torstai 30. huhtikuuta 2015

Huhtikuun luetut

Näsiä kukki kauniisti viime lauantaina.
   
Huhtikuussa tapahtui paljon. Luin peräti 23 kirjaa, 2608 sivua, ja kirjoitin 18 blogipostausta. Kirjojen huima määrä selittyy runsaalla lastenkirjojen määrällä niin Lastenkirjapäivän, Lastenkirjalauantai-sarjan kuin Lukuviikon lastenkirjapostausten ansiosta. Pelkästään jo Lukuviikko postauksessa esittelin 10 lasten.kuvakirjaa. 
   
Blogini sai useamman uuden lukijan (Kiitos! ♥), ja nyt sivupalkissa komeilee jo luku 198. Olisipas hauskaa, jos blogini synttäreihin 10.5. mennessä siinä olisi kaunis tasaluku. Nelivuotiasta blogia tulen juhlistamaan jollain tavoin, joten olkaahan kuulolla. Kuukausi oli myös blogini historian katsotuin, klikkauksia kertyi yli 10 000! 
  
Huhtikuu oli paitsi lastenkirja kuukausi, myös runokuukausi. Luin kolmen eri runoilijan kuolemattomia sanoja. Uuno Kailas (Paljain jaloin),Edith Södergran (Levottomia unia) ja Rainer Maria Rilke (Tahto tahtojen) pääsevät ääneen tosin vasta ensi kuun puolella. Bloggaamatta on myös Peik ja Katja Lehtosen & Milla Paloniemen yhteistyössö tekemä sarjakuvakirja Lennart ja Claudia Grayn nuortenkirja, jossa seikkaillaan multiversumissa: A Thousand Pieces of You.
 
Kuukauden tähtihetkenä oli tutustuminen Ann Aguirren Razorland-trilogiaan. Luin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Enclaven ja Outpostin. Kolmatta osaa Hordea ei ole Suomen kirjastoissa olenkaan, joten kaukovarasin sen Ruotsista ja odottelen teosta edelleen. En muista milloin viimeksi jokin kirja olisi imaisuut mukaansa näin vahvasti. Ehkä Hugh Howeyn Siilo tai Johanna Sinisalon Auringon ydin olivat tällaisia lukukokemuksia. Niin, ja yhteislukuprojektissa (Nettilukutoukat) oleva Diana Gabaldonin Muukalainen. Toisellakin kerralla vakuuttaa, etenkin kun kirjasta tehty tv-sarjakin on pyörinyt maailmalla jo viime syksystä saakka. Suomeksi se starttaa Yle 1:ltä 14.5.
    
Kesken minulla on muutama muukin kirja: James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin Hyviä enteitä sekä Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen Kummajaisten kylä. Lukupinossa odottelee moninainen sakki, tässäpä muutamia poimintoja: Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Audrey Magee: Sopimus, Terry Pratchett; Viikatemies, Philip K. Dick; Palkkionmetsästäjä, J.D. Sallinger: Sieppari ruispellossa, Richard Adams: Ruohometsän kansa, William Golding: Kärpäsen herra, Rainbow Rowell: Eleanor & Park, Jennifer Niven: All the Bright Places, David Williams: Herra Lemu... 

Hauskaa vappua!
Risingshadow-kritiikkejäkin ilmestyi jo aikaisemmin lukemistani kirjoista:

Marie Lu: Legend

"I'd once been fascinated by his legend - all the stories I'd heard before I met him."
   
  
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 35. A book set in the future
Tunelmamusiikkia: Maroon 5: Come Away To The Water, Dead Kennedys: California Über Alles, Rage Against The Machine: Testify, Woodkid: Run Boy Run, Muse: Uprising
  
Goodreads on siitä ihana ja yhtä aikaa kamala sivusto, että sieltä löytää (liikaa) kirjavinkkejä. Yksi sivustolta bongaamani nappiosuma oli Ann Aguirren Razorland-trilogia. Myös tämän Marie Lun dystopian löysin sitä kautta. Pariltakin eri taholta tuli myös vastaan kommentteja  trilogian aloittavasta Legendistä, että se oli ollut kyseisille lukijoilleen paras dystopiateos, jonka he koskaan olivat lukeneet. 
  
Each day means a new twenty four hours. Each day means everything's possible again. You live in the moment, you die in a moment, you take it all day at a time. You try to walk in the light. (s. 295)
  
Minä en ihastunut yhtä paljoa. Sinällään en mitään muuta vikaa pysty osoittamaan teoksesta kuin liiallisen ennalta-arvattavuuden. Se jokin tietty koukuttavuus vaan jäi kohdallani puuttumaan. Tämä oli sarjassamme "nuorten dystopia, jossa päähenkilöiden ikä liikuskelee maagisessa 15-16 vuodessa (missä ovat 14 tai vaikka 19 vuotiaat hahmot, kysyn) ja maailmassa ketkään muut kuin päähenkilöiksi sattumalta valitut kaksi nuorta eivät tee mitään maailman muuttamiseksi". Legendillä on toki omat hetkensä ja teos suisältää muutamia mielenkiintoisia käänteitä, mutta verrattuna esimerkiksi aiemmin mainittuun Razorland-sarjaan on Legendin imu paljon heikompi.
    
Tulevaisuuden Los Angelesiin sijoittuvan Legendin päähenkilö on 15-vuotias Day, Amerikan tasavallan etsityin rikolinen. Teoksen nimi pohjaa eeppisiin tarinoihin, joita Dayn robinhoodmaiset hyökkäykset hallitusta vastaanovat synnyttäneet. Day ei kuitenkaan ole hänen alkuperäinen nimensä, vaan katurottana elämään tottuneen pojan myöhemmin ottama nimi, Dayllä on perimässään aasialaista verta, joka näkyy hänen piirteissään, teoksessa häntä kuvataan mm. seuraavalla tavalla: "he looks like an angel". (Jos jotakuta kiinnostaa, millaisina minä näin teoksen hahmot, tämän linkin takaa löytyy tekemäni kollaasi.)
  
The Republic has no idea what I look like. They don't seem to know much of anything about me, except that I'm young and that when they run my fingerprints they don't find a match in their databases. That's why they hate me, why I'm not the most dangerous criminal in the country, but the most wanted. I make them look bad. (s. 2)
  
Militaristisen hallituksella on käytössään jokseenkin kehittynyttä teknologiaa (esim. JumboTron-näytöt, joiden kautta kansalle jaetaan tiedoteita), mutta koska kyseessä on käsittääkseni post-apokalyptinen maailma, jonka historiaa ei juurikaan valotettu (vielä), päättelin, että suuri osa aikaisempien sukupolvien tekniikasta on joko kadonnut, salattu tai tuhottu. Sota on jakanut entiset Yhdysvallat kahtia: pohjoiseen on muodostanut Amerikan tasavalta, joka sotii eteläisempiä siirtokuntia vastaan. Siirtokuntien tekniikka on osin parempaa kuin tasavallan, vaikka tätä ei tietenkään myönnetä julkisesti. Day on sitoutumaton toimija, joka ei kannata kumpaakaan osapuolta,- tai kapinallista ryhmää nimeltään Patriootit - joskin tekee pientä kiusaa tasavaltaa vastaan. 
    
