Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Kara McDowell: The Prince & the Apocalypse

"I kiss him again, certain that even if we had all

the time in the world, it would never be enough."

  

  

Helmet-lukuhaaste: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

  

Helmikuun lukuteemanani oli ystävyys ja rakkaus. Kara McDowellin The Prince & the Apocalypse on ihana, ahmittava, romanttinen roadtrip, joka alkaa kahdeksan päivää ennen kuin komeetta tulee ja tuhoaa kaiken elämän maapallolla.

  

"Can you believe it's a comet that's going to kill us?"

"I had my money on climate change." (s. 75)

  

Päähenkilö on Wren Wheeler, 18-vuotias amerikkalainen, joka on käymässä Lontoossa. Matkan viimeisenä aamuna hän törmää poikaan, joka paljastuu kruununprinssi Theoksi (19). Alkaa hämmentävä pakomatka Euroopan halki. Masennusta sairastava Theo ei halua olla perheensä kanssa ennen maailmaloppua, vaan tekee kaikkensa päästäkseen paikkaan, jossa on ollut onnellisimmillaan, Santorinilla. Hän lupaa, että Wren pääsisi kotiin Yhdysvaltoihin, jos hän lähtee prinssin "turvamieheksi", mutta matkan aikana molemmat huomaavat yllättäen kehittäneensä tunteita toisiaan kohtaan.

  

"All I know is that I never want to let go." (s. 217)

  

Tämä oli aivan ihana! Pikkuhiljaa kasvava ihastus, huumoria, odottamattomia tilanteita, pelastettu koira... ja kaikki vain muutaman päivän aikana ennen kuin maailmanloppu tulee.  Jatko-osa ilmestyy Heinäkuussa 2024, pakko lukea sekin! 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

An American teen stranded in London is forced to team up with the British crown prince if she wants to make it back home before the end of the world in this delightfully rompy high-stakes rom-com.

  

Wren Wheeler has flown five thousand miles across the ocean to discover she’s the worst kind of traveler: the kind who just wants to go home. Her senior-year trip to London was supposed to be life-changing, but by the last day, Wren’s perfectly-planned itinerary is in tatters. There's only one item left to check off: breakfast at The World’s End restaurant. The one thing she can still get right.

  

The restaurant is closed for renovations—of course—but there's a boy there, too. A very cute boy with a posh British accent who looks remarkably like the errant Prince Theo, on the run from the palace and his controlling mother. When Wren helps him escape a pack of tourists, the Prince scribbles down his number and offers her one favor in return. She doesn’t plan to take him up on it—until she gets to the airport and sees cancelled flights and chaos. A comet is approaching Earth, and the world is ending in eight days. Suddenly, that favor could be her only chance to get home to her family before the end of the world.

  

Wren strikes a bargain with the runaway prince: if she’ll be his bodyguard from London to his family’s compound in Santorini, he can charter her a private jet home in time to say goodbye. Traveling through Europe by boat, train, and accidentally stolen automobile, Wren finds herself drawn to the dryly sarcastic, surprisingly vulnerable Theo. But the Prince has his own agenda, one that could derail both their plans. When life as they know it will be over in days, is it possible to find a happy ending?

  
307 sivua, Wednesday Books 2023

Samankaltaista luettavaa:

- Mats Strandberg: Loppu

- Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

- Casey McQuiston: Pu­nais­ta, val­kois­ta ja ku­nin­kaan­si­nis­tä

- Isaac Marion: Warm Bodies

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

"Jonakin päivänä, jos selviytyisimme hengissä, kertoisimme tarinoita siitä, 

millaista Maassa oli muinoin ollut."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 4.4.2021.
 

Ei palavia rakennuksia eikä katkenneita siltoja, ei vääntynyttä metallia eikä kärventynyttä maanpintaa, ei perustuksiltaan irtoavia taloja. Kukaan ei ollut vahingoittunut. Kukaan ei ollut kuollut. Alkuvaiheessaan katastrofi oli melkein näkymätön. (s. 18)

    
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika kertoo elokuvamaisesti katastrofista sen tapahtumahetkellä. Kirjan tapahtumissa on paljon samaa kuin koronapandemiassa, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä ihmisten rynnätessä hamstraamaan varmuusvarastoja, taisteluväsymystä jatkuvan varuillaolon takia, koulusta puuttuvia oppilaita, outo sairaus. “Todelliset katastrofit ovat aina erilaisia - mahdottomia kuvitella, yllättäviä, tuntemattomia.”
   

Ennen pitkää ruokakaupat olivat tyhjillään, hyllyt paljaina kuin kalutut kananluut. (s. 10)

    
Tarinan päähenkilö on 23-vuotias Julia, mutta tapahtumat sijoittuvat aikaan, kun hän oli vasta kaksitoista, eikä hänen nykyhetkestään saada tietää paljoa. Maapallon pyörimisliike alkaa yhtäkkiä hidastua ja vuorokausi pitenee aluksi vain vähän, mutta vääjäämättä päivä päivältä lisää. Kertojalla on tapana viitata usein myöhemmin tuleviin tapahtumiin esimerkiksi toteamalla, kuinka vähän he osasivat katastrofin alussa kuvitella millaiseksi elämä muodostuisi, kun kaikki menee pieleen. Ennakoinnit paljastavat, että pahempaa on tulossa. Selitystä hidastumiselle ei kuitenkaan tarjota.
   

Minun mielestäni tämä planeetta on ollut jo kauan poissa tasapainosta, ja koko tämä juttu on sen keino korjata virheet. (s. 89)

    
Kirjassa spekuloidaan, mitä hidastumiseksi kutsuttu ilmiö aiheuttaa luonnolle ja ihmisille, mutta erityisesti keskiössä on Julian perhe. Ulkoisen kriisin lisäksi ilmenee myös perheen sisäisiä ongelmia. Isä käy työpaikan sijaan salaa naapurissa asuvan pianonsoiton opettajan luona. Äiti sairastuu painovoimatautiin, täyttää kaapit säilykkeitä ja kynttilöitä. Isoisä muistelee nuoruuttaan ja yrittää pelastaa poikansa perheen salaisella suunnitelmallaan. Julia on ihastunut poikaan, joka lähtee samalta bussipysäkiltä kouluun, mutta ei uskalla tutustua tähän - ei ainakaan ennen kuin hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta muuttuu.
     

Murhien ja muiden väkivaltarikosten määrä lisääntyi jyrkästi hidastumisen alkua seuranneina päivinä ja viikkoina. Ilmassa oli jotakin. Näytti siltä kuin hidastuminen olisi hidastanut myös arvostelukykyämme, poistanut estoja. (s. 50)

     
Haastavat ajat saavat Julian elämään täysillä. Kun kasvit ja eläimet kärsivät muuttuneen vuorokausirytmin takia, hän kukoistaa. Hänen parhaan ystävänsä perhe muuttaa muiden mormonien tavoin odottamaan maailmanloppua ja Jeesuksen toista tulemista, jota ei kuitenkaan ala kuulua. Kouluun palattuaan Hanna ei enää halua olla Julian kanssa. Juliasta tulee hylkiö, joka viettää ruokavälitunnit kirjastossa, joka koulun sattuessa pimeään aikaan on kuin akvaario, jonka valo paljastaa kaikki oudot kalat. Onneksi rullalautapoika vie Julian mukanaan seikkailuihin.
   

Niin monta outoa ilmiötä kuin sinä vuonna koimmekin, ehkä mikään ei yllättänyt minua enemmän kuin kuulla tuo pieni kysymys Seth Moranon suusta: "Tuletko mukaan?" (s. 216)

   
Kirjan nimi viittaa paitsi niihin muutoksiin, joita Maan pyörimisen hidastuminen, painovoiman lisääntyminen ja aurinkomyrskyt aiheuttavat, myös niihin muutoksiin joita teini-iän kynnyksellä oleva Julia kokee. Hän ostaa ensimmäiset rintaliivit, alkaa ajella säärikarvojaan ja saa ensisuudelmansa. Yhden kesän ajan kaikki on täydellistä, vaikka samaan aikaan kaikki tuhoutuu.
   

Välillemme oli äkkiä syntynyt yhdysside, sellainen joka on mahdollinen vain nuorille tai vaaran uhkaamille. (s. 250)

    
Ihmeiden aika vertautuu kevyesti mm. Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin ja Mats Strandbergin Loppuun. Kirjan kansikuva on hieman harhaanjohtava suurine kukkineen, sillä niitä ei löydy teoksesta. Teoksen kieli on hyvin kaunista, vaikuttavin lause on sen viimeinen, me olimme täällä. 

  

Seth ja minä pohdimme monesti pitkään, miltä maaima näyttäisi ihmisten kadottua. Kuulimme että kaikki muovi kestäisi pitempään kuin mikään muu, joten kuvittelimme katuni taloja hajonneina lukuun ottamatta PVC-putkia ja Legoja, Tupperware-kulhoja ja rantasankoja, tietokonesiruja ja kännyköitä ja partahöyliä. Kaikenlaisten pullojen röykkiöt kohoaisivat kaiken muun yli, niiden etiketit haalistuisivat vuyosikymmenien mittaan ja muovi halkeilisi räikeän, elottoman auringon alla. (s. 288)

  

Arvosana:

     

Takakannesta: 

Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.
 
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa
 
Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.
 
Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.

  

Suomentanut: Pirkko Biström, 299 sivua, Bazar 2020

    
Alkuperäinen nimi: The Age of Miracles (2012)

     
Teoksesta muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjarouvan elämää, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkösähkökäyrä. Hemulin kirjahylly, Annelin lukuvinkit, Kirjanvuoksi

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 12 | Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

"Oi maa, planeetta onneton, vihitty kuolemaan."

     

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12, Helmet 2021: 1. kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa 

    

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on saavuttanut jo 12. kierroksensa, vetäjänään tällä kertaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta ei ole ensimmäinen Robert C. O'Brienilta lukemani kirja. Pari vuotta sitten luin hänen lastenkirjansa Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat lukupiirissä. Pidin tästä dystopiasta (muutamine kliseineenkin) enemmän kuin tuosta toisesta suomennetusta teoksesta. Molemmille teoksille on kuitenkin yhteistä, etteivät ne aliarvioi lukijaansa. 

  

Näiden lisäksi kirjailijan tuotantoon kuuluu kaksi suomentamatonta teosta The Silver Crown (1968) ja A Report from Group 17 (1972). O'Brienin oikea nimi oli Robert Leslie Carroll Conly ja hän kuoli kaksi vuotta ennen kuin Z for Zachariah julkaistiin. Hänen vaimonsa Sally ja tyttärensä Jane viimeistelivät kirjan, joka sai vuonna 1976 Edgar-palkinnon parhaana nuortenkirjana, vaikka O'Brien oli tarkoittanut kirjan aikuisille. Seuraava lainaus selittää kirjan nimen: 

  

Opin aakkosetkin kuvakirjasta, jonka nimi oli "Raamattu-aapinen". -- Viimeisellä sivulla oli "Z niin kuin Zakarias", ja koska tiesin että Aatami oli maailman ensimmäinen ihminen, kuvittelin pitkän aikaa että Zakarias on viimeinen. (s. 65)

  

Olen nähnyt Z for Zachariah-leffan (2015), joten tarinan alkuasetelma oli tuttu. Onneksi filmatisoinnin näkemisestä on aikaa ja olin pitkälti unohtanut sen, muistin ainoastaan, että tuntematon mies tulee laaksoon ja ui saastuneessa joessa. Tämä tapahtuu kirjassa hyvin alussa. Tarina pääsi siis yllättämään, etenkin lopun käänteissä. Nyt kiinnostaisi katsoa filmatisointi uudelleen, vaikka IMDb:ssä antamani arvosanan perusteella en ollut adaptaatiosta kovinkaan paljoa pitänyt. 

  

Viikon kestäneen ydinsodan jälkeen harmaassa, pölyisessä maailmassa on jäljellä yksi vihreä laakso. Siellä asuu 15-vuotias Ann, joka hoitaa kanojaan ja lehmiään ja viljelee maata. Hänen koko perheensä ja naapurinsa kuolivat yrittäessään etsiä vastauksia puhelinten hiljenemiseen laakson ulkopuolelta. Vuoden kuluttua kaikki radiotkin ovat hiljentyneet ja Ann jää kokonaan yksin. Kunnes eräänä päivänä hän näkee vieraan, joka on tullut kuolleesta maailmasta.

  

Joku on tulossa -- savu näkyy. Olen nähnyt sitä jo kolmena päivänä -- joka kerran lähempänä. (s. 5)

  

Ann kirjoittaa päiväkirjaa, jotta pysyisi edes suurin piirtein kartalla siitä, mikä päivä tai edes kuukausi on. Muutoinhan päivillä ei olisi merkitystä, mutta on tiedettävä, milloin on kylvettävä vilja ja kasvimaa uutta satokautta varten. Toisaalta Ann haluaisi myös tietää, milloin on 15. heinäkuuta, koska tuolloin hän täyttää kuusitoista. Hän rakastaa kirjoja, ja harmittelee, ettei voi koskaan saada niitä lisää. "Olin antanut mielikuvitukseni lentää -- niin pitkälle että tänne oli -- syntynyt kokonainen kotikirjasto." 

  

Ann toimii suurimman osan aikaa kirjasta ikäistään kypsemmin. Hän suree, ettei hänestä koskaan tule mitään: hän ei koskaan muuta pois kotoaan, opiskele opettajaksi tai mene treffeille kenenkään kanssa.  Hän ei koskaan voi toteuttaa unelmaansa, että käyttäisi koko ensimäisen vuoden palkkansa kirjoihin. Mutta eräässä asiassa hän on varsin lapsenomainen, kuten ikäiselleen sopiikin: hän haaveilee laaksoon tulevasta muukalaisesta ja siitä, kuinka tekisi tämän kanssa lapsia. Kun Tohtori L sitten saapuu, Ann on jo suunnittelemassa heidän häitään. 

  

Olen ollut täällä yksin melkein vuoden. Toivonut ja rukoillut, että joku tulisi -- Minä uneksin että se olisi mies, niin että joskus tulevaisuudessa -- laaksossa olisi lapsia. (s. 33)

  

Tämä kirja menee kategoriaan äärimmäiset maailmanloput: eloonjääneistä on todella vähän, heidän on lähes mahdotonta etsiä toisia selviytyjiä tai ottaa heihin yhteyttä, paitsi ihmiset, myös suurin osa eläimistä ja kasveistakin on kuollut ja liki kaikki puhdas maaperä ja elämisen kannalta tärkeä on sijoittunut yhteen laaksoon, sillä lukijalle ei anneta varmutta, että mitään muuta olisi enää olemassa. Tästä huolimatta tarinassa ei ole esimerkiksi Cormac McCarthyn Tiestä tuttua melankoliaa, vaan taustalla on koko ajan toivoa tai ainakin suunnitelmallisuutta tulevaisuuden suhteen.

  

Kirjan lukeminen näin toisena koronakeväänä oli yhtä aikaa ahdistavaa kuin myös terapeuttista ja toivoa valavaa: jos teoksen maailma on näin tuhoutunut, mutta nuori tyttö herää jokaisena aamuna tekemään töitään (vaikka vain estääkseen itseään ajattelemasta kaikkea sitä, mikä hänen elämästään puuttuu ja kuinka synkkä hänen tulevaisuutensa voi olla), kyllä mekin pärjäämme koronan aiheuttamien paineiden ja surullisten tapahtumien kanssa. Viime aikaisten tapahtumien valossa etenkin tässä kohdassa oli jotakin ravisuttelevaa: "Muistan -- isäni usein sanoneen, että suurilla tapahtumilla on monesti vaatimattomat puitteet. Ne tulevat kuin varkain ja ovat jo ohi ennen kuin ne tajuaakaan."

   

Oma pelkoni näytti väistyvän ja minä tunsin itseni rauhalliseksi - melkein kuin olisin ollut vanhempi meistä kahdesta. Tullut vahvemmaksi sitä mukaa kun hän heikkeni. Luulen että juuri siksi lääkärit ja sairaanhoitajat jaksavat tehdä työnsä hirvittävien epidemioiden aikana. (s. 85-86)

  

Kirjan suurin miinus oli sen sisältämien käännös- ja kirjoitusvirheiden runsas määrä. Esimerkiksi kirjan alussa Ann ilmoittaa syntymäpäiväkseen 15. heinäkuuta, mutta myöhemmin hän pohtii, kuinka "ensi vuoden kesäkuussa täyttäisin seitsemäntoista". Tässä on varmasti tapahtunut jokin ajatusvirhe june/july akselilla ilmeisesti kääntäjän osalta, sillä nopean googlaamisen perusteella june 15 on oikein. Myös teitittelyssä on hieman kömpelyyttä: "- Olette jo paljon parempi." kuulostaisi ainakin omaan korvaani mielekkäämmältä muodossa: "- Voitte jo paljon paremmin." Tässä voi toki olla kyseessä jokin käännösajankohdan käytäntökin.

  

Ruokatarvikkeiden säilyvyys on yksi isoimpia osia selviytyjän maailmassa ja tässä kirjassa se tuntui harvinaisen uskotavalta. Ann kyllä harmittelee, ettei hänen äitinsä tee ollut enää aivan tuoretta, mutta se ei sentään eltaantunut vuodessa niin kuin Jean Heglandin teoksessa Suojaan metsän siimekseen. Teelaadusta riippuen se tavara nimittäin pysyy hyvänä jopa vuosikymmeniä. Tätä kirjaa toivoisi luettavan enemmänkin. Teoksen loppupuoleen voi tosin antaa varoituksen, että Annin oman kehon koskemattomuutta loukataan ja tämä voi olla joillekin lukijoille triggeröivää. 

    

Nyt kun traktori oli kunnossa, saatoi katsoa silmästä silmään tosiasiaa, jonka aikaisemmin olin yrittänyt karkottaa mielestäni liian masentavana: kauppa oli pelkkä harhakuva. 

Se näytti varsinkin aluksi sisältävän loputtoman varastot lähes kaikkea mitä tarvitsin. Mutta tosiasiassa tiesin, ettei niin ollut. Säkeittäin vehnäjauhoja, muita jauhoja, maissia, sokeria, suolaa ja laatikoittain ruokasäilykkeitä. Mutta suurin osa tuosta kaikesta ei säilyisi ikuisesti sokeria ja suolaa ehkä lukuunottamatta, vaikka en käyttäisikään itse niitä loppuun. Ne olivat jo vuoden vanhoja; laskin että viidessä vuodessa suurin opsa olisi pilalla (vaikka jotkut säilyketölkit ehkä voisivat pysyä hyvinä kauemmin, en ole siitä varma). (s. 81-82)

  

    

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

   

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

     

Arvosana:

     

Takakannesta:

Jännityskuvitelma suuren atomihävityksen jälkeisestä maailmasta. 16-vuotias eloonjäänyt Ann Burden elää yksinään turvapaikassaan. Tänne saapuu omituisesti käyttäytyvä tohtori Loomis. Voiko Ann luottaa tähän merkilliseen mieheen?

  

Suomentanut: Pirkko Lokka, 208 sivua, WSOY 1978 (2. painos)

  

Alkuperäinen nimi: Z for Zachariah (1975)

     

Teos on luettu myös täällä: Taikalyhty

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Cormac McCarthy: Tie, Brian K. Vaughan: Y: The Last Man

Mats Strandberg: Loppu

"Syyskuun 16. päivä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa 

Foxworth komeetta puhkaisee Maan ilmakehän."

   

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Pohjoismainen kirjailija

   

Mats Strandbergin teokset ovat kiinnittäneet huomioni aikaisemminkin, vaikken ole niihin ennen Loppua tutustunutkaan. Ristely on ollut pitkään lukulistalla (se sopisi hyvin vaikkapa Halloween-lukuhaasteeseen!) ja yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa kirjoittaman Engelsfors-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa löytyvät omasta hyllystä, kiitos Helsingin kirjamessujen alelaarien (hyviä ehdokkaita ensi vuoden hyllynlämmittäjä-haasteeseen). 

  

Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. (s. 418)

  

Parasta tässä lukukokemuksessa oli Strandbergin käyttämä kieli, viittaus Muumipeikko ja pystötähteen sekä ne useat kohdat, joissa hahmot keskustelevat ilmastonmuutoksesta ja ihmisyydestä. Loppua verrataan takakannessa Skamiin, mikä on hieman harhaanjohtavaa, ainoat yhtäläisyydet kun ovat skandinaavisuus ja se, että käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa ystävyys, bileet, uskonto, sydänsurut, homoseksuaalisuus, seksi sekä päihteet. Noin ympäripyöreät ja arkipäiväiset asiat tuskin riittävät ihan yhtäläisyysmerkin vetämiseen. 

  

Kuka haluaisi synnyttää tähän maailmaan lapsen? Ja kuka haluaisi odottaa lasta, joka ei ehdi syntyä? (s. 80)

  

Loppu on lopullisin maailmanloppua kuvaava teos, jonka olen lukenut. Siitä huolimatta se ei ole niin ahdistava, melankolinen tai surullinen kuin moni muu, kuten vaikkapa Cormac McCarthyn Tie tai Maarit Verrosen Hiljaiset joet. Maata kohti on tulossa kaiken elämän tuhoava komeetta (Extinction Level Event), jolle on annettu nimeksi Foxworth. Komeetan radan huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa vasta kolme kuukautta ennakkoon, joten mitään ei ole tehtävissä pelastumiseksi. Ei ammuta yhdinohjuksia tai lähetetä avaruusarkkia, jonne osa ihmisistä voitaisiin pelastaa. 

  

Planeettamme voi paremmin kuin aikoihin. Emme lähettele enää ruokaa ja tavaroita ja raaka-aineita pitkin poikin maapalloa. Tehtaat, jotka ennen nielivät sähköä ja sylkivät ulos saasteita, ihan kuin sadat tuhannet kakkaavat jättiläiset Lucindan sadussa, on nyt suljettu. Olemme lopettaneet lentämisen ja ajamme harvoin autolla, käytämme sähköä vain murto-osan siitä, mitä ennen. 

Olisimme ehkä pystyneet pelastamaan ympäristön, jos olisimme eläneet tällä tavalla jo aiemmin. 

Muutokseen vadittiin siis komeetta. (s. 111)

  

Teoksen tapahtumia seurataan Simonin ja Lucindan näkökulmista. Simon on minäkertoja, Lucindan osuudet päiväkirjamaisia vuodatuksia TellUs-sovellukseen. TellUsiin ladatut tekstit tallennetaan sateliittiin, jonka muistiin pakataan mahdollisimman paljon tietoa ihmisten historiasta, tieteestä ja kulttuureista. Tarina pyörii suurelta osin kolmannen hahmon, Tildan ympärillä. Tilda on paitsi Lucindan entinen paras ystävä sekä uintijoukkuetoveri, hän on myös Simonin tyttöystävä. Kun Tilda yllättäen kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, Simon ja Lucinda alkavat selvittää tapahtumia yhdessä.

  

Isä kutsuttiin ylimääräiseen työvuoroon. Sairaalassa pelätään, että kun torille kerääntyy tuhnansia ihmisiä, joilla on tarve purkaa sisällään vellovaa pelkoa ja ahdistusta ja vihaa, lopputulos on silkkaa Hieronymus Boschia. (s. 47)

  

Vaikka Simonin ja Lucindan "Lasse-Maijan etsivätoimiston leikkiminen" viekin suuren osan kirjasta, rivien väleissä pääsee myös näkemään maailmanlopun vaikutuksia. Huolimatta väistämättömästä tuhosta, ihmiset ovat harvinaisen rauhallisia odottaessaan kuolemaa. Toki löytyy komeettaskeptikkoja, itsemurhakultteja ja tyyppejä, joiden mielestä komeetta on rangaistus aborteista ja homoista kuin myös alkoholimyrkytyksiä, ilkivaltaa, murhia, raiskauksia ja tappeluita, mutta suurin osa ihmisistä on jollain tapaa hyväksynyt lähestyvän kuolemansa ja selviytyy päivästä toiseen, käy jopa töissä kuten ennenkin. Kadut ovat vain poikkeuksellisen tyhjiä ja näyttävät zombileffan lavasteilta.

  

Olisitpa nähnyt, miten taitavia olimme esimerkiksi sulkemaan silmämme ilmastonmuutokselta. Maapallo on syöksynyt kohti täytuhoa jo pitkän aikaa. (s. 20)

  

Simonilla on kaksi äitiä (dominicalainen Judette ja Stina, joka on pappi), Lucindalla ei yhtään. Hänen äitinsä on kuollut samaan syöpään, johon hän itsekin on sairastunut - Lucidan sanoin hänelle sattui tyhjä arpa geenilotossa. Syöpä ei kuitenkaan ehdi tappaa häntä ennen komeettaa, niinpä hän on lopettanut lääkityksen. Pidin Lucindasta paljon enemmän kuin Simonista. Joskin Simonillakin on hetkensä, kuten sanoessaan seuraavaa ilmastokriisistä: "Välillä mä ajattelen, että aikuiset jotenkin... pääsee nyt pälkähästä. nNiden ei ikinä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ne pani kaiken paskaksi." (s. 356)

  

Katsoin mainosjulisteita, jotka roikkuivat bussiasemalla ja hylättyjen kauppojen näyteikkunoissa. Niissä oli jotain makaaberia. Ne muistuttivat tulevaisuudesta, joka ei koskaan tule. Meille ei ole enää mitään hyötyä autokouluista, laihdutuslääkkeistä, kestotilauksista, ryppyvoiteista, eläkevakuutuksista. Ei tule joululomia eikä lomamatkoja. Julisteiden elokuvia ei koskaan tulla näyttämään elokuvateattereissa. (s. 268)

  

Odotin koko ajan mullistavaa loppua, että komeetta meneekin ohi tai että se paljastuu vaikkapa avaruusalukseksi, niin kuin eräässä tv-sarjassa, joka lopetettiin ärsyttävästi kesken, mutta ei, kaikki vaan loppuu. Mikä toisaalta on aika raikaskin tapa päättää kirja. Lukiessa tosin tuntui, ettei maailman tuhoutuminen juurikaan herättänyt vahvoja tunteita kenessäkään keskeisessä hahmossa, joten ehkä osan teoksen salapoliisijuonesta olisi voinut leikata pois ja lisätä hahmon, joka olisi kipuillut asian kanssa enemmän. Teoksen vahva kristillinen paatoksellisuus ei ollut ollenkaan minun juttuni. Siitä huolimatta tämä on oikein kelvonninen kirja niin nuorille kuin aikuisillekin.

  

Katselen maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Ne ovat merkki syksystä, joka ei koskaan tule. (s. 349)

  

Huvittavasti viimeaikaiset lukemani kirjat ovat ketjuttuneet tavalla tai toisella. Luin perätysten useamman ruotsalaisen teoksen (tämän lisäksi Henrik Fexeuksen Ontot ja Herman Geijerin Kriisit, katastrofit ja maailmanloput) ja niiden teemoissakin oli samoja piirteitä. Muutama teos Lopun jälkeen luin Helena Wariksen Konetrilogian päätösosan Jäänvartija, jossa, kuten Lopussakin, mainitaan Huippuvuorilla oleva Tuomiopäivän holvi, siemenpankki. Aina hauskaa havaita näitä pieniä yhtäläisyyksiä kirjoissa, joita on lukenut lyhyellä ajanjaksolla. 

  

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

  

 

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Suloisen katkera maailmanlopun saaga teinisarja Skamin hengessä

Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä?

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat.

  

Suomentanut: Sirje Niitepõld, 444 sivua, Like 2019
  
Alkuperäinen nimi: Slutet (2018)

  

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat, Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti