Näytetään tekstit, joissa on tunniste Netflix. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Netflix. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1)

"Kun ensi kertaa näin vilauksen Sysikuilusta, seisoin ruuhkaisen tien reunassa ja katselin Tulan laakson aaltoilevia peltoja ja hylättyjä maatiloja. -- Syysaurinko hehkui lämpöä, mutta minä vapisin takkini alla silmäillessäni taivaanrannassa siintävää likatahraa muistuttavaa utupilveä."
   
    
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä kirjasta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.
  
Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste
  
Vaikka Leigh Bardugon Varjo ja riipus on todella kliseinen ja ennalta-arvattava YA-fantasia, se on silti yksi viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Joskus vain haluaa lukea kirjan, joka on kuin tarttuisi moneen kertaan luettuun lemppariin, mutta samalla ensimmäistä kertaa - kai sitä tunnetta voisi kuvata myös nostalgiaksi. 
   
Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista poimittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan ja valitsemaan itselleen ammatti. (s. 7)
  
Päähenkilö, teini-ikäinen orpotyttö Alina, on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Maliin, joka niin ikään on orpo. Kaksikko on päätynyt armeijan riveihin, Mal jäljittäjäksi ja Alina kartanpiirtäjäksi. Mal ei huomaa Alinaa vierellään, ainakaan merkityksessä potentiaalinen kumppani ja Alina pelkääkin, että ovat kasvamassa erilleen. Soppaan mahtuu kuitenkin ei vain yksi vaan kaksi romanssia ja lukija joutuu pähkäilemään, kumpaan tiimiin kuuluu. 
  
Bardugon fantasiamaailman Ravka on kuin pseudo-Venäjä, jonka naapurimaat Shu Han ja Fjerda ovat aasialais- ja skandihenkiset. Venäjään viittaavat mm. samovaarit, kvasi-juoma, sipulikattoiset kirkot, balalaikka, kuninkaan (tai siis tsaarin) symbolina oleva kaksoiskotka ja banja eli venäläinen kansansauna. Kuulin jostakin, että Venäjällä kirja olisi kuohuttanut, koska se antaa virheellisien kuvan heidän kulttuuristaan. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos ja silloin voi hieman ottaa vapauksia, jos luo kokonaan toisen maailman, jolla on muutamia yhtymäkohtia omamme kanssa, vaikka kultturinen omiminen onkin ollut viime vuosina puheenaiheena. 
  
"Muut maat eivät kohtele grishojaan yhtä hyvin kuin Ravka. -- Fjerdalaiset polttavat meitä noitina ja Kerchissä meitä myytiin orjiksi. Shu Hanissa voimamme yritetään nylkeä meistä." (s. 80)
    
Grishat ovat ihmisiä, joilla on maagisia taitoja ja he käyttävät taitojaan kuninkaan palvelemiseen niin taiteilijoina, aseseppinä kuin sotilainakin. Silti maassa on myös tavallisista ihmisistä koostuva armeija, jota voisi ennemminkin kutsua suoraan tykinruoaksi. Grishat voivat esimerkiksi kutsua tulta ja tuulta, pysäyttää sydämen ja parantaa. Lisäksi on Varjo, voimakas grisha, jonka kaltaisia on vain yksi kerrallaan. Alina saa tietää yllättäen, että hänellä on salattu kyky, joka herättää Varjon huomion. 
   
Olin aina olettanut, että Ravkan nälkäiset maatyöläiset ja huonosti varustellut sotajoukot olivat Sysikuilun syytä. En ollut siitä enää niin varma, kun ohitimme timanttilehdin koristellun jadepuun. (s. 101)
Kun ajatteli, että Ravka oli käynyt sotaa jo yli vuosisadan, koko ajatus juhlista tuntui vähän tuhlailevalta. (s. 188) 
  
Maata halkoo Sysikuiluksi kutsuttu pimeä alue, missä asuu pelottavia olentoja. Suomennoksesta sain mielikuvan, että kyseessä olisi kanjoninkaltainen geologinen muodostelma, mutta saatuani selville, että englanniksi se on nimeltään Shadow Fold, alkaa ilmiö kuulostaa enemmänkin kiinteästä varjosta muotoutuneelta taskulta, joka myötäilee maastonmuotoja, ei niinkään maankuorta lävistävältä "haavalta". 
  
Lukiessani mietin, kuinka kuilun poikki kulkevat saivat laskettua hiekalla purjehtivat alukset kanjonin pohjalle - tällaista ongelmaahan ei tietenkään synny, jos Sysikuilu on tasaisella maalla. En ole vielä päätynyt, kummanlaisena mieluummin paikan näkisin, ehkäpä kanjonimaisuus toisi sille enemmän pelottavuutta. Tästähän on tulossa Netflix-sarja, jota odotan mielenkiinnolla, sillä grishojen asut, miljööt ja erityisesti Sysikuilu kiehtovat (muistuttaahan se jossakin määrin Made in Abyss -animen omituista kerroksellista kuilua).
  
Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa – mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. -- Joissakin kartoissa Sysikuilua kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimeä "Epämeri" - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajaa ylitykseen. (s. 14)
  
Tässä oli selkeitä taitekohtia, joissa juoni otti ison harppauksen eteenpäin ja niiden väleissä oli hieman hitaampaa kerrontaa. Tylsää ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikka arvasinkin pari isoa juonenkäännettä jo varhain. Tällaisessa kirjassa se ei kuitenkaan haittaa, vaan haluaa lukea eteenpäin nähdäkseen, onko päätellyt johtolankojen perusteella oikein. 
   
Kirjaan on jäänyt harmittavasti muutamia kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Huolimatta näistä vähäisistä hiomattomuuksista kirja oli ahmaistava mahdollisimman nopeasti, vaikka halusin samaan aikaan pitkittää lukukokemusta mahdollisimman pitkään. Olisi myös kiinnostavaa vertailla alkuperäistä erikoissanastoa käännökseen. Onneksi trilogialla on oma Wiki-sivustonsa, josta nämä löytää helposti. 
  
Mahtavaa, että saatiin viimein suomeksikin tämä maailmalla paljon esillä ollut YA-fantasia. Toivottavasti jatko-osat suomennetaan mahdollisimman pian! Tämä muistuttaa vähän Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta, joten jatkan varmaan sen sarjan parissa odotellessani.
  
