Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."

  

    

Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

   

Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.

  

"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)

  

Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 

  

Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 

  

"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 

  

On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.

  

"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 

Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)

  

Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 

  

Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.

  

"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)

  

Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.

  

Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.

  

Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

  

Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025

  

Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)

  

Luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Kulttuuritoimitus, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä jää, kun kaikki katoaa?

  

Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.

  

Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)

  

Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa

  

Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

"Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan."

  

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet: 41. Kirjassa syntyy lapsi

  

Linnea Kuuluvaisen esikoisteos Metsän peitto on kauniilla kielellä kirjoitettu, hämmentävä lukukokemus totalitaristisesta tulevaisuuden Suomesta sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Siinä on myös M. Night Shyamalanin The Happeningin elementtejä, kun vuosituhansia alistetussa asemassa ollut metsä iskee takaisin.

  

Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)

  

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä, ja niiden näkökulmahenkilönä vuorottelevat Ingrid vuonna 2084 ja Edla vuonna 2060. Edla oli hahmoista ainoa, josta oikeasti pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään uudesta pormestarista, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain pieni osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa. Turusta tulee totalitaristinen Valtio, jossa kansalaiset jaetaan kastijärjestelmän mukaisesti eriarvoisiin turvallisuusluokkiin yhdestä viiteen.

  

Edla, tahattomasti raskauduttuaan, kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen diktaattorimaisen pormestarin päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopumista. Nurjistuman, niin kuin ihmiset kaiken mullistavaa tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää useinkaan saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.

  

En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)

  

Ingrid päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusryhmän jäseneksi. Valtio lähettää aika ajoin testiryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Metsälle on syötetty ruumiita lepyttelymielessä jo kahden vuosikymmenen ajan. Luonto kuvataan kollektiivisena, tietoisena olentona, joka kokee kipua, kun puiden oksia katkotaan ja se rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.

  

Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)

  

Maaginen realismi heittää lukijan oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys tai hänen jatkuvasti syömänsä, lievästi myrkylliset suopursun lehdet havaintoihin? Onko oikeasti olemassa toinen, maagisen rajan tuolla puolen oleva metsä, jonne pääsevät vain harvat ja valitut? 

  

Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen. Edlan ja Indridin tarinat kietoutuvat toisiinsa hienosti kuin puiden juuret mullan alla ja lukija joutuu yllättymään moneen kertaan, miten Kuuluvainen kieputtaakaan tarinaa itsensä ympäri. Etenkin hahmojen käyttämä ajatusnauha-menetelmä saa rapsuttamaan kerran jos toisenkin ohimoa, sen verran hämmentävä se on. 

  

Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mitä jos turmeltu luonto päättäisi puolustautua?
  
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
  
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
  
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
  
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

    
361 sivua, Gummerus 2024

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kuiske, Kirjallisia 

  

Samankaltaista luettavaa:

• Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Jemina Kuisma: Terra Antiqua
• Mia Myllymäki: Huomistarhuri
• Ilona Tomi: Muuria ei ole
• Tuomo Jäntti: Verso
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä

Joelle Charbonneau: The Testing

"Funny how some things never change."

  

  

Helmet-lukuhaaste: 27. Kirja joka kertoo jälleenrakentamisesta

  

Kuten Joelle Charbonneaun YA-dystopian The Testing kannessakin lukee Jonathan Mayberryn kehuissa, tätä on helppo suositella Nälkäpelin faneille, samoin kuin lukijoille, jotka pitävät Outolinnusta ja The City of Emberistä (linkit näiden arvosteluihin postauksen lopussa). Tässä oli myös paljon kohtia, joista tuli mieleen tuore Fallout-tv-sarja. Mutta jos "henkäys, jota en tiennyt pidätelleeni" -klisee saa sinut sulkemaan kirjan pysyvästi, pakko varoittaa sellaisen löytyvän tästä sivulta 125.

  

The Testing is no longer filled with exicement fot the opportunity to help Commonwealth rebuild. The Testing is now about staying alive. (s. 140)

  

Päähenkilö on 16-vuotias Malencia Vale. Cia asuu Five Lakesin yhdyskunnassa, entisten Yhdysvaltojen, nykyisen United Commonwealthin alueella, sata vuotta seitsemän vaiheisen sodan jälkeen. Eloonjääneet ovat jälleenrakentaneet yhteiskuntaa, keksineet keinoja puhdistaa saastunutta vettä ja jalostaa kasveja, jotka selviävät uusissa olosuhteissa luonnollisia paremmin. Yksi keinoista muuttaa asioita paremmaksi on The Testing, tiukka karsinta, johon valituista nuorista tulee tulevia johtajia.

  

"I thought you were a nice guy." 

"I am nice guy." He laughs. 

