"– Kyllä teistä tulee hyviä koirankäsittelijöitä, kun harjoittelette,
Rike tietää, ja tyttöjen katseet kirkastuivat.
Niin tuleekin, Aino ajattelee. Heistä tulee maailman parhaat koirahoitajat!"
Arvostelukappale
En ole lukenut Marvi ja Merja Jalon Unelmakoirat-sarjan ensimmäistä osaa Aksu etsii kotia (joka on ilmestynyt Kariston kustantamana 2020), mutta tämä toinen osa Iki-ihana Jekku oli oikein mainiota lastenkirjallisuutta koirafaneille, vaikka hahmot eivät olisikaan vielä tuttuja.
Syksyllä ekaluokan aloittavat Isla ja Aino ovat saaneet luvan lenkittää naapurin Sohvi-mummon uutta koiraa, mutta voi surkeus, isosisko Enni kavereineen onkin ehtinyt paikalle ennen heitä. Isojen tyttöjen puistoretki ei mene hyvin, sillä hoitokoiran kimppuun käydään. Sen jälkeen vain Aino ja Isla saavat saavat ulkoiluttaa Aksua.
Yhdellä lenkillä he tutustuvat vähän isompaan poikaan Rikeen, jolla on ihana valkoinen samojedinkoira, Jekku. Ja sekös isompia tyttöjä harmittaa, Henriikka kun on poikaan ihastunut. He päättävät säikytellä arkaa Aksua. Tyttöjen kiusanteko on todella julmaa, sillä se ei kohdistu vain pikkutyttöihin vaan myös koiriin, joita ei todellakaan saa kohdella tuolla tavoin.
– Meidän pitää tehdä jotain, Enni päättää. – Annetaan likkojen maistaa omaa lääkettään. Saadaan vielä hyvät naurut, jos Aksu karkaa niiden käsistä. (s. 43)
Onneksi Aksun omistaja näkee isompien tyttöjen juonitteluiden lävitse ja todistaa ilkitekoja. Henriikan koiria vihaava äiti Rauha ei silti usko naapurinsa puheita "täydellisestä" tyttärestään. Kirja loppuu on sen verran kiinnostavasti, että pitääpä harkita seuraavankin osan lukemista.
Hieman kummastelin, kun eläinlääkäriä kuvailtiin hieman kaljuuntuneeksi keski-ikäiseksi mieheksi, sillä en itse ainakaan ekaluokkalaisena osannut arvioida aikuisten ikää noin tarkasti, korkeintaan jakaa nuorempiin ja vanhempiin aikuisiin, mutta esim. kolmekymppinen tuntui jo niin vanhalta sen ikäisenä.
Rauha alkaa tuohtua. Hän ei käsitä mikä tytärtä koirissa kiinnostaa. Nehän räksyttävät, ulvovat ja kerjäävät jatkuvasti huomiota, tunkevat joka paikkaan ja nuuhkivat ihmisten haarovälejä! (s. 27-28)
Arvosana:
Takakannesta:
“- Jekku, ota kiinni! Rike käskee.
Valkoinen koira syöksähtää matkaan. Se kiitää Aksun perään ja sieppaa hampaillaan kiinni fleksihihnan isosta kädensijasta. Aksu keikahtaa nurinniskoin, kun tulee äkkipysäys.
- Voi Jekku, Aino nyyhkäisee ja putoaa polvilleen koiran viereen. - Pelastit Aksun!”
Aino ja Isla tutustuvat puistossa poikaan, joka omistaa upean Jekku-nimisen samojedinkoiran. He saavat hoitaa Jekkuakin, mutta mikään ei tahdo onnistua, kun pihan kateelliset tytöt tekevät koko ajan kiusaa. Aksu pääsee jatkuvasti irti, ja Sohvi alkaa jo hermostua. Onneksi viimeisen päälle koulutettu Jekku rientää apuun.
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan toinen osa. Veikeän kuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
Kuvittanut: Reija Kiiski
Sarjassa ilmestynyt:
- Aksu etsii kotia
- Iki-ihana Jekku
- Ilkiö nimeltä Raipe
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja
*****
"Tuntui hurjalta ajatella, että joskus mekin olisimme aikuisia.
Joinain päivinä ajatus tuntui kivalta. Toisinaan taas olisin halunnut olla ikuisesti lapsi."
