Vauhdikasta menoa

"No niin, tiedän mitä ajattelet nyt. Niin, sinä - joka istut turvallisesti kotonasi ja 

tuijotat silmät pyöreinä kirjaa ja odotat, että minulle tapahtuu jotain kammottavaa."

  

    

Arvostelukappale

    

Gargantis on toinen osa Thomas Taylorin Aaveranta -sarjasta. Herbie Sitrus ja Orvokki Parma seikkailevat tuon erikoisen kaupungin kaduilla ja merelläkin. Suosikkihahmoni on puhuva kissa Erwin, joka asuu kirjakaupassa. Kirjassa esitellään Aaveen aakkoset, salakieli, jonka lukija voi itsekin ratkaista ja oppia kirjoittamaan!

  

"Kun Gargantis ärisee", hän selittää. "Se on aaverantalainen sanonta. Kalastajat sanovat niin, kun on tosi kurja ilma. Gargantis on täkäläinen myrskyä tarkoittava sana." (s. 31)

  

Tällä kertaa pohditaan merestä löydetyn kalanmuotoisen pullon mysteeriä samaan aikaan, kun pahin myrsky vuosikymmeniin riepottelee kaupunkia. Pullo herättää usean kaupunkilaisen kiinnostuksen ja Herbielle hotelli Nautiluksen löytötavaratoimiston hoitajana, annetaan tehtäväksi päättää kenelle pullo kuuluu.

  

Miten voisi mitenkään olla olemassa oikeaa omistajaa jollekin, joka on ollut ilmeisesti satoja vuosia meressä. (s. 66)

  

Tämä ei ollut aivan yhtä mukaansatempaava ja ihastuttava tarina kuin edeltäjänsä, sillä koin, että aikuisten nuoriin kohdistama pelottelu ja manipulointi, sekä jatkuva riitely pullon omistajuudesta oli turhauttavaa. Loppupuolella kirjaa oli lisäksi muutamia aika brutaaleja ja ahdistavia kohtauksia (siispä varoitus herkille lukijoille), mutta myös paljon toimintaa, joka vei juonta eteenpäin. Lonkeroitakin riittää!

  

"Kaikkea todella aavemaista täällä yhdistää yhteinen tekijä - malamanteria, Gargantista, puhuvaa kissaa..." (s. 314)

   

Toivon seuraavan osan olevan enemmän ensimmäisen kaltainen ja lukija pääsee taas viihtymään tuon persoonallisen rantakaupungin vilinässä. Vihjeitä Herbien menneisyydestä on ripoteltu hieman liian säästeliäästi, jospa siitäkin saataisiin lisää palasia.

  

Vaikka en muistakaan mitään ajasta sitä ennen, ei tarvitse olla nero arvatakseen, että olin joutunut jonkinmoiseen onnettomuuteen merellä. (s. 71)

  

Käännöksestä vastaa tälläkin kertaa Jaana Kapari-Jatta, jonka luovasta ilmaisusta löytyvät mm. ilmaisut höröpömpeli ja "jotain omituista on valmisteilla". Opin myös uuden termin: pentteri, joka tarkoittaa laivan keittiötä. Tämä sanonta oli hieman erikoinen: "tuntuu kuin selkään olisi lyöty sukallisella kuivia risuja." Onko kukaan törmännyt siihen englanninkielisissä teksteissä? Mietin, onko tuo Rylanderin omaa keksintöä vai oikea sanonta, joka kääntyy huonosti?

  

"Kolmas sääntö", sanon -- "on: Epävaraudu yllätyksettömiin!" (s. 24)

  

P.S. Rylanderilla on ihastuttava tapa kirjoittaa kirjoista ja lukemisen tärkeydestä:

"Kalastajia? -- Mistä lähtien kirjat ovat heitä kiinnostaneet?" 

"Hei, kaikkia kiinnostavat kirjat." Orvokki luo minuun tiukan katseen. "On vain löydettävä oikea kirja, siinä kaikki." (s. 34) 

"Kirjoja ei tarvitse pelätä." (s. 188) 

"Kirja on kuin peili -- Näemme siinä aina itsemme." (341)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:
Jokin salaperäinen ja mahtava on heräämäisillään Aaverannan vesissä.
  
Gargantis vie lukijansa takaisin Aaverannan maailmaan ja tarjoaa poikkeuksellisen kutkuttavan lukukokemuksen Harry Potter -kirjojen hengessä.
  
Herbie Sitrus ja Orvokki Parma jatkavat uhkarohkeita mutta tuloksekkaita tutkimuksiaan mystisessä merenrantakaupungissa. Aaverantaa riepottavat toinen toistaan hurjemmat talvimyrskyt ja on syytä epäillä, ettei niiden alkuperä ole tästä maailmasta. Onko legendaarinen Gargantis tulossa etsimään aarrettaan ja sitä raukkaa, joka sen alun perin vei?
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 261 sivua, WSOY 2021
  
Alkuperäinen nimi: Gargantis (2020)
  

Sarjassa ilmestyneet:

• Malamanteri
• Gargantis

  
Luettu myös täällä: Paljon melua kirjoista, Kirjojen keskellä, Kirjoihin kadonnut

    

*****

  

"Et ole koskaan yksin, jos sinulla on kirja"

  

  
Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 16. Kirjan luvuilla on nimet
  
Thomas Taylorin Kammovarjo on pelottavin seikkailu Aaverannassa tähän mennessä. Hauskasti kirjassa mainittiin Helsinki!

  

Legendan mukaan Kammovarjo voi viedä varjosi ja Nukkemestari, joka hallitsee sitä voi hallita myös niitä, joiden varjo on viety. Mikä voisikaan olla pelottavampaa, että joku voi ottaa toisen ihmisen täydelliseen komentoonsa ja käyttää häntä pahojen tekojensa nappulana? Herbien ja Orvokin on pelastettava koko kaupunki joutumasta Kammovarjon uhreiksi.

  

Muista kuitenkin tämä: jokaisen tarinan ytimessä on totuuden kipinä. Ja -- kipinä - vaikka miten pieni - saattaa joskus riittää. 

Paitsi jos valon leikki onkin pimeyden leikkiä. (s. 16)

  

Kammoyö, jolloin tuon varjohahmon kerrotaan liikkuvan, on Halloweenina ja tämä onkin oivallista luettavaa syksyllä. Ikäsuositukseksi sanoisin 10+, sillä tarina hyytää jopa aikuisen selkäpiitä. Orvokin huoltaja, kirjakauppias Jenni Hanniver on kadonnut, kun kaupunkiin saapuu mystisen matkustavan taikurin Caliastran seurue.

  

Klovneja ja ilveilijöitä oli vaikka kuinka paljon - nälkäisiä taiteilijoita, jotka esiintyvät lähes ilmaiseksi ja olivat kiitollisia siitä. (s. 101)

  

Aaverannan tarinoita on todella vaikea sijoittaa ajallisesti: ensimmäisessä kirjassa puhuttiin Pokémon kortista, tässä arcade-pelikoneista, mutta samaan aikaan kaupunki tuntuu kuuluvan menneeseen aikaan rakennuksineen, Herbien löytötavaratoimiston asuineen ja jäävuoriin törmäävine laivoineen. Puhelimia tai autoja en muista koskaan mainitun (voin kyllä olla väärässäkin) ja vain yhdessä kalastusaluksessa on sähköt. Onkin siis välillä haastavaa muodostaa mentaalista kuvaa - ollaanko tässä 1930-luvulla, 1980-luvulla vai nykyajassa? Eipä sillä kamalasti väliä ole ja tällainen ajallinen monikerroksellisuus on toisaalta hyvin kiehtovaakin.

  

On totta, että kellarissa on runsain määrin kummallisia vanhoja noutamattomia esineitä, ja kyllä, jotkut niistä vaikuttavat vanhemmilta kuin hotelli itse, mikä on aina tuntunut minusta vähän mystiseltä, jos totta puhutaan. (s. 132)

  

Taylor pyörittää Herbie-parkaa seikkailusta toiseen niin, ettei poika ehdi koskaan syömään. Kirjan aikana hän taitaa saada suuhunsa vain puolikkaan croissantin, pari hillovoileipää ja yhden annoksen kalaa ja ranskalaisia - ehkä jopa yhden keksin myös. Hänet tempaistaan mukaan tapahtumien pyörteeseen aina kun ruokaa on näköpiirissä. "Lounaani on jäänyt kauan sitten syömättä." Normaalisti en jää paljoa ajattelemaan hahmojen syömistä, ellei siihen käytetä yhtä paljon aikaa ja sivumääriä kuin Viisikossa, mutta tässä huomioni kiinnittyi kohtauksiin, joissa esiintyi ruokaa ja kuinka Herbietä viedään toisaalle ennen vatsan täyttämistä.

  

"Mihin sinä käytät tuota vaatekaappia?" 

"Narnian asioihin", vastaan

--

Kaapissa on useita koinsyömiä turkkeja homehtumassa henkareilla. Minä en tietenkään hyväksy takkien tekemistä turkiksesta, mutta nämä takit ovat löytötavaraa, joten minun on huolehdittava niistä - ainakin siihen asti että niiden sata vuotta on ummessa. Sitten kai pidän ressukoille hautajaiset. (s. 251)

  

Käännös on muutoin taattua laatua Jaana Kapari-Jatalta (vaikka en aina olekaan samaa mieltä erisnimien kääntämisestä). Yhtä kohtaa tosin jäin miettimään, että onkohan kyseessä käännöskukkanen: nimittäin mikä mahtaa olla erään oven vieressä oleva "vanha rautainen jalkaraspi"? Luultavasti kyseessä on se tuttu kapistus, johon voi puhdistaa kenkiä, toisin sanoen rappuralli (joissakin malleissa on vielä harjakset kenkien puhdistamiseen), mutta tuosta kirjaan päätyneestä sanavalinnasta tulee vain mielikuva kantapäiden kovettumien hiomiseen tarkoitettu hygieniaväline. 

  

"Pala paperia voi muuttaa elämän", kuuluu ääni. "Riippuu vain siitä mitä siihen on kirjoitettu." (s. 74)

  

Myös sanavalinta päsäytellä kohotti kulmakarvojani. Ilmeisesti Kapari-Jatta ei halunnut laittaa Herbieta ampumaan Space Invadersin avaruusolioita. Lisäksi joku Instagramissa seuraamani kirjagrammaaja (pahoittelen, en muista kuka, en hoksannut ottaa stoorista kuvakaappausta), oli kommentoinut kirjassa miimikoiden yhteydessä pariin otteeseen käytettyä verbiä vehdata, ja pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä, että se ei ihan sovi lastenkirjaan, vaikka sanalla on aikuiskontekstin lisäksi muitakin merkityksiä, kuten huitoa, telmiä, hypellä, iloitella...

  

-- hämähäkkimäisellä käsialalla meille entuudestaan tuttuja Aaverannan taruolentojen nimiä: 

MALAMANTERI

GARGANTIS

KAUASKATSOJA 

"Mikä Kauaskatsoja on?" kysyn. "En tunne sitä." 

"Se kuuluu vanhaan tarinaan", Orvokki vastaa. "Jenni kertoi sen minulle kerran. Se on tosi aavemainen ja..." (s. 191)

  

Toisin kuin aiemmin on ilmoitettu, sarja ei päätykään tähän osaan, vaan jatkoa on tulossa jo kesällä, kun Festergrim julkaistaan ja 2023 on tulossa vielä Mermeduke, näin ainakin kirjailijan kotisivuilla lukee. Nämäkin varmaan ilmestyvät tulevaisuudessa suomeksi. Alla hauska suomennos TBR-listasta!

  

"Lisäänpä sen TEPL-listaani." 

"Tarkoitatko TPL-listaan?" Orvokki kysyy. "Niin kuin että Tämä Pitää Lukea?" 

"Tätä EI Pidä Lukea, tarkoitan" (s. 187)

      

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tämä sarja nousi hetkessä kestosuosikiksi!

  

Legendoista tulee totta Aaverannan mystisessä merenrantakaupungissa.

  

Herbert Sitruksen ja Orvokki Parman nokkelat mutta uhkarohkeat tutkimukset jatkuvat. Aaverannassa valmistaudutaan syksyiseen juhlapäivään, mutta kaupungin hämärillä kujilla piilee vaara – ikiaikainen henkiolento, joka vaanii pahaa-aavistamattomia kaupunkilaisia. Ehtivätkö Herbert ja Orvokki selvittää Kammovarjon mysteerin, ennen kuin pimeys nielaisee heidät kaikki?

  

Kammovarjo jatkaa huikaisevaa Aaveranta-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Malamanteri ja Gargantis.

  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 261 sivua, WSOY 2021
  
Alkuperäinen nimi: Shadowghast (2020)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Malamanteri
• Gargantis
• Kammovarjo
• Festergrim (ilmestyy kesällä 2022?)
• Mermeduke (ilmestyy 2023?)

  
Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?
  

*****

  

"Suurimpaan osaan maailman maista oli julistettu jonkinlainen poikkeustila, 

ja kansalaisia kehotettiin pysymään mahdollisuuksien mukaan kotona. 

Tuntui, että oli alkamassa hyvin synkkä aika."

  

  

Arvostelukappale
  
Chris Rylanderin Eeppisten epäonnistumisten sarjan päätösosa, Gregin kohtalo, oli hyvin ristiriitainen lukukokemus: tarina oli yhtä aikaa tylsähkö ja groteski, hitaasti etenevä, mutta lopun käänteet tapahtuivat parissa sivussa. 

  

Kääpiöpoika Greg on vastentahtoinen sankari, jolla ei aina mene kaikki putkeen. "Tiedän kyllä, ettet halua olla sankari. Etkä johtaja. Etkä halua kohtaloa tai perintöä tai sellaista. Mutta joskus kohtalo ei olekaan mikään kohtalo. Joskus se on vain valinta, joka on pakko tehdä, koska tahtoo olla hyvä ja tehdä oikein." Siksi hän onkin helposti samaistuttava tai ainakin sympatisoitava hahmo. 

  

Maailmassa ei enää ole toimivia koneita. Siitä lähtien kun taikuus palasi, autot, puhelimet, tietokoneet, tehosekoittimet ja oikeastaan kaikki, missä vain oli liikkuvia osia, oli ollut elotonta ja hyödytöntä.

--

GPS-paikannus oli mennyttä. Suurin osa maapalloa kiertävistä tuhansista satelliiteista (tai kenties ne kaikki) oli joko elotonta avaruusromua, joka kiersi ikuista kiertorataansa, tai oli rysähtänyt viime kuukausien aikana maahan ja piirtänyt valovanoja yötaivaalle palaessaan ja hajotessaan. Galdervatnin paluu oli ilmeisesti myös sisemmän ilmakehän tuolla puolen. (s. 8-9)

  
Greg matkaa ystävineen Venäjälle etsimään myyttistä amulettia, jota tavoittelee myös hänen entinen paras ystävänsä, haltija Edwin. Se, kumpi puoli amuletin ensimmäisenä löytää voi vaikuttaa siihen, jääkö magia maailmaan, käytetäänkö sitä hyvään vai pahaan, vai katoaako se jälleen. Tai näin ainakin vanhan legendan mukaan. Ei ole edes varmaa, onko koko kapistusta olemassakaan. Kääpiöillä ei kuitenkaan ole muuta suunnitelmaa kuin estää haltioita saamasta amulettia, ei kuinka amulettia käyttää sen mahdollisesti löytäessään.
  

