Beth O'Leary: Kimppakämppä

"Meidän pitää muuten ehkä jossain vaiheessa alkaa vähän siivota pois näitä viestilappujamme. Asunto on kohta kuin Russell Crowell Kauniissa mielessä."

   

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa, Popsugar Reading Challenge: A book about or involving social media

   

En lue juuri koskaan chick litiä. Siksi olin itsekin yllättynyt, kun Beth O'Learyn Kimppakämppä kiinnitti huomioni. Yllätyin vielä isommin, kun tykkäsin lukemastani.  Ja tykkäsin paljon, täyden viiden tähden verran. Miksi tämä kolahti niin kovaa? Kimppakämppä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan siinä on myös tummempia sävyjä. Pidin todella paljon molemmista, täyteläiseltä tuntuvista näkökulmahahmoista. Ja näin koronavuotena kaipaa keveämpääkin kirjallisuutta, joka tarjoaa pakopaikan todellisuuden ahdistavuudesta.

Spoilerivaroitus! Käsittelen tässä postauksessa paljon yksityiskohtia kirjasta, etenkin ensimmäisiltä 50 sivulta. Jos et halua juonipaljastuksia ennen omaa lukukokemustasi, suosittelen lukemaan tämän postauksen vasta jälkeenpäin. 

   

Kaikki alkaa siitä, kun Tiffy eroaa pitkäaikaisesta poikaystävästään Justinista ja tarvitsee uuden asunnon. Hän on saanut asua miehen asunnossa, mutta kun tämä tuo sinne toisen naisen, Tiffyn mitta täyttyy ja hän pakkaa tavaransa kasaan. Riidan jälkeen Justin vaatii Tiffyä maksamaan vuokran siltä ajalta, kun hän eron jälkeen asui asunnossa. Niinpä uuden kämpän tulee olla todella halpa. Halpaa asuntoa vaan ei Lontoosta niin helposti löydä. Niinpä kun Tiffy näkee Graigslistissa ilmoituksen vuokrattavasta sängystä, hän päättää hakea paikkaa sen erikoisesta luonteesta huolimatta.

  

Asunto (ja makuuhuone/vuode) yhteiskäytössä 27-vuotiaan saattohoitajan kanssa, joka tekee pelkästään yövuoroja ja on poissa viikonloput. Paikalla asunnossa vain ma-pe klo 9-18. Muun ajan asunto on kokonaan hakijan käytössä. Loistokämppä yhdeksästä viiteen -työläiselle. (s. 14)

  

Tiffy on käsityö- ja harrastekirjoihin keskittyneen kustantamon kustannustoimittaja, eli hänen palkkansa on pieni. Leon, sängyn vuokraaja, on saattohoitaja, joka tekee pelkästään yövuoroja, sillä niistä saa parempaa palkkaa. Viikonlopuista saisi vielä enemmän, mutta ne hän on luvannut viettää tyttöystävänsä kanssa. Leon tarvitsee lisää rahaa maksaakseen veljensä asianajajalle. Tämä on joutunut vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt, vaikka kukaan muu kuin leon ei tunnukaan miestä uskovan. 

Näin ollen Tiffy voi olla asunnossa öisin ja Leon päivisin, eikä heidän tarvitse koskaan tavata. Tästä Leonin tyttöystävä pitää huolen. Tiffy levittää erittäin kirjavan ja runsaan omaisuutensa Leonin pienen asunnon neliöihin. Ensimmäisenä päivänä hän näkee Leonin sängyn alla jätesäkillisen käsin neulottuja huiveja, jotka mies on saanut saattokodin potilaalta. Tiffyn mielessä säkki on merkki siitä, Että Leon on sarjamurhaaja. Kunnes säkin päälle ilmestyy vähän myöhemmin post-it -lappu, jossa lukee "kirpparille".

  

"Puhuitko sinä tästä Leonin kanssa?" Mo kysyy -- "Siis siitä, että tuot tänne kaikki tavarasi?" 

Kurtistan kumia. Totta kai tuon tänne kaikki tavarani! Ei kai nyt sellaisesta tarvitse edes keskustella? Mnä muutan tänne, joten myös minun tavarani muuttavat. Minne minä ne muka olisin vienyt? Tämä on vakituinen osoitteeni. (s. 50)

  

Tuo viesti aloittaa muistilapuilla käydyn kirjeenvaihdon asunnon jakavien ihmisten välillä. Pikkuhiljaa Leon oppii tuntemaan Tiffyn, joka käyttää tyksinkertaisenkin asian selittämiseen enemmän sanoja kuin on tarpeen. Leon on askeettinen ja harkitsee sananasa tarkkaan. Eräs hänen kollegoistaan vitsaileekin, että Leonilla on käytössään vain rajallinen määrä sanoja päivässä eikä hän siksi tykkää tuhlata niitä. Myös Leonin osuudet kirjasta ovat hyvin töksähteleviä siinä missä Tiffyn rönsyilee. Pidin todella paljon tästä tyylierosta, joka sai hahmot heräämään eloon kirjan sivuilla.