"Nice guys don't kill." (s. 346)

  

Commonwealth määrittää aikuisuuden alkavaksi 17 ikävuodesta, mutta Cia on vuotta muita ehdokkaita nuorempi. Hänen isänsä on aikoinaan läpäissyt testauksen ja vaikka hän ei muista mitään tarkkaa kokeistaan, on hänelle jäänyt niistä traumaattisia painajaisia. Five Lakesin alueella on myös muutama muu kokeet läpäissyt ja isä on saanut selville, että monilla muilla on vastaavia kokemuksia. Hän varoittaakin Ciaa, ettei tämä luottaisi keneenkään. Cian lisäksi Five Lakesin nuorista kolme muuta valitaan, mikä on erikoista, koska edellisen kerran testiin on valittu ketään kymmenen vuotta aiemmin. Onko joku sabotoinut systeemiä ja kirjannut nuorten menestyksen alakanttiin?

  

I go to place a kiss on his cheek, only he turns his head and the kiss lands on the corner of his mouth. (s. 206)

  

Yksi muista valituista nuorista on Tomas, jonka perään kaikki Five Lakesin tytöt huokailevat. Cia kokee, ettei hänellä ole aikaa romansseihin ei ennen testiä tai sen aikana, mutta kuinka käykään... Yksi omia suosikkikohtia kirjassa on hetki, kun Cia valitsee kolme tavaraa kokeiden kenttäosuutta varten ja hän katsoo jousta ajatellen, ettei todellakaan ota sitä, kun ei osaa kyseistä asetta käyttää. Tämän on pakko olla viittaus Nälkäpeliin, onhan tämä ilmestynyt viitisen vuotta tuota YA-dystopian klassikkoa myöhemmin.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
Keep your friends close and your enemies closer. Isn't that what they say? But how close is too close when they may be one and the same?
  
The Seven Stages War left much of the planet a charred wasteland. The future belongs to the next generation's chosen few who must rebuild it. But to enter this elite group, candidates must first pass The Testing—their one chance at a college education and a rewarding career.
  
Cia Vale is honoured to be chosen as a Testing candidate; eager to prove her worthiness as a University student and future leader of the United Commonwealth. But on the eve of her departure, her father's advice hints at a darker side to her upcoming studies—trust no one.
  
But surely she can trust Tomas, her handsome childhood friend who offers an alliance? Tomas, who seems to care more about her with the passing of every gruelling (and deadly) day of the Testing.
  
To survive, Cia must choose: love without truth or life without trust.
  
384 sivua, Templar Publishing 2013

Samankaltaista luettavaa:

- Suzanne Collins: Nälkäpeli

- Veronica Roth: Outolintu

- Jeanne DuPrau: The City of Ember

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet

"Koko maailma oli romahtanut, koska osa ihmisistä oli kieltäytynyt 

uskomasta, että jotain ylipäätään oli vialla."

  

  

Arvostelukappale. Arvostelin Silkkomaahan kadonneet myös Tähtivaeltajaan 2/2021

  

Ensimmäinen ajatus luettuani Joonas Riekkolan esikoisteoksen Silkkomaahan kadonneet oli: "Huh! Olipas tässä menoa ja meininkiä." Kyseessä on hengästyttävän nopeatempoinen teos, jossa on paitsi Mad Max rymistelyä, myös paljon ajatuksia herättävää maailmanrakennusta. Teoksessa ei ole unohdettu huumoriakaan. Nostan myös isosti hattua Ilveksen mummolle, joka toteaa: "Vuosin verta neljäkymmentä vuotta joka kuukausi. Siihen tottuu."

  

Maailman kuumeneminen oli ollut yhtä onnettomuuksien sarjaa. Kaupunkeja oli uponnut, ihmisiä kuollut ja luonto saastunut entistä pahemmin. (s. 10)

  

Ilves löytää erään kotikylänsä vanhuksista kuolleena metsästä. Pian tämän jälkeen hänen elämänsä muuttuu totaalisesti. Ilves on jo pitkään halunnut selvittää vanhempiensa katoamisen. Nämä lähtivät pohjoiseen suuren kuivuuden aikaan, mutta eivät koskaan tulleet takaisin. Niinpä heidän oletetaan kuolleen. Mutta oletus ei tuliluontoiselle Ilvekselle riitä.

  

Esiin astui lyhyt, sänkitukkainen nainen, joka heitti olalleen minua pidemmän kiväärin. Hän nosti suojalasit silmiltään. Silmienympärykset olivat ainoat puhtaat kohdat hänen kasvoillaan. (s. 78)

  

Tavattuaan Aino-nimisen muukalaisen, jolla on hopeiset hiukset ja sileä iho, Ilves lähtee muutaman mutkan jälkeen matkalle hänen ja lapsuudenystävänsä Västäräkin kanssa kohti vanhempiensa matkan määränpäätä. Aino on todella kiehtova jäänne menneisyydestä.