Jos kerran haltiat tiesivät kokonaisen Erillisen maan kansan, joka oli kääpiöille tuiki tuntematon, mieleen tuli väistämättä, kuinka paljon meidän vanhoissa kirjoituksissamme olisi heiltä puuttuvaa tietoa. -- kuinka paljon tietoa kaikki saisivat, jos haltiat ja kääpiöt lopettaisivat kinastelunsa ja löisivät vaihteeksi viisaat päänsä yhteen suuremman hyvän puolesta. (s. 176)

  
Tutkimusretkeä kestää neljä viidesosaa kirjasta, hyvin hidasta, joskin rikasta kerrontaa. Välissä kohdataan muinaisia, myyttisiä olentoja (kuten isojalka), mutta törmäämiset päättyvät enimmäkseen väkivaltaisesti. Lopun eeppinen taistelu on verinen, mutta loppuu jo parissa sivussa (ei siis ihan yhtä paha pannukakku kuin Twilightin loppuhuipennus). Ei siis ehkä kaikkein herkimmille lukijoille sopivaa tavaraa tämä.

  

Näkymä oli henkeäsalpaava. Ja kauhistuttava. Joukkoihin kuului vahvistettujen tietojen mukaan kokonaisia örkkilegioonia, laumoittain hiisiä ja mantikoreja, parvittain harpyijoita, lentoliskoja, monta kymmentä täysikokoista, monen rotuista lohikäärmettä, ihmissusilaumoja ja monia, monia muita olentoja. (s. 281)

  

En tosiaankaan jäänyt kaipaamaan lisää gorea (erään hahmon karrelle kärähtäneet silmät olivat aika ällöttävä kohtaus), mutta näin ison pohjustuksen ja jännitteen noston jälkeen tämän tason pikakelaus oli vähän epätyydyttävää, eikä erään hahmon kuolema lisännyt syvyyttä tai herättänyt isommin tunteita. (Postausta kirjoittaessani en edes enää muista, kuka se oli.) Olisin kaivannut loppuun vähän enemmän... noh, jotain. Nyt tämä jäi maistumaan vähän liikaa Kuninkaan paluun lopulta. Taistelu isoa elementaalia vastaan puolestaan on hyvin samantapainen kuin Hayao Miyasakin Nausicaän lopussa. 

  

Hirviö kouristeli, ja siitä lennähteli joka suuntaan maankappaleita kuin se olisi luonut nahkaansa.  (s. 300)

  

Rylander on ovelasti sekoittanut tarinaansa viittauksia suuntaan jos toiseenkin (kuten lajittelevaan taikahattuun, M.C. Escherin piirroksiin, Jackson Pollockin maalauksiin ja 1980-luvun voimabiiseihin). Kirjailija myös rikkoo neljättä seinää: "Toivottavasti kolme kirjaa täynnä valekuolemia on sentään tehnyt sinulle selväksi--" ja "Se oli juuri se kohta joka ikisessä tarinassa, kun lukija läimäisee kämmenellä otsaansa täysin raivoissaan siitä, miten idioottimaisesti sankari käyttäytyy." Kauheuksien vastapainoksi on Rylander viljellyt sekaan yllättävää huumoriakin, kuten Gregin fantasiavihamielisyyden, joka nousee esiin kerran toisensa jälkeen. 

  

Ei ollut mikään salaisuus, etten pitänyt fantasiakirjoista tai -elokuvista edes ennen kuin sain kuulla, että olin kääpiö ja että moni fantasiateos perustuikin historiallisiin tapahtumiin. Kukaan ystävistänikään ei pitänyt fantasiasta, mutta heidän kohdallaan kyse oli lähinnä siitä, että monissa "fiktiivisissä" teoksissa, kuten Hobitissa. esitettiin asioita väärin, ei niinkään siitä, että he olisivat tympääntyneitä lajityypin kliseisiin. Niin kuin lumottuihin aseisiin joilla on nimi, amuletteihin joilla on taikavoimia, tai ennustuksiin, velhoihin ja outoihin olentoihin, kuten puhuviin puihin ja rocnareihin. (s. 116)

  

Kivinen on loistava hahmo, joka puhuu hieman yodamaisesti: "PUIJAUS, hän sanoi. "KIVINEN HYÖDYNTÄÄ RAHVAANNÄYTELMÄ SUKKELUUS. KOMEDIALLINEN METKU. HERÄTTÄÄ PSEUDOHUOLI. RAKENTAA VEIKEÄ KOHTAUS. KIVINEN EROTTAA OIKEAT SUUNTIMAT. EDETÄ TÄTEN.". Se olisi saanut olla isomminkin mukana tarinassa. Pidin myös Tikistä, joka puhuu käyttäen hyvin värikästä kieltä: hönkelin erämaa, lorttisen outoa, kaikki menee päin kunkkia, lorpotti vie, sonkkainen märmi...

  

Kirjassa on hauskoja alaviitteitä, joissa Greg kommentoi asioita tai kertoo lisätietoja, kuten: "tarkkaan ottaen kääpiöt eivät usko hautapaikkoihin. Kääpiöiden perinteisissä hautajaismenoissa tuhkat sirotellaan luontoon, tai sitten menehtyneiden rakkaiden annetaan vain maatua maaksi siinä mihin he ovat jääneet, niin että heistä tulee jälleen yhtä planeetan kanssa.". Eräässä alaviitteessä hän myös pohtii rocnarien syömistä, otuksia kun ei ole vanhoissa kirjoituksissa mainittu, mutta kääpiöiden periaatteiden mukaan mitään ei saa tappaa turhaan vaan kaikki on hyödynnettävä mahdollisuuksien mukaan. Harmillisesti  kirjassa olevia muutamia venäjänkielisiä kohtia ei ole käännetty. 

  

Läheltä huomasi selvästi miten vanhalta hän tosiaan näytti. Hänen ihonsa oli niin veltto, ryppyinen ja syylien ja luomien peitossa, että hän näytti miltei epäihmismäiseltä. Melkein kuin pääkallolta, jolle oli puettu märkä tiskirätti ja halpa valkoinen peruukki. (s. 225)

  

Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, oli tässäkin feministisiä piirteitä: "meillä ei ollut oikeutta syrjiä tätä olentoa hänen hajunsa, ulkomuotonsa tai yleisen ärsyttävyytensä perusteella." Erästä vanhaa kääpiöpäällikköä puolestaan kuvataan separatistiseksi ja nationalistiseksi, kun taas nuoret kääpiöt yrittävät ajatella avoimemmin esimerkiksi haltijoita kohtaan. Tykkään, kun tällaisia tasa-arvoajatuksia on kirjoitettu tarinan maailmaan niin, että ne eivät tunnut alleviivaavilta tai auktoriteetin pitämiltä oppitunneilta. Viesti menee paljon paremmin perille näin.

  

Jos kääpiöt kerran ovat niin edistyksellisiä, että kohtelevat naisia tasa-arvoisesti, niin miksi sitten kaikki lapset saavat isänsä sukunimen? Ja perivät isänsä oletetut taidot ja kohtalon? -- Mitä enemmän olin miettinyt kaikkea -- sitä paremmin olin tajunnut, miten vähän järkeä perinteisissä kääpiösuvuissa oikeastaan oli.  

