Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."

  

    

Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

   

Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.

  

"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)

  

Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 

  

Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 

  

"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 

  

On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.

  

"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 

Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)

  

Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 

  

Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.

  

"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)

  

Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.

  

Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.

  

Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

  

Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025

  

Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)

  

Luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Kulttuuritoimitus, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä jää, kun kaikki katoaa?

  

Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.

  

Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)

  

Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa

  

Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

"Tämä on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Olen melko varma, että omenavarkaudesta saa ruohotahroja housuihin."

  

  

Arvostelukappale

  

Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli yksi eniten odottamiani syksyn kirjoja. Eikä, herttinen sentään, tarvinnut todellakaan pettyä - päin vastoin, en edes osannut varautua siihen, kuinka voimakkaan lukukokemuksen kohtalaisen viattoman näköinen teos sisäänsä piilottikaan. Samaistuin vahvasti Been autismiin (esimerkiksi aistiyliherkkyyksiin) ja muunsukupuolisuuteen, mutta kyllä Konstan ahdistuneisuus ja erään sivuhahmon aseksuaalisuus kolkuttelivat myös itselle tuttuja keloja.

  

Kertojaäänenä on rikas ja voisipa myös sanoa väärinymmärretty 17-vuotias Konstantin Sinclair. Nimi, joka on yhtä tuttu kuin Fazerin sininen ja Fiskarsin sakset. Pojan vanhemmat ovat tavattoman tiukkoja, äiti uhkailee häädöllä pienimmästäkin virheestä ja pakottaa Konstan osallistumaan kampanjoihin, jotka ovat hänen periaatteidensa vastaisia. Äiti esimerkiksi kannattaa eheytyshoitoja ja vastustaa uudistettua translakia. Sinclairin nimi tulee isän puolelta, joka on kuitenkin kohtalaisen poissaoleva kirjan aikana - eipä häntä juurikaan poikansa elämä vaikuta kiinnostavankaan.

  

"Mä vihaan näitä", sanon ja temmon kaulapaitani kaula-aukkoa. "Näytän ihan rikkaalta paskiaiselta."

  

"Sähän olet." (s. 17)

  

Konsta aloittaa uudessa lukiossa ja kappasta vain, hänen perivihollisensa Bee Stark on siellä myös. Kaksikko aloittaa heti väärällä jalalla ja rikkovat lasioven - tosin aivan vahingossa. Tapahtuman johdosto rehtori pakottaa heidät tekemään kaikki ryhmätehtävät yhdessä, koska työelämässäkään ei voi kollegoitaan valita. Tällainen pakotettu läheisyys johtaa mielenkiintoisiin tilanteisiin. Sellaisiin koomisuutta lähenteleviin, mitä näkee usein vaikkapa korealaisessa romanttisessa draamassa.

  

Nuo tilanteet ovat toki lukijalle koko teoksen herkku, sillä ne eivät ole pelkästään mehukkaita kaksikon suhteen kehittymisen suhteen, vaan ne antavat myös eniten taustatietoa Konstasta. Hänen elämänsä on kovin ahdistava ja ankea. Esimerkiksi, kun hän käy ensimmäisen kerran Been kotona (oppilaskunnan Halloween-bileiden suunnittelun takia), hän ajattelee, että tällaistako sen pitäisi olla oikeassa kodissa.

  

"Mä en ole enää sitä mieltä, että pojat on parempia kirjoissa." (s. 289)

  

Iso suositus tälle! Jos et ole vielä lukenut tai aikomassa lukea tätä, lisääpä pika pikaa lukuslistalle. Tämä menee kirjahyllyssäni lue joskus uudestaan -osastolle, koska tässä oli aivan hurmaava, vatsanpohjaa kutkuttava tunnelma jo heti alkusivuilta lähtien ja hahmot, joihin on uskomattoman helppo samaistua. Kun Bee sanoo, ettei jaksa tätä neuronormaalien rakentamaa maailmaa, nyökyttelin aivan RuPaulina, että Can I Get an Amen.

 

Arvosana:

        

Takakannesta:

Ahmittavan kuuma enemies to lovers -romaani!

  

Nimekkään suvun perijä, Konstantin aloittaa uudessa lukiossa ja ottaa heti yhteen muunsukupuolisen Been kanssa. Sammuttaessaan someskandaalin lieskoja nuoret ovat pakotettuja yhteistyöhön. Salaman vetävä romanssi täyttää kaikki fanien odotukset.

  

Fazerin sininen, Fiskarsin sakset ja Sinclairin arvokellot. Konstantin Sinclair kantaa nimeä, jonka tuntevat kaikki. Konservatiivisella perheellä on hänen tulevaisuuttaan varten valmiit suunnitelmat, mutta ponnistellessaan toisten unelmien eteen Konsta on irrottanut itsensä omista tunteistaan.

  

Bee Stark, ylienerginen Twitch-striimaaja, nappaa oppilaskunnan puheenjohtajan paikan Konstan nenän edestä. Riitely päätyy someen, ja nuoret joutuvat liittoutumaan puhdistaakseen maineensa. Kun kilpailuasetelma heidän välillään muuttuu joksikin syvemmäksi, Konsta tajuaa mitä hän oikeasti elämältään haluaa – ja mistä hän on valmis luopumaan saadakseen sen.

  

Annukka Salama (s. 1980) on tamperelainen kirjailija, joka on tunnettu kirjasomen palkitsemista nuortenromaaneistaan Ripley – Nopea yhteys sekä Faunoidit-trilogiasta.

  

340 sivua, WSOY 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Aiden Thomas: Hautausmaan pojat
• Casey McQuiston: Pu­nais­ta, val­kois­ta ja ku­nin­kaan­si­nis­tä
• Simon James Green: Heartbreak Boys
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Alice Oseman: Heartstopper 

Rebecca Yarros: Siivenisku

"Tämä -- ei ole mikään satu, jossa kaikki selviävät hengissä."

  

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjassa on vammainen henkilö, Fantastinen kesä: Romantasia, Trooppinen kesä: Vihollisista rakastavaisiksi

  

"Pysy ihan helvetin kaukana Xaden Riorsonista." (s. 24)

  

Rebecca Yarrosin ilmiöksi noussut Siivenisku oli juuri niin koukuttava kuin sitä on hehkutettukin, ei tosin niiden spicyjen kohtien takia - ne kun oli kirjoitettu kaikkein heikoimmin koko kirjasta. Less is more, mutta onneksi Yarros pidättäytyi sentään vain kahdessa kohtauksessa - ei todellakaan sillä sisällöllä mässäillä, toisin kuin suurin osa näkemistäni kritiikeistä ja mainoksista hehkuttaa. Ei siis sen enempää päästy lakanoiden väliin kuin YA:ssakaan.

