Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 13 | James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

"Tunsin talon hoitamattomasta muratista, joka verhosi tiilisinän ylimmän kerroksen ikkunoihin asti. Niin kirjeessä oli sanottu - ainoa talo, jonka seinää peitti muratti. 

Tämä siis oli paikka, jossa ehkä aloittaisin työni eläinlääkärinä."

  

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 13

  

Yritin lukea James Herriotin (oik. nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) omaelämäkerrallisen Kaikenkarvaiset ystäväni ensimmäistä kertaa seiskaluokan kirjaesitelmään. Kirja ei kuitenkaan vienyt mukanaan, vaikka olen aina ollut kirjoja ahmiva lukutoukka. Tajusin vasta tarttuessani kirjaan uudelleen klassikkohaasteen kynnyksellä, että syy, miksi kirja jäi tuolloin lukematta liittyi varmasti siihen, että olin juuri muuttanut kaupunkiin perheemme maatilalta, joka oli pitänyt velkojen takia pakkohuutokaupata. 

    

Kaikki näytti pysähtyneen täällä kauan sitten. Katsoin taakseni, ennen kuin menin portista pihaan, ja minusta tuntui yhtäkkiä kuin olisin kulkenut jonkin vanhan kirjan kuvan poikki; oli autio villiintynyt puutarha, takana korkea hiljainen talo. En ikinä oppisi uskomaan, että se oli siinä ja että minä olin osa sitä. (s. 46)    

  

Tällä kertaa lukieminen kuitenkin sujui hyvin pienikokoisesta fontista huolimatta. Kiitos kuuluu varmasti osin teokselta pohjalta vähän aikaa sitten tehdylle uudelle tv-sarjalle, joka maalailee 1930-luvun lopun Yorkshiren miljöön upeasti. Herriotin kaksi vuotta kattava päiväkirjamainen kerronta kannattelevaa ja lukujen pituus vaihtelee parista sivusta kymmeneenkin, jolloin lukemista oli helppoa jaksottaa. Voinkin suositella lämpimästi tämän lukemista, joskin eritekammoisille tämä ei sovi. "Minulle oli jo kauan ennen valmistumistani sanottu, että maaseutueläinlääkärin työ on likaista ja haisevaa."

  

– Olet aina ollut kiltti. Omituinen kaveri, mutta kiltti.

– Omituinen? Siegfriedin kiinnostus heräsi.

– Ei, et omituinen. Väärä sana. Erilainen. Olet aina ollut helkkarin erilainen.

– Erilainen? Siegfried ihmetteli -- – Siinä sinä kyllä olet väärässä. (s. 361)

  

Vuonna 1938 Herriot saa töitä itseään vain muutaman vuoden vanhemman Siegfried Farnonin klinikalta ja jos luulet filmatisoinnin perusteella, että hänen hahmonsa on epäuskottavan hämmentävä, niin kirjassa hän on vielä raivostuttavasti ristiriitaisempi. Chaotic Good kuvaa erinomaisesti Siegfirediä, joka yhtenä päivänä neuvoo Herriotia tekemään asian tietyllä tavalla ja toisena aivan päinvastaista. Hän ei myöskään usko tilikirjaan vaan sijoittaa tienestinsä tinatuoppiin.

  

Kirjoja oli kaikkialla; osa niistä oli takan kummallakin puolella olevilla hyllyillä, osa pinoissa huoneen nurkissa. Takanreunustalla oli tinatuoppi. Se olikin kiinnostava tuoppi. Se oli sullottu täyteen  šekkejä ja seteleitä, joista osa oli pursunut ulos ja varissut takkaan. (s. 17)

  

Jokaisessa luvussa tavataan persoonallisia eläimiä ja niiden omistajia. Nummien korkeimmilla huipuilla asuvia tohtori kuvaa mielenkiintoimmiksi, koska sivilisaatio mukavuuksineen oli heistä kaukana. Enimmäkseen nuori Herriot hoitaa karjaa (lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia), mutta muutamia lemmikkejäkin mahtuu mukaan, kuten kannestakin löytyvä kiinanpalatsikoira Tricki Woo, josta kirjassa kerrotaan useassakin luvussa. Osa tapauksista on tuttuja tv-sarjasta, mutta niiden lisäksi hoidetaan paljon rutiininomaisiakin tapauksia, jotka eivät juurikaan erotu massasta. 

