torstai 31. lokakuuta 2019

Kauhua lapsille - Halloween edition

"Tuntuu, että tässä maailmassa on yhtäkkiä enemmän kuin me on osattu koskaan edes kuvitella. Enemmän kauhua. Enemmän kamaluuksia. Enemmän vaaroja."
   
   
  
Max Brallierin humoristisesti kirjoittaman ja Douglas Holgaten vauhdikkaasti kuvittaman Maailman viimeiset tyypit -kirjan jatko-osassa Zombiparaati maailmanlopun syyt viimein paljastuvat.

Yhtäkkiä suru iskee päin naamaa. Miten monta mahtavaa videopeliä olikaan parhaillaan suunnitteilla silloin, kun hirviöt tuhosivat maailman? Nyt niitä ei ikinä julkaista! Mä se saa ikinä pelata niitä! (s. 15)

Päähenkilö Jack on orpopoika, jonka ottoperhe hylkäsi, kun kaupungin kaduilla alkoi raahustamaan zombilauma. Zombit ja muut hirviöt ovat tulleet maailmaan toisesta ulottuvuudesta, joka on pahiksen loppuun kaluama. Hirvityksen kannattajat avasivat portaalin tuoreeseen maailmaan, joka sykkii elämää heidän palvomansa olennon ravinnoksi. Ovi kuitenkin meni kiinni ennen kuin peto ehti päästä lävitse.

Jack ja hänen ystävänsä yrittävät parhaansa mukaan estää tämän tulemisen ja tuhota samalla olennon kannattajia. Toiminnan tiimellyksessä he myös täydentävät hirviökirjaansa eli bestiaaria. Vaikka bestiaarin kokoamista "ei voi verrata Frodon retkeen Valtasormuksen kanssa Tuomiovuorelle -- Kutsumalla mitä tahansa randomia tehtävää etsintäretkseksi elämästä tulee PALJON hauskempaa."

Quint Baker ilmoitti: "Meidän pitäisi tehdä bestiaari, ystävä! -- kokoelma tietosanakirjamaisia kauvauksia myyttisistä olennoista."

"Tuo kuulostaa vain snobbailevalta tavalta sanoa 'hirviötietokirja'", sanoin.
"Mutta paremmalta!" Quint hihkaisi. "'Tietokirja' tuo mieleen koulun ja opiskelun. 'Bestiaari' on rypistyneitä, kellastuineita sivuja, joista hönkivät hirviöt ja ammoinen historia." (s. 4) 

Kirjan aikana maailman viimeiset tyypit kummastelevat, kuinka zombeja tuntuu olevan vähemmän kuin normaalisti. Myös tätä arvoitusta ratkotaan enemmän tai vähemmän koko porukan voimin. Kirjan isoimpia teemoja kun on se, ettei edes sankarin pidä tehdä kaikkea yksin vaan jakaa selviytymistaistelun taakkaa myös ystävien kesken.

Kirjassa käytetään paljon erikoisempia kirjoitusmerkkejä toisen ulottuvuuden olentojen nimissä. Ne saattavat vaikeuttaa joidenkin lukukokemusta, mutta nostan kääntäjälle hattua, kuinka niihin oli saatu todella hauskoja kielileikkejä mukaan. Kiinnostaisi nähdä millaisia nuo ovat olleet alkuteoksessa. Teoksen kieli on muutoinkin mukavan värikästä, mikä sopii hahmoille vaikka muutama ilmaisu varmaan menee osalta lukijoista ohitse (kuten kanttuvei).
  
Kolmas osa Painajaiskuningas ilmestyy heti alkuvuodesta 2020. Kirjojen pohjalta on tehty myös Netflix-sarja.

Etäällä näkyy puiden seinämä. Edessä häämöttää metsä. Näyttää kuin se tihkuisi pimeyttä, aivan kuin paikka ei sietäisi valoa. Siellä asuu pahuus. (s. 238)
     
   
   
Arvosana:
              
Takakannesta:
Naura aivosi pihalle!
  
Maailman viimeiset tyypit saavat vastaansa entistä suuremman hirviöhaasteen. Jokin tuntematon viekas voima kutsuu zombeja kokoon. Se mikä hallitsee zombeja, kykenee ihan mihin vain…
  
Jack Sullivan osaa katsoa maailmanloppua myönteisestä kulmasta: jos mukaan ei lasketa eloonjäämiskamppailua hirviöitä ja zombeja vastaan, elämä on letkeää hauskanpitoa. Lisäksi hänellä on seuranaan kolme parasta kaveriaan – todennäköisesti myös maailman viimeiset elossa olevat ihmiset - sekä Turre-hirviö lemmikkinä.
  
Sitten zombit alkavat kadota. Kuka haalii itselleen zombiarmeijaa?
   
Maailman viimeiset tyypit -sarja on ollut huima menestys, kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti jo kaksi miljoona kappaletta. Kirjoihin perustuva Netflix-sarja lanseerataan syksyllä 2019.
  
Suomentanut: Ulla Selkälä, 293 sivua, WSOY 2019

Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth And the Zombie Parade (2016)

Sarjassa ilmestyneet:

  
Muita lukukokemuksia: Kirjavinkit
  
Samankaltaista luettavaa: Jeff Kinney: Neropatin päiväkirjat, Andy Griffiths: Maailman paras puumaja, 13 kerrosta, Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62-sarja
   
   
"Aina kun Raparperia vaivasi jokin, hän meni yksin metsään. 
Syksyinen luonto oli kevyen sateen jälkeen täynnä tuoksuja ja värejä."
   