Totta kai olen utelias ja googlaan hänet. -- Olen helpottunut todetessani, että hän ei ole lainkaan minun tyyppiäni -- Leonilla on vaaleanruskea iho ja paksut, kiharat hiukset, sen verran pitkät, että hän on työntänyt ne korvien taakse, ja hän on aivan liian laiha minun makuuni. Pelkkää pitkää raajaa, teinipoikatyyppiä. Hän näyttää kuitenkin ihan mukavalta -- vaikka toisaalta kuka tahansa alkaa näyttää kirvesmurhaajalta, jos sillä silmällä katsoo. (s. 24)

Oppiessaan tuntemaan Tiffyn Leon myös tajuaa, kuinka rikki nainen on päättyneen suhteensa takia ja kuinka kamala tuo mies hänelle on ollut. Hän on manipuloinut Tiffyä pikku hiljaa niin, ettei tämä enää pysty luottamaan omiin muistoihinsa tai ajatteluprosesseihinsa. Leonin tyttöystävä Kay kutsuu Tiffyä "elämää suuremmaksi" ja boheemiksi, mikä tavallaan pitää paikansa, onhan Tiffy varsin värikäs ja räiskyvä persoona. Kay-kielessä ensin mainittu tosin tarkoittaa ylipainoista ihmistä, vaikka minulle ei Tiffystä synny tällaista mielikuvaa, korkeintaan hän on hieman kurvikas. Kay tosin ei alunperinkään pitänyt ajatuksesta, että joku vieras nainen jakaa asunnon Leonin kanssa, mikä varmasti vaikuttaa hänen näkemykseensä.

  

Tiffy on pitkä ja hän saa kuulla siitä aivan liian usein, etenkin miehiltä. Moni lyhyempi mies on sanonut, ettei voisi seurustella naisen kanssa, joka on itseään pidempi, vaikka Tiffylle pituus ei merkitsee mitään puolin tai toisin. Hän käyttääkin tällaista kommentointia suodattimena jättää kyseiset tyypit omaan arvoonsa. Minulla on kaksi isosiskoa, jotka ovat kummatkin pidempiä kuin minä, toinen on 180cm ja toinen vähän lyhyempi. He ovat saaneet niin ikään kuulla pituudestaan, ja niin ikään enimmäkseen miehiltä. Itse olen "vain" 168cm ja koen itseni lyhyeksi heidän vierellään, vaikka olenkin keskimittainen suomalainen nainen.

Vuosien mittaan olen vähän väsynyt siihenkin, miten ihmiset aina ylistävät "mittojani". -- Minne tahansa menen, ehdin hädin tuskin astua sisään huoneeseen, kun joku jo ilmoittaa minulle avuliaasti, että olen naiseksi erittäin pitkä. 

-- 

Joitakuita se tuntuu ärsyttävän niin kuin haluaisin tarkoituksella viedä enemmän tilaa kuin minun on lupa, jotkut taas kokevat sen uhkana, etenkin ne tyypit, jotka ovat tottuneet katsomaan alaspäin naispuolisia petikumppaneitaan (s. 61-62)

  

Vaikka teos on melko pitkä, sen ahmii nopeasti. Alkupuoli pohjustaa hahmoja hitaalla, mutta silti kiinnostavalla kerronnalla usean kuukauden ajalta (vuokrasopimus tehtiin poleksi vuodeksi) ja loppupuolella tapahtuu enemmän lyhyessä ajassa. Kuten kunnon chick litiin kuuluu, päättyy teos onnellisesti kaikkien keskeisten hahmojen osalta. Siksi voinkin suositella erittäin lämpimästi tätä kirjaa joululahjaksi tai lomalukemiseksi ja muutoinkin genrestä pitävälle. Tai kuten omalla kohdallani voidaan todeta, myös genreä vierastavakin pitää tästä. 

  

"Kuule", hän sanoo sitten, "oletko koskaan odottanut jonkin kirjan lukemista niin kiihkeästi, ettet lopulta pystykään lukemaan sitä?" 

"No ihan varmasti! Minulle käy niin koko ajan. Jos minulla olisi hiukkaakaan itsehillintää, en olisi ikipäivänä kyennyt lukemaan viimeistä Harry Potteria. Odotus oli yhtä tuskaa. Jos se ei ylläkään muiden osien tasolle? Jos se ei olekaan sitä mitä toivon?" (s. 237)

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Voiko toiseen rakastua pelkkien Post-it-lappujen perusteella?
  
Tiffy ja Leon nukkuvat samassa sängyssä. He eivät ole koskaan tavanneet. Hauska, suloinen romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja elämän yllätyksellisyydestä.
   
Hätä kämppiksen keksii! Kustannustoimittaja Tiffy on vailla asuntoa sikamaisen kalliissa Lontoossa. Yöhoitaja Leonilla on yhden makuuhuoneen asunto ja kova tarve rahalle. He päätyvät loistavaan ratkaisuun, jota heidän ystävänsä pitävät hulluna: Tiffy nukkuu sängyssä yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.
   
Mutta kun yhteiseloon sotkeutuu romanttisia tunteita, menneisyyden traumoja ja vankilassa väärin perustein istuvia veljiä, kämppikset kohtaavat hankalampia haasteita kuin toisen pesemättömät tiskit keittiön altaassa.
   
Beth O'Leary opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa ja työskenteli sittemmin kustantamossa lastenkirjallisuuden parissa. Hän kirjoitti Kimppakämpän junassa matkoillaan töihin Lontoon keskustaan ja takaisin kotiin sen laitamille. Nykyään hän kirjoittaa romaaneja kokopäiväisesti.

   

Suomentanut: Taina Wallin, 445 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: The Flatshare (2019)

    

Muita lukukokemuksia: Bibbidi Bobbidi Book, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain, Kirjakaapin kummitus, Kartanon kruunaamaton lukija, Kaiken ei tarvitse olla totta, Paljon melua kirjoista, Annelin lukuvinkit

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa 

Lukupiirissä | Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

"Vain kaksi kuukautta sitten olin kuin toiset."
"Et ole koskaan ollut niin kuin toiset."
"Olinpa sentään yminväkeä! Jälkeläinen. Olin väkeä!"
"Väki on pahinta. Sinulla saattaa olla onnea, koska olet ihminen."

    

   

Helmikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Mennään metsään -lukuhaaste, Hyllynlämmittäjä

  

Siri Pettersenin Korpinkehät -sarjaa on hehkutettu paljon. Sain ensimmäisen osan Odininlapsi joitakin vuosia sitten kirjabloggaajamiitissä, joissa kierrätämme niin arvostelukappaleita kuin muitakin reittejä hyllyihimme päätyneitä teoksia, joita emme kuitenkaan itse halua enää pitää. Tällä kirjalla suoritin kaksi rastia, sillä se oli sekä hyllynlämmittäjä kuin lukupiirikirjakin, jota ehdotin itse piiriläisilleni. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijalta suomennetun nuortenkirjan Kupla, josta kirjoitin arvostelun Tähtivaeltajaan 3/2018. 

   

Odininlapsi palautti minulle sen ilon, jolla nuorempana luin fantasiaa, ja tarkoitan erityisesti eeppistä- / korkeafantasiaa. Yläaste- ja lukioaikojen jälkeen olen harvoin löytänyt luettavakseni sellaisia fantasiaromaaneja, jotka olisivat erottuneet joukosta tai saaneet haluamaan lisää. Tästä erityisen tekivät pohjoismaisuus, mutta myös kiinnostavat hahmot ja maailma. Miljöönä on toinen maailma, jossa asuvilla on hännät. Kaikilla paitsi päähenkilö Hirkalla. Hännäkkäitä kutsutaan yminväeksi, jotka pystyvät syleilemään eli aistimaan maan maagisen värähtelyn ja hännättömiä, odininlapsia, mädänkantajia pelätään, sillä he ovat kotoisin toisesta maailmasta. 

  

Kivet olivat hiljaisia harmaita jättiläisiä -- Ne olivat aina seisseet täällä ja tulisivat aina seisomaan. (s. 549)

  

Kivikehät ovat portteja toisiin maailmoihin, mutta niiden käyttö on vuosikymmenten ja -satojen aikana unohdettu. Nyt niitä vain pelätään ja tuhotaan, sillä niiden kautta tulee pelottavia vihollisia, joita kutsutaan sokeiksi ja jotka muistuttavat Game of Thronesin white walkereita. Myös Hirka on kotoisin jostakin portintakaisesta maailmasta. Hänen ottoisänsä löysi lapsen yhdestä kehästä lumihangesta huopaan käärittynä.

  

Piilottaakseen tytön todellisen syntyperän, hän kaiversi tämän selkään suden kynnenjälkiä muistuttavat haavat ja väitti koko Hirkan lapsuuden ajan tämän menettäneen häntänsä sudelle. Totuuden paljastuessa vaarassa olisi heidän molempien henki. Hirka kuitenkin saa tietää syntyneensä hännättömänä ja pakenee ennen Riittiä, jottei paljastuisi ihmiseksi. Neuvosto kutsuu kaikki Yminmaan 15-vuotiaat nuoret Riittiä varten pääkaupunkiin, missä heidän mahtinsa voimakkuus testataan. 

  

Isä ei ollut isä. Hän oli löytänyt Hirkan, poiminut hönet mukaansa kuin harvinaisen kiven tai variksen höyhenen. (s. 62)

    

Hirka on sekoitus Ronjaa (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär) ja Game of Thronesin Ygritteä. Hän on hieman poikatyttömäinen seikkailijaluonne, joka joutuu välillä pulaan ollessaan uhkarohkea tai todistaakseen jotain. Hirkan paras ystävä, muutaman vuoden vanhempi Rime kuvaa häntä pieneksi punatukkaisesi metsänpeikoksi. Samastuin paikoin Hirkaan, esimerkiksi kun hän juoksentelee metsissä ja kuuntelee Rimen selityksiä, vaikkei ymmärräkään niistä paljoa, mutta tykkää kunnella hänen ääntään. "Kuinka kauan hän oli rakastanut Rimeä?" (s. 457)

  

Pidin todella paljon kohdasta, jossa Hirka on hautajaisissa ja hän pohtii kuka päättää mitä niissä tapahtuu ja kuinka nopeasti saattue saa kulkea, vai syntyvätkö tavat itsestään. Ja kohdasta, jossa kirotaan edellisten sukupolvien kaupunkisuunnittelijoita, jonka vuoksi pääkaupunki Jäämuuri on nyt kuin labyrintti. Sekä kohdasta, jossa Rime turhautuu ihmisten typeryyteen ja toisilleen aiheuttamaan turhaan kärsimykseen. Ja kun Hirka saa seurakseen korpin, josta tulee hänen kaltaisensa outolintu. Luin jostakin, että Pettersen harrastaa roolipelaamista, mikä näissä maailman syvyyttä luovissa kohdissa paljastuu. 

   

Hirka olisi turvassa, kunhan siellä vain olisi teetä. Ja Lindri oli aivan varma, että siellä olisi. (s. 605)

  

Pidin Pettersenin kielestä, kuten kielikuvasta "hän oli ryppyinen kuin viimevuotinen omena". Hän myös osaa yllättää lukijansa vaikkapa näin: "Kaikki istuivat päät painuksissa, velttoina kuin tyhjentyneet miehenkalut". Suomennos tuo myös omat hauskuutensa tekstiin, kun erään hahmon nimi on Tein. Valitettavasti käännökseen oli päässyt livatamaan paljon kirjoitusvirheitä, jotka olivat vähällä muodostua kompastuttavaksi lillukanvarsistoksi.
 
Teoksen maailma on hyvin täyteläinen, sieltä löytyy niin uskomuksia (Hirkan isän sanoin "akkojen höpötyksiä"), uskonto (korpinhahmoinen Näkijä) kuin teetä siemailevia salamurhaajaninjoja (Kolkagga), parantavia kasveja sekä ainoa muusta maailmasta itsenäinen alue Korppihovi, josta tulee mieleen Game of Thronesin jäämuurin takainen alue, missä asuu free folkia. 

    

Käsittämätön voima löi kohti mustaa taivasta ja levisi kaikkialle kuin hehkuva sade. Siltäkö maailmanloppu siis näytti? Ja maailman synty? (s. 563)

Jos pidät fantasiasta tai Game of Thronesta ja et ole vielä lukenut Odininlasta, niin suosittelen,  että luet sen. Teos saattaa näyttää paksulta, mutta se on todella nopealukuinen. Minun täytyy mahdollisimman pian lukea sarjan jatko-osatkin, sillä sen verran mielenkiintoisella tavalla tämä ensimmäinen osa loppuu. Pettersen on muuten tehnyt itse kirjan kannen ja kartan Yminmaasta!

  

 

Arvosana:

              

Takakannesta:

Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.

Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti.

Siri Pettersen (s. 1971) kasvoi Pohjois-Norjan Tromssassa, jossa linnut saalistavat merestä, vuoret syöksyvät vuonoihin ja jossa pienimmille kerrotaan yhä, että revontulet vievät tuhmat lapset. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee graafisena suunnittelijana.

   

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 612 sivua, Jalava 2015

Alkuperäinen nimi: Odinsbarn (2013)

Sarjassa ilmestyneet:

• Odininlapsi
• Mätä
• Mahti

   

Muita lukukokemuksia: Risingshadow (Ella Peltonen), Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, bookishteaparty, Kujerruksia, Kymmenen kirjain, Villasukka kirjahyllyssä