  

Kukkulan laella tasainen nummi levisi valkeana aaltoilevana kenttänä horisonttiin, ja taivas yläpuolella oli kuin tumma huopa. Näin Claytonin tilan, ja sekin näytti erilaiselta kuin kesällä; se oli kuin hiilipiirros valkeiden pulleiden kukkuloiden taustaa vasten. Rinteiden mäntymetsä erottui tummana läiskänä, mutta muuten maisemasta puuttuivat lähes kaikki sen tutut piirteet. (s. 285) 

  

Herriotille sattuu ja tapahtuu aina jotain, olipa kyseessä autoon liittyvä ongelma, naudan sisään kadonnut lämpömittari tai hankaluudet naisten kanssa. Olikin ilahduttavaa lukea, kun Herriot tapaa Helenin ja menee aivan solmuun. He käyvät pareilla treffeillä, jotka kummatkin menevät pieleen, mutta lopulta palaset loksahtavat paikalleen. "Helen naurahti. - Voi, minä olen vahva. Eikä minua pelota. Olen tottunut eläimiin." Erityisen paljon pidinkohdista, joissa Herriot pysähtyy ihastelemaan nummimaisemaa. Tuntui aivan kuin olisin itsekin ollut paikan päällä.

  

Katselin inhoten hampaanhoitovälineitä - hurjan näköisiä pihtejä, joissa oli yli puolimetriset varret, teräväleukaisia leikkureita, suukapuloita, vasaroita ja talttoja, viiloja ja raspeja; näkymä oli kuin inkvisiittorin työkammiosta. (s. 247)

  

Vähän samaan tapaan kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmateoksissa, myös Herriot kommentoi lääketieteen kehittymistä. Moni tapaus olisi nykyaikaisemmilla menetelmillä voitu hoitaa, mutta tapahtuma-aikanaan ei sellaisia tapoja oltu vielä tarjolla. Jatkuvasti kehittyvällä alalla tuli kuitenkin koko ajan uusia lääkkeitä ja vanhoista, usein jopa haitallisista tavoista oltiin luopumassa. Lääkkeitä ei tarvinnut enää tehdä itse klinikalla ja esimerkiksi erään kissan pentue pystyttiin pelastamaan uudella rokotteella.

  

Monet pulloista olivat kauniin muotoisia, niissä oli painavat lasitulpat, ja latinalaiset nimet oli kaiverrettu syvään niiden kylkeen; nämä nimet olivat olleet lääkäreille tuttuja vuosisatojen ajan. Ja kullakin oli oma vuosien saatossa kertynyt tarustonsa. 

Seisoimme katsellen kiiltäviä rivejä aavistamatta, että lähes kaikki olivat hyödyttömiä ja että vanhojen lääkkeiden aika oli melkein päättynyt. Pian uusien keksintöjen ryntäys työntäisi ne unohduksiin, eivätkä ne enää koskaan palaisi. (s. 24)

  

Tv-sarjaan ei ollut päätynyt (ainakaan muistikuvieni mukaan) Mallock-nimistä miestä, jonka "nimellä oli tuomiopäivän kaiku". Hänen luokseen päätyivät ne sairaat ja kuolleet eläimet, joita ei voinut käyttää ihmisten ruoaksi. Mallock myi tuoretta lihaa koiranruoaksi ja valmisti lopuista teurastetuista lihajauhoa, josta tuli sikojen ja kanojen rehua, luista tehtiin lannoitetta, eivätkä nahkatkaan menneet hukkaan. Myös saippuaa myytiin tuossa "painajaismaisessa" paikassa. Harmillisesti moni isäntä luotti enemmän Mallockin diagnooseihin kuin eläinlääkäriin. Esimerkiksi "mato hännässä" oli suosittu vaiva, vaikka kyseistä ilmiötä ei lääketiede tuntenut. Hoitokeinona tuohon oli hännänpään katkaiseminen, mitä Herriot piti brutaalina.

  

Menimme peltojen poikki joen yli vievälle sillalle, ja kävellessäni kapeaa siltaa hänen jäljessään tulin ajatelleeksi jotakin; tämä naisten uusi tapa käyttää pitkiä housuja oli ehkä hiukan vallankumouksellinen, mutta siinä oli hyvätkin puolensa. (s. 219)

  

Ajankuva näkyi joissakin hieman kyseenlaisissa ilmauksissa. Erästä eläinlääketieteen opiskelijaa hänen ohjaajansa kuvaa naismaiseksi, lannan kuorruttama Sigfried on kuin "fidžisaarelainen" ja hänen nuorempi veljensä Tristan tykkää käydä hakemassa "hoitureita" eli sairaanhoitajia tansseihin. Naisten miellyttämisen halua Herriot pitää valloittavana ominaisuutena, huoh. Näitä kohtia on kuitenkin tekstissä lopulta hyvin vähän, sillä muistelmien kirjoittamisen aikaan moni asia lienee jo unohtunut sekä jäänyt vuosien mittaan pois yleisestä käytöstä.