    
  
Geoetsivät ja vaeltava aave on Johanna Hulkon lastenkirjasarjan toinen osa. Ensimmäisestä kirjasta Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus kirjoitin kesällä, jolloin ilmoitin, että haluan ehdottomasti lukea sarjaa enemmänkin. Tämä sopikin erinomaisesti Halloween-lukuhaasteeseen, sillä kirjan nimessäkin mainitun aaveen lisäksi kirjassa myös vietetään Halloweenia. 
   
Raparperin koulussa on alkamassa remontti, jonka takia luokat siirtyvät väistötiloihin. Raparperin luokka päätyy Nokian vanhalle tehtaalle, jossa väitetään kummittelevan. Geoetsivien porukka tekee uuden kätkön, jonka ratkaisemiseksi on luettava tiettyä tietokirjaa alueen historiasta koordinaattien ratkaisemiseksi. Ensimmäinen nettiin kirjattu löytö riemastuttaa porukkaa, mutta jotakin outoa sen tallentaneessa käyttäjässä on.

Syysloman jälkeen parasta oli Halloween-disko. -- Juhliin sai myös naamioitua. Paras puku palkittiin. 
Raparperi päätti pukeutua perinteisesti noidaksi. tai ei perinteiseksi siinä mielessä kuin isä ja Pekka kuvittelivat. he ehtivät jo kantaa kasan mummon vanhoja huiveja ja värikkäitä esiliinoja olohuoneen pöydälle ennen kuin Raparperi huomasi, mitä oli tekeillä. Isä laski masentuneena kahvipannun kädestään, kun tyttö ilmoitti, ettei aikonut koskeakaan vanhoihin riepuihin.
-- 
Yläkerrassa hän veti ylleen mustat legginsit ja pitkähihaisen mustan topin. Lyhyessä mustassa harsohameessa oli violetteja strasseja. Päähän tuli suippopäinen noidanhattu, jonka hän oli itse ostanut viikkorahoistaan. (s. 123-125)

Raparperin koulussa on remontinkin takia suuri säästökuuri. Osa tavaroista kuljetetaan väistötiloihin muuttoautolla, mutta oppilaat joutuvat osallistumaan talkoisiin kantamalla omat tuolinsa. Lisäksi kaikilta luokilta otettiin pois tehtäväkirjat, mutta koska opettajat käyttävät kopiokonetta tavallista enemmän, todellista säästöä ei pääse syntymään. 

Hulkon kirjat ovat loistavia monessakin mielessä. Ne ovat sopivan mittaisia, jännittäviä ja niiden ihmishahmot ovat moninaisia sekä uskottavia. Näitä voisi kutsua nykyajan Viisikoiksi! En voi kuin suositella tätä sarjaa niin kaikille lukemisen vasta aloittaneille kuin pidemmällekin edenneille. 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Raparperin koulu joutuu remonttiin, ja osa luokista siirretään evakkoon toiselle puolelle kaupunkia. Geoetsivien yhteydenpito muuttuu hankalaksi, vaikka tutkittavaa riittäisi. Raparperin uudella koululla selvästi kummittelee, ja porukan tarkasti laatima geokätkö löydetään ennen aikojaan. Kuka kumma on voinut tietää kätköstä? Lokikirjan on kuitannut pahaenteisesti nimimerkki Vaeltava aave...   
   
149 sivua, Karisto 2013
  
Kuvitus: Jari Paananen

Sarjassa ilmestyneet:
  1. Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
  2. Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
  3. Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
  4. Geoetsivät autiolla saarella (2014)
  5. Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
  6. Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
  7. Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
  8. Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
  9. Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
  10. Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)
    
"Puolikas kuu pilkotteli keltaisena pilvenrepaleiden lomasta. 
Jostain kuuluu matala hu-hu-hu-hu-hu-ääni."
      
   
  
Kilikorven vampyyri on Anu Holopaisen lapsille suunnatun Iik -sarjan toinen osa. Tämä oli paljon pelottavampi kuin enimmäinen tai ainakin sen gore-kerroin oli suurempi. Päähenkilöt ovat alakoululaiset kaksoset Saku ja Sussa sekä heidän esikouluikäinen pikkusiskonsa Siiri. Reipas ja tahdoltaan taipumaton Siiri oli ehdoton suosikkini tässä osassa. 
     
Sakun kauhu hellitti hiukan kun hän tajusi, ettei mummo ollut mikään yliluonnollinen olento, vaan kaikesta päätellen aivan tavallinen ihminen. (s. 35)
  
Kirja alkaa siitä, kun Saku lukee luokassa Bram Stockerin Draculaa, sillä Kauhukännykän tapahtumat ovat ravistelleet häntä. Teoksen hän on valinnut sillä periaatteella, että vampyyrejä nyt ei ainakaan ole olemassa. Mutta kuinka ollakaan, kesken tunnin Saku näkee jotain tummaa lentävän koivujen ltvojen yläpuolella ja nappaavan yhden pihan variksista. Pian alkaa kuulua huhua kadonneista eläimistä ja ihmisistä, joiden kimppuun on käyty lenkkipolun varrella.
  
Saku ja Sussa haluavat ottaa selvää, oliko koulussa nähty olento tosiaan vampyyri lepakon muodossaan, mutta pikkusisko Siiri tunkee mukaan. Ja hyvä niin, ilman häntä moni asia olisi mennyt aivan toisin. Neuvokas Siiri kun ei jähmety tiukassakaan paikassa. Teoksen loppuun on jätetty myös pari todella kiinnostavaa juonenkäännettä. Olisi  kyllä ollut kiinnostavaa nähdä mitä olisi tapahtunut, jos toinen niistä olisi mennyt hieman eri tavalla. 