Olimmeko kaikki tosiaan kääpiöinä ennalta määrättyjä tietylle uralle tai tiettyyn harrastukseen vain sukumme perusteella? -- Eihän nimelläni pitäisi olla osaa eikä arpaa siihen, kuka olen, mikä minusta tulisi tai mitä tekisin. (s. 75)

  

Luin tämän jo 2021 alussa ja postaaminen on viivästynyt, sillä niin kuin Jessica Townsendin Onttorokossa, tässäkin kirjassa tuntui sekoittuvat fantasiamaailmaan kovin tuttuja elementtejä ihan tosielämästä. (Vähän aikaa sitten muuten julkaistiin Turun Sanomissa artikkeli, jossa nostettiin esille Cristal Snow'n Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous sekä Magdalena Hain Isetin solmu, ja kuinka pandemia ja ilmastokriisi ovat valuneet fantasiakirjallisuuteenkin. Harmillisesti juttu on maksumuurin takana, kirjat odottavat minulla vielä lukemistaan.) On poikkeustilaa, puhutaan luonnon tilasta: 

  

"On sitä kuultu juttuja teistä hölmöistä, että olette sytytelleet omia metsiänne ja tehneet kaikkea muutakin kamalaa omalle ympäristöllenne." (s. 90) 

"Tehtävä jatkuu niin kauan kuin tällä planeetalla on elämää. Ja tätä vauhtia sitä ei kestä varmaan enää kovin pitkään. Kenties vain muutama sata vuotta. Vaikka planeetan ympäristöongelmat ratkaistaisiinkin, auringolla on edessään vain neljä tai viisi miljardia vuotta ennen kuin se sammuu." (s. 241) 

"Voimme kaikki jo nyt alkaa tehdä pieniä valintoja joka päivä ja auttaa niin maailmaa muuttumaan paremmaksi." (s. 325)

  

Maailmanloppufiilis oli siis vahvasti läsnä, etenkin Gregin ja Edwinin taistellessa. Kirjassa on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista kummassakin on omat ongelmansa. Etenkin toisen version "ja kaikki hurrasivat"  kumbaya meininki oli aivan liian siirappinen, vaikka sen sisältämä viesti onkin erittäin hyvä. Aivan kaikkein onnellisimmin ei tätä trilogiaa kuitenkaan taputeltu pakettiin.

  

"Ei maailma loppunut", Glam korjasi. "Voisi väittää, että nythän se on vasta alkanut." (s. 70)

Arvosana:

  

Takakannesta:

Taikuuden uusi aikakausi on koittanut, ja Greg Belmontilla ystävineen on vain muutama viikko aikaa selvittää, kuinka estää maailmaa suistumasta täydelliseen kaaokseen.

  

Gregin entinen paras ystävä (ja nykyinen arkkivihollinen) Edwin ja hänen haltia-armeijansa uskovat, että ainoa tapa pelastaa elämä maan päällä on varastaa kaikki taikuus ja pitää se vain haltioiden käsissä. Edwin on pysäytettävä.

  

Greg ja hänen kääpiöystävänsä matkaavat Venäjän ikimetsistä San Franciscon lahden pohjaan ja takaisin Chicagon kaduille viimeiseen kohtalokkaaseen taisteluun. Miten käy taikuuden maan päällä? Pelastavatko Greg ja hänen ystävänsä maailman? Vai iskeekö eeppinen epäonnistuminen juuri silloin, kun sitä vähiten kaivattaisiin?

  

Gregin kohtalo päättää kolmiosaisen Eeppisten epäonnistumisten sarjan, jonka aiemmat osat ovat Gregin legenda ja Gregin kirous. Hauska ja hulvaton sarja on saanut suuren suosion myös Suomessa.

  

Chris Rylander on amerikkalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka pitää näkymättömistä oravista ja asuu Chicagossa.

  
Suomentanut: Kaisa Ranta, 330 sivua, Jalava 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Rise of Greg: Book Three of an Epic Series of Failures (2020)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Gregin legenda
• Gregin kirous
• Gregin kohtalo

     
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

Chris Rylander: Gregin kirous (Eeppisten epäonnistumisten sarja #2)

"Nykymaailma hoippuu toinen jalka haudassa. Sillä on enää vähän aikaa."

    

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Popsugar Reading Challenge: A book you meant to read in 2019 

   

Chris Rylanderin Eeppisten epäonnistumisten sarjan toinen osa Gregin kirous on ensimmäinen uuden vuosikymmenen puolella lukemani kirja. Hauskasti aloitin myös vuoden 2019 samalla sarjalla, kuin luin sen ensimmäisen osan Gregin legenda. Teokset luvut on otsikoitu todella humoristisesti ja ne houkuttavat lukemaan lisää, jotta selviäisi, mitä kummaa siinä luvussa tapahtuu, sen verran erikoisia kuvaukset ovat. (Olen muuten ollut vähällä kirjoittaa useaan otteeseen sarjan nimeksi Surkeiden epäonnistumisten sarja, sillä luin ollessani yläasteella ja lukiossa Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjaa ja nämä kaksi menevät jostain syystä helpsoti sekaisin.) 

    

Pöksyistäni tuprahti höyrypurkaus, joka ryöpsähti ylleni kuin pikkuinen sienipilvi. (s. 26)

   

    

Greg on teinipoika, joka saa tietää olevansa kääpiö. Ensimmäisen kirjan tapahtumien myötä hänen isänsä on alkanut käyttäytymään erikoisesti ja poika yrittää löytää jonkun, joka osaisi auttaa tätä. Samaan aikaan tuhansia vuosia sitten piilotettu taikuus on palaamassa ja sitä enteilevät sadat  yliluonnolliset havainnot ympäri maailmaa. Greg kääpiöystävineen on koulutettu hirviöiden hillintätehtäviin. Ja tämä olisi suoritettava niin, etteivät ihmiset saisi tietää (vielä) maagisesta maailmasta.

   

Ihan tavallinen kääpiöjengi hengailemassa keskiöisellä, kummittelevalla hautausmaalla. (s. 182)

   

Sähkökatkot, myyttiset olennot ja haamuhavainnot saavat ihmiset keksimään moninaisia teorioita. Johtuvatko ilmiöt auringonpurkauksista? Vai ovatko avaruusolennot kaiken takana? Mitä jos syynä onkin ilmastonmuutos? Onko Harmageddon tulossa? Entä jos kaikki onkin vain osa hallituksen salaliittoa? 

   

Puhu hänen kanssaan kuin haravoisit. Haravoisit lehtiä syksyllä. Ja siellä on myös orava, joka katselee teitä kumpaakin. (s. 43)

   

Parannuskeinoa höpsähtäneelle isälleen etsiessään Greg päätyy Alctraziin ja olemaan tahtomattaan olemaan erossa niin ystävistään kuin maagisesta, puhuvasta kirveestään (joka on välillä hieman rasittava). Greg päättää unohtaa kääpiöiden pessimismin, sukunsa ennustetun kohtalon ja olla oma itsensä. Hän onkin kääpiöiden joukossa niitä harvoja, jotka ovat valmiita päivittämään käsityksiään esimerkiksi kivipeikoista ja haltioista. Hän on jopa kannustanut muita lopettamaan haukkuvien ilmaisujen käyttämisen haltioista puhuttaessa. 