  

Siellä oli kissojakin, joten navetan täytyi olla lämmin. Mikään eiläin ei ole niin hyvä mukavuuden ilmaisin kuin kissa. Nämä oljilla karvapalloina nukkuvat kissat olivat valinneet parhaan paikan pilttuun väliseinän vierestä, johon virtasi lämpöä väliseinän taknaa olevista suurista eläimistä. (s. 323)

  

Yläasteella luin kotikirjahyllystä löytynyttä Valittujen palojen lyhennettyä versiota. Tämän täysimittaisen pokkaripainoksen olen ostanut kirpparilta joitakin vuosia sitten nauretavan halvalla, 0,50€:lla (alkuperäinen hinta on painettu takakanteen, 24 markkaa ja 50 penniä), ja se saa jäädä asumaan hyllyyn. Mitä selailin netistä eri painoksia kannesta, on tämä Maija Karman kuvittama versio eniten omaan mieleeni (etenkin kovakantisena painoksena, jossa ei ole Salamanteri-sarjan oransseja kehyksiä). Siitä tosin erikoisesti puuttuu iso musta koira.

  

Katselin varhaisaamun utuisessa auringonpaisteessa hehkuvia voikukkia; pelto oli niitä täynnä, ja tuntui kuin olisi istunut väreilevässä keltaisessa meressä. (s. 190)   

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

   

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

       

Arvosana:

  

Takakannesta: 

Yorkshirelainen eläinlääkäri James Herriot on saavuttanut kirjoillaan yksimielisen sydämellisen vastaanoton niin Suomessa kuin muuallakin. Kaikenkarvaiset ystäväni on rakastetun kirjailijan esikoisteos, joka on viihdyttänyt eläinten ystäviä myös samannimisenä TV-sarjana.

  

Harvoin lukija saa käsiinsä näin valloittavaa muistelmateosta. James Herriot on loistava kertoja, lämmin ja huumorintajuinen luonnon ja kaiken elollisen ystävä ja ymmärtäjä. Työ vie hänen vauraisiin ja köyhiin koteihin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin – usein on yorkshirelainen isäntämies hoitotoimille suurempi vastaus kuin potkiva tai pureva potilas! Oman lisävärinsä teokselle antavat nuoren eläinlääkärin herkullisen omalaatuiset työtoverit, joiden seurassa kommelluksen ja seikkailut seuraavat toistaan. – Romantiikkaakin mahtuu sopivasti työvaatteiden ja navetantuoksun lomaan.

  

Toden totta hyväätekevä kirja kaikenikäisille: hauska, sydämellinen, nokkela ja viisas.

  

Suomentanut: Heidi Järvenpää 383 sivua, Otava/Salamanteri 1981 (1. suomenkielinen painos 1974)

  

Alkuperäinen nimi: All Creatures Great and Small (1972)

     

Teos on luettu myös täällä: Mustelumo, Lukemisen kartasto, Kirjavinkit, Jokken kirjanurkka, Kuhmon kaupunginkirjasto

Lukupiirissä | Agatha Christie: Hänet täytyy tappaa

"Jos tämä on murha, se on hyvin nokkela murha."

  

   

Kesäkuun lukupiiriteos

   

Tästä Agatha Christien teoksesta Hänet täytyy tappaa en ollutkaan aikaisemmin kuuullut, kun lukupiiriä kanssani vetävä Neekkis ehdotti teosta kesän lukupiiriin. Kevään ja syksyn teokset valitsemme äänestyksellä, mutta kesän luetut on valittu vetäjien toimesta, ehdotamme toisillemme usein siis omilla lukulistoilla olevia teoksiamme. Christien lisäksi kesän lukupiiriteoksiksi päätyivät Anu Holopaisen Molemmin jaloin ja Peter S. Beaglen Viimeinen yksisarvinen minun lukupinoistani.

  

Tämä on toinen Christieni, ensimmäisenä luin melko kliseisesti Eikä yksikään pelastunut, senkin (netti)lukupiiriin. Se oli yksittäinen teos, eikä siis osa Christien Hercule Poirot tai neiti Marple -sarjoja. Olen kyllä Poirotin tutkimuksiin tv-sarjana tutustunut, mutta tämä on ensimmäinen teos jossa pääsen lukemaan hänen rikosten ratkaisukyvystään. Huvittavasti Poirot esiintyi kirjassa varsin vähäisessä sivumäärässä (enimmäkseen kahteen osaan jaetun teoksen jälkimmäisellä puoliskolla) ja varsin pompöösinä.

  

Ei ei, älkää keskeyttäkö minua. Saatte luvan kuunnella nyt minua - Hercule Poirot puhuu! (s. 185)

  

Teoksen teema on varsin kiehtova: Poirot ja joukko muita turisteja on Jerusalemissa. Poirot kuulee sulkiessaan ikkunaa lauseen: "Ymmärrätkö nyt että hänet täytyy tappaa" ja kiinnittää sen vuoksi erityisen paljon huomiota kanssamatkustajiinsa. Muita keskeisiä hahmoja ovat amerikkalainen perhe, jota ylipainoinen äiti ohjailee tyrannimaisesti, englantilainen naispoliitikko lady Westholme, lääkäriksi opiskeleva neiti Sarah King ja tohtori Gerard, ranskalainen psykologi. 

