Rebecca Yarros: Siivenisku

"Tämä -- ei ole mikään satu, jossa kaikki selviävät hengissä."

  

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjassa on vammainen henkilö, Fantastinen kesä: Romantasia, Trooppinen kesä: Vihollisista rakastavaisiksi

  

"Pysy ihan helvetin kaukana Xaden Riorsonista." (s. 24)

  

Rebecca Yarrosin ilmiöksi noussut Siivenisku oli juuri niin koukuttava kuin sitä on hehkutettukin, ei tosin niiden spicyjen kohtien takia - ne kun oli kirjoitettu kaikkein heikoimmin koko kirjasta. Less is more, mutta onneksi Yarros pidättäytyi sentään vain kahdessa kohtauksessa - ei todellakaan sillä sisällöllä mässäillä, toisin kuin suurin osa näkemistäni kritiikeistä ja mainoksista hehkuttaa. Ei siis sen enempää päästy lakanoiden väliin kuin YA:ssakaan.

  

"Ole kiltti ja anna minun pelastaa sinut."

"Et sinä voi", kuiskaan. (s. 52)

  

Tarinasta saa eniten irti silloin, kun siitä ei tiedä paljoa etukäteen, joten jatka lukemista omalla vastuulla (vaikka ei tässä varsinaisia spoilereita ole tulossa).

  

Päähenkilö on 20-vuotias Violet, joka on koko ikänsä ajatellut seuraavansa isänsä jalanjäljissä kirjuriksi, mutta äiti päättää toisin. Ovathan Sorrengailit nyt sentään tunnetusti lohikäärmelentäjiä, nuorimman tyttären tulee siis toteuttaa tätä agendaa, vaikka hänen kehonsa onkin erilainen. Violetin luut katkeavat herkästi ja hänen nivelensä menevät helposti pois paikoiltaan.

  

"Tämä paikka voi muuttaa melkein kaiken ihmisestä, Vi. Se riisuu kaiken paskan ja kohteliaisuudet ja paljastaa sen, millainen syvällä sisimmässäsi olet." (s. 70)

  

Pidin Violetista ja hänen enemies to lovers vastapuolestaan suuresti. Ja koska tämä oli vallan ennalta-arvattava, totta kai Violet saa lohikäärmeen (kuinka tämä muutoin voisikaan olla sarjan ensimmäinen kirja viidestä), jolla on hurmaava tapa puhutella päähenkilöä. Ihan lempihahmoni tarinasta. Joitakin yllätyksiäkin tarina toki tarjoilee, joten tylsää ei päässyt tulemaan. Mukana on myös koko joukko huikeita sivuhahmoja. Enpäs muista, milloin viimeksi olisin tykästynyt lukemani teoksen henkilöihin ja maailmaan näin paljon.

  

Kaikkein tehokkaimmat myrkytkin tulevat kauniissa pakkauksissa, ja sellainen Xaden nimenomaan on - yhtä kaunis kuin tappavakin. (s. 278)

  

Lukemisen jälkeen tuli pitkästä aikaa se monille tuttu tyhjä olo. Kuinka jatkaa elämää Siiveniskun jälkeen, kun on vielä aikaa ennen kuin jatko-osa Rautaliekki ilmestyy marraskuussa? Luulenpa, että minun on joskus luettava uudelleenkin tämä.

  

"Todennäköisyydet ovat aina meitä vastaan." (s. 102)

    

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lukuelämys johon et ollut valmistautunut. Antaudu tulikuumaan taisteluun.

  

Jos pidit Nälkäpelistä, The Witcheristä tai Game of Thronesista, tämä kirja on sinulle. Siivenisku on kertomus elitistisestä ja brutaalista sotakorkeakoulusta, josta valmistuu lohikäärmetaistelijoita.

  

“Jännittävä, seksikäs ja uskomattoman viihdyttävä ensimmäinen kirja Yarrosin uudessa sarjassa ilahduttaa romanttisen, toiminnantäyteisen fantasian ystäviä.” – Booklist, tähtiarvio

  

Kaksikymmentävuotiaan Violet Sorrengailin on ollut tarkoitus erikoistua historiaan ja elää hiljaista elämää kirjojen keskellä. Nyt Navarren valtakunnan ylin komentaja Sorrengail, Violetin äiti, on määrännyt Violetin liittymään satojen kokelaiden joukkoon, joista muokataan pieni mutta voimakas eliittijoukko lohikäärmeratsastajia. Suuri osa kokelaista kuolee koulutuksen aikana.

  

Violet on pienikokoinen ja hauras, joten selviämisen mahdollisuus on pieni. Lohikäärmeet eivät valitse taisteluparikseen ihmisistä heikoimpia vaan polttavat heidät tuhkaksi.

  

Oppilaat ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa myös toistensa joukossa: koska lohikäärmeitä on vähemmän kuin kokelaita, kilpailijoista yritetään hankkiutua eroon. Moni kostaisi Violetille myös tämän pahamaineisen piinkovan äidin takia. Erityisen pahalla silmällä häntä katsoo Xaden Riorson, voimakkain ja säälimättömin lennoston kapteeni, jonka perheen komentaja Sorrengail on mestauttanut.

  
Suomentanut: Laura Haavisto, 574 sivua, WSOY 2024
  
Alkuperäinen nimi: Fourth Wing (2023)

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Siivenisku
• Rautaliekki (ilmestyy marraskuussa 2024)
• Onyx Storm (tulossa keväällä 2025)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Ruusun nimi, Lukutoukan luetut sivut

  

Samankaltaista luettavaa:

• Christopher Paolini: Eragon
• Veronica Roth: Outolintu
• Anne McCaffrey: Pernin lohikäärmeritarit 1) Lohikäärmeen lento 
• Suzanne Collins: Nälkäpeli
• Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
• Leigh Bardugo: Varjo ja riipus

Sarjaimuttaja ja ärsyttävä isosisko

"Mikä pelimies sä kuvittelet olevasi, kun sä vaihdat tyttöä ja sit hetikohta dumppaat sen. 

Sä oot... Sä oot sarjaimuttaja! Ihan jäätävä sarjaimuttaja!"

  

  

Merja Topin nuortenkirja Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa uuden Melko mystistä -sarjan. Tämä kirja osasi yllättää. Harvoin tulee luettua teosta, josta ei voi arvata etukäteen mitä tapahtuu seuraavaksi tai millainen loppuratkaisu on jo ensimmäisen lauseen perusteella. Voisi sanoa kannen teemasta lohkaisten, että mopo lähtee keulimaan hyvin villeille poluille. Koska isosiskoni asuu Keski-Suomessa oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja, kuten Harjun portaat Jyväskylässä ja Laukaa-Konnevesi lehti.

  

Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Jari, jonka sisäinen maailma räjähtää, kun luokkaan astuu uusi oppilas, joka tuoksuu mangolle. Tytön nimi on Heli ja hän saa Jarin aivot muuttumaan vaaleanpunaiseksi vaahtokarkkimassaksi. Jarilla on pikkusisko Mustikka ja heidän vanhempansa ovat eronneet. He asuvat isän kanssa ja äidin luokse meneminen on kuin hammasta paikkaisi. Äidillä tuntuu olevan aina kamala kiire, vaikka väittää pyhittävänsä lapsiviikonloput perheen jutuille.

  

Sisään asteli Super Marion kaikkein kauneimman prinsessan säteilevä ruumiillistuma. Tytön pitkät, kullankeltaiset hiukset heilahtelivat hänen askeltensa tahtiin. -- Jari tunsi, miten puistatuksen aalto kuohui vatsanpohjasta -- ja otsalle muodostui hikihelmiä. Hän oli ehkä sairastunut. (s. 7)

  

Jari saa tietää, että Heli pitää vampyyreistä ja on kirjoittanut fanficiäkin. Alkaa suunnitelma vampyyrigenreen tutustumisessa tytön hurmaamiseksi. Ensin pikakelauksella kaikki Twilight-leffat, minkä pohjalta Jari yrittää kirjoittaa kimmeltävistä verenimijöistä. Vihtavuoren virallinen vampyyri Antero (joka pakoilee sillä hetkellä aurinkoa lehtiroskiksessa), on päätynyt Jarin blogiin ja naureskelee hänen räpellyksilleen tarjoutuen sitten itse haamukirjoittajaksi pojalle.