"Potku nivusiin on muinainen, salainen isku." (s. 265)
  
Arvosana:
             
Takakannesta:
Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.
  
Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.
  
Suomentanut: Jussi Korhonen, 331 sivua, Aula & Co 2019

Alkuperäinen nimi: Shadow and Bone (2012)
   
Sarjassa ilmestynet:
  • Varjo ja riipus
  • Siege and Storm
  • Ruin and Rising
   

torstai 31. lokakuuta 2019

Kauhua lapsille - Halloween edition

"Tuntuu, että tässä maailmassa on yhtäkkiä enemmän kuin me on osattu koskaan edes kuvitella. Enemmän kauhua. Enemmän kamaluuksia. Enemmän vaaroja."
   
   
  
Max Brallierin humoristisesti kirjoittaman ja Douglas Holgaten vauhdikkaasti kuvittaman Maailman viimeiset tyypit -kirjan jatko-osassa Zombiparaati maailmanlopun syyt viimein paljastuvat.

Yhtäkkiä suru iskee päin naamaa. Miten monta mahtavaa videopeliä olikaan parhaillaan suunnitteilla silloin, kun hirviöt tuhosivat maailman? Nyt niitä ei ikinä julkaista! Mä se saa ikinä pelata niitä! (s. 15)

Päähenkilö Jack on orpopoika, jonka ottoperhe hylkäsi, kun kaupungin kaduilla alkoi raahustamaan zombilauma. Zombit ja muut hirviöt ovat tulleet maailmaan toisesta ulottuvuudesta, joka on pahiksen loppuun kaluama. Hirvityksen kannattajat avasivat portaalin tuoreeseen maailmaan, joka sykkii elämää heidän palvomansa olennon ravinnoksi. Ovi kuitenkin meni kiinni ennen kuin peto ehti päästä lävitse.

Jack ja hänen ystävänsä yrittävät parhaansa mukaan estää tämän tulemisen ja tuhota samalla olennon kannattajia. Toiminnan tiimellyksessä he myös täydentävät hirviökirjaansa eli bestiaaria. Vaikka bestiaarin kokoamista "ei voi verrata Frodon retkeen Valtasormuksen kanssa Tuomiovuorelle -- Kutsumalla mitä tahansa randomia tehtävää etsintäretkseksi elämästä tulee PALJON hauskempaa."

Quint Baker ilmoitti: "Meidän pitäisi tehdä bestiaari, ystävä! -- kokoelma tietosanakirjamaisia kauvauksia myyttisistä olennoista."

"Tuo kuulostaa vain snobbailevalta tavalta sanoa 'hirviötietokirja'", sanoin.
"Mutta paremmalta!" Quint hihkaisi. "'Tietokirja' tuo mieleen koulun ja opiskelun. 'Bestiaari' on rypistyneitä, kellastuineita sivuja, joista hönkivät hirviöt ja ammoinen historia." (s. 4) 

Kirjan aikana maailman viimeiset tyypit kummastelevat, kuinka zombeja tuntuu olevan vähemmän kuin normaalisti. Myös tätä arvoitusta ratkotaan enemmän tai vähemmän koko porukan voimin. Kirjan isoimpia teemoja kun on se, ettei edes sankarin pidä tehdä kaikkea yksin vaan jakaa selviytymistaistelun taakkaa myös ystävien kesken.

Kirjassa käytetään paljon erikoisempia kirjoitusmerkkejä toisen ulottuvuuden olentojen nimissä. Ne saattavat vaikeuttaa joidenkin lukukokemusta, mutta nostan kääntäjälle hattua, kuinka niihin oli saatu todella hauskoja kielileikkejä mukaan. Kiinnostaisi nähdä millaisia nuo ovat olleet alkuteoksessa. Teoksen kieli on muutoinkin mukavan värikästä, mikä sopii hahmoille vaikka muutama ilmaisu varmaan menee osalta lukijoista ohitse (kuten kanttuvei).
  
Kolmas osa Painajaiskuningas ilmestyy heti alkuvuodesta 2020. Kirjojen pohjalta on tehty myös Netflix-sarja.

Etäällä näkyy puiden seinämä. Edessä häämöttää metsä. Näyttää kuin se tihkuisi pimeyttä, aivan kuin paikka ei sietäisi valoa. Siellä asuu pahuus. (s. 238)
     
   
   
Arvosana:
              
Takakannesta:
Naura aivosi pihalle!
  
Maailman viimeiset tyypit saavat vastaansa entistä suuremman hirviöhaasteen. Jokin tuntematon viekas voima kutsuu zombeja kokoon. Se mikä hallitsee zombeja, kykenee ihan mihin vain…
  
Jack Sullivan osaa katsoa maailmanloppua myönteisestä kulmasta: jos mukaan ei lasketa eloonjäämiskamppailua hirviöitä ja zombeja vastaan, elämä on letkeää hauskanpitoa. Lisäksi hänellä on seuranaan kolme parasta kaveriaan – todennäköisesti myös maailman viimeiset elossa olevat ihmiset - sekä Turre-hirviö lemmikkinä.
  
Sitten zombit alkavat kadota. Kuka haalii itselleen zombiarmeijaa?
   
Maailman viimeiset tyypit -sarja on ollut huima menestys, kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti jo kaksi miljoona kappaletta. Kirjoihin perustuva Netflix-sarja lanseerataan syksyllä 2019.
  
Suomentanut: Ulla Selkälä, 293 sivua, WSOY 2019

Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth And the Zombie Parade (2016)

Sarjassa ilmestyneet:

  
Muita lukukokemuksia: Kirjavinkit
  
Samankaltaista luettavaa: Jeff Kinney: Neropatin päiväkirjat, Andy Griffiths: Maailman paras puumaja, 13 kerrosta, Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62-sarja
   
   
"Aina kun Raparperia vaivasi jokin, hän meni yksin metsään. 
Syksyinen luonto oli kevyen sateen jälkeen täynnä tuoksuja ja värejä."
   
    
  
Geoetsivät ja vaeltava aave on Johanna Hulkon lastenkirjasarjan toinen osa. Ensimmäisestä kirjasta Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus kirjoitin kesällä, jolloin ilmoitin, että haluan ehdottomasti lukea sarjaa enemmänkin. Tämä sopikin erinomaisesti Halloween-lukuhaasteeseen, sillä kirjan nimessäkin mainitun aaveen lisäksi kirjassa myös vietetään Halloweenia. 
   
Raparperin koulussa on alkamassa remontti, jonka takia luokat siirtyvät väistötiloihin. Raparperin luokka päätyy Nokian vanhalle tehtaalle, jossa väitetään kummittelevan. Geoetsivien porukka tekee uuden kätkön, jonka ratkaisemiseksi on luettava tiettyä tietokirjaa alueen historiasta koordinaattien ratkaisemiseksi. Ensimmäinen nettiin kirjattu löytö riemastuttaa porukkaa, mutta jotakin outoa sen tallentaneessa käyttäjässä on.

Syysloman jälkeen parasta oli Halloween-disko. -- Juhliin sai myös naamioitua. Paras puku palkittiin. 
Raparperi päätti pukeutua perinteisesti noidaksi. tai ei perinteiseksi siinä mielessä kuin isä ja Pekka kuvittelivat. he ehtivät jo kantaa kasan mummon vanhoja huiveja ja värikkäitä esiliinoja olohuoneen pöydälle ennen kuin Raparperi huomasi, mitä oli tekeillä. Isä laski masentuneena kahvipannun kädestään, kun tyttö ilmoitti, ettei aikonut koskeakaan vanhoihin riepuihin.
-- 
Yläkerrassa hän veti ylleen mustat legginsit ja pitkähihaisen mustan topin. Lyhyessä mustassa harsohameessa oli violetteja strasseja. Päähän tuli suippopäinen noidanhattu, jonka hän oli itse ostanut viikkorahoistaan. (s. 123-125)

Raparperin koulussa on remontinkin takia suuri säästökuuri. Osa tavaroista kuljetetaan väistötiloihin muuttoautolla, mutta oppilaat joutuvat osallistumaan talkoisiin kantamalla omat tuolinsa. Lisäksi kaikilta luokilta otettiin pois tehtäväkirjat, mutta koska opettajat käyttävät kopiokonetta tavallista enemmän, todellista säästöä ei pääse syntymään. 

Hulkon kirjat ovat loistavia monessakin mielessä. Ne ovat sopivan mittaisia, jännittäviä ja niiden ihmishahmot ovat moninaisia sekä uskottavia. Näitä voisi kutsua nykyajan Viisikoiksi! En voi kuin suositella tätä sarjaa niin kaikille lukemisen vasta aloittaneille kuin pidemmällekin edenneille. 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Raparperin koulu joutuu remonttiin, ja osa luokista siirretään evakkoon toiselle puolelle kaupunkia. Geoetsivien yhteydenpito muuttuu hankalaksi, vaikka tutkittavaa riittäisi. Raparperin uudella koululla selvästi kummittelee, ja porukan tarkasti laatima geokätkö löydetään ennen aikojaan. Kuka kumma on voinut tietää kätköstä? Lokikirjan on kuitannut pahaenteisesti nimimerkki Vaeltava aave...   
   
149 sivua, Karisto 2013
  
Kuvitus: Jari Paananen

Sarjassa ilmestyneet:
  1. Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
  2. Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
  3. Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
  4. Geoetsivät autiolla saarella (2014)
  5. Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
  6. Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
  7. Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
  8. Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
  9. Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
  10. Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)
    
"Puolikas kuu pilkotteli keltaisena pilvenrepaleiden lomasta. 
Jostain kuuluu matala hu-hu-hu-hu-hu-ääni."
      
   
  
Kilikorven vampyyri on Anu Holopaisen lapsille suunnatun Iik -sarjan toinen osa. Tämä oli paljon pelottavampi kuin enimmäinen tai ainakin sen gore-kerroin oli suurempi. Päähenkilöt ovat alakoululaiset kaksoset Saku ja Sussa sekä heidän esikouluikäinen pikkusiskonsa Siiri. Reipas ja tahdoltaan taipumaton Siiri oli ehdoton suosikkini tässä osassa. 
     
Sakun kauhu hellitti hiukan kun hän tajusi, ettei mummo ollut mikään yliluonnollinen olento, vaan kaikesta päätellen aivan tavallinen ihminen. (s. 35)
  
Kirja alkaa siitä, kun Saku lukee luokassa Bram Stockerin Draculaa, sillä Kauhukännykän tapahtumat ovat ravistelleet häntä. Teoksen hän on valinnut sillä periaatteella, että vampyyrejä nyt ei ainakaan ole olemassa. Mutta kuinka ollakaan, kesken tunnin Saku näkee jotain tummaa lentävän koivujen ltvojen yläpuolella ja nappaavan yhden pihan variksista. Pian alkaa kuulua huhua kadonneista eläimistä ja ihmisistä, joiden kimppuun on käyty lenkkipolun varrella.
  
Saku ja Sussa haluavat ottaa selvää, oliko koulussa nähty olento tosiaan vampyyri lepakon muodossaan, mutta pikkusisko Siiri tunkee mukaan. Ja hyvä niin, ilman häntä moni asia olisi mennyt aivan toisin. Neuvokas Siiri kun ei jähmety tiukassakaan paikassa. Teoksen loppuun on jätetty myös pari todella kiinnostavaa juonenkäännettä. Olisi  kyllä ollut kiinnostavaa nähdä mitä olisi tapahtunut, jos toinen niistä olisi mennyt hieman eri tavalla. 

Saku kiljaisi minkä keuhkoista lähti, ehti haistaa ällöttävän, mätää lihaa muistuttavan leyhähdyksen, ja sitten hän tunsi terävien hampaiden laskeutuvan kaulalleen. Kuului rapea rouskahdus ja tuskan kiljaisu. (s. 59)
  
Holopainen käyttää paljon erikoisia sanavalintoja, jotka haastavat nuorimmat lukijat, niin hyvässä kuin pahassakin. Näitä ovat mm. teutaroiminen, raijaaminen ja läimäre. Osan pystyy päättelemään yhteydestä, mutta kaikki ovat tuskin aivan helppoja ymmärtää. Kummastelin kovasti ikkunan kahvan synonyymejä suljin ja lukitsin, en olisi itse koskaan tullut käyttäneeksi kumpaakaan. Mutta miksi kummassa vaarnasta käytetään sanaa vaaja? Se kun on aivan erilainen ja eri tarkoitukseen tehty puutikku.
  
Hauskasti kirjasta löytyy sivuhenkilö, jolla on sama etunimi kuin minulla. Holopainen on teinivuosieni kirjallinen idoli joten tällainen kaiman löytyminen hänen kirjastaan tuntui kikatuttavalta. Se olikin varmaan ainoita kertoja kun nauroin kirjaa lukiessani, sen verran jännittävä seikkailu tämä oli, eli herkimmille lukijoille varoitus! Suosittelisin tätä yli 10-vuotiaille.

Jos vaampyreitä kerran oli olemassa, ehkä saattoi olla myös ihmissusia ja zombeja? (s. 100)
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Saku näkee koulun liepeillä oudon lentävän otuksen, joka tarkemman tutkimuksen perusteella vaikuttaa ihka oikealta vampyyrilta. Kun kaupan tätiä yritetään purra Kilikorven laitamilla, Saku Sussa sekä innokas pikkusisko Siiri lähtevät öiseen vamyyrijahtiin.
  
Korvessa sijaitsevasta Karhuluolasta löytyy melkoinen yllätys, ja matka jatkuu vanhalle, mystiselle metsäkirkolle. Mutta onko kahdessa viidesluokkalaisessa ja yhdessä eskarilaisessa riittävästi vastusta kauhistuttavalle verenimijälle?
  
111 sivua, Myllylahti 2019

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin

"Minusta tuntuu, että ymmärrän nyt, miten erilaista on rakastaa jotakuta kaukaa 
kuin rakastaa ihmistä lähellään. Kun katsoo toista lähietäisyydeltä, 
näkee hänet sellaisena kuin hän oikeasti on, 
mutta samalla näyttää hänelle myös oman todellisen minänsä."
  
    
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan
  
Näin Jenny Hanin YA-romaanin Pojille, joita joskus rakastin pohjalta tehdyn Netflix-elokuvan ennen kuin luin kirjan. Erityisen kokemuksesta tekee se, että katsoin sen siskoni ja hänen tyttärensä kanssa. Asumme niin kaukana toisistamme, että tuollaisia hetkiä ei tule liian usein. Kun kirja sitten yllättäen ilmestyi suomeksi vuoden vaihteessa, varasin sen heti kirjastosta. Kirjalla ja elokuvalla on jälleen paljon eroavuuksia, joten kirjan lukeminen ei tuntunut tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Kirjan englanninkielinen kansi oli hyvin tuttu Instagramista, tuntuu, että ihan kaikki ovat lukeneet sen, enkä yhtään ihmettele - tämä on nimittäin ihana ja ahmin sen parissa erässä. 
    
Päähenkilö, Lara Jean Song Covey on 16-vuotias ja sisarsarjan keskimmäinen. Hänen isosiskonsa Margot on kaksi vuotta vanhempi ja pikkusisko Kitty (Katherine) vasta yhdeksän. Heidän äitinsä on kuollut kuusi vuotta aiemmin, eikä Kitty enää muista häntä kuin siskojensa kertoman kautta. Toisin kuin YA-kirjoissa yleensä, ei äiti kuollut sairauteen vaan hän iski päänsä kotona. Margot on ottanut äidin roolin, mutta muuttaa nyt Skotlantiin opiskelemaan antropologiaa ja sysää Lara Jeanille enemmän vastuuta perheestä. Isä on gynekologi ja synnytyslääkäri ja siksi paljon poissa kotoa. 

Song on meidän kaikkien välinimi, ja näytämmekin enemmän Songin kuin Coveyn siskoksilta, enemmän korealaisilta kuin amerikkalaisilta. (s. 18)
     
Lara Jean on kirjoittanut viisi rakkauskirjettä. Ne eivät ole aivan tavallisia kirjeitä, sillä hän kirjoittaa sellaisen aina hyvästellessään kunkin rakkautensa. Yksi kirjeistä on osoitettu naapurinpoika Joshille, joka on myös Margotin ex-poikaystävä. Eräänä päivänä hän huomaa äidiltään saamassa vintage-hattulaatikossa säilyttämiensä kirjeiden kadonneen. Jotenkin ne ovat päätyneet postilaatikkoon ja tapahtumien vyöry käynnistyy. Lara Jeanin tasainen arki muuttuu parisuhdeleikiksi yhden kirjeen saajan, Peterin kanssa, joka haluaa tehdä ex-tyttöystävänsä mustasukkaiseksi. Mutta leikki muuttuu jossain vaiheessa todeksi, eikä Lara Jean osaa enää erottaa mitä on totta ja mikä valhetta.
  
Joillekin lukijoille Lara Jean on tuntunut ikäisekseen naiivilta, mutta minä olin itse ihan samanlainen tai vieläkin lapsenomaisempi ollessani lukiossa. Esimerkiksi seurustelin ensimmäisen kerran vasta päälle parikymppisenä (nykyisen aviopuolison kanssa), nuorempana olisin vain juossut karkuun, jos joku poika olisi yrittänyt puhua minulle. 
  
Peter näyttää aivan joltakin menneen maailman hurmurilta. Hän voisi olla uljas sotilas Ensimmäisestä maailmansodasta; niin komea, että joku tyttö odottaisi hänen paluutaan rintamalta, odottaisi vaikka ikuisesti. Tai hänet voisi nähdä punaisessa, 50-luvun opiskelijapuserossa avo-Corvetten ratissa matkalla hakemaan heilaansa jive-tansseista. Peterin ulkonäkö sopisi paremmin menneseen aikaan kuin nykypäivään. (s. 47)
  
Samastuin Lara Jeaniin monessa kohdassa. Esimerkiksi olen itsekin kirjoittanut rakkauskirjeitä pojille, ensimmäisen ala-asteella, pari lukiossa ja yhden jäähyväiskirjeen, jossa kerroin pitkäaikaiselle ihastukseni kohteelle, että minulla oli nuorempana häntä kohtaan paljon tunteita, mutta tahdon nyt päästää niistä irti, jotta voin jatkaa elämääni enkä jämähtää yksipuoliseen ihastukseen. Kirjoittaminen oli todella vapauttavaa, mutta viestin lähettäminen olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä. 
  