    

Uskonto on hyvin kummallinen asia. Yhdestäkin paikasta minut käännytettiin tänään takaisin, koska minulla oli hihaton puku. Ilmeisesti Kaikkivaltias ei pidä käsivarsistani, vaikka on itse ne luonut. (s. 9)

  

Christien modernius ja ajankohtaisuus yllätti täysin. Hänen teoksessaan on siis naispoliitikko ja naislääketieteen opiskelija 1930-luvulla! Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmista saamani kuvan mukaan tuona aikana Briteissä ei naisen asema ollut aivan noin hyvä, eikä edes 1950-luvullakaan vielä. Christie myös leikittelee tällä, sillä eräässä kohtauksessa hän on laittanut Lady Westholmen puhumaan avioerolain päivittämisestä samaan aikaan, kun kliseinen, huomaamaton naishahmo kirjailee nuupahtaneita kukkia käsityöhönsä.

  

Katsokaa ympärillenne tämän päivän maailmaan, seuratkaa poliittisia ideologioita ja kansan johtajia. Inhimillisyys, sääli ja veljeys on julistettu pannaan. (s. 36)

  

Käännöksestä on vastannut suomentajakurssin työryhmä, jossa mukana on sellainenkin nimi kuin Kersti Juva. Ja opiskelijahuumori lienee kukkinut käännöstä tehdessä, sillä teoksesta löytyy muutamia suupielet ylöspäin nostavia kohtauksia, esim. "Te olette kova! -- Joissakin asioissa olen timantinkova." Vertailimme paikoin erikoisia käännöksiä yhdellä lukupiiriläisellä mukana olleeseen alkukieliseen painokseen. Esimerkiksi puuhevosta muistuttavat sieraimet ja Porotin ranteessa jököttävä iso ja turpea antiikkikello olivat englanniksi hyvin eritavoin ilmaistuja. 

  

Suomennos oli kyllä pääosin erittäin sujuva ja aikaa hyvin kestänyt, mutta pari sanaa jäi lillukanvarsiksi, kuten pitkäkäinen (tarkoittaen ilmeisesti suorakaidetta tai pitkulaista). Äitityrannia kuvattiin luovasti monin ei-niin-kehuvin synonyymein, tässä muutama maistiainen: "muodoton vanha buddha", "kuin lihava hämähäkki verkossaan", "ilkeä kiiluvasilmäinen lihamöhkäle" ja "se vanha paholainen, kuin kuvottava epäjumalankuva".

  

Suosittelen lukemaan tämän teoksen erityisesti lukupiirissä, sillä se herättää varsin mielenkiintoisia keskusteluita naisen asemasta ja ajakuvasta, sekä monista kohdista, jotka teoksen tapahtumahetki ja oma aikamme eroavat hämmentävän vähän. Meidän lukupiirimme kokoontui uimarannalla ja pian tapaamisen päättymisen jälkeen aluetta huuhtoi kesäinen sadekuuro, joka kasteli minut päästä varpaisiin. Kirjan ja puhelimen olin onneksi käärinyt piknik-huopaan, niin ne eivät kastuneet.

     

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kukapa ei olisi halunnut päästä hänestä eroon...

  

"Ymmärrätkö että hänet täytyy tappaa?" Hercule Poirot oli juuri saapunut Jerusalemiin, kun hän kuuli uhkauksen yön hiljaisuudessa sulkiessaan hotellihuoneen ikkunaa. Tuntisin kyllä tuon äänen, hän mutisi itsekseen.

  

Näin alkaa tarina rikkaasta amerikkalaisesta perheestä, jota hallitsee leskirouva Boynton sadistisella julmuudella. Kuin lihava hämähäkki verkossaan tämä nainen vaanii perillisiään. Seurustelu ulkopuolisten kanssa on kielletty, eikä kukaan saa tehdä mitään ilman vanhan rouvan lupaa. Paine käy sietämättömäksi nyt, kun nuoret matkalla ollessaan näkevät muutakin maailmaa. Tunnelma kiihtyy, ahdistuu, jännityy äärimmilleen... ja niin lopulta käy, että Hercule Poirotin ammattitaitoa tarvitaan.

  

Suomentanut: Helsingin yliopiston suomentajakurssin työryhmä, 204 sivua, WSOY 2010 (6. painos, 1. painos 1971)

  

Alkuperäinen nimi: Appointment With Death (1938)

  

Luettu  myös täällä: Sivu sivulta, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Jokken kirjanurkka

Dekkariviikko | Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

"Hän näkee säkenöivien tyttöjen kasvot, hän näkee kuinka heidän on kuoltava. 
Pään sisällä kirkuu: Tapa se. Pysäytä se."

   

     

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko 12.-18.6., Helmet 2017 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

   

Dekkariviikko jatkuu eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin kolmannella romaanilla Säkenöivät tytöt joka "rikkoo genrerajoja", sillä se kertoo chicagolaisesta aikamatkaavasta murhaajasta. Beukeshan vähän aikaa sitten voitti Tähtivaeltaja -palkinnon viime vuonna käännetyllä teoksellaan Zoo City (joka minulta löytyy lukupinosta).

