Lukupiirissä | Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

"Yö on oma aavemainen maailmansa, lumikinokset kohoavat kimmeltävinä tavoitellen kuuta. Alastomat puut hohtavat hopeisina. Hengitykseni huuruaa pieninä pilvinä."

    

      

Arvostelukappale

Lukupiirin marraskuun kirja

  

Charlotte McConaghyn kauniskantinen Täällä oli susia kätkee sisäänsä todella vahvan ekofeministisen sanoman, siitä kuinka sekä luonto että nainen ovat miehen vallalle alisteisia. Tämä välittyy kirjasta hyvin voimakkaasti naisiin kohdistuvana väkivaltana, luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen ja metsien merkittävyyden vähättelynä sekä avoimena, kaiken nielevänä susivihana.

  

Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo. (s. 279)

  

Päähenkilö, Inti Flynn, haluaa palauttaa sudet takaisin Skotlantiin, josta ne systemaattisen metsästyksen jälkeen on tapettu sukupuuttoon. Sudet auttavat maata villiintymään, nimittäin pitämällä kasvinsyöjien kannat hallinnassa metsät pääsevät elpymään ja kasvamaan. Tätä eivät kuitenkaan useimmat ihmiset ymmärrä, sillä susiviha sumentaa heidän kykynsä ymmärtää tieteellisiä selityksiä.

  

Pian meitä ympäröivät puut. Sammal peittää maata limenvihreänä mattona. Täällä kasvaa saniaisia, jotka ulottuvat minua olkapäähän. Koskettelen karkeita puunrunkoja ja sileitä oksia, juoksutan sormiani pehmeiden lehtien läpi ja pistävien neulasten yli -- jokaisen lehden päässä killuu kimmeltävä pisara. (s. 242)

  

Inti on aivan upea hahmo, sillä hänellä on peilikosketussynestesia, eli hän tuntee vaikkapa sen, jos joku koskettaa kädellään omaa poskeaan niin kuin häntä itseään kosketettaisiin poskeen. Intillä on myös kaksossisko Aggie, joka ajoittain lakkaa puhumasta, mutta käyttää erilaisia kaksosten jo lapsena kehittämiä viittomia. Tosin välillä hän sulkeutuu kokonaan omaan sisäiseen maailmaansa. Siskot kokivat parisuhdeväkivaltaa, joka rikkoi Aggien mielen ja ruumiin. Takaumissa päästään kurkistamaan heidän lapsuuteensa ja aiempiin vaiheisiinsa.

  

Runkojen lomassa kävellessäni koskettelen lohkeilevaa kaarnaa, hivelen pisteleviä neulasia sormenpäillä. Sanon niille mielessäni, että toivon ihmisten jättävän ne rauhaan, mutta tiedän, että se on turha toivo. (s. 101)

  

Skotlannin luonnon kuvaus on juurevaa, lehtevää ja täynnä erilaisia aistimuksia, tuoksuja, tekstuureja ja pakkasen puraisuja. Se herää sivuilta henkiin ja lukiessaan aivan kuulee korvissaan susien ulvonnan, metsien huminan ja lumen narahduksen saappaan alla. Onneksi luontoa ja susien elämää kuvataan paljon vastapainona useiden naisten kokemalle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle, sillä en mielelläni lue kurjuuskirjallisuudesta. Onneksi kamaluuksia ei kuitenkaan kuvata mässäillen.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Villisydäminen romaani täynnä luonnon lumoa.
  
Täällä oli susia on pakahduttavan kaunis romaani Viimeisen muuttolinnun tekijältä, "poikkeuksellinen teos, joka vangitsee sielun ja särkee sydämen vain korjatakseen sen uudelleen." (Newsweek)
  
Inti Flynn saapuu Skotlannin ylämaille kaksossiskonsa Aggien kanssa. Inti johtaa biologitiimiä, jonka tehtävänä on vapauttaa susilauma takaisin luontoon. Varautunut Inti alkaa laskea suojauksiaan huomatessaan, että sudet sopeutuvat: sekä luonnolla että hänellä itsellään on mahdollisuus parantua menneisyyden haavoista. Mutta sitten lähistöltä löytyy maanviljelijä kuolleena, ja syyttävät sormet osoittavat Intin rakkaita susia.
  
Charlotte McConaghy asuu Australian Sydneyssä. Hän on opiskellut elokuvakäsikirjoittamista ja kirjoittanut muun muassa useita nuortenkirjoja. Viimeinen muuttolintu (WSOY 2021) oli hänen ensimmäinen romaaninsa aikuisille. McConaghy rakastaa luontoa ja vahvojen naisten tarinoita.

    

Suomentanut: Saara Pääkkönen, 358 sivua, WSOY 2022
  
Alkuperäinen nimi: Once There Were Wolves (2021)

    

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Villasukka kirjahyllyssä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut, Me olemme susia
• Celia Owen: Suon villi laulu
• Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Eläintensuojelua ja hyväntekeväisyyttä kotimaisissa lastenkirjoissa

"Ympärillä oli kaikki sinistä. Kuin olisi siirrytty uneen."

    

  

Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjassa ollaan aina eläinten ja luonnon puolella. Viidennessä kirjassa Pinnan alla huolta aiheuttaa merten muovijätelautat. Aivan ei tämä viides osa päässyt kahden edellisen kirjan tasolle, mutta mitään negatiivista sanottavaa en kirjasta kuitenkaan keksi.

  

Tällä kertaa jopa Kati-en vanhemmatkin mainitaan! En muista kuulleeni heistä mitään ensimmäisen kirjan jälkeen. Isä on kaiketi astronautti ("– Hei isä, Kati-e täällä! Kati-e vilkutti taivaalle. – Tuolla jossain hän menee."). En ymmärrä seuraavassa lainauksessa olevaa keskustelua, siis eikö tosiaan äiti voi tällaisessa poikkeustilanteessa hoitaa tyttärensä eläimiä?

  

– Eläimille pitää järjestää hoitajat loman ajaksi, hän äkkiä muisti. 