Dayn äiti luulee poikansa kuolleen, mutta tämän vanhempi veli John (19) tietää totuuden, myös tämän kapinallisuudesta. Perheeseen kuuluu vielä pikkuveli Eden (pian 10). Vaikka Day ei pystykään asumaan kotonaan köyhällä Lake-sektorilla, hän ei voi vastustaa mahdollisuutta tarkkailla rakkaimpiaan salaa. Hän myös toimittaa perheelleen rahaa, ruokaa ja vaatteita aina kun voi. Dayn näkökulman lisäksi kerronta vuorottelee joka toisessa luvussa rikkaalla Ruby-sektorilla asuvan June Ipariksen kanssa. Molemmilla on oma fonttinsa ja kerronta tyylinsä. Hahmot on siis helppoa erottaa toisistaan. Tämä tapa jakaa tarinan eteenpäin vieminen kahden eritaustaisen hahmon kanssa alkaa olla jo nähty dystopioissa, mutta ei voi mitään: se vain sattuu toimimaan tällä kertaa varsin hyvin.
    
June on tasavallan ihmelapsi (Prodigy), joka on 10-vuotiaana suoritettavassa fyysistä ja psyykkistä kuntoa mittaavassa Trialiassa saanut ainoana tasavaltalaisena täydet pisteet, 1500. Hän aloitti yliopistossa 12-vuotiaaana ja opiskelee nyt viimeistä vuottaan ollen vain 15-vuotias. Junen vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten auto-onnettomuudessa, ja hänen vanhempi veljensä Metias on kasvattanut tyttöä, joka seuraa veljensä esimerkkiä ja on kovanahkainen sotilas.
  
Köyhillä sektoreilla leviää rutto. Oviin maalatut punaiset X:t ovat merkkinä taloista, joissa on sairastuneita. (vrt. Teemestarin kirjan sininen O vesirikoksesta ja Natsi-Saksan aikaan keltaiset Daavidin tähdet juutalaisista kodeista). Rikkailla sektoreilla asuvat saavat rokotuksen alati muuttuvaa ruttoa vastaan. Rapautuneiden rakennusten ja rääsyihin pukeutuneiden ihmisten lisäksi sähkövalot ovat yksi tapa erottaa jo kaukaa, onko kyseessä köyhä vai rikas sektori. Junella ja Dayllä onkin tästä meille niin arkisesta asiasta hyvinkin erilainen käsitys.
    
June: "I wish The Republic would hurry up and win this war already so that we might actually get a whole month of nonstop electricity."
Day: "a luxyry only government buildings and the elite's homes can afford"
   
Tasavallan päämiehenä on epäilyttävästi diktaattoria (tai Kekkosta) muistuttava Elector Primo. Jokaisessa taloudessa on esimerkiksi oltava pakollinen muotokuva hänestä ja miestä on puhuteltava muodollisesti: "Our Glorious Father". Kukaan tasavaltalainen ei kyseenalaista esimerkiksi JumboTroneilta näkemiään uutisia ulkomaailmasta ja sotilaat tottelevat ylhäältä saamiaan käskyjä sokeasti, ollen hallituksen ohjaamia marionettinukkeja.
  
Our illustrious Elector Primo had just accepted another four year president term. That would make this his eleventh term. (s. 35) 
  
Kuten takakannen lukenut saattaa olettaa, June ja Day kohtaavat lopulta ja vaikka heidät yhteen saattavat tapahtumat eivät olekaan riemukkaita, tuntevat molemmat nuoret vahvaa vetoa toisiinsa. Suuri osa teosta käsitteleekin tätä tunneta, jota molemmat eri syistä vastustavat. (Minä en lämmennyt tälle pakotetulle romanssille ollenkaan.) Dayn väitetään murhanneen Junen veljen ja ryhtyessään selvittämään kuoleman taustoja, June tulee avanneeksi Pandoran lippaan. Harmillisesti paljastuvat juonenkäänteet ovat vain liian ennalta-arvattavia ja tuskastuin kirjaan, vaikka luinkin sen melko ripeästi loppuun. 
  
In my mind I make a silent promise to my brothers killer. 
I will hunt you down. I will scour the streets in the republic if I have to. I will trick you and deceive you, tempt you out of your hiding place, and chase you until you have nowhere else to run. I make you this promise: your life is mine. (s. 45)
  
Lun luomat hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia, vaikka hänen juonenkuljettamisensa ontuu paikoin pahasti. Pidin Daysta alusta alkaen ja symppasin hänen kokemuksiaan. June puolestan oli aluksi hyvin vaikeasti lähestyttävä ja ärsyttävä kakara. Älykäs kyllä, mutta liian snobi ja sokea ympäröimälleen maailmalle, että häneen olisi voinut samaistua. Junen vahvuus paljastuu vasta loppupuolella kirjaa, sillä hän on valmis katsomaan maailmaa Dayn näkökulmasta.
   
Vaikka Legend ei minulle ollutkaan kovinkaan ilotulituksia aiheuttava teos (alta löytyy lista paljon positiivisemmista lukukokemukista), se on ihan ok YA-dystopiaksi. Pienestä puhinasta huolimatta vietin kyllä teoksen vauhdikkuuden ansiosta muutaman oikein viihdyttävän illan. Voinkin siis suositella tutustumaan teokseen, jos tällaisesta genrestä pitää. Todennäköisesti Legend maistuu sen paremmalle, mitä vähemmän lajityypin kirjoja on lukenut. Tästä on myös tekeillä elokuva, jonka pitäisi alkutietojen mukaan ilmestyä 2016.
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Los Angeles, California, Republic of America. 
  
He is Day. The boy who walks in the light. She is June. The girl who seeks her brother's killer. 
  
On the run and undercover, they meet by chance. Irresistibly drawn together, neither knows the other's past. But Day murdered June's brother. 
  
And she has sworn to avenge his death.
  
Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia, Lois Lowry: The Giver, Lauren Oliver: Delirium-trilogia, George Orwell: Vuonna 1984
    
295 s. Razor Bill/Penguin Books 2013 (1. painos 2011)
    
Kirjailijan kotisivut

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

"Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä."
       
     
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Risingshadow-novellikilpailun vuonna 2013 voittaneen Jaakko Markus Seppälän esikoisteos Lemen on kunnianosoitus kyberpunkin vanhoille mestariteoksille. Tällaisia ovat muiden muassa Masamune Shirowin manga Ghost in the Shell, jonka mies itsekin mainitsee kiitoksissaan sekä William Gibsonin Neurovelho, josta Wachowskit saivat suuntaviivoja The Matrix-elokuvalle ja Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä, joka toimi inspiraationa myös Ridley Scottin elokuvalle Blade Runner. Seppälän luoma maailma onkin hyvin samannäköinen kuin kyseisissä teoksissa, mutta siinä on myös omaperäisyyttä. 
  
Seppälän käyttämä värikäs kieli on hyvin elastista ja leikittelevää. Nopeatempoisessa, tummasävyisessä teoksessa se muotoutuu hahmojen suissa persoonallisiksi ääniksi, jotka sopivat heidän ympäristöönsä. Esimerkiksi anglismit ja hakkerien käyttämä erikoistunut sanasto luovat syvyyttä, vaikka osan lukijoista ne varmasti vievätkin vieraalle maaperälle. Kirjoittajan koodaustausta tulee tässä hyvin esille. 
  
Lemenin päähenkilönä seurataan Ninaa, kovaksi keitettyä yksityisetsivää, joka tekee niitä tehtäviä, joihin poliisi ei jaksa vaivaantua. Hänen tulee löytää 17-vuotias Melinda Lee. Tämä vaihe osoittautuu kuitenkin jokseenkin helpoksi, mutta tuo mukanaan kasoittain ongelmia, joista yhtenä suurimpana on pakeneva tekoäly. Karannut konetietoisuus, Lemen, kiinnostaa monia Soheba Cityn valtaapitäviä ja sen entiset omistajat, niin armeija kuin monikansalliset yrityksetkin yrittävät vangita sen. Nina saa tuntea nahoissaan tämän ihmishenkiä vaativan kilpajuoksun.
 