Mielenkiintoisen uudenlaisen murhaajan ja hänen uhriensa näkökulmat pääsevät esiin teoksessa. Näkökulmahenkilö vaihtuu joka luvussa. Keskeisinä hahmoina ovat murhaaja, Harper Curtis ja Kirby Mazrachi, yksi säkenöivistä tytöistä, joka jää henkiin murhayrityksestä ja ryhtyy etsimään puukottajaansa.

Se on peliä. Hänen pitää etsiä heidät eri ajoista ja paikoista. He leikkivät mukana halukkaasti, vain odottaen hänen kirjoittamaansa kohtaloa. (s. 121)

  

Harmillisesti Kirby ei ole teoksen naishahmoista kiinnostavin, eikä sitä ole hänen aikansakaan, 1990-luku. Itse pidin eniten tummaihoisesta Zorasta, joka toisen maailmansodan aikana työskenteli sotalaivoja valmistavalla tehtaalla hitsaajana, Margotista, joka oli vuonna 1972 mukana Jane-palvelussa, joka teki abortteja naisille ennen kuin se oli vielä laillista kyseisessä osavaltiossa ja Alicesta, naisesta, joka joutuu elämään miehen ruumiissa 1940-luvulla. Heille on vain annettu harmillisen vähän sivuja.

Tätä vastaan Alice on taistellut koko elämänsä. Sisällään elävää Lucas Ziegenfeusia vastaan. Tai hänhän se elää Lucasin sisällä ja inhoaa sen ruumista ja jalkovälissä killuvia iljetyksiä, joita hän teippaa mutta ei uskalla leikata. (s. 213)

Teosta on kuvattu esim. Helsingin Sanomien artikkelissa feministiseksi, sillä murhien lisäksi se kuvaa 1930-1990-lukujen välillä tapahtuvia muutoksia rasismin ja naisten oikeuksien suhteen. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet minulle lukijana riittävästi aiheen käsittelyä, että voisin laittaa mainintaa siitä postauksen tunnisteisiin, vaikka nämä ainekset olivatkin teoksen parasta antia. Olisipa Beukes kirjoittanut lisääkin tälaaista teokseensa, niin se olisi noussut sekä kiinnostavammaksi lukukokemukseski että genressään säkenöivämmäksi.
  

Lyhyistä luvuistaan huolimatta teos tuntuu pidemmältä kuin onkaan. sillä se on liian sirpaleinen, eikä edes keskeisimpiin hahmoihin synny syvyyttä teoksen aikana. Kirjailija ei avaa murhaajan syitä tappaa, mutta sen kylläkin, että tämä kiihottuu murhista ja niiden muistelusta. Hänen lapsuudestaan mainitaan kliseinen ja inhottava eläimiin kohdistuva väkivalta, mutta se ei riitä selitykseksi, miksi hänestä kasvoi sarjamurhaaja. En kokenut Harperia niinkään pahana ihmisenä, vaan mieleltään sairaana ja sellaisenakin genressään hyvin yllätyksettömänä hahmona.
 

"Ei tämä minun syytäni ole, muru", hän sanoo. "Vaan sinun. Et säkenöisi. Et pakottaisi minua tähän." (s. 157)

Aikamatkustamisen mekaniikkaa ja olemassaoloa ei myöskään selitetä lainkaan, se toimiikin vain erikoisena mausteena. Ovi aikamatkustamisen välineenä on hyvin narniamaista ja siitä olisi varmasti pystynyt kirjoittamaan paljon enemmänkin kuin vain lyhyen maininnan. Teoksessa oli lisäksi jonkin verran erikoisia sanoja ja lauserakenteista, sekä kirjoitusvirheitä, joihin silmäni tarttui. Vaikka murhia kuvataan välillä melko yksityiskohtaisesti, en kokenut niiden olevan liian makaabereja tai mässäileviä.

Säkenöivien tyttöjen tv-sarjaoikeudet on myyty. Tällaisessa formaatissa tarina varmasti tuleekin toimimaan oivallisesti, sillä teos on jo valmiiksi episodimainen.
  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Murhaaja, jota ei voi olla olemassa.
Tyttö, jonka ei pitäisi olla elossa.
Trilleri, joka rikkoo kaikki rajat.
 

Harper Curtis saa käsiinsä avaimen hylättyyn taloon Chicagossa vuonna 1931. Talossa on merkillisiä muistoesineitä ja ovi, joka avautuu eri aikoihin. Jokin loksahtaa paikoilleen. Aikojen halki liikkuen Harper alkaa metsästää säkenöiviä tyttöjä, jotka loistavat hänen silmissään kirkkaammin kuin muut. Vuonna 1989 yksi heistä, Kirby Mazrachi, jää henkiin. Alkaa takaa-ajo, joka sulkee ympyrän.