   

Kääpiöt eivät osaa päästää irti menneestä, ja se sumentaa heidän arvostelukykyään -- jokainen olento maan päällä on taipuvainen siihen – tuomitsemaan hätäisesti, antamaan stereotyyppien ja vaistojen vaikuttaa ajatteluunsa. (s. 152)

   

Uutena (ainakin periaatteessa) mukaan tulevat kivipeikko ja haltianeito (sekä pari muuta kansansa jäsentä) ovat parhaita hahmoja teoksessa. Saamme tietää lisää käääpiöiden ja haltioiden uskonnoista ja Gregin kääpiöystävistä Arista (kuinka hänen isänsä pakotti tämän syömään lihaa, vaikka hän on kääpiöille erittäin harvinaisesti vegaani) ja Glemistä (joka yllättäen nauttii lukemisesta, etenkin ikivanhoista keijuromansseista).

   

Hänen tarinansa, joissa vilisi moottoriteitä täynnä paikalleen jääneitä, puhkiruostuneita autoja ja vaeltavia ihmisjoukkoja soihtuineen ja lapioineen taistelemassa valtavia skorpioneja vastaan -- olivat minusta synkkiä ja kauhistuttavia. (s. 61)

   

Taikuuden paluu tarkoittaa nykyisen maailman liki täydellistä muuttumista, koska sen jälkeen kaikki moottoroitu tai sähköinen lakkaa toimimasta. Niinpä tulevaisuus vaikuttaa hyvinkin apokalyptiseltä. Käykö näin todella, se selviää vasta kolmannessa kirjassa. Gregin parhaan ystävän kanta asiaan on, että taikuuden uusi tuleminen täytyy estää, mutta Gregin isän mielestä paras tapa saavuttaa maailman rauha on antaa taikuuden tulla.   

  

Lähestyimme keskustaa ja ohitimme kujalla kyyhöttävän kodittoman. Mies kuuli varmastikin hyvän matkaa keskusteluistamme, sillä hän tuijotti meitä kuin henkiin heränneitä leivänpaahtimia. (s. 15)

   

Huumori ei ollut aivan samalla tasolla kuin ensimmäisessä osassa, mutta kyllä Rylander osaa silti käyttää sanansäiläänsä. Isoimman miinuksen annan harmillisista veganismiin liittyvistä naljailuista ja "kääpiöt eivät itke"-asenteesta, joita en enää mielelläni näin kaksituhattaluvun toisella vuosikymmenellä näkisi nuortenkirjassa. 

   

Tapahtumat olivat häämöttävästä maailmanlopusta huolimatta vähän laimeampia kuin maailman esitelleessä edeltäjässään, mutta mielenkiinto pysyi kyllä yllä koko ajan. Samastuin vahvasti Gregiin, kun tästä paljastuu, etteivät supersankarileffat kiinnosta häntä. Parasta antia kirjassa on jälkimmäinen kolmannes, kun Greg on erillä ystävistään Alcatrazilla ja pohtii asioita. 

    

Luulisi, että poika jolla on iso pala kosteaa peurannahkaa sidottuna vyötäisilleen kuin kiltti keräisi varsin paljon tuijotuksia ja oudoksuvia katseita. 

No, chicagolaisessa lähijunassa yökahdelta ei. Jos jotain, niin Chicagon metropolialueen julkisessa liikenteessä siihen aikaan matkustavat pikemminkin välttelivät katsomasta toisiinsa riippumatta siitä kuinka oudosti joku käyttäytyi. Oikeastaan mitä oudommalta vaikutti, sitä varmemmin kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. (s. 32)

   

Arvosana:

           

Takakannesta:

Greg Belmont tietää, että asiat eivät koskaan palaa ennalleen. Salaa hän kaipaa aikoja, jolloin hän luuli olevansa vain tavallinen 13-vuotias - ennen kuin hän sai tietää, että onkin oikeasti kääpiö, ja vieläpä kyvykäs sellainen.

Kaikista villeistä muutoksista viis, Gregin surkea onni ei suinkaan ole kääntynyt. Taikuus on alkanut houkutella esiin myyttisiä hirviöitä valmiina aiheuttamaan hirvittävää sekasortoa. Lisäksi leviää huhuja, että haltiat suunnittelevat hyökkäystä - johdossaan kukas muu kuin Gregin entinen paras kaveri.

Greg ja hänen kääpiöystävänsä tempautuvat mukaan hengenvaarallisiin tilanteisiin, joihin heidän koulutuksensa ei todellakaan ole heitä valmistanut. Pystyvätkö Greg ja hänen verenhimoinen puhuva kirveensä suojelemaan muita - vai puuttuuko peliin taas eeppinen epäonnistuminen?

Gregin kirous on Eeppisten epäonnistumisten sarjan toinen osa, Gregin legendan hulvaton jatko-osa.

Chris Rylander on amerikkalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka pitää hillosta ja sarvettomista yksisarvisista ja asuu Chicagossa.

   

Suomentanut: Kaisa Ranta, 333 sivua, Jalava 2019

  

Alkuperäinen nimi: The Curse of Greg: Book Two of an Epic Series of Failures (2019)

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Gregin legenda 
• Gregin kirous

    

Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kutsumus, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja

Henrik Fexeus: Ontot (Viimeinen illuusio #2)

"Ajattele, jos historiankirjat on kirjoitettu uusiksi?"

  

Kyn päässä pyöri. Bossi oli sanonut, että harmaita oli ollut kauan, 

mutta kahdeksansataa vuotta?

      

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Kirja omalta TBR-listalta

   

Henrik Fexeus on paitsi Ruotsin suosituin mentalisti, myös kirjailija. Hänen Viimeinen illuusio -nuortensarjansa sai toisen suomennetun osansa, joka on nimetty varsin monitulkintaisesti: Ontot. Kirjan aikana sitten selviää, mitä ontot ovat ja minusta se itseasiassa voi tarkoittaa useampaakin kuin yhtä asiaa. 

   

"Se on pyöreä", Adan sanoi. 

"Aivan, valli, se usva, se ei ole seinä. Se ei ole edes kupoli. Se on pallo. Kaupunki on sen sisäpuolella." (s. 79)

  

Kuten ensimmäinenkin osan Menetetyt kanssa, oli minulla tämänkin kanssa vähän vaikeuksia hahmottaa, mitä oikein tapahtuu. Fexeuksen luoma maailma kun on varsin eriskummallinen, on haastavaa tietää kuka on pahis ja keneen kannattaa luottaa. Jos tiivistäisin kirjan yhteen vertaukseen, sanoisin että se on kuin Matrix tapaisi Doctor Whon, Under the Domen ja Äärirajoilla -tv-sarjan. 

  

Mielen seinät kaatuivat ulospäin. (s. 101)

  

Vihjaillaan, että todelliselle maailmalle on taphtunut jotain, ja kirjan Tukholma, illuusio, on vain jonkinlainen kolmiulotteinen malli, dioraama, joka näyttää yhden ajankohdan historiassa. Täyttä varmuutta mistään ei kuitenkaan saada, sillä hahmo, joka tarjoaa tietoja ei ole osoittautunut kaikkein luotettavimmaksi. Kaikki ei kuitenkaan Kyn ja Adamin tuntemassa kaupungissa ole kunnossa.

  

"Milloin luulet tämän olevan, Adam?" 

-- 

"Mitä tarkoitat?" 

"Adam, sinun nykyhetkesi on meille historiaa. -- Hetki jota elät on kuvattu historiankirjoissamme. Tai oli. Silloin kun meillä vielä oli sellaisia." 

-- 

"No, missä... milloin me sitten olemme?" hän kysyi. (s. 298)

  

Adamilla on kykyjä, joita kenelläkään muulla ei ole. Hän on illuusioiden maailman Neo, joka näkee valheen lävitse. Hän pystyy matkustamaan kaupungin muistoissa ja aivan kuten Matrixissa, jos sinulle sattuu jotain ollessasi muistossa, satutat itseäsi myös oikeasti. Matrix on lempileffani, mutta tässä kirjassa oli muutama vähän liian lainatun oloinen kohta, jotta olisin osannut arvostaa niitä elokuvasta inspiroituneina suoran matkimisen sijaan.

   

Kuvotus sai vallan ja Ky oksensi suoraan hirviön päälle. (s. 319)

   

Kirja on kokonaisuudessaan aika sekava, mutta silti sujuvaa luettavaa, vaikka minun olikin välillä vaikea erottaa Kyn ja Adamin kertojaääniä, niin samantyyppiset ne olivat. Onneksi he olivat suurimman osan ajasta eri miljöissä ja eri hahmojen kanssa, niin tiesin kumman näkökulmasta asioita milloinkin katsottiin. 

   

Ky kuuli sanoja, mutta ne olivat kaikki merkityksettömiä. Hän olisi yhtä hyvin voinut saapua vieraalle planeetalle. (s. 242)

  

Toivon kolmannen, vielä alkukielelläkin ilmestymättömän osan sitovan langanpäitä yhteen, sillä nyt minua alkoi todella kiinnostamaan illuusioiden syntyhistoria ja mitä todelliselle maailmalle on tapahtunut. Hieman erilainen dystopia, joka liippaa lähempää kuin englantilaiset tai amerikkalaiset genretoverinsa. 

   

   

   

Arvosana:

              

Takakannesta:

Ky ja Adam yrittävät ymmärtää, mitä on juuri tapahtunut. Mitä harmaat ovat, mitä ne haluavat. Mitä hirveää Tukholmalle on tapahtumassa - ja miten se on estettävissä. 

  

Varmaa on, että taistelu harmaita vastaan ei ole lähimainkaan ohi. 

  

Kartat johdattavat Kyn ja Adamin kumppaneineen yhä syvemmälle tunneleihin. Siellä he kohtaavat yllättäen ihmisiä, jotka ovat olleet maan alla pitkään. Aivan liian pitkään... 

  

Ontot on toinen osa Viimeinen illuusio -trilogiassa, jossa todellisuus, unet ja alitajunta sekoittuvat häiritsevän kiehtovalla tavalla. 

  

Henrik Fexeus on Ruotsin suosituin mentalisti, tv:stä ja tietokirjoistaan tuttu ilmiömäinen psykologinen manipuloija. Viimeinen illuusio on hänen avauksensa YA-kaunokirjallisuudessa: siinä hän yhdistää mentalistintaitonsa, kirjoittajanlahjansa ja rakkautensa fantasiakirjallisuuteen.

  

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 351 sivua, Jalava 2019
  
Alkuperäinen nimi: De ihåliga (2018)

  

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja

     

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Laura Lindstedt: Oneiron, Jeff VanderMeer: Hävitys, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Lukupiirissä | Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

"Vain kaksi kuukautta sitten olin kuin toiset."
"Et ole koskaan ollut niin kuin toiset."
"Olinpa sentään yminväkeä! Jälkeläinen. Olin väkeä!"
"Väki on pahinta. Sinulla saattaa olla onnea, koska olet ihminen."

    

   

Helmikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Mennään metsään -lukuhaaste, Hyllynlämmittäjä

  

Siri Pettersenin Korpinkehät -sarjaa on hehkutettu paljon. Sain ensimmäisen osan Odininlapsi joitakin vuosia sitten kirjabloggaajamiitissä, joissa kierrätämme niin arvostelukappaleita kuin muitakin reittejä hyllyihimme päätyneitä teoksia, joita emme kuitenkaan itse halua enää pitää. Tällä kirjalla suoritin kaksi rastia, sillä se oli sekä hyllynlämmittäjä kuin lukupiirikirjakin, jota ehdotin itse piiriläisilleni. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijalta suomennetun nuortenkirjan Kupla, josta kirjoitin arvostelun Tähtivaeltajaan 3/2018. 

   

Odininlapsi palautti minulle sen ilon, jolla nuorempana luin fantasiaa, ja tarkoitan erityisesti eeppistä- / korkeafantasiaa. Yläaste- ja lukioaikojen jälkeen olen harvoin löytänyt luettavakseni sellaisia fantasiaromaaneja, jotka olisivat erottuneet joukosta tai saaneet haluamaan lisää. Tästä erityisen tekivät pohjoismaisuus, mutta myös kiinnostavat hahmot ja maailma. Miljöönä on toinen maailma, jossa asuvilla on hännät. Kaikilla paitsi päähenkilö Hirkalla. Hännäkkäitä kutsutaan yminväeksi, jotka pystyvät syleilemään eli aistimaan maan maagisen värähtelyn ja hännättömiä, odininlapsia, mädänkantajia pelätään, sillä he ovat kotoisin toisesta maailmasta. 

  

Kivet olivat hiljaisia harmaita jättiläisiä -- Ne olivat aina seisseet täällä ja tulisivat aina seisomaan. (s. 549)

  

Kivikehät ovat portteja toisiin maailmoihin, mutta niiden käyttö on vuosikymmenten ja -satojen aikana unohdettu. Nyt niitä vain pelätään ja tuhotaan, sillä niiden kautta tulee pelottavia vihollisia, joita kutsutaan sokeiksi ja jotka muistuttavat Game of Thronesin white walkereita. Myös Hirka on kotoisin jostakin portintakaisesta maailmasta. Hänen ottoisänsä löysi lapsen yhdestä kehästä lumihangesta huopaan käärittynä.

  

Piilottaakseen tytön todellisen syntyperän, hän kaiversi tämän selkään suden kynnenjälkiä muistuttavat haavat ja väitti koko Hirkan lapsuuden ajan tämän menettäneen häntänsä sudelle. Totuuden paljastuessa vaarassa olisi heidän molempien henki. Hirka kuitenkin saa tietää syntyneensä hännättömänä ja pakenee ennen Riittiä, jottei paljastuisi ihmiseksi. Neuvosto kutsuu kaikki Yminmaan 15-vuotiaat nuoret Riittiä varten pääkaupunkiin, missä heidän mahtinsa voimakkuus testataan. 

  

Isä ei ollut isä. Hän oli löytänyt Hirkan, poiminut hönet mukaansa kuin harvinaisen kiven tai variksen höyhenen. (s. 62)

    

Hirka on sekoitus Ronjaa (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär) ja Game of Thronesin Ygritteä. Hän on hieman poikatyttömäinen seikkailijaluonne, joka joutuu välillä pulaan ollessaan uhkarohkea tai todistaakseen jotain. Hirkan paras ystävä, muutaman vuoden vanhempi Rime kuvaa häntä pieneksi punatukkaisesi metsänpeikoksi. Samastuin paikoin Hirkaan, esimerkiksi kun hän juoksentelee metsissä ja kuuntelee Rimen selityksiä, vaikkei ymmärräkään niistä paljoa, mutta tykkää kunnella hänen ääntään. "Kuinka kauan hän oli rakastanut Rimeä?" (s. 457)

  

Pidin todella paljon kohdasta, jossa Hirka on hautajaisissa ja hän pohtii kuka päättää mitä niissä tapahtuu ja kuinka nopeasti saattue saa kulkea, vai syntyvätkö tavat itsestään. Ja kohdasta, jossa kirotaan edellisten sukupolvien kaupunkisuunnittelijoita, jonka vuoksi pääkaupunki Jäämuuri on nyt kuin labyrintti. Sekä kohdasta, jossa Rime turhautuu ihmisten typeryyteen ja toisilleen aiheuttamaan turhaan kärsimykseen. Ja kun Hirka saa seurakseen korpin, josta tulee hänen kaltaisensa outolintu. Luin jostakin, että Pettersen harrastaa roolipelaamista, mikä näissä maailman syvyyttä luovissa kohdissa paljastuu. 