  

"Ole kiltti ja anna minun pelastaa sinut."

"Et sinä voi", kuiskaan. (s. 52)

  

Tarinasta saa eniten irti silloin, kun siitä ei tiedä paljoa etukäteen, joten jatka lukemista omalla vastuulla (vaikka ei tässä varsinaisia spoilereita ole tulossa).

  

Päähenkilö on 20-vuotias Violet, joka on koko ikänsä ajatellut seuraavansa isänsä jalanjäljissä kirjuriksi, mutta äiti päättää toisin. Ovathan Sorrengailit nyt sentään tunnetusti lohikäärmelentäjiä, nuorimman tyttären tulee siis toteuttaa tätä agendaa, vaikka hänen kehonsa onkin erilainen. Violetin luut katkeavat herkästi ja hänen nivelensä menevät helposti pois paikoiltaan.

  

"Tämä paikka voi muuttaa melkein kaiken ihmisestä, Vi. Se riisuu kaiken paskan ja kohteliaisuudet ja paljastaa sen, millainen syvällä sisimmässäsi olet." (s. 70)

  

Pidin Violetista ja hänen enemies to lovers vastapuolestaan suuresti. Ja koska tämä oli vallan ennalta-arvattava, totta kai Violet saa lohikäärmeen (kuinka tämä muutoin voisikaan olla sarjan ensimmäinen kirja viidestä), jolla on hurmaava tapa puhutella päähenkilöä. Ihan lempihahmoni tarinasta. Joitakin yllätyksiäkin tarina toki tarjoilee, joten tylsää ei päässyt tulemaan. Mukana on myös koko joukko huikeita sivuhahmoja. Enpäs muista, milloin viimeksi olisin tykästynyt lukemani teoksen henkilöihin ja maailmaan näin paljon.

  

Kaikkein tehokkaimmat myrkytkin tulevat kauniissa pakkauksissa, ja sellainen Xaden nimenomaan on - yhtä kaunis kuin tappavakin. (s. 278)

  

Lukemisen jälkeen tuli pitkästä aikaa se monille tuttu tyhjä olo. Kuinka jatkaa elämää Siiveniskun jälkeen, kun on vielä aikaa ennen kuin jatko-osa Rautaliekki ilmestyy marraskuussa? Luulenpa, että minun on joskus luettava uudelleenkin tämä.

  

"Todennäköisyydet ovat aina meitä vastaan." (s. 102)

    

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lukuelämys johon et ollut valmistautunut. Antaudu tulikuumaan taisteluun.

  

Jos pidit Nälkäpelistä, The Witcheristä tai Game of Thronesista, tämä kirja on sinulle. Siivenisku on kertomus elitistisestä ja brutaalista sotakorkeakoulusta, josta valmistuu lohikäärmetaistelijoita.

  

“Jännittävä, seksikäs ja uskomattoman viihdyttävä ensimmäinen kirja Yarrosin uudessa sarjassa ilahduttaa romanttisen, toiminnantäyteisen fantasian ystäviä.” – Booklist, tähtiarvio

  

Kaksikymmentävuotiaan Violet Sorrengailin on ollut tarkoitus erikoistua historiaan ja elää hiljaista elämää kirjojen keskellä. Nyt Navarren valtakunnan ylin komentaja Sorrengail, Violetin äiti, on määrännyt Violetin liittymään satojen kokelaiden joukkoon, joista muokataan pieni mutta voimakas eliittijoukko lohikäärmeratsastajia. Suuri osa kokelaista kuolee koulutuksen aikana.

  

Violet on pienikokoinen ja hauras, joten selviämisen mahdollisuus on pieni. Lohikäärmeet eivät valitse taisteluparikseen ihmisistä heikoimpia vaan polttavat heidät tuhkaksi.

  

Oppilaat ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa myös toistensa joukossa: koska lohikäärmeitä on vähemmän kuin kokelaita, kilpailijoista yritetään hankkiutua eroon. Moni kostaisi Violetille myös tämän pahamaineisen piinkovan äidin takia. Erityisen pahalla silmällä häntä katsoo Xaden Riorson, voimakkain ja säälimättömin lennoston kapteeni, jonka perheen komentaja Sorrengail on mestauttanut.

  
Suomentanut: Laura Haavisto, 574 sivua, WSOY 2024
  
Alkuperäinen nimi: Fourth Wing (2023)

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Siivenisku
• Rautaliekki (ilmestyy marraskuussa 2024)
• Onyx Storm (tulossa keväällä 2025)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Ruusun nimi, Lukutoukan luetut sivut

  

Samankaltaista luettavaa:

• Christopher Paolini: Eragon
• Veronica Roth: Outolintu
• Anne McCaffrey: Pernin lohikäärmeritarit 1) Lohikäärmeen lento 
• Suzanne Collins: Nälkäpeli
• Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
• Leigh Bardugo: Varjo ja riipus

🌈 Queer romantiikkaa maailmanlopun jälkeen | Erik J. Brown: All That's Left in the World

"We weren't made for a world like this. 

Before the bug, there were rules and regulations and laws. 

We had years of moral code ingrained in our minds and now non of it matters. 

Does anything matter?"

    

  

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 42) Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, Queer-lukuhaaste: Nuorten tai YA-kirja, YA-lukuhaaste: LGBTIQA+, Scifi-lukuhaaste: LGBTIQA+

  

Varoitus! Tämä kirja on niin hyvä, että se saattaa aiheuttaa yllättävää unettomuutta, koska sitä on niin vaikea laskea käsistään.

  

Eliot Schreferin The Darkness Outside Us joutuu nyt väistymään vuoden parhaan kirjan paikalta yhden portaan alemmas, sillä huh, All That’s Left in the World on niin hyvä. Kannatti kyllä pyytää kirjastoa hankkimaan tämä. Erik. J. Brown kertoo teoksen lopussa, että kirjoitti tarinan, koska post-apokalyptisiä queer tarinoita ei ole.

  

It was as if no one learned anything from the other viruses that came before. Spanish flu, Hong Kong flu, Ebola, HIV and AIDS, swine flu, and more recently Covid. All the diseases the news used to compare this virus to when nothing was like this. They thought civilisation would be fine because it was before, The world gave us warnings but they went unheeded. At the cost of everything. (s. 22)

  

Koronan jälkeen tulee vielä pelottavampi pandemia, joka tappaa arviolta 99,99% väestöstä. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä. Andrew on astunut karhunrautaan ja nilkuttaa pari päivää myöhemmin Jamisonin mökin ovelle. Sen sijaan, että Jamie ampuisi vieraan pojan, hän ottaakin tämän hoidettavakseen.

  

Wake up, smile: the apocalypse has provided a cute boy to nurse us back to health.

--

what are the odds that I stepped in a bear trap and meet another gay guy in the middle of the Pennsylvania woods after a viral apocalypse? -- how many queer people my age could be left? (s. 32 ja 57)

  

Andrewilla on deadline, jolloin hänen täytyisi olla parin osavaltion päässä nykyisestä sijainnistaan, niinpä loukkaantuminen tulee hyvin harmilliseen väliin. Tosin elämä Jamien kanssa mökillä on niin mukavaa (onhan poika aikamoinen silmäkarkki), että Andrew harkitsee jäävänsä sinne pysyvästi. Kun maailma yllättäen ilmoittaa, että aivan kaikki eivät olekaan kuolleet tai yhtä ystävällisiä, pojille tulee valinnan paikka, mitä he haluavat.

  

The world ended and there's nothing left but shit.

And him.

Us. 

So that's all right, then. (s. 300)

  

Tämä kirja aiheuttaa sydämen tykytyksiä sekä kynsien pureskelua Andrewin ja Jamien tutustuessa toisiinsa ja opetellessaan uuden maailman pelisääntöjä.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jamie and Andrew are strangers, and two of the last people on Earth. They don't know what they'll find on their perilous journey ... but they may just find each other. A queer romance about courage, hope and humanity - this is How I Live Now with the heart of Simon Vs The Homo Sapiens Agenda.

  

When the Superflu wipes out most of the population, Jamie finds himself completely alone in a cabin in the woods - until an injured stranger crosses his path.

  

Life is dangerous now and, armed with a gun, Jamie goes to pull the trigger. But there's something about Andrew... something that stops Jamie in his tracks. Jamie takes him in, and as Andrew heals and they eventually step out into the strange new world, their relationship starts to feel like more than just friendship...

  

But trouble isn't far behind. As the boys make a perilous journey south, they'll come face to face with a world torn apart and society in ruins. And who, or what, will they find waiting for them at the end of it all?

  

354 sivua, Hodder Children’s Books 2022

Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

"En enää edes tiedä, mikä on oikein - kaikki on niin sekavaa.

En ole varma, olenko sittenkään se kiltti tyttö, joka luulin olevani.

Olen kadottanut hänet matkan varrelle."

  

  

Ajotien päässä oli pieni puukyltti, jossa luki kuluneilla kaiverruskirjaimilla Ivy House.

Pyöreillä pikkukivillä päällystetty väylä nousi loivasti kohti punatiilistä taloa,

joka oli lähes kokonaan muratin kätkemä. (s. 237)

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä, Dekkariviikot kirjablogeissa

  

Enpäs ole hetkeen lukenut yhtä mukaansa tempaavaa kirjaa kuin tämä Holly Jacksonin somessa paljon hehkutusta ja palkintojakin saanut Kiltin tytön murhaopas, joka on fiktiivistä true crimea kirjamuodossa. Hei vaan lukujumi, toivottavasti ei ihan pian nähdä!

  

Pieni englantilainen kaupunki, jota ravisutti kaksi nuorten kuolemaa vuonna 2012. Pippa on päättäväinen nuori, joka on varma, että koko totuutta tapahtumien kulusta ei ole kerrottu, sillä mediaan annetuissa tiedoissa on epäjohdonmukaisuuksia. Hän on varma, että Sal on syytön tyttöystävänsä Andien kuolemaan. Hänellä on vain muutama viikko aikaa selvittää viisi vuotta vanha tapaus.

  

Teoria 1: "Andie Bellin tappoi joku kolmas osapuoli, mutta Sal oli jollain tavoin mukana tai osallisena teossa, esimerkiksi avunantajana rikoksen jälkeen. -- syyllisyys ajoi hänet itsemurhaan" 

Teoria 2: "Kolmas osapuoli tappoi Andien, eikä Salilla ollut mitään tekemistä asian, sen paremmin kuin tietoa tapahtuneesta. Se, että hän joitain päiviä myöhemmin teki itsemurhan, ei johtunut murhamiehen syyllisyydentuskista, vaan muista seikoista, esimerkiksi henkisestä kuormituksesta, jonka tyttöystävänkatoaminen aiheutti." 

Teoria 3: "Andien murhasi sinä perjantain joku kolmas osapuoli. Tappaja tiesi, että Andien poikaystävä Sal olisi täydellinen epäilty. -- Andien tappaja murhasi Salin ja sai kuoleman näyttämään itsemurhalta." 

Teoria 4: "Kukaan ei tappanut Andie Belliä, sillä hän on edelleen elossa. Hän lavasti katoamisensa, ja sitten hän houkutteli Salin metsään, murhasi tämän ja lavasti tapahtuneen näyttämään itsemurhalta."

  

En yleensä ole mikään dekkareiden suurkuluttaja, vaan luen keksimäärin vain pari genren teosta vuodessa. Tässä oli kuitenkin juuri oikeanlaiset palaset, jotka takaavat viihtymiseni: murhaa ei tutki poliisi tai etsivä, vaan ns. tavis, johon voi samaistua. Tykästyin kouluprojektia tekevään, lukioikäiseen Pippaan ja hänen perheeseensä heti. Samoin murhista syytetyn ja itsemurhan näennäisesti tehneen pojan veli Ravi on hurmaava. 

  

Lisäksi miljöö on kiehtova ja kirjailija käyttää upeaa kieltä, kuten: "hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, sillä se täyttyi kummankin itsekseen pyörittelemien ajatusten ylijäämäpaloista" ja "tuntuu kuin silmäni olisivat kasvattaneet itselleen pikkuruiset kintut, joilla ne nyt kapuavat ulos kuopistaan ja kiirehtivät liiskautumaan tietokoneeni näytölle kuin irvokkaat pikku koiperhoset". Plussaa myös siitä, että tässä oli tavallisen kerronnan seassa erilaisia tekstityyppejä, kuten Pippan tutkimuspäiväkirjaotteita ja translitteroituja haastatteluja.

    

"Mitä aiot?" 

"Otan käyttöön Etsi ystäväni -toiminnon puhelintemme välille. -- Nyt saamme toistemme paikkatiedot pysyvästi. Ja kas", Pip sanoi ravistaen puhelintaan ilmassa, "meillä on jäljityslaite." 

"Olet vähän pelottava", Ravi sanoi. (s. 351)

  

Oli todella kiehtovaa hypätä mukaan Pipin tutkimuksiin. Tosin pari kertaa oli sanottava samaa, mitä Ravikin sanoo: "Noin fiksuksi ihmiseksi olet nyt tosi pölvästi". Lukija on nimittäin Pippaa edellä parin asian päättelyssä ja on aina raivostuttavaa huutaa fiktiivisen romaanin hahmolle, että tajua tämä asia nyt! Kirjassa on todella kirjava hahmojoukko, sillä Pipin isä on kotoisian Nigeriasta, hänen paras ystävänsä Cara on tullut kaapista ja Ravin perhe on intilaista sukua. Rasismista ei paljoa kirjassa puhuta, mutta ne pari kohtaa, missä asia nousee esille, ovat sitäkin merkittävämpiä. 

  

Näkisin tämän mielelläni leffana tai tv-sarjana. Ja tämä kannattaa lukea heidänkin, jotka eivät yleensä YA:ta lue, viihtyvyys on taattu. Miinustan hieman alaspäin viidestä tähdestä, koska tässä on lopussa yksi todella kliseinen juonenkäänne - varoitan, että nenäliinat kannattaa ottaa esille, kun lukee. Pipin tutkimukset nimittäin ovat herättäneet jonkun mielenkiinnon, eikä tuo joku ole lainkaan tyytyväinen menneiden kaiveluun. Eräs Pippan perheenjäsen joutuu tuntemattoman tähtäimeen. 

  

Kirjastossa oli hämärää ja tunkkaista, ja Pipin sieraimiin tulviva ilma oli täynnä vanhojen kirjojen hurmaavaa, kosmista hajua (s. 304)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kansainvälinen menestysdekkari pitää jännityksessä yllättävään loppuratkaisuun saakka.
  
Viisi vuotta sitten Sal Singh murhasi tyttöystävänsä Andie Bellin. Poliisi tietää, että Sal teki sen. Kaikki kaupungissa tietävät, että Sal teki sen.
  
Mutta murhan jälkimaininkien kalvamassa pikkukaupungissa kasvanut Pippa Fitz-Amobi ei ole asiasta niin varma. Kun Pippa valitsee tapauksen kouluprojektinsa aiheeksi, hän pääsee perille salaisuuksista, joita joku on epätoivoisesti yrittänyt pimittää. Jos todellinen tappaja on edelleen vapaalla jalalla, kuinka pitkälle hän on valmis menemään salatakseen tekonsa?

  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 416 sivua, Karisto 2022
  
Alkuperäinen nimi: A Good Girl's Guide to Murder (2019)

    

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Luetut.net, Lukufiilis

  

Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee, E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Sateenkaarevaa spefiä

"Uuteen kirkkoon verrattuna entinen näytti ikivanhalta rauniolta. Villiviini peitti 

tiilimuurin kirkon takana, mikä soi rakennukselle tuuhean, varjoisan, vihreän taustan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa:  Helmet: 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

  

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat on ihana, top 3 vuoden parhaiden lukukokemusten joukossa. Tämä sopii hyvin esimerkiksi vetämääni Halloween-lukuhaasteeseen, joka tulee taas lokakuussa! Kuoleman ympärillä liikkuvasta teemastaan huolimatta tässä oli paljon huumoria. 

  

Päähenkilö Yadriel kuuluu taikavoimaisiin brujxeihin, jotka kykenevät aistimaan sairautta ja vammoja elävissä ihmisissä sekä näkemään kuolleiden henkiä. Mutta Yadriel sattuu olemaan transnuori sekä homo, mikä ei kitkatta sovi vanhoilliseen ja sukupuolittuneeseen latinx-kulttuuriin, jo pelkästään kieli muistuttaa koko ajan sukupuolittuneella sanastollaan, ettei Yadrielia ole vieläkään hyväksytty sellaisenaan osaksi yhteisöä. Perinteiden rikkominen koetaan rienaamisena.

  

"Ei ole mitenkään mahdollista, että teikäläisiä on ollut olemassa tuhansia vuosia ilman, että joukossa olisi ollut yhtäkään tyyppiä, ei mahdu tähän 'miehet ovat tällaisia, naiset ovat tällaisia' -paskaluokitteluun." (s. 201-202)

  

Hautausmaalla koko ikänsä asunut Yadriel päättää kapinoida perinteitä vastaan ja suorittaa itse pojan initiaatioriitin serkkunsa Maritzan avustuksella. Maritza on myös oman tiensä kulkija. Hän ei halua olla muiden naisten tapaan bjuja-parantaja, sillä ei vegaanina halua käyttää eläinten verta loitsuissa, vaan aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja takoa veitsiä brujoille. Veitsillä voi katkaista ihmisten maailmaan jääneen hengen liean, joka sitoo häntä johonkin esineeseen. Yadriel haluaa todistaa olevansa brujo ja kutsuu löytämäänsä pyhimyskoruun kiinnittyneen hengen vapauttaakseen tämän. Mutta tuo henki onkin poikkeuksellisen ärsyttävä - ja ehkä vähän ihanakin.

  

"Olet sietämätön --" 

"Jep, mutta minäpä luulen, että sinä vähän tykkäät siitä", Julian tokaisi ja kohautti huolettomasti olkiaan. (s. 226)

  

Pidin todella paljon Yadrielin, Maritzan ja Julianin dynamiikasta ja persoonallisuuksista. Maritza on aina pitämässä serkkunsa puolia ja Julian puolestaan saa mm. houkuteltua Yadrielin käyttämään ensimmäistä kertaa poikien vessaa. Yadrielin binderin käyttämisestä oli muutamaan kertaan puhetta. Minä olen sitä mieltä, että kuinka hyvä olisi, jos transnuorilla olisi mahdollisuus käyttää puberteetin pysäyttäviä lääkkeitä, jolloin välttyisi isolta osalta kehodysmorfiaa, eikä olisi tarvetta pitää noita puristavia, väärin käytettynä jopa vaarallisia apuvälineitä tai mennä korjausleikkauksiin, vaan voisi sitten, kun on valmis käydä läpi oikean sukupuolen puberteetin. 

  

Yadriel tunsi häntä kohtaan samanlaista vetoa, jota koiperhonen tuntee liekkejä kohtaan. Hänen huimapäistä charmiaan ja hätkähdyttävän komeita piirteitään. Julian oli tuskallisen kaunis, mutta samalla tavalla kuin ukkosmyrsky oli kaunis - villi, raju, sähköinen. (s. 291)

  

Oli paikoin todella raskasta lukea, kuinka Yadrielin isä ja mummi väärinsukupuolittavat, deadnameavat ja vähättelevät häntä. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja hänet nähdään viimein kokonaisena. Arvasin tarinan pahiksen puolessa välissä kirjaa, mutta vasta kun silmiini sattui Goodreadsissa arvostelu, jossa todettiin ympäripyöreästi, että lukija oli arvannut pahiksen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tämä ei haitannut lukukokemusta. 

  

Kirja tulee jäämään hyllyni pysyväisasukiksi. Tässä on tosi kiinnostavia sanoja, kuten kalmotomu, oudokki, hyläkki, energiajuomapölly... Hautausmaan pojista tulee suuresti mieleen Coco-leffa, joka niin ikään tapahtuu Día de Muertosin aikaan. Tosi kiinnostavaa oppia tästä kulttuurista lisää, en esimerkiksi tiennyt niiden keltaisten kukkien, mitä Cocossakin näkyy paljon, olevan samettikukkia, joita äiti kasvatti lapsuudessani maalla asuessamme kesäkukiksi.

  

"Kumpi meistä on tämän käsikirjoituksen Tuhkimo?" 

Yadrielin suuta kuivasi, ja hänen oli vaikea puhua. "Minä olen hyvä haltiatar", hän onnistui raakkumaan. "Eli se taitaa tehdä sinusta kurpitsan." (s. 308)

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa. Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?

  
Suomentanut: Inka Parpola, 372 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Cemetery Boys (2020)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

   

*****

  

"Kasvihuonerakennus on näyttävä, metallikaari ja piikkimäiset kattokoristeet tuovat 

viktoriaanisen näköistä vanhahtavaa lumoa ja se nököttää kohosteisesti mäen päällä."

   

   

Arvostelukappale

  

Sini Helmisen Sysi jatkaa Lujaverinen-sarjaa. Hyvän kirjallisuuden tunnistaa siitä, että kirjaa on mahdoton laskea käsistään ja Sysi kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Luin kirjaa lähinnä nukkumaan mennessä ja puoliso ehti nukahtaa aina ensin, kun itse olin kykenemätön laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut vähintään 50 sivua kerrallaan. Helminen näpäyttää teoksessaan osuvasti huonosti tunnetuista kotimaisen kansanperinteen hengistä - onneksi viime vuosina on saatu kuulla vähän lisääkin meidän omasta mytologiasta kumpuavista hahmoista kirjallisuudessa.

  

Vaikuttaa siltä, että Samuel on rikkonut pelin sääntöjä ja on nyt offgame kuollut.

--

Samuelin kuolema ja ruumiin näkeminen on järkyttänyt muita pelaajia huomattavasti enemmän kuin minua ja Islaa, jotka molemmat olemme joutuneet tekemisiin vainajien kanssa niin monesti, että siitä on jo tullut arkea. Miten voi tottua johonkin sellaiseen, mihin kenenkään ei pitäisi? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? (s. 172 ja 185)

  

Pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa päästiin kurkistamaan myös Hallan näkökulmaan ja kuulemaan lisää kalmanväestä. Seela ja muut ensimmäisestä osasata tutut hahmot ovat toki edelleen mukana. Tällä kertaa isona juonena kirjassa on kuolleen opiskelijakaverin räyhähengeksi muuttunut henki - se haluaa kostoa ei omalle vaan poikaystävänsä kuolemalle. Toisena isona teemana tarinassa ovat ihmissuhteiden vaikeudet - joku on jatkuvasti mököttämässä, kun sukset menevät ristiin.

  

Joskus mietin, että sukupuoliroolit ovat kuin kalterit, ja että kaikkein surullisinta on se, että osaa niiden kahlehtimista pelottaa eniten häkin avoin ovi. (s. 65)

  

Teoksessa on ovelasti tiputeltu tekstin sekaan mainintoja ilmastonmuutoksen takia vetisiksi muuttuneista talvista, turhasta sähkönkulutuksesta, puhelimessa puhumisen ahdistavuudesta, ruokahävikistä ja kasvissyönnistä, seurustelukumppaneiden terminologiasta sekä vaikeudesta löytää itselleen oikealla merkillä varustettua vessaa ilman, että ne tuntuvat saarnaavilta. 

  

"Kauhean vaikeaa näitä nykyään ymmärtää..." 

"Ei mikään oo oikeastaan muuttunut, vaikka nyt onkin paremmin jutuille sanoja. Aina on ollut muitakin kuin vain miehiä ja naisia, vaikkei sulle varmaan ole niin koulussa opetettu. Ihmiset ei vaan suostu enää vääriin muotteihin." (s. 153)

  

Arvostan aina suunnattomasti, kun kirjailijat mainitsevat kohdullisten hahmojensa kuukautisista, tässä vieläpä kuukupin kanssa! Näin sekin osa ihmisten arjesta muuttuu normaaliksi, pieni teko kerrallaan - ajatella, että vielä 2020-luvulla kuukautiset ovat tabu aihe. Samaan hengenvetoon olen sitä mieltä, että toki jokainen saa päättää omista karvoistaan, mutta yhteiskunnan painostus naisoletettujen sileistä sääristä ja kainaloista on misogynististä (tämä yleisenä havaintona, ei kirjailijaan kohdistuen). 

  

Silloin, kun nuorempana joitakin kertoja höyläsin jalkojani (sekä vahingossa palasen sormenpäästäni), eivät takaisin kasvavat karvat todellakaan tuntuneet silkkisiltä, niin kuin Halla kuvaa Seelan jalkoja silittäessään, vaan ennemminkin kuin rautalangan pätkiltä - yksi syy, miksi en jaksanut touhua kovin pitkään. Tällä hetkellä vessan kaapista kylläkin löytyy Geisha shaver, sillä edelleen joskus tulee hetkiä, että koen epävarmuutta säärikarvoistani, mutta ainakin voin ajella ne vastuullisesti, jos tarvitsee. 

  

Ihannekuvani: kova, itsenäinen, nyrkit pystyssä niitä kusipäitä vastaan, jotka käyttävät privilegioitaan ahdisteluun ja perseilyyn. Ajattelin, että olen vegaani ja feministi, tiedostava, tiukkamoraalinen, mutta nyt sisälläni kaihertaa epävarmuus. (s. 191)

  

Arvasin pari isoa juonenkäännettä jo todella alussa, mutta lukukokemukseen sillä ei ollut merkitystä. Niin hienoa, kun larppaaminen on juonen kannalta isossa roolissa kirjassa! Suosikkilauseitani olivat "komeita pitkätukkaisia tyyppejä panssaripaidoissa" sekä "tässä mekossa on taskutkin" - voisipa tuo viimeksi mainittu olla todellisuutta fantasiakirjallisuuden ulkopuolellakin... Oli ihastuttavaa bongailla paikkoja (talvipuutarha, luonnontieteellinen museo) ja kulttuuriviittauksia, kuten Kuudes aisti, Carmina Burana, Good Omens, Karjupukki ja Doctor Who. 

  

Harpon vaatekaappini luo ja vedän oven auki. Seela rientää kurkistamaan sisään. 

"Vau! Sulla on täällä kokonainen Narnia." (s. 262)

  

Tuttuun tapaan Helminen kirjoittaa todella hauskoja ja luovia kielikuvia: vatsanpohjassa pistelee kuusenneulasia, suussa tuntuu kostean illan jälkeen kissanhiekkalaatikolta, muistisairasta kuvataan itsensä aaveeksi, ruumiiksi, jonka mieli on jo lähtenyt, katumus polttelee iholla kuin nokkoset... Kielellinen notkeus onkin Helmisen suurimpia vahvuuksia yhteiskunnallisten teemojen ja spefin elementtien pyörittelyn ohella. 

  

Tunnen itseni riikinkukoksi keskellä varisparvea. Onneksi kaupunkilaiset ovat enimmäkseen tottuneet kaikkeen, eivät räpäytä silmiään sateenkaari-irokeesille tai supersankaripuvulle. (s. 66)

  

Osaan ilmaisuista tuntui tosin lipsahtaneen käänteinen sana, esimerkiksi teipillä "vuorattu" bofferimiekka kuulostaa erikoiselta (vrt. takin vuori), ja itse olisinkin valinnut sanaksi "päällystetty". Ja tässä lauseessa en hahmotushäiriöisenä ymmärtänyt liikkuvia palikoita: "Äiti kolauttaa perässäni oven auki ja pakkasen löyhäys astuu sisään hänen mukanaan." Ovien auki kolauttaminen on tuttua jo Hurmeesta. Vain yhden oikean typon löysin sivulta 303: "Sellaiselta, jolla ei ole kumpakaakaan, mutta joka ei haluaisi menettää hyvää ystävää." Kirjan loppu saa odottamaan seuraavaa osaa, sillä sellaiseen cliffhangeriin se jää. 

  

Tunnelma ei voisi olla omituisempi, vaikka olisimme Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. (s. 249-250)

     

Arvosana:

        

Takakannesta:

Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. 

Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa. Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. 

   

Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille. Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä. 

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa. 

  

Sini Helminen (s. 1987) on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös kotimaiseen mytologiaan keskittynyt neliosainen nuortenfantasiasarja Väkiveriset. Silloin kun hän ei kirjoita romaaneja lohikäärmepehmo kainalossa, hän tanssii lindy hopia tai tubettaa YA-kirjoista.  

  
320 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hurme
• Sysi

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Kehrääjä, Kirjoja ja kikatuksia

🎮 Pelien maailmoissa 🎮

"Kaikki tekevät sitä. Olen varma, että nekin jotka eivät tee sitä haluaisivat kyllä salaa, mutta pelkäävät etteivät osaa. Joidenkin vanhemmat kieltävät tekemästä sitä. Ne ajattelevat, että se on jotenkin vahingollista, vaikka sitä on tehty läpi ihmiskunnan historian. Toiset tekevät sitä yksin, toiset yhdessä. On niitäkin, jotka eivät tee sitä juurikaan, kun toinen osa ei haluaisi edes ajatella mitään muuta.

 

Kuulun viimeiseen ryhmään. Ajattelen sitä nytkin.

 

Ja puhun tietenkin pelaamisesta. Mitä oikein kuvittelit?"

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

  

Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on niin hyvä, että viimeisen sivun jälkeen iskee kamala tyhjä olo sisimpään ja haluaisi aloittaa kirjan heti uudestaan?  Eipä moni kirja ole saanut aikaan samaa reaktiota. Sellainen tämä Annukka Salaman Ripley - Nopea yhteys nimittäin oli. 6/5 lukukokemus ja heittämällä vuoden paras kirja, en voi kuvitellakaan, että jokin kirja voisi tätä tehokkaammin koukuttaa ahmimaan sivuja ja eläytymään hahmojen maailmaan. Kiitos Annukka tästä suloisesta kolotuksesta, jonka kirjasi aiheutti - Ripley jää kirjahyllyni aarteeksi.

  

"Outoa, mutta musta tuntuu kuin me oltaisiin tunnettu paljon pidempään."

Nyökkään. "Musta tuntuu ihan samalta. On omituista, kun sellaisia ihmisiä tulee vastaan."

"Tuleehan niitä. Mutta ei musta tältä ole koskaan aiemmin tuntunut."

"Ei mustakaan." (s. 224)

  

Voisipa joku rakentaa aikakoneen, niin pääsisin lukemaan tämän uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa. Ahmin kirjaa, vaikka samaan aikaan olisin halunnut pitkittää lukukokemusta. Kerrankin kirjan kuvaus oli oikeassa, ahmittava todellakin kuvaa tätä. Ainoa syy, miksi en lukenut tätä kerralla, oli etteivät silmät jaksaneet enää nukkumaan mennessä pidemmälle ja jouduin lukemaan loppuun seuraavana päivänä. Tässä on muuten tosi kiva fontti, chatti on kirjoitettu kirjoituskonemaisella fontilla, mutta päätekstikin on hieman erikoisempi kuin kirjoista tyypillisesti löytyvät, ehkä Futuraa.

  

Avaan Steamin ja kirjaudun sisään tunnareilla, jotka olen luonut firstperson shootereiden installoimista varten. Juu, tytön nimellä ei kannata kirjautua niihin peleihin, ellei ole hinkua ryhtyä koko saaren maalitauluksi ja vittuilun kohteeksi. Ikävä piirre pelikulttuurissa, mutta osa pelaajista on oikeasti sovinistisia. (s. 129)

  

Tampereella asuva, elektroniikkapainotteisessa lukiossa opiskeleva Isla on tuntenut Damienin jo yli vuoden, mutta on pyytänyt, etteivät he kertoisi itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten missä asuvat. He chattailevat päivittäin ja pelaavat paljon yhdessä. Heillä on samanlainen maku elokuvien suhteen ja kummatkin keräilevät retropelejä ja konsoleita. Ei siis liene ihme, että kummallakin on alkanut tulla nettituttavuuden lisäksi syvempiäkin tunteita, mutta Isla, joka käyttää nickinään Ripleyta, pidättäytyy viemästä asioita pidemmälle. Kouluun tulee uutena oppilaana yksi ärsyttävä tyyppi, joka on kuitenkin aika hyvän näköinen...

  

Olen kehittänyt hänestä niin kuumia mielikuvia, ettei todellinen ihminen voisi millään vastata sellaisia. Vaikka hän ei olisi friikki pedofiili, taitaa olla parasta, ettemme tapaa silti ikinä. (s. 31)

  

Minulta kysyttiin, kun olin kehunut kirjaa, että mitkä asiat (spoilaamatta) tekivät tästä niin hyvän. Mainio ja haastava kysymys, mutta päädyin lopulta siihen, että a) pelaajamaailma kuvataan todella aidosti, b) hahmot ovat täyteläisiä ja harmaita, sillä harvaa asiaa inhoan niin paljon kuin pelkistettyä, alleviivattua mustavalkoisuutta ja c) Islan suhde pikkusiskoonsa ja isäänsä on goals, todella avointa, rakastavaa ja keskustelevaa.

  

"Onko siellä poikia?"

"On", naurahdan.

"Tykkäätkö sä pojista?"

"Joo, tytöistä myös."

"Mä tykkään pelkästään tytöistä."

"Mäkin ajattelin joskus niin. Mutta sitten muutin mieltäni, kun kasvoin."

"Mä en muuta mieltäni."

"Ei sun tarvitsekaan. Sä saat tykätä kenestä vaan", vastaan. (s. 120)

  

Hahmot eivät jättäneet hankalia asioita muhimaan, niin kuin vaikkapa jenkkilän nuortensarjoissa tapahtuu, vaan puhuivat aina vaikeatkin asiat auki. Joskus siinä menee vähän pidempään, mutta hankalia asioita ei lakaista maton alle, vaan ne selvitetään ennemmin tai myöhemmin. Islan isä oli myös aivan loistava vanhempi tyttärilleen. Kun Isla lähtee laneille, isä kysyy rennosti tarvitseeko hän kondomeita, sillä tapahtumassa on poikia. Tästä ei tullut edes vaivaantunutta oloa, tai ei ainakaan niin korvia punottavaa kuin se olisi voinut olla. 

  

"Kuule, isä -- Tää on vähän kiusallista. Mutta mä tarvitsen rahaa."

"Mihin?"

Irvistän. "Voinko jättää sanomatta?"

"Voit jättää, mutta jäät ilman rahaakin."

"Ehkäisypillereihin."

Isä jähmettyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten -- "Ok."

--

"Mitkä on pillerit?" Iris kysyy.

"ne on sellaista lääkettä, mitä tytöt syö silloin, kun ei halua saada lapsia."

Iriksen ilme venähtää. "Etkö sä halua lapsia?"

"Haluan. Mutta en vielä pitkään aikaan."

Hänen ilmeensä kirkastuu. "Onko sulla tyttöystävä?"

"Mulla on poikaystävä. Tytöt ei tarvitse keskenään sellaista raskaudenehkäisyä."

--

"Tää on vähän kiusallista, mutta mä meen huomenna terkalle. Aion hankkia e-pilleri. Mutta musta ois reilua, että sä maksaisit niistä puolet. Jos se sopii sulle."

"Öö. Mä maksan ne tietenkin kokonaan."

"Etpä maksa. Vaan maksetaan puoliksi."

"Jos sä joudut sellaisia syömään, on reilua että mä edes maksan ne. -- täytyyhän sen viedä henkistä kapasiteettia, jos joutuu pelkäämään raskaaksi tulemista. Mä haluan edes maksaa. Eikä sekään tilejä taida tasoittaa." (s. 194-195 ja 202-203)

  

Salaman kieli on aivan hurmaavaa. Hän sanoittaa auki hahmojensa tunnot, käyttää inklusiivista kieltä ja kun yksi pojista käyttäytyy huonosti, tai siis suoraan sanottuna syyllistyy seksuaaliseen häirintään, nousevat muut poikahahmot puolustamaan Islaa ja tuomitsevat törpösti toimineen käyttäytymisen. Joskus teinien seksikohtausten kuvaaminen on noloa, Salama on kuitenkin onnistunut tässäkin äärimmäisen hyvin. Nuorempana poskiani olisi saattanut lukiessa punottaa, mutta kerronnan jännite pysyy sopivalla tasolla, eikä mitään kuvata liian yksityiskohtaisesti - vain mielikuvitusta herätellen.

  

Mutta en kyllä tiedä minkä värkkien kanssa haluaisin harrastaa seksiä. Tai ei kai sillä ole väliä minkä sukupuolen, vaan kenen. (s. 14)

  

En muuttaisi tästä mitään, en lisäisi sivuja tai poistaisi edes niitä muutamia koronamainintoja, sillä tämä oli vaan niin huima reissu. On todellakin luettava tämä jossakin vaiheessa  - pian -uudelleen. Rakastin hahmoja ja samaistuin monessa kohtaa Islaan (hänkin on introvertti ja tarvitsee välillä akkujen lataamista sosialisoinnissa, lisäksi hänen äitinsä on kuollut neljä vuotta aiemmin ja minun isäni kuoli yllättäen, kun olin 14). En itse ole aivan noin syvän päädyn pelaaja, mutta tuntuipa kivalta lukea tyttönörtistä, joka pelaa monia itsellekin tärkeitä pelejä (ainakin Fallout ja Minecraft mainittiin). Puoliso puolestaan harrastaa pelistreamaamisen lisäksi myös Warhammereita, niin oli helppoa nähdä teoksen pojissa häntä. 

  

Tämä on tärkeä päivä, ja tilanne vaatii Falloutin hupparia. Se ei ole pelkkä vaate, se on kunniamerkki. Logon kantamiseen tiivistyy valtavaa ylpeyttä ja ja vaivannäköä ja kuulumista tiettyyn skeneen ja jengiin ja nih. (s. 199)

  

Jokainen luku alkaa kapealle pikselityylillä tehdyllä kuvalla, joka sopii kyseisen luvun teemoihin. Kuvittajaa ei mainita, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä tekemiä. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa jo vuosia pokkarihyllyssäni odotellut Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja. En malta odottaa, mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi. Sitä ennen lienee tyytyä Ripleyn uudelleenlukemiseen - ei sillä, että se olisi yhtään huono lohdutuspalkinto, jo tätä postausta kirjoittaessani oli ihanaa palata uudelleen tarralapuin merkittyihin kohtauksiin ja kirjan tunnelmaan. En voi kuin täydestä sydämestäni suositella kirjan lukemista! ♥

    

Nämä on jotenkin mielenkiintoisia nämä ukkelit, jotka ajattelevat, että nuoret tytöt ovat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, arvottomia hempukoita, siinä missä he itse ovat kosmoksen korkeimpia alfauroksia. Tai siis eivät he sillä tavalla yksilöinä ole kiinnostavia, mutta noin niin kuin ilmiönä.

--

En voi uskoa että jo alakouluikäiset joutuvat kokemaan misogyynistä paskaa. (s. 85-86)

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmittava gaming-romaani.
  

"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.

  

Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen.

  
271 sivua, WSOY 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

  

*****

    

"Me oltiin saavutettu jättömaan reuna. Liikenteestä humiseva silta kaartui sen yllä betonisena selkärankana. Ruskeiden lehtien ja kulottuneiden kasvituppaiden keskellä, mudankuivien vesilammikoiden ympärillä lojui jos jonkinlaisia roskia mehutölkeistä spraypulloihin."

  

     

Arvostelukappale 

  

Lukuhaasteissa: Helmet 23. Pieni kirja

  

J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä on nopealukuinen ja mukaansatempaava vampyyritarina, tasapainoinen sekoitus huumoria ja toimintaa. Luin kirjan neljässä tunnissa kotimatkalla Helsingistä Ouluun helmikuun lopulla, kun olin käynyt purkittamassa Jarmo Laitanevan hostaaman Kirja vs. leffa podcastin jakson Outolinnusta Sini Helmisen kanssa. Aivan loistavaa matkaluettavaa (joskin meinasin hukata kirjan yhdessä vaiheessa vaihdettuani paikkaa täyteen tupatussa bussissa)!

  

Mä en en huomannu Noraa heti. En tiedä miksi, koska Noraa on aika vaikea olla huomaamatta. Se on nimittäin mieltynyt šokkiväreihin tukassa ja cybergoottineonväreihin vaatteissa. (s. 14)

  

Päähenkilö on sympaattinen amista käyvä pelaajapoika, joka kohtaa sähäkän vampyyridaamin. Aleksi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta vanhemmat toivovat, että hän opiskelisi jonkin ammatin varasuunnitelmaksi. Nora tuulettaa vampyyrikuvaston aivan uudelle vuosikymmenelle! Poissa ovat kliseet ja oman aikakauden muotiin jämähtäminen. 

  

Mä olin alkanu ymmärtää, miksi Noraa kiinnosti eniten ihmiselämää simuloivat, mun mielestä tylsät pelit. Se ei voisi koskaan elää normaalia elämää, joten sille kaikki sellainen oli eskapismia. (s. 71)

  

Koronakin mainitaan, mutta yhtä huolettomasti kuin likapyykkikori. Kirjalle on tulossa jatkoakin, eli Aleksille ja Noralle ei liene tarpeen vielä sanoa jäähyväisiä. Kuulemani mukaan Kunnes tapamme taas ilmestyisi keväällä 2023. Loistavaa, että näitä napakanmittaisia, toiminnallisia ja koukuttavia nuortenkirjoja on viime vuosina ilmestynyt. Sääli, ettei Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet saanut samaa kohtelua. Olisin mielelläni lukenut senkin jatko-osan. 

  

Mummu luki mulle kymmenenvuotiaaksi asti kirjoja, joten mun sanavarasto on aika hiton laaja. Oon saanu siitä loputtomasti kuittia, mutta sitten mä päätin ownata homman ja kas, kuittailu hiipui. (s. 47)

  

Kirjassa mainitaan Houkutus (ja Noidan käsikirja!), mutta itsellä tulee mieleen enemmän Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja ja Sari Luhtasen Isadella-sarja, joissa murretaan yleisiä oletuksia vampyyreistä - "mun tietoisuuteen oli kirjoitettu uutta dataa siitä, mitä vaaroja varjoissa oikeesti saatto vaania. Jos oli vampyyreja, oliko myös ihmissusia? Oliko aaveita ja alieneita, peikkoja ja maahisia?" - sekä Helmisen pelaajapojasta kertova Kiven sisässä. Tämä on mainio lisä kotimaiseen vampyyrikaanoniin.

  

Epäilin, että olin ainoa, jolle Roope oli kertonu ees rivien välistä, ettei se ollu kiinnostunu tytöistä. Ei se ollu mitenkään erikseen painottanu olevansa kiinnostunu pojistakaan. Selvästi ihastumis- ja seurustelukuviot aiheutti sille ahdistusta, joten mä olin antanu asian olla. 

Olettamukset oli joskus ihan perseestä. (s. 45-46)

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Veretseisauttava jännitystarina pojasta, joka tapaa vampyyrin.

  

E-urheilijan urasta haaveilevan Aleksin jäätelöbaarireissu saa kauhistuttavan käänteen, kun naapuripöydän tyttö houkuttelee hänet syrjäiselle jättömaalle, raskaan metallioven luo. Käsittämättömillä voimilla tyttö kiskaisee Aleksin pimeyteen. Mutta päätyminen bunkkeriin nälkäisen vampyyrin kanssa on vasta alkua...

  

Vampyyrien kuolematonta lumoa hehkuva notkea fantasiajännäri pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

135 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjoja & kikatuksia, Nörttitytöt