Eilen joulukalenterin luukku avautui
Kirjaluotsi-blogissa. Huominen luukku puolestaan ilmestyy
Luettua ja maistettua -blogiin. Lista kaikista joulukalenterin tekemiseen osallistuvista blogeista löytyy
Kirjamies-blogista. Tämänpäiväisessä luukussa 18 esittelen neljä jouluista lastenkirjauutuutta.
Olipas ihanaa kirjoittaa tätä postausta! Joulukuussa blogi on ollut tahattomasti hiljaa, koska kesästä saakka käyttämäni Chromebook päätti lakata yllättäen toimimasta viikko-pari sitten (alkoi sammumaan aivan odottamattomasti). Hankimme sen puolison kanssa muistaakseni jo alkuvuodesta 2018 ja se toimi varakoneena hänen pöytäkoneensa sanottua sopimuksen irti 2019. Uutta hän joutuikin sitten odottamaan muutaman kuukauden, sillä striimatessa tarvitaan koneen, joka kestää raskasta kuormitusta, mikä tarkoitti pakollista lomaa.
Hyvä, että tuo Chromebook oli edelleen olemassa, sillä vuorostaan minun iäkäs pöytäkone hajosi kesän kuumuudessa. Nyt minulla on aivan tuliterä läppäri, Lenovon Legion 5, jolla pystyy myös pelaamaan, mitä en ole aikoihin voinut tehdä (jopa Minecraft oli liian raskas vanhukselle ja toimi varmaan sen pyövelinä). Tässä on aivan ihana true strike -näppäimistö, joka on periaatteessa mekaaninen näppis - teksti soljuu kuin aivan itsestään tällä kirjoittaessa. Mutta sitten asiaan.
"- Joku uusi influenssa-aalto on liikkeellä.
Siihen sairastuneet ovat enää vain varjo itsestään."
Arvostelukappale
Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Varjot - Kirja 1: Helähdys on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana. Parvela-Pitkänen kombo on yleensä ollut tae laadukkaasta kirjasta. Varjot-sarjan ensimmäinen osa on sekin lukijansa yllättävä ja varsin jännittävä teos ollakseen joulukirja - jo kannesta näkee, että varsin uhkaavissa tunnelmissa liikutaan.
Päähenkilö on 13-vuotias Pete (jota ei tule sekoittaa Parvelan jo Ella-kirjoista tunnettuun ja sittemmin omassa sarjassaan seikkailevaan hahmoon Pateen, hieman siis harhaanjohtava nimi). Hänen paras ystävänsä Sara on vakavasti sairaana, eikä toivoa ole näköpiirissä. Vaikka Pete ei enää usko Joulupukkiin, hän kertoo tavaratalon pukille toiveensa Saran parantumisesta. Eräänä iltana Pete saa oudon vieraan, joka lupaa toteuttaa toiveen, yhdellä ehdolla.
- Mitä minun sitten pitäisi antaa, jotta Sara paranee? Pete kysyi ääni värähtäen.
--
- Varjon.
- Varjon? Minkä varjon? -- Sateenvarjon?
- Tyhmä lapsi. Sinun varjosi. Sen, mikä seuraa sinua kaikkialle.
--
Ei se tietenkään kuulosta kovin paljolta. Eihän hän juuri koskaan edes kiinnitä huomiota varjoonsa. -- Mitä väliä sillä edes on, onko hänellä varjoa vai ei? Ja siitä huolimatta Petestä tuntuu, että hän ei ikimaailmassa halua luopua varjostaan, Se on osa häntä. Se on... niin, omituista kyllä, mutta kun sitä ajattelee... rakas. (s. 20-21)
Peten lisäksi seurataan myös Uudit-nimisen tytön seikkailua pohjoisessa. Näistä osioista pidin enemmän ja niistä tuli hieman mieleen
Tuutikki Tolosen Mörköreitti.
Parvela on kiinni ajanhermossa. Peten isä on muuttunut viime aikoina oudoksi. Nauravaisen miehen tilalla on ihminen, joka syyttää pakolaisia työpaikkansa menettämisestä. "- Ne ituhipit yrittävät taas piilotella pakolaisia koteihinsa, isä murisee jollekin, mitä lukee lehdessä. - Ihmisten pitäisi pysyä siellä, mihin ovat syntyneet." Samalla linjalla on myös presidentinvaalien ainoa naisehdokas: "- Oma kansa ensin, nainen julistaa. - Meidän ei tule välittää muista kansoista. Tähän maahan ei saa päästää ketään ylimääräistä. Me huolehdimme vain itsestämme."
Uutisissa kerrotaan, kuinka kriisit uhkaavat maailmanjärjestystä. Viha valuu ja polttaa kaiken tieltään. (s. 137)
Varjot on suunnattu selkeästi vanhemmille lukijoille. Sen huomaa edellisten lainausten lisäksi hyvin esimerkiksi siitä, kun kadotettuaan varjonsa Pete alkaa tiuskimaan, ettei halua tavata "vanhoja kuselta haisevia mummoja ja pappoja". Vaikka tässä onkin tonttuja, ei tämä todellakaan ole iloinen ja kepeä tarina vaan paikoin aivan puhdasta kauhua. Teemat ja jännite ovat sellaisia, joiden perusteella suosittelisin kirjaa 12-vuotiaasta eteenpäin ja yläkoululainenkin saa varmasti paljon irti tästä (kustantajan suositus on 9+, mutta kannattaa miettiä lukijakohtaisesti, kenelle tämä sopii).
Ai että, kuinka sieppasi lukiessani erään sivuhahmon kohtelua. Kyseessä on isompikokoinen koulukiusaaja, jota ainakin kerran sanotaan satakiloiseksi ja verrataan niin siirtolohkareeseen, mastodonttiin kuin pakastekaappiinkin, ja (tietysti) hän haisee hikiseltä. Pete myös kommentoi tyypin sanavaraston pienuutta... Miksi pitää alentua fatsheimaamaan? Miksi pitää liittää tietyn kokoiseen hahmoon negatiivisia attribuutteja? Ei näin. Parvela ja kustannustoimittajasi, tehkää paremmin.
En osaa sanoa vielä, luenko ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa. Tämä kyllä päättyi aikamoiseen cliffhangeriin. Ja sivulauseessa mainittu tonttusota kiinnostaa.
Joulupukki on maailman hyvien ajatusten, toiveiden ja epäitsekkyyden tiivistymä. Hän on lukko, joka vielä pitää tonttujen ja ihmisten maailmoja yhdessä suuren tonttusodan jälkeen. Hän muistuttaa ihmisiä jouluisin hyvyydestä ja siitä yhteydestä, joka maailmojen välillä muinoin vallitsi. (s. 125)
Takakannesta:Tontut liikkuvat vain pimeässä.
Pete tekee kohtalokkaan vaihtokaupan pelastaakseen ystävänsä. Mitä menetät, kun luovut varjostasi? Trillerimäisessä seikkailussa joulun myytti paljastuu aivan erilaiseksi kuin kukaan on kuvitellut.
Pete Valo on epätoivoinen. Sara, hänen paras ja ainoa ystävänsä, on sairas, eikä parannuskeinoa ole. Viimeisenä keinonaan 13-vuotias Pete kuiskaa toiveensa tavaratalon joulupukin korvaan. Hän saa lupauksen, että Sara paranee, mutta vain yhdellä ehdolla: Peten on annettava vastalahjaksi varjonsa. Se ei kuulosta paljolta, mutta on enemmän kuin kukaan on osannut kuvitella.
Kansainvälisesti menestyneen tekijäkaksikon Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen uutuussarjassa Tolkien ja Nesbø kohtaavat. Jännittävä seikkailu vie halki lumen ja jään kohti pohjoista Aurorian valtakuntaa, jossa varjonparsija Uudit selvittää, mitä joulupukille oikein on tapahtunut.
185 sivua, WSOY 2021
Kuvittanut: Pasi Pitkänen
Sarjassa ilmestyneet:
- Helähdys
- Auroria (tulossa kesäkuussa 2022)
*****
"Talo oli... niin, miten sen nyt sanoisi, kamalan yksinäinen.
Siinä oli jotain surumielistä."
Arvostelukappale
Joulukalenterikirjoista eli tarinoista, jotka on jaettu 24 lukuun, on selvästi muodostumassa minulle perinne. Olen kahtena edellisenä jouluna lukenut
Maja Lunden kirjoittaman ja
Lisa Aisaton kuvittaman
Lumisiskon sekä
Karin Erlandssonin kirjoittaman ja
Peter Bergtingin kuvittaman
Yöjunan. Tarinaltaan
Eva Frantzin kirjoittama ja
Elin Sandströmin kuvittama
Ruukin salaisuus nousee ykköseksi näistä, mutta kaipaan kuvituksiin enemmän samaa runsautta kuin
Lumisiskossa - Yöjunassa ja
Ruukin salaisuudessa kuvia kun on vain yksi/luku.
Hän seisoi tornihuoneen kynnyksellä, ja huone oli kuin suoraan hänen haaveistaan. Korkeat kirjahyllyt ulottuivat kattoon saakka, niin että tuntui kuin olisi ollut kirjoilla verhotun putken sisällä. (s. 234)
Ruukin salaisuus on jännittävä ja maaginen tarina eräästä suvusta ja heidän kartanostaan. Flora Winter matkaa äitinsä kanssa joulukuuksi pieneen kylään. He ovat vuokranneen ränsistyneen kartanon portinvartijan tuvan, jotta äiti saa kirjoittaa rauhassa uusimman kirjansa. Äiti on pakannut oranssin kirjoituskoneensa mukaan (ihana, minäkin haluaisin sellaisen!). Isä on kuollut vain vähän aikaisemmin sairastettuaan pitkään, eikä joulussa tunnu olevan samaa tunnelmaa kuin ennen.
Viisikymmentä vuotta sitten von Hiemsin ja Martonin suvut olivat ilmeisesti yrittäneet tehdä sovinnon naittamalla poikansa ja tyttärensä.
--
Jokin naimakaupoissa oli selvästikin mennyt pieleen. -- Siksi suvut olivat edelleen tukkanuottasilla.
--
Se oli aivan järjettömän typerää. Miksi ihmiset eivät voineet olla ystävällisiä toisilleen? (s. 183)
Floran seikkaillessa kartanon mailla, hän kuulee outoja kuiskuttelevia ääniä ja näkee valkoisen oravan. Hän saa kuulla kartanoon liittyvistä mysteereistä ja päättää ratkaista ne, sillä jos hän ei nyt toimi, on kartano vaarassa joutua puretuksi hotellin tieltä. Samastuin suuresti Floraan, joka on "aina tuntenut itsensä vieraaksi omassa ajassaan".
Ehkä kartanolla on jokin salaisuus, jonka se haluaa kertoa minulle. (s. 29)
Oli hauskaa huomata, että tapahtumat sijoittuvat vuoden 1975 jouluun (isosiskoni oli tuolloin vuoden vanha). Pidin myös suuresti kartanon tarinasta, joka avautuu seepianvärisillä sivuilla. Kun Flora hoitaa kartanon pihalta löytämiään kasvinversoja, mieleen tuli
Salainen puutarha (tyttökirjaklassikoista puheenollen, Vihervaaran Anna on mainittu kirjassa muutamaankin otteeseen). Flora ihastelee kartanoa ja harmittelee "
miksi tällaisia ei tehty enää? -- paljon hienompia kuin rumat kuutionmuotoiset kerrostalot."
Flora oli aina pitänyt vanhoista taloista. Hän toivoi, että jonakin kauniina päivänä hän saisi asua oikein isossa vanhassa ja hienossa talossa tylsän kaupunkiasunnon sijaan. (s. 14)
Suosittelen
Ruukin salaisuutta etenkin niille lukijoille, jotka ovat nauttineet
Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista, sekä Frantzin aiemmista teoksista
Osasto 23 ja
Yön kuningatar (minusta tämä on paras näistä kolmesta). Kirja sopii seitsemänvuotiaasta eteenpäin ääneen luettuna, mutta ison kokonsa ja tekstin haastavuuden vuoksi itseluettuna ehdottaisin tätä vasta yhdeksänvuotiaille ja vanhemmille, eikä 12-vuotiaskaan kirjan ääressä kyllästy. Aikuinenkin viihtyy hyvin tämän kanssa, vaikka jotkin juonenkäänteet arvaakin ennakkoon.
- Minä en ole erityisen kiinnostunut vanhoista, rikkaista suvuista.
- Mikset?
- Minusta heidän elämänsä on ollut aika tylsää. Tyttöjen varsinkin. Heidän piti mennä rikkaisiin naimisiin, synnyttää paljon lapsia, kuolla nuorena, eikä heillä ollut ollenkaan omaa tahtoa, mahdollisuutta päättää omista asioista... (s. 75)
Instagramissa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, kuinka lapsia seksualisoidaan heteronormatiivisesti todella paljon ja tarpeettomasti. Esimerkiksi, jos alakoululaiset tyttö ja poika ovat kavereita, äidit mielellään alkavat parittamaan heitä. Tässäkin äiti kysyy Floralta ensimmäiseksi, onko hänen tapaamansa poika hyvännäköinen. Miksi?
Takakannesta:Huiman jännittävä adventtiseikkailu
On joulukuu. Kaksitoistavuotias Flora ja hänen äitinsä ovat matkustaneet kuukaudeksi Helmerinkylään. He ovat vuokranneet mökin erään hylätyn ja ränsistyneen kartanon mailta.
Äidin kirjoittaessa uutta kirjaansa Flora tutustuu kartanon tiluksiin. Mutta jotain outoa on tekeillä. Flora kuulee varjoista kuiskuttelua ja näkee vitivalkoisen oravan, jota kukaan muu ei tunnu näkevän. Lisäksi hän tapaa puutarhassa pojan, joka väittää asuvansa kartanon mailla.
Onko kartano todella hylätty? Entä mitä tapahtui sen omistaneelle von Hiemsin perheelle?
Kihelmöivän jännittävä tarina jakautuu 24 lukuun, jotka ovat mainiota luettavaa joulua odottaessa.
Suomentanut: Anu Koivunen, 268 sivua, S&S 2021
Alkuperäinen nimi: Hemligheten i Helmersbruk (2021)
Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?,
Kirjahilla,
Lastenkirjahylly,
Kallellaan kertomuksiin,
Lastenkirjavuosi
*****
"Mitä dickensiä täällä tapahtuu?"
Arvostelukappale
Catherine Doyle on minulle tuttu teoksistaan
Myrskynvartijan saari ja
Kadonneet merenväkiset.
Ebenezerinkadun ihme on uudelleen tulkinta klassikosta
Saiturin joulu. Äidin kuoltua onnettomuudessa joulunaikaan Georgen isä muuttui ja kielsi joulun kokonaan, eikä George ole nähnyt serkkujaankaan kolmeen vuoteen. Tarvitaan kolme ihmettä, jotta isä muistaisi taas värit ja ilon.
Hyllyllä oli pyrypalloja. Oli kirkkoja, taloja, kaupunkeja ja kyliä, kokonaisia maailmoja pikkuruisine asukkaineen höyhenenkeveinä pyörteilevien lumihiutaleiden seassa.
--
Georgen hengitys huuruuntui pyrypalloa vasten.
Tämä ei ollut mikä tahansa lumiukko.
Se oli Georgen lumiukko.
He olivat tehneet sen kolmisin mummun vanhan talon pihaan jouluaaton aamuna, pyörittäneet, pinonneet, taputelleet ja kaivertaneet naurun kalistessa hampaissa, isän nenän punertuessa ja äidin sormien menettäessä tuntonsa. (s. 18-19)
George ostaa ihmeitä tekevän pyrypallon joulumarkkinoilta löytämästään puodista, jonka nimi on Marleyn jouluerikoisuuksia. Hän ei kylläkään ostaessaan palloa tiedä, millaisiin seikkailuihin se johtaa. Isä ei halua nähdä tai kuulla mitään jouluun tai äitiin liittyvää. George puolestaan ei mitään muuta haluaisikaan. Niinpä hän yrittää toivomuksillaan muuttaa isänsä mielipiteen joulusta, sillä juhlan kieltäminen ei auta kenenkään särkynyttä sydäntä.
"Meillä on kaikki hyvin näin."
"Meillä ei ole kaikki hyvin. Me olemme kohmeessa."
--
"Olet p-p-p-pelkkä KITUPIIKKI!"
--
"Mikä ihmeen Kitupiikki?"
--
"Jotain mistä puuttuu ilo täysin ja kokonaan." (s. 32-34)
Aivan kuten
Helähdyksessä, tässäkin lopun käänteet olivat jo aika pelottavia (oikeasti pohdin, pääseekö George koskaan takaisin oikeaan kotiinsa, sillä sivut olivat vähällä loppua ennen grande finalea ja sumuinen maailma, missä poika oli eksyksissä ahdisti). Joulukirjoiksi varsin ankeita nämä kolme: kuolleita vanhempia ja kauhunväristyksiä (samoin
Poika nimeltä Joulussa,
Tytössä, joka pelasti joulun,
Lumisiskossa ja
Yöjunassakin).
Olisiko iloinen joulukirja sitten tylsä vai miksi ei sellaisia näissä ole tullut vastaan - kuvakirjoissa kylläkin on sellaisia paljon. Ei siis tarvitsisi olla mikään karnivalistinen utopia, missä kaikki pitävät toisiaan kädestä ja laulavat kumbaya, mutta jotakin iloisempaakin voisi näissä tapahtua.
"Minä haluan, että maailmamme tulee taas täyteen väriä!" George jatkoi tuntien olonsa nyt rohkeammaksi. "Ihan niin kuin silloin kun äiti eli!"
Isä pomppi ylös ja alas, raastoi hiuksia päästään. "Lopeta tuo pötypuuha heti paikalla!"
"Haluan että maailmamme on täynnä ihmisiä, jotka rakastavat meitä!"
--
"Meidän on hyväksyttävä todellisuus sellaisena kuin se on ja lakattava yrittämästä muuttaa sitä. -- Yritä olla murehtimatta liikaa. Enää yksi vuorokausi, niin joulu on taas jäänyt taa. Sitten voimme palata normaaliin."
Normaaliin. Sana pisteli Georgea. Heidän talossaan, tuossa oudossa, ontossa paikassa, ei ollut mitään normaalia. Se tuntui kuin hautausmaalta, yksinäisyys tihkui sen seinistä kuin kosteus. (s. 107-109)
Flo-mummo oli mainio hahmo! Olisin halunnut kuulla lisää hänen seikkailuistaan. Jos tälle tulisi jatkoa, tahtoisin sen olevan ns. esiosa ja siinä hypättäisiin Florencen villiin nuoruuteen. Jekkunen -niminen tonttu, joka haluaa aina kiivetä hyllynreunalle istumaan (viitannee Elf on the shelf -perinteeseen, mikä ei varmaan kovinkaan monelle suomalaislapselle ole tuttu) oli todella kriippaava hahmo, sillä hänen maalattu hymynsä ei koskaan muutu.
Pilvet olivat viimein antautuneet lumilastinsa alla ja sirottelivat nyt joulua Lontoon ylle kuin kimalletta. (s. 42)
Yleensä en ole kaikkein innostunein Jaana Kapari-Jatan käännösten lukija, sillä en pidä tavasta, kuinka osa erisnimistä käännetään, mutta ei kaikkia (hyvä esimerkki on Luna Lovekiva, jolta on käännetty on vain sukunimen loppupuoli). Tässä kirjassa ei kuitenkaan käännös tökkinyt, vaikka tarinan melankolisuus saikin lukukokemuksen kallistumaan hieman alaspäin. Tästä kirjasta löytyy muuten Whamin Last Christmas, eli jos leikkimielisesti välttelet sitä, tämä luettu kohtaaminen kappaleen kanssa saattaa joillakin aiheuttaa Whamageddonin häviämisen.
"Taikuuden ainoa este on ihmisen mielikuvituksen rajallisuus." (s. 97)
Takakannesta:Valloittava uudelleentulkinta Charles Dickensin rakastetusta Saiturin joulusta!
On kulunut kolme pitkää vuotta siitä, kun Georgen äiti kuoli ja hänen isänsä päätti peruuttaa joulun. Sen jälkeen elämä on ollut harmaata ja ankeaa. Mutta kun George löytää jouluputiikista mystisen lumisadepallon, jotain erikoista tapahtuu. Pallon sisällä oleva näkymä on kuin suoraan Georgen menneisyyden joulusta — joulusta, jolloin kaikki oli vielä hyvin.
Sinä iltana George ja hänen isänsä pyyhkäistään seikkailuun, joka vie heidät kolmeen eri jouluun — menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Kun mukaan saadaan pari uutta ystävää ja ripaus taikaa, pystyykö George tuomaan perheeseen takaisin kaiken kadotetun ilon ja värin?
Catherine Doyle on monia palkintoja saanut irlantilainen kirjailija, jonka teokset ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri maailman. Doylelta on ilmestynyt suomeksi Myrskynvartija-trilogian kaksi ensimmäistä osaa.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 228 sivua, Kumma kustannus 2021
Alkuperäinen nimi: The Miracle on Ebenezer Street (2020)
Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?,
Lastenkirjahylly,
Lue meille äitikulta,
Unelmien aika
*****
"Yöllinen myräkkä oli tuonut tullessaan lumiukon,
jonka lapset olivat edellisenä talvena rakentaneet!"
Arvostelukappale
Sirkka Knuutilan kirjoittama ja Olga "Olya" Badulinan kuvittama Rosmariini ja valkoinen joulu jatkaa jo vuonna 2007 ilmestyneessä Rosmariini ja joulun taika teoksessa esitellyn tonttutyttö Rosmariinin seikkailuja. Tällä kertaa huolena on eteläisen Suomen musta joulu. Kuvituksessa on vanhanajan lastenkirjojen henkeä.
Tämä joulukalenterikirja on suunnattu aivan nuorimmille kuuntelijoille, sillä teksti on tarkoitettu mitä luultavammin ääneen luettavaksi. Alle kahden sivun mittaiset luvut muodostavat yhdessä muutaman päivän mittaisen kokonaisuuden, vaikka kannessa kerrotaankin teoksen sisältävän 24 tarinaa, joka voi antaa kuvan, että jokainen luku olisi oma pieni satunsa.
Rosmariini kodin lähelle tekee pakkolaskun pieni noitalapsi, joka ei heti uskalla kertoa nimeään, Peeveli Pahkeinen. Hänellä on tärkeä viesti tädilleen, joka on noita. Viestin toimittamisessa on kuitenkin mutka jos toinenkin. Peeveli ei tykkää puurosta, hiusten harjaamisesta tai saunomisesta.
Rosmariinilla on kahdeksan jo koulussa käyvää isosiskoa (Minttu, Neilikka, Muskotti, Salvia, Timjami, Kaneli, Kamomilla ja Vanilja) ja pikkuveli Lipstikka. Heidän sukunimensä on Mausteinen, minkä vuoksi kaikki lapset on nimetty mausteiden mukaan. Rosmariini tykkää lumessa peuhaamisesta, mutta häntä surettaa, etteivät eteläisen Suomen lapset voi mennä laskemaan pulkkamäkeä, luistelemaan tai hiihtämään.
- Turkinpippuri oli sitä mieltä, että ei niitä talvitavaratoiveita kannata toteuttaa. Lisäävät vain lasten pahaa mieltä. (s. 86)
Noita Anelma Alviina on värikäs, kiinnostava hahmo, vaikka häntä sanotaan höpsöksi ja turhamaiseksi. Osa kirjan sanastosta on erikoista, etenkin eri murrealueiden ihmisille. Rönttökeli, töntätä (tönäistä?) ja taikatörpäkät eivät välttämättä avaudu heti kaikille. Kirjan ehdottomasti ärsyttävin hahmo on Pyrypoika, joka jokaisessa lauseessaan sanoo ratiritiralla. Viittauksia joululauluihin onkin paljon, kuten lauluun, jossa pohditaan, voiko Joulupukki tulla, jos jouluna ei maassa ole lunta.
Tässäkin vihjailtiin tylsästi tykkäämisjutuista, kun Rosmariini lähetti kirjeen poikatontulle (kyseessä oli kutsu seikkailuun) ja Rosmariinin antaessa suukon eräällä lahjan saavalle pikkupojalle, en myöskään arvostanut Anelma Alviinan kuvaamista massiiviseksi ja Peevelin kutsumista kummajaiseksi, oudoksi ja omituiseksi. En osaa sanoa, kuinka hyvin lapset tällaisiin tarttuvat, mutta ainakin tällainen antanee kuvan, että erilaista ulkonäköä saa kummastella ja jopa haukkua. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta nyt ei kolahtanut.
Takakannesta:Rosmariini ja valkoinen joulu on kiehtova tarina joulunodotuksesta tonttukylässä.
Rosmariini on pieni, touhukas tonttutyttö, joka yrittää järjestää etelänkin lapsille valkoisen joulun. Rosmariinin mukana seikkailuun tempautuvat kylän muiden tonttulasten lisäksi myös noitapoika Peeveli Pahkeinen ja huoleton, iloisesti rallatteleva Pyrypoika. Eikä Talven Ihmemaasta palannut lumiukkokaan jää toimettomana pönöttämään pihamaalle. Entä Anelma Alviina Myhkyränryömä? Tuo turhamainen, mutta pelottavakin noitanainen? Suostuuko hän pistämään taikavoimansa likoon valkoisen joulun puolesta? Se paljastuu kirjan 24 sadussa, joista jokainen päättyy kutkuttavan jännittävästi.
Tämän tarinan kertoja on Sirkka Knuutila, markkinoinnin ja mainonnan moniosaaja, mutta ennen kaikkea äiti ja isoäiti, joka on aina vienyt lapset satumatkoille tarinoillaan. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt satukirja Rosmariini ja joulun taika sekä kokkikirja Tavattoman hyvää.
102 sivua, Avain 2021
Kuvittanut: Olga "Olya" Badulina
Sarjassa ilmestyneet:- Rosmariini ja joulun taika (Kolibri 2007, kuvittanut Taru Castrén)