Soheba Cityn kadut olivat ihmistehtaita, joissa valmistettiin raaka-aineita zaibatsuille. Suuryritysten siistiksi järjestämää korttipakkaa sotki kuitenkin muutama epävarmuustekijä, jotka korporaatiot olivat hyvin mielellään siirtäneet pois. Pakassa piilotteli jokereita. Salaisuuksien paljastajia. Sääntöjen kierrättäjiä. Häkistä karanneita. Hakkereita. (s. 82)
    
Muutoin tyylipuhtaassa romaanissa on vain yksi heikkous. Kirjailija sortuu paikoin infodumppaukseen; kesken toiminnan saattaa tulla maailman nykytilanteeseen johtanutta historiaa luettelomaisesti. Näin saatu uusi, mielenkiintoisesti kerrottu tieto on kuitenkin yleensä tiukasti sidoksissa tapahtumiin, eivätkä nämä jaksot katkaise sulavasti etenevää kerrontaa liikaa. Romaanin loppupuolen toimintarämistelyn vuoksi uhraa mielellään parit yöunet.
  
Sen lisäksi, että Seppälä on panostanut teoksensa maailmassa sitä "mille näyttää", hän on myös tuonut vahvasti esille Soheba Cityn hajut ja maut, unohtamatta tuntoaistia. Lemen tarjoaakin siis kokonaisvaltaisen, aistillisen kaupunkikuvan lähes inhorealismiin saakka, unohtamatta lähes käsin kosketeltavaa kybermaailmaa. Ihmisiä kuhisevassa tulevaisuuden kaupungissa on nähtävillä ihmisyyden koko kirjo, joskin teoksessa esille nousee parhaiten spektrin pimeämpi puoli.
  
Seppälän teoksesta voisi povata tulevaa kulttiklassikkoa ja olisi mielenkiintoista, jos siitä tehtäisiin joskus peli tai elokuva. Nähtäväksi jää, palaako kirjailija Kwantangin savuiseen maailmaan - jatkoa Lemenille ei ainakaan vielä ole tiedossa.
  
Arvosana:        
   
Takakannesta:
Kuumeinen teknotrilleri lähitulevaisuuden maailmasta
    
Soheba City. Hohtavan neonkaupungin kadut ovat ihmistehtaita, joissa valmistetaan raaka-ainetta korporaatioille. Yhtiöiden ylivaltaa sotkee kuitenkin epävarmuustekijä: pakassa piilottelee jokereita, salaisuuksien paljastajia.
 
Nina, katujen koulima freelancer, saa toimeksiannon etsiä kadonnut Melinda Lee. Hän jäljittää naisen suuryrityksen tehtaalle ja pelastaa tämän turvallisuusjoukkojen kynsistä. Samalla hän ajaa itsensä umpikujaan, jonka toisella laidalla odottaa nimetön hauta, toisella kahdeksan vuoden vankeus. Kiihkeä kujanjuoksu johtaa Ninan syvälle Soheba Cityn alamaailmaan ja kyberverkkojen rinnakkaistodellisuuteen, jota tekoälyt hallitsevat.
 
Samantyylisiä kirjoja: William Gibson: Neurovelho, Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä, Masamune Shorow: Ghost in the Shell,
 
320 s. Like 2015
 
Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin SanomatSavon Sanomat, SavannillaDysphoria,
 
Kirjailijan haastatteluja: Auki - Pohjoisin sanoin, Yle

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Lastenkirjalauantai: Noora & Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

"-Onpa ihanan raikas sää, iloitsi Bertta, 
ja hänen perästään pääsi ei niin raikas tuulahdus."
        
      
Prööt! Noora ja Jenna Kunnaksen esikoisteoksessa ei ilmoja pidätellä. Perätuulen majatalon erikoisista asukkaista kertovan kirjasarjan avauksessa tutustutaan hieman vinksahtaneeseen, lastenhuoneen vanhassa nukkekodissa asuvaan sekalaiseen sakkiin. Teos muistuttaa jollain tavalla Leena Krohnin monitulkintaista teosta Hotel Sapiens, ainakin asukkaat ovat yhtä erikoisia.
  
Tervetuloa majatalo Perätuuleen. Majatalo tarkoittaa paikkaa, jossa vietetään yö tai kaksi ja sen jälkeen jatketaan matkaa. Niin kuin hotelli. ja ennen vanhaan perätuulikin oli ollut sellainen paikka. Ajan kuluessa taloon oli kuitenkin jämähtänyt majailemaan vakituinen sakki, mutta Perätuulta kutsutaan edelleen majataloksi, vanhasta tottumuksesta. (s. 21)
    
Majatalon ensimmäinen asukas oli Bertta Perätuuli, joka nimesi paikan itsensä mukaan. Leppoinen vanha karhumuori onkin porukan sydän, vaikka turautteleekin ilmoille mitä kaameimman hajuisia pieruja. Asukkaita sivistämässä on yksikätinen runoilija Hugo von Husmus, jonka runot ovat parhaimmassakin tapauksessa järjettömiä. Hugon ainoa fani on pelokas Hemppa-norsu, joka ei usko olevansa hyvä missään. 
  
Bertta Perätuuli
Väriä majatalon elämään tuovat aviopari Heikki Nieminen ja vaimonsa Kerttuli Kvartsinäkkäri-Nieminen. Heikki on perusjäyhä suomalaismies, kun taas Kerttuli on innokas kuntoilija ja Arnold Schwarzeneggerin - tai kuten itse asian ilmaisee - Iso-Arskan suurin fani. 
   
Toiminnasta vastaavat possukaksoset Pipana ja Papu. Näistä kahdesta etenkin Pipana on järjestämässä itsensä vaarallisiin tilanteisiin, esimerkiksi etsimällä kaapissa asuvaa pelottavaa Molla Maijaa. Surullisen koomisia tilanteita luomassa on Majuri Kuugelbum, jonka sotasuunnitelmat eivät onnistu aina niin kuin hän haluaisi.
    
Perätuulessa on asunut aiemmin muitakin, kuten Voimamies, joka päätti eräänä päivänä kokeilla liitämistä ja katosi. Niinpä kukaan ei uskalla enää astua huonemaailmaan, vaan pysyttelee majatalossa - kunnes Majurin uni rikkoo asukkaiden rauhan ja antaa Pipana-porsaalle ajatuksen.
  
- Mikä hirviö hyökkää? Ja mistä? kysyi Pipana intopiukeana pöydän äärestä. Majuri katsoi lumoutuneena ulos keittiöstä ja nosti kätensä. Hän osoitti ulkopuolista maailmaa.
- Tuolta.
(s. 20)
  
Pipana ja Papu lähtevät ottamaan selvää Molla Maijasta. Seikkailu huonemaailman poikki on kuin suoraan Urpon ja Turpon kommelluksista tai Toy Story-elokuvista. Kun porsaiden lähtö huomataan, Majuri järjestää pelastuspartion. Asukkaat kohtaavat matkan aikana punkkaripölypallon, joka oli minusta aivan ihana sivuhahmo. 
  
- Eikö nää kakkajutut koskaan lopu? Heikki nurisi tuskissaan, ja Bertta pieraisi unissaan. (s. 106)
   
Lennokkaan, mustavalkoisen kuvituksen lisäksi sivuilta löytyy myös keltaista väriä, joka antaa kaksiulotteisille kuville lisää syvyyttä. Kunnasten huumori uppoaa varmasti n. 6-10-vuotiaille lapsille, sekä lapsenmielisille aikuisille, joiden mielestä pieruhuumori on ihan ok. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Perätuulen asukkaiden edesottamukset uppoavat lapsilukijoihin ja mihin suuntaan Kunnas-kaksikko vie tarinaa eteenpäin. Lisää kahelin sakin seikkailuja on nimittäin jo tekeillä. 
  