Lara Jean on Harry Potter -fani ja oli ihastuttavaa lukea lukuisia kirjallisuusvittauksia. Esimerkiksi hän pukeutuu Halloweenina Cho Changiksi, koska ei halua kenenkään kysyvän ketä hän esittää. Tunnettuja aasialaisia hahmoja ei vain ole paljoa (ainakaan mangan ja animen ulkopuolella). Kohta sai pohtimaan kiintiöitä: joissakin tv-sarja ja leffagenreissä kun on usein kiintiö-nainen, kiintiö-tummaihoinen, kiintiö-latino, kiintiö-aasialainen, kiintiö-sateenkaareva jne. Minusta on todella inhottavaa, että jonkin hahmon näyttelijä on valittu vain kiintiöiden takia, ei vaikkapa taitojen tai persoonan takia. Olisipa eri etnisyyksien, sukupuolien, kansallisuuksien, seksuaalisuuksien ja uskontojen edustajien määrä orgaanisemmin määräytyvää, slice of life tyylisesti. 
  
"Jokus vain on surullinen olo, eikä sitä voi selittää." 
Kitty kallistaa päätään. "PMS?" 
Lasken päivät viime kuukautisistani. "Ei. Ei se ole PMS. Tytöt voivat olla surullisia muutenkin kuin kuukautisten takia." (s. 365)
  
Käännökseen oli jäänyt pari kohtaa, joita jäin ihmettelemään. Kuka on Manda? Lara Jean mainitsee nimen vain kerran sivulla 151 ja luulen, että kyseessä on kirjoitusvirhe tai kieliasua tarkistettaessa Margot on vahingossa automaattisesti korjattu väärin. Toinen on selvempi aivopieru, sillä lasten kesäleirillä on tuskin henkivartijoita (engl. bodyguard) vaan uimavalvojia (engl. lifeguard). Ihmettelen myös, miksi Scrabble kääntyy aina ristisanapeliksi ja smoresit paahdettaviksi vaahtokarkkikekseiksi?
  
Luin ihmisten kommentteja kirjan lopusta. Osalle se oli ollut ärsyttävän avoin, mutta minusta se oli ihan täydelinnen. En siis ole ollenkaan avointen loppujen ystävä, mutta tällä kertaa loppu oli niin sopiva tälle tarinalle, tulevaisuuteen suuntautuva, söpö, täynnä lupauksia - ja se saa odottamaan, että trilogian toinen osa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Suosittelen tätä romanttisten tarinoiden ystäville, ja koska tämä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä pidä rakkausgenrestä.  
  
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kuusitoistavuotias Lara Jean Song säilyttää kirjoittamiaan rakkauskirjeitä äidiltä saadussa hatturasiassa. Yksi jokaiselle pojalle, johon Lara on elämänsä aikana ihastunut. Viisi Kirjettä, joihin Lara on vuodattanut kaikki tunteensa. Kirjeitä ei ole tarkoitettu kenenkään silmille, mutta eräänä päivänä joku lähettää ne eteenpäin. Yhtäkkiä Laran rakkauselämä ei olekaan enää mielikuvitusta vaan pelkkää sotkua.
   
Suomentanut: Antti Hulkkonen, 371 sivua, Sanoma Media 2018
  
Alkuperäinen nimi: To All the Boys I've Loved Before (2014)
  
Myös näissä blogeissa on löydetty Jenny Hanin trilogian ensimmäinen osa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Tarinoiden syvyydet, Kirjapöllön huhuiluja, Tylypahkan kirjasto, Sivujen välissä, Kirjojen keskellä
    
Sarjassa ilmestynyt:
  • Pojille joita joskus rakastin (2018) / To All the Boys I've Loved Before (2014)
  • P.S. I Still Love You (2015)
  • Always and Forever, Lara Jean (2017)
  
Samankaltaista luettavaa: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää, Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Isabel Abedi: Lucian, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Meredith Russo: Tyttösi sun

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Josh Malerman: Lintuhäkki

"Pimennys, Malorie ajattelee. 
Maailmaa, ulkomaailmaa, ollaan sulkemassa."
   
  
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
  
Josh Malermanin Lintuhäkki on taipunut myös Netflix elokuvaksi, ja tutustuinkin tarinaan ensimmäiseksi filmatisointina. Kirjalla ja elokuvalla on eronsa, mutta kummallakin on sekä ansionsa, että kohdat, missä jäi parantamisen varaa. Varsin viihdyttävä kummassakin muodossa. Suosittelenkin, että vaikka olisit kokenut tarinan yhdellä tavalla, kokeile myös toista, sillä niin omia polkujaan ne kulkevat. Pidän esimerkiksi kirjan "möröstä" enemmän kuin leffassa, mutta leffan tunnelma on kirjaa ahdistavampi ja uhkaavampi. 
   
Hänen mieleensä tulvii näkyjä vanhasta maailmasta, mutta jokaisella muistolla on talutushihna, kahle. (s. 297)
  
Tapahtumat avautuvat takaumien ja nykyhetken vuorotellessa. Päähenkilönä seurataan Malorie-nimistä naista, joka asuu siskonsa Shannonin kanssa. "Shannonin vaaleat hiukset kavaltavat äidin suomalaiset juuret." (s. 23) Teoksessa on tämän lisäksi myös toinen satunnainen Suomi-viittaus! Uutisissa kerrotaan kamalista kuolemantapauksista eri puolilla maailmaa. Outo Ongelmaksi kutsuttu itsemurhien aalto leviää ja saavuttaa lopulta Yhdysvallatkin. Kukaan ei tiedä varmasti, mikä saa ihmiset aivan yllättäen päättämään päivänsä, mutta se liittyy mahdollisesti johonkin, mitä he näkevät. Malorie saa samaan aikaan tietää olevansa raskaana ja päättää pitää lapsen. 
  
Mitä väliä sillä on, millaiseen maailmaan hän lapsen tuo? Se tapahtuu. Lapsi tulee, lapsi on melkein ulkona. Ja lapsi on aina ollut osa tätä uutta maailmaa. (s. 275-276)
    
Malorie huomaa ilmoituksen turvapaikasta ja ajaa sinne. Hän löytää talon, jonka peitettyjen ikkunoiden takana asuu muutamia muitakin selviytyneitä, jotka eivät aluksi haluaisi Malorien liittyvän joukkoonsa, mutta yhdeksi heistä hän lopulta tulee. Hänen raskautensa on yksi iso tekijä, miksi uudet kämppikset eivät haluaisi Malorien jäävän, sillä synnytyksen ja mahdollisten komplikaatuoiden takia sekä Malorien ja lapsen henki voisivat vaarantua, eikä sellaista olisi kauhean mukavaa kantaa omalla tunnollaan. Toinen on ruoan rajallisuus, sillä vaikka kellari olisikin nyt täynnä säilyketölkkejä, ne eivät isommalle ihmisjoukolle riittäisi kauhean pitkään. Kun joukkoon liittyy vielä toinenkin raskaana oleva nainen, on varsin mielenkiintoista seurata ryhmän dynamiikan muodostumista. 
  
"Voimme me Olympiankin kanssa tehdä jotakin. Me olemme raskaana emmekä mitään vammaisia." (s. 100)
  
Nykyhetkessä Malorie soutaa joella kahden nelivuotiaan lapsen kanssa silmät sidottuina. Takaumat paljastavat pikkuhiljaa mitkä tapahtumat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Malorie kutsuu lapsia Pojaksi ja Tytöksi, mikä varmasti toimii etäännyttävänä tekijänä epävarmassa maailmassa, jossa ei koskaan tiedä, milloin saattaa sattua jotain pahaa. Tietenkin lapsen mahdollinen kuolema olisi edelleenkin kova paikka, mutta selviytymismekanismina nimettömyys saattaisi helpottaa vähän. 
    
Juuri nyt koko maailma tuntuu kuolleelta. Tuntuu kuin soutuvene olisi viimeinen paikka, mistä ihmiselämää yhä löytyy. Muu maailma leviää veneen keulan edessä tyhjänä pallona joka vedolla, kukoistavana ja ihmisettömänä. (s. 68)
  
Teoksen nimeen tehdään useampia viittauksia. Alla mielestäni paras selitys nimelle. Elokuvassa viittaukset ovat erilaisia ja etenkin lopussa leffa tekee paremmat lintuhäkit ja muutoinkin onnistuneemman päätöksen. 
   
Hän ajattelee taloa isona, umpinaisena häkkinä. Hän haluaa pois häkistä. Tom ja Jules, ulkona, ovat yhä tässä häkissä. Koko planeetta on suljettu häkkiin. Maailma on suljettu samaan häkkiin kuin missä linnut ovat ulkona. Malorie ymmärtää, että Tom etsii tapaa avata häkin luukku. Hän etsii ulospääsyä. Mutta Malorie miettii, etteikö sen takana voi olla toinen luukku, ja sitten kolmas. 
Häkissä, hän ajattelee. Ikuisesti. (s. 230-231)
    
Ihmettelen, miten jokaisessa viime aikoina lukemassani sivilisaation romahduksen kuvauksessa ruoka pilaantuu uskomattoman nopeasti. Siis kuiva, säilöntäaineita täyteen pumpattu ruoka eltaantuu jo muutamassa viikossa, vaikka kaupassa kun katsoo niiden säilyvyyttä, parasta ennen päiväykseen on vähintään kuukaisia, yleensä vuosi tai parikin. Tällaisia ovat etenkin kaikki makeat ja suolaiset herkut, eli karkit, sipsit ja keksit. Myös tee menee tarinoissa vuodessa pilalle, vaikka kuivassa säilytettynä tee on ihan hyvää vielä pitkälle päiväyksen ylitsekin. Ehkä tässä on enemmänkin kyse jostakin psykologisesta kokemuksesta, kun maailma muuttuu merkittävästi ja näitä tuotteita ei pian enää saa tai sitten kirjailijat viittaavat tämän hetken kulutushysteriaan. Luulisi, että maailmanlopussa ei olisi ihan niin tarkkaa päiväyksien tuijottaminen. 
  
Huolimatta siitä, miten turvassa hän on ollut, nyt tuntuu siltä ettei tämän uuden maailman mielettömyydeltä ole mitään piilopaikkaa. (s. 281)
  
Suomentaja J. Pekka Mäkelä käyttää aina erikoisia ilmaisuja ja sanoja, jotka on pakko tarkastaa, vaikka asiayhteydestä yleensä saakin melko hyvän kuvan merkityksestä. Tässä kirjassa esimerkiksi makkioja oli sellainen, johon en aikaisemmin ole törmännyt. Se on jonkinlainen käymäläoja, jonne selviytyjät tyhjäävät likasankonsa. 
  
Jännittävästi viime aikoina on ilmestynyt muitakin jotain aistia tai tekoa rajoittavia leffoja, kuten esimerkiksi Quiet Place ja The Silence, joissa ei saa puhua tai aiheuttaa ääniä, koska ihmisiä vaanii jokin joka tulee paikalle pahat mielessä. Näissä kaikissa kolmessa on käytetty ihmisten perustavanlaatuisia palkoja: mitä tapahtuu, jos ei näe, onko pimeässä jotain vaanimassa, ja kuinka ihmisen esihistoriassa mekin olimme saaliita jollekin toiselle. Lintuhäkki muistuttaa myös vähän M. Night Shyamalanin The Happeningia. En yleensä ole kauhugenren ystävä, mutta tälläinen piinaavan jännittävä, pala palalta avautuva tarina toimii minullekin. 
  
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.
  
Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box.
      
Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 314 sivua, Karisto 2019
  
Alkuperäinen nimi: Bird Box (2014)
  
Luettu  myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Marko Hautala, Nörttitytöt (Riikka Karhu)

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Kauhua lapsille

"Mä en ole ollut normaali... no ikinä. Olen aina ollut erilainen. 
Juttu on nimittäin niin, että olen orpo ja mua pompoteltiin 
ympäri maata eri koteihin ja eri perheisiin ennen kuin heivattiin 
tähän pieneen Wakefieldin kaupunkiin joulukuussa."
     
    
Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten vauhdikkaasti kuvittama Maailman viimeiset tyypit yhdistää Neropatin päiväkirjat ja zombit. Korkean huumoripitoisuutensa vuoksi osuvin tv-sarja verrokki ei kuitenkaan ole takakannessakin mainittu The Walking Dead vaan Z Nation, jossa on kirjan tapaan zombipallo.

13-vuotias Jack on jäänyt yksin. Hän on orpo, jonka ottovanhemmat jättivät jälkeensä paetessaan, kun zombit alkoivat raahustaa kaduilla. Tuosta on kulunut nyt 42 päivää (mikä ilmeisesti riittää myös kaupan hyllyssä olevien Oreo-keksien, sipsien ja "kirpsakoiden hedelmämässyjen" pilaantumiseen). Zombien lisäksi kaduilla vaanii myös muita hirvityksiä, hieman kuin elokuvassa The Mist. Onneksi Jackilla on tukikohtanaan puumaja, minne zombit eivät pääse.

