Riley Redgate: Alone Out Here

"Because the end of the world is beginning of the world."

  

  

Pakko rakastaa kirjastoa! Toivoin Riley Redgaten YA-scifiromaania Alone Out Here hankittavaksi ja olipa ihanaa huomata, että toiveeni oli valittu toteutettavaksi. Harmillisesti kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin toivoin sen olevan, mutta ei se mitään - olivathan lopussa tapahtuneet käänteet kerrankin sellaisia, joita en osannut ennalta odottaa. 

    

Maapallo on tuhoutumassa. Tutkijat ovat havainneet supertulivuoren, joka tulee purkautumaan muutaman vuoden sisällä. Purkauksen myötä maapallon ilmakehään vapautuu niin paljon metaania, että se muuttaa koko planeetan ilmaston elinkelvottomaksi. Rakennetaan uudenlaisia avaruusaluksia, joiden avulla voidaan pelastaa edes osa ihmiskunnasta, eläimistä, kasveista, taiteesta ja maapallon historiasta. Lähimmälle, mahdollisesti elinkelpoiselle planeetalle on matkaa vain sellaiset 1100 vuotta, eli selviytyjien on luotava uusia sukupolvia ihmislajin säilyttämiseksi.

  

Nobody watched when Earth was destroyed. Nobody will watch if one of us lets go here except each other. We are unspeakably small, bacteria clinging to an insect's body. (s. 375)

  

Päähenkilö on n. 18-vuotias Leigh, Yhdysvaltojen rouva presidentin tytär. Hänestä on vallan vaikea pitää, kuten suuresta osasta muitakaan hahmoja. Kaikki ovat teinejä, koska vain he ehtivät pelastautua prototyyppialuksen kyytiin, kun tulivuori purkautuukin etukäteen. Seuraa kuukausien mittaista ojasta allikkoon joutumista. Selviää, ettei alusta oltu varusteltu kokonaan, joten puutteiden myötä nuoret joutuvat tinkimään ja säännöstelemään paljosta. Porukka tekee myös todella tyhmiä päätöksiä ja moni loukkaantuu niiden seurauksesta.

  

This ragtag group of fifty kids --

"What we're doing is like todlers playing with toy firetrucks while our house is burning down." (s. 35 ja 154)

  

Kuinka näin kiinnostavasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin kuiva ja hidastempoinen kirja? Tässä kuvataan todella tarkkaan lähes jokainen päivä, mitä matkaa tehdään. Teiniromanssejakin nähdään vain yhden yritelmän verran, mutta sekin on kaatua, koska kaksikko ei puhu toisilleen. Lopussa oli niin yksi hyvin ennalta-arvattava kuin yksi varsin omaperäinenkin juonenkäänne, että ei tämä nyt aivan kamalakaan ollut, vaikka ymmärrän hyvin miksi joissakin Goodreads-arvosteluissa porukka on kuvaillut tätä todella ärsyttäväksi kirjaksi.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

What do you stand for, when you're one of the last left standing?

  

The year is 2072. Soon a volcanic eruption will trigger catastrophic devastation, and the only way out is up.

  

While the world’s leaders, scientists, and engineers oversee the frantic production of a space fleet meant to save humankind, their children are brought in for a weekend of touring the Lazarus, a high-tech prototype spaceship. But when the apocalypse arrives months ahead of schedule, First Daughter Leigh Chen and a handful of teens from the tour are the only ones to escape the planet.

  

This is the new world: a starship loaded with a catalog of human artifacts, a frozen menagerie of animal DNA, and fifty-three terrified survivors. From the panic arises a coalition of leaders, spearheaded by the pilot’s enigmatic daughter, Eli, who takes the wheel in their hunt for a habitable planet. But as isolation presses in, their uneasy peace begins to fracture. The struggle for control will mean the difference between survival and oblivion, and Leigh must decide whether to stand on the side of the mission or of her own humanity.

  

With aching poignancy and tense, heart-in-your-mouth action, this enthralling saga will stay with readers long after the final page.

  
392 sivua, Disney Hyperion 2022

  

Samankaltaista luettavaa:

• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset
• Alastair Chisholm: Orion Lost
• K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
• Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
• Mats Strandberg: Loppu

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi

että show'n täytyy jatkua"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 

  

Arvotelukappale

  

Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.

  

Joose katsahti välittömästi alas,

mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.

Hän oli vilpittömän onnellinen

nähdessään vaatteet. (s. 101)

  

Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."

  

Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)

  

"Niin että et kai sinä oikeasti

vesilinjalla ole?"

--

"Krapulalimukka." 

"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)

  

Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:

  

Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.

Tottahan ne tärkeitä olivat.

Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)

  

Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

  

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

  

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

  

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

  

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?

  

Ikäsuositus 13–17-vuotiaille

  

Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  

  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Amman lukuhetki, Luova ruho

  

  

"Eikö ole muita keinoja

kuin heiluttaa lippua?