  
Takakannesta:
- Tuho! Maailmanloppu! Hirviö palaa ja nielee meidät kaikki syvyyksiinsä! Majuri Kuugelbum karjui.
- Mahtavaa! Koska se tulee? intoili Pipana porsas. Hän niin toivoi, että vihdoin tapahtuisi jotain jännittävää.
- Näin unta! Majuri ilmoitti kohtalokkasti.
   
Hemppa-norsu katsoi Majuria kauhuissaan. majatalo perätuulen muut asukkaat eivät selvästikään muistaneet, mitä hurjaa oli tapahtunut edellisellä kerralla, kun Majuri oli nähnyt kohtalokasta unta...
   
Noora Kunnaksen kirjoittama ja Jenna kunnaksen kuvittama esikoislastenkirja Majatalo Perätuulen sekalaisesta sakista on riemastuttavaa luettavaa kaikille kahelin huumorin ystäville.
      
109 s. Otava 2015

Kuvitus: Jenna Kunnas
  
Päätöntä menoa voi suositella esimerkiksi seuraavien kirjojen ja kirjasarjojen ystäville:
  
Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari | Veera Salmi: Puluboi | Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä | Timo Parvela: Ella | Maria Kuutti: Anna ja Elvis | Siri Kolu: Me Rosvolat | Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu
  
Perätuulen majatalon pieruhuumorista on kirjoitettu täälläkin: Helsingin Sanomat, Iltalehti

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Ann Aguirre: Outpost

"Now I live in Salvation where men had their work and women did different tasks. 
I struggled with that reality. Down below, my sex hadn't mattered much."
   

  
Tunnelmamusiikkia: Miracle Of Sound: Cries Of A Dead World, Gary Jules: Mad World
     
Luettuani Ann Aguirren Razorland-trilogian koukuttavan ensimmäisen osan, Enclave, oli minun saatava välittömästi käsiini myös sen jatko-osat Outpost ja Horde. Viimeistä osaa ei kuitenkaan löytynyt Suomesta ollenkaan, joten kaukolainapalvelun kautta tilasin sen Ruotsista. Parin viikon kuljetusajan vuoksi odottelen teosta edelleen. Outpost löytyi kuitenkin Oulun kaupunginkirjastolta ja luin sen parissa illassa heti Enclaven perään. 
    
Alexandria Safe-Zone
Kuva: The Walking Dead Wikia
Deuce, Fade, Tegan ja Stalker lähtivät etsimään Faden isän unelmaa: turvapaikkaa pohjoisesta. He löysivät lopulta Salvationin (suom. Pelastus), rauhallisen ihmisyhteisön keskellä friikkejä kuhisevaa maata. Ongelmat kuitenkin seuraavat nelikkoa, sillä uudet, älykkäämät mutantit uhkaavat tuhota Salvationin, joka muistuttaa suuresti The Walking Deadin viidennella kaudella esitettyä Alexandriaa.  
  
Teos jatkaa tarinaa kaksi kuukautta nuorten saapumisen jälkeen. Jokainen heistä on sijoitettu eri kotiin. Deucen sijaisvanhemmat ovat sympaattiset Momma Oaks ja hänen miehensä Edmund. Toisin kuin enklaavissa, Salvationissa Deucea pidetään edelleen lapsena ja hänen täytyy käydä koulussa, kunnes täyttää 16. Metsästäjättärenä häntä oli pidetty täysikasvuisena ja tällainen saavutetun aseman heikkeneminen ei tee hyvää Daucen psyykelle. 
    
Salvation on hyvin konservatiivinen ja uskonnollinen yhteisö. Työt on jaettu sukupuolten mukaan. Nuoret joutuvat opettelemaan uudet hyväksyttävinä pidettävät käytöstavat ja pukeutumissäännöt, eikä prosessi ole helppo kaikille. Tyttöjen mekkopakko on vapaaseen liikkumiseen tottuneelle Deucelle kahlitsevaa. Momma Oaks myös opettaa Deucea ompelemaan vaatteita, joka on tytön mielestä hyvin turhauttavaa ja hänen potentiaaliaan hukkaavaa toimintaa. Sama kuin laittaisi The Walking Deadin Michonnen virkkaamaan!
   
Sometimes I missed the house by river, where nobody told us what to do. (s. 8)
  
Lisäksi Fade käyttäytyy omituisesti, eikä näytä välittävän hänestä enää samalla tavalla kuin ennen. Tegan sopeutuu yhteisöön muita paljon paremmin, eikä Deuce tahdo pilata elämässään aikaisemmin kärsineen tytön mahdollisuuksia tulla kokonaisvaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Ainoat ihmiset, joiden kanssa Deuce voi olla oma itsensä ovat Stalker, iäkäs Longshot ja sijaisvanhempansa, vaikka hekään eivät aina täysin ymmärrä tyttöä.
   
It sounded to me like Salvation could use some shaking up. New blood with fresh ideas might be just what the town needed. (s. 92)
  
Kesä ja kasvukausi lähestyvät, mutta maanviljelyyn erikoistuneet ihmiset eivät osaa puolustaa itseään friikkien tihentyneiltä hyökkäyksiltä. Kun etsitään vapaaehtoisia kesän vartioleirille, Deuce on ensimmäisenä ehdokkaana tarjoamassa omaa osaamistaan yhteisön hyväksi. Aluksi tyttöä ei oteta sukupuolensa takia vakavasti, mutta todistettuaan kyvykkyytensä hän pääsee osaksi vartijoiden harvoja rivejä, pyytäen mukaansa niin Faden kuin Stalkerinkin. Deucen vahvuus kiehtoo molempia poikia ja kolmiodraama on väistämätön. Deuce tosin tietää, että hän pitää Fadesta ja Stalker on vain ystävä, vaikka tämä aina tilaisuuden tullen yrittääkin lähestyä häntä haluten enemmän. 
  
I had been reared to protect others. I felt less than whole if I wasn't living up to my own inner expectations. You could take the Huntress out of the enclave but it didn't lessen her need to fight. (s. 42) 
   
Outpostissa selvitetään lisää friikkien taustoja. Niillä kerrotaan olleen ihmisesi-isiä, eivätkä ne ole täysin zombiemaisia, joskin pitkälle mutatoituneita. Friikkien välilläkin tuntuu olevan eroja. Deucen tunneleissa kohtaamat yksilöt olivat paljon tyhmempiä ja villimpiä kuin maan päällä elävät kaltaisensa. Näillä uusilla friikeillä tuntuu olevan alkeellinen kyky kommunikoida ja jopa tehdä yhteistyötä keskenään. 
  
As I considered, I decided Freaks couldn't have been born underground as I had been, or they wouldn't be so widespread. the whole world seemed swollen with them like rotting corpse. (s. 70) 
    
Outpost jatkaa samaan vakuuttavaan tyyliin, johon jo sarjan ensimmäisessä osassa ihastuin. Toki trilogian keskimmäinen osa on aina hieman edeltäjäänsä vaisumpi, sillä kovimmat panokset säästetään loppuhuipennukseen. Teos päättyy hieman samoissa tunnelmissa kuin edellinen osa: vanha porukka on jälleen kasassa, mutta tällä kertaa he lähtevät pelastaakseen paikan, jota kutsuvat kodikseen.
   