Elämä hirviöiden maailmassa? Se on pelottavaa. Ja hitsin omituista myös.
--
Valtavat zombilaumat ja jättiläispedot on vallanneet Wakefieldin (ja  sikäli kuin mä tiedän, koko tämän hemmetin maapallon)! (s. 15 ja 18)
 
Jack dokumentoi oman kokemuksensa, jotta tulevaisuuden ihmiset tietäisivät, millaista on elää hirviöiden valtaamassa maailmassa. Hänen ei kuitenkaan tarvitse olla yksin, vaan hän löytää pari muutakin selviytynyttä teiniä, kuten parhaan ystävänsä Quntin ja saa jopa eeppisen lemmikin / ratsun. Tulen varmasti lukemaan sarjan jatko-osatkin, syksyllä pitäisi tulla jo toinen osa, Zombiparaati.

Jäin ihmettelemään paria kohtaa: sivulla 86 Jack varastaa hylätystä autosta bensaa laittamalla letkun säiliöön ja bensa vain valuu ulos... Jos tällä on yritetty estää teinejä menemästä imemään bensaa tankeista, olisi kohtauksen voinut kuvata vain "hakivat bensaa", sillä tuollainen fysikaalisesti mahdoton ilmiö on aika heikko esitys. Sivulla 128 puolestaan puhutaan videopelin vikasta "pääkistä" eli päävastustajasta. Tämä oli minulle ihan uusi ilmaisu kyseiseen asiaan ja olisi kiinnostavaa tietää, käyttävätkö lapset ja nuoret sitä.
  
Auringon haalistama valokuva kojelaudalla. 
Ne näyttää maailman onnellisimmalta perheeltä. 
Ja nyt? Nyt ne luultavasti raahustaa ympäri Wakefieldiä ruumis mädäntyneenä ja raajat putoillen. (s. 85)
  
Kirjan kohderyhmä on n. 10-13-vuotiaat, mutta aikuisenakin nautin tästä (esimerkiksi pidin paljon kohdasta, jossa June sanoo, ettei ole neito pulassa). Tekstiä on loppupeleissä vähän, minkä lisäksi paljon kerrotaan kuvien kautta. Tässä siis oivallinen kirja vähemmänkin lukevalle nuorelle! Lisäksi kirjojen pohjalta on tekeillä animaatiosarja Netflixiin. 

        
  
Arvosana:
              
Takakannesta:
Neropatti kohtaa Walking Deadin!
  
Railakas, uuden sarjan aloittava runsaasti kuvitettu romaani täynnä nerokkaita vekottimia, zombeja ja jättimäisiä hirviöitä.
  
Siitä asti kun hirviökatastrofi tuhosi maailman sellaisena kuin me sen tunnemme, 13-vuotias Jack on asunut puumajassaan suojanaan katapultteja ja vallihauta, seuranaan videopelit ja ravintonaan loputon varasto Oreo-keksejä ja Mountain Dew'ta.
  
Kun taistelu zombeja, siipirähkiä ja köynnösryönejä vastaan käy yksinäiseksi, Jack yhdistää voimansa nörtti-Quintin ja ääliö-Dirkin kanssa. Jack on päättänyt pelastaa ihastuksensa Junen ja maailman – ja olla olematta enää koskaan mikään keskivertokaveri! Pystyykö hän siihen?
  
Last Kids on Earth -kirjasarja on ollut huima menestys, ja niitä on myyty maailmanlaajuisesti jo yli miljoona kappaletta. Kirjoihin perustuva Netflix-sarja lanseerataan syksyllä 2019.
  
Suomentanut: Ulla Selkälä, 225 sivua, WSOY 2019

Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth (2015)
  
Muita lukukokemuksia: Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?
  
Samankaltaista luettavaa: Timo Parvela, Bjorn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62-sarja, Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät
   
    
"- Onneksi tämä ei ole elokuva, Sussa totesi -- 
- Muuten tuo SIM-kortti palaisi takaisin seuraavassa osassa."
     
   
Anu Holopaisen uusin teos on kauhua alakoululaisille. Kauhukännykkä aloittaa Iik! -sarjan, jonka seuraava osa Kilikorven vampyyri ilmestyy jo loppukesästä. Kaikkein nuorimmille teos saattaa aiheuttaa painajaisia, joten otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 9-13-vuotiaat. Kirja on kuvittamaton, mutta isotekstinen ja se on jaettu sopivan lyhyihin lukuihin, joten se on hyvä myös vähemmän lukevalle.
   
Kauhukännykän päähenkilöt ovat viidesluokkalaiset kaksoset (ja parhaat ystävät) Saku ja Sussa, jotka ulkonäöltään eivät näytä kaksosilta ollenkaan. Saku on punatukkainen, pisamanaamainen, pitkä sekä laiha, ja hänellä on vihreät silmät ja silmälasit. Sussa puolestaan on tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, voimakasrakenteinen ja hyvä urheilussa. Isovelipuoli Luikku kertookin tähän syyn kutsumalla kaksikkoa erimunaisiksi. 
   
Äiti oli selittänyt, ettei se ollut ruma sana vaan tarkoitti, että jotkut kaksoset syntyivät yhdestä ja toiset, kuten Saku ja Sussa, kahdesta erillisestä munasolusta. (s. 35)
     
Saku löytää maasta kännykän, joka kuitenkin päätyy öykkäröivän Villen käsiin. Pian Ville alkaa käyttäytyä todella omituisesti: ei tule kouluun, on kuin liimaantunut puhelimeen, hänen tukkansakin muuttuu tummaksi ja kasvaa pituutta uskomattoman nopeaksi. Lopulta poika katoaa kokonaan. Pian puhelin löydetään uudestaan ja vaarassa on Sakun ja Sussan pikkusisko Siiri. Kaksoset ratkovat pelottavan kännykän arvoitusta kahdestaan, sillä Luikku ei usko heitä, missä tapauksessa vanhemmillekin olisi turha asiasta puhua. 
  
Teos on oikein näppärä kauhuseikkailu, joka pitää jännitteen loppun saakka, eikä juonenkäänteitä arvaa ennalta. Tarina muistuttaa paljon R.L. Stinen kirjoja, joita suomessa on ilmestynyt Goosebumps, Kauhumaa ja The Nighmare Room -sarjoissa.
  
Kirja herättelee lukijansa ajattelemaan älypuhelinten hyötyjä ja haittoja, etenkin viime vuosien ilmiötä eli älypuhelin zombismia: laitteiden käyttäjät unohtavat ulkomaailman ja kävelevät pahki toisia ihmisiä ja muita esteitä sekä päin punaisia valoja pelatessaan puhelimella tai ottaessan selfieitä tai vaan somettaessaan. Kirjassa on vähän samaa henkeä kuin Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjassa, missä Elviksen vanhemmilla on mobiililaitteiden käyttö karannut pahasti käsistä ja he melkein unohtavat poikansa olemassaolon. 
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kauhukännykkä on alakouluikäisille suunnattu kauhuromaani, joka helppolukuisuutensa, maltillisen sivumääränsä ja sopivasti jännittävän tarinan ansiosta houkuttaa myös vähemmän lukevia lapsia kirjojen pariin. Kirja aloittaa Iik!-sarjan.
  
Viidesluokkalaiset Saku ja Sussa ovat paitsi kaksoset, myös parhaat kaverit. Eräänä talvipäivänä Saku löytää maasta kännykän, joka ei vaikuta aivan tavalliselta Samsungilta, mutta luokan häijyin poika Ville nappaa sen itselleen.
  
Saku ei saa ajatuksiaan puhelimen hohtavista kuorista, ja pian koko koulu huomaa, että Villelle on tapahtumassa jotakin outoa – poika lintsaa koulusta, kuljeksii ympäri kylää kännykkäänsä uppoutuneena ja karkaa opettajalta mitä kummallisimmalla tavalla. Saku lähtee päähänpistosta seuraamaan Villeä ja näkee uskomattoman tapahtuman, joka todistaa, että puhelimessa todella on jotain yliluonnollista.
  
Lopulta Ville katoaa kokonaan, eivätkä edes hänen kätyrinsä tiedä pojan olinpaikkaa. Kännykkä kuitenkin ilmestyy salaperäisesti takaisin, ja tällä kertaa sen löytää tokaluokkalainen Pirre, joka katoaa samaa tietä kuin Ville. Mutta mitä tietä? Kadonneista ei näy jälkeäkään missään.
  
Kun ilmenee, että pikkusisko Siiri on vaarassa joutua kännykän valtaan, kaksosten on pakko ryhtyä selvittämään, mitä kauhukännykän uumeniin oikein kätkeytyy.
  
111 sivua, Myllylahti 2019
     
Kauhukännykkä on luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Pöytyän kirjaston kirjavinkit

tiistai 2. toukokuuta 2017

Jay Asher: Kolmetoista syytä

"Miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään.
 Useimmiten emme tiedä siitä mitään."
   
     
Kiinnostuin Jay Asherin YA-romaanista Kolmetoista syytä, kun aloin kuulla monesta suunnasta sen pohjalta tehdystä samannimisestä Netflix-sarjasta. Pakko katsoa se nyt kun kirja on luettu, vaikka versioiden välillä onkin ilmeisesti jonkin verran eroavaisuuksia. Tämä kirja kuuluu kategoriaan lukukokemuksesta saa eniten irti, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Kolmetoista syytä on Asherin esikoisteos. Kirjailijalta on suomennettu myös Sinä ja minä sitten joskus.
  
Teos kertoo Hannah Bakerista, lukiotytöstä, joka päätyi tekemään itsemurhan. Tarina avautuu Hannahin c-kaseteille nauhoittamien kolmelletoista eri henkilölle suunnatun puheen kautta. Jokaisen kasetin yhdellä puolella hän kertoo syyn, kuinka kukin henkilöistä vaikutti hänen elämäänsä ja sen päättymiseen.
    
Toivon että olet valmis, koska aion kertoa sinulle elämäntarinani. Tarkemmin sanottuna sen, miksi elämäni päättyi ja jos kuuntelet näitä kasetteja, sinä olen yksi syy siihen. 
Säännöt ovat yksinkertaiset. Niitä on vain kaksi. Sääntö numero yksi: kuuntele kasetit. Sääntö numero kaksi: lähetä ne eteenpäin. Toivon mukaan kumpikaan ei ole sinulle helppoa. (s. 9-10)
  
Kasetit kiertävät järjestyksessä jokaisen mainitun henkilön kuunneltavana. Kirjan alussa kasetit saa Clay Jensen, joka on ollut kauan ihastunut Hannahiin, mutta ei ollut ujona paljoakaan puhunut tai muutenkaan tutustunut tyttöön. Hannahin puheen rinnalla kuullaan Clayn ajatuksia ja reaktiota tytön paljastuksiin.
  
Jokin muistoissani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. (s. 117)
  
Clay kuuntelee kasetit yhden päivän aikana ja kiertää kartan kanssa siihen merkkityjä kohteita, joissa on tapahtunut jotain merkittävää Hannahin kertoman kannalta. Tytön kohtalo avautuu pikkuhiljaa, kun palapelin palat liittyvät toisiinsa. Lukija odottaa Clayn kanssa, missä vaiheessa on pojan vuoro olla Hannahin tarinan osa ja kuulla mitä tämä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 
   
Lukukokemuksena teos on melankolinen ja herättää ajatuksia. Aiheestaan huolimatta kerronnan rytmi koukuttaa ja on kuin hypnotisoituna luettava eteenpäin, jotta Hannahin kohtalo avautuu. Nenäliinoille saattaa tulla tarvetta. 

Huomasitteko arpia, joita jätitte? (s. 62)

Kiitos kuvausrekvisiitasta, Hanna!

Arvosana:

  
Takakannesta:
Miten monta salaisuutta yhdessä koulussa voi olla?
  
16-vuotias Clay Jensen saa postissa paketillisen kasetteja. Nauhoilla hänen luokkatoverinsa Hannah Baker kertoo 13 syytä siihen, miksi päätyi epätoivoiseen ratkaisuunsa. Ja että Clay oli yksi niistä syistä. Kolmetoista syytä on tarina epävarmuudesta: mysteeri, muistokirjoitus ja seremonia yksissä kansissa.
   
Suomentanut: Annika Eräpuro, 252 sivua, Otava 2014
  
Alkuperäinen nimi: Thirteen Reasons Why (2007)