Jessica Schiefauer: Pojat

"Tämä kertomus on tarkoitettu niille, jotka haluavat nähdä, 

jotka uskaltavat tarttua suurennuslasiin ja tutkia selittämätöntä. 

Jos olet sokea sellaiselle, tämä ei ole sinun tarinasi, 

mutta jos sinulla on avoimet silmät, kuuntele tarkasti."

    

    

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, #fantastinenkesä2021: Maaginen realismi

   

Jessica Schiefauerin kauniskantinen Pojat on unenomainen, nopealukuinen, rujo ja yllättävä teos. Kolme ystävystä lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla, merkillinen kukka, jonka mesi antaa juojalleen vastakkaiseen sukupuolen kehon, mutta vain siihen asti, kunnes menee nukkumaan. Yöt, jotka muuttavat kaiken. "Se mitä meille tapahtui oli mahdotonta, se ei mitenkään voinut tapahtua ja kuitenkin tapahtui. Se ei ollut unta eikä leikkiä."

  

Hänen kukkapenkkinsä räiskyivät kuin uudenvuoden ilotulitukset -- Me elimme keskellä tätä räiskettä, ja se sai minut unohtamaan, että olin Kim, jonka vartalo kasvoi ryöppyämällä. -- olin hontelo, surkeannäköinen otus, jolla oli luisevat jalat ja liian iso pää. -- Vihasin sitä.  

Vartaloni oli minussa kiinni kuin jokin kummallinen kumipuku, joka tarrautui ja hankasi eikä hievahtanutkaan, vaikka kuinka revin ja raavin sitä kynsilläni. Öisin näin unia, joissa kehoni putosi yltäni. -- kuorin päälimmäisen nahan yltäni, riisuin sen kuin likaisen vaatteen. (s. 16-18)

  

Kim, Bella ja Momo ovat 14-vuotiaita ja heidän lapsenruumiinsa ovat kasvamassa naisellisiksi, herättäen poikien huomion. Pojat eivät kysele tai pyytele anteeksi, vaan kourivat ja nuolevat tyttöjä koulun käytävillä ja huutavat perään alatyylisillä nimillä. "Oli vain yksi toimiva tapa kohdata heidät: oli pidettävä suu kiinni, selkä suorana, naamio paikallaan, vaikka joka päivä heidän sanansa ja eleensä läpäisivät kuoren ja piueutuivat tiukasti kiinni." En ymmärrä, miksi opettajat eivät puutu asiaan. Tulee mieleen Jennifer Mathieun Näpit irti! 

  

Opettaja seisoi lähistöllä -- Hän näki ja kuuli kaiken, mutta hän ei tehnyt elettäkään puuttuakseen asiaan. -- Pojat olivat jo täysin tottuneita siihen, että he saattoivar tehdä meille mitä halusivat. (s. 41-42)

    

Momon vanhemmat ovat taiteilijoita (isä on arkkitehti ja äiti ompelee), Bella asuu lääkekoukussa olevan isänsä kanssa ja hoittaa mummoltaan saamassa lasiruutuisessa kasvihuoneessa eksoottisia lajeja. Kimin perhe on "tavallinen" tai ainakaan hänen vanhempansa eivät juurikaan eroa seinätapetista. Vaikka vain Bellan perhe on rikkonainen, eivät muidenkaan tyttöjen vanhemmat tunnu olevan kovinkaan läsnä nuortensa elämässä. 

  

Kolmikko leikkii vielä, salaa. Pysyttelevät Bellan kasvihuoneessa, piilossa hormoneilta ja kehollisilta muutoksilta. Momo keksii järjestää naamiaisia ja ompelee asut, joiden avulla heistä tulee toisia olentoja, jotta he eivät kasvaisi aikuisiksi. Kim nauttii ensimmäisestä asustaan, Lintuvaltiaasta, joka "siloitti kartionmuotoiset tytänrintani tasaiseksi rintakehäksi". Kun nuoret keksivät ihmeellisen kukan salaisuuden Kim livahtaa yö toisensa jälkeen ulos ikkunasta, pukeutuu toisiin nahkoihin, joutuu huonoon seuraan, varastelee ja pakenee poliisia. "Halusin pitkittää jokaista minuuttia, jokaista sekunttia jonka elin tässä ihmeellisessä uudessa todellisuudessa."

  

Rintamme olivat kadonneet ja lantion kaaret suoristuneet -- eikä jalkojemme välissä ollut enää vakoa. Karvoitus oli jäljellä -- ja puskan alla reisien välissä oli penis.  

  -- 

Seisoimme paikallamme uusi elämä käsissämme. Katsoimme uusia kehoja, jännitimme ja venytimme uusia raajoja ja tunsimme jotain uutta veressämme. Silmäilimme pojanvartaloitamme -- ja silmiimme syttyi valo. (s. 50-51)

  

Kimin äiti katselee huolestuneena tyttärensä "vastapuhjenneita naisenmuotoja" kuin tietäen, että tässä maailmassa on vaarallista olla nainen. Teoksen esittämä maskuliinisuus on äärimmäisen toksista. Miehen malli on hyvin kapea, on oltava lihaksikas alfa-hetero, joka tulee ja ottaa naisensa, halusi tämä tai ei. Poikana on pakko polttaa tupakkaa, vaikka ei haluaisi. Teoksen maailmassa onkin ymmärrettävää, miksi tytöt (erityisesti näkökulmahenkilö Kim) haluavat juoda mettä ja kokea olevansa vallassa.

  

Kimistä syntyy vahva vaikutelma, että hän on transmies. Momolle ja Bellalle riitti muutama kokeilu toisenlaisessa kehossa, eikä Kim voi ymmärtää miksi he valitsevat heikkouden ja kehon, jonka itsemääräämisoikeutta heillä ei ole. Hän ei voi kulkea samaa polkua heidän kanssaan. Ollessaan kaupungilla tyttönä Kim tuntee olevansa nähty, kaikkien näkemä, mutta hänen heijastuksensa heidän pupilleissaan on väärä. Kaikki tyttövuodet tuntuvat siltä kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle. Tytönvartalo on kuin huonosti istuva vaate, kuukautiset vääjäämätön todiste väränlaisen kehon toiminnasta, muutoksesta. "En ollut mikään tyttö, hänestä olin jo kauan sitten hankkiutunut eroon."

  

Olisin halunnut niin kovasti pukea taas naamion itseni ja maailman väliin. Sujahtaa pukuun, joka tekisi minusta jonkun toisen. (s. 45)

    

Kirja kerronta tapahtuu suurelta osin takaumina. Ensimmäisessä luvussa ilmenee, että Kim ei ole enää teini-ikäinen ja vasta teoksen loppupuolella selviää, mitkä tapahtumat ovat johtaneet hänen tiensä kauas Bellasta ja Momosta. Vaikka tarina keskittyy aikaan, kun kolmikko on 14-vuotiaita, ovat tapahtumat paikoin niin rajuja, etten suosittelisi kirjaa kaikkein herkimmille lukijoille. Yläasteikäisille teosessa on kuitenkin paljon pureskeltavaa.

  

Vaikka Kim on ymmärrettävistä syistä teoksen päähenkilö, olin itse enemmän kiinnostunut kahdesta muusta tytöstä. Etenkin Momo tuntui kolmikon täyteläisimmältä hahmolta, Kim puolestaan on hyvin ohkainen, tapahtumien kieputuksesta huolimatta. Oudon kukan lajia ei kirjassa määritellä tai sitä, kuinka kasvi päätyi Bellan tilauksen mukaan. Se on kuitenkin todella kiehtova konsepti, etenkin kun meden vaikutus kestää vain siihen asti, kunnes nauttija nukahtaa.

  

Kirjasta on tehty myös elokuva, Girl Lost (Pojkarna, 2015).

  

Momon naamioiden alla olivat aina omat kasvoni. Minun tytönsilmäni katsoivat kipsiin leikatuista silmäaukoista. Peilikuvaa liikutti minun tytönkehoni, joka oli syvällä kankaiden ja saumojen alla. Peilin pojalla ei kuitenkaan ollut asua, jonka voisi riisua. Iho oli minun ihoni mutta kuitenkin toinen. -- Ei ollut ylimääräistä ihoa, ei kankaanpalaa, jonka voisi rullata tai vetää syrjään kuin jonkin minkä on pukenut ylleen. Uusi ihoni istui siten kuin ihon kuuluu istua. (s. 69)

     

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Neljätoistavuotiaat ystävykset Kim, Bella ja Momo häilyvät lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla. Kesäiltaisin he kokoontuvat Bellan kasvihuoneeseen, vapaalle vyöhykkeelle, jossa kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat ympäristön paineista välittämättä. Kun Bella eräänä päivänä tilaa postimyynnistä erikoisia siemeniä, tyttöjen elämä muuttuu. Siemenistä versoava kasvi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se avaa heille ovet poikien maailmaan.

  

Pojat on huima realismia ja fantasiaa sekoitteleva nuortenromaani, joka on palkittu parhaan lasten- ja nuortenkirjan August-palkinnolla Ruotsissa ja ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolle. Kirja kuvaa teinityttöjen kasvukipuja, identiteetin etsimistä ja sukupuolirooleja hätkähdyttävällä tavalla ja tuulettaa samalla ennakkoluulottomasti nuortenkirjallisuuden perinteitä.

  

Suomentanut: Säde Loponen, 188 sivua, Karisto 2015

  

Alkuperäinen nimi: Pojkarna (2011)

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Meredith Russo: Tyttösi sun, Eun-Ha Jo& Sang-Sun Park: Les Bijoux

Kun pieni paikkakunta ahdistaa

"Vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,

puin sen aina jotenkin väärin päin."

  

  

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 15) Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässä 

  

Olen lukenut vuosien mittaan muutamia Mila Teräksen kirjoittamia teoksia, vielä lukiossa ollessani nuortenkirjan Tyttö tulevaisuudesta ja blogissakin käsitellyt Salainen kirjasto-sarjaan kuuluvat Noitapeili ja Kadonnut kaupunki. Olen pitänyt niistä paljon ja siksi toiveeni Amiraalin suhteen olivat odottavaiset, eikä minun tarvinnut pettyä. 

  

Se lausuu mun nimeni niin kuin se olisi harvinainen muna tai kauan kadoksissa ollut avain, matkalippu. (s. 60)

  

Päästyäni ylitse siitä, että Amiraalin päähenkilöllä on sama nimi kuin siskonpojalla, löysin näiden hienojen kansien sisästä tosi symppiksen tarinan. Niilo on nuori etsikkomatkansa alussa. Hän ei pidä macho-maskuliinisuudesta, vaan viehättyy kirpparin violeteista korkkareista. Ei Niilo vielä tiedä, onko hän poika vai tyttö vai jotain siltä väliltä tai ihan kokonaan binäärin ulkopuolelta, muutos on vasta alussa. Kameleontiksi hän ainakin itseään tituleeraa. "Miksi mun täytyisi pitää kiinni jostakin ikivanhasta roolista vain siksi, että mulla on penis?"

  

Ehkäpä häntä kuvaisikin parhaiten gender fluid, mutta pääasia on se, että Niilo saa olla Niilo, juuri sellainen kuin hän on, lokeroimaton. "Sanat voivat tukahduttaa, rajata niin paljon. -- Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma on helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin." Pienellä paikkakunnalla ei vain ole paljoa esikuvia tai vertaistukea. Monissa lukemissani arvosteluissa Niiloa kuvattiin transsukupuoliseksi, mutta minusta se ei ole kirjan kertoma tarina. "Miksi ihmisessä tärkeää olisi jokin määrätty sukupuoli? Jos mussa on naisellisia piirteitä, niin miksi niitä pitäisi peitellä?"

  

Feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole toistensa vastakohtia. -- Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vapyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy. (s. 118)

  

Äiti ja isä eivät juurikaan ole kuvioissa mukana, isä asuu uuden vaimonsa kanssa Espanjassa, isän vanhemmat ovat Niilon kasvattaneet. Sukupolvien erot aiheuttavat pientä kolahtelua (ukin ensirekatio Niilon pukeutumiskokeiluihin on tuomio huomiohakuisuudesta ja mumma voivottelee, mitä on tehnyt väärin kasvatuksessa), mutta onneksi kaikenikäiset voivat oppia uutta ja ymmärtämään myös kirjavampaa sukupuolen ilmaisua. Niilon mumma toi mieleen oman jo edesnmenneen mummoni - kumpikin nimittäin on antanut lapsenlapselleen lukuisia kirjoja lahjaksi.

  

Kellarissa tuoksuu maalta ja unohdetuilta esineiltä. -- lasikannen alla -- perhosia.  -- amiraali, ritariperhonen, nokkosperhonen. -- Äkkiä musta tuntuu siltä kuin mä lukisin jotakin pyhää kirjoitusta tai vanhaa kansanloitsua. (s. 7)

  

Ukki on nuorempana harrastanut perhosia ja löytäessään ullakolta hänen vanhan kokoelmansa, Niiloakin alkavat nuo värikkäät olennot kiinnostaa. Kirjassa onkin paljon perhosvertauksia muodonmuutoksesta. "Toukkaa katsellessani mä ajattelen hiljaisuutta ja odottamista. Sitä, millaista on viipyä katseilta piilossa omassa maailmankaikkeudessaan, avaruutensa haarautuvissa oksistoissa. Odottaa, kunnes koteloaika on päättynyt -- kunnes kaikki on valmista." Eräs uhanalainen perhonen innoittaa myös Niiloa ystävineen yrittämään estää uuden parkkipaikan rakentamisen. Ilmastonmuutoksestakin puhutaan tavalla, joka kolahtaa kovaa tämän kesän helteiden jälkeen.

  

Kaikki on sesahtunutta, aurinko kiehuu kuumana ja kuivantuoksuisena. Mä mietin, eivätkö jakkupukutyypit huomaa, mihin suuntaan asiat ovat menossa. 

Eikö tämä jatkuva helle tee niitä levottomiksi, muistuta, että auringon nyrkki on paljon voimakkaampi kuin meidän elämämme? (s. 13)

Ajattelen joukkosukupuuttoa, sitä kuinka olemme astumassa jonkin rajan yli, jonka jälkeen valtavasti lajeja katoaa eikä palaa enää koskaan takaisin. (s. 62) 

En tiedä, haluanko ikinä omia lapsia tällaiseen maailmaan. -- ärsyttää se, että luonnon suojelemiseksi tehdään niin vähän. (s. 137) 

  

Ei Niilon elämä kuitenkaan pelkkää glitteriä ole. Häntä on kiusattu koulussa erilaisuuden takia, koska leikki mieluummin tyttöjen kanssa. Tyttöjen maailmassa tunteet ja pehmeys olivat sallittuja. Lopulta Niilo pakotti itsensä sellaisen pojan muottiin, joka koulussa hyväksyttiin, vaikka se ei tuntunutkaan omalta. Hän harmittelee, kuinka pojilla ja miehillä on käytettävissään niin suppea väripaletti, puketua täytyy "varovasti kuin varislauma". Miksi housut ovat sallittu kaikille, mutta hametta ei? (Puolisoni puolestaan mietti viimeksi tänään, että hänen pitäisi hankkia kiltti.) Onneksi lukiossa oman persoonan esiintuominen on vapaampaa. 

  

Yksi hänen ystävistään on vakavasti masentunut, vaikka asiaa ei suoraan sanallistetakaan. Olisin kyllä mielelläni nähnyt heidän suhdettaan enemmänkin, sillä siihen tuntui sekoittuvat kaveruuden lisäksi myös muitakin tunteita. Mutta tulevaisuus on keskeneräistä. Niilolla on myös pientä säätöä yhden tytön kanssa. Tämä on töissä kahviossa ja Niilo ostaa päivittäin korvapuustin, kun ei saa sanottua muuta. Homma kuitenkin kuivahtaa kasaan melko huomaamattomasti.

  

Internetin jumalat tietävät,

että on olemassa sukupuoli-identiteetti,

joka ei ole nainen tai mies.

Se ei osu kumpaankaan kahdesta navasta,

vaan jää jonnekin niiden väliin tai kokonaan niiden ulkopuolelle.

Lyhyesti: ei ole pakko ahtautua mihinkään muottiin. (s. 131)

  

Teräksen kieli on ihanan runollista ja hänen hahmonsa käyttävät aistejaan vahvasti. Kerrotaan usein paitsi mille asiat näyttävät, myös mille ne tuntuvat, tuoksuvat, kuulostavat ja maistuvat. Omia suosikki-ilmaisujani ovat mm. "vuodeosasto on unohdettujuen ihmisten museo", "helle loikkaa ikkunoista sisään kuin kultainen kissaeläin", "renkaiden kehräys asvaltilla", "silmät kimaltavat kuin tuntemattomat kuoriaiset" ja "maalaan kasvojani esiin niin kuin kuorisin tuntematonta, loistavaa hedelmää".

  

Nahistuneet teepussit (vaikka hurmaavan sääntöjä kaihtava ilmaisu onkin) menevät kuitenkin eltaantuneen teen (Suojaan metsän siimekseen) ja muutoinkin liian nopeasti pilaantuvien ruoka-aineiden jatkumoon (Lintuhäkki). 

  

Peilikuvani on vieras,

heijastukseni

tuskin edes kuuluu mulle. 

Sillä olen tuhat

kaleidoskoopin hailahdusta,

monta ihmeellistä kulmaa. (s. 30)

  

Kerronnan ohessa on myös Niilon kirjoittamia runoja. Hän kantaa mukanaan muistikirjaa, johon kirjoittaminen antaa paikan hengittää, aivan niin kuin metsäkin. Yhdessä runossaan Niilo puhuu siitä, kuinka ei ole miehekästä lähettää kenellekään ällösöpöjä tarroja viesteissä. Oma puolisoni ei kauheasti välitä siitä, millainen hänen yhteiskunnan mukaan pitäisi olla vaan tekee niin kuin haluaa. Lähettää jopa niitä söpöjä tarroja. 

  

Niilo on enimmäkseen ihan ok omasta itsestään, vaikka ei vielä ole löytänyt oikeita sanoja, eikä ole varma tarvitseekokaan. Hän haluaa tullä nähdyksi, mutta ei analysoiduksi dignoosiksi tai tapaukseksi. Alun epävarmuuden jäkeen hän huomaa nauttivansa kokeiluista erilaisten vaatteiden, kynsilakkavärien ja meikkaamisen kanssa. "- Muakin on aina pidetty poikana -- - Mutta se ei koskaan tuntunut oikealta... niin kuin ei kyllä tyttönäkään oleminen."

  

Kirjan suurin hienous onkin siinä, että se esittelee erilaisen maskuliinisuuden mallin olematta kuitenkaan liian kliseinen tai pelkkää kipuilua. "Olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon." -- "Asiat eivät muutu, jos pysytään hiljaa." Yhdessä riemastuttavimmista kohtauksista Niilon on mennyt siivouskomeroon kirjoittamaan, kun hänen työkumppaninsa Sinikka löytää hänet ja sanoo: "- Tiedätkö muuten, että meidän työyhteisössämme kenenkään ei tarvitse olla kaapissa?" Sinikka on ihastuttava hahmo!

  

Tässä mä olen.

Tämä on mun juttuni. (s. 66) 

Kun ihminen uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää sismpänsä, se on kaunis. Se loistaa sisältäpäin. (s. 69) 

Mä en välitä enää hittojakaan siitä, mitä maailma ajattelee musta,
sillä mä olen syntynyt tällaiseksi:
mä olen runoilija,
mä olen villi
ja kysymysmerkeistä kuorittu sydän
--
mä olen yksinkertaisesti mä. (s. 142)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miksi aina pitäisi valita, onko poika vai tyttö?

  

Niilon miehisyyden päällä on aina ollut vähintäänkin ripaus glitteriä. Kun lapsuuden suojaava kotelo murtuu, 17-vuotiaalla vastassa ovat kysymykset: Kuka mä olen? Mistä mä pidän?

  

Tuppukylässä jokaisen pitää mahtua tiukasti omaan lokeroonsa. Olla joko-tai, ei missään tapauksessa sekä-että. Mutta miksi ei voisi valita kaikkea: parransänkeä ja satiinihametta, tyttöjä ja poikia, haurasta ja vahvaa? On onneksi ihmisiä, joille Niilo voi näyttää sisimpänsä loisteen.

  

Vahva ja ilmava romaani liukenevista sukupuolirajoista.

172 sivua, Otava 2020

  

Luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjojen kätkemää, Luova ruho

  

Samankaltaista luettavaa: Salla Simukka: Lukitut, Marja Aho: Puunhalaaja, Sini Helminen: Hurme, Jessica Schiefauer: Pojat, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Riina Mattila: Järistyksiä

   

  

"Maailma on aina rakennettu enemmistön ehdoilla, enemmistön muotoiseksi, 

enemmistön tarpeita vastaamaan. Jos kuuluu vähemmistöön, 

joutuu aina taipumaan vähän enemmän, tekemään vähän enemmän töitä, 

sietämään vähän enemmän kysymyksiä ja tuijostusta ja huutelua ja sitä, 

että elämä on jatkuvasti vähän hankalampaa."

    

  

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 11) Kirja kertoo köyhyydestä

  

Amiraalin kirjalliseksi kumppaniksi sopii hyvin Salla Simukan uusin kääntöromaani Matalapaine/Korkeapaine, joka kannattaa lukea siinä järjestyksessä kuin sen nimi ohjaa. Kansien väliin mahtuu yksi kesä, kaksi tytöä ja kokoelma kohtaamisia. 

  

Muratti on vallannut seinästä niin ison osan, että sen alta on paikoin vaikea erottaa talon vaaleaa kivirappausta. (s. 43)

   

Matalapaine-puolella päästään seuraamaan Varpun viimeistä kesää pienellä paikkakunnalla, ennen lukiota. Hän ei kaipaa mitään muuta kuin pois tutuista, ahdistavista ympyröistä. Sitten Saga, koulun suosituin tyttö, tulee ja suutelee häntä yllättäen. Kumpikaan ei halua juhlia peruskoulun päättymistä, mutta hyvin eri syistä. Sagan tarina avautuu Korkeapaine-puolella. Se ei kerro kaikista tapahtumista toista näkökulmaa, vaan on enemmän montaasi koko kesän tunteista ja tapahtumista.

  

Kun olen poissa, kun olen vapaa, aion leikkiä kenen kanssa tahdon. -- Kun voin aloittaa uudestaan, uutena. (s. 11 ja 14)

  

Varpu asuu kaksin äitinsä kanssa. Isä on mennyt uudelleen naimisiin ja asuu nyt Islannissa. Äiti ei ole alkoholisti, mutta ostaa toisinaan viinipullon viikonlopuksi, vaikka raha on tiukilla. "Olemme aina eläneet tili vähän miinuksella." Varpu ei kehtaa kerätä pulloja ja tölkkejä sivutoenestinä, sillä pelkää jonkun luulevan niiden olevan äidin. Varpu ei saanut kesätöitä ja kipuilee sen kanssa, kuinka kustantaa lukiokirjat ja asumisen syksyllä.

  

Sitten aloin etsiä kirjoja ja sarjakuvia -- Eniten pidin sellaisista, jotka sijoittuivat johonkin toiseen todellisuuteen tai historiaan. Ritareita ja linnanneitoja. Haltioita ja metsänhenkiä. Prinsessoja. Avaruusaluksen matkustajia. Merenneitoja. 

Mieluiten niin, että päähenkilöt olivat molemmat tyttöjä tai naisia. Siitä minä ehkä vähitellen tiesin, etten ole hetero. (s. 21)

  

Varpun ja Sagan kohtaamiset eivät juurikaan sisällä dialogia, vaan nuoret keskittyvät fyysisyyteen. Kosketukseen, suudelmiin, seksiin. Varpun haaveissa jonkun kanssa oleminen tarkoittaisi tuntikausia keskisteluja. "Ei ole olemassa mitään "meitä". On vain Varpu. Ja on vain Saga. Kaksi maailmaa, jotka eivät oikeasti kohtaa. Sinä ja minä pidämme toisiamme kädestä välitilassa, vaihtoehtotodellisuudessa, kuilussa, joka on mahdollisen ja mahdottoman välissä." Varpu ei usko lokerointiin. Mitä tarkoittaa olla "sellainen"? Miksi pitäisi määritellä jotkin rajat? Hänellä on sateenkaaripinssi "juuri siksi, että siinä on kaikki värit. Minun ei tarvitse valita vain yhtä."

    

Otat minua kädestä ja vedät pienelle polulle, joka johtaa metsikön halki. En tälläkään kertaa vastustele. Olen utelias. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa. Polku. Sinä. Tämä kaikki. (s. 34)

  

Teoksen tekstin on todella ilmavaa ja nopealukuista. Silti kummallakin nuorella on omat surunsa, ahdistuksensa, ilonsa ja kaipuunsa. Aluksi luulin, että Varpun puoli olisi kahdesta se raskaampi, mutta pidin tavallaan enemmän siitä, että Sagallakaan ei ole niin pintaliitävä ja huoleton elämä, vaikka hän yrittää pitää yllä sellaista fasaadia.

  

En pysty olemaan kotona pitkiä aikoja. 

En äidin kanssa, joka ei päiväkausiin käy missään eikä nouse sohvalta kuin syömään ja vessaan.

--

asunossa, josta loppuu happi ja jossa hiljaisuus saa seinät painumaan kasaan. (s. 28)

  

Matalapaine/Korkeapaine on sateenharmaa ja melankolinen tuokiokuva kahdesta nuoresta, joiden elämät ovat vasta aivan alussa. Joiden kesän ainoat hyvät hetket tapahtuvat heidän ollessaan yhdessä. Jääkin lukijalle pohdittavaksi, kuinka heidän tarinansa jatkuvat. Oliko kyseessä vain nopea vierailu toistensa elämissä, vai jatkuuko yhteinen taival senkin jälkeen, kun kummankin puolen viimeiset sanat loppuvat kirjan keskellä.

  

Sinä sanot:

Mä en ole kiinnostunut tytöistä. 

Sinä sanot:

Mä en ole osa jotain vitun sateenkaarta. 

Sinä sanot:

Mä en käy missään Pride-marsseilla ja ole poliittinen ja aktiivinen. 

-- 

Sinä sanot:

Tämä on yksi kesä. Vain yksi kesä. (s. 51)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.

  

Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.

  

Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.

  

Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.

  

Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?

  

Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti.

  

144 sivua, Tammi 2021

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa, Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

Naistenviikko | Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

"Neiti Kymene arvosti itsenäisyyttään, vaikka se toisinaan muuttuikin yksinäisyydeksi."

  

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 22.7. viettävät Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Magdalena Hailta kovasti odottamani Neiti Kymenen ihmeellinen talo ei ole se kaikkein helpoin lastenkirja ja hyvä niin. Tämä on monella tasolla nokkela lukukokemus, joka on täynnä kirjallisia viittauksia (mm. neidin 12 apinaa on nimetty kirjallisuuden tunnettujen hahmojen mukaan). Se antaa lukijalleen, nuorelle kuin vanhemmallekin paljon ajateltavaa mm. virheiden tekemisestä, niiden myöntämisestä ja pelkojen kohtaamisesta (sekä ajan käsitteestä ja kvarkeista). Teoksella voisikin siis käsitellä ja opettaa tunnetaitoja.

  

Typeryyden tehnyt neiti Kymene karkasi maailmalle -- Pelot kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän niitä hellii ja mitä vähemmän niitä uskaltaa kohdata. (s. 149 ja 175)

  

Neiti Kymene asuu apinoidensa kanssa isossa, yli sata vuotta vanhassa talossa, kunnes eräänä päivänä hänen ovikellonsa soi. Hän oli nuorempana aktiiivinen seikkailija ja keräsi taloonsa kiinnostavia esineitä. Mutta jossain vaiheessa matkustelusta tulikin pakenemista. Neiti Kymene ei ole aikoihin poistunut talostaan ja hänen puutarhansa on täynnä tiikereitä, "kukaan ei tiennyt mistä ne olivat sinne tulleet tai miksi ne siellä olivat". Hän pelkää noitia eikä pidä lapsista.

  

Kysymys: miksi jotkut aikuiset eivät pidä lapsista?
Vastaus: Koska lapset
• ovat meluisia
• ovat sotkuisia
• ovat hankalia
• tulevat syliin tai liian lähelle
• kertovat juttuja
• haisevat kummalle
• katsovat silmiin
• ovat olemassa. (s. 35-36)

 

 
Kirjailija puhuttelee välillä lukijaa suoraan ja lukujen sisällä on vanhojen lastenkirjojen tyyliin alaotsikoita, jotka kertovat, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä on lastenkirjaklassikoiden henkeä, vaikkakin samanaikaisesti jotenkin hyvin modernissa paketissa. Teemu Juhanin kuvitus on ihastuttavaa ja sitä olisi voinut olla vielä enemmänkin. Kirjassa on myös jollakin tapaa hieman Miyazakimainen tunnelma. 

     

Neiti Kymenellä oli musta, leuan alta nilkkoihin yltävä leninki. -- Neiti Kymenen mekossa oli yhteensä 57 nappia. Ylin niistä oli aivan hänen leukansa alla, alin hänen siron nilkkansa kohdalla. -- Ajan kuluessa nappeja oli irronnut useita. -- neiti Kymenen nappirivit olivat kirjavanaan erilaisia nappeja. Oli punaisia ja sinisiä, raidallisia ja luisia, muovisia ja jopa muutamia metallisia. (s. 9 ja 60-61)

    

Kerrankin voin sanoa, että loppu yllätti, enkä todellakaan osannut arvata niitä humia juonenkäänteitä. Esimerkiksi kuka tai mikä on Rohkeus, jota ovikelloa soittanut poika, Pekka Petterson etsii? "Enkä etsi rohkeutta pienellä ärrällä, sitä minulla on tarpeeksi, Etsin Rohkeutta -- isolla ärrällä. Se on sen nimi: Rohkeus."

    

Tärkeintä kapinassa on uskallus kulkea vastavirtaan. (s. 113)

  

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Palkitun tekijän fantasian täyteinen satu rohkeudesta, virheistä ja itsensä hyväksymisestä.

  

Kaukaisen kylän korkeimmalla kukkulalla seisoo Neiti Kymenen arvoituksellinen talo. Neiti ei pidä ihmisistä, eikä talossa hänen lisäkseen ole muita kuin apinoita, mutta puutarhan hurjat bengalintiikeritkään eivät pidä eräitä poissa. 

   

Sillä yhtenä päivänä neidin ovelle ilmestyy utelias, likainen pikkupoika, joka ei suostu lähtemään ennen kuin on löytänyt kadonneen Rohkeutensa. On salaisuuksia, jotka ovat odottaneet liian pitkään, ja arvoituksia, jotka haluavat tulla ratkaistuksi.

   

184 sivua, Otava 2020

  

Kuvitus: Teemu Juhani

     

Neiti Kymenestä on luettu myös täällä: Hemulin kirjahylly, Lastenkirjavuosi

  

Samankaltaista luettavaa: Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Marja Aho: Loukuttaja

"Eläinten seurassa oli niin helppo olla, ajatteli Usva. Eläimet eivät arvostelleet, 

eivätkä kiusanneet. Ne eivät välittäneet, vaikka Usva olisi pukeutunut rehusäkkiin. 

Niiden kanssa oli mutkatonta, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

  

Usva huokaisi turhautuneena. Miksi ihmeessä hän ei sitten osannut kommunikoida 

oman lajin kanssa? Sen jonka kanssa hän jakoi yhteisen kielen."

      

          

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste 2020: Suomalaisen kirjailijan kirjoittama

  

Marja Ahon Loukuttaja on ensimmäinen osa kirjaparista, joka kertoo siskoista, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia. 

  

Hän oli kuin palapeliin sopimaton, ylisuuri pala, jota ei saanut sopimaan koloon vaikka kuinka survoi. (s. 101)

  

Tässä ensimmäisessä osassa päähenkilö on Usva, yläkouluikäinen nuori, joka kiusaamisen takia on menettänyt kykynsä puhua koulussa. Hän haluaisi kertoa luokkalaisilleen äitinsä pyörittämästä löytöeläintalosta, etenkin niistä lukuisista kissoista, jotka etsivät kotia ja valistaa toisia oikeanlaisesta eläintenhoidosta, mutta kurkku kuroutuu umpeen ja huulet tuntuvat kuin yhteenliimatuilta aina, kun hän vain ajatteleekin toisille puhumista. Yksi iso teema onkin Usvan matka oman äänensä löytämiseksi.

  

Hän, kyyryssä kävelevä lapamato, joka ei koskaan nostanut katsettaan. Tuplazero, joka olisi saanut rauhassa sulautua luokan takaseinään ja kadota näkyvistä ilman, että kukaan edes huomaisi. Hän, joka väisteli anteeksipyydellen jopa pihalla pyöriviä puunlehtiä ja jonka itsetunto oli niin mitätön, että se olisi mahtunut tulitikkuaskiin. Miten sellainen hylkiö voisi yhtäkkiä avata suunsa? (s. 27)

  

Usva on jätetty kokonaan porukan ulkopuolella ja hänen itsetuntonsa poljettu maan rakoseen, vain koska hänelle eläimet ovat tärkeämpiä kuin viimeisin trendin mukainen kynsilakka. Hän käyttää kirpparivaatteitta ja viettää kaiken vapaa-aikansa äidin ja isosisko Unnan kanssa loukuttamalla kissoja ja hoitamalla kotoa löytyvää suoranaista eläintarhaa, sillä heillä on aasi, hevonen, possuja, kanoja, kaneja sekä koiria, jotka on tavalla tai toisella pelatettu, ja toki niitä kissoja. Lisäksi he pitävät huolta villieläimistäkin.

  

Usvasta tuntui, että äiti oli hautautua taakkansa alle. Maailma oli täynnä pelastettavia eläimiä, loukutettavia kissoja ja oman onnensa nojaan jätettyjä eläinpoloja. (s. 12)

  

Kirjalla on monta tärkeää sanomaa, mutta osa niistä hautautuu hieman toisteisuuden ja ärhäkän Unnan sanomisten alle, "makkara on murha". Nämä teemat ovat kuitenkin erittäin tärkeitä ja kirja voi ollakin hyvä herättelemään ajatuksia, jos aiheisiin ei ole koskaan aiemmin törmännyt.

    

1. älä ota kesäkissaa, lemmikkiin tulee sitoutua myös sen pentuajan jälkeen
2. älä hylkää kissaa luontoon tai lopeta tervettä eläintä, vaan etsi sille uusi koti tai luovuta se jollekin järjestölle
3. adoptoi koditon kissa sen sijaan, että ostaisit pennun
4. mieti, kannattaako syödä niin paljon lihaa, jonka tuottaminen lisää eläinten kärsimystä
5. turkistarhaaminen tulisi kieltää
6. älä osta pikamuotia eli halpoja, heikkolaatuisia ja nopeasti ohimenevän muotiilmiön mukaisia vaatteita, jotka kuluttavat tuhansia litroja juomakelpoista vettä/vaate, vaan suosi kirppareita ja kierrättämistä
7. (koulu)kiusaaminen on todella julmaa ja jättää syvät arvet, mieti siis tarkkaan, mitä sanot muille kasvotusten tai somessa

  

Usva olisi halunnut mennä kuvaukseen kirpputorin vaateosastolta löytyneessä paidassa, mutta ongelman muodostivat jälleen kerran luokan tytöt. -- hänen muista poikkeavaa asuvalintaansa oli kritisoitu ankarasti Jennan ja muiden tyttöjen toimesta. (s. 41)

    

En lainkaan arvosta takakannen kuvailua Usvasta, "kissanpissalta haiseva kummajainen", sillä missään kohtaa teosta ei löydy tuollaista lausahdusta. Eivät edes kiusaajat käyttäneet hänestä näin julmaa nimitystä, monia muita kylläkin. Usvaa kuvataan pitkin tarinaa ylipainoiseksi (virtahevon nielaissut karkkikeppien vieressä, hammastikkujen sekaan pyörähtänyt petankkipallo), mutta en ole aivan varma, pitääkö hän vain itse itseään luokkansa tyttöjä isompikokoisena. 

  

Usva ei halunnut syödä lihaa. Hän olisi mieluummin vaikka työntänyt nuppineulan varpaansa kynnen alle ja potkinut sitä seinään, kuin syönyt lihaa. -- Eläimet olivat hänen ystäviään. Ne olivat persoonallisia ja tunteikkaita otuksia, joiden ei Usvan mielestä pitäisi päätyä lautaselle kenenkään ruoaksi. -- ilman lihaakin pärjäsi (s. 24-25)

  

Ahon kieli on ihastuttavan värikästä ja hän käyttää ilmaisuja, joihin harvemmin törmää, kuten kielipuoli, jonka kohtasin jo uudelleen parhaillaan lukemassani, Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taidossa. Töppötassu kissoista puhuttaessa ja paahtuvan popcornin tavoin pomppivat marsut olivat vallan söpöjä. Erityisesti tyttöjen äidin uusi miesystävä Ii-Pee käyttää luovaa kieltä, kuten "houlimouli", "tsili kon karmeeta ja kuokkamoolea" ja "dalmatimaalainen". Huomasin kirjailijan käyttäneen Ylen kuuden vuoden takaista artikkelia sienten nimistä, sillä mainituista liki jokainen löytyi kirjasta. Toki kaikille lukijoille tällainen kielellä leikittely ei ole kaikkein mielekkäintä tai helpointa lukea. 

      

Rapsutelin viime kesänä Kuopiossa kotieläinpihassa Arska-possua.
Usvalla on kirjassa kaverinaan Hiski-niminen minipossu, joka sekin nauttii rapsutuksista.

  

Isällä oli ollut paljon suuria suunnitelmia Onnenpesän varalle vuosiksi eteenpäin. Ainoa asia, mikä ei kuulut isän suunnitelmiin, oli kuolema. (s. 74)

    

Isosisko Unna on Usvaa radikaalimpi. Hän osallistuu turkistarhauksen vastaisiin mielenosoituksiin ja kritisoi kovaäänisesti äidin uuden poikaystävän lihansyöntiä. Unna pääsee ääneen jatko-osassa Puunhalaaja, joka löytyy jo lukupinosta ja tulen sen varmaankin lukemaan heinäkuussa. Todella kauniit kannet myös tällä kaksikolla! On sääli, jos nämä kirjat jäävät lukematta esimerkiksi sen takia, että ovat ilmestyneen pieneltä kustantamolta.

  

Harmittavan vähäiselle huomiolle kirjasomessa jäänyt Loukuttaja oli minulle vahva lukukokemus, sillä olen itsekin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu, isäni kuoli, kun oli kahdeksannella luokalla ja eläinten hyvinvointi on minullekin tärkeää. Kaikki perheeni kissat (siskojeni kissat mukaan lukien) ovat olleet rescueita. 

  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Usva on luokan hyljeksitty, kissanpissalta haiseva kummajainen, joka vapaa-ajallaan haluaa mieluummin loukuttaa pakkasessa värjötteleviä kulkukissoja, kuin osallistua luokan rientoihin. Hän haluaisi palavasti puhua eläinten oikeuksista eläinsuojeluneuvojana toimivan, löytöeläintaloa pyörittävän äitinsä tavoin, mutta häneltä puuttuu rohkeus sanoa epäkohdista ääneen. Hän tietää, että jos hän koulussa avaisi suunsa kertoakseen Jennalle ja luokan muille tytöille mielipiteensä näiden huonosta lemmikkien kohtelusta, saisi hän koko luokan ivat päälleen. Koulun ruokalassa hän katsoo surullisena, kun muut syövät lihaa. Hän haluaisi kertoa kaikille, millaisissa oloissa tuotantoeläimet joutuvat elämään.

  

Usva ihailee isosiskoaan Unnaa, muiden mielipiteistä vähät välittävää aktivistia, joka luontoa ja eläimiä suojellakseen ja niiden kaltoinkohtelulle huomiota saadakseen on valmis vaikka köyttämään itsensä kettingillä puuhun tai turkistarhan oveen. Usvan isäpuoli Ii-Pee yrittää valaa arkaan tyttöön itseluottamusta puujalkavitseillään ja rennolla elämänasenteellaan.

  

Usvan rohkeus ja ääni ovat kadoksissa, kunnes eteen tulee tilanteita, jotka pakottavat hänet avaamaan suunsa ja pihisemään ilmoille mielipiteensä. Siitä rohkaistuneena hän puuttuu Jennan eläinten kohteluun ja huomaa löytäneensä sen, mikä on piilotellut aivan liian kauan syvällä hänen sisuksissaan - oman äänensä.

     

174 sivua, Atrain & Nord 2019

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

"Sitä ei herää jonain kirkkaana aamuna, avaa silmiä ja tajua, että oma perhe on erilainen. 

Ei tule sellaista välähdystä, että hupsista, me tässä ollaan jotenkin poikkeavia. 

Homma menee ihan päinvastoin. Vähitellen alkaa tajuta, 

että kaikki toiset ovat erilaisia omaan porukkaan verrattuna."

     

    

Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä oli yksi viime vuoden yllättäjistä. Olin jotenkin onnistunut ohittamaan kirjan katalogista ja kiinnostuin siitä vasta kun luin Kirjapöllön huhuiluja -blogin postauksen. Silloin kävi nimittäin ilmi, että sarjan päähenkilöllä Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat paitsi polyamorisia myös vampyyrejä. Jälkimmäistä kun ei mainittu kirjan takakannessa lainkaan.

     

Pikku kertaus kunnon saippistyyliin: olin ollut ihastunut tyttöön ja olin ollut ihastunut poikaan, mutta tyttö oli kuollut -- ja poika oli haihtunut maisemista äitieni lahjomana -- ja yksi äideistäni (se jonka hössötyksestä sain aina tarpeekseni nanosekunneissa) oli kuollut. -- Olin luullut muuttuvani jonain päivänä vampyyriksi -- Oli -- paljastunut, etten ollut tarunhohtoinen vaarallinen, verenhimoinen ja viettelevä vampyyri. (s. 5-6)

  

Ihastuin Luhtasen tyyliin ja Isadellaan, joka muistuttaa paljon sarjakuvahahmo Nemiä. Nokkelasti sanailtu kirja imaisi mukanaan ja jäin odottamaan jatkoa. Niinpä tartuin tähän toiseen osaan, Isadella - Sydän murskana heti kun sain sen kirjaston varaushyllystä. (Miten oudolta tuntuukaan, kun nyt ei pääse kirjastoon. Sinne varmaan menen ensimmäisenä, kun tämä maailmanlaajuinen poikkeustila helpottaa.) Ja se oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin osa (mistä kertoo sekin, että kirjoitin siitä muistiinpanoja 15 A4 arkkia molemmin puolin!). Siinä missä Isadella ensimmäisessä kirjassa mursi vampyyreihin liittyviä myyttejä, ovat tällä kerta ruodittavana huonot sanonnat. 

  

Aamu on iltaa viisaampi. Siis niin metsään mennyt sanonta kuin olla voi, numero kuusi. Ei todellakaan ole. Aamu on aivokuollut, kun ei ole nukkunut silmänräpäystä vaan on vellonut pitkät tunnit omien ajatustensa iljettävässä liejussa. (s. 170)

  

Isadella on siis kohdannut isoja menetyksiä. Kaiken lisäksi hän loukkasi ekan kirjan lopussa kätensä ja saa nyt kipsin pois vain huomatakseen, ettei se mokoma halua enää totella silloin, kun hän haluaisi piirtää. Kuviksen opettaja on Isadellan lemppari ja hän ehdottaa, että tyttö kokeilisi käyttää luovuuttaan toisenlaisessa  ja lainaa tälle vanhan kameransa. 

  

Isadella yrittää unohtaa Fairuzin hengailemalla (mielestäni hieman törpön) Maxin kanssa, mutta huolimatta parhaasta yrityksestään, ei hän pysty unohtamaan poikaa. Onneksi mystinen sinitukkainen muukalainen harhauttaa hänen ajatuksiaan. Max ei ole kauhean imarreltu, että tuo toinen poika kaappaa Isadellan huomion. Lisäksi joku lähettää hänelle outoja, vähän pelottaviakin viestejä. Kirjan loppupuolella tulee aikamoinen cliffhanger pommi, minkä vuoksi odotan malttamattomana syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa, Isadella - Sydän liekeissä. Iso suositus tälle sarjalle! 

  

Katselin -- tuttuja kulmia ja mietin miten erilaiselta kaikki näytti tapahtuneen jälkeen. Ennen olin pitänyt esikaupunkialuettamme harman tylsänä ja umpitavallisena. Nyt tuntui, että joku oli painanut nappia, jolla värit tulivat esiin. -- Mikä minussa oli muuttunut, kun katsoin kaikkea uusin silmin. (s. 23)

  

Luhtasen käyttämä värikäs kieli ja hurmaavan persoonalliset kielikuvat ovat kirjoje suola. Ah, haluaisin siteerata niistä kaikki tähän, mutta tyydyn valitsemaan vain kolme, "Yhtäkkiä suklaan supervoiman euforinen vaikutus tuntui haihtuvan nopeammin kuin chihuahuan pieru", "yydyn hymyilemään kuin joku olisi puhunut minulle urdua ja tulkkini oli juuttunut ruuhkaan." ja "Kallistuin pitkälleni nurmikolle ja päätin lötköttää siinä kuin kurkunpääntulehdusta poteva kastemato. Hiljaa ja selkärangattomana.".

  

Luin kirjan jo helmikuussa (ystävänpäivän lukumaratonilla), ennen kuin korona-epidemiat muuttuivat pandemiaksi. Tein muistiinpanoja kirjasta pari päivää sitten ja moni kohta tuntui aivan erilaisesta ennen ja jälkeen. Tässä muutama niistä:

  

Olin ollut kotona jo kolmisen viikkoa, mikä tuntui suoranaiselta ikuisuudelta, koska talossamme oli kuin muinaisessa kryptassa. Ummentunutta, hiljaista, tukahduttavaa. Parin päivän jälkeen oli alkanut tuntua, ettei henki kulkenut. Laahustin ankeassa huushollissamme availemassa ikkunoita -- mutta edes tuntien mitainen hyinen läpiveto ei helpottanut tilannetta. -- ajatus kotiin homehtumisesta alkoi ahdistaa liikaa. Tätä rataa minusta tulisi se naapuruston erakoitunut hullu mummo, joka haahuilisi hämärällä pikin katuja itsekseen paapattaen ja jota kaikki pelkäsivät. (s. 6-8)
   
City-kettu oli taas saapunut tervehtimään minua. Se istui kaikessa rauhassa ja tuijotti. Nurinkurisesti minä tunsin olevani eläintarhan häkissä. Kettu oli vapaa menemään minne halusi, minä olin täällä nalkissa. (s. 135)

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Täräyttävän rehellinen ja hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia. Jatkoa kirjalle Isadella – Sydän kylmänä.

  

Ikuinen outsider Isadella luuli jonain päivänä muuttuvansa vampyyriksi (ja odotti jo sitä kiihkeästi) – vain kuullakseen, että onkin tavallinen ihminen. Sitten yksi hänen äideistään kuoli häntä suojellessaan, paras ystävä petti rankimman kautta ja poikaystävä haihtui maisemista.

  

Nyt Isadella palaa kouluun. Yhtäkkiä hän on niin sisällä piireissä kuin mahdollista ja saa huomiota koulun komeimmalta pojalta. Silti hän tuntee olevansa tuuliajolla.

   

189 sivua, Otava 2020

     

Isadellasta on luettu myös täällä: Kaiken ei tarvitse olla totta

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Isadella - Sydän kylmänä
• Isadella - Sydän murskana
• Isadella - Sydän liekeissä (ilmestyy syksyllä 2020)

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä

"Kun on muuttanut monta kertaa elämässään, jättänyt taakseen tusinan verran kouluja 

ja satapäin porukkaa, johon ensin tutustuu ja jonka sitten unohtaa, alkaa väkisinkin 

rakentaa itselleen tyyliä, joka takuuvarmasti pitää kaveriksi pyrkivät loitolla. Musta tunnusvärini suojeli minua ja muita. En halunnut olla helposti lähestyttävä, en viehättävä, 

en hauska tai seurallinen. Olin mieluummin kuin muuri, jota mikään ei heilauttanut, johon kilpistyivät kaikki yritykset tehdä tuttavuutta. Päällä vielä piikkilankaa ja lasinsirpaleita."

    

 
Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: LGBTQ+ aihe
  

Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä on varsin viattoman ja helposti ohitettavan näköinen teos, enkä  ollut huomioinut sitä uutuuskatalogissa lainkaan. Kun Kirjapöllön huhuiluja esitteli teoksen Pride-lukuhaasteen aikana, laitoin sen heti lukulistalle ja varaukseen lähikirjastoon. Takakansi kertoo, että Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat polyamorisessa suhteessa, mutta unohtaa mainita, että nämä ovat myös vampyyrejä. Luin tämän jo elokuussa, mutta säästelin postauksen lokakuulle, jos joku vaikka kiinnostuisi tästä näin Halloween -lukuhaasteen aikana. 

  

Onko sinulla ikinä ollut tunnetta, että haluaisit kääriytyä jättikokoisen vaahtokarkin - siis jos niitä saisi sysimustina - sisään, painua sen superpehmeän massan syövereihin, jäädä sinne ja elää monta kuukautta nassuttamalla ällönmakeita seiniä ympärilläsi? (s. 5)

  

Ainoa vihje vampyyreistä on on Ä:n pisteiden kulmahammasmaisuus ja veritahraisuus, jota ei edes nopealla vilkaisulla huomaa. Siksipä teos onkin kuulemani perusteella eksynyt monissa kirjastoissa ihan tavallisten nuortenkirjojen joukkoon. Tämä saattaa toki houkuttaa jokusen spefiteemoja normaalisti välttelevän tarttumaan kirjaan ja ehkä lukemaan kirjan loppuun asti, mutta se saisi luultavasti enemmän lukijoita oikeassa genrehyllyssään. En tiedä miksi vampyyreistä ei ole haluttu mainita, kirjassa kun asia paljastetaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kotimaisissa kirjoissa vampyyrimytologia elää vahvana ja keksii siihen tuoreita näkökulmia. Esimerkiksi Terhi Tarkiaisen Pure mua on yksi viime vuonna lukemieni kirjojen suurin yllättäjä ja niin mainio, että äänestin sitä Blogistanian Finlandiassa. 

  

Hän oli kynällään saanut kivet kasvamaan sammalia ja saniaisia ja kolhot betonimöhkäleet murtumaan. Melkein tuntui siltä, että tytön katse oli saanut ne rapautumaan ja hajoamaan, samalla kun se oli herättänyt eloon kasvillisuuden ennen kuollella kivillä. (s. 176)

      

Isadella on taiteellinen lukioikäinen tyttö, jonka äidit omistavat vartiointifirman. Hänellä on vain vähän tavaroita, eikä hän halua tutustua kehenkään, sillä äitien ruokailutottumusten takia heidän täytyy muuttaa usein. Vampyyrien on nautittava veriaterioita tai heistä tulee fleguja ja tylsiä eivätkä vampyyrit tykkää olla fleguja ja tylsiä. Vaikka nykyaikana, kun "jengi kulkee jo vegaanisissa kengissä, vampyyrit ovat poliittisesti täysin epäkorrekteja". Kirjan aikana Isadella murtaa vampyyrimyyttejä, vaikka pelkääkin, ettei äideistä jää mitään jännää jäljelle ja että heidän lesboutensa on kiinnostavampaa kuin olla vampyyri. 

  

Kuvisluokkaan sain mennä kuin luolaan, kadota syvälle maan uumeniin, ja jättää kaiken muun taakseen. (s. 22)

  

Uudessa kaupungissa Isadella kuitenkin huomaa ystävystyvänsä ja peräti ihastuvansa, täysin päinvastoin kuin oli suunnitellut. Koulussa lähtee kiertämään ilkeämielisiä huhuja hänen äideistään, vaikka "ei kovin herkästi kuuluta koko maailmalle, että hänellä on useampi äiti. Se ei ole teinipiireissä asia, joka sivuutetaan olankohautuksella". En tiedä mikä on tilanne yläasteilla ja lukiossa nykyään, omana aikanani tämä varmasti piti monessa koulussa paikkansa, mutta että LGBTIQ+ ihmiset olisivat yhä niin iso kohun aihe nuorten keskuudessa? Se varmasti riippuu pitkälti kaupungista ja koulusta. Onneksi lukioni oli ilmaisutaitopainotteinen, joten ilmapiiri oli tosi kiva ja erilaisuutta arvostettiin tai vähintään sitä sulautui massaan, joka oli vain muita kouluja värikkäämpi. Isadella olisi sopinut sinne hyvin, sillä hänen sanoin: "oli tasan yksi asia, mitä en halunnut olla: TAVALLINEN". 

   

Valitsin bussilinjan, jonka reitti oli minulle vieras, ja ajelin vähän aikaa, sitten vaihdoin toiselle reitille. Jossain vaiheessa huomasin jääneeni kyydistä pienen puistikon kohdalla, jonne en ollut ennen sattunut. -- Puisto vaikutti hieman unohdetulta ja ehkä juuri siksi kauniilta. (s. 134)

   

Pidin Isadellan Nemimäisestä asenteesta, eikä hänen angstinsa tuntunut teennäiseltä. Itse asiassa useammassa kohtaa samastuin häneen*. Myös kirjan kieli oli miellyttävää, esimerkiksi kuvailuissa: "pudotin kynän kädestäni kuin se olisi ollut homeinen nakki", "olin chilli kuin piru kirkossa", "koulu oli valtava, kuutiomainen betonimöhkäle, kuin jättirobotin ulostus", pizzanreunat, jotka "retkottivat lautasella keltaisina kuin haudasta kaivetut kylkiluut" ja Isadellan ensimmäinen kerta passionhedelmän kanssa saivan minut hymähtelemään ilahtuneena. 

  

Yleensä oli kaksi asiaa, jotka onnistuivat minulta vaivattomasti: nukkuminen ja syöminen. Pystyin torkahtamaan yleensä missä vain ja nukahdin iltaisin, kun sain pääni tyynyyn. Jos edessä oli lautasellinen ruokaa, minä söin sen. (s. 145)*

    

Luhtanen on kirjoittanut - yhdessä Mikko Oikosen kanssa - Nymfit -kirjasarjan, minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Vaikka olen saanut sarjan ensimmäisen osan pokkariversion jo useampi vuosi sitten isosikoltani lahjaksi, en ole lukenut sitä vielä. Olen kuitenkin katsonut Nymfit tv-sarjana. Kuvittelin sattumalta alusta alkaen jotkut hahmot samannäköisinä kuin tv-sarjassa. Etenkin Isadellan äidit lainasivat ulkonäkönsä nymfeiltä.

  

Pari tuntia koteloituneena kuin toukka helpotti tunnelmiani paremmin kuin mikään. -- murtauduin ulos kotelostani. Olin aika ryttyinen ja kaukana uljaasta suruvaipasta (kaaliperhonen oli ehkä lähempänä). (s. 39)

  

Minusta tuntuu, että Isadellalla on systesia, sillä hänen mielestään jokaisella värillä on oma tuoksunsa ja yhdessä kohtaa "hajut muodostivat heti päässäni oranssin eri sävyjä, leikkiviä palloja, kuin ilmassa leijuvia kypsiä aprikooseja ja persikoita". Arvasin pari juonenkäännettä melko varhaisessa vaiheessa, kuten esimerkiksi Isadellan nimen alkuperän, mutta se ei vaikuttanut lukukokemukseen haitallisesti. Kokonaisuudessaan varsin ilahduttava yllättäjä. Suosittelen ehdottomasti tähän kirjaan tutustumista! Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

 

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Täräyttävän hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia.

  

Isadellalla on kolme äitiä, eikä se suinkaan ole erikoisin asia hänen perheessään. Jälleen kerran on aika vaihtaa maisemaa. On varottava tekemästä mitään, mikä kiinnittäisi huomiota ja saisi jonkun kiinnostuksen heräämään. Ja jälleen Isadellalla on sama strategia: pitää matalaa profiilia eikä juuri hankkia kavereita.

  

Mutta sitten uuden koulun kuviksen tunnilla eteen osuu Minna, joka rupeaa heti hanakasti tekemään tuttavuutta. Ja reksin kanslian edessä Fairuz, joka saa miettimään, miten on mahdollista, että jonkun hymy on yhtä aikaa niin sairaan ärsyttävä ja jotenkin… ihana?

   

187 sivua, Otava 2019

     

Isadellasta ja hänen polyamorisista vampyyriäideistä on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Bibbidi Bobbidi Book

  

Samankaltaista luettavaa: Sari Luhtanen & Mikko Oikonen: Nymfit, Matt Haig: Radleyn perhe, Stephenie Meyer: Houkutus, Isabel Abedi: Lucian, Beth Lewis: Suden tie, David Safier: Happy Family