--

Ei kai kukaan edes halua olla sankari

Kai nyt kaikki haluaisivat,

että aktivisteja ei tarvittais"

    

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste

  

Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?

  

Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia

vähemmistöjen kanssa,

jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)

  

Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.

  

"Miulle on vähän liikaa--

olla aakkos-Miisan siskon kaa"

--

"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)

  

Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.

  

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

  

Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).

  

maahanmuuttajana pitää varmistaa,

että on tavallinen.

--

Et sinäkään

"tavallisesta" "suomalaisesta" mene

et edes näytä siltä

Ja äiti sanoi:

Haluan ilmaista itseäni

Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää

että niin hänkin saatana (s. 109)

  

Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).

  

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän

on Joutseno eikä joku

LGBTIQABCD

aakkosklubi (s. 111)

  

Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.

  

ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)

  

Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)

  

"Tulevaisuus on hyvä",

Miisa sanoo

"Siks mie riehun niin paljon,

kun mie en malta oottaa,

et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirjakasta

Taina Niemi: Ämpärikesä

"Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin."

  

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Löydetty kirjagramista

  

Pitihän se itsekin sitten tarkastaa, miksi tästä Taina Niemen Ämpärikesästä (Otava 2024) on puhuttu niin paljon. Lähdin lukemaan hyvin epäileväisenä ja ehkäpä se vaikutti lukukokemukseen, mutta tämä oli vain sellainen ihan ok kirja minulle. Tapahtumat sijoittuvat lauantain 3.6. ja keskiviikon 7.6 välille, ysiluokan päättäjäisjuhlasta loman ensimmäisiin päiviin. Tai no, kaikki kirjan henkilöt eivät lomalle pääse, vaan osa on kesätöissä.

  

Tää voisi todellakin olla Heartstopper, jos Niila ei olisi niin paniikissa siitä, mitä muut ajattelee. (s. 49)

  

Tässä oli yllättävän monta näkökulmahenkilöä ja alussa oli vaikeaa muistaa kuka kukin on suhteessa toisiin. Vähemmän yllättäen oma suosikkinäkökulmani oli Samu, muita vuoden vanhempi poika, joka yllättäen tupsahtaa Helsingistä homofobisen pikkukaupungin uimarannalle. Hän on kirjoitellut netissä Niilan kanssa jo pitkään ja haluaa yllättää tämän saapumalla ilmoittamatta paikalle.

  

Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin. (s. 133)

  

Kirjan sanomana voisi olla esimerkiksi se, että meillä kaikilla on jotain, mitä emme ole kertoneet muille, edes hyville ystävillemme. Jokaisella on omat ongelmansa ja haavoittuvaiset kohtansa. Siksipä olisikin kivaa, jos ihmiset puhuisivat näistä asioista enemmän, koska emme ole yksin kokemustemme ja ajatustemme kanssa, vaan voimme samaistua ja antaa vertaistukea. Onneksi kirjan aikana moni nuori avautuu toiselle: tullaan ulos kaapista, paljastetaan elämän suurimmat luurangot ja tarjotaan olkapää, jota vasten itkeä.

  

"Oikeastaan mulla olis yksi juttu. Tai... Mä taidan olla rakastunut." 

"Oho, mahtavaa!" 

"Niin kai?"

"Mutta?" 

"Mutta se on poika. Tai mies. Tai siis suunnilleen meidän ikäinen, mutta joo. Äh." 

"Ja?" 

"Ja mitä?" 

"No kerro nyt jotain muutakin!" 

Niila näyttää hämääntyneeltä. 

"Etkö sä ole yhtään yllättynyt?" 

"Niila hei, me ollaan parhaita kavereita. Musta tuntuu, että sä aliarvioit mut." (s. 179-180)

  

Tämä olisi voinut olla pidempikin, tai vaikka sarjan alku, jossa olisi keskitytty vain pariin hahmoon kerrallaan. Nyt tämä jäi hieman pintapuoliseksi slice of lifeksi ja kenestäkään hahmosta ei oppinut kauhean paljon, etenkään näin rajatussa ajassa. Toisaalta kaipa tällaisillekin kirjoille on tarvetta, sillä tämän lukee parilla istumalla. Niemen tyyli kirjoittaa oli mukava, mutta omaan makuun näin monta näkökulmaa näin vähään sivumäärään nähden tekee kirjasta liian sirpaleisen.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Kun ruusut on jaettu ja suvivirren viimeiset sävelet kajautettu peruskoulun päättymisen kunniaksi, pikkukaupungin nuorilla on monta syytä kippistellä. Aurinko paistaa ja edessä siintävät kesä ja vapaus.
  
Kaveriporukoissa omaksutut roolit joutuvat kuitenkin koetukselle heti juhlayönä. Nuorten bucket list on pitkä, mutta unelmien lisäksi kaikilla on myös omat salaisuutensa ja pelkonsa. Tarinat risteävät, ja seuraukset ovat odottamattomia. Kesäloman alkaessa moni löytää itsensä uuden edestä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei jää yksin.  

