Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."

  

    

Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

   

Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.

  

"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)

  

Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 

  

Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 

  

"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 

  

On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.

  

"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 

Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)

  

Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 

  

Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.

  

"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)

  

Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.

  

Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.

  

Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

  

Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025

  

Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)

  

Luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Kulttuuritoimitus, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä jää, kun kaikki katoaa?

  

Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.

  

Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)

  

Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa

  

Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 

Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Ihania lastenkirjoja, joilla pääsee Halloween-tunnelmaan

"Pian he löysivät taas kirjeen, joka istui sammalen ja muratin verhoaman 

kierreportaikon metallikaiteella. He -- näkivät lehtiverhon kätköissä oven. 

-- Kynnykseltä kiemursi makeisjono kolkkoon käytävään."

  

  

David O'Connellin Hämäränhyssyn mysteerit -sarjan aloittavassa Karkkitehtaan kummituksessa yhdistyvät Jali ja suklaatehdas ja Hunajaherttuan maagisuus. "Kukapa osaisikaan paremmin johtaa karkkitehdasta kuin lapsi?"

  

Archie McArkki perii isosetänsä karkkitehtaan ja päätyy selvittämään arvoitusta, joka hänelle suvun työn jatkajana on annettu. Matkalla hän saa kaksi ystävää ja tapaa monenlaisia enemmän tai vähemmän maagisia olentoja. Myös eräs epämiellyttävä sukulainen kahden lapsensa kanssa vaanii varjoissa. 

  

Hän istui huomattavan hulppean Hunajakiven kartanon huomattavan hulppeassa kirjastossa, joka oli lattiasta kattoon täynnä kirjoja - kuinka jollakulla saattoikin olla niin monta kirjaa? - sekä ikivanhoja, huteria ja erittäin pölyisiä huonekaluja. Olivatko kaikki hämähäkinseitit oikeita, vai oliko Joka Kodin Kummittelukonserni käynyt varta vasten toimittamassa ne? (s. 9)

   

Archien isä on kuollut ja hänen mukanaan kodista on kadonnut ilo. Perintö tuo mukanaan uuden alun, vaikka isä olikin jättänyt kertomatta, että hän on sukua kuuluisalle karkkitehtailijalle. Archie saa apua tutkimuksiinsa Flissiltä ja Billyltä. "Outous on luonnollinen olotilani", Billy mörisi yksitoikkoisesti kuin olisi mainostanut kauhuelokuvaa. "Minä elän varjoissa." 

  

"Mennään Myky Myttysen kahvilaan", Billy ehdotti. "Hänen kaakaonsa on tummaa kuin Pimeyden ruhtinaan sielu pohjattomassa synkkyyden kuilussa - keskiyöllä, kun valot on sammutettu." (s. 113)

    

O'Connellin tyylissä on paljon samaa kuin monilla muillakin brittiläisillä lastenkirjailijoilla, kuten Roald Dahlilla, David Walliamsilla ja Jack Meggitt Phillipsillä. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi siitä, kuinka hovimestari Haitula on kirjoitettu. "Haitula näytti siltä kuin olisi tupsahtanut suoraan pölynimurin sisuksista: hän muistutti harmaata pölypalloa, joka oli kurottu kokoon irtohiuksilla ja kynsileikkeillä." Kuvittaja Claire Powellin piirrosjäljessä puolestaan on jotakin samaa kuin Teemu Juhanilla.

     

Kirjan suositusikänä on 7+, mutta tämä menee kevyesti vielä 10-vuotiaallekin ja sitä vanhemmallekin. Kukaan ei ole liian vanha astuakseen satujen ja seikkailun maailmoihin.

  

Vaikka Archie oli vasta muuttanut kartanoon, kirjastosta oli jo tullut hänen lempihuoneensa. Sen kirjapaljoudessa ja takan ääressä nököttävässä vanhassa sohvassa oli jotakin lohdullista. (s. 92)

        

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Archie McArkki tietää, että tänään hänen onnea tuovat housunsa ovat todella toimineet. Archie saa selville, että hän on perinyt isosedältään sekä valtavan kartanon että koko maailmankuulun McArkin karkki ja konvehti -yrityksen. Uusi koti, mieletön omaisuus ja loputtomasti makeisia — melkoinen lottovoitto!

