Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18 | John Marsden: Tomorrow, When the War Began

'It's probably the start of World War Three', said Lee.

'We're probably been invaded and don't even know.'

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa, Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18

  

John Marsdenin Tomorrow, When the War Began on hämmentävän hyvin aikaa kestänyt nuortenkirjallisuuden klassikko Australiasta. Se on listattu neljänneksi rakastetuimmaksi kirjaksi kotimaassaan, sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sen pohjalta on tullut myös elokuva Huomenna taistelun alettua (2010), jonka olen joskus vuosia sitten nähnyt. Suomessa teos ei kuitenkaan ole kauhean tunnettu. Kirjaan tarttuessani olin jo kokonaan unohtanut leffan juonen, tiesin vain, että joku hyökkää päähenkilöiden kotimaahan, mutta en muistanut edes sitä, että tapahtumapaikkana on Australia. 

  

Seitsemän 17-vuotiasta nuorta, Ellie, Corrie, Homer, Lee, Fi, Robyn ja Kevin lähtevät joululomalla patikkaretkelle. Kun he palaavat paratiisimaisesta paikasta, hurmaavasti nimeltään The Hell, he huomaavat, että vieras valtio (jota ei ensimmäisessä kirjassa nimetä) on valloittanut maan ja ottanut heidän perheensä vangiksi. Nuoret olivat kyllä huomanneet lentokoneita, mutta olettivat niiden liittyvän juhlapäivään, joka tapahtui samaan aikaan heidän ollessaan retkellä. 

  

I can't think of any books I've read - or films I've seen - that relate much to us. We've all had to rewrite the scripts of our lives the last few weeks. (s. 16)

  

Mitä tehdä tällaisessa tilanteessa? Nuoret keräävät selviytymisen kannalta tarpeellisia tarvikkeita sekä ruokaa kodeistaan ja linnoittautuvat patikkaretkellään löytämälleen aukiolle. Sieltä käsin he tarkkailevat tilannetta ja taistelevat vastaan. Tapahtumat ovat siis jotenkin turhankin uskottavia näinä aikoina, kun Europassa soditaan, mutta hurjistakin käänteistä huolimatta ikävillä asioilla ei mässäillä.

  

Kirjassa on romanttisia virityksiä, loukkaantumisia ja paljon kuvausta selviytymisestä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Harmillisesti tarina loppuu kesken, sillä se kattaa vain noin kuukauden ajanjakson. Sarjassa on seitsemän osaa ja voisin kuvitella, että vasta viimeisessä, 1999 ilmestyneessä osassa, sota lopulta päättyy. Kirjastoon ei kuitenkaan ole sarjan muita osia hankittu. Voin silti suositella tämän lukemista, vaikka ratkaisua ei tässä vielä saadakaan. 

  

This was the new reality of our lives. (s. 84)

  

Selviytymisen rinnalla kuljetetaan legendaa The Hellissä asuneesta erakosta, jonka puhuttiin murhanneen vaimonsa. Tämä oli todella irrallinen osanen, mutta tarjoaa toisaalta hengähdystaukoja jatkuvan toiminnan ja epävarmuuden rinnalle. Kummastelin myös vela-ihmisenä, kun yksi hahmoista kommentoi, että he, siis lapset, antavat vanhempiensa elämille merkityksen. Ihan kiva, jos koet niin, mutta ehkäpä niillä vanhemmilla on muutakin merkittävää elämässään. 

  

Tässä mainittiin muutamia kirjoja nimeltä, hauskasti muiden joukossa mm. lukion englanninkurssille aloittamani Joseph Konradin The Heart Of Darkness, joka jäi kesken ja jätti vuosiksi olon, etten halua lukea mitään englanniksi (tämä Marsdenin kirja olisi ollut paljon parempi). Toinen hyvin mieleen jäänyt maininta oli Robert C. O'Brienin Z for Zacharias, jonka luin tammikuun 2021 klassikkohaasteen kirjana, linkki alla. 

All these words, words like 'evil' and 'visious' they meant nothing to Nature. Yes, evil was a human invention. (s. 243)

   

Kirja on saanut Goodreadsissa muutamia erikoisia, negatiivisia kommentteja mm. epäuskottavuudesta. Eräs käyttäjä valitti, ettei kirjassa puhuttu ollenkaan kuukautissuojista tavaroiden keruun yhteydessä, mutta kyllä tässä minun lukemassani kappaleessa oli maininta tampooneista (sivulla 112). Moni valitti myös miksi tällaiseen selviytymiskamppailuun on sekoitettu romantiikkaa. Minusta se käy kuitenkin järkeen, että synkimpinä aikoina sitä hakee turvaa toisista ihmisistä ja teineillä on yleensä myös varsin aktiivinen hormonitoiminta. 

   

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

    

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

The astonishing adventure begins...

  

Seventeen-year-old Ellie Linton wants one final adventure with her friends before the school holidays are over. Packed in Ellie's parents' Land-Rover they drive to the famously beautiful camp in the hills. 

  

Returning to their home town of Wirrawee, the seven teenagers realise that something is seriously wrong.  Their world has changed forever.

  

Would you give up everything? Would you fight? Would you sacrifice life itself?

  

Tomorrow When the War Began asks the questions you may one day have to answer.

  

286 sivua, Quercus 2011 (1. painos 1993)

🎮 Pelien maailmoissa 🎮

"Kaikki tekevät sitä. Olen varma, että nekin jotka eivät tee sitä haluaisivat kyllä salaa, mutta pelkäävät etteivät osaa. Joidenkin vanhemmat kieltävät tekemästä sitä. Ne ajattelevat, että se on jotenkin vahingollista, vaikka sitä on tehty läpi ihmiskunnan historian. Toiset tekevät sitä yksin, toiset yhdessä. On niitäkin, jotka eivät tee sitä juurikaan, kun toinen osa ei haluaisi edes ajatella mitään muuta.

 

Kuulun viimeiseen ryhmään. Ajattelen sitä nytkin.

 

Ja puhun tietenkin pelaamisesta. Mitä oikein kuvittelit?"

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

  

Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on niin hyvä, että viimeisen sivun jälkeen iskee kamala tyhjä olo sisimpään ja haluaisi aloittaa kirjan heti uudestaan?  Eipä moni kirja ole saanut aikaan samaa reaktiota. Sellainen tämä Annukka Salaman Ripley - Nopea yhteys nimittäin oli. 6/5 lukukokemus ja heittämällä vuoden paras kirja, en voi kuvitellakaan, että jokin kirja voisi tätä tehokkaammin koukuttaa ahmimaan sivuja ja eläytymään hahmojen maailmaan. Kiitos Annukka tästä suloisesta kolotuksesta, jonka kirjasi aiheutti - Ripley jää kirjahyllyni aarteeksi.

  

"Outoa, mutta musta tuntuu kuin me oltaisiin tunnettu paljon pidempään."

Nyökkään. "Musta tuntuu ihan samalta. On omituista, kun sellaisia ihmisiä tulee vastaan."

"Tuleehan niitä. Mutta ei musta tältä ole koskaan aiemmin tuntunut."

"Ei mustakaan." (s. 224)

  

Voisipa joku rakentaa aikakoneen, niin pääsisin lukemaan tämän uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa. Ahmin kirjaa, vaikka samaan aikaan olisin halunnut pitkittää lukukokemusta. Kerrankin kirjan kuvaus oli oikeassa, ahmittava todellakin kuvaa tätä. Ainoa syy, miksi en lukenut tätä kerralla, oli etteivät silmät jaksaneet enää nukkumaan mennessä pidemmälle ja jouduin lukemaan loppuun seuraavana päivänä. Tässä on muuten tosi kiva fontti, chatti on kirjoitettu kirjoituskonemaisella fontilla, mutta päätekstikin on hieman erikoisempi kuin kirjoista tyypillisesti löytyvät, ehkä Futuraa.

  

Avaan Steamin ja kirjaudun sisään tunnareilla, jotka olen luonut firstperson shootereiden installoimista varten. Juu, tytön nimellä ei kannata kirjautua niihin peleihin, ellei ole hinkua ryhtyä koko saaren maalitauluksi ja vittuilun kohteeksi. Ikävä piirre pelikulttuurissa, mutta osa pelaajista on oikeasti sovinistisia. (s. 129)

  

Tampereella asuva, elektroniikkapainotteisessa lukiossa opiskeleva Isla on tuntenut Damienin jo yli vuoden, mutta on pyytänyt, etteivät he kertoisi itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten missä asuvat. He chattailevat päivittäin ja pelaavat paljon yhdessä. Heillä on samanlainen maku elokuvien suhteen ja kummatkin keräilevät retropelejä ja konsoleita. Ei siis liene ihme, että kummallakin on alkanut tulla nettituttavuuden lisäksi syvempiäkin tunteita, mutta Isla, joka käyttää nickinään Ripleyta, pidättäytyy viemästä asioita pidemmälle. Kouluun tulee uutena oppilaana yksi ärsyttävä tyyppi, joka on kuitenkin aika hyvän näköinen...

  

Olen kehittänyt hänestä niin kuumia mielikuvia, ettei todellinen ihminen voisi millään vastata sellaisia. Vaikka hän ei olisi friikki pedofiili, taitaa olla parasta, ettemme tapaa silti ikinä. (s. 31)

  

Minulta kysyttiin, kun olin kehunut kirjaa, että mitkä asiat (spoilaamatta) tekivät tästä niin hyvän. Mainio ja haastava kysymys, mutta päädyin lopulta siihen, että a) pelaajamaailma kuvataan todella aidosti, b) hahmot ovat täyteläisiä ja harmaita, sillä harvaa asiaa inhoan niin paljon kuin pelkistettyä, alleviivattua mustavalkoisuutta ja c) Islan suhde pikkusiskoonsa ja isäänsä on goals, todella avointa, rakastavaa ja keskustelevaa.

  

"Onko siellä poikia?"

"On", naurahdan.

"Tykkäätkö sä pojista?"

"Joo, tytöistä myös."

"Mä tykkään pelkästään tytöistä."

"Mäkin ajattelin joskus niin. Mutta sitten muutin mieltäni, kun kasvoin."

"Mä en muuta mieltäni."

"Ei sun tarvitsekaan. Sä saat tykätä kenestä vaan", vastaan. (s. 120)

  

Hahmot eivät jättäneet hankalia asioita muhimaan, niin kuin vaikkapa jenkkilän nuortensarjoissa tapahtuu, vaan puhuivat aina vaikeatkin asiat auki. Joskus siinä menee vähän pidempään, mutta hankalia asioita ei lakaista maton alle, vaan ne selvitetään ennemmin tai myöhemmin. Islan isä oli myös aivan loistava vanhempi tyttärilleen. Kun Isla lähtee laneille, isä kysyy rennosti tarvitseeko hän kondomeita, sillä tapahtumassa on poikia. Tästä ei tullut edes vaivaantunutta oloa, tai ei ainakaan niin korvia punottavaa kuin se olisi voinut olla. 

  

"Kuule, isä -- Tää on vähän kiusallista. Mutta mä tarvitsen rahaa."

"Mihin?"

Irvistän. "Voinko jättää sanomatta?"

"Voit jättää, mutta jäät ilman rahaakin."

"Ehkäisypillereihin."

Isä jähmettyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten -- "Ok."

--

"Mitkä on pillerit?" Iris kysyy.

"ne on sellaista lääkettä, mitä tytöt syö silloin, kun ei halua saada lapsia."

Iriksen ilme venähtää. "Etkö sä halua lapsia?"

"Haluan. Mutta en vielä pitkään aikaan."

Hänen ilmeensä kirkastuu. "Onko sulla tyttöystävä?"

"Mulla on poikaystävä. Tytöt ei tarvitse keskenään sellaista raskaudenehkäisyä."

--

"Tää on vähän kiusallista, mutta mä meen huomenna terkalle. Aion hankkia e-pilleri. Mutta musta ois reilua, että sä maksaisit niistä puolet. Jos se sopii sulle."

"Öö. Mä maksan ne tietenkin kokonaan."

"Etpä maksa. Vaan maksetaan puoliksi."

"Jos sä joudut sellaisia syömään, on reilua että mä edes maksan ne. -- täytyyhän sen viedä henkistä kapasiteettia, jos joutuu pelkäämään raskaaksi tulemista. Mä haluan edes maksaa. Eikä sekään tilejä taida tasoittaa." (s. 194-195 ja 202-203)

  

Salaman kieli on aivan hurmaavaa. Hän sanoittaa auki hahmojensa tunnot, käyttää inklusiivista kieltä ja kun yksi pojista käyttäytyy huonosti, tai siis suoraan sanottuna syyllistyy seksuaaliseen häirintään, nousevat muut poikahahmot puolustamaan Islaa ja tuomitsevat törpösti toimineen käyttäytymisen. Joskus teinien seksikohtausten kuvaaminen on noloa, Salama on kuitenkin onnistunut tässäkin äärimmäisen hyvin. Nuorempana poskiani olisi saattanut lukiessa punottaa, mutta kerronnan jännite pysyy sopivalla tasolla, eikä mitään kuvata liian yksityiskohtaisesti - vain mielikuvitusta herätellen.

  

Mutta en kyllä tiedä minkä värkkien kanssa haluaisin harrastaa seksiä. Tai ei kai sillä ole väliä minkä sukupuolen, vaan kenen. (s. 14)

  

En muuttaisi tästä mitään, en lisäisi sivuja tai poistaisi edes niitä muutamia koronamainintoja, sillä tämä oli vaan niin huima reissu. On todellakin luettava tämä jossakin vaiheessa  - pian -uudelleen. Rakastin hahmoja ja samaistuin monessa kohtaa Islaan (hänkin on introvertti ja tarvitsee välillä akkujen lataamista sosialisoinnissa, lisäksi hänen äitinsä on kuollut neljä vuotta aiemmin ja minun isäni kuoli yllättäen, kun olin 14). En itse ole aivan noin syvän päädyn pelaaja, mutta tuntuipa kivalta lukea tyttönörtistä, joka pelaa monia itsellekin tärkeitä pelejä (ainakin Fallout ja Minecraft mainittiin). Puoliso puolestaan harrastaa pelistreamaamisen lisäksi myös Warhammereita, niin oli helppoa nähdä teoksen pojissa häntä. 

  

Tämä on tärkeä päivä, ja tilanne vaatii Falloutin hupparia. Se ei ole pelkkä vaate, se on kunniamerkki. Logon kantamiseen tiivistyy valtavaa ylpeyttä ja ja vaivannäköä ja kuulumista tiettyyn skeneen ja jengiin ja nih. (s. 199)

  

Jokainen luku alkaa kapealle pikselityylillä tehdyllä kuvalla, joka sopii kyseisen luvun teemoihin. Kuvittajaa ei mainita, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä tekemiä. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa jo vuosia pokkarihyllyssäni odotellut Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja. En malta odottaa, mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi. Sitä ennen lienee tyytyä Ripleyn uudelleenlukemiseen - ei sillä, että se olisi yhtään huono lohdutuspalkinto, jo tätä postausta kirjoittaessani oli ihanaa palata uudelleen tarralapuin merkittyihin kohtauksiin ja kirjan tunnelmaan. En voi kuin täydestä sydämestäni suositella kirjan lukemista! ♥

    

Nämä on jotenkin mielenkiintoisia nämä ukkelit, jotka ajattelevat, että nuoret tytöt ovat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, arvottomia hempukoita, siinä missä he itse ovat kosmoksen korkeimpia alfauroksia. Tai siis eivät he sillä tavalla yksilöinä ole kiinnostavia, mutta noin niin kuin ilmiönä.

--

En voi uskoa että jo alakouluikäiset joutuvat kokemaan misogyynistä paskaa. (s. 85-86)

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmittava gaming-romaani.
  

"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.

  

Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen.

  
271 sivua, WSOY 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

  

*****

    

"Me oltiin saavutettu jättömaan reuna. Liikenteestä humiseva silta kaartui sen yllä betonisena selkärankana. Ruskeiden lehtien ja kulottuneiden kasvituppaiden keskellä, mudankuivien vesilammikoiden ympärillä lojui jos jonkinlaisia roskia mehutölkeistä spraypulloihin."

  

     

Arvostelukappale 

  

Lukuhaasteissa: Helmet 23. Pieni kirja

  

J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä on nopealukuinen ja mukaansatempaava vampyyritarina, tasapainoinen sekoitus huumoria ja toimintaa. Luin kirjan neljässä tunnissa kotimatkalla Helsingistä Ouluun helmikuun lopulla, kun olin käynyt purkittamassa Jarmo Laitanevan hostaaman Kirja vs. leffa podcastin jakson Outolinnusta Sini Helmisen kanssa. Aivan loistavaa matkaluettavaa (joskin meinasin hukata kirjan yhdessä vaiheessa vaihdettuani paikkaa täyteen tupatussa bussissa)!

  

Mä en en huomannu Noraa heti. En tiedä miksi, koska Noraa on aika vaikea olla huomaamatta. Se on nimittäin mieltynyt šokkiväreihin tukassa ja cybergoottineonväreihin vaatteissa. (s. 14)

  

Päähenkilö on sympaattinen amista käyvä pelaajapoika, joka kohtaa sähäkän vampyyridaamin. Aleksi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta vanhemmat toivovat, että hän opiskelisi jonkin ammatin varasuunnitelmaksi. Nora tuulettaa vampyyrikuvaston aivan uudelle vuosikymmenelle! Poissa ovat kliseet ja oman aikakauden muotiin jämähtäminen. 

  

Mä olin alkanu ymmärtää, miksi Noraa kiinnosti eniten ihmiselämää simuloivat, mun mielestä tylsät pelit. Se ei voisi koskaan elää normaalia elämää, joten sille kaikki sellainen oli eskapismia. (s. 71)

  

Koronakin mainitaan, mutta yhtä huolettomasti kuin likapyykkikori. Kirjalle on tulossa jatkoakin, eli Aleksille ja Noralle ei liene tarpeen vielä sanoa jäähyväisiä. Kuulemani mukaan Kunnes tapamme taas ilmestyisi keväällä 2023. Loistavaa, että näitä napakanmittaisia, toiminnallisia ja koukuttavia nuortenkirjoja on viime vuosina ilmestynyt. Sääli, ettei Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet saanut samaa kohtelua. Olisin mielelläni lukenut senkin jatko-osan. 

  

Mummu luki mulle kymmenenvuotiaaksi asti kirjoja, joten mun sanavarasto on aika hiton laaja. Oon saanu siitä loputtomasti kuittia, mutta sitten mä päätin ownata homman ja kas, kuittailu hiipui. (s. 47)

  

Kirjassa mainitaan Houkutus (ja Noidan käsikirja!), mutta itsellä tulee mieleen enemmän Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja ja Sari Luhtasen Isadella-sarja, joissa murretaan yleisiä oletuksia vampyyreistä - "mun tietoisuuteen oli kirjoitettu uutta dataa siitä, mitä vaaroja varjoissa oikeesti saatto vaania. Jos oli vampyyreja, oliko myös ihmissusia? Oliko aaveita ja alieneita, peikkoja ja maahisia?" - sekä Helmisen pelaajapojasta kertova Kiven sisässä. Tämä on mainio lisä kotimaiseen vampyyrikaanoniin.

  

Epäilin, että olin ainoa, jolle Roope oli kertonu ees rivien välistä, ettei se ollu kiinnostunu tytöistä. Ei se ollu mitenkään erikseen painottanu olevansa kiinnostunu pojistakaan. Selvästi ihastumis- ja seurustelukuviot aiheutti sille ahdistusta, joten mä olin antanu asian olla. 

Olettamukset oli joskus ihan perseestä. (s. 45-46)

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Veretseisauttava jännitystarina pojasta, joka tapaa vampyyrin.

  

E-urheilijan urasta haaveilevan Aleksin jäätelöbaarireissu saa kauhistuttavan käänteen, kun naapuripöydän tyttö houkuttelee hänet syrjäiselle jättömaalle, raskaan metallioven luo. Käsittämättömillä voimilla tyttö kiskaisee Aleksin pimeyteen. Mutta päätyminen bunkkeriin nälkäisen vampyyrin kanssa on vasta alkua...

  

Vampyyrien kuolematonta lumoa hehkuva notkea fantasiajännäri pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

135 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjoja & kikatuksia, Nörttitytöt

Thomas Taylor: Malamanteri

"Aaverannan tapaisessa paikassa tarut voivat joskus pikkuisen... puraista."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta

    

Thomas Taylor on tuttu nimi ainakin niille, jotka ovat lukeneet Harry Pottereita englanniksi, hän kun on kuvittanut sarjan yhden ja ehkä tunnetuimman version. Hän kertoo Malamanterin kiitoksissa, että hänelle oli aina sanottu, että koska hän on hyvä piirtämään tulee hänen keskittyä siihen ja unohtaa haaveet kirjailijan urasta. Mies kuitenkin halusi yrittää ja lasten kuvakirjojen kautta hän pääsi kokeilmaan tatojaan. Ja tässä nyt olaan. Malamanteri on mukaansa tempaava lasten seikkailuromaani 9-99-vuotiaille (takakannen mukaan) pakkasen puraisemasta satamakaupungista, jossa tarut ovat totta.

 

Ajattelet ehkä, ettei kalaihmisiä voi olla olemassa. -- Tämä kertomus ei ehkä ole sinulle. Voisit oikeastaan tehdä itsellesi palveluksen ja lopettaa lukemisen tähän. Pane kirja kiinni ja lukitse se vanhaan peltirasiaan. Kääri rasian ympärille raskasta kettinkiä ja heitä se kävelylaiturilta mereen. unohda koskaan kuulleesikan Aaverannasta. (s. 10)

  

Vertailua Pottereihin ei tokikaan voi täysin välttää, etenkään tuon taustatiedon takia - lisäksi suomentaja on sama kuin Pottereilla eli Jaana Kapari-Jatta. Malamanterissa on kuitenkin oma, täyteläinen maailmansa. Pidin erityisen paljon Aaverannan kaupungin monikerroksellisuudesta. Pienistä vihjeistä päätelleen kirja tapahtuu nykyajassa, mutta sitä on välillä vaikea muistaa. Minulle miljöö maalautuikin hyvin 1930-lukulaisena (esimerkiksi lady Krakenin kameraluna), sillä suurimmat ajoittavat tekijät olivat pari löydettyä Pokémon-korttia ja maininta, että ensimmäisestä maailmasodasta on enemmän kuin 100 vuotta aikaa. 

    

"Tämä on outo kaupunki", Orvokki sanoo hämmästyneellä äänellä. "Outo, mutta ihana." (s. 208)

   

Tämä historiallinen tunnelma palvelee loistavasti tarinaa, sillä päähenkilö, hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimistoa hoitava 12-vuotias Herbert Sitrus on orpo, joka löydettiin pikkulapsena rannalta sitruunalaatikossa muistinsa menettäneenä. Koko kaupunki adoptoi hänet omakseen. Lisäksi huurteisten katujen varsilla on niin rantalöytöjä (kuten meripihkaa, simpukoita, merilasia ja ajopuuta) myyvä kauppa kuin maailman ihanin kirja-apteekki. 

  

"Tiedäthän, miten ihmiset käyvät lääkärillä saadakseen lääkemääräyksen?"sanon. "No, tämä on sama asia, mutta kirjoilla. Tarinat ovat ikään kuin lääkettä." (s. 54)

  

Jenny Hanniverin omistamassa kaupassa on ikivanha kapistus: silinterihattuinen merenapina (apinan yläruumis ja kalan alaruumis), joka kirjoittaa vanhalla kirjoituskoneella reseptin kirjasta, jota et välttämättä etsi, mutta jonka tarvitset. Tahtoisin niin kovasti käydä tuossa maagisessa paikassa, jossa on kaiken lisäksi myös puhuva kissa! 

   

"Maailman ainokainen kirja-apteekki", rouva Hanniver sanoo. -- "Kirjasto lainaa sinulle haluamasi kirjan, kun taas kirjakauppa myy sen maksua vastaan. Täällä kuitenkin kirja valitse sinut." (s. 60)

   

Tarina alkaa siitä, kun Herbien toimistoon tulee pörrötukkainen tyttö, joka etsii piilopaikkaa, sillä häntä ajaa takaa outo mies. Tyttö on 12-vuotias Orvokki Parma, mutta sitä Herbie ei vielä tiedä. Eikä sitä, millaisiin seikkailuihin tuo kissamaisesti liikkuva nuori nainen hänet saakaan houkuteltua mukaansa. 

  

No niin, olet varmaan jo ehtinyt päätellä, etten ole Äkkiä, Herbie. Hyppää! -tyyppiä. Tai siis eihän löytötavaratoimiston hoitajan arjessa ole kovin paljon tarvetta hyppelyille ja huutomerkeille. Mutta Orvokki on muuttanut kaiken. (s. 113)

  

Malamanterin lukukokemus oli jännittävä sekoitus nostalgiaa ja uuteen maailmaan tutustumista. Siinä olio paljon kohtia, jotka tuntuivat kuin olisin lukenut jotain tuttua, mutta ensimmäistä kertaa. Tämän tunteen herättävät kitjat ovatkin aina ihan parhaita. Tässä kun oli vieläpä sellainen mailma ja hahmot, joista en arvannut yhtikäs mitään etukäteen.

  

"Parhaiten saa tietää, mitä kirjassa kerrotaan, kun lukee sen" (s. 90)

  

Pidin suomennoksesta todella paljon, vaikka siinä onkin muutamia haastavia sanoja nuorimmille lukijoille kuten monoliitti, puoshaka, koproliitti, folkloristiikka, kryptozoologia, ja astrakaanihattu (viimeisimmästä ei minullakaan ollut mitään havaintoa). 

   

Ilmeisesti kirjassa oli karttakin (meni kyllä minulta aivan ohitse tarinaa ahmiessani), joka mainitaan Oi mutsi mutsi -blogissa. Onneksi löysin kartan netistä. Odotan jo malttamattomasti syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Gargantis. Ihanaa löytää uusi, kiehtova maailma!

    

"Mitä nyt tapahtuu?" Orvokki sanoo. "Tarina taisi päättyä tähän." 

"Niin", sanon olkiani kohauttaen. "Tai se saattoi vasta alkaa tästä." (s. 297)

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kun mahdoton on mahdollista!

Malamanteri aloittaa trilogian, tarina-aarrearkun, jossa salaisuudet ja legendat huuhtoutuvat unohtumattoman merenrantakylän rannoille. Siellä monet vannovat nähneensä mystisen kiehtovan merihirviö malamanterin…

Herbert Lemon on Hotelli Nautiluksen löytötavarapisteen hoitaja. Aina ei ole helppoa palauttaa hukattuja tavaroita oikeille omistajille ja erityisen vaikeaa se on silloin, kun kadonnut on ihminen. Kun Violet Parma ilmestyy etsimään hotellista kaksitoista vuotta aiemmin kadonneita vanhempiaan, lapset lähtevät kiehtovalle arvoitusten polulle, joka ei väistä merihirviö malamanteria.

Mikä on tämä tarujen olento, joka vetää puoleensa ihmisiä ja joka voi toteuttaa toiveita? Ja mikä on silloin vaihtokaupan hinta?

9–99-vuotiaille suunnatun sarjan on suomentanut sanataituri Jaana Kapari-Jatta. Malamanterin hiukan nyrjähtäneessä maailmassa yhdistyvät Tim Burtonin ja Wes Andersonin elokuvien goottinen ja veikeä vire. Sen tunnelmasta ei haluaisi palata takaisin.

   

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 298 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: Malamander (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Oi mutsi mutsi, Lukuhirmu Hertta

  

Samankaltaista luettavaa: Jessica Townsend: Nevermoor - Morrignin koetukset ja Meinioseppä -  Morriganin kohtalo, Mila Teräs: Kadonnut kaupunki, Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut, Helen Dunmore: Ingo-sarja

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

"Olemme koko ajan olleet kuoleva laji."

   

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut teoksen myös Tähtivaeltajaan 2/2019, joka ilmestyy lähiaikoina. 

  

Olen lukenut Anni Nupposen tuotannosta aikaisemmin vain Kauheat lapset, ja olikin kiinnostavaa huomata hänen viimeisimmän teoksen olevan täysin minun kujallani: Valkoisen kaupungin miljöönä on nimittäin ekokatastrofin jälkeinen maailma - meidän maailmamme. Vielä muutamia vuosia aikaisemmin ilmastopakolaiset vaelsivat maasta toiseen turvallista paikkaa etsien. Nyt viimeinen pakolaisia kuljettava lentokone laskeutunut ja maailma jäätynyt,. Kuten sarjakuvaan perustuvassa elokuvassa Snowpiercer: on pysyttävä liikkeellä tai jäätyy. 

   

Maailman hiljalleen kylmetessä Valkoiseen kaupunkiin evakuoitiin ihmisten ohella loputon määrä tavaraa Euroopasta, Venäjältä ja Aasiasta. (s. 17)

    

Valkoisesta kaupungista tulee mieleen myös elokuva The Day After Tomorrow, etenkin tässä kohdassa: "Kuolema on kaikkialla ympärillämme. Toisinaan tuuli puhaltaa kaupungin katuja peittävän lumen merelle. Silloin kinosten alta yhä paljastuu kuoliaaksi jäätyneiden pakolaisten ruumiita.-- Suurten Pakkasten aikaan -- asukkaita jäätyi kaduille, sillä jotkut eivät vain pystyneet tai suostuneet ymmärtämään, miten kylmäksi maailma oli muuttunut." (s. 49)

  

Menneen talven otsikoinnit lumesta ja pakkasesta sopisivat hyvin teoksen taustoittajiksi valkoisine kurittajineen ja lumi-infernoineen. Nupponen on valjastanut viime vuosina kasvaneen huolen ilmastokriisistä ja näyttää teoksensa lukijoille millainen maailmamme voisi olla, jos emme tartu ajoissa kulutustottumuuksiimme ja pyri tekemään parhaamme ilmaston sekä luonnon puhtaana pitämiseksi.

   

"Moni tuliparempien elinolojen toivossa, pakoon levottomuuksia ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkia." 

"Ilmastonmuutoksen?" 

"Niin, olet sen verran nuori, ettet ehkä muistakaan. Ennen pakkasia, 20-luvun lopulla, mannerta koettelivat vuoroin kuivuus ja vuoroin rankkasateet." (s. 212)

  

Päähenkilö Sonja elää yhdessä viimeisistä kaupungeista, joista ihmiselämää yhä löytää. Hän on sitkeästi päättänyt elää maan päällä huolimatta miinus kolmenkymmenen lämpötilasta, sillä toinen vaihtoehto olisi vetäytyä kallioon louhittuihin Maasydämen luolastoihin. Pelkkä ajatusksin aiheuttaa klaustrofobisia tunteita Sonjalle. Kolmas vaihtoehto ei ole hänen ulottuvillaan. Rikkailla on nimittäin ollut mahdollisuus ostaa paikka futuristiseen Reunaan, joka muistuttaa menneen maailman elitististä kulutusparatiisia.  

  

Valkoisen kaupungin asukkaille Reuna on maailman reuna: sen tuolla puolen on vain kylmä, raivoava meri, jota joskus sanottiin Tyyneksi valtamereksi. -- jos se jäätyy, kaikki romahtaa lopullisesti. (s. 94)

  

Sonja elää "repaleisessa, ihmisistä lähes tyhjäksi jäätyneessä" myymällä muistoja ja kuolleen taiteilija-isänsä töitä. Valkoisen kaupungin rahayksikkö on pesokrediitti ja yleiskieli on englannin, espanjan ja portugalin sekoitusta, sillä viimeiset ihmiset asuvat Etelä-Amerikassa. Sonja loukkaantuu eräässä kaupunkia riepottelevissa myrskyissä ja menettää toisen kätensä. Onnettomuuden jälkeen Sonjalle kuitenkin mahdollistuu muutto Reunaan, jossa asuu hänen isänsä taiteen ihailija. Tämä rahakas yksilö on valmis maksamaan Sonjan käden hoidon, jos tämä kertoo missä taiteilijan viimeinen teos on. 

  

Kaikkien Valkoisessa kaupungissa ja Maasydämessä asuvien lapsettomien tulee rekisteröityä vähintään yhden potentiaalisen lisääntymiskumppanin kanssa ja osallistua iltamiin, joissa kumppanittomat ihmiset tapaavat toisiaan. Vaikka maailma on tullut lähes loppuunsa, on yhä varmistettava seuraavan sukupolven syntyminen. Tämä oli aika mielenkiintoista, sillä rajallisten resurssien takia syntyvyyttä pitäisi kai ennemmin rajoittaa kuin kannustaa. Antaa lupa tulla raskaaksi vasta, kun joku kuolee tai ottaa talteen sukusoluja, joita voidaan hyödyntää tarvittaessa, kun populaatioon tarviaan diversiteettiä. Sonja ei kuitenkaan lapsia halua, vaikkei sitä voikaan julkisesti ilmoittaa.

  

Me kaikki tiedämme, että jonain päivänä vanha maailma on kaluttu loppuun. (s. 38)

   

Ruoka on varmasti suurin ongelma pakkasen runtelemassa maailmassa. Hyötylaboratorioissa kasvaa etäisesti lehmää muistuttavia hyötynautoja, joista tulee mieleen Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessa olleet gemakot, ihmisten elimiä geenimanipuloidusti kasvattavat emakot sekä Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin unohtuneessa scifiklassikossa Avaruuden kauppamiehet ollut Pikku Kana, josta vuollaan proteiinia. Sonjan äiti kutsuu hyötynautoja kasvannaisiksi. Lisäksi yhdeltä viljelmältä saadaan lakkoja, joista tehdään mm. alkoholia, keltaisten omenoiden tarha ja laitos, joka tuottaa loputtomasti hyönteisproteiinia. 

   

Parasta kaupungissa on kirjasto, jonne on viety kaikki jäätyneestä maailmasta pelastetut teokset. Sonja on ollut auttelemassa taidekirjojen osalta, kun kirjat viedään niiden viimeiseen turvapaikkaan, Maasydämeen. Kirjastossa on myös useita kissoja, jotka taisivat olla ainoat lemmikit jotka mainittiin. Erästä hahmoakin kuvattiin kissamaiseksi: "Hän hymyilee unissaan ja vetää jalkansa koukkuun sohvalle kuin kirjaston kissat silloin, kun niiden herkkiä tassuja palelee." (s. 54)

Jos vielä on mehiläisiä, on ehkä vielä toivoa. (s. 222)

  

Kuten Osuuskumman teoksissa aina, on tässäkin edustettuna ihmisyyden kirjoa laidasta laitaan, etenkin sateenkaarevuuden osalta, osaltaan tehden moninaisuudesta normin poikkeuden sijaan. Sonja itse on panseksuaali, minkä lisäksi puhutaan ainakin muunsukupuolisista sekä transihmisistä, joiden hoidot jäivät kesken ilmaston radikaalin muutoksen takia ja ovat nyt "jäätyneet kehonsa vangiksi". 

   

On myös uskonnollissävytteinen joukko, joka kutsuu itseään katuvaisiksi. He kulkevat kolmen kaupungin välillä, ruoskivat itseään katumusharjoituksena eivätkä anna itsensä juurtua minnekään. Sonjaa katuvaiset kammottavat etenkin siksi, että hän voisi olla yksi heistä, jos hän olisi astunut eemmän syrjään tai hänen mielensä olisi nyrjähtänyt. Mutta koska hän on niin tylsänjärkevä kuin on, hän ei ole kurittamassa itseään uskoen maailman siten lämpenevän jälleen.

  

Thea tulee luokseni sinihiuksisen naisen kanssa. 

"Upeat hiukset", sanon. 

"Istutteet", Min sanoo ja vie kätensä pitkän irokeesinsa läpi. "Ajalta ennen lopullista romahdusta. Aikanaan ne saattoi ohjelmoida vaihtamaan väriä, mutta nyt ne ovat jämähtäneet tällaisiksi." (s. 131)

   

Teoksen rytmitys on vähän epätahtinen. Alussa on pitkään tasaista, tapahtumatonta, kunnes yhtäkkiä kerronta nytkähtää liikkeelle kuin mäen laelta työnnetty auto, jonka eteneminen kuitenkin päättyy äkkipysähdykseen. Tässä vaiheessa kirjailija unohtaa maailman kuvailun ja keskittyy todella pitkään Sonjan seksuaaliseen seikkailuun. En nyrpistä nenääni seksikohtausten kuvaamiselle, mutta sietokykyni oli hieman koetuksella, koska sille oli annettu niin runsaasti sivuja melko lyhyestä teoksesta. 

  

Loppupuolella alkaa uusi mielenkiintoinen juonne, joka lupaa vastata siihen kysymykseen, miksi maailmasta tuli niin kylmä, mutta sitten kirja aivan ilmoittamatta loppuu. En tiedä, onko Nupposella tarkoitus jatkaa tarinaa myöhemmin, mutta jäin kyllä hieman nalliksi kalliolle, koska olisin halunnut lukea lisää teoksen maailmasta. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä alle 300 sivuinen kirja on melko lyhkäinen. Ehkä kirjailija halusi jättää lukijansa siihen mielentilaan, jossa maailmaa ei ole selitetty puhki ja tämä haluaa lukea lisää, keksimään itse, kuinka tarina jatkuu. 

   

Mutta maailma on jäässä ja me olemme täällä. Me selviämme jo, emme ole enää kuolemassa. Eikö meidän pitäisi luoda jotain uutta sen sijaan, että istumme kuin hautovat kanat raunioiden päällä. (s. 227)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nainen kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa.

  

Maailma on jäätynyt ilmastokatastrofin seurauksena ja ihmiskunnan rippeet ovat vetäytyneet suljettuihin kaupunkeihin. Sonja, kuuluisan taiteilijan Sasha Marun tytär, haluaa oppia tuntemaan edesmenneen isänsä. Valkoinen kaupunki on romaani taiteesta, kylmyydestä, rajoista ja niiden ylittämisestä.

   

277 sivua, Osuuskumma 2019

    

Myös täällä on paleltu ikuisen talven viimoissa: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet

  

Anni Nupposen haastattelu Osuuskumman sivuilla.

  

Samankaltaista luettavaa: Jyrki Kiiskien: Kaamos, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Margaret Atwood: Oryx ja Crake, Antti Eronen: Talvi, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Juka Parkkinen: Sinun tähtesi, Allstar, Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas, Kat Falls: Veden alla