Maria Kuutin 2014 alkanut lastenkirjasarja päättyi kahdeksanteen osaansa Anna ja Elvis risteilyllä. Haikein fiiliksin hyvästelen kaksikon, joista kertovat kaksi ensimmäistä kirjaa olivat aivan ensimmäisiä lastenkirjalauantain postauksia blogissani vuonna 2015. End of an era siis tavallaan, mutta lastenkirjalauantaita haluan jatkaa niin pitkään kuin koen sen mielekkääksi.
Emme olleet nähneet vuoteen, joten kaikki oli taas vähän outoa ja jännittävää.--Elvis näytti ilmavaivaiselta.
– Koskeeko mahaan? kysyin.
– Ei ollenkaan, Elvis väitti. – Tämä on minun poseerausnaamani nykyään. (s. 6 ja 13)
Anna ja Elvis -sarjan päätösosassa pohditaan paljon varhaisteinien ajatuksia siitä, kuinka välillä tulee luokitelluksi pienemmäksi tai isommaksi tilanteen mukaan. Ystävysten välit hieman rakoilevat "Elvis sanoi edelleen kaikenlaista vain, jotta minulle tilisi paha mieli.", eikä tässä siksi ollut aivan yhtä kepeä ja hassunhauska tunnelma kuin edellisissä osissa.
– Anna, laivalla ei ole myynnissä yhtä ainoaa kirjaa, mummo kertoi murheellisena.
Vatsani meni solmuun -- Millaisessa paikassa ei ollut yhtään kirjaa? -- Kirjat olivat minun koko elämäni. Reissussa ei olisi mitään hauskaa, jos en voisi lukea. (s. 49)
Kuutti on tallentanut lastenkirjallisuuden historiaan niin maatila-mobiilipelin (Elvis on aivan koukussa siihen), TikTokin tassivideot, nykyisen teinikielen kuin muitakin oman aikamme ilmiöitä. Mukaan pääsevät niin e-kirjat kuin ruokahävikkikin.
Vaikka pelimaailmassa oli omat ongelmansa, niissä oli kuitenkin selvät säännöt, joiden mukaan saattoi menetellä. Kun säännöt oppi, osasi toimia joka tilanteessa. Miksiköhän oikean maailman sääntöjä ei voinut opetella yhtä helposti? (s. 46)
Arvosana:
Takakannesta:
Hulvattomassa lastenromaanissa risteillään Ruotsiin
Anna ja Elvis pääsevät mummon mukana häämatkalle. Ruotsin-risteilyllä sattuu ja tapahtuu: mukaan tunkee yllätysmatkustaja, ja yksi kännykkäkin katoaa. Tunteet kuohuvat, kun asiat eivät suju niin kuin oli tarkoitus. Annasta kaikki vaikuttaa oudolta, jopa Elviskin. Onko mahdollista, että on yhtä aikaa liian iso ja liian pieni? Milloin mummosta oikein tuli noin nolo? Entä kuka juoksentelee laivalla ilman housuja? Miten tässä lopulta käy?
Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)
Sarjassa ilmestyneet:
*****
"Miks just mun perhe on ihan liian outo?"
Arvostelukappale
Vuokko Hurmeen Huimaa-sarja oli ihastuttava ja ahmin koko trilogian alkuvuodesta 2020 peräperää. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hurmeelta oli loppuvuodesta 2020 tulossa uusi Värikkäät-sarja. Luinkin ensimmäisen osan, Tiukun salaisuus, heti tuoreeltaan, mutta siitä postaaminen on jäänyt. Kirjan punaiset sivunreunat (jotka tekevät teoksen ulkosyrjään hauskan väriefektin) olivat nimittäin todella haastavia silmilleni. Siis migreenitason haastavia. Niinpä olen vältellyt kirjaan koskemista.
"Kannattaa sitten varautua, ettei meidän perhe ole todellakaan yhtään normaali..." (s. 187)
Tiukulla on salaisuus: hänellä ja kaikilla hänen perheessään on erikoisia kykyjä. He voivat liikutella oman värisiään esineitä. Tiukun väri on punainen. Voimista ei kuitenkaan saa puhua kodin ulkopuolella. Outo harmaa pilvi leijuu välillä Tiukun näkökentän laitamilla, mikä kumma se mahtaa olla?
Monet naapureista myös ihmettelivät, miten eristyksissä uusi perhe eli. He tilasivat ostokset suoraan kotiovelle. -- Rappukäytävässä seisoskeli tuon tuostakin pizzakuski -- tai kauppakasseja kantava ruokalähetti. -- Aivan kuin he olisivat olleet suljettuina jonkinlaiseen perusteettomaan kotikaranteeniin. (s. 7)
Äiti ja isä hankkivat rempattavia asuntoja ja he muuttavat usein. Tiuku on aloittamassa kesän jälkeen kolmannen luokan, jälleen uudessa koulussa. Ystävystyminen muihin oppilaisiin on siis vaikeaa. Lisäksi koulussa pitää "haalistua" eli piilottaa värivoimansa - mutta on hyvin raskasta rajoittaa jokin minuutensa osa. Oli kiinnostavaa kuulla, että älypuhelimet aiheuttavat voimaan säröjä, koska "ne vaikeuttavat keskittymistä", vaikka puhelimet vaikuttavat silloinkin, kun kyseessä on jonkun toisen laite.
Ei kai kukaan lapselleen sellaista elämää varta vasten toivonut. (s. 29)
Värikkäät herättävät paljon huomiota pukeutumalla kukin pelkästään oman värinsä mukaisiin vaatteisiin (tosin koulussa heidän pitää käyttää myös mustaa, valkoista ja harmaata, vaikka se tekeekin olon raskaaksi) ja jopa heidän silmänsä toistavat tuota väriä. Tiukun huone on hänen turvapaikkansa. Kaikki on rauhoittavasti omaa väriä - punaista. Hän tuntee jopa oman verensä liikkeet. Tiukun äidin väri on niin ikään punainen, isän vihreä ja seitsemännen luokan aloittavan isosiskon sininen. Adoptoidulla pikkuveljellä ei ole vielä selvästi yhtä omaa väriä, mutta taipumus löytyy häneltäkin.
Tiuku -- tiesi, minkä vuoksi Tapio oli tullut heille. Äiti ja isä olivat halunneet kolmannen lapsen. Se oli toki tärkein syy. Mutta oli muitakin. Tapio tarvitsi perheen. Tämän syntymävanhemmat eivät voineet huolehtia pojasta. Voimat liittyivät asiaan jollakin olennaisella tavalla. (s. 60-61)
Siinä missä Kiepaus koukutti heti mukaansa oli tämä Tiukun salaisuus hitaammin lämpiävä. Pohjimmiltaan se kertoo erilaisuudesta ja halusta olla rajoittamatta omaa olemistaan. Tiuku miettiikin, "miksen voi olla kuin muut lapset" Värikkäät eivät voi olla kokonaan omia itsejään muualla kuin kotona. Jos joku näkisi heidän kykynsä lennättää esineitä katseensa voimalla, olisi olemassa vaara, että heidät lukittaisiin johonkin tutkimuslaitokseen. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa siitä, miksi tyttöjen pitää leikkiä keittäjiä ja poikien taistelijoita.
Lopuksi he katsoivat filmiä maasta, jossa ihmiset hymyilivät ja kertoivat olevansa onnellisia, vaikka heistä näki, etteivät he olleet. Heillä oli kaikilla samannäköiset harmaat paidat ja oudot, ilmeettömät silmät. (s. 178-179)
Uudessa kodissa Tiuku ei halua jumittaa neljän seinän sisällä koko kesää, vaan lähtee tutkimaan pihapiiriä ja sen ympäristöä. Hän jopa tapaa muita samanikäisiä lapsia, vaikka kotona onkin sanottu, että on vaarallista paljo aikaa vieraiden ihmisten kanssa. Kun koulussa tulee tehtäväksi piirtää, mitä lapset tekivät kesälomalla, Tiuku harmittelee, ettei voi kertoa omasta kesästään: "hän oli vaeltanut kaksi viikkoa perheensä kanssa erämaassa vältellen muita ihmisiä, istunut kotona televisiota tuijottaen tai leijunut peittojensa päällä olohuoneessa." Kyllä tuosta vaelluksesta olisi minusta ihan helposti voinut kertoa.
"Mua vaan ihmetyttää, miksi me ollaan aina vaan keskenämme. Mä ymmärrän, ettei näistä voimista voi huudella ihan kaikille, mutta miksei niistä voi puhua edes niiden kanssa, jotka osaa tehdä samaa kuin me?" (s. 58)
Sarjan jokaisessa osassa on väriteema, ensimmäisessä punainen, toisessa sininen ja kolmannessa vihreä, kunkin perheen lapsen ollessa vuorollaan päähenkilönä. Kirjava kartano odottelee jo lukupinossa, ja pitää lukea ainakin se jossain vaiheessa. Haluan nimittäin tietää lisää siitä oudosta harmaasta sumusta, jota Tiuku näkee mm. "sairaalan kulmalla. Se oli levittäytynyt tasaiseksi massaksi kivijalustaa ympäröivälle asfaltille, muttei liikkunut". Ja myös muista värivoimaisista ihmisistä Tiukun perheen ulkopuolella.