Outpostissa mässäillään friikkiuhkalla ja hyökkäyksillä, mutta vastapainoksi lukijalle annetaan sulateltavaksi Deucen kamppailu sisällään vellovien tunteidensa kanssa: kumpi lopulta voittaa, pidättyväinen Deuce Metsästäjätär vai tyttömäisempi puoli Deucesta, joka haluaa kokea Faden kanssa sen, mistä vasta on saanut ensimakua? Kolmoisdraamaviritelmä on kirjan heikointa antia, mutta kerrankin se ei tunnu niin irralliselta, sillä kirjailijalla tuntuu olevan hyvä syy käyttää tätä tekniikkaa ja päähenkilökin tietää kumman pojan hän lopulta haluaa. 
   
En malta odottaa, että pääsen uppoutumaan Hordeen, jossa toivottavasti kerrotaan mahdollisimman paljon maailman taustoja ja rymistellään eeppisesti halki joutomaan. Suosittelen tutustumaan tähän sarjaan, jos Dmitri Gluhovskin Metro 2033 ja Fallout 3 kolahtavat tai haluat tutustua erilaiseen zombierepresentaatioon.  
      
Arvosana:
     

Etulieppeestä:

Deuce’s whole world has changed since readers first met her in Enclave. Now living topside in a community called Salvation, she has a whole new set of problems. Down below, she was considered an adult and she contributed to the emclave. Now, above ground, she’s viewed as a brat in need of training by the people of Salvation. She doesn’t fit in with the other girls: she hates cooking, and sewing, and school. Deuce only knows how to fight. 
   
To make matters worse, her Hunter partner, Fade keeps Deuce at a distance. Her feelings for Fade haven’t changed, but he seems not to want her around anymore. Confused and lonely, she starts looking for a way out.
   
Deuce pursues a chance to serve in the summer patrols – those responsible for making sure the growers and planters can work the fields without danger of Freak attack. It should be routine, but things have been changing on surface, just as they did below ground. The Freaks are smarter. They’re watching. Waiting. Planning. The monsters don’t intend to let Salvation survive, and it may take a girl like Deuce to turn the tide.
    
Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Cormac McCarthy: Tie, Meg Rosoff: Poikkeustila

317 s. Feiwel and Friends 2012

Friikit ovat saartaneet myös nämä bloggaajat: Tarinoiden syvyydet

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa ilmestynyt: Enclave (2011)

torstai 23. huhtikuuta 2015

Rick Yancey: Ääretön meri (5. aalto #2)

"Hän on likistnyt kahden todellisuuden väliin: 
sen millainen maailma oli ennen ollut, ja millainen siitä oli tullut."
      
      
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Lukuhaasteissa: I Spy: 9. Body of Water
  
Rick Yancey aloitti vuonna 2013 ilmestyneellä teoksellaan 5. aalto uudenlaisista avaruuden muukalaisista kertovan nuortenkirjasarjan. Dystopiaksikin luokiteltavissa teoksissa keskiössä ovat neljästä massakuolema-aallosta selvinneet nuoret, jotka yrittävät selvitä sukupuuton partaalla. 5. aalto tullaan näkemään myös valkokankaalla vuonna 2016.
  
Äärettömässä meressä jatketaan aiemmin viitoitetulla polulla moniäänisen kertojan tekniikkaa hyödyntäen. Ylläyksekseni takalieppeestä löytyi lainaus blogistani, sarjan edellisestä osasta. Siinä missä Cassie oli selvästi päähenkilö ensimmäisessä osassa, nousee nyt Haka aiempaa vahvemmin keskiöön. Myös muut selvinneet nuoret pääsevät ääneen. Kertojan vaihtuessa lukija pääsee kokemaan maailmanlopun ja jatkuvassa pelossa elämisen vaikutukset ihmisen psyykelle.

Maailma on kello, josta on veto loppumassa. 
Kuulen sen ikkunaan raapivista jäisistä sormista. Haistan sen vanhan hotellin homeisesta kokolattia- matosta ja mätänevästä tapetista. (s. 17) 
    
Niin lukijan kuin teoksen hahmojenkin mielissä päällimmäisenä pyörii kysymys, miksi ihmiskunnan tappamiseen tarvitaan viisi erillistä vaihetta? Miksei kaikkia vain pyyhkäisty atomeiksi kerralla? Jos muukalaisilla kerran on teknologiaa, jonka avulla tulla tänne saakka, miksi leikkiä kissaa ja hiirtä viimeisten selviytyjien kanssa? Valloittajien motiiveista saadaan lisää tietoa vähän kerrallaan ja mystisestä Evanistakin opitaan uusia asioita.

Maailma loppui kerran. Se loppuu uudestaan. Maailma loppuu ja tulee sitten takaisin. Maailma tulee aina takaisin. (s. 290)
     
Ääretön meri jatkaa sarjan ensimmäisen osan jalanjäljissä, vaikka paikoin sekavasti etenevä juoni herättääkin miettimään, onko kirjoittajalla sittenkään kaikki punaiset langat käsissään. Yanceyn kaunista, kuvailevaa kieltä on kuitenkin aina ilo lukea ja se antaa miellyttävän vastapainon teoksen ahdistaville tapahtumille. Tästä on kiitettävä myös suomentajaa, Ulla Selkälää. Vauhdikkaasti rullaavaa kerrontaa olisi kuitenkin voinut lukea enemmänkin, sillä verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan sivumäärä on lähes puolittunut.
  
Siinä missä edellisestä osasta oli havaittavissa tilkkutäkkimäistä, enemmän tai vähemmän hienovaraisia viittauksia muihin teoksiin, seisoo Ääretön meri enemmän omilla jaloillaan. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä kortteja Yancey paljastaa seuraavassa osassa vai hajoaako korttitalo omaan mahdottomuuteensa.
  
Arvosana:   
      
Takakannesta:
Miten kitketään maapallolta seitsemän miljardia ihmistä?
Kitkemällä ihmisistä inhimillisyys.
 
Cassie Sullivan tovereineen on selvinnyt jo neljästä aallosta, joiden avulla kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet Toiset ovat tyhjentäneet maapalloa ihmisistä. Nyt lopullinen, viides tuhoaalto etenee, ja ihmiskunnan viime rippeet taistelevat henkensä edestä.
 
Cassien ja kumppanien on tehtävä valinta: uhmatako talven tuloa ja odottaa heitä auttaneen Evan Walkerin paluuta vai lähteäkö etsimään muita selviytyjiä ennen kuin vihollinen saa nuoret satimeen? Uusi hyökkäys on vain ajan kysymys…
 
Edessä on viimeinen taistelu elämän ja kuoleman, toivon ja toivottomuuden, rakkauden ja vihan välillä.
 
Samantyylisiä kirjoja: Stephenie Meyer: Vieras, Corman McCarthy: Tie, Moira Young: Julma maa

Alkuperäinen nimi: The Infinite Sea (2012), Suom. Ulla Selkälä, 290 s. WSOY 2015

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Kirjakartano

Sarjassa ilmestynyt: 5. aalto, 2013 (The 5th Wave, 2013)

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kesän ja syksyn 2015 uutuudet

  
Vielä en ole ehtinyt edes kaikkia edellisen syksyn kiinnostavia kirjoja lukemaan, kun uutta katalogia pukkaa jo oikealta ja vasemmalta. Ikävä kyllä (vai pitäisikö sanoa onneksi), ei syksy näytä tarjoavan minulle kovinkaan montaa todella kiinnostavaa tämä-on-pakko-lukea-heti -teosta, mutta useita jossain määrin mielenkiintoista uutuutta joka tapauksessa. Yksi teos kuitenkin kiehtoo jo nyt, vaikkei siitä paljoa tietoa olekaan saatavilla. Vasta vähän aikaa sitten perustettu Kustannus Aarni lupaa nimittäin kirjamessuille Suomeen sijoittuvaa dystopiaa! Tässä kuitenkin listani niistä muista silmiini tarttuneista teoksista:
  
Kesän uutuudet:
  1. Michael Mortimer: Fossiilivaltiatar (Bazar, kesäkuu)
  2. Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja (Gummerus, kesäkuu)
  3. Cassandra Clare & Holly Black: Magisterium - Rautakoe (Otava, heinäkuu)
  4. Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Gummerus, heinäkuu)
  5. Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen (Gummerus, heinäkuu)
  
Syksyn uutuudet:
  1. Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen (Myllylahti, elokuu)
  2. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (Tammi, elokuu)
  3. Kaj Korkea-Aho: Paha kirja (Otava, elokuu)
  4. Harper Lee: Kaikki taivaan linnut (Gummerus, elokuu)
  5. Sarah Lotz: Neljäs päivä (Karisto, elokuu)
  6. Elena Mady: Vaihdokas (WSOY, elokuu)
  7. Hugh Howey: Kohtalo (Like, syyskuu)
  8. Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, syyskuu)
  9. Siri Kolu: Tervemenoa, Taika Taksinen! (Otava, syyskuu)
  10. Satu Mattila-Laine: Parantola (Karisto, syyskuu)
  11. Douglas Preston & Lincoln Child: Pimeyden pyörä (Gummerus, syyskuu)
  12. Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä Mars (Karisto, lokakuu)
  13. Kertin Gier: Vala - Unien toinen kirja (Gummerus, lokakuu)
  14. Lauren Kate: Langennut (WSOY, lokakuu)
  
Ennen uutuuksia, olisi luettava ensin Leen Kuin surmaisi satakielen, jolle jatkoa tuo vasta nyt julkaistava teos on. Samoin Preston ja Child kaksikon Pendergast-sarja odottaa korkkaamistaan. Onneksi Ihmeiden kabinetti löytyy omana. Kauhu näyttää olevan vahvassa nousussa ja dystopia selvästi putoamassa pois hypetyksestä. Lauren Katen Langennut piti alunperin ilmestyä huhti-toukokuussa, mutta se siirtyy näköjään syksylle. Itsehän luin teoksen jo alkuperäiskielellä tammikuussa. Fallenista tehty elokuva saa ensi-iltansa kesällä. 

#Kirja -sivustolla huomasin tällaisen maininnan! ♥

Top 5 kirjat eli ne jotka haluan ehdottomasti lukea:
  1. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme 
  2. Hugh Howey: Kohtalo
  3. Elena Mady: Vaihdokas
  4. Satu Mattila-Laine: Parantola
  5. Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Lukuviikko 20.-26.4.2015 "Minä lukijana"

     

Lukukeskuksen Lukuviikon tarkoituksena on tänäkin vuonna kannustaa lapsia ja nuoria lukemaan kirjoja. Omppu. Reader, why did I marry him? -blogista haastoi kirjabloggareita mukaan Lukuviikon tempaukseen esimerkiksi muistelemalla omia lapsuuden ja nuoruuden kirjakokemuksia tai pyytämällä omia lapsiaan kertomaan tuoreita kokemuksia. Minä päätin lukea haasteeseen puuteemaisia lasten kuvakirjoja aikuisen silmin.

Lapsi, sinä olet puu.
Metsässä on tuleva, kaikki.

~ Arto Seppälä
 
Idean teemaan sain nähtyäni erään ystäväni Facebook seinällä linkin tähän juttuun: Anna lapselle luontoyhteys Hidasta elämää-blogista. Luontoyhteyden rakentamisessa ovat mielestäni osana myös kirjat, sillä niiden kautta voi antaa lapsen mielikuvitukselle polttoainetta, sekä tietopohjaisten kirjojen avulla opettaa vaikkapa metsän eläimistä ja kasveista, joita lukuhetken jälkeen voi yhdessä mennä etsimään luonnosta.
 
Puiden tai metsän lisäksi myös kuolema on monia valitsemiani teoksia yhdistävä tekijä. Kuolema on yksi osa elämää ja useissa lastenkirjoissa puut ovat toimineet elämän kiertokulun selittämisessä. Kuvakirjoissa kuolema esitetään yleensä rauhallisena ja kauniina, ei pelottavana tai uhkavana soveltuen hyvin pienille lukijoille, joille aihe on tullut jostain syystä ajankohtaiseksi.
   
Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle ~ Kahlil Gibran
   
Olen jo aikaisemminkin esitellyt blogissani lastenkirjoja, joissa puut ovat merkittävässä roolissa, nimittäin Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen yhteistyönä syntynyttä Puiden tarinoita-sarjaa, jossa on ilmetynyt nyt kaksi osaa. Puuseppä ja Ritari. Sarja saa tänä vuonna jatkoa, kun elokuussa ilmestyy Merenkulkija.
         
Ville Hytönen: Isovaarin alppiruusu
  
Isovaari on kuollut jo kaksi vuosikymmentä sitten, mutta eräänä iltana hänen hahmonsa ilmestyy tuttuun paikkaan lukemaan sanomalehteä. Vaari tulee tapaamaan lapsen lapsiaan unessa. Hän kertoo, että heillä ei ole mitään pelättävää tulevaisuudessa, vaan kuoleman jälkeen lapset palaisisivat sukulaisten luokse metsään, jossa puilla on kasvot. Lopussa isovaari muuttuu alppiruusupensaaksi, jonka kukkien tuoksu on koko teoksen ajan vahvasti läsnä.

"Nämä ovat teidän sukulaisianne", sanoi isovaari yllättäen ja osoitti kävelykepillään tuota
leppoisaa haapaa. 
  
"Isovaarin metsä on täynnä ihmisiä." 
  
"Se ei ole minun metsäni -- se on kaikkien metsä, ja kohta näette, että minäkin jään tänne."

Hytösen runollista tekstiä tukevat Vaaranmaan kuvitukset ovat tummia ja virtaavat unenomaisesti. Teos sopii myös aikuisille, eikä se ole värimaailmastaan tai teemastaan huolimatta synkkä tai ahdistava vaan jättää lohdullisen olon. Isovaarin alppiruusu on rauhallisesti etenevä pieni taideteos, jota lukee paitsi sanoina, myös kuvina. Nautin kovasti teoksesta ja sen värimaailmasta.

Hytönen kertoo Savon Sanomien haastattelussa, että kirjan idea syntyi unesta,

Kuvitus: Mika Vaaranmaa, Savukeidas 2015 (36 s.) Arvostelukappale
Muissa blogeissa: Sininen keskitie, Suomen kuvalehti
  
Britta Teckentrup: Muistojen puu

Kiltti kettu on tuonut kaikkien elämään 
lämpöä, iloa ja viisautta, ja muistellessaan 
sitä eläimet hymyilivät. 

Kun metsän vanha kettu kuolee, huomaa pöllö ensimmäisenä ystävänsä poissaolon. Lumen peittäessä ketun, kerääntyvät metsän eläimet sen ympärille hyvästelemään ja jakamaan muistojaan siitä. Muistoista kasvaa paikalle, johon kettu jäi nukkumaan puu - muistojen puu, joka tarjoaa suojan ja kodin toisille. 
  
Tarina auttaa surun hetkellä sillä se kertoo, kuinka muistojen jakaminen keventää sydäntä ja pois lähtenyt on läsnä kuolemansa jälkeenkin ystävien ja sukulaisten muistoissa ja sydämissä. 
  
Teckentrupin kuvitus tukee kerrontaa herkästi. Se on vähäeläeistä, sävymaailmaltaan harmonista, tarjoaten myös värin pilkahduksia. Tarina ja sen tarjoama tuki niin vanhemmalle kuin lapsellekin on ajaton. 
  
Muistojen metsä voi olla tulevaisuudessa myös konkreettinen.
  
The Memory Tree (2013), Suom. Tuula Korolainen, Lasten Keskus 2013 (25 s.)
  
Pirkko-Liisa Surojegin: Maahisen viimeinen matka
    
Pirkko-Liisa Surojeginin ihastuttava, juurimaahisen viimeisestä matkasta kertova teos on herkkä ja kaunis taideteos. Kuvituksista tahtoisi ostaa julisteita ja kehystää ne tauluiksi seinälle. Ihastuin tämän jo iäkkäämmän teoksen värimaailmaan ja hieman melankoliseen tarinaan.

Teidän on tarkoin muistettava kaikki antamani neuvot.
Eläkää sovussa. Hoitakaa rakkaudella metsäämme.
Muistakaa, että pienet ja hennot taimet eivät saa 
jäädä isojen varjoon. Niitä on autettava ja niille on annettava tilaa kasvaa.

Ensilumi sataa maahan matkan aikana ja juurimaahisvanhin saa apua hirveltä, jotka ovat tuhansien vuosien ajan auttaneet maahisia niiden viimeisellä matkalla. Matkan päässä maahinen tapaa valon säteen ja muuttuu sellaiseksi itsekin.
  
Otava 1995 (26 s.) Muissa blogeissa: Sadunsuikkaajan
  
 
Titta Kuisma: Puuvanhus ja pikkukoivu 

Puuvanhus on nähnyt vuodenaikojen vaihtuvan jo kahdensadan vuoden ajan. Nyt se on kuitenkin tullut niin vanhaksi, että toteaa: "Kaikella on aikansa". Eräänä iltana tuuli katkaisee puusta ison oksan. Vanhus ottaa tapaturman säikähtämättä, vaikka pikkukoivu sen rinnalla huolestuukin.

Lopulta suurempi tuulenpuuska kaataa puun, mutta se toteaa samaan rauhalliseen tyyliinsä: "Onpa mukavaa levätä tässä sammaleella". Kolottavat jäsenet saavat viimein rentoutua ja samalla vanhus saa uuden näkökulman taivalle, jolla lentäviä lintuja puuvanhuksesta oli ollut mukavaa katsella aikaisemminkin, vaikka ne eivät enää voineetkaan rakentaa pesiään sen oksille.

Katsos poikanen, näetkö minun rungollani, kuinka pökkelökäävät ja taulakäävät tekevät työtään. Olen hiljalleen lahoamassa. Olen saanut elää pitkän ja onnellisen elämän. Pian palaan takaisin luonnonkiertoon.

Vaikka pikkukoivu onkin surullinen, vanhuksen sanat lohduttavat sitä. Nyt se saa enemmän aurinkoa, jotta se voi kasvaa yhtä vahvaksi kuin isoisä. Ennen hiljentymistään vanhus lahjoittaa pikkukoivulle arvokkaan ystävän. Yhdessä hänen oksassaan kasvoi muita vihreämpiä lehtiä, sillä lehtikeiju asui siellä. Nyt lehtikeiju muutti asumaan poikkukoivun oksalle.

Puuvanhuksen ja pikkukoivun tarina muistuttaa paljon Muistojen puuta, sillä "yhdessä perhe muisteli usein koivuvanhusta, ja se helpotti ikävää". Vanhus ravitsee pikkukoivua, kun se muuttuu pikku hiljaa mullaksi. Näin osa vanhaa koivua elää myös pikkukoivussa. Tarina on kaunis ja pohjaa suuresti luonnonkiertokulkuun, ja onhan tässä sama sanoma kuin Raamatussakin: "maasta sinä tulit, maaksi sinä olet jälleen palaava". Vaikka ei uskoisikaan kristinuskon Jumalaan (kuten allekirjoittanut).

Koivuvanhus muistuttaa mielestäni paljon Pocahontas-elokuvan Kaarnamuoria (Grandmother Willow).

Kuvitus: Laila Nevakivi, Pieni Karhu 2010 (29 s.)
  
Anne-Sophie de Monsabert: Tuhat ja yksi kuollutta lehteä
  
On syksy. Puista putoaa lehtiä joka päivä enemmän. Pikku pupun mummon on tullut kylään. Muutaman päivän päästä mummo makaa flunssaisena sängyssä, eikä pääse vierailemaan, vaikka pikku pupu haluaisi pelata hänen kanssaan muistipeliä. Kun mummo putoaa sängystä ja joutuu sairaalaan, joutuu pikku pupu käsittelemään mummon poismenoa. Kuka hänen kanssaan nyt pelaa? Sataa lunta, mutta onneksi kevät tulee pian ja kasvattaa puihin uudet lehdet. 
  
Lyhyt kirja kertoo muutaman sivun aikana paljon metaforisemmin kuolemasta. Lehdet putoavat kuolleina maahan - samoin kuin mumo putoaa sängystä ja loukkaantuu. Teos on tarkoitettu vasta lukemaan oppineille. Teksti on suurta ja yksinkertaista. Tarina ei ole niin lohdullinen kuin muissa lukemissani teoksissa ja kuolemaa ei selitetä mitenkään - silti lukukokemus jättää keveän olon.
  
Kuvitus: Caroline Grégoire, Mille et une feuilles mortes (1996), Suom. Rami Kirstinä, Kustannus Mäkelä 1999, Osaan jo lukea -sarja (25 s.)
  
    
Shel Silverstein: Antelias puu

Shel Silversteinin yksinkertaisella viivalla tyylitellyt kuvat ja toistotekniikkaa hyödyntävä teksti kertovat tässä klassikkoteoksessa tarinan pojan ja puun ystävyydestä. Poika leikkii puun oksilla ja puu on onnellinen. Poika kuitenkin kasvaa isommaksi ja puu jää yksin. Seuraavan kerran, kun ystävät tapaavat, onkin pojalla aivan uusia vaatimuksia vanhalta tutulta. Puu tarjoaa onnellisena rakastamalleen pojalle kaiken mitä sillä on voimassaan antaa, vaikka pikku hiljaa siitä ei jää jäljelle muuta kuin kanto.

Kului hyvin kauan aikaa ja poika tuli taas takaisin.
  
"Voi poika", sanoi puu, "minulla ei ole sinulle enää mitään annettavaa. Haluaisin antaa sinulle edes jotakin, mutta mitään ei enää ole jäljellä. Olen vain vanha kanto."
  
"En minä enää muuta tarvitsekaan", vastasi siihen poika. "Tarvitsen vain rauhallisen paikan, jossa voin istua ja levätä. Olen hyvin väsynyt."

Teos on mielestäni metafora vanhemman rakkaudesta lastaan kohtaan, anteliaisuudesta, jota lapselleen osoitetaan. Sanojen ja kuvituksen vähäeleisyys on sykronisoitu hyvin. Selittelemätön tyyli antaa tilaa tulkinnalle ja oivalluksille. Puu kutsuu poikaa pojaksi tämän iästä huolimatta, ja on läsnä hänen koko elämänsä ajan lapsuudesta aina vanhuuteen saakka. Puun runkoon on kaiverrettuna pojan ja hänen rakkaansa nimikirjaimet ja pojan talo on rakennetty puun oksista. Ajaton teos sopii sukupolvelta toiselle, myös aikauislukijoille.
  
The Giving Tree (1964), Suom. Riikka Oittinen, Pieni karhu 1999 (52 s.)

Titta Kuisma: Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle

Haapa kasvaa kaupungissa ja on yksinäinen, sillä lähellä ei kasva sen lajitovereita. Se ystävystyy tytön kanssa, joka joutuu kuitenkin muuttamaan perheensä kanssa pois. Haapa suree yksin ja toivoo olevansa ihminen tai eläin, jotta se voisi vaeltaa vapaasti - esimerksi maalle paikkaan, jossa on kuullut kasvavan paljon sukulaisiaan.
  
Kun haapojen lehdet havisivat, kuulosti kuin 
metsänkeijut olisivat soittaneet pikkuriikkisiä kelloja.

Myrsky repii surevan haavan irti maasta ja kuljettaa sen kauas maaseudun puhtaaseen ilmaan. Aamulla haapa huomaa seisovansa uudessa paikassa, haapa-naapureiden seurassa. Paikka on luonnonsuojelualueella. Teoksessa esitellään joukko uhanalaisia eläin- ja kasvilajeja, joita suojelualueella kasvaa. Tarinan opetus on kaunis ja lapsilukijallekin helppo lähestyä. Luonnonsuojelu on tärkeää ja teos yrittääkin kertoa aiheesta lapselle sopivalla tavalla, sadun kautta - ilman liikaa painolastia.

Kuvitus: Laila Nevakivi, Minerva 2007 (48 s.)
  
    
Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras
 
Sari Airolan retrohtava kuvitus tukee Ulla Lehtosen riimiteltyä satua. Metsässä kuuluu huhu oudosta vieraasta. Muukalaisella on piikkejä ja sen täytyy olla kauhea peto. Juttu paisuu joka kerran, kun se leviää, kunnes lopulta paljastuu, että kyseessä onkin suloinen siili rouva. Saara siili on asunut kaupungissa, ihmisten takapihoilla, mutta nyt ruoka on loppunut ja siilin täytyy etsiä ruokaa poikaselleen metsästä. 

Saapui syksy, satoi ensilumi,
kaunis oli metsän talviuni,
Saara uneksui: - Kun tulee kesä,
meille tehdään metsään oma pesä!

Teoksen sanoma on vieraudessa ja siinä, että erilainen ulkomuoto ei tarkoita, etteikö kyseinen tyyppi voi olla ihan mukava, kunhan siihen tutustuu. Valkoisilla sivuilla seikkailee pikkuinen toukka, jota on lähes yhtä hauskaa seurata kuin Mauri Kunnaksen kirjojen hämähäkkejä.
  
Kuvitus: Sari Airola, Lasten Keskus 2014 (24 s.)
 
Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus

Olga Oravan seikkailu metsän salaisuutta etsimässä on kenties tästä kirjajoukosta värikkäin teos. Tarina on todella iloinen ja keveä. Kun Olga herää aamulla, hän aistii metsän kuhinassa jotain erikoista. Äiti kertoo metsän kuiskivan salaisuudesta, joka oravalapsen tulee selvittää.

Olga seikkailee ja näkee monien eläinten elämää. Hän kysyy vastaantulijoilta, mikä metsän salaisuus heistä on ja jokainen antaa omasta mielestään parhaan vastauksen. Salaisuus on kirjoissa ja oppimisessa, linnun munissa, toukan metamorfoosissa perhoseksi, hämähäkin seitin pitsiliinassa, unissa ja unelmissa... Jokaisella eläimellä on oma käsityksensä siitä, mikä on tärkeää, olipa kyseessä sitten äidin rakkaus, tieto, aika, ystävyys, iloisuus tai omien käsien jälki.

Teräksen kirjan lukeminen jättää positiivisen olon. Aikuismaailman huolet ja murheet lakkaavat hetkeksi olemasta, sillä tämä kuvakirja pursuaa viisautta, josta voi ammentaa jaksamista arjen keskellä. On unohdettava turha oravanpyörässä juokseminen ja mietittävä, mikä itselle on tärkeää. Karsittava pois kaikkea turhaa. Siinä on elämän salaisuutta kerrakseen.

Mila Teräs on tuttu minulle nuortenkirjoistaan, esimerkiksi Tyttö tulevaisuudesta. Olga orava ja metsän salaisuus oli Finlandia Junior-ehdokkaana 2014.
  
Kuvitus: Karoliina Pertamo, Lasten Keskus 2014 (24 s.)
  

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Vuosi 2015 on paitsi kirjan vuosi, myös Sibeliuksen juhlavuosi. Osana jälkimmäistä on julkaistu tämä Katri Kirkkopellon ihastuttavalla kuvituksella varustettu tietopohjainen teos säveltäjästä hänen nimettömäksi jäävän lapsen lapsensa silmin nähtynä.

Sibelius haki inspiraatiota musiikilleen metsästä ja hänet tunnettiin mailmallakin tunteisiin vetoavasta, voimakkaasta musiikistaan, joka maalasi kuulijoidensa mieliin kuvan jylhästä ja routaisesta, metsien ja järvien kirjomasta pohjoisesta maastamme.

Ainolan takana on metsä, jossa pappa kävelee päivittäin.  Siellä voi nähdä peikkoja, noitia ja salaperäisiä metsänhenkiä, jos vain katsoo tarkasti.
  
Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, kaarnan rapinaa käteni alla, heinien kahisevaa kuiskintaa.

Kirkkopellon suorastaan eteerinen kuvitus on ihastuttavan yksityiskohtaista ja virtaavaa, kuin paperin sijaan maalattavana alustana olisi ollut silkki. Teos houkuttaa menemään metsään, kuuntelemaan, haistelemaan, hakemaan inspiraatiota tai rentoutumaan. Itselleni ainakin tuli tätä lukiessani halu mennä pihalle, vaikka eipä tuolla kevätharmaassa maassa taida mitään vielä kasvaa.

Aikuislukija jaksaa olla kiinnostunut varsin pitkästä ja tietoa tarjoavasta kuvakirjasta (opinpa minäkin uutta Sibeliuksesta), mutta epäilen, että pienemmillä lukijoilla keskittymiskyky saattaa herpaantua jossain vaiheessa. Kirjan mukana tulee myös CD, jolla on Sibeliuksen musiikkia. Esittäjinä ovat Jussi Makkonen, sello ja Nazig Azezian, piano,

Teosta jaettiin Kirjan vuoden kunniaksi kouluihin.

Ajattelen huomista päivää, kuinka pappa kysyy minuta taas, mitä unta olen nähnyt. 
Luulen, että näen unta metsästä, onhan minulla sammalta tyynyn alla. 

Lasten Keskus 2015 (36 s.)
Kirjasta muualla: Keskisuomalainen, Sininen keskitie
  
Suosikki aukeamani!
  
Lisää puukirjoja:
  • Cicely Mary Barker: Puitten kukkakeijut
  • Falk Bisse & Lena Kallenberg: Lasten puukirja - Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille
  • Stefan Casta: Sohvin puukirja (tietokirja)
  • Timothée de Fombelle: Tobi Lolness (nuortenromaani)
  • Anna Gullichen: Satu ja päärynäpuun Pyrre (satua ja puutarhatietoa)
  • Emmi Jormalainen: Puu
  • Elina Karjalainen: Uppo-Nallen puukirja (tietokirja)
  • Marjatta Kurenniemi: Puuhiset (lastenromaani)
  • Mika Myllyneva: Enni ja metsän puut (tietokirja)
  • Virpi Ojanen: Tyvestä puuhun - Tietoa, taikoja, tekemistä (tietokirja)
  • Piilometsän säveliä (CD)
  • Pilke Salo & Virpi Talvitie: Sulo Omenamies
  • Misa Tonteri: Okko Oravan kaksi pesää (avioerosta)
  
Lukulampusta löytyy kattava listaus puu- ja metsäkirjoista myös aikuiselle.