   

"Noin sata vuotta aiemmin kaltaiseni joutuivat taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Meidät tunnustettiin lopulta ihmisiksi lähes kaikkialla. Ainakin lakien puolesta. Käytäntö oli eri asia. Jotkut pitivät meitä liian vieraina ja jopa vaarallisina." (s. 60)

  

Retki Silkkomaan halki ei ole helppo ja sekä Ilves että Västäräkki saavat siitä kehoonsa pysyviä jälkiä muistoksi. Tosin jälkiä syntyisi kotonakin pysymällä. Kylän lähellä olevan joen vedessä kun on jotain pielessä ja ihmiset saavat sitä juotuaan valkoisia raitoja hiuksiin ja läiskiä ihoon.

  

Kolmantena päivänä löysimme merkkejä vanhasta asutuksesta. -- Luonto olo ottanut omansa takaisin ja haudannut kaiken kiinnostavan.

--

Kaupunki oli enää hädin tuskin tunnistettavissa muinaiseksi ihmisasumukseksi. Vuodet ja kasvit olivat repineet hajalle kaiken, mihin olivat koskeneet. (s. 71-77) 

  

Suosittelen kirjaa viides-kuudesluokkalaisesta eteenpäin ja tämä sopii mainiosti yläkoululaisillekin. Tässä on paljon puhetta ilmastonmuutoksesta ja luonnon saastumisesta. Ilves joutuu elämään maailmassa, joka muuttui edeltävien sukupolvien ahneuden ja välinpitämättömyyden takia. Viime aikojen tapahtumien vuoksi kirjakin on saanut aivan uudenlaisia sävyjä. (Olin muuten aivan oikein bongannut seuraavassa lainauksessa olevan silmäniskun Fallout-pelisarjan sloganiin.)

  

"Ei täällä ole sotia", Västäräkki sanoi. 

"Jossain varmasti on", Aino sanoi. "Ihmiset löytävät uusia syitä ja tapoja tappaa toisiaan. Sota muuttuu aina." (s. 80-81)

  

Riekkolan luoma tuhon jälkeinen maailma on rikas ja syvä, luontonimineen, hautajaismenoineen, erilaisine ihmisryhmineen ja tapoineen sekä mutatoituneine eläimineen (kahdentuvat tvoravat olivat ihastuttavan kammottavia ylimääräisine surkastuneine raajoineen, monine häntineen ja ylimääräisine silmineen). On ilo lukea näin täyteläisestä maailmasta, joka avautuu orgaanisesti tarinan myötä ilman infodumppaamista. Tästä tuli vähän mieleen Reijo Vahtokarin Joonas ja seikkailu Metsienmaassa, mutta sen lukemisesta on jo lähes puoli ihmisikää.

  

"Miksi ihmiset ovat niin tyhmiä?" (s. 179)

  

Ehdottomasti yksi vuoden 2021 parhaista kirjoista! En malta odottaa, mitä Riekkolalta tullaan julkaisemaan jatkossa - jatkoa tälle ei kuitenkaan ihan heti tulla saamaan, vaikka Ainon seikkailuista kertovia kirjoja olisi jo kirjoitettuna seuraavakin osa. Pakko pohtia kuinka paljon julkaisuajankohdan lisäksi myös valittu kansi vaikutti myynteihin, vaikka Karin Niemen kannet ovat yleensä olleet paljon tätä hienompia. Kannattaa muuten katsoa Riekkolan Luova ruho - YouTube-kanavaa, mistä löytyy kirja-arvosteluita, ja esimerkiksi tällä videolla hän kertoo millainen esikoiskirjailijan vuosi oli.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Nuorten tieteisseikkailu ympäristökatastrofin turmelemassa Suomessa

  

Vaaroja kuhiseva Silkkomaa vei Ilveksen vanhemmat. Hän haluaisi lähteä selvittämään näiden kohtaloa ystävänsä Västäräkin kanssa. Kun metsästä löytyy kuollut kyläläinen ja sitten muukalainen nimeltä Aino, Ilves huomaa tilaisuutensa tulleen. Ainoa ajetaan takaa ja hän on pakenemassa Silkkomaahan, joten Ilves lähtee mukaan, vaikka Ainolla onkin hopeiset hiukset ja salaperäisiä valoja ihon alla. Mutta mikä uhkaa nuoria eniten: takaa-ajajat, Silkkomaan hirviöt vai ehkä Aino itse?

  

202 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Lukujonossa, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Lastenkirjainstituutti

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 | Vonda N. McIntyre: Unikäärme

"Käärmeet, ihmiset eivätkä muutkaan eloonjääneet 

olleet vielä sopeutuneet maailmaan, sellaisena kuin se nyt oli."

   

    

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14, Helmet 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

  

Klassikkohaasteen kierrokselle 14, jota vetää tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija, halusin lukea taas naisen kirjoittaman scifiklassikon, vaikka tämä Vonda N. McIntyren Unikäärme onkin merkitty jostakin syystä mm. omassa kirjastossani fantasiaksi. Tätä oli todella miellyttävää lukea ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Ei ihme, että kirja on saanut merkittävät Hugo, Nebula ja Locus -palkinnot. 