   

Hirka olisi turvassa, kunhan siellä vain olisi teetä. Ja Lindri oli aivan varma, että siellä olisi. (s. 605)

  

Pidin Pettersenin kielestä, kuten kielikuvasta "hän oli ryppyinen kuin viimevuotinen omena". Hän myös osaa yllättää lukijansa vaikkapa näin: "Kaikki istuivat päät painuksissa, velttoina kuin tyhjentyneet miehenkalut". Suomennos tuo myös omat hauskuutensa tekstiin, kun erään hahmon nimi on Tein. Valitettavasti käännökseen oli päässyt livatamaan paljon kirjoitusvirheitä, jotka olivat vähällä muodostua kompastuttavaksi lillukanvarsistoksi.
 
Teoksen maailma on hyvin täyteläinen, sieltä löytyy niin uskomuksia (Hirkan isän sanoin "akkojen höpötyksiä"), uskonto (korpinhahmoinen Näkijä) kuin teetä siemailevia salamurhaajaninjoja (Kolkagga), parantavia kasveja sekä ainoa muusta maailmasta itsenäinen alue Korppihovi, josta tulee mieleen Game of Thronesin jäämuurin takainen alue, missä asuu free folkia. 

    

Käsittämätön voima löi kohti mustaa taivasta ja levisi kaikkialle kuin hehkuva sade. Siltäkö maailmanloppu siis näytti? Ja maailman synty? (s. 563)

Jos pidät fantasiasta tai Game of Thronesta ja et ole vielä lukenut Odininlasta, niin suosittelen,  että luet sen. Teos saattaa näyttää paksulta, mutta se on todella nopealukuinen. Minun täytyy mahdollisimman pian lukea sarjan jatko-osatkin, sillä sen verran mielenkiintoisella tavalla tämä ensimmäinen osa loppuu. Pettersen on muuten tehnyt itse kirjan kannen ja kartan Yminmaasta!

  

 

Arvosana:

              

Takakannesta:

Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.

Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti.

Siri Pettersen (s. 1971) kasvoi Pohjois-Norjan Tromssassa, jossa linnut saalistavat merestä, vuoret syöksyvät vuonoihin ja jossa pienimmille kerrotaan yhä, että revontulet vievät tuhmat lapset. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee graafisena suunnittelijana.

   

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 612 sivua, Jalava 2015

Alkuperäinen nimi: Odinsbarn (2013)

Sarjassa ilmestyneet:

• Odininlapsi
• Mätä
• Mahti

   

Muita lukukokemuksia: Risingshadow (Ella Peltonen), Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, bookishteaparty, Kujerruksia, Kymmenen kirjain, Villasukka kirjahyllyssä 

Henrik Fexeus: Menetetyt (Viimeinen illuusio #1)

"Tukoholma oli valtava vankila. 

Et näe seiniä ennen kuin koetat lähteä kaupungista."

   

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

     

Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -sarjan aloittava Menetetyt on niitä kirjoja, joista ei etukäteen tiedä mitään ja luettuaan ihmettelee, että miksi tästä ole kuullut aikaisemmin. Teos muistuttaa hieman R.L. Stinen kauhusarjoja, mutta se on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille. Samankaltaista ovat painajaismainen tunnelma, yllättävät paljastukset ja odottamattomat juonenkäänteet. 

  

Oli kuin hän olisi ollut jumissa unessa, josta ei pystynyt heräämään. Hän oli kerran lukenut venäläisen novellin koneesta, joka sai ihmiset näkemään unta unien näkemisestä. Ongelma oli siinä, etteivät he enää tienneet mistä unesta heidän piti herätä tietääkseen palanneensa todellisuuteen. (s. 78)

   

Alussa kaikki on vielä melko normaalia. Bussilakko on vain venynyt vähän pitkäksi, ja Kyn isää harmittaa, kun ei pääse töihin. Ky saa isältään 17-vuotissyntymäpäivälahjaksi kehystetyn julisteen idolistaan, Harry Houdinista. Yrittäessään kiinnittää sen seinälleen, Ky lyö vahingossa naulasta ohi ja seinään tulee reikä. Reikä vaivaa Kyta ja melkein huomaamattaan hän nakertaa reikää pikku hiljaa isommaksi. "Mikään muu maailmassa ei enää ollut todellista, vain reikä oli todellinen." (s. 22) Lopulta hän mahtuu astumaan aukosta seinien väliin. Tämän jälkeen mikään ei ole enää samoin. Seinien välistä löytyy romusta rakennetut portaat sekä poika, joka asuu tuossa liminaalimaailmassa. 

  

Hän oli kuin tutkimusmatkailija, joka oli löytänyt maailman, jonka kaikki muut olivat unohtaneet. (s. 53 )

Hän oli juuri löytänyt uuden maailman. Paikan, jossa pystyi jopa asumaan, piilossa muulta todellisuudelta. (s. 62)

  

Kyn lisäksi tapahtumia seurataan myös peruskoulun viimeisellä luokalla olevan Adamin näkökulmasta. Adamilla on selviä autismin kirjoon kuuluvia oireita: kun maailma tuntuu liian käsittämättömältä, hän rauhoittuu ajattelemalla valkoista väriä. Hänen huoneensakin on pelkistetty ja valkoinen, vain vähäisiä ärsykkeitä aivoille. Hänen on vaikea ottaa kontaktia ihmisiin, eikä hän pidä puhelimessa puhumisesta, sillä ei voi tietää pelkkien sanojen perusteella, mitä ihmiset oikeasti tarkoittivat. Hampaat paljastaen hymyilevät saavat hänet ajattelemaan petoeläimiä.

  

Tuttu tunne jumissa olemisesta palasi. Hänen piti löytää tie pois, tie ulos. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. (s. 24)

  

Ky, Adam ja seinien välistä löytynyt Jaquin liittyvät erikoisten, Tukholman unohdettujen tunneleiden, huoltotilojen ja kellareiden verkostossa elävien nuorten joukkoon. He yrittävät selvittää kaupunkia piinaavaa mysteeriä, mutta onko heilläkään kaikki aivan kunnossa? Miksi bussit lakkoilevat ja metrollakaan ei pääse pois kaupungista? Todellisuuden reunat aaltoilevat. Keneen voi luottaa? Miksi Adamin isä seisoo autotallin nurkassa jähmettyneenä?  

    

Nackan luonnonsuojelualue oli kuin SimCity luonnollisessa koossa. Kuin valtava legometsä, joka oli koottu samanlaisista palasista. (s. 56)

    

Lukiessani epäilin koko ajan kaikkea ja kaikkia, sillä unenomainen, hämmentävä maailma ei halua paljastaa salaisuuksiaan helpolla. Odotan kyllä mielenkiinnolla elokuussa ilmestyvää toista osaa Ontot. Tämä kirja on todellinen yllättäjä, johon toivon lukijoiden tarttuvan, vaikka se päältäpäin näyttääkin niin viattomalta ja vähäeleiseltä.

    

Ensin hän ajatteli näkevänsä epätavallisen symmetrisiä puita, mutta niiden liikkeet paljastivat niiden olevan jotain muuta. Olivatko ne ihmisiä? Olennoilla tuntui olevan pidemmät kädet ja jalat kuin olisi kuulunut olla mahdollista. (s. 67)

  

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä. 