   

Suomentanut: Virpi Vainikainen, 355 sivua, Atschi!-pokkari 2014 (1. julkaisu Schildts & Söderströms 2013)

  

Alkuperäinen nimi: The Shining Girls (2013)
  

Myös täällä on matkattu ajassa: Helsingin Sanomat, Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus, Järjellä ja tunteella, Kirjablogi Rouge, Elämää suuremmista - ja vähän muistakin kirjoista

Lastenkirjalauantai: P.L. Travers: Maija Poppanen

"Molemmat tiesivät että jotakin outoa ja ihmeellistä 

oli tapahtunut Kirsikkatie seitsemässätoista."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 45. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama, Adventures in Down Under and Beyond - Australia-lukuhaaste: 50. Kirja, joka rikkoi odotuksiasi tai yllätti sinut jollain muulla tavalla

  

Joululomalukemiseksi varaamani M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö ei riittänyt koko matkan ajaksi, enkä ollut jostain oudosta syystä varannut enempää luettavaa mukaani. Onneksi sain siskoltani hänen hyllystään poistamansa P.L. Traversin Maija Poppasen. Pakko tunnustaa, että en tiennyt hahmon pohjaavan kirjaan, vaan pidin Disneyn vuonna 1964 ilmestynyttä elokuvaa alkuperäistarinana. Olinkin hyvin hämmästynyt, kuinka kaukana nämä kaksi versiot ovat toisistaan. Tällä kertaa elokuva päihittää kirjallisen esikuvansa. Pohdin, millainen mahtaisi olla Hayao Miyazakin tyyliin tehty animaatioversio Maija Poppasesta, sillä maailma tarvitsee sellaisen.

   

Kirsikkatie 17 on Pankin perheen koti. Perheeseen kuuluuvat herra ja rouva Pankki, sekä heidän neljä lastaan Anna, Mikko ja pikkuiset kaksoset Jukka ja Saara. Talo on hieman rapistunut, mutta herra Pankki on sanonut rouvalleen, että tämä voi saada joko "sievän, siistin, mukavan talon tai neljä lasta. Mutta ei molempia, siihen herra Pankilla ei ollut varaa." (s. 5) Pankeilla on kuitenkin tästä huolimatta laaja palveluskunta, johon kuuluvat keittäjä, rouva Kampela, pöydän kattaja, Ellen ja Ropponen, jonka tehtäviin kuuluvat niin ruohon leikkaaminen, veitsien puhdistaminen kuin kenkien kiillottaminen. 

  

Viimeisin lastenhoitaja Kaisa on eronnut juuri, joten  herra Pankki ehdottaa, että rouva Pankin pitäisi laittaa lehteen ilmoitus lastenhoitajan paikasta: "Anna ja Mikko ja Jukka ja Saara Pankki (puhumattakaan heidän äidistään) haluavat parhaan mahdollisen lastenhoitajan niin halvalla kuin mahdollista ja heti paikalla " (s.6) Lapset eivät olleet pitäneet Kaisasta, sillä hän oli "vanha ja lihava ja lemusi kaljalta" (s. 8) ja minustakin on hyvä, että hän ei ollut enää töissä lastenhoitajana.

"Minä olen siihen saakka, kun tuuli kääntyy." (s. 15)

  

Pian itätuuli heittää supernanny Maija Poppasen perheen ovelle. Hänellä on kiiltävä musta tukka, joka on Annan mielestä samanlainen kuin hollantilaisella puunukella. Maija Poppanen on niiskuttava, tiukka ja asiallinen nainen, joka ihailee itseään kauppojen ikkunoiden heijastuksista ja pitää kauniista vaatteista. Ei siis ollenkaan sellainen kuin elokuvan ihastuttava, taianomainen lastenhoitaja, jota näyttelee Julie Andrews. Hän kyllä liukuu kaidepuuta ylös, käy seikkailemassa katupiirtäjä-Pertun kuvassa ja antaa lapsille lääkettä, ei kuitenkaan sokerin kyytipoikana, vaan yhdestä pullosta tarjottu lääke maistuu jokaisen suussa erilaiselle. Annalle se on situunahyytelöä,  Mikolle mansikkajäätelöä, kaksosille maitoa ja Maijalle itselleen rommitotia.

    

Maija Poppanen sanoi niitä aina "varpusiksi", koska hän itserakkaasti väitti, että kaikki linnut olivat hänen mielestään samanlaisia. (s. 75)

  

Eräänä päivänä ulkoillessaan lapset ja Maija Poppanen löytävät kompassin kadulta ja seikkailevat sen avulla jokaisessa ilmansuunnassa. Tämä osuus kirjasta oli hieman kummallinen ja aikalaiskertomuksien tapaan stereotyyppinen. Pohjoisessa asui eskimoita, idässä mandariineja, etelässä tummaihoisia, helmiin ja höyheniin pukeutuneita ihmisiä ja lännessä amerikan alkuperäiskansan edustajia. En aivan ymmärtänyt, mitä Travers yritti tällä osuudella sanoa, joskin matkustaminen kompassilla onkin hienoa. Maija tosin kiistää aina lasten kuvailemat seikkailut, joissa he ovat yhdessä olleet.

"Ettekö tiedä", sanoi hän surkutellen, "että jokaisella on oma satumaansa." (s. 24)

  

Ihmettelin kovasti, miksi Maija Poppanen yritti niin kovasti peitellä omaa erityislaatuisuuttaan, eikä nauttinut siitä. Muutoikin varsin kylmä fiilis hänen hahmostaan jäi. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain taianomaista, on mm. erikoinen leivoskauppa, tanssiva lehmä ja öinen eläintarha. Tarina kertoo Pankin perheestä ja uudesta lastenhoitajasta syksystä kevääseen. Kun tuulen suunta muuttuu idästä länteen, tarttuu Maija Poppanen matosta tehtyyn matkalaukkuunsa ja papukaijakahvaiseen sateenvarjoonsa ja nousee tuulen mukana ilmaan. 

  

Maija Poppasesta on ilmestynyt 2010 Jaana Kapari-Jatan suomentama ja Marika Maijalan kuvittama versio ja se lienee paljon sujuvampaa luettavaa nykylapsille kuin tämä alkuperäinen käännös. Hahmojen nimet ovat kokeneet muutoksen ja kompassitarinan eri kansalaisuuksia edustavat ihmiset on korvattu eläimillä.

Arvosana:

   

Takakannesta:

Hän on lumooja, maaginen hahmo, jota on pakko totella: vanhanpuoleinen, tiukasti napitettu, kireänutturainen, tuiskea, kolakka neiti. Hänellä näyttää olevan mahdollisimman vähän niitä ominaisuuksia, joita on totuttu odottamaan kiltiltä lastenhoitajalta. Kuitenkin hän tehoaa lapsiin, raisuimmatkin hän hetkessä kietoo pikkusormensa ympäri.

  

Maija Poppanen tulee kirjan alkulehdille itätuulen myötä, joka paiskaa hänet Annan ja Mikon kodin ovelle, ja liukuu kaidepuuta ylöspäin. Monia muitakin ihmeellisiä asioita ennättää tapahtua, ennen kuin Maija Poppanen häviää länsituulen lennättämänä.

       

Suomentanut: Tyyni Tuulio, 148 sivua, WSOY 1980 (7. painos, 1. suomenkielinen painos 1936)

    

Alkuperäinen nimi: Mary Poppins (1934)
    

Maija Poppasen tarinaan on tutustuttu myös täällä: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Lumiomena
  

Naistenviikko: Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

"Minusta naisten pitäisi tehdä omaksi ilokseen kaikenlaista mitä miehet ovat tehneet."

   

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7. 

Nimipäivä tänään: Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Helmet-lukuhaaste: 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 30. A book with a blue cover

   

Luettuani ensimmisen kerran Helmet-lukuhaasteen kohdan 23, ajattelin, että olisi haastavaa löytää kiinnostava oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. En muista mistä nappasin suosituksen tästä Jane Mandelsohnin teoksesta Minä olin Amelia Earhart, muta kiinnostuin siitä heti. Naislentäjät ovat edelleen harvinainen näky, puhumattakaan siitä, että Amelia Earhat katosi 2.7.1937 yrittäessään lentää maapallon ympäri kaksimoottorisella Lockheed Electralla.

  

Tämä on kertomus siitä, mitä minulle tapahtui kun kuolin. 

Tämä on myös minun elämäntarinani. Tarina kohtalosta, 

sallimuksen ja onnenlahjojen alkemiasta. (s. 9)

  

Mendelsohn on ottanut Amelian katoamisen teoksensa inspiraatioksi ja kirjoittanut romaanin muodossa siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Katoaminen synnytti paljon teorioita siitä, mitä Earhartille ja hänen navigaattorilleen Fred Noonanille tapahtui. Teorioista on kirjoitettu paljon artikkeleita sekä kirjoja ja Amelian matkaraporteistakin on julkaistu teos, sillä hän lähetti niitä kirjeellä aina välilaskujensa aikana.  Vieläkään ei tiedetä, mitä heille oikeastaan tapahtui. 

      

Niin kauan kuin muisti, hän oli halunnut olla sankaritar. Tähän kutsumukseensa hän päätyi halvoissa elokuvateattereissa, missä hän joutui Kleopatran ja Jeanne d'Arcin lumoihin. Nuo valtakuntia hallitsevat ja sotia käyvät sminkatut jumalattaert eivät lainkaan muistuttaneet hänen tuntemiaan naisia. Hänen tuntemansa naiset tekivät miestensä mielen mukaan. Sankarittaret tekivät mitä itse tahtoivat. Kuvitteellinen maailma missä naiset viettivät poikkeuksellista elämää sai hänet pauloihinsa, (s. 13-14)

  

Mendelsohnin astuu romaanissaan Amelian kenkiin ja kertoo tämän ajatuksista ennen ennätyslentoa, sen aikana ja pakkolaskun jälkeen. Tarina ei etene lineaarisesti, vaan alussa Amelia on jo pienellä saarella (kuusi kilometriä pitkä ja kahdeksansataa metriä leveä), jonne hän suunnasta eksyttyään onnistuu laskeutumaan ennen kuin polttoaine loppuu. Taivaaksi nimeämältään paratiisisaarelta hän kertoo lentäjän lokikirjaansa kirjoittaman tarinan. Taukaumien kautta lukija saa kuvan myös Amelian avioliitosta ja vapauden kaipuun täyttämästä elämästä.

     

Minun oli määrä olla ensimmäinen nainen joka lentäisi Atlantin yli. Joku mies lentäisi konetta, mutta he halusivat naisen joka istuisi koneessa, jotta he tekisivät ennätyksen ja saisivat julkisuutta. He tahtoivat minut matkatavaraksi. Tiesin että olisin pystynyt itsekin lentämään konetta, mutta minun oli hyväksyttävä heidän ehtonsa. Millään muulla keinoin en olisi päässyt lentäjänuralle. En ollut rikas. Useimmat muut lentämistä harrastavat naiset olivat varakkaita. (s. 21)

  

Mendelsohnin kerronta on paikoin äärimmäisen kaunista, suorastaan runollista. Hän kutsuu Amealiaa ja Noonania kahdeksi eksyneeksi sieluksi suunnattomassa vainajien valtakunnassa ja kuvailee, kuinka tuuli piirtää ohuita juonteita aavikon pintaan rypyttäen autiomaan kasvot, kuinka Lae tuntuu ihmisasutuksen viimeiseltä rajalta, missä kalliosaaret kohoavat merestä kuin vainajien sormet, kuinka vieras, kirkas tähtitaivas on kuin kauniilla mutkikkaalla kielellä kirjoitettu ja kuinka myrskytuulessa taipuvat palmut nakkelevat hiuksiaan kuolemaa torjuvan tanssin myllerryksessä.  

   

Hänen nähdäkseen minä edustan mitä epänaisellisimpia ominaisuuksia: olen jyrkkä, vaativa ja töykeä. Turhautuneena minä olen tyly ja kärsimätön. Minä kiroilen. Eikä minun epänaisellisessa, lihaksikkaassa ruumiissani ole yhtäkään uhrautuvaa, äidillistä säiettä. (s. 20)

  

Teos oli kuitenkin varsin hidaslukuinen, osittain siksi, että jäin ihastelemaan kaunista kieltä, osittain siksi, että tarina tuntuu välillä polkevan paikallaan ilman varmuutta mihin suuntaan sen pitäisi seuraavaksi mennä. Loppujen lopuksi lukukokemus on kuitenkin positiivinen, sillä fiktiivisyydestään huolimatta se tarjoaa faktaa ponnahduslautanaan käyttäen yhden mahdollisen tapahtumaketjun, joka aiheutti tämän naispioneerin näyttävän poistumisen elävien kirjoista. Rivien väleistä saa myös kuvan 

   

Tuona päivänä koneessa minulla on tyypillinen univormuni, ruskeat nahkahousut ja valkoinen silkkipaita. Halusin toisten lentäjien suhtautuvan minuu vakavasti. Halusin kiihkeästi tehdä heihin vaikutuksen. Tässä elämänvaiheessa ostin myös nahkatakin sulautuakseni lentokentän muuhun väkeen. Ensimmäisenä yönä nukuin se ylläni, sillä rakastin sitä ja halusin saada sen sisäänajetuksi. Sitten läikytin siihen öljyä, jotta siitä olisi tullut tahrainen. (s. 18-19)

Amelia Earhart ja Lockheed Electra

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Heinäkuun toisena päivänä 1937 maailmanympärilennolla ollut Amelia Earhart ja hänen lentosuunnistajansa Fred Noonan kadottavat radioyhteyden ja häviävät ikuisiksi ajoiksi Tyynenmeren aaltoihin. 

   

Tästä todellisesta tapahtumasta Jane Medelsohn on punonut mielikuvitustarinan joka johdattaa lentäjäkaksikon autiolle saarelle, kaiken yhteyden maailmaan kadottaneiksi robinsoneiksi, ja viimein kuoleman tuolle puolen – rakkauteen.

  

Mendelsohnin yhtaikaa sekä runollinen että maagisen väkevä esikoisteos on viime aikojen suurimpia tuhkimotarinoita amerikkalaisessa kustannusmaailmassa, täydellisestä tuntemattomuudesta myyntilistojen kärkeen kivunnut voimannäyttö.

     

Suomentanut: Marja Alopaeus, 158 sivua, Gummerus 1997 

    

Alkuperäinen nimi: I Was Amelia Earhart (1996)

   

Amelian lennosta on luettu myös täällä: Kujerruksia, Satun luetut, Evarian kirjahylly