  

1800-luvulla vampyyriksi muuttunut Antero on Culleneiden tapaan "vegaani", eli hän juo vain eläinperäistä verta, jonka hän ostaa kaupan pakasteosastolta. Hänen mielestään ihmisellä itseään ravitsevat kaltaisensa ovat epäilyttäviä kannibaaleja. Antero kertoo käyttävänsä vuonna 1954 tien pielestä löytämäänsä kaljapulloa ja kahta teräspilliä, yhtä kummallekin imuhampaalle. Eettinen ja ekologinen kaveri!

  

Pitäisi esiintyä normaalisti. Pitäisi olla normaali. Jari kohensi etuheittoa ja pyöräytti kulmahampaan ympärille lepoon asetetun purukumin takaisin toimintaan. 

"Moi." 

Ei jumankeuta, se puhuu mulle. Jari. Nyt normaaliutta. 

"Herve." Jarin aivot sylkivät epätoivoa: Ei. Sano hei. Sano terve. Mutta. Älä. Sano. Herve! (s. 16-17)

  

Tässä on jotain samaa kuin Mikko Koirasen esikoisessa Nauhoitettava ennen käyttöä ja Sini Helmisen Väkiveriset -sarjassa, etenkin toisessa osassa Kiven sisässä. Jännittävää kyllä kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat julkaisseet Myllylahdelta. Tässä on vampyyrien lisäksi muitakin mytologisia olentoja, myös suomalaisia perinnehahmoja. Yksi kohtaus hauen kanssa tuo mieleen erikoisen Pienen hauen pyydystyksen. Hyvin kyllä huomasi, että tämä on "poikakirja", sillä en ole koskaan lukenut "tyttökirjaa", jonka päähenkilön täytyy käydä hätäkakalla... Ja pissatulehdusta ei muuten voi saada istumalla kylmällä alustalla, se on urbaani legenda.

  

Seuraava lainaus jakaa paljon mielipiteitäni. Toisaalta se voi hyvinkin kuvata sitä, kuinka vastaava tilanne voisi oikeassa elämässä mennä, mutta samaan aikaan se tuntuu todella keljulta sateenkaarevia kohtaan. En osaa kirjoittaa auki, mitä tarkalleen ajattelen. Ehkä kaikessaan sitä, että kuinka ei-ok on kirjoittaa tai tehdä huumoria saateenkaarevista ihmisistä tai tehdä sukupuolettavia oletuksia tai kuvailuja alaikäisten naisoletettujen kehoista kuulumatta itse tuohon ryhmään. (Case Miki Liukkonen ja ilmoitus mekkoon pukeutumisesta seuraavan kirjansa julkistamistilaisuudessa tulee mieleen.)

  

"Köhköh... Mikäs hänen nimensä on?" Iskä kysyi yskien itkua sivun. 

"Antero", Jari mumisi. 

"Ai... Aivan. Antero." Iskä pudotti katseensa juustoon ja alkoi höylätä siivuja. 

"Luulin tytöksi, kun hänellä oli niin pitkä tukka. Mutta aika vanhanaikaista lokeroimista minulta." 

Jari puri huulta. Anteron polkkatukka oli kyllä aika huvittava. 

"Tietääkö äiti?" 

"No, ei todellakaan", Jari purskautti. 

"Ei äiti niin umpimielinen ole kuin sinusta saattaa tuntua", iskä sanoi juustosiivuille. 

"Se sais kohtauksen, enkä mä pääsisi enää ikinä muualle kuin kouluun", Jari sanoi.

--

"Äitisi oli silloin yhtä nätin pyöreä kuin se sinun Anterosi. Me aloimme seurustelemaan kasilla, sinä olet vuoden edellä."

--

"En minä seurustele!" punanaamainen Antero keskeytti." (s. 149-150)

  

Facebookin kirjallisuusryhmissä on viime päivinä keskusteltu paljon kirjojen jatkumo-ongelmista, eli kuinka esimerkiksi kaulakorun metalli muuttuu parin sivun päästä. Näitä huomaan itsekin välillä. Jossakin tänä vuonna lukemassani kirjassa sade alkoi ja parin sivun päästä se alkoi uudelleen taukoamatta välissä. Jarikin kokee tällaisen déjà vun, kun hän matelee aamupäivän usvassa. Ensimmäisen kerran hän herää vasta ruotsintunnille lampsiessaan sivulla 15 ja heti seuraavalla sivulla hän heräsi vasta kun, Heli laittoi viestin luokan Whatsapp-ryhmään.

  

Ihmettelin hieman kohtaa, missä Jari pohtii parasta alustaa blogilleen: "Blogspot oli tuttu jo ennestään, ja ennen kaikkea se oli helppo, paljon helpompi kuin Blogger". Asia kun on niin, että tämä minunkin blogini on alustalla nimeltään Blogger, jonka osoite on blogspot.com. Eli olisiko tuossa pitänyt olla, että Bogger on helppo ja Wordpress vaikea?

  

"Minä en olekaan niitä, jotka toteuttavat itseään siemenlinkona ja lisääntyvät hillittömästi luonnon ja maapallon kustannuksella." (s. 221)

  

Toppi kirjoittaa todella notkeasti ja ilottelee sanoilla. Tällaista kielellistä akrobatiaa on aina kiva nähdä, mutta riippuu paljon lukijasta, onko näin rikas kieli pidemmän päälle jopa raskasta. Koko ajan on oltava valmiina koodaamaan auki, mitä oikein sanottiinkaan, puhumattakaan murteesta, joka saattaa olla nuorelle lukijoille vieras. Miksipä tyytyä sanomaan kännykkä tai älypuhelin, kun voi sanoa litteä laatta, joka vaatii huomiota.

  

Tässä muutamia muitakin kiinnostavia kuvailuja:

  

- repiä paperi pitkiksi hämähäkin jaloiksi

- luuston haurastava hymy

- nauru, joka putoilee pehmeiden huulien välistä pörröisinä Amorin nuolina suoraan Jarin rakkauselimeen, joka pomppoili iloisena

- banaani = vaaleankeltainen käyrä

- Helin kulmakarvamadot tekivät hitaita aaltoja

- silmien voiteluvesihanat aukesivat

- Jarin sydän turposi tunteista

- huulilihan pureminen ei auttanut

- Jarin keuhkoissa räjähti kauhun papattimatto

- tyttöpuolisen asujaimisto

- hiljainen kuin hammasharja

- Heli tuijotti Jaria kuin tämän silmäkulmista olisi työntynyt pieniä matoja, jotka ryhmittäytyivät Jarin poskipäille laulamaan Suvivirttä.

- Suomi on Euroopan peräpukama

- Jos kaikki yliopisto-opiskelijat olisivat tuollaisia ällöpyllyjä, niin hän menisi ammattikouluun

- löökiletti

  

On aina hauskaa, kun jokainen vampyyreistä kirjoittava lisää oman mausteensa legendaan. Tässä maailmassa verenimijät muuttuvat parveksi hyttysiä! Naureskelin, kun Antero sanoi emojeja hieroglyfeiksi, joilla hän luulee Jarin viestineen olevansa avun tarpeessa, vaikka vitsi onkin vanha ja tasoa iskät. Tykkään myös kovasti, kun kirjat tarjoavat lukuvinkkejä. Tässä mainitaan ainakin Anne Ricen kirjat ja "Simukan uusin". Jarin Ouluun muuttanut ystävä Mette järkyttyy kuullessaan pojan uudesta lukuharrastuksesta.

  

Ei hänkään olisi puolitoista viikkoa sitten voinut kuvitella lukevansa vapaaehtoisesti muuta kuin peliarvioita netistä ja Marjatan määräämiä "tosi kivoja" kirjoja. Jari ei pitänyt lukemisesta. (s. 108)

  

Loppuun yksi vuoden parhaista lainauksista. Näin vapaaehtoisesti lapsettomana tämä kolahti kovaa. Tekisi mieli tulostaa tämä seinälle.

  

"Ihmiset odottavat, että kaikki kulkevat samaa latua, koska he itse kulkevat sitä: menevät naimisiin, lisääntyvät, vanhenevat ja siirtyvät tuonpuoleiseen. Jos joku poikkeaa polulta, hänestä tulee silmätikku, josta puhutaan. Ja kun pahantahtoista puhetta on liikaa, on lähdettävä pois ja tultava takaisin vasta sitten, kun puhujat ovat kuolleet." Antero sanoi ääni paksuna (s. 93)

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Hulvattoman hauska ja mielikuvitusta kutkuttava varhaisnuorten romaani vampyyreista, ihastumisesta ja haamukirjoittamisesta.
  
Sitä luulee elävänsä tavallista seiskaluokkalaisen elämää, ja sitten tapaa vampyyrin paperiroskiksessa.
  
Prinsessa Persikan kaksoisolento Heli pompauttaa neljätoistavuotiaan Jarin elämän uusille raiteille: Jari jättää Pokémonien jahtaamisen ja perustaa blogin yhden vaaleanpunaisen valheen jälkimainingeissa. Pahaksi onneksi tökkivä tarinankerronta ei vakuuta edes paikallista vampyyria, joka ilmoittautuu Jarin haamukirjoittajaksi.
  
Kaikki vaikuttaa jo hyvältä, mutta väliin kiilaa Nico Jenola, joka ei ole ainoastaan sitä miltä näyttää eli ällöttävä kasiluokkalainen öljytukka. Kuka Nico oikeasti on? Ja mitä hän tahtoo Helistä ja lukuisista muista koulun tytöistä?
  
Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa keskisuomalaiseen pikkukylään sijoittuvan kirjasarjan, jossa mytologiasta tutut hahmot hyppäävät kuperkeikalla nykypäivään. Toppi on jyväskyläläinen sanataideohjaaja ja kirjoittaja. Hänen kirjoittamistaan säestää hiljaisuuden, kissojen maukunan ja rytmimusiikin ennalta arvaamaton vaihtelu.  

  

116 sivua, Myllylahti 2021
 

Luettu myös täällä: Luova ruho

  

*****

  

"Mitä enemmän näen noituutta, sitä enemmän se näyttää vain helpolta tavalta tehdä kiusaa."

      

  

Vetämäni lukupiirin lokakuun kirjana oli Diana Wynne Jonesin lanuklassikko Noidan veli. Ja voi pojat, olipas tämä aikamoinen lukukokemus. Varoitus, postaus sisältää juonipaljastuksia!

  

Ostin Noidan veljen kesällä kirjaston poistomyynnistä. Sain kahdeksan kirjaa kahdella eurolla, tein siis varsin edullisia pelastuksia. Mutta asiaan. Vaikka Jonesin teokset, kuten Derkinhovin musta ruhtinas, Merlin-salaliitto ja Liikkuva linna ovat hurmanneet minut nuorempana, ei tämä hänen keskeiseksi tuotannokseen nimetyn Chrestomancin maailmat -sarjan avausosa onnistunut saamaan minua puolelleen. 

   

Kirjan nimi (jos siis pystyy lukemaan tuon aika haastavan kannen) antaa vihjeen, että tarinan keskeinen hahmo on miesoletettu yksilö, jolla on noitasisarus (tässä maailmassa kun noidat voivat olla mitä sukupuolta tahansa). Päähenkilö on Eric-niminen mitäänsanomaton poika, jota kaikki kutsuvat Kissaksi. Hänellä on vanhempi sisko Gwendolen, joka saattaa syrjäyttää Elina Pitkäkankaan Kuurassa olleen Inkan ärsyttävimpänä romaanihenkilönä. 

  

"Olen suoraan sanoen kurkkua myöten täynnä sitä tyttöä." (s. 77)

  

Sisarukset jäävät orvoiksi siipiratasalusonnettomuudessa. Gwendolen pitää veljeään lähinnä harmillisena sidekickinä, josta ei ole muuta hyötyä kuin käyttää hyväkseen. Gwendolenilla on voimakkaita kykyjä, joita hän pääsee harjoittamaan naapurustosta löytyvän opettajan ohjauksessa. Opettaja tosin on yhtä läpimätä kuin Gwendolenkin. He juonivat keskenään jotakin ja pian Chrestomanciksi kutsuttu mies ottaa lapset luokseen. Hänellä on kaksi lasta itselläänkin, Julia ja Roger. 

  

Gwendolen on hyvin tyytymätön Chrestomancin linnassa saamaansa kohteluun: heitä ei viedä sisälle pääovesta, teen kanssa tarjottavat syötävät ovat muka puutteellisia: "Kuolemme nälkään keskellä ylellisyyttä!", eikä Chrestomanci kiinnitä häneen mitään huomiota. Niinpä uhmaikäisen tasolle henkisesti taantunut tyttö ottaa ja suuttuu niin, että alkaa päivittäin tehdä mitä hurjempia taikoja, että hänet huomattaisiin. (Tulee ihan mieleen Pax-sarjan Viggo.) Hänen yrityksensä eivät kuitenkaan tuota hedelmää.

  

On luultavasti aika oikeutettua arvella, että kirjailija, joka jääköön nimeämättä on ottanut tästä vaikutteita omaan tuotantoonsa. Noidan veljessä on orpo maaginen poika, joka pääsee asumaan linnaan voimakkaan maagisen johtohahmon valvonnassa. Chrestomancin nimeä ei saa mainita tai hän tulee paikalle. Häntä kuvataankin mm. seuraavalla tavalla: "Henkilö Joka Asuu Tuolla Linnassa - hän ei ansaistse että hänen nimensä mainitaan". Chrestomanci jättää kertomatta Kissalle asioita aivan kuten Dumbledore Harrylle, moni konflikti olisi selvinnyt aikaisemmin, jos nämä tyypit olisivat vain keskustelleet asiat halki! Lisäksi teoksesta löytyy hirnyrkkitematiikkaa mm. Viulu-kissan tapauksessa.

  

"Minusta te teitte ihan väärin. Me olimme niin peloissamme -- ja Kissalle oli vähällä käydä hullusti. Teidän olisi pitänyt kertoa." (s. 235)

  

Kirja alkaa äärettömän hitaasti. Lukija saa todellakin olla pitkäjänteinen jaksaakseen kääntää sivuja. Lopussa mennäänkin sitten hurjalla pikakelauksella ja mukana on tietenkin kliseinen lopputaistelu (hiukan ennen kekriä), joka tulee hieman puskista, mutta kestää vain lyhyen hetken. Voisin melkein sanoa, että vain Houkutus-sarjan päätöstaistelu oli ohi nopeammin. 

  

Olin hyvin tyrmistynyt seuraavasta, rasistisesta kohdasta: "Hän venytti -- silmien nurkat vinoiksi kuin kiinalaisella". Oikeasti? Olikohan tuo ollut kauhean hyväksyttävää edes kirjan ilmestymisen aikaan. Oli myös todella harmillista lukea edes fiktiossa siitä, kuinka vasemman käden käyttö on aivan muutama vuosikymmen sitten ollut yhä paheksuttavaa. Kirsikkana kakun päällä, Kissan vanhemmat olivat keskenään serkkuja (mikä lisää magiaa hallitsevien lasten syntymisen todennäköisyyttä). "Mummu ei olisi antanut heidän mennä naimisiin, koska serkusavioliittoja ei pidetä hyvänä."

   

Kissa vilkuili Saundersiin vähän väliä nähdäkseen voisiko vaihtaa kynän oikeasta kädestä vasempaan. Häntä oli rangaistu niin monta kertaa vasemmalla kädellä kirjoittamisesta, että hän oli tottunut pitämään opettajia silmällä. 

--

"Vasuri!" Saunders jyrisi. "No miksi helskutissa et sitten kirjoita vasemmalla kädellä?" 

"Kun - kun joudun aina laiskalle siitä", Kissa sopersi aivan tyrmistyksissään, kun Saunders oli suuttunut niin merkillisestä syystä. 

"Sellaiset opettajat saa  sitoa solmuun ja paistaa roviolla!" Saunders karjui. -- "Älä tee niin kuin he sanovat tai joudut vielä vaikeuksiin! Jos näen sinun vielä kerrankin kirjoittavan oikealla kädellä sinulle ei kunnian kukko laula!" 

"En minä kirjoita", Kissa sanoi huojentuneena, mutta yhä ihmeissään. (s. 54-55)

  

Käännös oli hieman töksähtelevä. Harmillisesti uuden painoksen myötä sitä ei oltu edes tarkistettu. Teoksessa oli muutamia sanoja, joista kaikki eivät avautuneet minullekaan: krenatööri, retortti, maitopystö... Yksi sanavalinta tosin oli todella hyvin samastuttava, nimittäin herätä maanantaisena. Käyttistä! Sen sijaan sanan "letukka" käyttö lastenkirjassa tuli aika puun takaa. Tuskin menisi enää nykyään läpi. Olin myös hieman yllättynyt, kun Chrestomanci lyö Kissaa korville. 

  

"Minkä takia?" Kissa kysyi loukkaantuneena -- "Enhän minä ole tehnyt mitään." 

"Siksipä juuri", Chrestomancu sanoi. "Sinä et ole yrittänyt estää häntä." (s. 107)

  

Hauska fakta, kun julkaisin tässäkin postauksessa olevan kuvan Instagram-tililläni, kommentoi Anniina Mikama, että Noidan veli oli hänen lapsuutensa lempikirja. Siksipä olikin kiinnostavaa, kun kirjassa lueteltiin sivulla 112 erilaisia maagisia ammattinimikkeitä, oli siellä mainittu myös myrrysmiehet. Mikamaltahan ilmestyi tänä vuonna YA-kirja nimeltään Myrrys, jonka arvostelin Tähtivaeltajaan 4/2021. En ollut ennen Myrrystä edes koskaan kuullut tuota sanaa aikaisemmin.

  

Harmillisesti liki ainoat plussat kirja saa rinnakkaistodellisuuksista (joista tulee mieleen Claudia Grayn huima Firebird-trilogia) ja Janetin kommentista, kuinka "ompeleminen on naisten häpeällistä alistamista". Janet on siis yksi Gwendolenin "sijaisista", niin kuin tämä kutsuu muiden maailmojen minujaan tai ainakin sitä, joka astuu kirjan maailmaan hänen tilalleen. On melko turvallista olettaa, että Janet tulee meidän maailmastamme, jossa eletään 1970-lukua. Hän puhuu mm. lentokoneista ja älppäreistä. 

  

Maailmoja on vaikka millä mitalla, toiset ovat vain parempia kuin toiset, niitä syntyy kun historiassa tapahtuu jotakin suurta niin kuin sota tai maanjäristys joka voi päättyä kahdella tai monella eri tavalla. Se päättyy niillä kaikilla tavoilla, mutta ei yhdellä kertaa, vaan niin että maailma hajoaa eri maailmoiksi ja ne kehityvät siitä lähtien eri tavalla. (s. 115-116)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tervetuloa Chrestomancin maailmoihin, joissa taikuus on tavallista mutta väärissä käsissä vaarallista!
  
Chantin sisarukset Eric, lempinimeltään Kissa, ja hänen noitasisarensa Gwendolen ovat jääneet orvoiksi siipirataslaivan haaksirikossa. Ystävällisen rouva Sharpin hoteista he pääsevät asumaan Chrestomancin perheen loisteliaaseen linnaan. Taitavaa isosiskoaan kaikessa ihaileva Kissa tuntee pian itsensä mitättömäksi tapaukseksi, mutta hienostoperheen ynseisiin kakaroihin ja kaikenlaiseen koketeeraukseen kyllästynyt Gwendolen ryhtyy kostoksi keppostelemaan. Käytöstavat olisi kyllä syytä olla noidillakin hallussaan – sen Gwendolen oppii karvaasti pullikoidessaan isäntänsä määräyksiä vastaan. Kissa taasen, joka omasta mielestään ei hallitse taian taikaa, saa hämmästyksekseen kuulla, mikä tärkeä tehtävä onkaan varattu yhdeksän hengen kantajalle…
  
Noidan veli avaa Diana Wynne Jonesin pääteossarjan Chrestomancin maailmat. Humoristisen henkevä fantasiaromaani on kertomus ajoilta, jolloin noituus oli vielä arvossaan Brittein saarilla.

     

Suomentanut: Marikki Makkonen, 240 sivua, WSOY 2010 (1. painos 1980)

   
Alkuperäinen nimi: Charmed Life (1977) 

 

Luettu myös täällä: Oksan hyllyltä, Kujerruksia, Kirjamielellä

  

Sarjassa ilmestyneet:

1. Noidan veli, 1980 ja 2010 (Charmed Life, 1977)
2. Tietäjän lapsuus, 2010 (The Lives of Christopher Chant, 1988)
3. Witch Week, 1982
4. The Magicians of Caprona, 1980
5. Kohtalon koukkuja, 2012 (Conrad's Fate, 2005)
6. Taikuuden taakka, 2011, (The Pinhoe Egg, 2006)

Ihania lastenkirjoja, joilla pääsee Halloween-tunnelmaan

"Pian he löysivät taas kirjeen, joka istui sammalen ja muratin verhoaman 

kierreportaikon metallikaiteella. He -- näkivät lehtiverhon kätköissä oven. 

-- Kynnykseltä kiemursi makeisjono kolkkoon käytävään."

  

  

David O'Connellin Hämäränhyssyn mysteerit -sarjan aloittavassa Karkkitehtaan kummituksessa yhdistyvät Jali ja suklaatehdas ja Hunajaherttuan maagisuus. "Kukapa osaisikaan paremmin johtaa karkkitehdasta kuin lapsi?"

  

Archie McArkki perii isosetänsä karkkitehtaan ja päätyy selvittämään arvoitusta, joka hänelle suvun työn jatkajana on annettu. Matkalla hän saa kaksi ystävää ja tapaa monenlaisia enemmän tai vähemmän maagisia olentoja. Myös eräs epämiellyttävä sukulainen kahden lapsensa kanssa vaanii varjoissa. 

  

Hän istui huomattavan hulppean Hunajakiven kartanon huomattavan hulppeassa kirjastossa, joka oli lattiasta kattoon täynnä kirjoja - kuinka jollakulla saattoikin olla niin monta kirjaa? - sekä ikivanhoja, huteria ja erittäin pölyisiä huonekaluja. Olivatko kaikki hämähäkinseitit oikeita, vai oliko Joka Kodin Kummittelukonserni käynyt varta vasten toimittamassa ne? (s. 9)

   

Archien isä on kuollut ja hänen mukanaan kodista on kadonnut ilo. Perintö tuo mukanaan uuden alun, vaikka isä olikin jättänyt kertomatta, että hän on sukua kuuluisalle karkkitehtailijalle. Archie saa apua tutkimuksiinsa Flissiltä ja Billyltä. "Outous on luonnollinen olotilani", Billy mörisi yksitoikkoisesti kuin olisi mainostanut kauhuelokuvaa. "Minä elän varjoissa." 

  

"Mennään Myky Myttysen kahvilaan", Billy ehdotti. "Hänen kaakaonsa on tummaa kuin Pimeyden ruhtinaan sielu pohjattomassa synkkyyden kuilussa - keskiyöllä, kun valot on sammutettu." (s. 113)

    

O'Connellin tyylissä on paljon samaa kuin monilla muillakin brittiläisillä lastenkirjailijoilla, kuten Roald Dahlilla, David Walliamsilla ja Jack Meggitt Phillipsillä. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi siitä, kuinka hovimestari Haitula on kirjoitettu. "Haitula näytti siltä kuin olisi tupsahtanut suoraan pölynimurin sisuksista: hän muistutti harmaata pölypalloa, joka oli kurottu kokoon irtohiuksilla ja kynsileikkeillä." Kuvittaja Claire Powellin piirrosjäljessä puolestaan on jotakin samaa kuin Teemu Juhanilla.

     

Kirjan suositusikänä on 7+, mutta tämä menee kevyesti vielä 10-vuotiaallekin ja sitä vanhemmallekin. Kukaan ei ole liian vanha astuakseen satujen ja seikkailun maailmoihin.

  

Vaikka Archie oli vasta muuttanut kartanoon, kirjastosta oli jo tullut hänen lempihuoneensa. Sen kirjapaljoudessa ja takan ääressä nököttävässä vanhassa sohvassa oli jotakin lohdullista. (s. 92)

        

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Archie McArkki tietää, että tänään hänen onnea tuovat housunsa ovat todella toimineet. Archie saa selville, että hän on perinyt isosedältään sekä valtavan kartanon että koko maailmankuulun McArkin karkki ja konvehti -yrityksen. Uusi koti, mieletön omaisuus ja loputtomasti makeisia — melkoinen lottovoitto!

  

Mutta uusi elämä ei tuokaan mukanaan pelkkiä purkkapalloja ja nallekarkkeja. Kun Archie lukee isosetänsä jättämän salaperäisen kirjeen, hän päätyy ratkomaan mysteeriä, jonka tarkoituksena on pelastaa perheyritys tuholta. Jos Archie ystävineen ei onnistu selvittämään kartanon kätkemää arvoitusta, hänen makea tulevaisuutensa uhkaa sulaa pois kuin aurinkoon jäänyt mehujää!

  

Karkkitehtaan kummitus aloittaa herkullisen kirjasarjan, joka on täynnä outoja johtolankoja, erikoisia olentoja, pahansuopia sukulaisia ja kasoittain makeisia. Mielikuvitusta ja mysteerejä pursuavaa sarjaa on käännetty seitsemälle kielelle, ja Isossa-Britanniassa ensimmäistä kirjaa on myyty yli 18 000 kappaletta.

  

Suomentanut: Annukka Kolehmainen, 204 sivua, Kumma kustannus 2021

   
Alkuperäinen nimi: The Dundoodle Mysteries — The Chocolate Factory Ghost (2018)

  

Kuvittanut: Claire Powell
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Karkkitehtaan kummitus
• Hammastohtori ja katala juoni

  

Luettu myös täällä: Colour Outside the Lines

  

*****

  

"Sen piti olla ihan tavallinen syntymäpäivä, johon ei mitenkään liittyisi violettitukkaisia noitia, 

eksyneitä dinosauruksia tai puissa kasvavia pannukakkuja."

      

  

Ursula Mursun Myrtti ja noitatukka tuli tietoisuuteeni Instagramissa useamman seuraamani ihmisen nostettua sen esiin stooreissaan tai julkaisuissaan. Niinpä varasin sen kirjastosta Halloween-lukuhaasteessa luettavaksi. Kahdeksanvuotissyntymäpäivänään Myrtti joutuu elämänsä isoimpaan seikkailuun, kun hänen tätinsä Tuuve vie hänet ja Fuugan huvipuistoon. 

  

Fuuga oli Myrtin paras ystävä ja saikkailutoveri. Se oli pehmolelu, mutta ei mikä tahansa nalle tai koira vaan ihka aito muurahaiskarhu. -- Ja toisin kuin muut Myrtin pehmolelut, Fuuga osasi liikkua ja puhua ihan oikeasti. Sen he pitivät aikuisilta salassa. (s. 7)

    

Myrtti menee kummitusjunaan ja päätyy vahingossa maapallon sisällä sijaitsevaan notien maahan Kuuilmaan. Myrtti tapaa todella villin joukon erilaisia otuksia, kuten tiskilohikäärmeen ja toki koko joukon persoonallisia noitia, joiden tukka on aina räväkän värinen. Tiesitkö, että noitien maitotukka putoaa suunnilleen kahdeksan vuoden vanhana ja sen jälkeen tilalle kasvaa noitatukka?

  

"Isi on tosi hyvä keksimään nimiä. Hän on harjoitellut. Keksi itselleenkin uuden, kun vanha jäi pieneksi. Isille oli annettu vauvana vahingossa tytönnimi, ja se ei sitten oikein sopinut, kun myöhemmin kävi ilmi, että isi olikin poika." Myrtti kohautti olkiaan. "Niin käy joskus." (s. 45)

  

Tästä tulee jollakin tapaa mieleen mm. Noitapeili ja Neiti Kymenen ihmeellinen talo, johon luulen Myrtin itsekin viittaavan puhuessaan lempikirjastaan. Elävät lelut ovat aina hurmaavia (minullekin olisi lapsena kelvannut sellainen pehmokaveri) ja kirjan sisältämä sateenkaareva representaatio on ihastuttavaa! Myrtin isän lisäksi kirjasta löytyy ainakin yksi toinen LGBTQIA+ hahmo. "Noita voi yhtä hyvin olla nainen tai mies, tai jotain muuta, niin kuin vaikka Kanerva - naapurini".

  

Myrtti ja noitatukka aloittaa Kuuilma-sarjan. Kirja sopii viisivuotiaasta eteenpäin. Apila Pepitan kuvitus on ihanan rempesää väri-ilottelua. 

  

Yöpöydällä lepäsi kirjapino. Ei - mitään yöpöytää ei ollut. Koko hökötys oli pelkkää korkeaa kirjapinoa. (s. 82)

  

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Myrtin 8-vuotissynttärireissu Riemulaiturin huvipuistoon on superhauska — kunnes kummitusjunassa vaunu rysähtää hurjaan pudotukseen. Ykskaks Myrtti löytää itsensä onton maapallon sisäpinnalta, noitien asuttamasta Kuuilmasta, joka pursuaa ihmettä, jännitystä ja taikaa!

  

Henkiin herännyt muovinen dino ja uskollinen muurahaiskarhupehmo seuranaan Myrtti alkaa etsiä tietään kotiin. Matkalla kohdataan monenmoisia otuksia, kuten kaunopuheinen karhu sekä tiskilohikäärme. Mutta jännittävimpiä ovat lukuisat noidat, joilla on räiskyvä noitatukka. Myrtillä itsellään on ihan tavallinen tukka, sillä hänhän ei ole noita...

  

Ursula Mursu elää maapallon ulkopinnalla ja punoo taikojaan sanoista, langoista sekä taikinoista. Toisessa elämässään kirjoittamisen opettajana hänet tunnetaan vähemmän mursumaisella nimellä.

      

144 sivua, Kumma kustannus 2021

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Luettu myös täällä: Nörttitytöt

  

*****

  

"Eräänä kirpakkana syysaamuna, kun Telma taas kyseli kyselemistään, isoäiti teki päätöksen. 

Tyttö oli vietävä kouluun. Siellä opettaja saisi vuorostaan vastailla loputtomiin uteluihin, 

ja hän itse voisi keskittyä liemien keittelyyn."

    

   

Voihan nenä! on Satu Varjosen esikoisteos, joka aloittaa Telma-sarjan ja sen on kuvittanut Mari Luoma, jonka sarjakuvateoksen Romeo & hirviöt luin pari viikkoa sitten. Luoman tyylissä on jotain samaa kuin Anni Nykäsellä, todella raikasta ja tämän hetken lastenkirjoihin mainiosti sopivaa. Voihan nenä! on todella hurmaava lastenkirja pikkunoidasta, jonka nenä herättää huomiota koulussa. 

   

Synkeän metsän sylissä seisoi tornimainen talo. Vähän vinossa, himpun verran homeessa ja mustana kuin variksen varvas. (s. 5)

      

Telman isoäiti Myrtti (hauskaa, että tämä on jo toinen Myrtti tässä postauksessa) yrittää opettaa parhaansa mukaan kaiken tietämänsä uteliaalle tytölle, mutta ihan kaikkiin kysymyksiin ei hänkään osaa vastata. Niinpä Telman on aika mennä kouluun. Puheliaalle tytölle on kuitenkin melkoisen haastavaa odottaa omaa vuoroaan viittaamalla. 

  

Kaikilla luokan tytöillä on aina samanlainen paita, esimerkiksi sellainen missä "vaaleapalmikkoinen tyttö hymyili ovelan näköisesti keskellä lumipyryä". Porukan johtaja Onerva kysyy Telmalta, miksi tällä kasvaa palsternakka keskellä naamaa. Noidillahan on tunnetusti komeat tuulenhalkaisijat. Telma ratkoo ulkonäköön liittyvän hankalan tilanteen keittämällä taikaliemiä ja kokeilemalla erilaisia nenämalleja, mutta päättää lopulta, että se oma on paras.

  

Myrtti-mummin hiuksissa asustaa vaikka mitä otuksia ja luulen, että pikkulukijoilla onkin hauskaa bongailla kuka harakanpesä-kampauksessa tällä kertaa nököttää. Telma päättää testata myös eräänlaista luonnonmukaista life hackia eli hän kiepauttaa tukkansa papiljottien sijaan käpyjen ympärille.

  

"Tervehdys teille tänä kauniina aamuna!" Telma kajautti sumumaisen sateen kastellessa heitä hiljalleen harmaan pilvilautan syvyyksistä. (s. 24)

  

Mainiota luettavaa erityisesti 5-9-vuotiaille. Tämän avulla voi käsitellä koulukiusaamista, joskin ulkonäköön liittyvää kiusaamista peruskoulussa kokeneena kyseenalaistan jossakin määrin lopun käänteen, jossa Telma ja Onerva ystävystyvät. Ainoa miinus tulee parista sanavalinnasta, etenkin friikki tuntui ainakin minusta erikoiselta tämän ikäryhmän teokseen. 

    

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Noitatyttö Telma aloittaa koulun ja joutuu kirjaimellisesti nokakkain luokan johtohahmon Onervan kanssa. Persoonallinen pikkunoita ei uhoamisesta hätkähdä, mutta alkaa tehdä kaikkensa, jotta sopisi porukkaan. Erinäisten kommellusten kautta Telma tajuaa, että muiden miellyttäminen ei ikinä onnistu ja on parasta pysyä omana itsenään.

  
Kertomuksen kulma osuu ulkonäköön perustuvaan kiusaamiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Noitatytön tarinassa on huumoria ja taikaa, jonka Mari Luoman hauska kuvitus herättää herkullisesti henkiin. Teksti kutittelee aivonystyröitä, kieli on värikästä ja kirja sopii niin ääneen luettavaksi kuin jo lukemaan oppineillekin.

  

49 sivua, Mäkelä 2021

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet

Klassikkohaaste osa 11 | Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

"Uskallatko seurata minua tuonne?"

       

   

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 11, Klassikkokesä, Helmet 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera 

     

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on saavuttanut jo 11. kierroksensa (huikeaa!) ja tuttuun tapaan en lukenut sitä klassikkoa, jonka olin ajatellut puolisen vuotta sitten lukevani. Tällä kertaa vaihdos Günter Grassin Peltirummusta tähän kalevalamaisella mytologialla höystettyyn lastenkirjaan johtui naistenviikon rutistuksesta, kun luin ja postasin viikon aikana kuusi kirjaa, niinpä halusin jotain kevyempää ja nopealukuista. Tämä olikin siihen erittäin hyvä valinta.

   

Aili Somersalon jo 100 vuoden iän rajapyykin ylittänyt satuklassikko Mestaritontun seikkailut on minulle tuttu lapsuudestani, vaikka en muista, olenko tätä aiemmin lukenut. Isosiskoni (joka on minua 18 vuotta vanhempi) on opettaja ja lukee aina toisinaan oppilailleen kirjoja, joista yhtenä, vuodesta toiseen kestosuosikkina pysynyt, on ollut tämä nimenomainen teos. 

  

Minulla on hämärä mielikuva, että joskus ollessani vielä ala-asteella sisko olisi tarjonnut tätä luettavakseni omasta hyllystään, kun kesälomalukemiseksi kirjastosta lainatut kirjat olivat loppuneet, mutta tarina ei soitellut edetessään mitään kelloja. Vasta nyt klassikkohaasteeseen kirjaa lukiessani sain lisäksi kuulla, että tämä on jatkoa Päivikin sadulle, missä siis osa kirjan hahmoista on jo esitelty. Tämä selittääkin hieman sitä, kuinka lukiessani tuntui siltä, että minut tipautettiin keskelle tarinaa, ilman mitään selittelyjä. En sitten tiedä, kuinka paljon maailmaa ja sen hahmoja on pohjustettu tuossa toisessakaan satuteoksessa, vai onko tämä vain Somersalon tapa kertoa tarinaa.

      

Tämäpä vasta oli vaivainen maja! -- Tällainen oli siis Sammaleisen asunto! Näin kolkko, jylhä ja viheliäinen! Kuinka saattoi Sammaleinen viihtyä täällä? (s. 20-21)

 

   

Itkevä immyt kivessä on
velhojen vankina, onneton.
Kyyneleet helminä hiekkaan putoo.
Haltijan hääviittaa immyt kutoo... (s. 24)

   

Mestaritontun seikkailut on saduksi varsin toiminnallinen. Mestaritonttu suuttuu, kun Satumaan kuningas suutuksissaan kertoo olevansa pettynyt tämän toimintaan. Niinpä hän päättää lähteä pois. Kauaksi ei Mestaritonttu Satumaan porttien ulkoppuolella levittyvillä kanervakentillä pääse, kun jo uupuu. Onneksi noita Sammaleinen lentää silloin paikalle ja vie Mestaritontun vieraakseen Suosaarelle, missä on hänen sukunsa vanha talo. Nämä kaksi varsin erilaista hahmoa yrittävät sitten löytää yhteisen sävelen asumisjärjestelyissä ja ruokalajeissa. 

   

Tapahtumien vyöry ei kuitenkaan hidastu, vaan mestaritonttu tempautuu seikkailusta toiseen, Hobitin Bilbon tavoin. Koko tarina tapahtuu varsin lyhyessä ajassa ja jatkuvasti on kamala kiire, onhan esimerkiksi täysikuulla tärkeä rooli. Sadussa on niin kiven sisään lukittua kuin Meren valtakuntaan kaapattua neitoa, sankarillisia kuninkaan poikia ja nuoria kuninkaita, pakenemista jos jonkinlaisesta kiipelistä (kuin Kyöpelistäkin, heh) ja vierailu Ahdin valtakunnassa, joskin tässä seikkailussa ei Mestaritonttu ole lainkaan mukana. 

  

Vedenalainen pelastusretki Ahdin ja Vellamon valtakuntaan on minusta kirjan onnistunein osuus niin tunnelmassaan kuin miljöössäänkin. Etenkin meren synkissä syvyyksissä kasvavaan Surunyrttiin liittyvä osio on ahdistava ja tuntuu olevan kuin kuvaus masennuksesta. "Jos lienen muuttunut, olen muuttunut siksi, että olen uinut Mustien vesien läpi. Sieltä ei yksikään palaa samana kuin ennen." Mutta satujen tapaan kaikki päättyy onnellisesti ja häitä juhlitaan - heti sen jälkeen kun pulassa ollut neito on pelastettu.

      

Yönsilmässä oli syttynyt palava rakkaus ihanaa Saraste-impeä kohtaan. Jo ennen kuin Satujenmaan muurit hohtivat kaukaa, hän oli pyytänyt kuninkaantytärtä puolisokseen. Kuninkaantytär oli hänen pyyntöönsä suostunut, sillä hänkin jo rakasti rohkeaa Yönsilmää. (s.104)

    

         

Lohikäärme -- hiipi liukkain askelin portille ja laskeutui kerälle hyristen ja kehräten niin kovaa, että seinät tärisivät. (s. 81)

     

Kirjan on kuvittanut 1940-luvulla Onni Mansnerus ja kuvissa näkeekin hyvin tuon ajan tyylin. Pidin kuvien värimaailmasta, omia suosikkikuviani ovat erityisesti lohikäärme ja merenneito (jolla vasta kuvaa skannatessani huomasin olevan pakarat!). 

  

Hieman tässä jäi hampaan koloon se, että neidot odottavat vain pelastetuksi tulemista ja rakastuvat ensisilmäyksellä ensimmäiseen tyyppiin, joka luoksensa löytää (siksipä esimerkiksi Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa on ihastuttavan raikas tuulahdus perinteisempien satujen rinnalle). Kirjassa on muutamia ladontavirheitä  ja erikoisesti taivutettuja tai vanhoja sanoja (mm. pysähdyttää, alemma, salainen kuudan, etäämmä, pujottelihe, liikkumatonna, laskeusi, hänen kutrinsa paistoivat), jotka saattavat nuorimmille lukijoille olla haastavia, vaikka kannatankin aina sanavarastojen täydentämistä. Lisäksi Satumaa kirjoitettiin myös muodoissa Satujenmaa, Satujen maa ja satumaa (pienellä) ja impi-sanaa taivutuksineen toisteltiin kyllästymiseen saakka. 

  

Kirjassa on lukuisia satutrooppeja, alkaen jo hahmogalleriasta, kuten myös numeroiden kolme, seitsemän ja yhdeksän korostamista, sekä asioiden ratkeaminen Deus ex machina: Mestaritontun ei tarvitse vaivata päätään mitä tehdä, hän kun jo kuulee sattumalta keskustelun, jonka pohjalta toimia kuin ohjekirjaa lukien ja kuinka hahmoilla on sattumalta mukanaan aina jokin taikaesine, joka ratkaisee käsilläolevan ongelman. 

    

Yksi suosikkilainaukseni on aivan kirjan alusta, jossa Mestaritonttu herättää Mikki-tontun yövahdiksi tilalleen. Ilmoittaessaan, että on lähdössä Satumaasta Mikki kommentoi ettei tonttujen ole hyvä olla muualla, mutta kysyttyään mistä Mikki on tämän kuullut, seuraa sukulaisten ketju, joista kukaan ei ole itse käynyt muualla todentamassa väitettä. Tähän Mestaritonttu vastaa: "Eihän tuollaisiin tietoihin ole luottamista -- nehän ovat ilmeisesti vain arveluita, saattavat olla suorastaan pelkkiä ennakkoluuloja." Kuinka viisaita sanoja, Mestaritonttu.

  

Paikoin siis on tarinassa kliseisyyden tuntua ja sen ikä näkyy (kielen paikoittainen nykyaikaistaminen olisi kenties pakallaan, tosin en osaa sanoa, onko tästä jo tehty vaikkapa selkomukautus - näytelmänä tämä olisi varmasti huikea, toivottavasti osuu joskus kohdalle), onneksi teoksesta jäi enimmäkseen varsin positiivinen fiilis, sen verran toiminnallinen se oli. Ei siis suotta suomalaisten klassikoksi ole tämä noussut. Täytyy pohtia, luenko joskus myös Päivikin sadun. 

  

   

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Viisas Mestaritonttu on vartioinut satoja vuosia Satumaan kuninkaanlinnaa, mutta loukkaantuu moitteista ja lähtee maailmalle. Sattumalta Mestaritonttu kuulee kuninkaantyttärestä, joka on velhojen vallassa. Mestaritonttu pyytää prinssi Yönsilmän avukseen ja käynnistää pelastustoimet.

   

Mestaritontun seikkailut on jo vuosikymmeniä kuulunut satukirjallisuutemme klassikoihin. Tamperelainen sadunkertoja Aili Somersalo (1887–1957) tunnetaan aurinkoisista satuhahmoistaan. Pitkän kirjailijanuransa aikana hän ehti julkaista muun muassa toistakymmentä satukirjaa. Tunnustuksena satutuotannostaan kirjailija on saanut Topelius-palkinnon.

  

143 sivua, WSOY 2009 (24. painos, 1. painos 1919)

  

Kuvitus: Onni Mansnerus

     

Mestaritontun seikkailuista on luettu mm. täällä: Luettua elämää, Lumiomena, Kirjanainen 

  

Samankaltaista luettavaa:  Mila Teräs: Noitapeili ja Kadonnut kaupunki, Marjatta Kurenniemi: Puuhiset, Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär, Roald Dahl: Kuka pelkää noitia, Mary Norton: Kätkijät, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla ja Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille

"Lohikäärmeet olivat hankalampia hoitaa kuin bonsaipuut."

       

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria, Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted the Olympics (Helsinki)

  

Kevät eteni tuskallisen hitaasti. Pari viikkoa sitten oli satanut vielä lunta, sinivuokot olivat joutuneet tunkeutumaan maanpinnasta rakeiden läpi. Ilmastonmuutos, toiset sanoivat. Vihaiset jumalat, täti vastasi. (s. 29)

  

Olen lukenut Briitta Hepo-ojalta aikaisemmin Hylättyjen lasten kaupungin. Teos ei ollut aivan mieleinen ja niinpä olinkin hieman varautunut tähän viime vuonna ilmestyneeseen ja tammikuussa Topelius-palkittuun Suomea lohikäärmeille. Kuulin kuitenkin tästä paljon ihastuneita kommentteja, joten luin kirjan, tosin jo tammikuussa, blogissa käsiteltäväksi se ehti vasta nyt. Tämä olikin aivan eritasoinen kirja kuin ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Siinä oli myös muutamia aika jännittävällä tavalla ajankohtaisia teemoja.

  

Kirjalla on kaksi keskeistä näkökulmahenkilöä, ritarisukuun kuuluva 19-vuotias Lynx ja "köyhä tavis" 18-vuotias Tim, koko nimeltään Timjami Leivonen. Heidän välilleen on kehitelty Romeo ja Julia -tyyppinen kielletty rakkaus, sillä kahteen eri luokkaan kuuluvan väliset suhteet ovat jos eivät aivan tabu niin ainakin paheksuttavaa. Oli ihanaa, kuinka molempien perheissä oli vahvasti teemallinen nimeämisperinne. Timillä on sisko Kaneli ja täti Rosmariini. Lynxin koko nimi puolestaan on Lynx Amadeux af Bjarmia ja hänellä on sisko Fox Audieux ja veli Feenix Lux.

  

Olin yhdeksäntoista. Olisiko minun pitänyt jo tietää, mitä halusin elämältäni? Millainen ritari minä olin, kun en tahtonut sotilasuralle? Joidenkin on pakko tietää mitä tahtovat, pieni ääni nakutti päässäni. Kaikki eivät voineet käydä yliopistossa huvin vuoksi. Tiesin, että olin etuoikeutettu, kun sain potea tällaista eksistentiaalista kriisiä vailla huolta huomisesta. (s. 40)

  

Tämä vaihtoehtohistoriallinen kirja sijoittuu vuoteen 2020, Suomeen, joka on kuningaskunta, jonka pääkaupunki on Turku ja joka on jakantunut Etelä-Suomeen ja Botniaan (lisäksi on pienempi Koilismaan alue). Lappi on villiä erämaata, missä taikuus voi vielä hyvin, sillä se hylkii teknologiaa, joka on pakottanut sen vetäytymään pohjoiseen "yhtä vääjäämättömästi kuin jäätiköt sulivat". Suomen pääuskonto on luonnonusko. Timin pihapiirissa asuu haltia, jota täytyy lepytellä ruokalahjoilla, rintakehän päälle voi tulla istumaan painaja (josta sana painajainen on johdettu, vaikka se kuvaakin unihalvausta eikä pahaa unta) ja sudenkorentoa kutsutaan sen vanhalla, ruotsalaista alkuperää olevalla nimellä noidan värttinäksi. 

    

Tim saa sedältään lohikäärmeen. Se on pieni, itämaista lajia oleva ja se puhkuu tulen sijaan sadepilviä (kuinka söpöä). Kirjan nimi pohjaa sanontaan, miten jotkin asiat ovat yhtä vaikeita kuin yritäisi opettaa suomea lohikäärmeelle (tai niin kuin Tim asian muotoilee, kuin yrittäisi opettaa kvanttifysiikkaa kastemadolle). Ne ymmärtävät aina sitä kieltä, missä ovat kuoriutuneet, mutta luonteikkaina olentoina niiden opettaminen ei ole helppoa. Lohikäärmeet syntyvät valmiiksi nimettyinä, mutta nimen tietävät vain ne itse, joskus tosin on mahdollista, että satojen tai jopa tuhansien nimiehdotusten jälkeen pikku pedot voivat hyväksyä jonkin muunkin nimen.

  

Jopa marsut olivat ohittaneet lohikäärmeet lemmikkitilastoissa vuosia sitten. Sen täytyi johtua siitä, että vuosi vuodelta lohikäärmeet näyttivät kutistuvan. Ennen muinoin ne olivat kuulemma olleet niin suuria, että niillä saattoi ratsastaa (varmaan pötyä). Tällä yksilöllä ratsastaisi korkeintaan kärpänen. (s. 12-13)

   

Minusta oli hauskaa huomata kuinka Hepo-oja oli punonut maailmaansa meille tuttuja asioita. Esimerkiksi yksi Timin ystävä sanoo, että he voivat vielä menestyä, koska J.K. Rowlinkin "oli rutiköyhä ennen kuin hänestä tuli miljardööri". Tim kuitenkin torppaa hänet kommentoimalla, ettei se vaikuta kauhean todennäköiseltä, sillä Rowlingin kirjat ovat Suomessa sensuurissa.

  

Suomea lohikäärmeille pystyy lukemaan yhteiskuntakriittisesti. Siinä puhutaan mm. noitien ihmissoikeuksista (jotka alkoivat kärsiä erityisesti toisen maailmansodan jälkeen) ja aatelisten periytyvistä etuoikeuksista (esimerkiksi maanomistajien äänillä on enemmän painoarvoa vaaleissa), minkä vuoksi Suomi ei kuulu EU:hun. "Uskomatonta, että meidän piti elää maassa, jossa kansalaisia tuomittiin heidän syntyperänsä perusteella." Näinhän tälläkin hetkellä  tapahtuu monen "ei riittävästi suomalaisen näköisen" ihmisen kohdalla oikeastikin. Pistää aina vihaksi lukea vaikkapa Twitteristä rasistista öyhötystä, murh! Tekisi mieli lähettää sellaisten tyyppien luo minilohikäärmeitä puremaan reikiä sukkiin.

  

Miksi noidista tuli kirosana pakanallisessa Suomessa -- Sehän on melko ristiriitaista. Uhraamme yhä haltioille, pyydämme apua jumalilta ja tehostamme lääkkeiden vaikutuksia erilaisilla runoilla ja riiteillä. Mitä muuta se on kuin magian hyväksikäyttöä? -- Silti noidat saavat pahimmassa tapauksessa kuolemantuomion, kun lääkäreille opetetaan samaan aikaan lääkekasvien salaperäisiä ominaisuuksia yliopistossa asti. Miksi juuri noidat ovat vainon kohteena? (s. 21)

  

Kirjassa on myös feministinen pohjavire: Lynx kertoo eräistä bileistä, joissa häntä oli "kähmitty luvatta takapuolesta ja kysytty, montako lasta olin valmis tekemään". Lisäksi Lynxin sisko on parisuhteessa naisen kanssa. (Eikä asiaan suhtauduta mitenkään erikoisena asiana, Veronica tosin jää hieman etäiseksi hahmoksi). Yksi iso teema on myös ilmastonmuutos, johon liittyvät niin katoavat mehiläiset kuin kutistuvat lohikäärmeetkin, mistä tuli mieleeni sanonta "pienetyä kuin pyy maailmanlopun edellä".

  

"Noitia ei edes oikeastaan ole enää olemassa. Ennen oli. Mehiläiset katoavat, myrskyt lisääntyvät, sademetsät tuhoutuvat, viljasadot pienenevät, ihmiset mellakoivat, noidat häviävät. Ja lohikäärmeet kutistuvat. Itse asiassa kaikki eläimet kutistuvat, kun ilmasto lämpenee. Parisataa vuotta vielä, ja niitä ei ole enää olemassakaan, niin kuin ei taikuuttakaan." (s. 96)

  

Kun Uudenmaan kruununprinsessa Freija murhataan ja pohditaan tahoa, joka on teon takana (vaihtoehtoina ovat ainakin tasavaltaa kannattava anarkistinen järjestö TASA ja aatelisten oma ryhmittymä, sillä Freija oli kansalaisten oikeuksien puolella ja valmis lakkauttamaan periytyvät etuoikeudet), tuli aivan mieleen uutinen, kun prinsessa Diana kuoli ja jälkipyykki, kun syyllistä etsitiin niin paparazzien kuin kuninkaallisen perheen piiristä. Muistan istuneeni 10-vuotiaana lapsuudenkotini olohuoneen pöydällä ja juoksin itkien äidin luokse kertomaan suru-uutisesta.

  

Oli todella jännittävää huomata, että kirjassa puhuttiin, kuinka Helsingissä saattaa tulla murhan jälkeen ulkonaliikkumiskielto ja kuinka "kukaan ei suostuisi siihen, että keskikesän juhlaa pitäisi viettää sisätiloissa". Myöhemmin kirjassa eräs hahmo päätyy sairaalaan ja häntä hoitavilla lääkäreillä on kasvomaskit, sillä epäillään ruttoa. (Millaisesta kristallipallosta Hepo-oja onkaan ammentanut nämä ainekset, liippaavat nimittäin aika läheltä sitä mitä oikeasti tapahtui tänä vuonna!)

  

"Oot sä huomannut, että ihmiset hamstraa?" Leo kysyi. 

Ei sitä oikein voinut olla huomaamatta. Kaikkialla raahattiin ruokalaatikoita ja -kasseja. Kaikenlaista käyttötavaraa.

--

Jotenkin minulle tuli epätodellinen olo. 

Tunsin yhtä aikaa sekä mieletöntä surua että jonkinlaista irrottautumista, niin kuin olisin katsonut kaupunkia jostyain kaukaa, lokkina yläilmoista. 

"Tästäkö se alkaa?" Leo kysyi. (s. 175)

   

Kiinnitin huvittuneena huomiota siihen, kuinka yksi teoksen hahmoista on opettaja nimeltään Max Viima. Nimestä erityisen nimittäin tekee se, että sekä hänen etu- että sukunimensä löytyvät parin vuoden sisällä lukemistani kirjoista. Jessica Townsedin Nevermoor-sarjassa on Viima-niminen pelätty meinioseppä, kun taas Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Piiristä löytyy niin ikään opettaja nimeltään Max.

  

Lukiessani kirjaa, en tiennyt, että se aloittaa sarjan. Olisinkin pitänyt tarinasta vielä enemmän, jos tämä olisi mainittu takakannessa. Jatko-osa ilmestyy syksyllä ja sen nimi on Sydämiä seireeneille. Kirjan loppu on sellainen, että jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan, ihan vaikka jo pelkästään mihilohareiden takia!

      

Arvosana:

    

Takakannesta:

Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta.

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä?

     

309 sivua, Otava 2019

   

Muualla sanottua:  Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Kirjahilla