– Eikö äitisi voi hoitaa lemmikkejäsi? Timi kysyi Kati-elta. – Kyllä minun äitini ruokkii kalat, jos olen poissa. 

– Ei onnistu. "Jos otat lemmikkejä, ehtona on, että hoidat ne itse", Kati-e matkii äitinsä puhetta. (s. 54-55)

  

Kati-e menee ystävineen merentutkimusalukselle, jonka kapteenina on Juliana Verne. Pienen sukellusveneen nimi puolestaan on Nemo. Lemmikkiagentit pääsevät mukaan tutkittavana olevalle, keskellä valtamerta sijaitsevalle jätesaarelle. "Alue on kohta samankokoinen kuin 300 miljoonaa jalkapallokenttää yhteensä."

  

– Muovisaari on siis kelluva saari ihmisten aiheuttamaa roskaa, Kati-e kauhistui.

--

– Hammasharja! Timi huudahti. 

– Crocs-sandaali, huomasi Lisa. 

– Kertakäyttövaippa ja nuken pää, tunnisti Kati-e. (s. 83 ja 114)

    

Kirjassa oli hauska easter egg kesällä ilmestyvään Nordic Horror -kirjasarjaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmannut agenttikolmikko merellä!

  

Pet Agents -sarjan viidennessä osassa Kati-e, Ti-bot, Timi ja Lisa pääsevät merentutkimusalukselle! Kati-e on päivittänyt Ti-botin vesitiiviiksi, ja kun Lemmikkiagentit sukeltavat pinnan alle ratkaisemaan eläinpulmaa, vedenalainen robottityöpari osoittautuu korvaamattomaksi avuksi.

      

190 sivua, Tammi 2021

 

 Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla
• Lumen saartamat
• Eläinten kaupunki (ilmestyy elokuussa 2022)

   

*****

   

"- Piippari! Ti-bot riemuitsi revittyään lahjapaperin.

- Sillä sinut voi paikantaa. Et mene enää hukkaan, Kati-e ilahtui."

   

  

Lemmikkitietoa ja nörtteilyä yhdistävä Pet Agents -sarja on saanut jo kuudennen osansa Lumen saartamat sekä vahvistusta tekijätiimiin Anders Vacklinin liittyessä Riina ja Sami Kaarlan kaveriksi. Myös tubettaja Paqpa (sekä Herra Puupää) tekee cameoroolin kirjassa pohjoisen noitana, joka suojelee pohjoisen luontoa ja eläimiä. Jaloistaan kiinni jäätyneestä joutsenesta tuli mieleen PMMP:n biisi Joutsenet. 

  

– Tämä myrsky on tehty magiasta, Herra Puupää sanoi. 

– Magiasta? Niin kuin sinutkin? Ti-bot arvasi. 

– Niin. Pohjoisen noita Paqpa on luonut myrskyn niin kuin minutkin. (s. 99)

  

    

Oli hieman huvittavaa lukea joulunseutuun tapahtuva tarina ystävänpäivän maratonilla, lunta oli ulkona kuitenkin aivan yhtä paljon kuin kirjassakin. Nyt postaushetkellä kevät alkaa jo näkyä ulkona lisääntyvänä auringonvalona ja plussa-asteissa sulavana lumena. Ti-bot eksyy taas, mutta onneksi tähänkin toistuvaan ongelmaan saadaan kirjan lopussa viimein ratkaisu. 

  

– Inhoan talvea! Katie marisi Ti-botille -- – On liian kylmä. Aamulla kun herää on pimeää, ja iltaisin pimeä tulee ihan liian aikaisin.

--

– Et taida olla talvioptimoitu, Ti-bot totesi -- 

– En todellakaan! Kati-e huudahti tarpoessaan narskuvassa lumessa. – Taidan olla varsinainen kotikissa talvisin. (s. 9-10)

  

Lemmikkiagenttien on lähdettävä hätätehtävälle Lappiin, sillä rescue-eläinten talo ollaan purkamassa. Taide ei tällä kertaa ollut aivan yhtä upeaa kuin joissakin aiemmissa osissa, mikä on harmi – Lapista kun olisi helposti saanut paljon enemmänkin irti. 

  

    

Kati-en vanhemmista puhuttiin kerrankin vähän enemmän, astronautti isä mainittiin peräti kolmesti ja eläinallerginen äitikin kerran. "- Kun äidillä puhkesi allergia, en saanut pitää enää lemmikkejä, Kati-e sanoi." Aikuisia ei kuitenkaan näissä kirjoissa paljoa nähdä, lapset nimittäin matkaavat keskenään Lappiin (siis junalla kovasti New Yorkin Keskuspuistoa muistuttavasta paikasta Suomen Lappiin, parempi olla jokin futuristinen pikapikajuna).

  

Hänen astronautti-isänsä leijailee nytkin tuolla jossain maata kiertävällä radalla. Välillä Kati-ella on hirmu kova ikävä isää - etenkin näin joulun alla. (s. 11)

    

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmannut agenttikolmikko merellä!

  

Pet Agents -sarjan viidennessä osassa Kati-e, Ti-bot, Timi ja Lisa pääsevät merentutkimusalukselle! Kati-e on päivittänyt Ti-botin vesitiiviiksi, ja kun Lemmikkiagentit sukeltavat pinnan alle ratkaisemaan eläinpulmaa, vedenalainen robottityöpari osoittautuu korvaamattomaksi avuksi.

  

190 sivua, Tammi 2021

 

 Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla
• Lumen saartamat
• Eläinten kaupunki (ilmestyy elokuussa 2022)

    

  Luettu myös täällä: Hiiri kirjahyllyssä

    

   

*****

     

"Kävi ilmi, että Anni oli tänään näkymätön tyttö. 

Kaikki hänen ympärillään käyttäytyivät kuin hänen paikallaan olisi ollut tyhjää ilmaa."

  

Kaisa Paaston lastenkirjasarjan toisessa osassa Anni kaverinkesyttäjä punaisella matolla tehdään elokuvaa, jolla kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen. Opettaja näyttää Annin luokalle pätkän uutisista: hirmumyrsky on tehnyt tuhojaan Brasiliassa ja moni lapsikin on jäänyt kodittomaksi. 

  

– Minusta te olette sen ikäisiä, että teidän tulee jo olla tietoisia siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

--

Uutiskuvissa näytettiin runneltua maisemaa, jossa oli sekaisin palmuja, lautakasoja, värikkäitä vaateriekaleita ja autonromuja. (s. 10)

  

10-vuotias Anni haluaa tehdä ihan kaiken itse, eikä jaa mitään parhaan ystävänsä Riian kanssa - ja sitten pinkkitytötkin tunkeutuvat kuvioihin mukaan. Stina ja Julia kaappaavat Annin projektin, tai sille ainakin tuntuu, kun tytöt tekevät omine päineen julisteen tapahtumasta ja haluavat leffaan romanttisen juonen kysymättä Annin mielipidettä. 

  

– Helppoa sanoa. Mä en vain taida olla mikään johtajatyyppi. 

– Et olekaan, mutta nyt sinun on vähän pakko, Riia sanoi. (s. 115)

  

Anni katsoo Riian kanssa 5-Minute Crafts -videoita. Niistä on ollut paljon puhetta YouTuben reaktiovideoilla, että mille ikäryhmälle ne on tarkoitettu. Aluksi askarteluvideoiksi tarkoitetut pätkät ovat muuttuneet vuosien varrella käsikirjoitetuksi komediaksi, mutta jos joku tekisi sketseissä esiteltyjä "askarteluja" on olemassa todellinen riski loukkaantumiselle (esim. juomatölkistä näperrelty popcornia valmistava koje menee tähän kategoriaan). Siksi en pidä kauhean hyvänä ilmiön mainitsemista kirjassa, vaikka lapset niitä katsovat muutoinkin. 

  

Hänet oli vallannut kauhea tunne, että juna oli lähdössä asemalta. Eikä hän ollut sen kyydissä. (s. 52)

  

Samastuin paljon Annin äidin huoliin, kun perheessä on vain yksi palkkaa saava aikuinen, miten saada rahat riittämään ruokaan, kun tiskikone hajoaa, mistä saada töitä, kun bloggaaminen ei avannutkaan rahaisaa polkua. "- Ollaanko me yhtäkkiä köyhiä tai jotain? Anni kysyi." Onneksi loppu on onnellinen.

  

– Onko joku hätänä? Anni kysyi. 

– Ei mitään ihmeellistä, äiti sanoi. – Ei mitään, mistä sinun tarvitsisi huolestua. 

Anni tuijotti heitä edelleen kysyvästi. 

– Vain näitä rahahuolia, isä sanoi. – Aikuisten juttuja. Ei sen vakavampaa. (s. 73)

  

Todella mainioita ajatuksia ystävyydestä, vastuun jakamisesta ja toisten auttamisesta sekä siitä, kuinka tunnistaa luotettava uutinen. Annin isoveli Aleksi on loistava tyyppi, joka auttaa pikkusiskoa leffaprojektissa. ♥ Lisäksi kirjassa viljellään muutamia sivistyssanoja, kuten eksistentiaalinen kriisi ja synergia, joita ei sen kummemmin avata. 

  

Perheen minipossu Vaappu.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jos hyvän tekeminen olisi helppoa, kaikkihan sitä tekisivät!

  

Anni haluaa tehdä hyvää, mutta maailma asettuu poikkiteloin. Riia pyytää mahtavaan elokuvaprojektiin ihan vääriä ihmisiä – Julia ja Stina tuntuvat kaappaavan kokonaan Annin keksimän hyväntekeväisyyshankkeen.

  

Jos haluaa olla elokuvaohjaaja, on pakko ottaa ohjat. Anni vain ei ole oikein johtajatyyppiä. Onneksi omat tukijoukot, Akseli, Vaappu-possu ja naapurin Mansteeni, auttavat Annia aukomaan solmuja.

  

152 sivua, Tammi 2021
  
Kuvittanut: Mari Ahokoivu
  
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Lue meille äitikulta, Viihdevintiöt

Kadonneiden eläinten jäljillä

“- Tervetuloa maalle!”

 

 

 Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

 
Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarja oli jo kahden ensimmäisen osansa aikana koukuttava ja kivasti kuvitettu, mutta iik, kuinka hyvä tämä kolmas osa, Kadonnut kenttä oli! Kuvitus 5/5 ja tarinakin ansaitsee neljä ja puoli tähteä, ollen tähän mennessä vuoden toiseksi paras lukukokemus. Koin vahvaa nostalgiaa maatilan kuvia katsellessani. Jos joku ei siis vielä tiedä, asuin elämäni 13 ensimmäistä vuotta pienellä maitotilalla maaseudun rauhassa.
 

- Kääpiöpossuja ei suositella kaupunkiin, Kati-e totesi vakavana.

--

- Maalla Lotta olisi kyllä taatusti onnellisempi, Dahlia tuumi. (s. 21-22)

 
Tässä osassa minipossu Lotta muuttaa maalle, pelastetaan kesy naakka, etsitään kadonnutta koiraa ja löydetään samalla metsästä laiton ansa sekä opitaan mistä maito tulee
 

- Lehmät haluavat lypsylle, kun niiden utareet ovat täynnä maitoa. 

Timi pärskähtää nauruun. 

- Älä naura! Iida sanoi. - Juot sinäkin maitoa. On hyvä tietää, mistä se tulee! 

- Kaupasta! kailotti Ti-bot. (s. 115)

 
Kaiken lisäksi Ti-bot aiheuttaa huolia katoamalla. Lopulta joku löytää robotin ja toimittaa sen poliisiasemalle. Harmillisesti poliisisetä ei ensin usko Kati-en rakentaneen robottikumppaninsa, koska on niin nuori (ja mahdollisesti, koska on tyttö).
 

- Olen rakentanut sen itse. Se on ystäväni, Kati-e vastasi. 

- Pidätkö minua pilkkanasi? murahti kosntaapeli. - Mistä tiedä, että tämä on vain harmiton lelu eikä vakoilurobotti? Ja muka itse tehty, hän tuhahti robottia tarkastellen. (s. 177)

 
Pet Agentsit ovat todella loistavia eläinkirjoja alakouluikäisille. Jos sarja ei ole vielä tuttu, suosittelen ottamaan lukupinoon mahdollisimman pian. Et jää katumaan!
 

Tuuhean lehvästön takaa astui esiin valtava hirvi. Sen sarvet olivat kuin massiivinen kynttelikkö tai kruunu. Hirvi tuijotti lapsia. Metsä humisi. (s. 98)

 
Miinusta tulee vain “inkkari”-jutuista, jotka olisivat voineet jäädä menneisyyteen sekä sarjan tylsimmästä teosnimestä. Esimerkiksi “Ansa metsässä” tai “Varastetut ketunpennut” olisi ollut houkuttelevampi. Kuka muu huomasi, että lopussa Shadow ja Dahlia ovat lähdössä ulkoiluttamaan Shadow’n kissan Omia, mutta tekstissä sitä kutsutaan vahingossa Miriksi, joka puolestaan on Kati-en kissa.
   

Ladossa tuoksui vanha puu ja kuiva heinä.
--
- Täällä tuoksuu vanha kiireetön aika, Timi totesi.

- Historia, lisäsi Kati-e. (s. 105-107)

  

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä kouluikäiset koukuttanut sarja jatkuu.

 

Vauhdikkaan Pet Agents –sarjan kolmannessa osassa Kati-e, Ti-bot ja Timi seikkailevat maaseudulla. Luomutila on täynnä söpöjä eläimiä, ja sähkömönkkärillä on kiva ajella ja auttaa maataloushommissa. Mutta verkko ei toimi kuten kaupungissa. Mitä tehdä, kun Ti-bot katoaa eikä kännykkä löydä kenttää?

  
116 sivua, Tammi 2021
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla (ilmestyy kesällä 2021)
• Lumen saartamat (ilmestyy syksyllä 2021)

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Hiiri kirjahyllyssä

  

Samankaltaista luettavaa: Kaisa Paasto: Anni kaverinkesyttäjä 

  

*****

  

“- Jonkun on täytynyt hakkeroida pelin koodia, Kati-e totesi vihaisena.”

  

  
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa
   

Jos kuvitus oli Pet Agentsien edellisessä osassa 5/5, niin tässä neljännessä osassa Peliin kätketyt se oli 6/5. Tällä kertaa Kati-en ja Ti-botin tehtävänä on etsiä kadonnut dinosaurus! Onneksi tehtävä ei sijoitu reaalimaailmaan vaan virtuaalipeliin. Riina ja Sami Kaarla ovat onnistuneet luomaan mahdottoman hienon pelimaailman, missä kesytetään dinosauruksia.

  

– Mutta en ole varma, haluanko siirtyä virtuaalipeliin. Se HyperVR on jotenkin pelottava, kun neurolinkki siirtää mielen kokonaan pelimaailmaan. 

– Neurolinkki on ihan mahtava! Lumia innostui. – Voit tuntea kaiken niin kuin normaalimaailmassa. Tuntuu siltä kuin olisit oikeasti siellä. -- – HyperVR on ihan turvallinen, hän vakuutti. (s. 18-19)

  

Milloin minä voin mennä ottamaan neurolinkin ja hypätä HyperVR-peliin DinoPez? Sign me in! Harmillisesti Elon Musk on vasta kehittelemässä kenties tällaiseenkin joskus tulevaisuudessa taipuvaa teknologiaa.

  

Kirjassa on huikea kuvitus tuosta pelimaailmasta, jossa kaikki tuntuu ja maistuu kuin olisi oikeassa maailmassa. Tämä on tietenkin kiehtovaa Ti-botille, joka pääsee ensi kertaa käyttämään käsiä ja maistelemaan ruokia. Jos kirja olisi YA:ta, voisin hyvinkin kuvitella, kuinka Ti-bot haluaisi oikean kehon ja ihastuisi rakentajaansa.

  

Tarina ja kuvitus kolkuttelivat nostalgisia Jurasic Park ja Dinotopia muistoja lapsuudesta. Tässä on myös sarjan tähän mennessä räjähtävin kohtaus, kun sankarimme kohtaavat hakkerin, joka on varastanut etsityn dinon. Koetaan myös kauhun hetkiä Kati-en, Ti-botin ja Timin tajutessa, etteivät pääsekään loggaamaan ulos pelistä. Onneksi apu saapuu yllättävältä taholta.

  

He yrittivät kerta toisensa jälkeen loggautua ulos, mutta se ei onnistunut.

--

- Hakkeri on muuttanut pelin toimintoja niin, että uloskirjautuminen on mahdotonta. 

- Mutta sehän on hirveä rikos, Timi sanoi. 

- Tyyppi on todella vaarallinen! Ti-bot totesi.

--

- Miten meidän käy? Entä jos emme pääse täältä pois? Mitä oikeille meille silloin tapahtuu? Kuolemmeko me? (s. 108-109)

    

Voin hyvin kuvitella, että tätä kirjaa pojatkin lukevat mielellään, sen verran paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita tässä on lemmikkijuttujen lisäksi (ei sillä, etteikö pojatkin lemmikkijuttuja lue).

  

Miksi he eivät olleet sopineet mitään Ti-botin kanssa? Olisi pitänyt kertoa, miltä oma avatar näytti. Miten he nyt löytäisivät toisensa?

--

– Tilttis ja moro mikä häntä! Kati-e kuuli jonkun kehuvan ja kääntyi. Valkotukkainen poika, jolla oli valtavan suuret, heleänturkoosit silmät, hymyili hänen edessään. 

– Ti-bot! Kati-e huudahti. – Luulin, että olit tuo tuolla, hän sanoi ja osoitti metallista hahmoa vähän matkan päässä. 

– Sehän on roskis, Ti-bot hekotti.

--

– Olinpas minä hölmö, kun ajattelin, että olisit täälläkin robotti. Näytät tosi ihanalta!

--

– Näytänkö? Ti-bot hymyili tyytyväisenä.

--

  

– Silmäsi ovat uskomattoman upeat. -- – Onko minulla hiukkaakaan yhtä hienot silmät? Kati-e uteli ja räpsytteli tuuheita ripsiään. (s. 42-46)

  

Jos sarja olisi suunnattu nuorille, voisin hyvin kuvitella, että Kati-e ja Ti-bot olisivat enemmänkin kuin vain ystäviä, sen verran kiinnostavaa dialogia ja katseita vaihdetaan kaksikon ollessa virtuaalimaailmassa. Siellä Ti-bot on tehnyt avatarikseen pojan hahmon ja on innoissaan käsistä ja mahdollisuudesta syödä kaikkea.

    

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmannut agenttikolmikko seikkailee pelimaailmassa.

 

Pet Agents -sarjan neljännessä osassa Kati-e saa avunpyynnön pojalta, joka on kadottanut… dinosauruksen! Mutta ei hätää, kyseessä on pelimaailma ja siellä sijaitsevan dinosauruspuiston dinot. Kati-e ottaa haasteen ilomielin vastaan, ja niin lemmikkiagentit lähtevät virtuaalimaailmaan ottamaan selvää, kuka pelaa vilunkipeliä!

      

116 sivua, Tammi 2020

 

 Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla (ilmestyy kesällä 2021)
• Lumen saartamat (ilmestyy syksyllä 2021)

Marja Aho: Puunhalaaja

"Vain harvat ihmiset tajusivat, kuinka kallisarvoisia metsät olivat. 

Metsiä täytyi alkaa suojella toden teolla, ennen kuin oli liian myöhäistä."

    

     

Lukuhaasteissa:  YA-lukuhaaste: Kirjan kannessa on jokin kasvi, Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

  

Luin vähän aikaa sitten Marja Ahon Loukuttajan ja paloin sen jälkeen halusta lukea sen melko itsenäisen jatko-osan Puunhalaaja mahdollisimman pian. Viimein elokuun alussa ehdin tarttumaan tähän kauniskantiseen teokseen, jonka kävin kuvaamassa Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, kuinka muuten kuin saniaisten joukossa. Puunhalaaja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn, kun puut heräävät aina siihen, kun ne valmistautuvat seuraavaan talveen. 

  

Vaahteroiden latvat leimusivat oranssinpunaisina ja keltaiset koivut täplittivät rantaa. -- Puista irronneet lehdet lipuivat punaisina pursina alajuoksuun ja nousivat keltaisina lyhtyinä syyskuun taivaalle. (s. 127)

  

Vaikka olen ollut Loukuttajan Usvan tavoin koulukiusattu ja pyöräkkä teini, samastuin silti enemmän Puunhalaajan kipakkaan ja sanavalmiiseen Unnaan. Unna halaa puita rentoutuakseen (pitäisikin kokeilla sitä) ja kirjoittaa runoja (aivan kuten minäkin). Metsät puineen ja luonto ylipäätään ovat minulle rakkaita, niin itseisarvona kuin paikkana mennä ja inspiraation lähteenä. Teoksen loppu sai minut itkemään, mihin vain harva kirja on pystynyt. Ahon kieli on riemukkaan ilotulittelevaa ja hänen luontokuvauksensa maalaa kauniita maisemia. 

  

– Luonto on täynnä salaisia, minikokoisia maailmoja. Sammalia ja jäkäliä kuvatessani mä olen löytänyt kivien ja lahopuiden päältä kokonaisia rinnakkaistodellisuuksia, joissa kasvaa minimetsiä. (s. 73)

  

Unnan persoona ei ole kaikkein ihanin, hän tiuskii, tuhahtelee ja tekee äkkinäisiä johtopäätöksiä. Hänenherkästi syttyvä luonteenlaatunsa voi ainakin osittain johtua turhautumisesta siihen, kuinka vähän ihmiset arvostavat metsiä, vaikka ei se oikeutakaan tällaista käytöstä yhtään enempää. Unna kuitenkin pehmenee hieman kirjan aikana, kun hän tekee pari väärää tulkintaa.

   

– Saatpa nähdä, että joskus kuiskaus kuuluu kauemmas kuin huuto (s. 131)

  

Unnan kodin lähellä on Rantalehto, satumaisen lumoava pieni metsä, jonka vanhojed puiden varjossa Unna kirjoittaa vihreitä ajatuksiaan aina mukanaan kantamaansa vihkoon ja missä hänen parhaat ystävänsä, kuten voimapuu, ikiaikainen mänty kasvavat. Kun eräänä päivänä puihin on kiinnitetty punaista nauhaa hakkuiden merkiksi, Unnan raivo roihahtaa kuin tulivuori ja hän aloittaa yhden naisen ristiretkensä puolustessaan paitsi puu-ystäviään, myös eläinten oikeutta asua kelopuissa ja vuosikymmenten aikana kaivetuissa pesäkoloissaan. 

  

Nauhan taakse jäivät myös tiheä vatukko, josta Unna poimi kesäisin vadelmia, ja tutut naavapartaiset kuusivanhukset, jotka terävine latvoineen muodostivat lehdon hämyisään kolkkaan juhlavan katedraalin. (s. 9)

  

Kuvia kotialbumistani.

  

Unna katsoi ylös ja näki valtavan puun siluetin kurkottavan korkealle kohti taivaita. Puun latvus oli leveä kuin jättimäinen haikaranpesä ja sen vahvat oksat piirtyivät vihreinä viuhkoina sinistä taivasta vasten. (s. 17)

  

Metsässä Unna tapaa myös punatukkaisen huppari-poika Konstan, johon tutustuminen käynnistyy varsin värikkäästi. Myöhemmin Unna oppii tuntemaan Konstan paremmin ja saa kuulla, että tämä on luontokuvaaja, potentiaalinen hengenheimolainen, ehkä jopa sielunkumppani. Ryppyjä kuitenkin mahtuu matkalle, kuten voi temperamenttiselta Unnalta odottaakin.

   

– Mä olen kuvannut siellä melkein kaikki eläimet -- – Paitsi en hirveä, enkä kettua. 

Unna katseli poikaa mietteliäänä ja sanoi sitten: – Tule joku kerta meille uudestaan, niin voit kuvata toisen niistä. 

-- 

– Voinko mä tulla heti huomenna? 

-- 

– Mitä täällä siis on?  

Unna katseli häntä huvittuneena. Poikaa näytti melkein pelottavan.  

– Lohikäärmeitä, Unna vastasi.  

Poika naurahti hermostuneesti.  

– Sen mä melkein voisin kyllä uskoakin. En yhtään ihmettelisi, vaikka sulla olis niitä täällä jemmassa. (s. 32-36)

  

Patsi Rantalehdon pelastamiseen ja poika-ongelmiin, kirjassa keskitytään myös metsään laitonta kaatopaikkaa kasanneeseen törppöön. Unna saa Konstasa oivallisen taisteluparin ja tasapainottajan helposti läikähteleville tunteillensa.  

  

– Kohta täällä on Himalajan kokoinen luvaton jätekasa, eikä kukaan tee mitään! -- – Mä en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa metsässä törmää polkupyöränraatoihin ja vessanpyttyihin. (s. 48 ja 58)

  

Olisin mielelläni lukenut Unnan runoja. Kirja olisi saanut täydet 5/5, jos Unna ei olisi välillä mennyt hieman liian korkealle asteelle puidenpalvonnassaan. Osa hänen puheistaan kun oli sellaista materiaalia, jota kirjastosta voisi löytää lähinnä rajatieto-osastolta. En myöskään arvostanut, että Unnan löytöeläintaloa pyörittävän äidin miesystävä Ii-Pee kommentoi, että Unna jää vanhaksi piiaksi äksyilynsä takia. Ei kovin modernia tuollainen ajatusmaailma. Tästä huolimatta voin helposti suositella tätä kirjaa luettavaksi, jos sen aihepiirit kiinnostavat. Täsäkään kirjasta ei ole kukaan muu blogannut. 

  

Unna ei voinut käsittää, miksi niin moni ihminen väheksyi puita. Miksi suuri osa luonnontilaisista metsistä oli hävitetty? Metsistä tehtiin tasapäistä keinotekoista puupeltoa, jossa puut kasvoivat etäällä toisistaan, suorarunkoisina tupsupäinä kuin vessaharjat. (s. 19)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Unnan keväinen koiranulkoilutusretki kodin lähellä sijaitsevassa lehdossa päättyy järkytykseen. Metsä on merkitty punaisin hakkuunauhoin. Lehdon tiheälatvuksiset lehtipuut, persoonalliset pahkapuupökkelöt ja Unnan oma voimapuu, kilpikaarnainen ikihonka, on merkitty kaadettaviksi.

  

Tulisieluisen Unnan silmittömän vihan saavat kokea kaikki, kun hän päättää estää hänelle rakkaan metsän ja puuystäviensä kaadon. Hän käyttää kaikki keinot, niin lailliset kuin laittomatkin, suojellakseen metsää moottorisahoilta ja metsätyökoneilta. 

  

Lehdossa hänen edesottamuksiaan seuraa salaperäinen nuori poika, Konsta. Hän kertoo Unnalle kuusikkoon piilotetusta luvattomasta jätekasasta ja Unna löytää pian itsensä selvittämästä ympäristörikosta, johon Konstan naapuri näyttää sekaantuneen. Unna joutuu kuitenkin epäilemään Konstan tarkoitusperiä, kun hän löytää tämän kamerasta salaa otettuja kuvia itsestään.

  
151 sivua, Atrain & Nord 2019

Marja Aho: Loukuttaja

"Eläinten seurassa oli niin helppo olla, ajatteli Usva. Eläimet eivät arvostelleet, 

eivätkä kiusanneet. Ne eivät välittäneet, vaikka Usva olisi pukeutunut rehusäkkiin. 

Niiden kanssa oli mutkatonta, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

  

Usva huokaisi turhautuneena. Miksi ihmeessä hän ei sitten osannut kommunikoida 

oman lajin kanssa? Sen jonka kanssa hän jakoi yhteisen kielen."

      

          

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste 2020: Suomalaisen kirjailijan kirjoittama

  

Marja Ahon Loukuttaja on ensimmäinen osa kirjaparista, joka kertoo siskoista, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia. 

  

Hän oli kuin palapeliin sopimaton, ylisuuri pala, jota ei saanut sopimaan koloon vaikka kuinka survoi. (s. 101)

  

Tässä ensimmäisessä osassa päähenkilö on Usva, yläkouluikäinen nuori, joka kiusaamisen takia on menettänyt kykynsä puhua koulussa. Hän haluaisi kertoa luokkalaisilleen äitinsä pyörittämästä löytöeläintalosta, etenkin niistä lukuisista kissoista, jotka etsivät kotia ja valistaa toisia oikeanlaisesta eläintenhoidosta, mutta kurkku kuroutuu umpeen ja huulet tuntuvat kuin yhteenliimatuilta aina, kun hän vain ajatteleekin toisille puhumista. Yksi iso teema onkin Usvan matka oman äänensä löytämiseksi.

  

Hän, kyyryssä kävelevä lapamato, joka ei koskaan nostanut katsettaan. Tuplazero, joka olisi saanut rauhassa sulautua luokan takaseinään ja kadota näkyvistä ilman, että kukaan edes huomaisi. Hän, joka väisteli anteeksipyydellen jopa pihalla pyöriviä puunlehtiä ja jonka itsetunto oli niin mitätön, että se olisi mahtunut tulitikkuaskiin. Miten sellainen hylkiö voisi yhtäkkiä avata suunsa? (s. 27)

  

Usva on jätetty kokonaan porukan ulkopuolella ja hänen itsetuntonsa poljettu maan rakoseen, vain koska hänelle eläimet ovat tärkeämpiä kuin viimeisin trendin mukainen kynsilakka. Hän käyttää kirpparivaatteitta ja viettää kaiken vapaa-aikansa äidin ja isosisko Unnan kanssa loukuttamalla kissoja ja hoitamalla kotoa löytyvää suoranaista eläintarhaa, sillä heillä on aasi, hevonen, possuja, kanoja, kaneja sekä koiria, jotka on tavalla tai toisella pelatettu, ja toki niitä kissoja. Lisäksi he pitävät huolta villieläimistäkin.

  

Usvasta tuntui, että äiti oli hautautua taakkansa alle. Maailma oli täynnä pelastettavia eläimiä, loukutettavia kissoja ja oman onnensa nojaan jätettyjä eläinpoloja. (s. 12)

  

Kirjalla on monta tärkeää sanomaa, mutta osa niistä hautautuu hieman toisteisuuden ja ärhäkän Unnan sanomisten alle, "makkara on murha". Nämä teemat ovat kuitenkin erittäin tärkeitä ja kirja voi ollakin hyvä herättelemään ajatuksia, jos aiheisiin ei ole koskaan aiemmin törmännyt.

    

1. älä ota kesäkissaa, lemmikkiin tulee sitoutua myös sen pentuajan jälkeen
2. älä hylkää kissaa luontoon tai lopeta tervettä eläintä, vaan etsi sille uusi koti tai luovuta se jollekin järjestölle
3. adoptoi koditon kissa sen sijaan, että ostaisit pennun
4. mieti, kannattaako syödä niin paljon lihaa, jonka tuottaminen lisää eläinten kärsimystä
5. turkistarhaaminen tulisi kieltää
6. älä osta pikamuotia eli halpoja, heikkolaatuisia ja nopeasti ohimenevän muotiilmiön mukaisia vaatteita, jotka kuluttavat tuhansia litroja juomakelpoista vettä/vaate, vaan suosi kirppareita ja kierrättämistä
7. (koulu)kiusaaminen on todella julmaa ja jättää syvät arvet, mieti siis tarkkaan, mitä sanot muille kasvotusten tai somessa

  

Usva olisi halunnut mennä kuvaukseen kirpputorin vaateosastolta löytyneessä paidassa, mutta ongelman muodostivat jälleen kerran luokan tytöt. -- hänen muista poikkeavaa asuvalintaansa oli kritisoitu ankarasti Jennan ja muiden tyttöjen toimesta. (s. 41)

    

En lainkaan arvosta takakannen kuvailua Usvasta, "kissanpissalta haiseva kummajainen", sillä missään kohtaa teosta ei löydy tuollaista lausahdusta. Eivät edes kiusaajat käyttäneet hänestä näin julmaa nimitystä, monia muita kylläkin. Usvaa kuvataan pitkin tarinaa ylipainoiseksi (virtahevon nielaissut karkkikeppien vieressä, hammastikkujen sekaan pyörähtänyt petankkipallo), mutta en ole aivan varma, pitääkö hän vain itse itseään luokkansa tyttöjä isompikokoisena. 

  

Usva ei halunnut syödä lihaa. Hän olisi mieluummin vaikka työntänyt nuppineulan varpaansa kynnen alle ja potkinut sitä seinään, kuin syönyt lihaa. -- Eläimet olivat hänen ystäviään. Ne olivat persoonallisia ja tunteikkaita otuksia, joiden ei Usvan mielestä pitäisi päätyä lautaselle kenenkään ruoaksi. -- ilman lihaakin pärjäsi (s. 24-25)

  

Ahon kieli on ihastuttavan värikästä ja hän käyttää ilmaisuja, joihin harvemmin törmää, kuten kielipuoli, jonka kohtasin jo uudelleen parhaillaan lukemassani, Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taidossa. Töppötassu kissoista puhuttaessa ja paahtuvan popcornin tavoin pomppivat marsut olivat vallan söpöjä. Erityisesti tyttöjen äidin uusi miesystävä Ii-Pee käyttää luovaa kieltä, kuten "houlimouli", "tsili kon karmeeta ja kuokkamoolea" ja "dalmatimaalainen". Huomasin kirjailijan käyttäneen Ylen kuuden vuoden takaista artikkelia sienten nimistä, sillä mainituista liki jokainen löytyi kirjasta. Toki kaikille lukijoille tällainen kielellä leikittely ei ole kaikkein mielekkäintä tai helpointa lukea. 

      

Rapsutelin viime kesänä Kuopiossa kotieläinpihassa Arska-possua.
Usvalla on kirjassa kaverinaan Hiski-niminen minipossu, joka sekin nauttii rapsutuksista.

  

Isällä oli ollut paljon suuria suunnitelmia Onnenpesän varalle vuosiksi eteenpäin. Ainoa asia, mikä ei kuulut isän suunnitelmiin, oli kuolema. (s. 74)

    

Isosisko Unna on Usvaa radikaalimpi. Hän osallistuu turkistarhauksen vastaisiin mielenosoituksiin ja kritisoi kovaäänisesti äidin uuden poikaystävän lihansyöntiä. Unna pääsee ääneen jatko-osassa Puunhalaaja, joka löytyy jo lukupinosta ja tulen sen varmaankin lukemaan heinäkuussa. Todella kauniit kannet myös tällä kaksikolla! On sääli, jos nämä kirjat jäävät lukematta esimerkiksi sen takia, että ovat ilmestyneen pieneltä kustantamolta.

  

Harmittavan vähäiselle huomiolle kirjasomessa jäänyt Loukuttaja oli minulle vahva lukukokemus, sillä olen itsekin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu, isäni kuoli, kun oli kahdeksannella luokalla ja eläinten hyvinvointi on minullekin tärkeää. Kaikki perheeni kissat (siskojeni kissat mukaan lukien) ovat olleet rescueita. 

  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Usva on luokan hyljeksitty, kissanpissalta haiseva kummajainen, joka vapaa-ajallaan haluaa mieluummin loukuttaa pakkasessa värjötteleviä kulkukissoja, kuin osallistua luokan rientoihin. Hän haluaisi palavasti puhua eläinten oikeuksista eläinsuojeluneuvojana toimivan, löytöeläintaloa pyörittävän äitinsä tavoin, mutta häneltä puuttuu rohkeus sanoa epäkohdista ääneen. Hän tietää, että jos hän koulussa avaisi suunsa kertoakseen Jennalle ja luokan muille tytöille mielipiteensä näiden huonosta lemmikkien kohtelusta, saisi hän koko luokan ivat päälleen. Koulun ruokalassa hän katsoo surullisena, kun muut syövät lihaa. Hän haluaisi kertoa kaikille, millaisissa oloissa tuotantoeläimet joutuvat elämään.

  

Usva ihailee isosiskoaan Unnaa, muiden mielipiteistä vähät välittävää aktivistia, joka luontoa ja eläimiä suojellakseen ja niiden kaltoinkohtelulle huomiota saadakseen on valmis vaikka köyttämään itsensä kettingillä puuhun tai turkistarhan oveen. Usvan isäpuoli Ii-Pee yrittää valaa arkaan tyttöön itseluottamusta puujalkavitseillään ja rennolla elämänasenteellaan.

  

Usvan rohkeus ja ääni ovat kadoksissa, kunnes eteen tulee tilanteita, jotka pakottavat hänet avaamaan suunsa ja pihisemään ilmoille mielipiteensä. Siitä rohkaistuneena hän puuttuu Jennan eläinten kohteluun ja huomaa löytäneensä sen, mikä on piilotellut aivan liian kauan syvällä hänen sisuksissaan - oman äänensä.

     

174 sivua, Atrain & Nord 2019

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

"Pilli oli hiukan

sarjakuvakissa

Karvisen näköinen.

Se oli pullea

ja punertavan

raidallinen.

Siitä sai hienoja valokuvia."

  

 
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 24. Surullinen kirja
  

Mervi Heikkilä on tuttu nimi Kummajaisten kylä -sarjan toisena kirjoittajana. Huomasin koulukirjastoharjoittelussani häneltä ilmestyneen selkokirjan Kissatalon asukit ja laitoin sen kirjastoon varaukseen. Luin sen yhdeltä istumalta, eikä selkokieleen ollut vaikeaa tottua.

  

Jesse, sankarikissa

    

Kirjaan mahtuu 11 kissakohtaloa. Jokainen kissa ja sen tarina on erilainen, mutta kissoista jokainen päätyy tavalla tai toisella kissataloon. Marjo Nygård on tehnyt kissoista persoonalliset kuvat tarinoiden yhteyteen. Tämä suloisen pörröinen ja koskettava kokoelma sopii niin kissojen ystävälle kuin eläintensuojelusta kiinnostuneelle sekä aiheesta opettamiseen. 

  

En osaa sanoa minkä tasoiselle lukijalle kirja sopisi parhaiten, mutta yksittäiset novellit ovat kolmesta kuuteen sivua pitkiä, ne ovat sanastoltaan pääosin melko helppoja ja muutamia vaikeampia sanoja on selitetty lyhyesti. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, pidemmät sanat ovat omalla rivillään. Sisällöllisesti teos sopii monen ikäiselle lukijalle.

  

   

Kahdeksas tarina Gorbasta aiheutti minulle pienen tutkimusmatkan internettiin. Olin nimittäin ihan varma, että Gorba ja Miisu ovat kirjailija Anni Nupposen kissoja - ja olin oikeassa! Minusta on tosi hienoa, että Virossa pelastetaan katukissoja ja niistä osa lähetetään Suomeen. Ei sillä, etteikö Suomessakin ole ihan liikaa hylättyjä kissoja, melkein 20 000 vuodessa! 

  

Toisella siskollani on ollut useiden vuosien ajan kolme rescue-kissaa ja toinenkin innostui ottamaan kaksi joulun seutuun. Hänen perheensä halusi ottaa pennun, mutta tämä pentu annettiin vain yhdessä vanhemman tyttökissan kanssa, joka oli adoptoinut kissataloon tulleen pentueen pahnanpohjimmaisen. Ihan huikea kaksikko kuvien perusteella. Toivottavasti pääsen kevään aikana katsomaankin uusia tulokkaita. Siskoni kun asuu Keski-Suomessa niin täytyy erikseen suunnitella reissu siihen suuntaan.

  

Teos on yhdistelmä tieto-ja kaunokirjallisuutta. Pelkistetystä ilmaisusta huolimatta jokaisesta kissasta syntyy niin eläväinen mielikuva, että ne tassuttelevat suoraan sydämeen. Lämmin suositus!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kissatalon asukit kertoo 11 erilaisen kodittoman kissan tarinan selkokielellä. Jokaisella kirjan kissalla on esikuvansa elävässä elämässä. Ne kaikki on hylätty tai ne ovat syntyneet ulkoilmaan vailla kotia ja ihmisperhettä. Värikkäiden ja vauhdikkaidenkin käänteiden jälkeen ne ovat kuitenkin löytäneeet rakastavan kodin. Kirja muistuttaa myös siitä, että eläimestä on huolehdittava hyvin koko sen elämän ajan. Kissa on veikeä perheenjäsen ja tuo omistajalleen paljon iloa.

  

Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija sekä kirjastotoimenjohtaja. Marjo Nygård on graafinen suunnittelija ja palkittu kuvittaja

71 sivua, Avain 2017

   

Muita lukukokemuksia: Tuijata - Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka

   

Yle: Jo puolella miljoonalla suomalaisella vaikeuksia ymmärtää lukemaansa – "Ei ole häpeä lukea selkokieltä" (13.8.2017)