  

Mutta uusi elämä ei tuokaan mukanaan pelkkiä purkkapalloja ja nallekarkkeja. Kun Archie lukee isosetänsä jättämän salaperäisen kirjeen, hän päätyy ratkomaan mysteeriä, jonka tarkoituksena on pelastaa perheyritys tuholta. Jos Archie ystävineen ei onnistu selvittämään kartanon kätkemää arvoitusta, hänen makea tulevaisuutensa uhkaa sulaa pois kuin aurinkoon jäänyt mehujää!

  

Karkkitehtaan kummitus aloittaa herkullisen kirjasarjan, joka on täynnä outoja johtolankoja, erikoisia olentoja, pahansuopia sukulaisia ja kasoittain makeisia. Mielikuvitusta ja mysteerejä pursuavaa sarjaa on käännetty seitsemälle kielelle, ja Isossa-Britanniassa ensimmäistä kirjaa on myyty yli 18 000 kappaletta.

  

Suomentanut: Annukka Kolehmainen, 204 sivua, Kumma kustannus 2021

   
Alkuperäinen nimi: The Dundoodle Mysteries — The Chocolate Factory Ghost (2018)

  

Kuvittanut: Claire Powell
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Karkkitehtaan kummitus
• Hammastohtori ja katala juoni

  

Luettu myös täällä: Colour Outside the Lines

  

*****

  

"Sen piti olla ihan tavallinen syntymäpäivä, johon ei mitenkään liittyisi violettitukkaisia noitia, 

eksyneitä dinosauruksia tai puissa kasvavia pannukakkuja."

      

  

Ursula Mursun Myrtti ja noitatukka tuli tietoisuuteeni Instagramissa useamman seuraamani ihmisen nostettua sen esiin stooreissaan tai julkaisuissaan. Niinpä varasin sen kirjastosta Halloween-lukuhaasteessa luettavaksi. Kahdeksanvuotissyntymäpäivänään Myrtti joutuu elämänsä isoimpaan seikkailuun, kun hänen tätinsä Tuuve vie hänet ja Fuugan huvipuistoon. 

  

Fuuga oli Myrtin paras ystävä ja saikkailutoveri. Se oli pehmolelu, mutta ei mikä tahansa nalle tai koira vaan ihka aito muurahaiskarhu. -- Ja toisin kuin muut Myrtin pehmolelut, Fuuga osasi liikkua ja puhua ihan oikeasti. Sen he pitivät aikuisilta salassa. (s. 7)

    

Myrtti menee kummitusjunaan ja päätyy vahingossa maapallon sisällä sijaitsevaan notien maahan Kuuilmaan. Myrtti tapaa todella villin joukon erilaisia otuksia, kuten tiskilohikäärmeen ja toki koko joukon persoonallisia noitia, joiden tukka on aina räväkän värinen. Tiesitkö, että noitien maitotukka putoaa suunnilleen kahdeksan vuoden vanhana ja sen jälkeen tilalle kasvaa noitatukka?

  

"Isi on tosi hyvä keksimään nimiä. Hän on harjoitellut. Keksi itselleenkin uuden, kun vanha jäi pieneksi. Isille oli annettu vauvana vahingossa tytönnimi, ja se ei sitten oikein sopinut, kun myöhemmin kävi ilmi, että isi olikin poika." Myrtti kohautti olkiaan. "Niin käy joskus." (s. 45)

  

Tästä tulee jollakin tapaa mieleen mm. Noitapeili ja Neiti Kymenen ihmeellinen talo, johon luulen Myrtin itsekin viittaavan puhuessaan lempikirjastaan. Elävät lelut ovat aina hurmaavia (minullekin olisi lapsena kelvannut sellainen pehmokaveri) ja kirjan sisältämä sateenkaareva representaatio on ihastuttavaa! Myrtin isän lisäksi kirjasta löytyy ainakin yksi toinen LGBTQIA+ hahmo. "Noita voi yhtä hyvin olla nainen tai mies, tai jotain muuta, niin kuin vaikka Kanerva - naapurini".

  

Myrtti ja noitatukka aloittaa Kuuilma-sarjan. Kirja sopii viisivuotiaasta eteenpäin. Apila Pepitan kuvitus on ihanan rempesää väri-ilottelua. 

  

Yöpöydällä lepäsi kirjapino. Ei - mitään yöpöytää ei ollut. Koko hökötys oli pelkkää korkeaa kirjapinoa. (s. 82)

  

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Myrtin 8-vuotissynttärireissu Riemulaiturin huvipuistoon on superhauska — kunnes kummitusjunassa vaunu rysähtää hurjaan pudotukseen. Ykskaks Myrtti löytää itsensä onton maapallon sisäpinnalta, noitien asuttamasta Kuuilmasta, joka pursuaa ihmettä, jännitystä ja taikaa!

  

Henkiin herännyt muovinen dino ja uskollinen muurahaiskarhupehmo seuranaan Myrtti alkaa etsiä tietään kotiin. Matkalla kohdataan monenmoisia otuksia, kuten kaunopuheinen karhu sekä tiskilohikäärme. Mutta jännittävimpiä ovat lukuisat noidat, joilla on räiskyvä noitatukka. Myrtillä itsellään on ihan tavallinen tukka, sillä hänhän ei ole noita...

  

Ursula Mursu elää maapallon ulkopinnalla ja punoo taikojaan sanoista, langoista sekä taikinoista. Toisessa elämässään kirjoittamisen opettajana hänet tunnetaan vähemmän mursumaisella nimellä.

      

144 sivua, Kumma kustannus 2021

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Luettu myös täällä: Nörttitytöt

  

*****

  

"Eräänä kirpakkana syysaamuna, kun Telma taas kyseli kyselemistään, isoäiti teki päätöksen. 

Tyttö oli vietävä kouluun. Siellä opettaja saisi vuorostaan vastailla loputtomiin uteluihin, 

ja hän itse voisi keskittyä liemien keittelyyn."

    

   

Voihan nenä! on Satu Varjosen esikoisteos, joka aloittaa Telma-sarjan ja sen on kuvittanut Mari Luoma, jonka sarjakuvateoksen Romeo & hirviöt luin pari viikkoa sitten. Luoman tyylissä on jotain samaa kuin Anni Nykäsellä, todella raikasta ja tämän hetken lastenkirjoihin mainiosti sopivaa. Voihan nenä! on todella hurmaava lastenkirja pikkunoidasta, jonka nenä herättää huomiota koulussa. 

   

Synkeän metsän sylissä seisoi tornimainen talo. Vähän vinossa, himpun verran homeessa ja mustana kuin variksen varvas. (s. 5)

      

Telman isoäiti Myrtti (hauskaa, että tämä on jo toinen Myrtti tässä postauksessa) yrittää opettaa parhaansa mukaan kaiken tietämänsä uteliaalle tytölle, mutta ihan kaikkiin kysymyksiin ei hänkään osaa vastata. Niinpä Telman on aika mennä kouluun. Puheliaalle tytölle on kuitenkin melkoisen haastavaa odottaa omaa vuoroaan viittaamalla. 

  

Kaikilla luokan tytöillä on aina samanlainen paita, esimerkiksi sellainen missä "vaaleapalmikkoinen tyttö hymyili ovelan näköisesti keskellä lumipyryä". Porukan johtaja Onerva kysyy Telmalta, miksi tällä kasvaa palsternakka keskellä naamaa. Noidillahan on tunnetusti komeat tuulenhalkaisijat. Telma ratkoo ulkonäköön liittyvän hankalan tilanteen keittämällä taikaliemiä ja kokeilemalla erilaisia nenämalleja, mutta päättää lopulta, että se oma on paras.

  

Myrtti-mummin hiuksissa asustaa vaikka mitä otuksia ja luulen, että pikkulukijoilla onkin hauskaa bongailla kuka harakanpesä-kampauksessa tällä kertaa nököttää. Telma päättää testata myös eräänlaista luonnonmukaista life hackia eli hän kiepauttaa tukkansa papiljottien sijaan käpyjen ympärille.

  

"Tervehdys teille tänä kauniina aamuna!" Telma kajautti sumumaisen sateen kastellessa heitä hiljalleen harmaan pilvilautan syvyyksistä. (s. 24)

  

Mainiota luettavaa erityisesti 5-9-vuotiaille. Tämän avulla voi käsitellä koulukiusaamista, joskin ulkonäköön liittyvää kiusaamista peruskoulussa kokeneena kyseenalaistan jossakin määrin lopun käänteen, jossa Telma ja Onerva ystävystyvät. Ainoa miinus tulee parista sanavalinnasta, etenkin friikki tuntui ainakin minusta erikoiselta tämän ikäryhmän teokseen. 

    

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Noitatyttö Telma aloittaa koulun ja joutuu kirjaimellisesti nokakkain luokan johtohahmon Onervan kanssa. Persoonallinen pikkunoita ei uhoamisesta hätkähdä, mutta alkaa tehdä kaikkensa, jotta sopisi porukkaan. Erinäisten kommellusten kautta Telma tajuaa, että muiden miellyttäminen ei ikinä onnistu ja on parasta pysyä omana itsenään.

  
Kertomuksen kulma osuu ulkonäköön perustuvaan kiusaamiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Noitatytön tarinassa on huumoria ja taikaa, jonka Mari Luoman hauska kuvitus herättää herkullisesti henkiin. Teksti kutittelee aivonystyröitä, kieli on värikästä ja kirja sopii niin ääneen luettavaksi kuin jo lukemaan oppineillekin.

  

49 sivua, Mäkelä 2021

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä

 
Stephenie Meyerin Houkutus -sarjaan kuuluvan lisäosan Bree Tannerin lyhyt elämä kansikuva tuo mieleen lauseen "Kuin tiimalasin hiekka ehtyy, on elämämmekin päivien viemää" ja se sisäistää hienosti kirjan pää teeman. Meyer totesi jossain, että jälkeenpäin hän olisi tahtonut kirjoittaa Epäilyksen eri tavalla, siksi tämä kirja syntyi.
 
Novelli kertoo nuoren vampyyriin, Breen, uudesta elämästä vain vähän ennen sen päättymistä taistelukentällä. Hän on syntynyt vain yhden asian vuoksi, koston. Hän on osa Victorian armeijaa, vampyyrin, jonka puolison Edward tappoi tämän yrittäessään vahingoittaa Bellaa. Nyt on Victorian tilaisuus tasoittaa tilit, tai niin hän ainakin luulee omassa synkässä mielessään. 

  

Bree Tannerin lyhyt elämä sisältää paitsi verenjanoa, se kertoo myös kuinka vampyyrimaailmassa osataan pelata kieroa peliä. Kirja paljastaa vastasyntyneiden janon ja selviytymistaistelun kyllästämän maailman, siinä on myös yllättävää ystävyyttä ja hellyyttä. Kiinnostavia hahmoja olivat Diego ja etenkin Fred, jonka kohtalo jää mietityttämään.
 
Kirja sopii vampyyri-saagan lukeneille, etenkin niille. jotka jo tietävät kuinka Epäilyksessä kävi. Kirjaa ei todellakaan jaksanut lukea yhteen pötköön, sillä asiat (mm. nuorten vampyyrien rähinät) alkavat nopeasti toistaa itseään ja välillä tuntuu kirjailijan pakottaneen novellinsa kirjan mittoihin. Vähemmällä toistolla ja sivuhenkilöihin syventymällä kirja voisi toimia itsenäisestikin, nyt se on vain laimea sivutuote. 

 

Arvosana:

 
Takakannesta.

”En enää välittänyt siitä, mitä kukakin ajatteli. Minun ei tarvinnut. Olin nyt jumala. Vahvempi, nopeampi, parempi. Kenelläkään muulla ei ollut merkitystä.” 

  

Hän on vastasyntynyt vampyyri. Hän on osa Victorian – Edwardin kostonhimoisen arkkivihollisen – armeijaa, jonka tehtävä on tuhota Cullenit ja Bella.

  

Bree Tannerin punaisten silmien kautta välittyy nuorten vampyyrien verenhimoinen maailma ja sen pimeät puolet. Breen elämää syventävä tarina kulkee uusien vaarojen ja salaisuuksien kautta Epäilys-romaanista tuttuun unohtumattomaan päätökseen.

  

Suomentanut: Pirjo Ruti, 218 sivua, WSOY 2010

 
Alkuperäinen nimi: The Short Second Life of Bree Tanner

  

Kirjasta muualla: Risingshadow, Savon Sanomat, Harakanvarpaita, Aamuvirkku yksisarvinen, Yhteishyvä, Lukunurkka