on vasta alussa. Kameleontiksi hän ainakin itseään tituleeraa. "Miksi mun täytyisi pitää kiinni jostakin ikivanhasta roolista vain siksi, että mulla on penis?"

  

Ehkäpä häntä kuvaisikin parhaiten gender fluid, mutta pääasia on se, että Niilo saa olla Niilo, juuri sellainen kuin hän on, lokeroimaton. "Sanat voivat tukahduttaa, rajata niin paljon. -- Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma on helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin." Pienellä paikkakunnalla ei vain ole paljoa esikuvia tai vertaistukea. Monissa lukemissani arvosteluissa Niiloa kuvattiin transsukupuoliseksi, mutta minusta se ei ole kirjan kertoma tarina. "Miksi ihmisessä tärkeää olisi jokin määrätty sukupuoli? Jos mussa on naisellisia piirteitä, niin miksi niitä pitäisi peitellä?"

  

Feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole toistensa vastakohtia. -- Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vapyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy. (s. 118)

  

Äiti ja isä eivät juurikaan ole kuvioissa mukana, isä asuu uuden vaimonsa kanssa Espanjassa, isän vanhemmat ovat Niilon kasvattaneet. Sukupolvien erot aiheuttavat pientä kolahtelua (ukin ensirekatio Niilon pukeutumiskokeiluihin on tuomio huomiohakuisuudesta ja mumma voivottelee, mitä on tehnyt väärin kasvatuksessa), mutta onneksi kaikenikäiset voivat oppia uutta ja ymmärtämään myös kirjavampaa sukupuolen ilmaisua. Niilon mumma toi mieleen oman jo edesnmenneen mummoni - kumpikin nimittäin on antanut lapsenlapselleen lukuisia kirjoja lahjaksi.

  

Kellarissa tuoksuu maalta ja unohdetuilta esineiltä. -- lasikannen alla -- perhosia.  -- amiraali, ritariperhonen, nokkosperhonen. -- Äkkiä musta tuntuu siltä kuin mä lukisin jotakin pyhää kirjoitusta tai vanhaa kansanloitsua. (s. 7)

  

Ukki on nuorempana harrastanut perhosia ja löytäessään ullakolta hänen vanhan kokoelmansa, Niiloakin alkavat nuo värikkäät olennot kiinnostaa. Kirjassa onkin paljon perhosvertauksia muodonmuutoksesta. "Toukkaa katsellessani mä ajattelen hiljaisuutta ja odottamista. Sitä, millaista on viipyä katseilta piilossa omassa maailmankaikkeudessaan, avaruutensa haarautuvissa oksistoissa. Odottaa, kunnes koteloaika on päättynyt -- kunnes kaikki on valmista." Eräs uhanalainen perhonen innoittaa myös Niiloa ystävineen yrittämään estää uuden parkkipaikan rakentamisen. Ilmastonmuutoksestakin puhutaan tavalla, joka kolahtaa kovaa tämän kesän helteiden jälkeen.

  

Kaikki on sesahtunutta, aurinko kiehuu kuumana ja kuivantuoksuisena. Mä mietin, eivätkö jakkupukutyypit huomaa, mihin suuntaan asiat ovat menossa. 

Eikö tämä jatkuva helle tee niitä levottomiksi, muistuta, että auringon nyrkki on paljon voimakkaampi kuin meidän elämämme? (s. 13)

Ajattelen joukkosukupuuttoa, sitä kuinka olemme astumassa jonkin rajan yli, jonka jälkeen valtavasti lajeja katoaa eikä palaa enää koskaan takaisin. (s. 62) 

En tiedä, haluanko ikinä omia lapsia tällaiseen maailmaan. -- ärsyttää se, että luonnon suojelemiseksi tehdään niin vähän. (s. 137) 

  

Ei Niilon elämä kuitenkaan pelkkää glitteriä ole. Häntä on kiusattu koulussa erilaisuuden takia, koska leikki mieluummin tyttöjen kanssa. Tyttöjen maailmassa tunteet ja pehmeys olivat sallittuja. Lopulta Niilo pakotti itsensä sellaisen pojan muottiin, joka koulussa hyväksyttiin, vaikka se ei tuntunutkaan omalta. Hän harmittelee, kuinka pojilla ja miehillä on käytettävissään niin suppea väripaletti, puketua täytyy "varovasti kuin varislauma". Miksi housut ovat sallittu kaikille, mutta hametta ei? (Puolisoni puolestaan mietti viimeksi tänään, että hänen pitäisi hankkia kiltti.) Onneksi lukiossa oman persoonan esiintuominen on vapaampaa. 

  

Yksi hänen ystävistään on vakavasti masentunut, vaikka asiaa ei suoraan sanallistetakaan. Olisin kyllä mielelläni nähnyt heidän suhdettaan enemmänkin, sillä siihen tuntui sekoittuvat kaveruuden lisäksi myös muitakin tunteita. Mutta tulevaisuus on keskeneräistä. Niilolla on myös pientä säätöä yhden tytön kanssa. Tämä on töissä kahviossa ja Niilo ostaa päivittäin korvapuustin, kun ei saa sanottua muuta. Homma kuitenkin kuivahtaa kasaan melko huomaamattomasti.

  

Internetin jumalat tietävät,

että on olemassa sukupuoli-identiteetti,

joka ei ole nainen tai mies.

Se ei osu kumpaankaan kahdesta navasta,

vaan jää jonnekin niiden väliin tai kokonaan niiden ulkopuolelle.

Lyhyesti: ei ole pakko ahtautua mihinkään muottiin. (s. 131)

  

Teräksen kieli on ihanan runollista ja hänen hahmonsa käyttävät aistejaan vahvasti. Kerrotaan usein paitsi mille asiat näyttävät, myös mille ne tuntuvat, tuoksuvat, kuulostavat ja maistuvat. Omia suosikki-ilmaisujani ovat mm. "vuodeosasto on unohdettujuen ihmisten museo", "helle loikkaa ikkunoista sisään kuin kultainen kissaeläin", "renkaiden kehräys asvaltilla", "silmät kimaltavat kuin tuntemattomat kuoriaiset" ja "maalaan kasvojani esiin niin kuin kuorisin tuntematonta, loistavaa hedelmää".

  

Nahistuneet teepussit (vaikka hurmaavan sääntöjä kaihtava ilmaisu onkin) menevät kuitenkin eltaantuneen teen (Suojaan metsän siimekseen) ja muutoinkin liian nopeasti pilaantuvien ruoka-aineiden jatkumoon (Lintuhäkki). 

  

Peilikuvani on vieras,

heijastukseni

tuskin edes kuuluu mulle. 

Sillä olen tuhat

kaleidoskoopin hailahdusta,

monta ihmeellistä kulmaa. (s. 30)

  

Kerronnan ohessa on myös Niilon kirjoittamia runoja. Hän kantaa mukanaan muistikirjaa, johon kirjoittaminen antaa paikan hengittää, aivan niin kuin metsäkin. Yhdessä runossaan Niilo puhuu siitä, kuinka ei ole miehekästä lähettää kenellekään ällösöpöjä tarroja viesteissä. Oma puolisoni ei kauheasti välitä siitä, millainen hänen yhteiskunnan mukaan pitäisi olla vaan tekee niin kuin haluaa. Lähettää jopa niitä söpöjä tarroja. 

  

Niilo on enimmäkseen ihan ok omasta itsestään, vaikka ei vielä ole löytänyt oikeita sanoja, eikä ole varma tarvitseekokaan. Hän haluaa tullä nähdyksi, mutta ei analysoiduksi dignoosiksi tai tapaukseksi. Alun epävarmuuden jäkeen hän huomaa nauttivansa kokeiluista erilaisten vaatteiden, kynsilakkavärien ja meikkaamisen kanssa. "- Muakin on aina pidetty poikana -- - Mutta se ei koskaan tuntunut oikealta... niin kuin ei kyllä tyttönäkään oleminen."

  

Kirjan suurin hienous onkin siinä, että se esittelee erilaisen maskuliinisuuden mallin olematta kuitenkaan liian kliseinen tai pelkkää kipuilua. "Olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon." -- "Asiat eivät muutu, jos pysytään hiljaa." Yhdessä riemastuttavimmista kohtauksista Niilon on mennyt siivouskomeroon kirjoittamaan, kun hänen työkumppaninsa Sinikka löytää hänet ja sanoo: "- Tiedätkö muuten, että meidän työyhteisössämme kenenkään ei tarvitse olla kaapissa?" Sinikka on ihastuttava hahmo!

  

Tässä mä olen.

Tämä on mun juttuni. (s. 66) 

Kun ihminen uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää sismpänsä, se on kaunis. Se loistaa sisältäpäin. (s. 69) 

Mä en välitä enää hittojakaan siitä, mitä maailma ajattelee musta,
sillä mä olen syntynyt tällaiseksi:
mä olen runoilija,
mä olen villi
ja kysymysmerkeistä kuorittu sydän
--
mä olen yksinkertaisesti mä. (s. 142)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miksi aina pitäisi valita, onko poika vai tyttö?

  

Niilon miehisyyden päällä on aina ollut vähintäänkin ripaus glitteriä. Kun lapsuuden suojaava kotelo murtuu, 17-vuotiaalla vastassa ovat kysymykset: Kuka mä olen? Mistä mä pidän?

  

Tuppukylässä jokaisen pitää mahtua tiukasti omaan lokeroonsa. Olla joko-tai, ei missään tapauksessa sekä-että. Mutta miksi ei voisi valita kaikkea: parransänkeä ja satiinihametta, tyttöjä ja poikia, haurasta ja vahvaa? On onneksi ihmisiä, joille Niilo voi näyttää sisimpänsä loisteen.

  

Vahva ja ilmava romaani liukenevista sukupuolirajoista.

172 sivua, Otava 2020

  

Luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjojen kätkemää, Luova ruho

  

Samankaltaista luettavaa: Salla Simukka: Lukitut, Marja Aho: Puunhalaaja, Sini Helminen: Hurme, Jessica Schiefauer: Pojat, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Riina Mattila: Järistyksiä

   

  

"Maailma on aina rakennettu enemmistön ehdoilla, enemmistön muotoiseksi, 

enemmistön tarpeita vastaamaan. Jos kuuluu vähemmistöön, 

joutuu aina taipumaan vähän enemmän, tekemään vähän enemmän töitä, 

sietämään vähän enemmän kysymyksiä ja tuijostusta ja huutelua ja sitä, 

että elämä on jatkuvasti vähän hankalampaa."

    

  

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 11) Kirja kertoo köyhyydestä

  

Amiraalin kirjalliseksi kumppaniksi sopii hyvin Salla Simukan uusin kääntöromaani Matalapaine/Korkeapaine, joka kannattaa lukea siinä järjestyksessä kuin sen nimi ohjaa. Kansien väliin mahtuu yksi kesä, kaksi tytöä ja kokoelma kohtaamisia. 

  

Muratti on vallannut seinästä niin ison osan, että sen alta on paikoin vaikea erottaa talon vaaleaa kivirappausta. (s. 43)

   

Matalapaine-puolella päästään seuraamaan Varpun viimeistä kesää pienellä paikkakunnalla, ennen lukiota. Hän ei kaipaa mitään muuta kuin pois tutuista, ahdistavista ympyröistä. Sitten Saga, koulun suosituin tyttö, tulee ja suutelee häntä yllättäen. Kumpikaan ei halua juhlia peruskoulun päättymistä, mutta hyvin eri syistä. Sagan tarina avautuu Korkeapaine-puolella. Se ei kerro kaikista tapahtumista toista näkökulmaa, vaan on enemmän montaasi koko kesän tunteista ja tapahtumista.

  

Kun olen poissa, kun olen vapaa, aion leikkiä kenen kanssa tahdon. -- Kun voin aloittaa uudestaan, uutena. (s. 11 ja 14)

  

Varpu asuu kaksin äitinsä kanssa. Isä on mennyt uudelleen naimisiin ja asuu nyt Islannissa. Äiti ei ole alkoholisti, mutta ostaa toisinaan viinipullon viikonlopuksi, vaikka raha on tiukilla. "Olemme aina eläneet tili vähän miinuksella." Varpu ei kehtaa kerätä pulloja ja tölkkejä sivutoenestinä, sillä pelkää jonkun luulevan niiden olevan äidin. Varpu ei saanut kesätöitä ja kipuilee sen kanssa, kuinka kustantaa lukiokirjat ja asumisen syksyllä.

  

Sitten aloin etsiä kirjoja ja sarjakuvia -- Eniten pidin sellaisista, jotka sijoittuivat johonkin toiseen todellisuuteen tai historiaan. Ritareita ja linnanneitoja. Haltioita ja metsänhenkiä. Prinsessoja. Avaruusaluksen matkustajia. Merenneitoja. 

Mieluiten niin, että päähenkilöt olivat molemmat tyttöjä tai naisia. Siitä minä ehkä vähitellen tiesin, etten ole hetero. (s. 21)

  

Varpun ja Sagan kohtaamiset eivät juurikaan sisällä dialogia, vaan nuoret keskittyvät fyysisyyteen. Kosketukseen, suudelmiin, seksiin. Varpun haaveissa jonkun kanssa oleminen tarkoittaisi tuntikausia keskisteluja. "Ei ole olemassa mitään "meitä". On vain Varpu. Ja on vain Saga. Kaksi maailmaa, jotka eivät oikeasti kohtaa. Sinä ja minä pidämme toisiamme kädestä välitilassa, vaihtoehtotodellisuudessa, kuilussa, joka on mahdollisen ja mahdottoman välissä." Varpu ei usko lokerointiin. Mitä tarkoittaa olla "sellainen"? Miksi pitäisi määritellä jotkin rajat? Hänellä on sateenkaaripinssi "juuri siksi, että siinä on kaikki värit. Minun ei tarvitse valita vain yhtä."

    

Otat minua kädestä ja vedät pienelle polulle, joka johtaa metsikön halki. En tälläkään kertaa vastustele. Olen utelias. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa. Polku. Sinä. Tämä kaikki. (s. 34)

  

Teoksen tekstin on todella ilmavaa ja nopealukuista. Silti kummallakin nuorella on omat surunsa, ahdistuksensa, ilonsa ja kaipuunsa. Aluksi luulin, että Varpun puoli olisi kahdesta se raskaampi, mutta pidin tavallaan enemmän siitä, että Sagallakaan ei ole niin pintaliitävä ja huoleton elämä, vaikka hän yrittää pitää yllä sellaista fasaadia.

  

En pysty olemaan kotona pitkiä aikoja. 

En äidin kanssa, joka ei päiväkausiin käy missään eikä nouse sohvalta kuin syömään ja vessaan.

--

asunossa, josta loppuu happi ja jossa hiljaisuus saa seinät painumaan kasaan. (s. 28)

  

Matalapaine/Korkeapaine on sateenharmaa ja melankolinen tuokiokuva kahdesta nuoresta, joiden elämät ovat vasta aivan alussa. Joiden kesän ainoat hyvät hetket tapahtuvat heidän ollessaan yhdessä. Jääkin lukijalle pohdittavaksi, kuinka heidän tarinansa jatkuvat. Oliko kyseessä vain nopea vierailu toistensa elämissä, vai jatkuuko yhteinen taival senkin jälkeen, kun kummankin puolen viimeiset sanat loppuvat kirjan keskellä.

  

Sinä sanot:

Mä en ole kiinnostunut tytöistä. 

Sinä sanot:

Mä en ole osa jotain vitun sateenkaarta. 

Sinä sanot:

Mä en käy missään Pride-marsseilla ja ole poliittinen ja aktiivinen. 

-- 

Sinä sanot:

Tämä on yksi kesä. Vain yksi kesä. (s. 51)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.

  

Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.

  

Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.

  

Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.

  

Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?

  

Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti.

  

144 sivua, Tammi 2021

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa, Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito