Lukupiirissä | Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

"Yö on oma aavemainen maailmansa, lumikinokset kohoavat kimmeltävinä tavoitellen kuuta. Alastomat puut hohtavat hopeisina. Hengitykseni huuruaa pieninä pilvinä."

    

      

Arvostelukappale

Lukupiirin marraskuun kirja

  

Charlotte McConaghyn kauniskantinen Täällä oli susia kätkee sisäänsä todella vahvan ekofeministisen sanoman, siitä kuinka sekä luonto että nainen ovat miehen vallalle alisteisia. Tämä välittyy kirjasta hyvin voimakkaasti naisiin kohdistuvana väkivaltana, luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen ja metsien merkittävyyden vähättelynä sekä avoimena, kaiken nielevänä susivihana.

  

Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo. (s. 279)

  

Päähenkilö, Inti Flynn, haluaa palauttaa sudet takaisin Skotlantiin, josta ne systemaattisen metsästyksen jälkeen on tapettu sukupuuttoon. Sudet auttavat maata villiintymään, nimittäin pitämällä kasvinsyöjien kannat hallinnassa metsät pääsevät elpymään ja kasvamaan. Tätä eivät kuitenkaan useimmat ihmiset ymmärrä, sillä susiviha sumentaa heidän kykynsä ymmärtää tieteellisiä selityksiä.

  

Pian meitä ympäröivät puut. Sammal peittää maata limenvihreänä mattona. Täällä kasvaa saniaisia, jotka ulottuvat minua olkapäähän. Koskettelen karkeita puunrunkoja ja sileitä oksia, juoksutan sormiani pehmeiden lehtien läpi ja pistävien neulasten yli -- jokaisen lehden päässä killuu kimmeltävä pisara. (s. 242)

  

Inti on aivan upea hahmo, sillä hänellä on peilikosketussynestesia, eli hän tuntee vaikkapa sen, jos joku koskettaa kädellään omaa poskeaan niin kuin häntä itseään kosketettaisiin poskeen. Intillä on myös kaksossisko Aggie, joka ajoittain lakkaa puhumasta, mutta käyttää erilaisia kaksosten jo lapsena kehittämiä viittomia. Tosin välillä hän sulkeutuu kokonaan omaan sisäiseen maailmaansa. Siskot kokivat parisuhdeväkivaltaa, joka rikkoi Aggien mielen ja ruumiin. Takaumissa päästään kurkistamaan heidän lapsuuteensa ja aiempiin vaiheisiinsa.

  

Runkojen lomassa kävellessäni koskettelen lohkeilevaa kaarnaa, hivelen pisteleviä neulasia sormenpäillä. Sanon niille mielessäni, että toivon ihmisten jättävän ne rauhaan, mutta tiedän, että se on turha toivo. (s. 101)

  

Skotlannin luonnon kuvaus on juurevaa, lehtevää ja täynnä erilaisia aistimuksia, tuoksuja, tekstuureja ja pakkasen puraisuja. Se herää sivuilta henkiin ja lukiessaan aivan kuulee korvissaan susien ulvonnan, metsien huminan ja lumen narahduksen saappaan alla. Onneksi luontoa ja susien elämää kuvataan paljon vastapainona useiden naisten kokemalle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle, sillä en mielelläni lue kurjuuskirjallisuudesta. Onneksi kamaluuksia ei kuitenkaan kuvata mässäillen.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Villisydäminen romaani täynnä luonnon lumoa.
  
Täällä oli susia on pakahduttavan kaunis romaani Viimeisen muuttolinnun tekijältä, "poikkeuksellinen teos, joka vangitsee sielun ja särkee sydämen vain korjatakseen sen uudelleen." (Newsweek)
  
Inti Flynn saapuu Skotlannin ylämaille kaksossiskonsa Aggien kanssa. Inti johtaa biologitiimiä, jonka tehtävänä on vapauttaa susilauma takaisin luontoon. Varautunut Inti alkaa laskea suojauksiaan huomatessaan, että sudet sopeutuvat: sekä luonnolla että hänellä itsellään on mahdollisuus parantua menneisyyden haavoista. Mutta sitten lähistöltä löytyy maanviljelijä kuolleena, ja syyttävät sormet osoittavat Intin rakkaita susia.
  
Charlotte McConaghy asuu Australian Sydneyssä. Hän on opiskellut elokuvakäsikirjoittamista ja kirjoittanut muun muassa useita nuortenkirjoja. Viimeinen muuttolintu (WSOY 2021) oli hänen ensimmäinen romaaninsa aikuisille. McConaghy rakastaa luontoa ja vahvojen naisten tarinoita.

    

Suomentanut: Saara Pääkkönen, 358 sivua, WSOY 2022
  
Alkuperäinen nimi: Once There Were Wolves (2021)

    

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Villasukka kirjahyllyssä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut, Me olemme susia
• Celia Owen: Suon villi laulu
• Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Dekkariviikko | Lapset ratkovat ongelmia niin Maassa kuin Kuussakin

"Oliko pölypallero herännyt eloon? Oliko sille kasvanut jalat ja tietoisuus?

    

– Oletko sinä Pölykoira? T-bot huusi piilostaan.

  

– Qwark! otus haukahti."

  

  

Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin kynäilemä Pet Agents -sarja on ollut todella kiehtova sekoitus scifiä ja söpöjä eläimiä (etenkin Peliin kätketyt oli huima), mutta tällä kertaa ei kolahtanut. Olisin halunnut pitää enemmän, mutta ei. Tässä oli kaiken lisäksi useita kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi alkaen siitä, että kirjan nimi on typotettu selkämykseen "Tehtäva Kuussa".

  

– Uskotteko, että on muita planeettoja, joilla on elämää? X kysyy.

--

– Minä en usko avaruusolioihin, sanoi Kati-e

--

– Sinäkin olet avaruusolio, Timi sanoi Kati-elle vakuuttavalla äänellä. – Tiedekeskuksessa sanottiin, että kaikki aineet, joita ihmisissä on, ovat syntyneet tähtien ytimissä. Olet tähtien lapsi. (s. 44-45)

  

Sarjan kahdeksannessa osassa ollaan tosiaan Kuussa ja voisi kuvitella, että tarjolla olisi vielä enemmän scifiherkkuja kuin aikaisemmin ja noh, olihan niitä. Samaan aikaan tämä vaan oli kaikkein epäuskottavin teos tähän mennessä. Kyllä, minä olen se ihminen, joka olettaa ja vaatii lastenkirjoiltakin loogisuutta - samaan aikaan, kun hyväksyy, että kuusivuotias voi koodata robotin, joka puhuu eläinten kielillä. Lukijaa ei kuitenkaan tule iän perusteella aliarvioida. Seuraa juonipaljastuksia, jotka kannattaa lukea harkiten eteenpäin.

  

En usko hetkeäkään, että jos jollakin on olemassa androidin rakentamiseen tarvittava teknologia, Nasaa vastaava Nao tuskin käyttäisi laatikkomaisia robotteja, joilla on monotoninen ääni. Siis hyvänen aika, Kati-en rakentaman Ti-bot on niin paljon edistyneempi! Yksi uusista hahmoista on pahasti allerginen ja jäin miettimään, eikö tuota vaivaa (joka on itselleni harmillisen tuttu) ole vieläkään ratkaistu. Kun tällä hetkellä on jo tutkimuksia esim. kissa-allergian vastaisesta rokotteesta.

  

Ja jos avaruustukikohdan vieressä olisi vuosikymmeniä ollut ulkoavaruudesta kotoisin oleva avaruusvalas ja sen telepaattinen matkustaja, miten kummassa se olisi voinut säilyä piilossa. Ja miksi vasta kuu-turismi oli vaarantava tekijä, ei pysyvä kaupunki kivenheiton päässä? Ja miksi kummassa Nao pyytäisi apua joukolta lapsia, kun heillä on käytössään planeetan terävimmät tyypit?

  

– Esittelen vielä robottimekaanikkomme Selene Lyyran. Hän on kyborgi. 

Kuvaan tuli nainen, joka heilautti konekättään. 

– Tiedättekö mikä on kyborgi? Selene kysyi. 

– Ihminen, johon on yhdistetty teknologiaa, Timi tiesi. 

– Aivan oikein, Selene sanoi. – Minulla on robottikäsi. Tavallaan myös ihmiset, joilla on vaikkapa kuulokoje tai sydämentahdistin, ovat kyborgeja. (s. 30-33)

  

Teoksen nykyaikaamme edistyneemmässä maailmassa tuskin kutsuttaisiin mekaanisen proteesin käyttäjää kyborgiksi (viittaus kuulolaitteen tai sydämen tahdistimen käyttäjiin on myös liian antiikkinen). Tuollainen proteesi olisi joko täysin arkipäiväinen tai tilalle olisi tyyliin kasvatettu petrimaljassa uusi käsivarsi. Kyborgi tuntuukin vain inhottavalta slurrilta.

  

Toinen slurri on sanan "hullu" runsas viljely, esim. lemmikit ovat tulleen "kuuhulluiksi". Kati-e käyttäytyy epäloogisesti hahmollensa, sillä hänestä on tullut someriippuvainen perustettuaan lemmikkiaiheisen tubekanavan (mikä tuntuu askeleelta taaksepäin vrt. nykyhetken levysoitin intoilu). Miksi läppärikin näyttää samalta kuin nykyään, eikä esimerkiksi hologrammiprojektiolta (teknologia kun on teoksen maailmassa olemassa).

  

En voinut kuin painaa kämmenen otsaani kirjan lopussa olevaan vinksahtaneen androidin masinoimaan robotit vs. lemmikit taisteluun. Olisi edes menty samanlaisella meiningillä kuin Wall-essa huoltoa kaipaavien robottien karatessa riehumaan, mutta ei. Tämä ei ollut viihdyttävä ratkaisu. Ja niin hyvä alku kuin tällä olikin Earth hourissa, en ollut uskoa, että lopussa päädyttiin tällaiseen kakofoniaan.

  

Tässä tuntui olevan paljon viittauksia suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi identtisten lentäjäsiskojen sukunimi on Wright (lentäjäveljekset Wright), Kuun ainoan kaupungin nimi on Artemis (Andy Weirillä on  teos, joka sijoittuu niin ikään kuukaupunki Artemikseen) ja avaruusvalas näyttää lähtiessään aivan Final Spacen Mooncakelta. Mutta pakko antaa plussaa karhukaisista! Odotin koko ajan, että ratkaisu Kuun lemmikkiongelmiin olisi liittynyt jotenkin mycelial networkiin (tai vastaavaan), niin kuin Star Trekissä, mutta olikin paljon tylsempi. Jospa seuraava osa olisi tasollaampi.

  

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmanneet lapsiagentit matkalla avaruudessa!

  

Pet Agents -sarjan kahdeksannessa osassa lemmikkiagentit kutsutaan Kuuhun selvittämään kimuranttia avaruusmysteeriä.

  

Kun kuuaseman eläimet alkavat käyttäytyä kovin oudosti, Lemmikkiagentit saavat jännittävän tehtävän. Mutta selviääkö arvoitus koskaan, kun Kati-e ratkoo Kuustakin käsin vain maapallon lemmikkiongelmia huippusuositulla YouTube-kanavallaan? Ja voiko Ti-bot olla oikeassa… Onko syyllinen sittenkin avaruusolento?  

  

176 sivua, Tammi 2023

 

 Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla
• Lumen saartamat
• Eläinten kaupunki
• Tehtävä Kuussa
• Viidakon valtiaat (tulossa joulukuussa 2023)

  

*****

  

"– Meidän kaikkien valinnoista riippuu, millainen maailma on tulevaisuudessa."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

  

Operaatio IlmastoAreena päätyi lukulistalleni tavattuani kirjailija Päivi Tuulikki Koskelan Oulun kirjallisuuden talon kirjagrammaajaillassa tammikuussa. Suhtauduin kirjaan aluksi varauksella, sillä sen Goodreads-keskiarvo oli vain 2,5 tähteä, enkä löytänyt teoksesta ainoatakaan arvostelua netistä. En ymmärrä, miksi tästä ei puhuta enempää, sillä teoksessa on kiinnostava teema, hyvät hahmot ja upeaa kieltä. 

  

Niilolla oli ollut mummulassa selittelemistä, kun hän oli ilmestynyt yltä päältä mudassa ja naarmuilla. Mummu oli kuitenkin suhteutunut asiaan tyynesti. 

– Seikkaillessa joskus ryvettyy, mitäpä siitä. (s. 60)

  

Nea ja Niilo matkaavat junalla Helsingistä Ouluun. Heidän on tarkoitus viettää osa kesälomastaan Iissä asuvien mummon ja papan luona. Heidän ystävänsä Venla on päässyt myös mukaan ja kolmikko odottaa innoissaan, mitä kaikkea loman aikana ehtii tekemään.

  

Yhtäkkiä oli kuin he olisivat ajaneet satukirjaan. Tie kapeni. Vanhat puutalot valkoisiksi maalattuine ristikkoikkunoineen reunustivat tietä. Koivu huojui leppeästi tuulessa, sinisenä välkehtivä joki vilahteli talojen välissä, kukkaruukut ikkunalaudoilla pursuivat erivärisiä kukkia. (s. 7)

  

Aivan mainio teos siitä, kuinka lapset ja nuoret käyvät monikansallista jättifirmaa vastaan paljastaakseen heidän päästöhuijauksensa. Clean Energyllä ei olekaan ihan niin puhtaat paperit taskussa kuin se antaa olettaa. Tuulivoimaloiden sijaan sähköä tuotetaankin paljon törkyisemmillä menetelmillä, mutta toiminta on piilotettu nerokkaasti. Äärimmäisen ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos kaikenikäisille.

   

– Älytöntä, että jotkut tekee rahan takia tuollaista, vaikka ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa. (s. 111)

  

Menee hyvin esimerkiksi Geoetsivien ja Ryhmä Errorin lukijoille, joskaan alakoululaisista kaikkein nuorimmat eivät välttämättä saa teoksesta sen koko tehoa irti. Aikuislukijana viihdyin myös todella mainiosti, vaikka loppupuolta olisikin voinut hieman venyttää, nyt palaset loksahtelivat paikalleen ihan pikkuruisen liian helposti. Onnellinen loppu saa kuitenkin luottamaan nuorten sukupolven kykyyn muuttaa asioita tulevaisuudessa parempaan suuntaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Kesälomareissu saa odottamattoman käänteen, kun dronen avulla löydetään salaperäinen laitos keskeltä suota. Nea, Niilo ja Venla koettavat uusien ystäviensä kanssa paljastaa suuren luokan huijauksen koko maailmalle. Onnistuvatko he? Onko koko maapallo lopulta vaarassa?

  

Operaatio IlmastoAreena vie lukijansa jännittäviin seikkailuihin, joiden lomassa saadaan myös ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa.

  

Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin yksitoista lastenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Operaatio IlmastoAreena on Päivi Tuulikki Koskelan toinen ympäristöteemainen lasten seikkailukirja. Ensimmäinen, Seikkailu Itämeressä, julkaistiin 2021.

  

129 sivua, Atrain & Nord 2022

  

Kuvittanuut: Hanna Kenakkala

     
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Seikkailu Itämeressä
• Operaatio IlmastoAreena
• Varastettu metsä (ilmestyy heinäkuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet

"Koko maailma oli romahtanut, koska osa ihmisistä oli kieltäytynyt 

uskomasta, että jotain ylipäätään oli vialla."

  

  

Arvostelukappale. Arvostelin Silkkomaahan kadonneet myös Tähtivaeltajaan 2/2021

  

Ensimmäinen ajatus luettuani Joonas Riekkolan esikoisteoksen Silkkomaahan kadonneet oli: "Huh! Olipas tässä menoa ja meininkiä." Kyseessä on hengästyttävän nopeatempoinen teos, jossa on paitsi Mad Max rymistelyä, myös paljon ajatuksia herättävää maailmanrakennusta. Teoksessa ei ole unohdettu huumoriakaan. Nostan myös isosti hattua Ilveksen mummolle, joka toteaa: "Vuosin verta neljäkymmentä vuotta joka kuukausi. Siihen tottuu."

  

Maailman kuumeneminen oli ollut yhtä onnettomuuksien sarjaa. Kaupunkeja oli uponnut, ihmisiä kuollut ja luonto saastunut entistä pahemmin. (s. 10)

  

Ilves löytää erään kotikylänsä vanhuksista kuolleena metsästä. Pian tämän jälkeen hänen elämänsä muuttuu totaalisesti. Ilves on jo pitkään halunnut selvittää vanhempiensa katoamisen. Nämä lähtivät pohjoiseen suuren kuivuuden aikaan, mutta eivät koskaan tulleet takaisin. Niinpä heidän oletetaan kuolleen. Mutta oletus ei tuliluontoiselle Ilvekselle riitä.

  

Esiin astui lyhyt, sänkitukkainen nainen, joka heitti olalleen minua pidemmän kiväärin. Hän nosti suojalasit silmiltään. Silmienympärykset olivat ainoat puhtaat kohdat hänen kasvoillaan. (s. 78)

  

Tavattuaan Aino-nimisen muukalaisen, jolla on hopeiset hiukset ja sileä iho, Ilves lähtee muutaman mutkan jälkeen matkalle hänen ja lapsuudenystävänsä Västäräkin kanssa kohti vanhempiensa matkan määränpäätä. Aino on todella kiehtova jäänne menneisyydestä.

   

"Noin sata vuotta aiemmin kaltaiseni joutuivat taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Meidät tunnustettiin lopulta ihmisiksi lähes kaikkialla. Ainakin lakien puolesta. Käytäntö oli eri asia. Jotkut pitivät meitä liian vieraina ja jopa vaarallisina." (s. 60)

  

Retki Silkkomaan halki ei ole helppo ja sekä Ilves että Västäräkki saavat siitä kehoonsa pysyviä jälkiä muistoksi. Tosin jälkiä syntyisi kotonakin pysymällä. Kylän lähellä olevan joen vedessä kun on jotain pielessä ja ihmiset saavat sitä juotuaan valkoisia raitoja hiuksiin ja läiskiä ihoon.

  

Kolmantena päivänä löysimme merkkejä vanhasta asutuksesta. -- Luonto olo ottanut omansa takaisin ja haudannut kaiken kiinnostavan.

--

Kaupunki oli enää hädin tuskin tunnistettavissa muinaiseksi ihmisasumukseksi. Vuodet ja kasvit olivat repineet hajalle kaiken, mihin olivat koskeneet. (s. 71-77) 

  

Suosittelen kirjaa viides-kuudesluokkalaisesta eteenpäin ja tämä sopii mainiosti yläkoululaisillekin. Tässä on paljon puhetta ilmastonmuutoksesta ja luonnon saastumisesta. Ilves joutuu elämään maailmassa, joka muuttui edeltävien sukupolvien ahneuden ja välinpitämättömyyden takia. Viime aikojen tapahtumien vuoksi kirjakin on saanut aivan uudenlaisia sävyjä. (Olin muuten aivan oikein bongannut seuraavassa lainauksessa olevan silmäniskun Fallout-pelisarjan sloganiin.)

  

"Ei täällä ole sotia", Västäräkki sanoi. 

"Jossain varmasti on", Aino sanoi. "Ihmiset löytävät uusia syitä ja tapoja tappaa toisiaan. Sota muuttuu aina." (s. 80-81)

  

Riekkolan luoma tuhon jälkeinen maailma on rikas ja syvä, luontonimineen, hautajaismenoineen, erilaisine ihmisryhmineen ja tapoineen sekä mutatoituneine eläimineen (kahdentuvat tvoravat olivat ihastuttavan kammottavia ylimääräisine surkastuneine raajoineen, monine häntineen ja ylimääräisine silmineen). On ilo lukea näin täyteläisestä maailmasta, joka avautuu orgaanisesti tarinan myötä ilman infodumppaamista. Tästä tuli vähän mieleen Reijo Vahtokarin Joonas ja seikkailu Metsienmaassa, mutta sen lukemisesta on jo lähes puoli ihmisikää.

  

"Miksi ihmiset ovat niin tyhmiä?" (s. 179)

  

Ehdottomasti yksi vuoden 2021 parhaista kirjoista! En malta odottaa, mitä Riekkolalta tullaan julkaisemaan jatkossa - jatkoa tälle ei kuitenkaan ihan heti tulla saamaan, vaikka Ainon seikkailuista kertovia kirjoja olisi jo kirjoitettuna seuraavakin osa. Pakko pohtia kuinka paljon julkaisuajankohdan lisäksi myös valittu kansi vaikutti myynteihin, vaikka Karin Niemen kannet ovat yleensä olleet paljon tätä hienompia. Kannattaa muuten katsoa Riekkolan Luova ruho - YouTube-kanavaa, mistä löytyy kirja-arvosteluita, ja esimerkiksi tällä videolla hän kertoo millainen esikoiskirjailijan vuosi oli.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Nuorten tieteisseikkailu ympäristökatastrofin turmelemassa Suomessa

  

Vaaroja kuhiseva Silkkomaa vei Ilveksen vanhemmat. Hän haluaisi lähteä selvittämään näiden kohtaloa ystävänsä Västäräkin kanssa. Kun metsästä löytyy kuollut kyläläinen ja sitten muukalainen nimeltä Aino, Ilves huomaa tilaisuutensa tulleen. Ainoa ajetaan takaa ja hän on pakenemassa Silkkomaahan, joten Ilves lähtee mukaan, vaikka Ainolla onkin hopeiset hiukset ja salaperäisiä valoja ihon alla. Mutta mikä uhkaa nuoria eniten: takaa-ajajat, Silkkomaan hirviöt vai ehkä Aino itse?

  

202 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Lukujonossa, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Lastenkirjainstituutti

Lukupiirissä | Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

"Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. 

Metsästä tuli keijusia ja hyyhäärösiä ja hittolaisia. 

Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. 

Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina."

  

   

Lukupiirin toukokuun kirja

  

Luin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen jo helmikuussa, vaikka se oli lukupiirikirjana vasta toukokuussa. Varasin nimittäin kevään lukupiirin kirjat joulukuussa heti valintojen varmistuttua ja satuin saamaan teoksen helmikuussa, jolloin siihen oli Oulussa edelleen yli 200 varausta jälkeeni. Joku toinen olisi laittanut varauksen tauolle ja ajoittanut lukemisen lähemmäksi piirin virtuaalista kokoontumista, mutta en osannut odottaa jo 2019 ilmestyneen kirjan olevan edelleen noin suosittu. Kirjasta on myös otettu useita painoksia, mikä tietenkin on huimaa nykyaikana. 

- Oli kakarana aina nenä kiinni kirjassa. Senki pitäis olla huutomerkki muille, että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihminen luje niin palion. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. -- tieto kehkeyty sen päässä pimmeyen välineiksi. Kerranki ko muut lapset meni välitunnilla nurkkajaakkoa niin tämä yks luki jottain opusta keinussa ja talakkari tuli siihen ja kysy että mitä sinä lujet niin se mulukas talakkaria niin pahasti että se oli kusta housuunsa. (s. 108)

  

Onpa kirja käännetty puolaksikin, minkä lisäksi se sai Tähtifantasia -palkinnon ensimmäisenä kotimaisena kirjana. Säntömuutoksen myötä myös kotimainen kirjallisuus voi nykyään kilpailla tuosta palkinnosta, jonka raatiin kuulun tästä vuodesta eteenpäin. Lisäksi kirja on saanut Kalevi Jäntin, Jarkko Laine- ja Lappi-kirjallisuuspalkinnot. Kirjaan ei ole voinut olla törmäämättä kirjagramissa, Twitterin ja Facebookin kirjallisuusryhmissä.

  

Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. (s. 103)

  

Tällaisesta hehkutuksesta ei kuitenkaan aina ole hyötyä kirjalle. Olen toki hyvin kiinnostunut hauki-ilmiöstä, kuinka spefiä lukemattomat ovat innoissaan hypettäneet teosta, vaikka tuskin olisivat siihen tarttuneet, jos se olisi luokiteltu kirjastossa fantasia-hyllyyn. Tarkka genre lienee suomikumma, kotoinen versiomme maagisesta realismista. Itsekään en ennen lukemista tiennyt kirjan sisältävän koko joukkoa suomalaisen kansanperinteen hahmoja ja muutakin yliluonnollista. Tieto olisi vamaan lisännyt ennakkokiinnostumistani.

  

Elinan johtamat soturit taivalsivat jonossa synkkinä kuin maapallon viimeiset eloonjääneet. Retkikunnan vierellä astui kuin kauko-ohjattuna heidän ainoa aseensa, ihmeellinen sekämetsän ylijäämästä kasattu olio, jonka iskukyky oli tuntematon. (s. 238)

  

Voisikin siis luulla, että spefiä lähes päivittäin lukevana olisin ihastunut kirjaan. No... en. Olen niitä harvoja, joille kirja oli vain ihan ok kolmen tähden lukukokemus. Ei kirjassa mitään suurta vikaa ollut, se ei vaan kolahtanut. Spefiin vähemmän perehtyneelle se varmaankin on huikean kekseliäs ja uutuuden viehätys voi korottaa kokemuksen eri sfääreihin, minulle tämä tarjosi vain muutamia yllätyksen hetkiä. Ennemminkin se oli hyvin hämmentävä teos, joka eteni hieman tahmeasti. 

  

Moukku-Olli sani, että ihmisen aika oli ohitse sellaisena kuin se nyt tunnettiin. Että vedet nousisivat ja sitten laskisivat, ja sitten nousisivat tuliset vedet. Maa muovautuisi kokonaan uudeksi. Muta virtaisi. Kanjonit avautuisivat ja kiehuisivat. 

- Vuoret ovat jo liikkeellä, Moukku-Olli sanoi. (s. 129)

  

Jos minulla ei olisi ollut varausjonon takia kovaa lukupaineitta, olisi voinut kirja jäädä keskenkin. Voin siitä huolimatta kyllä suositella kirjaa jos se vähänkään kiinnostaa. Monien lukijoiden mielestä on parasta olla tietämättä juonesta ja teoksen sisällöstä mitään, mutta minä olisin halunnut tietää siitä paljon enemmän ennen lukemstani. Salaperäinen hyssyttely kirjasta luo toki arvotuksellisen ilmapiirin lukukokemukseen, mutta vaarana on se, ettei kirja kolahdakaan itselle niin paljon kuin olisi halunnut. Tässä kohtaa kannattaakin miettiä, haluaako lukea tätä arviota enempää vai antaa teoksen vaikuttaa puhtaalta pöydältä. Annan kuitenkin tässä välissä emetofobiavaroituksen, eli kirjassa on loppupuolella kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa huonoa oloa. 

  

Äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan. (s. 87)

  

Päähenkilö on aika vanillaa. Elinan oli kirjailija ensin kirjoittanut mieheksi, mutta vaimonsa ehdotuksesta oli sitten vaihtanut sukupuolen naiseksi (kaiketi mieshahmon seikkailu oli ollut tylsä ja pakko kyllä myöntää, että vaihtaminen kannatti). Elinan on palattava Lappiin vanhalle kotitilalleen ja pyydystettävä eräästä lammesta hauki kesäkuun 18. päivään mennessä tai hän kuolee. Jäin kaipaamaan syvempiä hahmoja, niin kovin litteitä he olivat ja moni lappilainen kuvattiin stereotyyppisenä, liki pilapiirrosmaisena. Oma suosikkini on poliisi Janatuinen, joka jollakin tapaa muistuttaa minusta Snowpiercer-sarjan Bess Tilliä. 

  

Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autuius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa nää sammuttaa. (s. 7)

  

Lappi on villi ja myytit ovat vielä elossa, noh, jotenkuten. Olennot ovat käymässä harvinaisemmiksi ja ilmaston lämpeneminenkin on mukana kuviossa. "Uutisten mukaan helleaalto oli tauttinut koko maassa. Tutkijat varoittivat, että ensi vuosi saattaa olla entistä pahempi." Peijoonit ja vainajien henget, yöllinen olentojen kulkue muumaailmallisine kaijuineen, näkki ja Moukku-Olli ovat kirjan ehdottomasti parasta antia. Onkin kivaa nähdä, että kotimainen kirjallisuus on viime aikoina alkanut ammentamaan paikallisesta mytologiasta. Esim. Sini Helmisen tuotannossa on nähty paljon suomalaisia olentoja. 

  

Näkki -- kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. -- Elina mietti, mistä johtui, että toisen maailman olennot olivat joko hirvittävän kauniita ja älykkäitä tai sitten uskomattoman rumia ja tyhmiä. (s. 37 ja 68)

    

Samastuin suuresti Elinan muistoihin, kannesta kanteen uskoa osattuun Valittujen Palojen lintukirjaan (luulenpa, että minulla oli mummolta saatuna sama, pöllökantinen kirja, joka on rähjääntynyt paljosta lukemisesta) ja kuinka häntä oli kiusattu koulussa. Pipo kiskaistiin päästä ja heitettiin pois (Elinan pihlajaan, minun alas pulkkamäkeä) ja joku poika tuo sen takaisin. Tukkaa piti leikata, kun sinne oli joku heittänyt tahmean palleron (Elinalla purkkaa, minulla sinitarraa). Voisi melkein luulla, että kirjailija olisi ollut samalla ala-asteella 90-luvulla kuin minä, mutta nämä tapaukset ovat aivan liian yleisiä ja uutisten perusteella tuntuvat vain pahentuvan (nettikiusaaminen, pahoinpitely). "Elina seisoi välitunnit pääovien vieressä mykkänä ja luoksepääsemättömänä ja oli siksi ihanteellinen maalitaulu."

  

- Mutta kuolleet ei ole samallaisia ko elävät. Niillä on omat valtakunnat ja hierarkiat ja neuvostot. Ne ylenee tai alenee tai saa uusia muotoja. Työtehtäviä. Kuolema itsessään ei tarkoita vielä mitään. Kuolemassa meikäläinen siirtyy toiseen yhteiskuntaan toisten lakien alaiseksi ja niitten lakien alla toimii vaihantatallous ja valluuttaa on sielu itte. Tuonpuoleisessa sielut on ko muovia jota saatana kierrättää. Ko tuonpuoleiseen huutaa ei ikinä tiiä mikä vastaa. Se jota haetaan saattaa olla osa jotaki muuta. (s. 115)

  

Teoksen kansi oli ainakin minulle haastava katsoa - violettiin taittava sininen ja oranssi luovat niin vahvan kontrastin, että silmiin sattui lukea takakannen tekstiä. (Ja jos olisin pystynyt lukemaan sen ennen kirjaan tutustumista, olisin saanut jo ennakkotietoa näkistä kumppaneineen, eikä tämä aines olisi päässyt yllättämään niin voimakkaasti.) Siksipä valitsin teoksen kirjagram-kuvaksi sisälehden version kansikuvan hauesta. Huvittavaa kyllä, keväällä tuli luettua vähän ajan sisällä muutama muukin teos, joissa oli violettia tai sinistä ja oranssia, Junji Iton Fragments of Horror, Robert C. O'Brienin Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Chris Rylanderin Gregin kohtalo ja Thomas Taylorin Gargantis.

  

Joskus minusta tuntuu, että maailma ei uppoa mereen tai aavikoidu vaan yksinkertaisesti soistuu. -- järvien ja valtamerienkin päälle suo levittäytyy kuin jokin vastenmielinen tauti niin, että kaloilta pimenee aurinko ja Afrikasta voi kävellä Amerikkaan yhtenäistä hyllyvää, tupasvillojen täyttämää nevaa pitkin -- ja uusi älykäs eliö liikkuu kosteuden yllä pitkillä, mekaanisilla jaloilla. (s. 9)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.

  

Elina joutuu hyväksymään erakkomaisen äitinsä perinnön ja selvittämään suhdettaan lahjakkaaseen taiteilijaan. Lopulta hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin ensirakkautensa kuin lampea vartioiva hirmuinen näkki.

  

Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut pidättämään Elinan murhasta epäiltynä. Ennen epäillyn löytymistä hänen täytyy suoriutua onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä – kuolleiden karnevaalista, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa.

  

Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. Keittiöön murtautuu peikko, joka syö eilen tehdyn nakkikeiton. Vuosisatoja vanha riivaaja löytää uuden kodin kunnanjohtajasta. Ja lammessa keskellä suota asuu hauki, josta riippuu kaikki.

280 sivua, Siltala 2019

  

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjavinkit, Kirjahullun päiväkirja

Helena Waris: Jäänvartija (Konetrilogia #3)

"Isossa mittakaavassa meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä pohjoiseen 

ja etsiä Varasto. Koko planeettamme tulevaisuus todennäköisesti riippuu siitä."

     

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Kotimainen kirja

   

Helena Wariksen Konetrilogiassa esittelemä maailma on uhkaava ja kiinnostava, vaikka lyhyisiin kirjoihin ei siitä ole kovin isoa palaa kerrallaan mahtunutkaan. En osaa päättää, onko kuvattu maailma omamme tulevaisuudessa, rinnakkaistodellisuus vai täysin oma, ennennäkemätön maailmansa. Olen kuitenkin tällä hetkellä kallistumassa teoriaan, että kirjat kuvaavat jonkinlaista oman maailmamme vinksahtanutta versiota. Maailmaa, jonka historia on jossain vaiheessa eronnut omastamme, mutta jonka maantiede ja ilmastonmuutoksen planeettaa muovaavan voiman kaari ovat samoja. 

  

- Mieti kuinka meille kävi. Kaikki tiedelaitokset vuorotellen varoittivat meidän olevan syöksykierteessä, jota ei voi estää kuin jättimäisillä korjausliikkeillä. Elintason merkittävällä laskemisella. Lihansyönnin lopettamisella. Hakkuiden kohtuullistamisella. Ja mihin ihmiset todellisuudessa pystyivät? Luopumaan mehupilleistä! (s. 38)

   

Linnunsitojan kertojaäänenä oli Maharin Kuilussa, kaikkinäkevän Koneen silmän alla asuva Zemi, joka päätyy majakkasaarelle konevastaisten kapinallisten luokse veljensä Jesberin lähettämänä. Siellä hän tutustuu Jesberin ystävään, Thom-nimiseen mieheen, jota on aiemmin pitänyt tylsänä jurottajana, mutta joka saaren vapaassa ilmapiirissä ja ahtaissa asuintiloissa alkaakin vaikuttaa kiinnostavalta. 

   

Kuilussa kasvaa vain muutama oikea, elävä puu. Ohitan juuri yhden niistä; keskusaukion vanhan tammen, joka ei näytä vielä heräänneen, vaikka puutarhurit tekevät parhaansa ja kastelevat sitä suodatetulla vedellä. Silmut ovat tiukasti kiinni. Ehkä ne eivät enää aukea tänä keväänä lainkaan. (s. 26)

   

Vedenkehrääjässsä tutustutaan Eteläiseen mantereeseen, Ammabariin majakkasaarelta tutun kapinallisen Sazin kautta. Ammabar on ainoa manner, jolla ei aikaisemmin ollut Koneita, mutta on saamassa pian ensimmäisen Kuilunsa, sillä se kärsii ankarasta kuivuudesta ja kansanvaelluksen aiheuttamasta levottomuudesta. Jäänvartijassa vanha porukka on taas (tavallaan) yhdessä, joskin kokemukset ovat muuttaneet kunkin maailmankatsomusta enemmän tai vähemmän. Kertojina vuorottelevat Thom ja Zemi.

  

Vanhoista tallententeista tiedän, että aiemmin täällä levittäytyi laajoja havumetsiä. Lyhytnäköiset hakkuut kiihdyttivät eroosiota, ja uudet taimet lähtivät heikosti kasvuun. Sateet olivat happamia ja syövyttivät maaperän myrkylliseksi. Sitten tuli kuivuus. Nyt Kuilun ympärillä on kuihtuneen näköistä aroa silmänkantamattomiin. Vain suunnattomien siipikarjankasvattamoiden kupolit heijastuvat idän puolen horisontissa. Luotijuna kuljettaa työntekijöitä sinne ja takaisin viivasuoraa rataa pitkin. 

Maanpinnassa kulkee mutkitteleva ura, josta voi päätellä maantien kulkeneen joskus siinä kohtaa. Se oli sillioin, kun fossiilisia polttoaineita oli kaikille. Kun jokaisella oli auto, ja tietä pitkin pääsi mihin vain.

Miten hullunkurinen ajatus. (s. 40-41)

  

Kirja alkaa Thomin osuudella. Zemi makaa koomassa ja mies on löytänyt rinnalleen toisen naisen. Samaan aikaan Saz puuhailee uusien konevastaisten tovereidensa kanssa kaikkien Koneiden sammuttamista, vaikka kukaan ei vielä tiedä, tuhoutuiko Läntinen mannner juuri Koneiden sabotoinnin takia. Thom on kuluneiden kuukausien aikana ehtinyt tutustua Koneen toimintaperiaatteeseen enemmän ja alkaa nähdä sen hyvätkin puolet, jos yhtälöstä vain poistettaisiin itsekkäiden ihmisten korruptoiva vaikutus. Thom toteaa, nykytilanteen valossa, ettei ihmisille kannata antaa itsemääräämisoikeutta. 

   

Sellaisia ihmiset olivat ennen Kuiluihin siirtymistä. Uhmakkaita. He reagoivat muutoksiin ja lähtivät liikkeelle erilaisten kriisien uhatessa. 

Nyt on toisin. On vain apatia. (s. 95)

  

Kuilut elävät itseaiheutetussa uutispimennossa eli niissä asuvat eivät tiedä toisten Kuilujen saati toisten mannerten tapahtumista. Kukaan ei myöskään tunnu tietävän, mille maailmankartta näyttää. Kun Thomin tutun tuttu nappaan oudon viestin pohjoisesta, haluaa hän mennä tutkimaan sitä. Hän haluaa ymmärtää mitä planeetalle tapahtuu ja voiko sen vielä pelastaa. 

   

Vaikka tämä hetki tuntuu täydelliseltä, ajattelen silti jo tulevaisuutta. En voin jäädä tänne kylään, tähän yhteisöön. Tämä ei eroa mitenkään Koneesta. Jokaisella on oma nurkkauksensa, jossa käydään suorittamassa ennalta sovitut tehtävät. 

Pientä elämää. Liian pieniä asioita minulle. 

Ymmärrän, ettei tämä ole paratiisini. 

Onko sellaista edes? (s. 104-105)

  

Jäänvartija on sarjan lyhyin osa, mutta se on täynnä toimintaa ja ennalta-arvaamattomia juonenkäänteitä. Se sitoo avoimia langanpäitä yhteen ja sarjan loppu jättää lukijan hyvin tyytyväiseksi tapahtumien saamista käänteistä. Maailman historiastakin paljastetaan vähän lisää. Thom on kyllä ehdottomasti suosikkini sarjan kertojista.

  

- Thom, tuttu ääni kuuluu matkojen takaa. - Sinä jäit sinne! 

- Toistaiseksi. Minusta tuntuu, että tämä paikka tarvitsee nyt minua. 

- Minäkin tarvitsen, Zemi sanoo. (s. 134)

  

Isoimmat miinukset kirjassa lienevät, että survivalistit taivutettiin survivalistat ja survivalistojen, mikä tökkäsi silmään joka kerta, sekä leivän nahistuminen pöydällä - minun kokemusten mukaan kun leipä ennemmin kuivahtaa. Muutoin sarja on kokonaisuudessaan mainiota luettavaa vaikkapa yläasteen ja lukion äidinkielentunneilla: kirjat ovat lyhyitä, mutta herättävät paljon ajatuksia.   

  

   

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat.

Vastarinnan kukistumisen jälkeen Thom on jatkanut elämäänsä Maharin Kuilussa, mutta salatun radioviestin nappaaminen suistaa kaiken raiteiltaan. Thom saa selville, että mantereiden tila on kaikkea muuta kuin vakaa. Kun kaaos leviää, Thomin seurue suuntaa asumattomaan pohjoiseen.

Jäänvartija on Wariksen Konetrilogian viimeinen osa, paluu Linnunsitojan ja Vedenkehrääjän jännittävään tarinaan. Mikä on ihmisten kohtalo Koneiden hallitsemassa maailmassa?

  

139 sivua, Otava 2019

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Linnunsitoja (2017)
• Vedenkehrääjä (2018)
• Jäänvartija (2019)

   

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie

Samankaltaista luettavaa: Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki, Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset

Mats Strandberg: Loppu

"Syyskuun 16. päivä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa 

Foxworth komeetta puhkaisee Maan ilmakehän."

   

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Pohjoismainen kirjailija

   

Mats Strandbergin teokset ovat kiinnittäneet huomioni aikaisemminkin, vaikken ole niihin ennen Loppua tutustunutkaan. Ristely on ollut pitkään lukulistalla (se sopisi hyvin vaikkapa Halloween-lukuhaasteeseen!) ja yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa kirjoittaman Engelsfors-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa löytyvät omasta hyllystä, kiitos Helsingin kirjamessujen alelaarien (hyviä ehdokkaita ensi vuoden hyllynlämmittäjä-haasteeseen). 

  

Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. (s. 418)

  

Parasta tässä lukukokemuksessa oli Strandbergin käyttämä kieli, viittaus Muumipeikko ja pystötähteen sekä ne useat kohdat, joissa hahmot keskustelevat ilmastonmuutoksesta ja ihmisyydestä. Loppua verrataan takakannessa Skamiin, mikä on hieman harhaanjohtavaa, ainoat yhtäläisyydet kun ovat skandinaavisuus ja se, että käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa ystävyys, bileet, uskonto, sydänsurut, homoseksuaalisuus, seksi sekä päihteet. Noin ympäripyöreät ja arkipäiväiset asiat tuskin riittävät ihan yhtäläisyysmerkin vetämiseen. 

  

Kuka haluaisi synnyttää tähän maailmaan lapsen? Ja kuka haluaisi odottaa lasta, joka ei ehdi syntyä? (s. 80)

  

Loppu on lopullisin maailmanloppua kuvaava teos, jonka olen lukenut. Siitä huolimatta se ei ole niin ahdistava, melankolinen tai surullinen kuin moni muu, kuten vaikkapa Cormac McCarthyn Tie tai Maarit Verrosen Hiljaiset joet. Maata kohti on tulossa kaiken elämän tuhoava komeetta (Extinction Level Event), jolle on annettu nimeksi Foxworth. Komeetan radan huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa vasta kolme kuukautta ennakkoon, joten mitään ei ole tehtävissä pelastumiseksi. Ei ammuta yhdinohjuksia tai lähetetä avaruusarkkia, jonne osa ihmisistä voitaisiin pelastaa. 

  

Planeettamme voi paremmin kuin aikoihin. Emme lähettele enää ruokaa ja tavaroita ja raaka-aineita pitkin poikin maapalloa. Tehtaat, jotka ennen nielivät sähköä ja sylkivät ulos saasteita, ihan kuin sadat tuhannet kakkaavat jättiläiset Lucindan sadussa, on nyt suljettu. Olemme lopettaneet lentämisen ja ajamme harvoin autolla, käytämme sähköä vain murto-osan siitä, mitä ennen. 

Olisimme ehkä pystyneet pelastamaan ympäristön, jos olisimme eläneet tällä tavalla jo aiemmin. 

Muutokseen vadittiin siis komeetta. (s. 111)

  

Teoksen tapahtumia seurataan Simonin ja Lucindan näkökulmista. Simon on minäkertoja, Lucindan osuudet päiväkirjamaisia vuodatuksia TellUs-sovellukseen. TellUsiin ladatut tekstit tallennetaan sateliittiin, jonka muistiin pakataan mahdollisimman paljon tietoa ihmisten historiasta, tieteestä ja kulttuureista. Tarina pyörii suurelta osin kolmannen hahmon, Tildan ympärillä. Tilda on paitsi Lucindan entinen paras ystävä sekä uintijoukkuetoveri, hän on myös Simonin tyttöystävä. Kun Tilda yllättäen kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, Simon ja Lucinda alkavat selvittää tapahtumia yhdessä.

  

Isä kutsuttiin ylimääräiseen työvuoroon. Sairaalassa pelätään, että kun torille kerääntyy tuhnansia ihmisiä, joilla on tarve purkaa sisällään vellovaa pelkoa ja ahdistusta ja vihaa, lopputulos on silkkaa Hieronymus Boschia. (s. 47)

  

Vaikka Simonin ja Lucindan "Lasse-Maijan etsivätoimiston leikkiminen" viekin suuren osan kirjasta, rivien väleissä pääsee myös näkemään maailmanlopun vaikutuksia. Huolimatta väistämättömästä tuhosta, ihmiset ovat harvinaisen rauhallisia odottaessaan kuolemaa. Toki löytyy komeettaskeptikkoja, itsemurhakultteja ja tyyppejä, joiden mielestä komeetta on rangaistus aborteista ja homoista kuin myös alkoholimyrkytyksiä, ilkivaltaa, murhia, raiskauksia ja tappeluita, mutta suurin osa ihmisistä on jollain tapaa hyväksynyt lähestyvän kuolemansa ja selviytyy päivästä toiseen, käy jopa töissä kuten ennenkin. Kadut ovat vain poikkeuksellisen tyhjiä ja näyttävät zombileffan lavasteilta.

  

Olisitpa nähnyt, miten taitavia olimme esimerkiksi sulkemaan silmämme ilmastonmuutokselta. Maapallo on syöksynyt kohti täytuhoa jo pitkän aikaa. (s. 20)

  

Simonilla on kaksi äitiä (dominicalainen Judette ja Stina, joka on pappi), Lucindalla ei yhtään. Hänen äitinsä on kuollut samaan syöpään, johon hän itsekin on sairastunut - Lucidan sanoin hänelle sattui tyhjä arpa geenilotossa. Syöpä ei kuitenkaan ehdi tappaa häntä ennen komeettaa, niinpä hän on lopettanut lääkityksen. Pidin Lucindasta paljon enemmän kuin Simonista. Joskin Simonillakin on hetkensä, kuten sanoessaan seuraavaa ilmastokriisistä: "Välillä mä ajattelen, että aikuiset jotenkin... pääsee nyt pälkähästä. nNiden ei ikinä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ne pani kaiken paskaksi." (s. 356)

  

Katsoin mainosjulisteita, jotka roikkuivat bussiasemalla ja hylättyjen kauppojen näyteikkunoissa. Niissä oli jotain makaaberia. Ne muistuttivat tulevaisuudesta, joka ei koskaan tule. Meille ei ole enää mitään hyötyä autokouluista, laihdutuslääkkeistä, kestotilauksista, ryppyvoiteista, eläkevakuutuksista. Ei tule joululomia eikä lomamatkoja. Julisteiden elokuvia ei koskaan tulla näyttämään elokuvateattereissa. (s. 268)

  

Odotin koko ajan mullistavaa loppua, että komeetta meneekin ohi tai että se paljastuu vaikkapa avaruusalukseksi, niin kuin eräässä tv-sarjassa, joka lopetettiin ärsyttävästi kesken, mutta ei, kaikki vaan loppuu. Mikä toisaalta on aika raikaskin tapa päättää kirja. Lukiessa tosin tuntui, ettei maailman tuhoutuminen juurikaan herättänyt vahvoja tunteita kenessäkään keskeisessä hahmossa, joten ehkä osan teoksen salapoliisijuonesta olisi voinut leikata pois ja lisätä hahmon, joka olisi kipuillut asian kanssa enemmän. Teoksen vahva kristillinen paatoksellisuus ei ollut ollenkaan minun juttuni. Siitä huolimatta tämä on oikein kelvonninen kirja niin nuorille kuin aikuisillekin.

  

Katselen maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Ne ovat merkki syksystä, joka ei koskaan tule. (s. 349)

  

Huvittavasti viimeaikaiset lukemani kirjat ovat ketjuttuneet tavalla tai toisella. Luin perätysten useamman ruotsalaisen teoksen (tämän lisäksi Henrik Fexeuksen Ontot ja Herman Geijerin Kriisit, katastrofit ja maailmanloput) ja niiden teemoissakin oli samoja piirteitä. Muutama teos Lopun jälkeen luin Helena Wariksen Konetrilogian päätösosan Jäänvartija, jossa, kuten Lopussakin, mainitaan Huippuvuorilla oleva Tuomiopäivän holvi, siemenpankki. Aina hauskaa havaita näitä pieniä yhtäläisyyksiä kirjoissa, joita on lukenut lyhyellä ajanjaksolla. 

  

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

  

 

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Suloisen katkera maailmanlopun saaga teinisarja Skamin hengessä

Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä?

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat.

  

Suomentanut: Sirje Niitepõld, 444 sivua, Like 2019
  
Alkuperäinen nimi: Slutet (2018)

  

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat, Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

"-Säälle tapahtui yhtä ja toista kummallista kaikkialla - mutta yhtäkkiä oli muodikasta 

olla välittämättä. Ihmiset elivät sisätiloissa, kulkivat niiden välit umpinaisissa 

ajoneuvoissa, ja hankkivat ulkoiluelämykset stimulanttien vahvistamina simulaatioina."

    

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

   

Kirkkaan selkeää on kolmas Maarit Verroselta lukemani teos. Olen aikaisemmin tutustunut hänen tuotannostaan Karsintavaiheeseen ja Hiljaisiin jokiin, joista viimeksi mainittu on suosikkini tähän mennessä. Kirkkaan selkeää on kirjoitettu heti Karsintavaiheen jälkeen ja käsittääkseni ne sijoittuvat samaan kuvitteelliseen tulevaisuuteen. Kirkkaan selkeää voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. 

    

Sanottiin, ettei maailmassa ollut kolmeensataan vuoteen ollut näin puhdasta ilmaa. Se johtui aurinkokennoenergian käytön lisääntymisestä muiden energiantuotantotapojen kustannuksella - kehitys, jonka lyhytaaltoisen säteilyn lisääntyminen oli tehnyt kannattavaksi. (s. 107)

  

Ilmastokatastrofin kourissa kärvistelevän maailman päähenkilönä tutustutaan Tiksu P nimiseen naiseen. Hän on saanut kuitattua sukunsa firman velat ja palauttaamaan itselleen neutraalin statuksen osallistumalla tositv-dokumenttiin, jonka aikana on käynyt lukuisissa operaatiossa, joissa hänen kehonsa pienennetään. Uusi keho vaatii totuttelua ja töitäkin pitäisi tehdä, mutta maailma on mennyt selaiseksi, että jopa kappaletyöt ovat kiven alla. 

   

Tiksu päätyy omituisia sääilmiöitä tutkivaan ryhmään, joka on sitä mieltä, että ilmiöt eivät ole luonnollisia. Pitkään ei sekään homma häntä työllistä, ja pian sen jälkeen hän metsästää mustalla statuksella varustettuja ihmisiä kuin kulkukissoja. Onneksi hänen ei kuitenkaan ole tarvinnut myydä itseään orjaksi. Verroselle tyypilliseen tapaan päähenkilö on hieman etäinen haahuilija, mutta tässä vaiheessa se ei enää tullut minulle yllätyksenä. 

   

- Heidän mielestään ei tarvitse välittää ihmisistä, luonnosta tai mistään muustakaan, paitsi rahasta, silloin kun edustaa firmaa. (s. 52)

   

Oli kiinnostavaa seurata Tiksun matkaa halki Euroopan ja maailman kauhistuttavaa tilaa voimistuneen säteilyn takia leviävine eläimistä ja kasveista autioine aavikoineen. Luontoa on jäljellä vain kupoleiden alle rakennetuissa eläintarhoissa, joiden ulkopuolella aitojen luonnonpuistojen annetaan kuolla pois tuottamattomina. Ostoskeskuksessakin asioidaan virtuaalimailmassa hallittavan robotin avulla, ainoita ihmiskontakteja tarjoavat stimulantteja pursuavat villit tanssisessiot.

   

Yksi teoksen suppean hahmojoukon naisista on selvästi vapaaehtoisesti lapseton, mutta yhteiskunta ei purematta niele senkaltaisia mielipiteitä. Niinpä ihmisen haaveet ja määräysvalta omasta kehosta ohitetaan:

   

Hän itki maailman ja ihmisten pahuutta ja sanoi, ettei halunnut tehdä lasta tuollaiseen maailmaan. (s. 52) 

Anne huomasi olevansa raskaana. Hän oli jo kuudelle kuukaudella, vaikka hänellä ei ollut muita oireita kuin lievää mielialan heittelyä. Ehkäisystä oli huolehdittu - mutta runsaat viisi kuukautta sitten oli tapahtunut jotakin, jonka Anne ja Svend uskoivat liittyvän asiaan. Anne oli käynyt gynekologilla. Vähän aiemmin Svend oli käynyt testavvana omalla lääkärillään jonkin perinnöllisen riskin takia, niin käyntikutsussa oli sanottu. Monien muiden näytteiden ohessa oli otettu spermanäyte. 

Siis keinohedelmöitys ja raskausoireet poistava täsmälääkitys. Sitä ei voinut todistaa. (s. 88)

    

Verrosen kerrontatyyli on verkkaista ja melankolista, hieman samanlaista kuin Cormac McCarthyn Tiessä. Henkilöt eivät kapinoi tilannetta vastaan (metsissä asuvia lahkolaisia, mustan statuksen ihmisiä ja siruttomia lukuunottamatta), mutta eivät anna täysin periksikään - he vain elävät niin kuin parhaiten pystyvät. 

   

Verronen ei selitä maailmaansa puhki. Ei siis ole aivan varmaa, kuinka tilanne on eskaloitunut näin pahaksi, mutta mystisen piilokoordinaattorin välihuomautukset antavat vihjeen, ettei muutos ole tapahtunut pelkästään vahingossa, vaan joku on kaiken takana ohjailemassa nappuloita pelilaudallaan. Teos on erittäin herättelevä uhkakuva siitä, millaiseksi maailmamme voi muuttua, jos emme pian ala omalla toiminnallamme vaikuttamaan sen tuhoutumisen hidastamiseen. 

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Kun Tiksu P ajautuu velkakierteeseen, hän päättää ottaa riskin ja suostuu muodonmuutokseen tosi-tv:ssä. Leikeltynä ja monta numeroa pienempänä Tiksu maksaa velkansa, saa paremman turvallisuustatuksen ja voi jälleen miettiä tulevaisuuttaan.

  

Päädyttyään yllättäen vanhan kuumailmapallon omistajaksi hän liittyy säätutkijoiden matkaan selvittämään, kuinka ilmastonmuutosta manipuloidaan. Tutkimukset kuitenkin lopetetaan, joten Tiksu eroaa värikkäästä seurueesta ja jatkaa palloineen matkaansa työttömäksi jääneen orjan, Janin, kanssa. He ajautuvat siruttomien jäljittäjiksi Etelä-Eurooppaan, paahtavan auringon, kuumuuden ja kulkutautien kiusaamiksi. Matkan varrella he kohtaavat siruttomia, toisia jäljittäjiä ja muita ihmisiä, joilla on omat erikoiset tapansa pysytellä hengissä.

  

Kirkkaan selkeää on havahduttava dystopia uhkakuvista, jotka odottavat meitä. Se tutkii ihmisen sopeutumiskyvyn rajoja tilanteessa, jossa yhteiskunnan kontrolli on tiukempi kuin koskaan, vaikka yksilö on yksinäisempi kun milloinkaan ennen. Se on vaellusromaani läpi autioituvan Euroopan, jossa ei tarvita enää fyysisiä kohtaamisia, riittää kun heilauttaa virtuaalihanskaa.

   

211 sivua, Tammi 2010 (2. painos)

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Savon Sanomat, Voima (Solja Kovero), Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjamielellä, Sallan lukupäiväkirja

   

Samankaltaista luettavaa: Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Cormac McCarthy: Tie, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Hugh Howey: Hiekka, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset,  Piia Leino: Taivas