Saku kiljaisi minkä keuhkoista lähti, ehti haistaa ällöttävän, mätää lihaa muistuttavan leyhähdyksen, ja sitten hän tunsi terävien hampaiden laskeutuvan kaulalleen. Kuului rapea rouskahdus ja tuskan kiljaisu. (s. 59)
  
Holopainen käyttää paljon erikoisia sanavalintoja, jotka haastavat nuorimmat lukijat, niin hyvässä kuin pahassakin. Näitä ovat mm. teutaroiminen, raijaaminen ja läimäre. Osan pystyy päättelemään yhteydestä, mutta kaikki ovat tuskin aivan helppoja ymmärtää. Kummastelin kovasti ikkunan kahvan synonyymejä suljin ja lukitsin, en olisi itse koskaan tullut käyttäneeksi kumpaakaan. Mutta miksi kummassa vaarnasta käytetään sanaa vaaja? Se kun on aivan erilainen ja eri tarkoitukseen tehty puutikku.
  
Hauskasti kirjasta löytyy sivuhenkilö, jolla on sama etunimi kuin minulla. Holopainen on teinivuosieni kirjallinen idoli joten tällainen kaiman löytyminen hänen kirjastaan tuntui kikatuttavalta. Se olikin varmaan ainoita kertoja kun nauroin kirjaa lukiessani, sen verran jännittävä seikkailu tämä oli, eli herkimmille lukijoille varoitus! Suosittelisin tätä yli 10-vuotiaille.

Jos vaampyreitä kerran oli olemassa, ehkä saattoi olla myös ihmissusia ja zombeja? (s. 100)
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Saku näkee koulun liepeillä oudon lentävän otuksen, joka tarkemman tutkimuksen perusteella vaikuttaa ihka oikealta vampyyrilta. Kun kaupan tätiä yritetään purra Kilikorven laitamilla, Saku Sussa sekä innokas pikkusisko Siiri lähtevät öiseen vamyyrijahtiin.
  
Korvessa sijaitsevasta Karhuluolasta löytyy melkoinen yllätys, ja matka jatkuu vanhalle, mystiselle metsäkirkolle. Mutta onko kahdessa viidesluokkalaisessa ja yhdessä eskarilaisessa riittävästi vastusta kauhistuttavalle verenimijälle?
  
111 sivua, Myllylahti 2019

perjantai 18. lokakuuta 2019

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet (Ruth Galloway #6)

"Joskus tuntuu, että kävelee koko ajan luiden päällä. 
Kun ajattelee kaikkia niitä luurankoja jalkojemme alla."
    
    
Arvostelukappale
  
  
Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarja on mielenkiintoinen sekoitus perinteikästä rikosdekkaria, arkeologiaa ja mystiikkaa. Tällä kertaa esimerkiksi poliisi turvautuu selvännäkijän apuun kadonneen lapsen tapauksessa. Koska tätä edeltävä luettava oli toodella kiduttavan hitaasti etenevä (ja sen muste aivastutti aina kirjaan tarttuessani), halusin seuraavan luettavan olevan jotain nopealukuista ja kevyttä, niinpä valitsin halloween-lukuhaastetta varten kasaamastani pinosta tämän - vaikka kevyt tuntuukin hassulta kuvailusanalta dekkarille. 
   
Sarjassa on paljon Ruthin ylipainon ruotimista, enimmäkseen hänen itsensä suunnalta. Tämä on hiertänyt minua alusta alkaen, mutta onneksi tässä kuudennessa osassa, Kadonneet ja kuolleet, on ollut tähän mennessä vähiten niitä kohtia. Silti ainakin kuudesti Ruthin ulkomuodosta ja hänen syömisistään vihjailtiin negatiivisessa sävyssä. Ikävimmät kohdat olivat aivan teoksen lopussa, jossa Ruth kuvaa itseään norsunaiseksi ja kuin olisi karannut "Maailman läskeimmät lehtorit"-ohjelmasta. 
    
Eihän maailmassa voi olla mikään vialla, kun radiosta tulee päiväkatsaus. Jos ohjelmaa ei yhtäkkiä tulisikaan, se olisi varma merkki ydinpommi-iskusta. No, tänään ihmiskunta tuntuu olevan turvassa. (s. 45)
  
Tällä kertaa komisario Nelson kollegoineen tutkii kuolleen lapsen tapausta. Samasta perheestä on kuollut aikaisemmin jo kaksi pientä lasta, joten poliisin mielenkiinto herää. Onko kyseessä tragedia vai murha? Äitiys ja lapset ovat muutoinkin kovasti tapetilla teoksessa. Kaksi sarjan naishahmoista on saanut lapsen muun kuin puolisonsa kansa, ja toinen miehistä on itse naimisissa. Jälkimmäinen on siis Nelson, Ruthin Kate-tyttären isä. Äitiyden ja työn yhdistäminen on haastavaa, ja huoli omasta lapsesta viimeaikaisten tapahtumien valossa on suuri.
   
Ruthilla on puolestaan tutkimuskohteena Koukkumuoriksi kutsuttu lastenloruna pitkään oman aikansa ajan jälkeenkin muistettu vainaja, Jemima Green. Green eli 1800-luvulla. Hän oli isokokoinen ja vähemmän viehättävä nainen, jonka onnettomuudessa tuhoutunen käden tilalla oli koukku. Hän hoiti lapsia, joilla ei ollut ketään muuta, kunnes häntä syytettiin yhden hoidokkinsa murhaamisesta.  
   
Hemmetti, miksi kukaan ylipäänsä haluaa vanhemmaksi? Huolta on niin, että henki lähtee. (s. 58)
  
Greenin tapaus kiinnostaa tv-väkeäkin ja Naiset jotka murhaavat -sarjan kuvausporukka saapuu linnan kaivauksille. Greenin ruumis löytyy yllättäen, kun Norwichin linnaan ollaan rakentamassa uudet vessat. Arkeologit ovat siis olleet aluksi vain valvomassa kaivauksia, ettei mitään merkittävää tuhoudu, kunnes yllättäen rakennustyöt keskeytettiin maan alta paljastuneen löydön takia. 
   
Parasta Griffithsin kirjoissa onkin juuri realistisen arkeologian kuvaaminen. Ruth pääsee osaksi tv-sarjan kuvauksia, mikä saa hänet pelkäämään näyttävänsä ruudulla ainakin viisi kiloa painavammalta kuin todellisuudessa. Yksi kuvausporukan miehistä, jota Ruth kuvaa historioitsijoiden George Clooneyksi, vaikuttaa arkeologistamme hyvin kiinnostavalta, vaikka hän ajatteleekin, ettei moinen mies hänen kaltaiseensa naiseen edes vilkaisisi. 
   
Maisema on miltei liian täydellinen, kuin taidemaalarin unelmarauniot. -- hylätty kirkko -- Puiden rehevä lehvästö kätki rauniot -- Yhtäkkiä he seisoivat aukealla, jossa kirkon seinät kohosivat taivaisiin kaarevat ikkuna-aukot vielä ehjinä, ja oksat kurottivat korkeallle muodostaen oman holvikattonsa. (s. 214)
   
Ruth kohtaa myös seksismiä, mutta ei jaksa puolustaa itseään, jottei häntä neitoseksi kutsunut mies kokisi joutuneensa feministin väijyttämäksi. Niinpä hän vain hymyilee. Minua ärsytti tämä kohta. Tuossa tilanteessa kun olisi voinut esitellä itsensä vaikkapa tohtorina tai forensisen laitoksen johtajana tai vaikka millä muilla tavoilla tahansa, ei vain myhäellen hyväksyä ilmaisua, jonka kokee loukkaavana. 
  
Ihmettelin myös, kuinka Nelsonista on ihan ok, että hänen vaimonsa Michelle oli jäänyt kotiin heidän ensimmäisen tyttären synnyttyä ja palannut työelämään vasta kun nuorempikin on lukiossa. Siis yli 15 vuoden ajan Michelle oli ollut kotiäitinä, eikä asiasta tarvinnut edes keskustella, koska "niin vain oli tapana toimia". Ilmeisesti kampaajan ja poliisin tulot ovat niin hyviä, että parilla oli runsaasti säästöjä elää tuo aika vain toisen vanhemman palkalla. 
   
Tanya ei osaa kuvitella ikinä hankivansa lasta. Hän haluaa olla Norfolkin ensimmäinen naispuolinen poliisikomentaja ja hän haluaa kattohuoneiston, jossa on valkoiset matot ja lasihuonekaluja. Kumpikaan tavoite ei sovi yhteen lasten hankkimisen kanssa. Onneksi hänen poikaystävänsä -- on samaa mieltä. (s. 256)
   
Griffithsin tarina on sekoitus faktaa ja fiktiota. Koukkumuria ei esimerkiksi ole oikeasti olemassa, vaikka vastaavia historiallisia tarinoita ja lasten loruja löytyisi varmaan helpostikin. Arkeologian opintojen omakohtaisten kokemusten perusteella se puoli on kirjassa kuitenkin hyvin aidon oloista. Luonto on myös vahvasti läsnä Griffithsin teoksissa ja niistä kuvailuista nautin suuresti.

Näin kirjablogin omistajana oli kyllä huvittavaa, kun Ruth poimii yöpöydältä kirjan. Noin niin kuin sattuneesta syystä - vaikka eihän tuo sanapari toki kovinkaan harvinainen ole. Ruthista on kovaa vauhtia tulossa Kathy Reichsin kirjasarjan (jota en ole vieläkään lukenut, pitänee korjata tilanne josakin välissä) pohjalta tehdyn Bones -tv-sarjan Brennanin kopio. Saas nähdä, mihin seikkailuun Ruth ja Nelson, sekä superkiehtova druidi Cathbad päätyvät seuraavalla kertaa. 
   
Flint on niskojaan nakellen vetäytynyt omenapuun latvaan, missä se nyt tuijottaa Ruthia moittivasti kuin tyytymätön pöllö. (s. 262)
 
       
Arvosana:
        
Takakannesta:
Suosikkiarkeologi kadonneiden lasten jäljillä
  
Ruth Galloway on kenties järkyttävimmän tapauksensa äärellä, kun hän uskoo löytäneensä viktoriaanisen lapsenmurhaajan haudan. Kaivaukset Norwichin linnan mailla tuovat päivänvaloon menneisyyden kauhut, ja Ruthin ammatillista innostusta laimentaa vain paikalle saapuva tositelevisioryhmä. 
   
Kaikki ei ole hyvin nykyhetkessäkään, sillä Harry Nelson joutuu tutkimaan ensin järkyttävää lapsen kuolemaa ja sitten lapsikaappausta. Voivatko tapaukset liittyä yhteen? Kun yksi poliiseista joutuu kaappaajan tähtäimeen, Ruth ja Nelson yhdistävät voimansa kilpajuoksussa aikaa vastaan.
   
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 350 sivua, Tammi 2019
  
Alkuperäinen nimi: The Outcast Dead (2014)
   
Sarjassa ilmestyneet:
   
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä

lauantai 12. lokakuuta 2019

Nicola Yoon: Aurinko on tähti

"Minkä takia auringosta ei ole enemmän runoja? 
Aurinkohan on tähti, meidän tärkein tähtemme."
    
    
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Rodullistettu kirjailija
   
Nicola Yoonin edellinen suomennettu teos Kaikki kaikessa oli aivan ihana ja yllättävä, niitä harvoja kirjoja, joille olen blogin olemassaolon aikana antanut täydet viisi tähteä. Siksi olinkin innoissani, kun Aurinko on tähti ilmestyi viimein suomeksi. Sitä sai kylläkin vähän aikaa odottaa ja kirjan kansi ehti vilahtaa useammankin katalogin sivuilla ennen julkaisuaan. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva, ja se lienee viivästymisen takana, jotta kirja tulisi Suomessa kauppoihin samaan aikaan. Tämä leffakansi on vain aika kamala (se mustapohjainen alkutiedoissa ollut kansi oli paljon kivempi ja ajattomampi) ja harmillisesti kirjan sisältökin jätti kaipaamaan enemmän. Luin tämän jo heinäkuussa, mutta en pitänyt kiirettä bloggauksen suhteen, sillä oli pakko etäännyttää itseäni tästä huonosta lukukokemuksesta.
"Onko teillä aavistustakaan, millaista on kun ei kuulu mihinkään?" (s. 28-29)
  
Päähenkilöinä ovat elämänsä tienhaaraan saapuneet Daniel ja Natasha. Danielin vanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin paremman elämän ja amerikkalaisen unelman perässä. Daniel ja hänen veljensä Charlie ovat syntyneet perheen uudessa kotimaassa. Natashan jamaikalaiset vanhemmat ovat lapsineen muuttaneet maahan luvatta vuosia sitten. Daniel on menossa yliopiston haastatteluun, sillä vanhemmat ovat päättäneet, että pojista tulee lääkäreitä, jotta nämä eivät kärsisi koskaan köyhyydestä. Natasha puolestaan on menossa valittamaan viimeisen kerran perheensä maasta karkottamisesta. Tapahtumat kestävät yhden vuorokauden, joka on Natashalle viimeinen Yhdysvalloissa.
   
Pitäisikö meidän todella tietää seitsemäntoista vuoden kypsässä iässä, mitä haluamme tehdä loppuelämämme? (s. 108)
  
Natashan ja Danielin polut törmäävät ja kirjassa spekuloidaan paljon sattumasta ja johdatuksesta. Natasha on tiukan tieteellinen, Daniel taivaanrantaa maalaava runoilija. Nämä ominaisuudet onkin hahmojen kohdalla viety todella äärimmäisyyksiin, eikä heissä ole syvyyttä, vain tämä yksi nuotti. Ei siis ihme, ettei edes kaksikon kohdatessa synny kummoista romanttista sonettia. Rakkautta tai ainakin himoa heidän välillään on, mutta en millään niele juonta, että he olisivat toisilleen luodut. Teinit pussailevat aiheuttaen lukijalle vakavaa myötähäpeää yhteen kietoutuvine kielineen ja takapuolen puristeluineen, tosin tällä kertaa puristelijana on tyttö. Voinee siis huomata, etten oikein pitänyt kummastakaan hahmosta. 
  
Elämä on vain sarja umpimähkäisiä hyviä ja pahoja juttuja, joita sattuu kunnes ihminen jonakin päivänä kuolee. (s. 86)
  
Parasta teoksessa on etnisyyden käsittely. Kuinka kaikki tummaihoisten hiustenhoitotuotteita myyvät kaupat ovat korealaisten omistuksessa, kuinka korealaiset tykkäävät karaokesta, jota he kutsuvat norebangiksi, kuinka tummaihoisen naisen hiuksia ei saa koskettaa ilman lupaa, kuinka korealainen isä ei halua poikansa seurustelevan tummaihoisen tytön kanssa, kuinka Danielin isän mielestä Natashan afro-tyylinen tukka on liian iso, kuinka korealaisen ravintolan tarjoilija on passiivis-aggressiivinen Natashaa kohtaan, koska hän ei ole korealainen, vaikka on tullut syömään korealaisen pojan kanssa, kuinka korelainen poika ja tummaihoinen tyttö herättävä katseita kaduilla, sillä Amerikka ei ole sulatusuuni vaan lokerovati. 
  
En minä ole kyyninen. Olen realisti. On parempi nähdä elämä sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen toivoisi olevan. Tapahtumilla ei ole syytä. Asiat vain tapahtuvat. (s. 40-41)
   
Yksi kohtaus jäi erityisen hyvin mieleen. Natasha kysyy Danielilta, haluaako tämä lapsia. Poika vastaa, että kaksi. Natasha puolestaan ei lapsia halua. Tähän Daniel vastaa hieman hammasten kiristelyä aiheuttaen (sillä olenhan vela), että "saattaisit tulla toisiin ajatuksiin". Tokihan ihminen saa muuttaa mieltään, mutta kylläpäs taas ärsyttää, että jopa fiktiivisen naisen lapsettomana pysyttäytymistä pitää kyseenalaistaa.
  
Jos kaupunkiin sataa lunta, eikä kukaan ole paikalla kokemassa sitä, onko silti kylmä? (s. 44)
  
Teoksella ei ole varsinaista juonta, vaan se on eräänlainen taiteellinen slice of life kollaasi, sillä Natashan ja Danielin näkökulmien lisäksi väleihin on ujutettu mm. heidän isiensä puheenvuorot kuin aivat tuntemattomia ohimennen mainittujen sivuhahmojenkin mietteitä ja kulttuuriantropologinen selonteko afroamerikkalaisista hiuksista. Teos yrittää olla filosofinen syyn ja seurauksen kuvauksissaan, kuinka ihmisten pienetkin teot vaikuttavat toisiin. Myös Jumalasta puhuminen, Déjà vu -ilmiö ja eräänlainen mahdollisten tulevaisuuksien kurkisteleminen pääsevät mukaan soppaan. Loppu on melko epätyydyttävä ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
  
Ihmiset viljelevät sanontoja saadakseen jotain tolkkua maailmasta. Melkein jokainen uskoo salaa, syvällä sisimmässään, että elämässä on jokin tarkoitus, jokin tavoite. (s. 40)
  