  

Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin. 

Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio? 

  

Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan. 

  

Henrik Fexeus on Ruotsin suosituin mentalisti, tv:stä tuttu ilmiömäinen psykologinen manipuloija. Hänen tietokirjansa ovat myyneet Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 30 kielelle. Viimeinen illuusio on hänen avauksensa YA-kaunokirjallisuudessa: siinä hän yhdistää mentalistintaitonsa, kirjoittajanlahjansa ja rakkautensa fantasiakirjallisuuteen.

  

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 360 sivua, Jalava 2019
  
Alkuperäinen nimi: De förlorade (2017)

  

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja 

     

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Laura Lindstedt: Oneiron, Jeff VanderMeer: Hävitys, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Chris Rylander: Gregin legenda (Eeppisten epäonnistumisten sarja #1)

"Ei ole helppoa kertoa tätä", Dunmor aloitti ja suki tavattoman valtavaa ja 

takkuista punaista partaansa. "Sanon siis vain suoraan. Greg... sinä olet kääpiö."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, Popsugar 2019: 12. A book inspired by myth/legend/folklore, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste 

      

Joulukuussa 2018 ilmestynyt Chris Rylanderin Gregin legenda oli minulla matkalukemisena uuden vuoden vaihteessa, kun kävin lyhyellä lomalla äidin luona ja vaihdoimme siskojeni kanssa joululahjat. Kyseessä on huumorilla väritetty kertomus pojasta, Gregistä, joka saa tietää, ettei hänen perheensä olekaan aivan niin tavallinen kuin hän oli kuvitellut. Lisäksi parhaasta ystävästäkin paljastuu jotain, mikä muuttaa kaiken heidän välillään. 

  

Greg on lyhyehkö ja hieman pyöreä poika, joka käy erikoisluvalla rikkaiden yksityiskoulua, jonka nimi lyhennettynä on PISSA (Isaacsonin Potentiaalisten Intellektuellien Syvällisen Sivistyksen Akatemia). Gregin hieman eksentrisellä isällä on kauppa, jossa hän myy esimerkiksi itse tekemiään saippuoita ja teesekoituksia. Isä on paljon poissa kotoa matkustaessaan ympäri maailmaa etsimässä mitä erikoisempia aineksia uusiin tuotteisiinsa. 

  

Chicagossa on toki kaikenlaisia outoja tyyppejä (kuten ne kolme, jotka näin kerran ihan tavallisena helmikuisena iltana pukeutuneina päästä varpaisiin upeisiin Haamujengi-asuihin), mutta kuusi nuorta täysissä taisteluvarusteissa varsin aidon näköisinä aseineen herätti silti sangen paljon huomiota. (s. 307)

     

  

Tarina käynnistyy heti ensi sivuilta. Gregin koulu on retkellä eläintarhaan, kun yksi jääkarhuista murtautuu ulos aitauksestaan ja jahtaa poikaa. Samana iltapäivänä isän kaupalle tulee kaksi outoa miestä, jotka sieppaavat isän matkaansa lyhyen kamppailun jälkeen. Greg päätyy Ghicagon alla olevaan tunneliverkostoon ja saa kuulla isän vuosia salanneen hänen oikean luontonsa: he ovat kääpiöitä. Tarinan aikana Greg tutustuu tähän uuteen puoleen itsessään ja tapaa muita nuoria kääpiöitä, kuten Glamenhildan, joka on vuosisatoihin ensimmäinen alaikäinen naiskääpiö, jolla kasvaa komeat viikset (sillä kääpiöistä karvaisissa naisissa on sitä jotain). 

  

Kukin tykkää mistä tykkää, joten miksipä kenenkään pitäisi piitata siitä, pitivätkö muut sitä outona vai eivät tai sopiko se johonkin kuvitelmaan "normaalista" tai "toivotusta". (s. 253)

   

Kääpiöt ja heidän arkkivihollisensa haltiat (sekä koko joukko muita mytologisia kansoja) elivät aikojen alussa, siis jo kauan ennen pyramidien aikaa, Erillisessä maassa. Sama planeetta, mutta aivan toisenlainen, raaempi maailma, jossa oli taikuutta muttei vielä ihmisiä. Keijut kyllästyivät noiden kahden kansan alituiseen vihapitoon ja pelkäsivät heidän tuhoavan koko planeetan, niinpä he piilottivat taikuuden kaikilta. Nyt kääpiöt valmistautuvat taikuuden palaamiseen, sillä mystistä galdervatn-nimistä ainetta on alkanut nousta maan pinnalle. Jos ja kun taikuus palaa, teknologian aikakausi päättyy, kuten myös maailma sellaisena kuin me sen tunnemme. 

  

Mutta pääasia on tämä Greg, Haltiat ja Kääpiöt ovat yksilöinä ihan yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Ja kaikki tekevät virheitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, että osoittelee kumpaa kukin on. Se on vain typerää ja rasistista. (s. 179-180)

   

Tämä kirja jos mikä ansaisee aihetunnisteen #pojatkinlukee. Rylanderin huumori on todella nokkelaa, ja se on minulle kaikkein vaikein genre, joten viihdyttävä huumori on harvinaista. Etenkin lukujen verbaali-ilottelevat otsikoinnit ja eri asioiden lyhenteet, jotka tuovat mieleen Aku Ankasta tuttujen Sudenpentujen ansiomerkkien sanaleikittelyn. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja kirjoitettu niin, että ne houkuttavat lukemaan vielä yhden lisää. Teoksessa on myös vahvasti feministinen, rasismia vastustava ja yksilöllisyyttä korostava pohjavire, josta iso plussa. Voinkin siis lämpimästi suositella lukemaan tämän. 

  

"Kääpiönaiset eivät ota miehensä nimeä naimisiin mennessään. Kääpiöt ovat jo kauan pitäneet arvossa naisten voimaa ja omaa identiteettiä. Emme ole koskaan, emme edes Erillisen maan aikoina, kohdelleen naisia omaisuutena, jonka voisi valloittaa, voittaa tai nimikoida -- Oman nimen vaihtaminen elämänkumppanin löytämisen vuoksi on suorastaan sivistymätön alkukantainen tapa. Kääpiönaiset kunnioittavat itseään ja sitä, keitä ovat." (s. 105)  

     

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Entä jos yhtäkkiä kuulisitkin olevasi kääpiö?

  

Greg Belmont on tavallinen 13-vuotias poika, jolla on paras mahdollinen kaveri (okei, vain yksi kaveri) ja aika siisti isä (joka tosin pitää outoa ekokauppaa). Harmi vain, että Gregillä käy huono tuuri aina torstaisin. Eräänä erityisen epäonnisena torstaina hänen kimppuunsa hyökkää jättimäinen jääkarhu, ja samana iltana hänen isänsä siepataan.

  

Gregille valkenee ällistyttävä totuus: hän onkin kääpiö. Siis ihan oikea, Taru sormusten herrasta -kääpiö! Greg tempautuu Chicagon katujen alle myyttiseen maailmaan, jossa syödään kilokaupalla kuivalihaa, keskustellaan puhuvan kirveen kanssa ja valmistaudutaan muinaisen taikuuden paluuseen – ja sotaan haltioita vastaan.

  

Gregin legenda aloittaa riehakkaan trilogian, Eeppisten epäonnistumisten sarjan.

   

Suomentanut: Kaisa Ranta, 356 sivua, Jalava 2018

  

Alkuperäinen nimi: The Legend of Greg: Book One of an Epic Series of Failures (2018)

    

Kirja on luettu myös täällä: Exlibris

  

Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja