Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."

  

    

Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

   

Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.

  

"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)

  

Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 

  

Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 

  

"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 

  

On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.

  

"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 

Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)

  

Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 

  

Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.

  

"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)

  

Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.

  

Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.

  

Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

  

Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025

  

Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)

  

Luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Kulttuuritoimitus, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä jää, kun kaikki katoaa?

  

Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.

  

Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)

  

Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa

  

Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 

Chi Ta-Wei: Kalvot

"Mikä olikaan totuus maailmasta ikkunan takana?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, Pride-lukuhaaste

  

Ensi alkuun on sanottava, että kirjavuoteni 2024 on ollut todella omituisten kirjojen värittämä, eikä Chi Ta-Wein Kalvot ole poikkeus tästä joukosta - pikemminkin päinvastoin, se on niin erikoinen, että on jopa vaikeaa pukea sanoiksi, mitä juuri luin. Ehdottomasti suositeltava, ajaton queer-klassikko tämä joka tapauksessa on.

Jokin teki hänestä erilaisen, sellaisen joka ei kuulunut joukkoon. (s. 6)

Osasin kyllä varautua siihen, että kirja olisi hämmentävä, mutta se matka, jolle kirjailija vie teokseen tarttuvan vaatii paitsi turvavyön, myös jääpalapussin, jolla voi hoitaa äkillisten suunnanvaihdosten aiheuttamia mustelmia. Kerrankin voin sanoa yllättyneeni, sillä ennakkoarvailuistani vain yksi osui lähellekään totuutta ja sekin vain vähän sinne päin.

2100-luvun vaihteessa merenpohjassa elävien ihmisten oli vaikea kuvitella, millaista elämä oli ollut yli 100 vuotta aiemmin. (s. 26)

Vaikka kirja on alun perin ilmestynyt jo 1995, ei se tuntunut kärsineen ajan hampaissa lainkaan. Moni teoksessa esitelty tekninen laite ja ilmastoon liittyvä havainto on kirjoittamisajankohtana ollut vasta scifin kuvastoa, mutta meille jo nykyhetkessä todellisuutta. Onkin huimaa pohtia, kuinka kirjailija on keksinyt heittää tarinaan sellaisia ideoita ja ilmiöitä, joista suuri osa on edelleen tunnistettavia ja uskottavia.

No niin, mutkikas taustatarina on nyt saapunut päätökseensä.. (s. 132)

Päähenkilö on pian 30 täyttävä nainen nimeltään Momo. Hän asuu merenpohjaan rakennetussa kaupungissa, sillä mantereista on tullut elinkelvottomia 50 vuotta aiemmin ja niitä asuttavat käytännössä enää keskenään taistelevat robotit. Momolla on menestynyt kauneushoitola, mutta hän viettää hyvin eristäytynyttä elämää.

Momo, sinä olet kuin kummajainen, joka ei suostu tulemaan ulos kalvostaan. (s. 22)

Tarina avautuu hitaasti, kuin kuorisi persikkaa. Persikat ja erilaiset kalvot ovatkin teoksen ehdottomasti keskeisin teema, jota toistellaan paljon, mutta joiden merkityksen tajuaa hienovaraisten vihjeiden kautta, varsinkin etenkin lopun suurten paljastusten myötä. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Vuonna 2100 ihmiskunta on paennut otsonikatoa ja ilmastokriisiä merenpohjaan. Uutta maailmaa suojakalvojen alla hallitsevat mediajätit, ja raskaat työt on sälytetty androideille.
  
30-vuotias palkittu ihonhoitospesialisti Momo ei tunne sopivansa maailmaan ympärillään, vaan pysyttelee omissa oloissaan. Häntä kalvaa etääntyminen äidistä, joka katosi hänen elämästään, kun Momo joutui pikkutyttönä vaikeaan leikkaukseen.
  
Äidin yllättävä yhteydenotto 20 vuoden jälkeen panee Momon hiljalleen kyseenalaistamaan sukupuolensa, muistinsa, koko todellisuutensa rajat.
  
Kalvot on kaunis ja hämmentävä, pikkuhiljaa auki punoutuva mysteeri, jota on verrattu esimerkiksi Kazuo Ishiguron teoksiin.

  

Suomentanut: Rauno Sainio, 179 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: 膜 [Mó] (1995) 

    

Luettu myös täällä: Tähtivaeltaja, Kirjavinkit, Kirjakko ruispellossa, Kirjakaapin avain, Lukutoukan luetut sivut, Satunnainen ohilukija

  

Samankaltaista luettavaa:

• Han Kang: Vegetaristi
• Agustina Batzterrica: Rotukarja
• Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
• Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä
• Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?
• Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
• Kat Falls: Veden alla
• Neal Shusterman: Unwind
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Katri Alatalo: Kesäkuu

"– Ei pelätä kuolemaa nyt, Bao sanoi.

– Tämä yö kestää vielä sata yötä."

  

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru, YA-Lukuhaaste: Kesä

    

Katri Alatalon tähän hetkeen mainiosti sopiva YA Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä, jonka syksyllä kymppiluokalle menevä Juli ja ylisuorittaja Bao viettävät yhdessä haahuillen paikasta toiseen. Kaunis kansi on Karin Niemen käsialaa.

  

– Mitä tehdään, jos nähdään karhu?

Bao sävähti. – Onko sellainen oikeasti mahdollista? (s. 108)

  

Juli saapuu myöhässä ja vastentahtoisesti kesäleirille, jota hän kutsuu "epätoivoisten tapausten kerhoksi". Hän ei kuitenkaan aio jäädä homehtumaan sinne, vaan heti ensimmäisenä iltana suunnittelee pakenevansa. Harmillista kyllä ulkopaikkakuntalainen Bao huomaa hänen lähtönsä ja vaatii päästä mukaan.

  

Sen jälkeen Julista kuoriutuu autovaras, eikä 15-vuotiaana hänellä ole edes ajokorttia. Auto päätyy ojaan ja tytöt jatkavat matkaansa jalkapatikassa. Illan aikana kähvelletään myös mönkijä ja pari tölkkiä kaljaa, naku-uidaan ja päädytään lopulta metsän keskellä olevan mummonmökin pihaan.

  

– Tai kaksi koulupudokasta rämpimässä keskellä yötä mäntymetsässä menossa ei minnekään? (s. 110)

  

Odotin kirjalta aika paljon, mutta minulle tämä ei kolahtanut. Juli oli mahdottoman ärsyttävä ja Bao niin ohut hahmona, että hänestä näki suorastaan lävitse. En aivan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, miksi kirjan tarina kannatti kertoa, vaikka muutamiin lauseisiin samastuinkin. Kieli oli paikoin erikoista ja joitakin sanoja oli taivutettu toisin kuin olen tottunut näkemään, mutta oli joukossa muutamia oikein onnistuneitakin kohtia.

  

– Sellainen sosiaalisuus enemmän väsyttää kuin antaa yhtään mitään. Ensinnäkin joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ja pelaamaan jotain sosiaalista peliä. (s. 92)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Elokuvallinen yhdenyönromaani
  
15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.
  
Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…
  
Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita.
  
Katri Alatalo on korpilahtelainen fantasiakirjailija, joka omaksi yllätyksekseen kirjoitti realistisen nuortenkirjan. Kesäkuu on hänen henkilökohtainen vastaiskunsa kaunokirjallisuuden kaupunki- ja Helsinki-keskeisyydelle.

    
144 sivua, Hertta 2024

   

Luettu myös täällä: Siniset Helmet, Kirjakaapin kummitus, Kotona kirjassa 

  
Samankaltaista luettavaa:

• Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään
• Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine

Martha Wells: Murhabotin päiväkirjat 1-3

  

Luettu 1.6.2023

  

Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjojen ensimmäinen osa Hälytystila on uuden Hertta-kustantamon herkullisen värinen karkki kaikille scififaneille. Aivan huippua, että saatiin tämä sarja viimein suomeksi! Käännöstyöstä vastaa Mika Kivimäki.

  

Päähenkilö on turvallisuusyksikkö, osittain mekaaninen, osittain biologinen, ihmisenmuotoinen entiteetti, joka on hakkeroinut itsensä vapaaksi, mutta teeskentelee edelleen, että on täydellisesti hallinnassa.

  

Sillä on ihastuttavan sarkastinen ja pessimistinen näkemys kaikesta ja sen introverttiyteen on helppo samaistua. Vapaa-aikanaan Murhabotiksi itsensä nimennyt androidi katselee viihdesarjoja ja pitää niissä esiintyvistä ihmisistä enemmän kuin heistä, joita sen tulee suojella.

  

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun toinen eräälle planeetalle lähetetyistä tutkijaryhmistä löydetään murhattuna. Kun omien suojeltavien henki on vaarassa, päähenkilö uhraa itsensä kerran toisensa jälkeen heidän pelastamiseksi.

  

Kirja on todella nopealukuinen ja sen loppu herättää paljon kysymyksiä. Onneksi jatkoa on luvassa jo syksyllä. En malta odottaa, että saan tietää millaisiin seikkailuihin vielä pääsenkään Murhabotin kanssa.

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

  

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

  

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

  

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä.

  

Martha Wells on amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija, joka on voittanut kaikki genren tärkeimmät palkinnot. Murhabotin päiväkirjoja on myyty yli miljoona kappaletta painettuina kirjoina, ja Hälytystila on käännetty 24 kielelle. Kirjan on suomentanut ansioitunut spekulatiivisen fiktion kääntäjä Mika Kivimäki.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 191 sivua, Hertta kustannus 2023
  
Alkuperäinen nimi: All Systems Red  (2017)

    

Luettu myös täällä: Kulttuuritoimitus, Kirjavinkit, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirjakasta

  

---

  

Luettu 3.11.2023

Martha Wellsin moneen kertaan palkittu Mụrhabotin päiväkirjat sai vähän aikaa sitten toisen suomennetun osansa Keinotekoinen olotila.

Ihastuttava mụrhabotti selvittelee menneisyydessään tapahtuneita asioita. Niinpä ei ole yllättävää, ettei tämä toinen osa introvertin rakennetun olennon seikkailuista ei ollut aivan yhtä koukuttava ja tapahtumarikas kuin Hälytystila.

Murhabotin sanailu Artin eli Aivan Raivostuttavan Tutkimuspaatin kanssa on kuitenkin loistavaa. Samastun niin suuresti Wellsin luomaan hahmoon, esimerkiksi halaaminen ei tule kyseeseen tämän tv-sarjoja ahmivan, oman hallintayksikkönsä hakkeroineen SecUnitin kanssa.

Jatkoakin on tulossa pian, huhtikuussa ilmestyy kolmas osa Oikullinen protokolla. Tämä on sellainen scifisarja, johon kannattaa tutustua, vaikka genre ei olisikaan kaikkein tutuin.

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ihmiskammoisen Murhabotin avaruusmatka jatkuu.

  

Murhabotilla on synkkä menneisyys. Siihen sisältyy lukemattomia murhattuja ihmisiä. Mikä on tavallaan syy siihen, että se risti itsensä Murhabotiksi. Mutta sen muistikuvat hirmuteosta ovat hämärät, ja se haluaa tietää enemmän.

  

Murhabotti lyöttäytyy yksiin tekoäly-kuljetusalus ARTin kanssa, ja hieman erikoinen parivaljakko suuntaa kohti kaivoksia, missä tilanne aikoinaan riistäytyi käsistä.

  

Keinotekoinen olotila jatkaa kuivan sarkastisen Murhabotin edesottamuksia maailmassa, jota ei ole tehty sitä varten. Moninkertaisesti palkittu scifisarja ja sen nimihahmo ovat jo nousseet kansainväliseen kulttimaineeseen.

  

Martha Wells on amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija, joka on voittanut kaikki genrejen tärkeimmät palkinnot. Murhabotin päiväkirjoja on myyty yli miljoona kappaletta painettuina kirjoina, ja sarjan osia on käännetty 24 kielelle. Kirjat on suomentanut ansioitunut spekulatiivisen fiktion kääntäjä Mika Kivimäki.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 200 sivua, Hertta kustannus 2023
  
Alkuperäinen nimi: Artificial Condition (2018)

  

---

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 21. Kirjasta on tehty TV-sarja, Trooppinen kesä 2024: Oikutteleva tekoäly

  

Luettu 9.5.2024

  
Martha Wellsin ahdistunut Murhabotti on hurmaava hahmo, johon on helppo samaistua. Hän ei viihdy ihmisjoukoissa, koska ihmiset tuijottavat ja haluavat ottaa katsekontaktin, mutta toisaalta hän on tottunut puhumaan ihmisten kanssa ja ottamaan katsekontaktin, vaikkei pidäkään siitä. (Äskettäin Asperger diagnoosin saaneena fiilistelin voimakkaasti näitä kohtia.)
  
Tässä kolmannessa osassa Oikullinen protokolla Murhabotti kokee tunteita, joita ei ymmärrä mistä ne tulevat ja nököttää melkein puolet kirjasta kaapissa.
  
Loppupuolella tapahtumat saavat kierroksia, kun päästään terraformointiasemalle, mutta syyt siellä tapahtuville konflikteille jäävät hämäriksi, eikä Murhabotin asemalta keräämästä datasta saatu tietää. Hän kuitenkin jatkaa selvitystöitään GrayCris-firman tekemisistä, sillä se toimii hyvin kyseenalaisin tavoin.
  
On siis jatkettava sarjan lukemista, jotta selviää, mistä kaikessa lopulta on kyse!
  
Tässä oli harmillisesti vahvasti väliosan makua, kun paljon mitään ei tapahtunut. Hämmentävästi yhdessä kohtaa loppupuolella erään hahmon käsi vahingoittuu, mutta pari sivua tämän jälkeen, hahmolla onkin taas kaksi toimivaa kättä.
  
Lisäksi Kivimäki tarjoilee hieman lukuflow'sta pudottavia kirosanoja, "voi vitun tähden", "tapetaan siltä paskat pellolle", "paska huuleen sinullekin", "voi perseensuti" ja "voi pyhä pökäle"... No, olivathan ne ihan hassuja, mutta en tiedä sopivatko ne Murhabotin suuhun.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Murhabotti on onnistunut kasvattamaan etäisyyttä itsensä ja taakseen jääneiden (murhattujen) ihmisten välillä, mutta tutkinta hiljattaisen GrayCrisin tapauksen ympärillä tiivistyy. Muuten Murhabotti voisi viis veisata asiasta, mutta viranomaiset ovat alkaneet kysellä, missä tapauksen jälkimainingeissa karannut, villiintynyt SecUnit oikein on.

  

Murhabotti ei pidä sellaisista kysymyksistä. Ei sitten ollenkaan.

  

Oikullinen protokolla jatkaa palkittua sarjaa happamasta Murhabotista, joka tempautuu vaaratilanteesta toiseen, vaikka se mieluiten pysyttelisi viihdeohjelmiensa parissa, todellisten ihmisten ja katsekontaktien ulottumattomissa.

  

Martha Wells on amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija, joka on voittanut kaikki genrejen tärkeimmät palkinnot. Murhabotin päiväkirjoja on myyty yli miljoona kappaletta, ja sarjan osia on käännetty 28 kielelle. Kirjat on suomentanut ansioitunut spekulatiivisen fiktion kääntäjä Mika Kivimäki.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 203 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: Rogue Protocol (2018)