Kaiken lisäksi kirjan kieli on todella kankeaa ja kaukana nuorten käyttämästä puhetyylistä. Kääntäjä Helene Bützow on taitava, mutta ikäero hahmoihin alkaa näkyä. Ei nimittäin ole uskottavaa, että aikuisuuden kynnyksellä oleva (amerikkalainenkaan) nuori sanoisi esimerkiksi näitä sanoja: tolkku, kapine, päsmäävä, hyppiä yläpystyä ja pyhä jysäys. Kirjaan on myös jäänyt paljon kirjoitusvirheitä, ehkä kiireen tai huolimattoman oikoluennan takia. Vaikka tämä kirja ei kolahtanutkaan edeltäjänsä tavoin, aion kyllä lukea lisää Yoonin teoksia, jos niitä ilmestyy suomeksi tai englanniksi.
  
Entä jos olemmekin pelkkä sivupolku jonkun toisen tarinassa? (s. 315)
     
  
Arvosana:

       
Takakannesta:
Tyttö, poika ja maailmankaikkeus
   
Natasha uskoo tieteeseen ja tosiasioihin. Ei kohtaloon eikä toteutumattomiin unelmiin. Hän ei todellakaan ole tyttö, joka kohtaa New Yorkin ruuhkassa söpön  pojan ja rakastuu päätä pahkaa. Ei silloin kun hänen perheensä on karkotettu maasta ja lähtöön on kaksitoista tuntia. Rakastuminen poikaan ei ole hänen tarinansa. 
   
Daniel on ollut aina hyvä oppilas, kunniaksi perheelleen ja tehnyt mitä häneltä odotetaan. Hän ei ole ollut runoilija, saati unelmoija. Mutta kun hän näkee Natashan, kaikki muu unohtuu. Jokin tytössä saa Danielin uskomaan, että kohtalo tarjoaa heille kahdelle poikkeuksellista tarinaa. 
  
Maailmankaikkeuden näkökulmasta jokainen elämän hetki on johtanut tähän yhteen tuokioon. Edessä on miljoona erilaista tulevaisuutta: mikä niistä toteutuu?
  
Suomentanut: Helene Bützow, 351 sivua, Tammi 2019
  
Alkuperäinen nimi: The Sun is Also a Star (2016)
  
Näissä blogeissa Yoonin teoksesta pidettiin enemmän: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book
  
Samantyylisiä kirjoja: J.D. Sallinger: Sieppari ruispellossa, Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

torstai 10. lokakuuta 2019

Tärppini Helsingin kirjamessuille 2019

  
Tänä vuonna on jo viides kerta, kun osallistun Helsingin kirjamessuille. Ensimmäisen kerran pääsin maistamaan messuhuumaa 2015. Ihanaa päästä taas keskelle kirjallisuuspöhinää ja tapaamaan toisella puolella Suomea asuvia kirjabloggaajatuttuja. Tässä postauksessa nostan tuttuun tapaan esiin tärppejä lavaohjelmista, jotka olen alustavasti suunnitellut meneväni katsomaan.  
  
Tänäkin vuonna torstai on päivistä kaikkein kiinnostavin ja olenkin koko päivän juoksemassa paikasta toiseen (joskin Kallion lukiolaisten lava houkuttaa eniten, kuten aina). Ainakin perjantaina minua saa nykäistä hihasta, jos haluaa moikata! Kannattaa seurata messukuulumisiani myös Instagramista, jonne tulen päivittämään liikkumisiani. Sunnuntaista en ole varma käynkö vielä pyörähtämässä messuilla vai autanko anoppia muuttopuuhissa, jotka myös osuvat lokakuun loppuun. 
  
Torstai 24.10.
  • 10:30-11:00 Kallio | Helena Waris: Jäänvartija
  • 12:30-13:30 Kumpula | Eva Frantz: Osasto 23
  • 14:00-14:30 Punavuori | Solarpunk - Toivon tieteiskirjallisuutta
  • 14:30-15:00 Kallio | Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch - Sensored Reality 2
  • 15:00-15:30 Punavuori | Fantasian vahvoja naisia
  • 16:30-17:00 Kallio | Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja
  • 17:00-17:30 Kallio | Sini Helminen: Maan povessa
  • 18:00-18:30 Kallio: Nonna Wasiljeff: Tomupoika

   
Perjantai 25.10.
  • 11:30-12:00 Kallio | Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä
  • 14:00-14:30 Kallio | Mats Strandberg: Loppu
  • 16:30-17:00 Kallio | Eino Nurmisto: Homopojan opas - Kaikki mitä sinun tulee tietää, ja vähän muutakin
  • 17:30-18:00 Kallio | Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
  • 18:00-18:30 Hakaniemi | Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus
  • 18:30-19:00 Kallio | Sanna Isto: Sirpale
  
   
Lauantai 26.10.
  • 13:00-13:30 Kallio | Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
  • 16:00-16:30 Kallio | Eppu Nuotio & Maami Snellman: Salasana: Rakkaus
  • 19:00-19:30 Kruunuhaka | Päivi Laitinen: Reissunaisia
   
   
Sunnuntai 27.10.
  • 13:00-13:30 Kruunuhaka | Artemis Kelosaari: Kannibalismin historia
  • 14:00-14:30 Punavuori | Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki 
  • 16:30-17:00 Kallio | Minna Canth - Historian todellinen supernainen

torstai 3. lokakuuta 2019

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä

"Kun on muuttanut monta kertaa elämässään, jättänyt taakseen tusinan verran kouluja 
ja satapäin porukkaa, johon ensin tutustuu ja jonka sitten unohtaa, alkaa väkisinkin 
rakentaa itselleen tyyliä, joka takuuvarmasti pitää kaveriksi pyrkivät loitolla. Musta tunnusvärini suojeli minua ja muita. En halunnut olla helposti lähestyttävä, en viehättävä, 
en hauska tai seurallinen. Olin mieluummin kuin muuri, jota mikään ei heilauttanut, johon kilpistyivät kaikki yritykset tehdä tuttavuutta. Päällä vielä piikkilankaa ja lasinsirpaleita."
    
 
Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: LGBTQ+ aihe
  
Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä on varsin viattoman ja helposti ohitettavan näköinen teos, enkä  ollut huomioinut sitä uutuuskatalogissa lainkaan. Kun Kirjapöllön huhuiluja esitteli teoksen Pride-lukuhaasteen aikana, laitoin sen heti lukulistalle ja varaukseen lähikirjastoon. Takakansi kertoo, että Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat polyamorisessa suhteessa, mutta unohtaa mainita, että nämä ovat myös vampyyrejä. Luin tämän jo elokuussa, mutta säästelin postauksen lokakuulle, jos joku vaikka kiinnostuisi tästä näin Halloween -lukuhaasteen aikana. 
  
Onko sinulla ikinä ollut tunnetta, että haluaisit kääriytyä jättikokoisen vaahtokarkin - siis jos niitä saisi sysimustina - sisään, painua sen superpehmeän massan syövereihin, jäädä sinne ja elää monta kuukautta nassuttamalla ällönmakeita seiniä ympärilläsi? (s. 5)
  
Ainoa vihje vampyyreistä on on Ä:n pisteiden kulmahammasmaisuus ja veritahraisuus, jota ei edes nopealla vilkaisulla huomaa. Siksipä teos onkin kuulemani perusteella eksynyt monissa kirjastoissa ihan tavallisten nuortenkirjojen joukkoon. Tämä saattaa toki houkuttaa jokusen spefiteemoja normaalisti välttelevän tarttumaan kirjaan ja ehkä lukemaan kirjan loppuun asti, mutta se saisi luultavasti enemmän lukijoita oikeassa genrehyllyssään. En tiedä miksi vampyyreistä ei ole haluttu mainita, kirjassa kun asia paljastetaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kotimaisissa kirjoissa vampyyrimytologia elää vahvana ja keksii siihen tuoreita näkökulmia. Esimerkiksi Terhi Tarkiaisen Pure mua on yksi viime vuonna lukemieni kirjojen suurin yllättäjä ja niin mainio, että äänestin sitä Blogistanian Finlandiassa. 
  
Hän oli kynällään saanut kivet kasvamaan sammalia ja saniaisia ja kolhot betonimöhkäleet murtumaan. Melkein tuntui siltä, että tytön katse oli saanut ne rapautumaan ja hajoamaan, samalla kun se oli herättänyt eloon kasvillisuuden ennen kuollella kivillä. (s. 176)
      
Isadella on taiteellinen lukioikäinen tyttö, jonka äidit omistavat vartiointifirman. Hänellä on vain vähän tavaroita, eikä hän halua tutustua kehenkään, sillä äitien ruokailutottumusten takia heidän täytyy muuttaa usein. Vampyyrien on nautittava veriaterioita tai heistä tulee fleguja ja tylsiä eivätkä vampyyrit tykkää olla fleguja ja tylsiä. Vaikka nykyaikana, kun "jengi kulkee jo vegaanisissa kengissä, vampyyrit ovat poliittisesti täysin epäkorrekteja". Kirjan aikana Isadella murtaa vampyyrimyyttejä, vaikka pelkääkin, ettei äideistä jää mitään jännää jäljelle ja että heidän lesboutensa on kiinnostavampaa kuin olla vampyyri. 
  
Kuvisluokkaan sain mennä kuin luolaan, kadota syvälle maan uumeniin, ja jättää kaiken muun taakseen. (s. 22)
  
Uudessa kaupungissa Isadella kuitenkin huomaa ystävystyvänsä ja peräti ihastuvansa, täysin päinvastoin kuin oli suunnitellut. Koulussa lähtee kiertämään ilkeämielisiä huhuja hänen äideistään, vaikka "ei kovin herkästi kuuluta koko maailmalle, että hänellä on useampi äiti. Se ei ole teinipiireissä asia, joka sivuutetaan olankohautuksella". En tiedä mikä on tilanne yläasteilla ja lukiossa nykyään, omana aikanani tämä varmasti piti monessa koulussa paikkansa, mutta että LGBTIQ+ ihmiset olisivat yhä niin iso kohun aihe nuorten keskuudessa? Se varmasti riippuu pitkälti kaupungista ja koulusta. Onneksi lukioni oli ilmaisutaitopainotteinen, joten ilmapiiri oli tosi kiva ja erilaisuutta arvostettiin tai vähintään sitä sulautui massaan, joka oli vain muita kouluja värikkäämpi. Isadella olisi sopinut sinne hyvin, sillä hänen sanoin: "oli tasan yksi asia, mitä en halunnut olla: TAVALLINEN". 
   
Valitsin bussilinjan, jonka reitti oli minulle vieras, ja ajelin vähän aikaa, sitten vaihdoin toiselle reitille. Jossain vaiheessa huomasin jääneeni kyydistä pienen puistikon kohdalla, jonne en ollut ennen sattunut. -- Puisto vaikutti hieman unohdetulta ja ehkä juuri siksi kauniilta. (s. 134)
   
Pidin Isadellan Nemimäisestä asenteesta, eikä hänen angstinsa tuntunut teennäiseltä. Itse asiassa useammassa kohtaa samastuin häneen*. Myös kirjan kieli oli miellyttävää, esimerkiksi kuvailuissa: "pudotin kynän kädestäni kuin se olisi ollut homeinen nakki", "olin chilli kuin piru kirkossa", "koulu oli valtava, kuutiomainen betonimöhkäle, kuin jättirobotin ulostus", pizzanreunat, jotka "retkottivat lautasella keltaisina kuin haudasta kaivetut kylkiluut" ja Isadellan ensimmäinen kerta passionhedelmän kanssa saivan minut hymähtelemään ilahtuneena. 
  
Yleensä oli kaksi asiaa, jotka onnistuivat minulta vaivattomasti: nukkuminen ja syöminen. Pystyin torkahtamaan yleensä missä vain ja nukahdin iltaisin, kun sain pääni tyynyyn. Jos edessä oli lautasellinen ruokaa, minä söin sen. (s. 145)*
    
Luhtanen on kirjoittanut - yhdessä Mikko Oikosen kanssa - Nymfit -kirjasarjan, minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Vaikka olen saanut sarjan ensimmäisen osan pokkariversion jo useampi vuosi sitten isosikoltani lahjaksi, en ole lukenut sitä vielä. Olen kuitenkin katsonut Nymfit tv-sarjana. Kuvittelin sattumalta alusta alkaen jotkut hahmot samannäköisinä kuin tv-sarjassa. Etenkin Isadellan äidit lainasivat ulkonäkönsä nymfeiltä.
  
Pari tuntia koteloituneena kuin toukka helpotti tunnelmiani paremmin kuin mikään. -- murtauduin ulos kotelostani. Olin aika ryttyinen ja kaukana uljaasta suruvaipasta (kaaliperhonen oli ehkä lähempänä). (s. 39)
  
Minusta tuntuu, että Isadellalla on systesia, sillä hänen mielestään jokaisella värillä on oma tuoksunsa ja yhdessä kohtaa "hajut muodostivat heti päässäni oranssin eri sävyjä, leikkiviä palloja, kuin ilmassa leijuvia kypsiä aprikooseja ja persikoita". Arvasin pari juonenkäännettä melko varhaisessa vaiheessa, kuten esimerkiksi Isadellan nimen alkuperän, mutta se ei vaikuttanut lukukokemukseen haitallisesti. Kokonaisuudessaan varsin ilahduttava yllättäjä. Suosittelen ehdottomasti tähän kirjaan tutustumista! Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.
 
 
Arvosana:
   
Takakannesta:
Täräyttävän hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia.
  
Isadellalla on kolme äitiä, eikä se suinkaan ole erikoisin asia hänen perheessään. Jälleen kerran on aika vaihtaa maisemaa. On varottava tekemästä mitään, mikä kiinnittäisi huomiota ja saisi jonkun kiinnostuksen heräämään. Ja jälleen Isadellalla on sama strategia: pitää matalaa profiilia eikä juuri hankkia kavereita.
  
Mutta sitten uuden koulun kuviksen tunnilla eteen osuu Minna, joka rupeaa heti hanakasti tekemään tuttavuutta. Ja reksin kanslian edessä Fairuz, joka saa miettimään, miten on mahdollista, että jonkun hymy on yhtä aikaa niin sairaan ärsyttävä ja jotenkin… ihana?
   
187 sivua, Otava 2019
     
Isadellasta ja hänen polyamorisista vampyyriäideistä on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Bibbidi Bobbidi Book
  
Samankaltaista luettavaa: Sari Luhtanen & Mikko Oikonen: Nymfit, Matt Haig: Radleyn perhe, Stephenie Meyer: Houkutus, Isabel Abedi: Lucian, Beth Lewis: Suden tie, David Safier: Happy Family

tiistai 1. lokakuuta 2019

Syyskuun luetut

   
Syyskuu meni ohitse aivan vilahtamalla. Vaikka syksy onkin lempivuodenaikani (ja vietin synttäreitänikin), tänä vuonna en ole vielä päässyt nauttimaan kunnolla sen annista, sillä olen kärsinyt puolison kanssa päättymättömästä flunssasta, joka vie kaikki energiat. Sain kuitenkin luettua jokusen kirjan. Toivottavasti energiatasot paranevat lokakuun aikana, sillä en malta odottaa, että pääsen käsiksi Halloween-lukuhaastetta varten keräämäni lukupinoon.
   
Ehdin lukemaan mangalukuhaasteeseen vielä pari teosta lukumaratonin aikana ja niiden lisäksi neljä kirjaa kokonaan ja kahta kerkesin aloittelemaan (Gerry B. Ilvesheimon Ilmestyskirjaa 178/389 sivua sekä Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality sarjan toista osaa, Glitchiä 53/411 sivua). Ilmestyskirjasta ja Sirplaeesta olen kirjoittamassa vuoden viimeiseen Tähtivaeltajaan. Sivuja syyskuun aikana kertyi 1794, parhaat lukukokemukset olivat Yön ja päivän välissä ja Jäänvartija, joskin Sirpaleessa tai Ei enempää kuin ihmisessä ei niissäkään mitään valittamista ollut.
  • Sayuri Tatsuyama: Kirjeitä koirien maasta 2 ja 3
  • Masamune Shirow: Appleseed 1 - The Promethean Challenge
  • Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä (postaus tulossa)
  • Helena Waris: Jäänvartija
  • Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen (postaus tulossa)
  • Sanna Isto: Sirpale (postaus tulossa)
  
   
Lokakuun lukupino on vahvasti Halloween-lukuhaasteen sävyttämä: 

  • Ilkka Auer: Kymnaasi
  • Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati
  • Karoliina Heinola: Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita
  • Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key 3  ja
  • Anu Holopainen: Kilikorven vampyyri
  • Johanna Hulkko: Geoetsivät ja vaeltava aave
  • Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
  • Isaac Marion: Warm Bodies
  • Elina Pitkäkangas: Kajo
  • Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman asetelma