    
182 sivua, Otava 2024

     

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kiiltomato, Siniset helmet, Kirjakaapin avain

Seanan McGuire: Every Heart a Doorway

"Before I went through that doorway,

I knew there was no such thing as a portal to another world.

Now I know that if you open the right door at the right time,

you might finally find a place where you belong."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 33. Kirjassa muutetaan maalle, Pride-lukuhaaste

  

Huh, ei ole kyllä tätä Seanan McGuiren Wayward Children -sarjaa suotta suositeltu, haluan ehdottomasti lukea lisää (onneksi kirjastoon hankittiin pyynnöstäni seuraava osa). Every Heart a Doorway esittelee maailman, jota voisi kuvata vaikkapa risteyskohdaksi. Maailman, joka on kovin omamme kaltainen, harmaa ja tylsä, jossa ei ole magiaa, mutta on olemassa ovia, jotka kutsuvat joitakin lapsia ja nuoria astumaan lävitseen keijuja, vampyyrejä, yksisarvisia ja kummituksia täynnä oleviin toisiin maailmoihin. Tämä on kuin sekoitus Narniaa, Liisan seikkailuja Ihmemaassa ja Peter Panin kadonneita poikia, mutta dark academian väripaletissa.

  

People do so love a good fantasy. (s. 64)

  

Päähenkilö on Nancy, sisäoppilaitoksen uusin tulokas, joka on vasta palannut omasta maailmastaan ja kaikki on hänelle vielä uutta ja vierasta. Koulun nuoret ja opettajat käyttävät sanoja, jotka eivät tarkoita hänelle mitään. Maailmoja, joihin nuoret ovat astuneet kuvataan paremman kartan puutteessa sisältönsä mukaisesti joko Hölynpölyksi (Nonsense), Ilkeäksi (Wicked), Hyveelliseksi (Virtuous) tai Loogiseksi (Logic), useimpien paikkojen ollessa sekoitus kahdesta isommasta ja toisinaan muutamasta pienemmästäkin teemasta.

  

Finding a place where she could be free. (s. 100)

  

Lyhykäinen kirja vaatii tulla ahmituksi kerrasta ja voin kyllä suositella tätä lähestymistapaa. Nautin suuresti McGuiren kielikuvista, eräänkin hahmon aksenttia kuvattiin maapähkinävoiksi, jota levitetään paahtoleivälle ja kuinka rypistyneeseen paperiin muodostuu kurttujen labyrinttejä. Ah, niin nautinnollinen kirja ja niin yllättävä sisältö, etten halua kertoa siitä paljon mitään, jotta tämän arvostelun lukijakin voisi nauttia matkastaan yhtä yllättyneenä. Sen kuitenkin voin sanoa, että tässä on sateenkaarevia hahmoja.

  

"Because they're the wrong colors, right? Somebody else's rainbow." (s. 31)

  

Arvosana:

              

Takakannesta:
Eleanor West’s Home for Wayward Children
No Solicitations
No Visitors
No Quests
  
Children have always disappeared under the right conditions; slipping through the shadows under a bed or at the back of a wardrobe, tumbling down rabbit holes and into old wells, and emerging somewhere... else.
  
But magical lands have little need for used-up miracle children.
  
Nancy tumbled once, but now she’s back. The things she’s experienced... they change a person. The children under Miss West’s care understand all too well. And each of them is seeking a way back to their own fantasy world.
  
But Nancy’s arrival marks a change at the Home. There’s a darkness just around each corner, and when tragedy strikes, it’s up to Nancy and her new-found schoolmates to get to the heart of the matter.
  
No matter the cost.

  
171 sivua, Tor 2016

  

Samankaltaista luettavaa:

• Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
• TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
• Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta
• Andy Weir & Sarah Andersen: Cheshire Crossing

Naistenviikko | Johanna Förster: Unien sirkus

"Hän pelkäsi yötä, joka saattaisi sysätä hänet toiseen maailmaan.

Uneen, joka värähteli kuvitelmien, muistojen ja huijauksen rajamailla."

  

Kirja kuvattu Rovaniemellä, taustalla Vimma & Viima: Vallan vaaran merkit (2021)

    

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo, Naistenviikon lukuhaaste: 21.7. nimipäiväänsä viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

  

Kotimainen YA, joka on sekoitus totalitaarista yhteiskuntaa ja maagista realismia puhuvia eläimiä täynnä olevine sirkuksineen kuulostaa ensisilmäyksellä täydelliseltä kirjalta minun makuuni. Tämän kanssa ei kuitenkaan tähtien asennot olleet suotuisat, vaan kärvistelin kirjan kanssa viikon ja lukuflowta ei syntynyt millään - päinvastoin, aloin välttelemään lukemista ja tartuin puhelimeen useammin kuin kirjaan. Ainoana porkkanana olivat lukupinossa odottavat muut kirjat. Onneksi en kuitenkaan täysimittaista lukujumia saanut.

  

"Jos hukkaa muistonsa, eksyy itseltään" (s. 154)

  

Mikä sitten tässä Johanna Försterin kauniskantisessa (à la Sami Saramäki) Unien sirkuksessa ei omalla kohdalla toiminut? Aloitetaan hahmoista. Päähenkilö on Juuli, alussa 17, mutta huomaamattaan kirjan aikana hän täyttää 18. Juuli näkee unta Eduardo Hopea -nimisestä ketusta ja hänen maagisesta sirkuksestaan, joista isä oli lapsuudessa kertonut iltasatuja. Hän tapaa vihreätukkaisen viulistin, Nikon sekä tämän siskon Ninin ja hyvän ystävän Iidan. Jotenkin heistä muodostuu Juulin löydetty perhe, mutta noita suhteita kuvataan niin pintapuolisesti, ettei itselleni syntynyt minkäänlaista sympatiaa, kun hahmot kohtaavat ongelmia.

  

"Mä en ymmärrä tätä, mutta et sä järjiltäsi ole." (s. 173)

  

Juuli kokee, että satujen kettu on oikeasti olemassa ja tämä toinen syy, miksi kirja ei iskenyt: kettuilu nimittäin menee kirjassa aivan överiksi (siis Madagascar 3 elokuvan päättömän kohelluksen tasolle) loppua kohden. Olin vielä aivan valmis uskomaan, että hän unissaan vieraili lapsuuden satusirkuksessa, mutta kun taruharhat alkoivat vuotaa todellisuuteen, en voinut kuin pyöritellä silmiäni. Maaginen realismi on yksi lempigenrejäni, mutta tässä ei saavutettu oikeanlaista tunnetta, vaan ne elementit tuntuivat liian lapsellisilta. Tässä myös oudosti eläimet olivat "hän" ja ihmiset "se", en ihan klikannut tyylivalinnan kanssa.

  

"Mitä kaikille musiikkiklubeille ja teattereille on tapahtunut?" hän kysyi -- 

"Se mitä kaikelle vapaalle kautta aikain tapahtuu, kun ajattelun valvonta kiristyy. Sama, mitä tehtiin Iranissa vallankumouksen jälkeen. Ne on ratsattu ja suljettu yksi kerrallaan." 

"Mutta täällä ei ole ollut vallankumousta", Juuli protestoi. 

"Ei ole, ei. Vain hiljainen vallan siirtymä. Se, mitä on äänestetty. Nyt maksetaan historian unohtamisesta. Ja kun valta vaihtuu, ensin tartutaan aina siihen, mikä näkyvimmin rikkoo rajoja ja kysyy kysymyksiä." (s. 230)

  

Mikä kirjassa sitten kolahti, oli totalitaristisen lähitulevaisuuden Euroopan kuvaus. Teokseen on poimittu teemoja, joista saamme päivittäin lukea lehdissä, kuten ilmastonmuutos, ilmastopakolaiset, sananvapaus, ihmisoikeuksien rajoittaminen ja joidenkin ihmisryhmien kohtaama syrjintä (tässä erityisen epätoivottuja ovat taiteilijat). Förster onkin osannut koostaa näistä aineksista pelottavan uskottavan kauhukuvan siitä, mihin suuntaan maailma voisi helposti kallistua, jos ihmiset eivät ole varovaisia. Pidin kovasti ihmisistä, jotka omilla pienillä teoillaan auttavat Juulia silloin, kun hänellä ei ole mitään, sekä heistä, jotka kuuluvat vastarintaan ja kapinoivat. Kauralattefestarit olivat ilmiö, jonka voisi kuvitella olevan todellisuutta jo nyt.

  

"Me kuljemme vedenjakajalla, nyt on vielä mahdollista muuttaa politiikan suuntaa, mutta se vaatii kansalaisaktiivisuutta ja suurta rohkeutta." (s. 87)

    

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
  
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
  
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
  
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista.
  
431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuulian lukunurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
• Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Stephanie Garber: Caraval
• Mikko Kalajoki: Lanz Kalmar - Viimeinen perillinen
• Veera Salmi: Oboin kirja
• Cecelia Ahern: Viallinen
• Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Runohaaste | Amber McBride: We Are All So Good at Smiling

"Everything starts in the middle

not the beginning or the end -

stories start in the middle"

  

  

Lukuhaasteissa: Runohaaste, Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

  

Amber McBriden kauninkantinen YA-säeromaani We Are All So Good at Smiling on kuvaus masennuksesta ja lamauttavasta surusta, mutta myös juurevasta magiasta ja saduista, jotka heräävät säkeissä eloon odottamattomalla tavalla.