  

Kraatterit olivat niin suuria niitä oli niin laajalti, että niitä oli niin laajalti, että niillä saattoi olla vain yksi aiheuttaja: ydinräjähdykset. Itse sota oli loppunut jo kauan sitten ja jo melkein unohtunutkin, sillä se oli tuhonnut jokaisen, joka tiesi tai välitti siitä, miksi se oli käyty.

--

Tällaisissa paikoissa sodan jäljet olivat säilyneet - jotkut paljaina, jotkut näkymättöminä - Käärmeen aikaan asti. Ne pysyisivät siellä vuosisatoja hänen jälkeensäkin. (s. 57)

  

Unikäärme on mainio feministinen klassikko, joka sijoittuu postapokalyptiseen maailmaan. Ydinsodan jälkeen ihmiset ovat hajaantuneet pieniin vaeltaviin heimoihin tai sulkeutuneet omiin kaupunkeihinsa. Parantaja nimeltään Käärme kulkee eri ihmisryhmien luona, välillä ylittäen vaarallisia aavikoita ja hoitaa sairaita sekä rokottaa mm. jäykkäkouristusta vastaan. Kaikki eivät ole rokotemyönteisiä, mutta Käärme yrittää parhaansa mukaan saada heidätkin ymmärtämään rokottamisen hyödyt - kuinka ajankohtainen teema!

  

"Ao, kun minä rokotan toiset, annatko minun rokottaa sinutkin?" 

Keräilijä näytti epäilevältä. "Ryömiväiset, myrkyt, taikuus, noidat - ei, ei meitä varten." 

"Sitten minun täytyy viedä kaikki tuo roina keskelle keidasta ja upottaa se." 

"Tuhlausta!" keräilijä huusi. "Ei! Likaat veden? Häpäiset ammattini. Häpäiset itsesi." 

"Minusta tuntuu samalta, kun sinä et anna minun suojata sinua tauteja vastaan. Tuhlausta. Tarpeettomia kuolemia." (s. 84)

  

Kun Käärmeen tärkein apulainen, vaaleanvihreä pikkuruinen unikäärme nimeltään Ruoho tapetaan, alkaa kuumeinen seikkailu. Kukaan ei tiedä, kuinka unikäärmeet lisääntyvät, mutta eräässä kaupungissa on maan ulkopuolelta kotoisin olevia olentoja, joilla voisi olla niitä - nuo erikoislaatuiset käärmeet kun ovat nekin toisesta maailmasta. Parantajien ei tosin ole koskaan sallittu astua tuon suljetun kaupungin sisälle. Käärmeen on saatava Ruohon tilalle uusi unikäärme tai ei voi kutsua itseään enää parantajaksi, vaikka hänellä on myös albiinokobra Usva ja kalkkarokäärme Hiekka. Matkan aikana Käärme tapaa niin kauniita miehiä kuin itsekkäitäkin ihmisiä, hän harrastaa suostumuksellista seksiä ja adoptoi lapsen. Samaan aikaan eräs mies etsii häntä. Mies, josta Käärme uneksii.

   

Jossain mustan hiekan alla oli sileä, peräänantamaton pinta. Muinainen tie? Hän oli nähnyt jäännöksiä muualla, murentuvaa betonilihaa ja ruostuvia teräsluita paikoissa, joissa keräilijät eivät olleet vielä työskennelleet. (s. 214-215)

  

Unikäärmeen maailma on huima. Tässä on selkeän polyamorisia perheryhmiä, useamman aikuisen kumppanusliittoja. Ihmiset ovat kehittäneet kyvyn säädellä omaa lisääntymistään muuttamalla kehonsa osien lämpötilaa ja jopa abortoida ei-toivotun lapsen. Käärme on immuuni useimmille sairauksille ja syövälle, sekä käärmeiden puremille, minkä vuoksi hän - kuten parantajat lähes aina - on steriili. Parantajat adoptoivat lapsensa ja kutsuvat kaikkia joukossaan tasa-arvoisesti perheekseen. Ei ihme, että tämä on ollut Otherwise -retropalkintoehdokkaana.

  

Hänen kansansa, samoin kuin kaikki muut maan kansat, olivat liian itsekeskeisiä, liian sisäänpäinkääntyneitä. Ehkä se oli väistämätöntä, sillä heidän oli ollut pakko eristäytyä.

--

Maa oli väkisin eristetty muista maailmoista ja liian monet ihmisryhmät olivat omasta aloitteestaan eristäytyneet toisistaan. (s. 302-303)

  

Tämän ajattoman klassikon soisi olla tunnetumpikin. Pidin tästä enemmän kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakesta (molemmissa on geenimanipulaatioita). Tässä on vahvaa #metoo-henkeä. Käärmeen päätös adoptoida tulipalossa loukkaantunut tyttö kaupungista, jonka ihmiset ovat tunnettuja kauneudestaan, syntyy halusta erottaa hänet holhoojastaan, joka on käyttänyt lasta hyväkseen. 

  

Käärme vihastui hiljalleen yhä enemmän, hän muuttui vaarallisen myrkylliseksi. Arpisella, loukkaantuneella ja pelästyneellä lapsella oli yhtä suuri oikeus lempeään seksuaaliseen nautintoon kuin kauniilla ja itseensä luottavilla ihmisilläkin - ehkä jopa suurempi oikeus. Melissaa oli kuitenkin vain arpeutettu, loukattu ja peloteltu lisää. Ja nöyryytetty. (s. 172)

  

Harmillisesti käännökseen on jäänyt paljon kirjoitusvirheitä ja osa sanoista puuttui osin tai kokonaan viimeisessä kolmanneksessa, mikä luultavimmin kertoo kiireestä. Unikäärmeen kansikuva olisi voinut olla kiinnostavampikin, sen kellastuneet värit eivät ole omaan makuuni. Tein kollaasin viidestä englanninkielisestä kansiversiosta, joista etenkin ensimmäinen vasemmalta olisi suosikkini kirjan uusintapainokselle.

  

  

     

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

     

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Fantastinen, aistillinen ja jännittävä seikkailuromaani. Upea nainen nimeltään Käärme auttaa kärsiviä ja sairaita. Hän tuo lohdun niillekin potilaille, jotka ovat jo parantavan avun ulottumattomissa.

  

Typerät ja pelokkaat ihmiset tappavat Käärmeen tärkeimmän apurin, unikäärmeen, jonka avulla ihminen voi voittaa kuolemanpelon ja valmistautua tuonpuoleiseen rauhallisin mielin. Valitettavasti parantajat eivät tiedä, miten nuo äärimmäisen harvinaiset ja arvokkaat käärmeet lisääntyvät. Käärmeen on pian löydettävä uusi unikäärme, muuten hän ei voi jatkaa parantajan ammattiaan. Tehtävä tuntuu mahdottomalta.

  

Käärme kohtaa matkallaan monia vaaroja, mutta onneksi hänen elämässään on myös intohimoa, hyvyyttä ja onnea.

  

Unikäärme on Vonda McIntyren vuonna 1978 kirjoittama romaani, joka on nykyään korotettu klassikon asemaan. Se on voittanut mm. Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Unikäärme on käännetty jo viidelletoista kielelle, nyt vihdoin siis myös suomeksi.

  

Yhdysvaltain Seattlessä asuva McIntyre on kirjoittanut 12 teosta. Myös hänen viimeisin romaaninsa Aurinko ja kuu palkittiin Nebulalla.  

  

Suomentanut: Paula Merjamaa 323 sivua, Like 2002
  
Alkuperäinen nimi: Dreamsnake (1978)
  
Teos on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjavinkit, Taikakirjaimet

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."

      

  

Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

    

Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.

  

"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)

  

On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.

  

On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)

    

Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 

   

Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)

  

Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.

  

Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)

  

Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.

  

Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.

--

"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."

--

"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)

  

Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​

  

Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​

  

Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​

  

Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020

   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)

  

Luettu myös täällä: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Espoon Fantasia, Inkan maailma, Kirjattelua

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

"Jonakin päivänä, jos selviytyisimme hengissä, kertoisimme tarinoita siitä, 

millaista Maassa oli muinoin ollut."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 4.4.2021.
 

Ei palavia rakennuksia eikä katkenneita siltoja, ei vääntynyttä metallia eikä kärventynyttä maanpintaa, ei perustuksiltaan irtoavia taloja. Kukaan ei ollut vahingoittunut. Kukaan ei ollut kuollut. Alkuvaiheessaan katastrofi oli melkein näkymätön. (s. 18)

    
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika kertoo elokuvamaisesti katastrofista sen tapahtumahetkellä. Kirjan tapahtumissa on paljon samaa kuin koronapandemiassa, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä ihmisten rynnätessä hamstraamaan varmuusvarastoja, taisteluväsymystä jatkuvan varuillaolon takia, koulusta puuttuvia oppilaita, outo sairaus. “Todelliset katastrofit ovat aina erilaisia - mahdottomia kuvitella, yllättäviä, tuntemattomia.”
   

Ennen pitkää ruokakaupat olivat tyhjillään, hyllyt paljaina kuin kalutut kananluut. (s. 10)

    
Tarinan päähenkilö on 23-vuotias Julia, mutta tapahtumat sijoittuvat aikaan, kun hän oli vasta kaksitoista, eikä hänen nykyhetkestään saada tietää paljoa. Maapallon pyörimisliike alkaa yhtäkkiä hidastua ja vuorokausi pitenee aluksi vain vähän, mutta vääjäämättä päivä päivältä lisää. Kertojalla on tapana viitata usein myöhemmin tuleviin tapahtumiin esimerkiksi toteamalla, kuinka vähän he osasivat katastrofin alussa kuvitella millaiseksi elämä muodostuisi, kun kaikki menee pieleen. Ennakoinnit paljastavat, että pahempaa on tulossa. Selitystä hidastumiselle ei kuitenkaan tarjota.
   

Minun mielestäni tämä planeetta on ollut jo kauan poissa tasapainosta, ja koko tämä juttu on sen keino korjata virheet. (s. 89)

    
Kirjassa spekuloidaan, mitä hidastumiseksi kutsuttu ilmiö aiheuttaa luonnolle ja ihmisille, mutta erityisesti keskiössä on Julian perhe. Ulkoisen kriisin lisäksi ilmenee myös perheen sisäisiä ongelmia. Isä käy työpaikan sijaan salaa naapurissa asuvan pianonsoiton opettajan luona. Äiti sairastuu painovoimatautiin, täyttää kaapit säilykkeitä ja kynttilöitä. Isoisä muistelee nuoruuttaan ja yrittää pelastaa poikansa perheen salaisella suunnitelmallaan. Julia on ihastunut poikaan, joka lähtee samalta bussipysäkiltä kouluun, mutta ei uskalla tutustua tähän - ei ainakaan ennen kuin hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta muuttuu.
     

Murhien ja muiden väkivaltarikosten määrä lisääntyi jyrkästi hidastumisen alkua seuranneina päivinä ja viikkoina. Ilmassa oli jotakin. Näytti siltä kuin hidastuminen olisi hidastanut myös arvostelukykyämme, poistanut estoja. (s. 50)

     
Haastavat ajat saavat Julian elämään täysillä. Kun kasvit ja eläimet kärsivät muuttuneen vuorokausirytmin takia, hän kukoistaa. Hänen parhaan ystävänsä perhe muuttaa muiden mormonien tavoin odottamaan maailmanloppua ja Jeesuksen toista tulemista, jota ei kuitenkaan ala kuulua. Kouluun palattuaan Hanna ei enää halua olla Julian kanssa. Juliasta tulee hylkiö, joka viettää ruokavälitunnit kirjastossa, joka koulun sattuessa pimeään aikaan on kuin akvaario, jonka valo paljastaa kaikki oudot kalat. Onneksi rullalautapoika vie Julian mukanaan seikkailuihin.
   

Niin monta outoa ilmiötä kuin sinä vuonna koimmekin, ehkä mikään ei yllättänyt minua enemmän kuin kuulla tuo pieni kysymys Seth Moranon suusta: "Tuletko mukaan?" (s. 216)

   
Kirjan nimi viittaa paitsi niihin muutoksiin, joita Maan pyörimisen hidastuminen, painovoiman lisääntyminen ja aurinkomyrskyt aiheuttavat, myös niihin muutoksiin joita teini-iän kynnyksellä oleva Julia kokee. Hän ostaa ensimmäiset rintaliivit, alkaa ajella säärikarvojaan ja saa ensisuudelmansa. Yhden kesän ajan kaikki on täydellistä, vaikka samaan aikaan kaikki tuhoutuu.
   

Välillemme oli äkkiä syntynyt yhdysside, sellainen joka on mahdollinen vain nuorille tai vaaran uhkaamille. (s. 250)

    
Ihmeiden aika vertautuu kevyesti mm. Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin ja Mats Strandbergin Loppuun. Kirjan kansikuva on hieman harhaanjohtava suurine kukkineen, sillä niitä ei löydy teoksesta. Teoksen kieli on hyvin kaunista, vaikuttavin lause on sen viimeinen, me olimme täällä. 

  

Seth ja minä pohdimme monesti pitkään, miltä maaima näyttäisi ihmisten kadottua. Kuulimme että kaikki muovi kestäisi pitempään kuin mikään muu, joten kuvittelimme katuni taloja hajonneina lukuun ottamatta PVC-putkia ja Legoja, Tupperware-kulhoja ja rantasankoja, tietokonesiruja ja kännyköitä ja partahöyliä. Kaikenlaisten pullojen röykkiöt kohoaisivat kaiken muun yli, niiden etiketit haalistuisivat vuyosikymmenien mittaan ja muovi halkeilisi räikeän, elottoman auringon alla. (s. 288)

  

Arvosana:

     

Takakannesta: 

Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.
 
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa
 
Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.
 
Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.

  

Suomentanut: Pirkko Biström, 299 sivua, Bazar 2020

    
Alkuperäinen nimi: The Age of Miracles (2012)

     
Teoksesta muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjarouvan elämää, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkösähkökäyrä. Hemulin kirjahylly, Annelin lukuvinkit, Kirjanvuoksi

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 12 | Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

"Oi maa, planeetta onneton, vihitty kuolemaan."

     

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12, Helmet 2021: 1. kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa 

    

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on saavuttanut jo 12. kierroksensa, vetäjänään tällä kertaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta ei ole ensimmäinen Robert C. O'Brienilta lukemani kirja. Pari vuotta sitten luin hänen lastenkirjansa Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat lukupiirissä. Pidin tästä dystopiasta (muutamine kliseineenkin) enemmän kuin tuosta toisesta suomennetusta teoksesta. Molemmille teoksille on kuitenkin yhteistä, etteivät ne aliarvioi lukijaansa. 

  

Näiden lisäksi kirjailijan tuotantoon kuuluu kaksi suomentamatonta teosta The Silver Crown (1968) ja A Report from Group 17 (1972). O'Brienin oikea nimi oli Robert Leslie Carroll Conly ja hän kuoli kaksi vuotta ennen kuin Z for Zachariah julkaistiin. Hänen vaimonsa Sally ja tyttärensä Jane viimeistelivät kirjan, joka sai vuonna 1976 Edgar-palkinnon parhaana nuortenkirjana, vaikka O'Brien oli tarkoittanut kirjan aikuisille. Seuraava lainaus selittää kirjan nimen: 

  

Opin aakkosetkin kuvakirjasta, jonka nimi oli "Raamattu-aapinen". -- Viimeisellä sivulla oli "Z niin kuin Zakarias", ja koska tiesin että Aatami oli maailman ensimmäinen ihminen, kuvittelin pitkän aikaa että Zakarias on viimeinen. (s. 65)

  

Olen nähnyt Z for Zachariah-leffan (2015), joten tarinan alkuasetelma oli tuttu. Onneksi filmatisoinnin näkemisestä on aikaa ja olin pitkälti unohtanut sen, muistin ainoastaan, että tuntematon mies tulee laaksoon ja ui saastuneessa joessa. Tämä tapahtuu kirjassa hyvin alussa. Tarina pääsi siis yllättämään, etenkin lopun käänteissä. Nyt kiinnostaisi katsoa filmatisointi uudelleen, vaikka IMDb:ssä antamani arvosanan perusteella en ollut adaptaatiosta kovinkaan paljoa pitänyt. 

  

Viikon kestäneen ydinsodan jälkeen harmaassa, pölyisessä maailmassa on jäljellä yksi vihreä laakso. Siellä asuu 15-vuotias Ann, joka hoitaa kanojaan ja lehmiään ja viljelee maata. Hänen koko perheensä ja naapurinsa kuolivat yrittäessään etsiä vastauksia puhelinten hiljenemiseen laakson ulkopuolelta. Vuoden kuluttua kaikki radiotkin ovat hiljentyneet ja Ann jää kokonaan yksin. Kunnes eräänä päivänä hän näkee vieraan, joka on tullut kuolleesta maailmasta.

  

Joku on tulossa -- savu näkyy. Olen nähnyt sitä jo kolmena päivänä -- joka kerran lähempänä. (s. 5)

  

Ann kirjoittaa päiväkirjaa, jotta pysyisi edes suurin piirtein kartalla siitä, mikä päivä tai edes kuukausi on. Muutoinhan päivillä ei olisi merkitystä, mutta on tiedettävä, milloin on kylvettävä vilja ja kasvimaa uutta satokautta varten. Toisaalta Ann haluaisi myös tietää, milloin on 15. heinäkuuta, koska tuolloin hän täyttää kuusitoista. Hän rakastaa kirjoja, ja harmittelee, ettei voi koskaan saada niitä lisää. "Olin antanut mielikuvitukseni lentää -- niin pitkälle että tänne oli -- syntynyt kokonainen kotikirjasto." 

  

Ann toimii suurimman osan aikaa kirjasta ikäistään kypsemmin. Hän suree, ettei hänestä koskaan tule mitään: hän ei koskaan muuta pois kotoaan, opiskele opettajaksi tai mene treffeille kenenkään kanssa.  Hän ei koskaan voi toteuttaa unelmaansa, että käyttäisi koko ensimäisen vuoden palkkansa kirjoihin. Mutta eräässä asiassa hän on varsin lapsenomainen, kuten ikäiselleen sopiikin: hän haaveilee laaksoon tulevasta muukalaisesta ja siitä, kuinka tekisi tämän kanssa lapsia. Kun Tohtori L sitten saapuu, Ann on jo suunnittelemassa heidän häitään. 

  

Olen ollut täällä yksin melkein vuoden. Toivonut ja rukoillut, että joku tulisi -- Minä uneksin että se olisi mies, niin että joskus tulevaisuudessa -- laaksossa olisi lapsia. (s. 33)

  

Tämä kirja menee kategoriaan äärimmäiset maailmanloput: eloonjääneistä on todella vähän, heidän on lähes mahdotonta etsiä toisia selviytyjiä tai ottaa heihin yhteyttä, paitsi ihmiset, myös suurin osa eläimistä ja kasveistakin on kuollut ja liki kaikki puhdas maaperä ja elämisen kannalta tärkeä on sijoittunut yhteen laaksoon, sillä lukijalle ei anneta varmutta, että mitään muuta olisi enää olemassa. Tästä huolimatta tarinassa ei ole esimerkiksi Cormac McCarthyn Tiestä tuttua melankoliaa, vaan taustalla on koko ajan toivoa tai ainakin suunnitelmallisuutta tulevaisuuden suhteen.

  

Kirjan lukeminen näin toisena koronakeväänä oli yhtä aikaa ahdistavaa kuin myös terapeuttista ja toivoa valavaa: jos teoksen maailma on näin tuhoutunut, mutta nuori tyttö herää jokaisena aamuna tekemään töitään (vaikka vain estääkseen itseään ajattelemasta kaikkea sitä, mikä hänen elämästään puuttuu ja kuinka synkkä hänen tulevaisuutensa voi olla), kyllä mekin pärjäämme koronan aiheuttamien paineiden ja surullisten tapahtumien kanssa. Viime aikaisten tapahtumien valossa etenkin tässä kohdassa oli jotakin ravisuttelevaa: "Muistan -- isäni usein sanoneen, että suurilla tapahtumilla on monesti vaatimattomat puitteet. Ne tulevat kuin varkain ja ovat jo ohi ennen kuin ne tajuaakaan."

   

Oma pelkoni näytti väistyvän ja minä tunsin itseni rauhalliseksi - melkein kuin olisin ollut vanhempi meistä kahdesta. Tullut vahvemmaksi sitä mukaa kun hän heikkeni. Luulen että juuri siksi lääkärit ja sairaanhoitajat jaksavat tehdä työnsä hirvittävien epidemioiden aikana. (s. 85-86)

  

Kirjan suurin miinus oli sen sisältämien käännös- ja kirjoitusvirheiden runsas määrä. Esimerkiksi kirjan alussa Ann ilmoittaa syntymäpäiväkseen 15. heinäkuuta, mutta myöhemmin hän pohtii, kuinka "ensi vuoden kesäkuussa täyttäisin seitsemäntoista". Tässä on varmasti tapahtunut jokin ajatusvirhe june/july akselilla ilmeisesti kääntäjän osalta, sillä nopean googlaamisen perusteella june 15 on oikein. Myös teitittelyssä on hieman kömpelyyttä: "- Olette jo paljon parempi." kuulostaisi ainakin omaan korvaani mielekkäämmältä muodossa: "- Voitte jo paljon paremmin." Tässä voi toki olla kyseessä jokin käännösajankohdan käytäntökin.

  

Ruokatarvikkeiden säilyvyys on yksi isoimpia osia selviytyjän maailmassa ja tässä kirjassa se tuntui harvinaisen uskotavalta. Ann kyllä harmittelee, ettei hänen äitinsä tee ollut enää aivan tuoretta, mutta se ei sentään eltaantunut vuodessa niin kuin Jean Heglandin teoksessa Suojaan metsän siimekseen. Teelaadusta riippuen se tavara nimittäin pysyy hyvänä jopa vuosikymmeniä. Tätä kirjaa toivoisi luettavan enemmänkin. Teoksen loppupuoleen voi tosin antaa varoituksen, että Annin oman kehon koskemattomuutta loukataan ja tämä voi olla joillekin lukijoille triggeröivää. 

    

Nyt kun traktori oli kunnossa, saatoi katsoa silmästä silmään tosiasiaa, jonka aikaisemmin olin yrittänyt karkottaa mielestäni liian masentavana: kauppa oli pelkkä harhakuva. 

Se näytti varsinkin aluksi sisältävän loputtoman varastot lähes kaikkea mitä tarvitsin. Mutta tosiasiassa tiesin, ettei niin ollut. Säkeittäin vehnäjauhoja, muita jauhoja, maissia, sokeria, suolaa ja laatikoittain ruokasäilykkeitä. Mutta suurin osa tuosta kaikesta ei säilyisi ikuisesti sokeria ja suolaa ehkä lukuunottamatta, vaikka en käyttäisikään itse niitä loppuun. Ne olivat jo vuoden vanhoja; laskin että viidessä vuodessa suurin opsa olisi pilalla (vaikka jotkut säilyketölkit ehkä voisivat pysyä hyvinä kauemmin, en ole siitä varma). (s. 81-82)

  

    

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

   

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

     

Arvosana:

     

Takakannesta:

Jännityskuvitelma suuren atomihävityksen jälkeisestä maailmasta. 16-vuotias eloonjäänyt Ann Burden elää yksinään turvapaikassaan. Tänne saapuu omituisesti käyttäytyvä tohtori Loomis. Voiko Ann luottaa tähän merkilliseen mieheen?

  

Suomentanut: Pirkko Lokka, 208 sivua, WSOY 1978 (2. painos)

  

Alkuperäinen nimi: Z for Zachariah (1975)

     

Teos on luettu myös täällä: Taikalyhty

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Cormac McCarthy: Tie, Brian K. Vaughan: Y: The Last Man