  

This is what I know:

my name is Whimsy & magic is real -

a fine glitter hovering in the air.

--

Hoodoo is real, witches & Fae people too.

--

Fairy Tales are real. (s. 3-5)

  

Päähenkilö on 18-vuotias Whimsy, joka sairastaa vakavaa masennusta. Hän tapaa viimeisimmän sairaalajaksonsa aikana samanikäisen pojan, jolla on mintunvihreä tukka. Aurinko paljastaa pojan salaisuuden: hänellä on siivet. Whimsyn maailmassa taikuus ja noidat ja keijut ovat totta. 

  

I think this is exactly how my mother magicked it
except it didn't work on me -
I am the only one in the universe
who remeber (most) of the truth (s. 191)

  

Nautin suuresti teoksen kauniista kielestä, tämä on yksi runollisimpia säeromaaneja jonka olen lukenut ja suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos kuvaus masennuksesta ja viittaukset itsetuhoisiin ajatuksiin eivät ahdista.

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
They Both Die at the End meets The Bell Jar in this haunting, beautiful young adult novel-in-verse about clinical depression and healing from trauma, from National Book Award Finalist Amber McBride.
  
Whimsy is back in the hospital for treatment of clinical depression. When she meets a boy named Faerry, she recognizes they both have magic in the marrow of their bones. And when Faerry and his family move to the same street, the two start to realize that their lifelines may have twined and untwined many times before.
  
They are both terrified of the forest at the end of Marsh Creek Lane.
  
The Forest whispers to Whimsy. The Forest might hold the answers to the part of Faerry he feels is missing. They discover the Forest holds monsters, fairy tales, and pain that they have both been running from for 11 years.

  
277 sivua, Feiwel & Friends 2023

  

Samankaltaista luettavaa:

• Seanan McGuire: Every Heart a Doorway 
• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X
• Angie Thomas: Viha jonka kylvät
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Lucy Holland: Sistersong 

Dekkariviikko | Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

"Ellet päästä ulos sitä, mikä sisälläsi velloo, pelkään -- että se tappaa sinut. Ja pian."

  

  

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko, YA-lukuhaaste: Kannessa on kaksi ihmistä, Helmet-lukuhaaste: 7. Kirjassa rakastutaan

Karen M. McManusin YA Neljä askelta murhaan on nopealukuinen, runsaskäänteinen mysteeri vailla raakaa kuvailua, siis juuri passeli kesädekkariksi sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea cozy crimea.

Kannat aika monia salaisuuksia -- Ole varovainen. Sellainen voi pidemmän päälle kuluttaa (s. 301)

Lukioikäisen Brynnin perhe joutuu muuttamaan takaisin kaupunkiin, josta he lähtivät neljä vuotta aiemmin. Brynnillä on huonoja muistoja koulusta, jonne palaa. Hänen paras ystävänsä Tripp oli katkaissut välit hyvin julkisella ja valheellisella tavalla, eikä sellaista voi helposti unohtaa, saati antaa anteeksi. Brynn hakee harjoittelijaksi true crime podcastiin esittelemällä kotikaupunkiaan vuosia aiemmin kohauttaneen kuolemantapauksen, jonka selvittäminen oli jäänyt kesken.

Täällä on liikaa kasveja -- En pidä siitä. En ole tykännyt olla tällaisen vihreyden keskellä sitten sen päivän siellä metsässä. (s. 56)

Vanhojen, kaapin perälle haudattujen luurankojen penkominen päivänvaloon johtaa monenlaiseen kiemuraan Brynnin elämässä. Yhden niistä ollessa tiivis yhteistyö Trippin kanssa kuolleen opettajan muistoksi perustettavan puutarhan suunnitteluryhmässä. Brynn päättää käyttää tilannetta hyväkseen, olihan Tripp yksi niistä kolmesta, jotka ruumiin löysivät. Tapahtumia seurataan vuoroin Brynnin ja vuoroin Trippin näkökulmista, välillä ollaan myös Trippin neljän vuoden takaisissa muistoissa.

Jos tämä lasketaan ensitreffeiksemme, voin virallisesti ilmoittaa, että ahterista on. (s. 263)

Tässä on paljon samaa kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan kirjoissa, mutta mysteeri ei ollut aivan yhtä vetävä, vaikkakin monikerroksinen kuin sipuli enkä arvannut rikoksen tekijää. Brynnissä on paljon samaa kuin Pipissä, mutta Trippissä on enemmän ulottuvuuksia kuin Ravissa, joten kaksikon yhteentörmäyksistä oli kiehtovaa lukea. Loppuun, missä salaisuuden yksitellen paljastuvat olisin toivonut jotain vähän enemmän, koska tällaisenaan kirjassa oli hieman samea ja kiirehdityn oloinen finaali.

  

Inka Parpola on mielenkiintoinen valinta nuortenkirjojen kääntäjäksi, koska hän käyttää erikoisia ja vanhoja sanoja, joita moni nykyteini tai aikuinenkaan ei ole kovin usein jos koskaan nähnyt. Tällaisia ovat ainakin uutimet, Kiesus sentään, valesäkki, öykeä, mieto (kuvattuna tammikuun säätä), juoppolalli, irtolainen, narauttaa silmät auki, keskiketterä, suklaapisarakeksit (joita paljon myöhemmin kutsuttiin totutummin suklaahippukekseiksi, mutta jostain syystä leivonnan jälkeen Brynnillä oli otsassa piparitaikinaa).

  

Käännökseen oli jäänyt paljon huolimattomuusvirheitä, kuten puuttuvia kirjaimia, mutta pahin kömmähdys oli lauseessa "lyön pakin päälle and peruutan" sivulla 266. Siis ei nyt hyvänen aika voi painettuun kirjaan jäädä enää mitään englanninkielisiä sanoja, vähän lisää tarkkuutta kustannustoimitukseen, tällainen ei näytä hyvältä. 

  

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Pidä ystävät lähelläsi… ja salaisuutesi ominasi. Aloitteleva true crime -toimittaja palaa entiseen kouluunsa ja alkaa tutkia vanhaa murhatapausta.

  

Neljä vuotta sitten Brynn Gallagherin koulun suosituin opettaja murhattiin. Tapauksen saamasta julkisuudesta huolimatta tekijää ei koskaan löydetty. Nyt Brynn palaa vanhaan kouluunsa ja on päättänyt saada selville, miksi opettaja Larkin murhattiin. Hän on saanut harjoittelupaikan true crime -podcastin taustatoimittajana ja saa huomata, että totuutta etsii moni taho, osa mitä raadollisimmin keinoin. McManus on kirjoittanut jälleen kerran YA-dekkarin, josta ei puutu mehukkaita vääriä johtolankoja, yllätyskäänteitä tai romanttista vipinää ja jossa jännitys säilyy viimeisille sivuille asti.

  
Suomentanut: Inka Parpola, 350 sivua, WSOY 2023
  
Alkuperäinen nimi: Nothing More to Tell (2021)

  

Karen M. McManusilta suomennetut kirjat:

• Yksi meistä valehtelee
• Yksi meistä on seuraava
• Yksi meistä on palannut
• Kaksi voi säilyttää salaisuuden
• Kolme pahan perii
• Neljä askelta murhaan

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja 

  

Samankaltaista luettavaa:

• Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas
• E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita
• Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Salaseura

Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltti tyttö, kohta kuollut

"Olen tikittävä aikapommi -- En voi antaa rakkaideni olla lähellä, kun pommi räjähtää."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi, YA-lukuhaaste: Jännittävä, Dekkariviikko

  

En usein lue dekkareita, mutta silloin kun luen, ovat ne kirjat aina YA:ta tai cozy crimea. Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarja kuuluu noista kahdesta ensin mainittuun ja se päättyy tämän kolmannen osan Kiltti tyttö, kohta kuollut myötä. Aluksi en muistanut, mitä sarjan edellisessä osassa tapahtui, mutta sitten tarina vei mukanaan. Pip kärsii pahoista PTSD-oireista, muistuttaen Nälkäpeli-sarjan kolmannen osan Katnissia; hän pyyhkii jatkuvasti näkymätöntä verta käsistään ja syö diileriltä ostettuja diapameja, jotta voisi nukkua edes vähän.

  

Hän pelkäsi yötä muttei pimeää, pelkäsi jopa omia käsiään. Hän oli hajalla. (s. 61)

  

Pidin kirjan kielestä, sen lukuisista kielikuvista ja sanankäänteistä. Pip etsii sopivaa mysteeriä podcastinsa kolmannelle kaudelle. Mysteeriä, jolla voisi hoitaa itsensä kuntoon. Tai niin hän ainakin uskoo. Pip menettää luottamuksensa poliiseihin, jotka eivät ota tosissaan hänen kokemaa ahdistelua ja mahdollista stalkkeria, joka jättää hänen kotinsa eteen kuolleita kyyhkysiä ja liidulla piirrettyjä tikkuhahmoja. Yksi poliisi kehtaa sanoa hänelle, että tekemällä suosittua rikospodcastia Pip on tyrkyttänyt itseään nettitrollien tähtäimeen.

    

Tuntui kuin kaikki käänteet olisi jo ennalta määrätty, kuin näin olisi ollut määrä tapahtua alusta saakka. (s. 177)

  

Teoksen tunnelma on paljon aiempia osia synkempi, ahdistavampi, mutta silti se on samalla tavoin nopealukuinen ja ahmittava. Juonenkäänteitä ei pysty arvaamaan ennalta ja vaikka itse arvasin yhden hahmon roolin kauan ennen Pipiä, loppu oli varsin odottamaton eikä ehkä kaikkien mieluisin jokaiselle lukijalle. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä Pip tutkii mm. Jesaritappajaksi kutsutun sarjamurhaajan tapausta ja toisessa osassa. Noh, siitä en voi puhua spoilaamatta, mutta sanotaan vaikka että siitä tule mieleen eräs Netflix-sarja. Murhien ja naisiin kohdistuvien rikosten maailmassa pyöritään vahvasti. 

  

Vielä yksi tapaus, juuri oikea juttu, joka korjaisi hänen sisimpänsä murtumat. (s. 168)

  

Jackson on koko trilogian ajan venyttänyt uskottavuuden rajoja, mutta tässä kolmannessa osassa meininki menee realismin edelle. Kyllähän tämä siis pitää lukijan tiukassa otteessaan, vaikka välillä pyörittelinkin silmiäni, että ei tämä nyt mene ihan läpi. Ja loppupuolen hermoraunio-Pip (ihan syystäkin palasina) oli vain niin epälooginen ja sääliä herättävä reppana, että oli vaikeaa lukea loppuratkaisua. Harmillisesti Pipin ja Ravin suhde jää mysteerin käänteissä huomiotta, olisivat nyt voineet kuherrella enemmänkin kaiken kurjuuden vastapainona. 

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Hittidekkari Kiltin tytön murhaopas saa loppuhuipennuksensa trilogian päätösosassa.
  
Itseoppinut etsivä Pip on tottunut tappouhkauksiin viraalin true crime -podcastinsa jälkimainingeissa. Siitä huolimatta Pipiä alkaa huolestuttaa, kun joku lähettää hänelle anonyymisti saman kysymyksen uudestaan ja uudestaan: Kuka etsii sinua, kun sinä katoat?
  
Pian Pip tajuaa, että joku seuraa häntä tosielämässä. Kun hän löytää yhteneväisyyksiä vainoajansa ja kuusi vuotta sitten kiinni jääneen sarjamurhaajan välillä, hän pohtii, onko kaltereiden takana sittenkin väärä mies.
  
Poliisi kieltäytyy toimimasta, joten Pipin on löydettävä epäilty omin päin ennen kuin hänestä tulee seuraava uhri.

  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 504 sivua, Karisto 2024
  
Alkuperäinen nimi: As Good As Dead (2021)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiltin tytön murhaopas
• Kiltti tyttö, julma kosto
• Kiltti tyttö, kohta kuollut

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luetut.net

  

Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Katri Alatalo: Kesäkuu

"– Ei pelätä kuolemaa nyt, Bao sanoi.

– Tämä yö kestää vielä sata yötä."

  

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru, YA-Lukuhaaste: Kesä

    

Katri Alatalon tähän hetkeen mainiosti sopiva YA Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä, jonka syksyllä kymppiluokalle menevä Juli ja ylisuorittaja Bao viettävät yhdessä haahuillen paikasta toiseen. Kaunis kansi on Karin Niemen käsialaa.

  

– Mitä tehdään, jos nähdään karhu?

Bao sävähti. – Onko sellainen oikeasti mahdollista? (s. 108)

  

Juli saapuu myöhässä ja vastentahtoisesti kesäleirille, jota hän kutsuu "epätoivoisten tapausten kerhoksi". Hän ei kuitenkaan aio jäädä homehtumaan sinne, vaan heti ensimmäisenä iltana suunnittelee pakenevansa. Harmillista kyllä ulkopaikkakuntalainen Bao huomaa hänen lähtönsä ja vaatii päästä mukaan.

  

Sen jälkeen Julista kuoriutuu autovaras, eikä 15-vuotiaana hänellä ole edes ajokorttia. Auto päätyy ojaan ja tytöt jatkavat matkaansa jalkapatikassa. Illan aikana kähvelletään myös mönkijä ja pari tölkkiä kaljaa, naku-uidaan ja päädytään lopulta metsän keskellä olevan mummonmökin pihaan.

  

– Tai kaksi koulupudokasta rämpimässä keskellä yötä mäntymetsässä menossa ei minnekään? (s. 110)

  

Odotin kirjalta aika paljon, mutta minulle tämä ei kolahtanut. Juli oli mahdottoman ärsyttävä ja Bao niin ohut hahmona, että hänestä näki suorastaan lävitse. En aivan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, miksi kirjan tarina kannatti kertoa, vaikka muutamiin lauseisiin samastuinkin. Kieli oli paikoin erikoista ja joitakin sanoja oli taivutettu toisin kuin olen tottunut näkemään, mutta oli joukossa muutamia oikein onnistuneitakin kohtia.

  

– Sellainen sosiaalisuus enemmän väsyttää kuin antaa yhtään mitään. Ensinnäkin joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ja pelaamaan jotain sosiaalista peliä. (s. 92)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Elokuvallinen yhdenyönromaani
  
15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.
  
Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…
  
Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita.
  
Katri Alatalo on korpilahtelainen fantasiakirjailija, joka omaksi yllätyksekseen kirjoitti realistisen nuortenkirjan. Kesäkuu on hänen henkilökohtainen vastaiskunsa kaunokirjallisuuden kaupunki- ja Helsinki-keskeisyydelle.

    
144 sivua, Hertta 2024

   

Luettu myös täällä: Siniset Helmet, Kirjakaapin kummitus, Kotona kirjassa 

  
Samankaltaista luettavaa:

• Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään
• Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine

Joelle Charbonneau: The Testing

"Funny how some things never change."

  

  

Helmet-lukuhaaste: 27. Kirja joka kertoo jälleenrakentamisesta

  

Kuten Joelle Charbonneaun YA-dystopian The Testing kannessakin lukee Jonathan Mayberryn kehuissa, tätä on helppo suositella Nälkäpelin faneille, samoin kuin lukijoille, jotka pitävät Outolinnusta ja The City of Emberistä (linkit näiden arvosteluihin postauksen lopussa). Tässä oli myös paljon kohtia, joista tuli mieleen tuore Fallout-tv-sarja. Mutta jos "henkäys, jota en tiennyt pidätelleeni" -klisee saa sinut sulkemaan kirjan pysyvästi, pakko varoittaa sellaisen löytyvän tästä sivulta 125.

  

The Testing is no longer filled with exicement fot the opportunity to help Commonwealth rebuild. The Testing is now about staying alive. (s. 140)

  

Päähenkilö on 16-vuotias Malencia Vale. Cia asuu Five Lakesin yhdyskunnassa, entisten Yhdysvaltojen, nykyisen United Commonwealthin alueella, sata vuotta seitsemän vaiheisen sodan jälkeen. Eloonjääneet ovat jälleenrakentaneet yhteiskuntaa, keksineet keinoja puhdistaa saastunutta vettä ja jalostaa kasveja, jotka selviävät uusissa olosuhteissa luonnollisia paremmin. Yksi keinoista muuttaa asioita paremmaksi on The Testing, tiukka karsinta, johon valituista nuorista tulee tulevia johtajia.

  

"I thought you were a nice guy." 

"I am nice guy." He laughs. 

"Nice guys don't kill." (s. 346)

  

Commonwealth määrittää aikuisuuden alkavaksi 17 ikävuodesta, mutta Cia on vuotta muita ehdokkaita nuorempi. Hänen isänsä on aikoinaan läpäissyt testauksen ja vaikka hän ei muista mitään tarkkaa kokeistaan, on hänelle jäänyt niistä traumaattisia painajaisia. Five Lakesin alueella on myös muutama muu kokeet läpäissyt ja isä on saanut selville, että monilla muilla on vastaavia kokemuksia. Hän varoittaakin Ciaa, ettei tämä luottaisi keneenkään. Cian lisäksi Five Lakesin nuorista kolme muuta valitaan, mikä on erikoista, koska edellisen kerran testiin on valittu ketään kymmenen vuotta aiemmin. Onko joku sabotoinut systeemiä ja kirjannut nuorten menestyksen alakanttiin?

  

I go to place a kiss on his cheek, only he turns his head and the kiss lands on the corner of his mouth. (s. 206)

  

Yksi muista valituista nuorista on Tomas, jonka perään kaikki Five Lakesin tytöt huokailevat. Cia kokee, ettei hänellä ole aikaa romansseihin ei ennen testiä tai sen aikana, mutta kuinka käykään... Yksi omia suosikkikohtia kirjassa on hetki, kun Cia valitsee kolme tavaraa kokeiden kenttäosuutta varten ja hän katsoo jousta ajatellen, ettei todellakaan ota sitä, kun ei osaa kyseistä asetta käyttää. Tämän on pakko olla viittaus Nälkäpeliin, onhan tämä ilmestynyt viitisen vuotta tuota YA-dystopian klassikkoa myöhemmin.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
Keep your friends close and your enemies closer. Isn't that what they say? But how close is too close when they may be one and the same?
  
The Seven Stages War left much of the planet a charred wasteland. The future belongs to the next generation's chosen few who must rebuild it. But to enter this elite group, candidates must first pass The Testing—their one chance at a college education and a rewarding career.
  
Cia Vale is honoured to be chosen as a Testing candidate; eager to prove her worthiness as a University student and future leader of the United Commonwealth. But on the eve of her departure, her father's advice hints at a darker side to her upcoming studies—trust no one.
  
But surely she can trust Tomas, her handsome childhood friend who offers an alliance? Tomas, who seems to care more about her with the passing of every gruelling (and deadly) day of the Testing.
  
To survive, Cia must choose: love without truth or life without trust.
  
384 sivua, Templar Publishing 2013

Samankaltaista luettavaa:

- Suzanne Collins: Nälkäpeli

- Veronica Roth: Outolintu

- Jeanne DuPrau: The City of Ember