Isäkään ei enää jostain syystä yskinyt yhtään. Ehkä ulkoilu oli tehnyt ihmeitä. Ehkä vihreiden ihmisten kuului päästä luontoon - edes tunniksi takapihalle. (s. 180)
Arvosana:
Takakannesta:
Tiukun perheellä on salaisuus: heillä on ihmeellisiä värivoimia. Värikkäät pystyvät hallitsemaan oman värisiään asioita ja tavaroita, eli käsittelemään ja liikuttamaan niitä tahdon voimalla. Tiukun väri on punainen ja isosisko Merin sininen, pikkuveli Tapio vielä etsii omaa väriään ja harjoittelee kovasti. Kun salaisia taitojaan piilottelevat Värikkäät muuttavat Ruskarinteen taloyhtiöön, jokin on toisin: Tiuku ei aio enää olla ikuinen ulkopuolinen. Hän haluaa mukaan pihan lasten leikkeihin.
Uusiin kavereihin on siis tehtävä vaikutus – hinnalla millä hyvänsä. Kaiken lisäksi Tiukun pään sekoittaa lumoava mutta ärhäkkä tyttö nimeltä Liia. Ja mitä on outo harmaus, joka uhkaa, ei vain Värikkäitä, vaan ihan kaikkia?
Kuvittanut: Reetta Niemensivu
Sarjassa ilmestynyt:
- Tiukun salaisuus
- Kirjava kartano
- Varjovieras
- Vaara värikylpylässä (ilmestyy elokuussa 2022)
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Siniset helmet, Kirjojen keskellä, Lastenkirjainstituutti: Merja Leppälahti
*****
"Se on salaperäinen ja lumottu eläin."
Arvostelukappale
Merja Jalon lastenkirjasarja Kotikulman etsivien kolmannessa osassa Metsän salaisuus lapset ratkovat metsässä nähdyn leijonan arvotusta. Sirkus on käynyt paikkakunnalla, joten karkasiko kissapeto sieltä?
Sirkuksessa esiintyy myös isokokoinen oranssi kissa, Pilli, joka on maine coonin ja norjalaisen metsäkissan sekoitus. Kirjassa todetaan hyvin, joskin hieman suppeasti, että kissaa ei saa pitää vapaana ulkona. Kunpa kaikki tietäisivät tämän. Suomessa on aivan hurjasti villikissoja, hylättyjen ja vapaaksi päästettyjen pentuja, joskus isoissakin populaatiossa, jos ne päätyvät hoardaajalle.
Markus jatkaa ystävänsä Linnean dissaamista. Tällä kertaa hänen hiusvärispraysta tulee mieleen seepran nahka. "Linnea rakastaa erikoisuuksia, mutta Markus on perinteisempi" - ei Markus, sinä olet ilkeä, sillä makuja on monia ja erilaisuus ei tarkoita, että toisen tapa olisi huonompi. Ja taidatpa tietää sen itsekin, sillä toteat seuraavaksi, ettet koskaan sanoisi ajatuksiasi ääneen, koska et halua loukata Linneaa. Vielä kun osaisit olla edes ajattelematta tyhmästi.
Harmillisesti kirjassa on hyvin epäuskottavaa kerrontaa, joka lienee saaneensa inspiraation hyvinkin suoraan Ruokolahden leijonan tapauksesta - kummassakin siis pohjimmiltaan puhutaan sirkuksesta karanneesta leijonasta, josta ensimmäisen havainnon on tehnyt puita merkitsemässä ollut metsätyöntekijä.
– Minä en pelkää sitä leijonaa, vaikka tämä onkin tosi hurjaa meininkiä. (s. 42-43)
Miksi kirjan sirkuksessa on "eläintenkesyttäjä" eikä esimerkiksi eläintenkouluttaja? Hieman vanhanaikainen termi sekä asenteellisesti sellainen, josta tulee olo, että ihminen olisi eläinten yläpuolella. Eikä taideta sirkuksissa enää paljoakaan hyppäyttää leijonia palavien tulirenkaiden läpi, sillä jos en ole väärässä, taitaa villieläinten pito tällaisessa viihdetarkoituksessa olla kiellettyä. On myös jännittävää, että oletettua leijonaa tulevat etsimään nukutuseläinlääkäri ja suurpetotutkija, joilla on "kokemusta villieläinten pyydystämisestä Afrikassa", eikä esimerkiksi ketään Korkeasaaresta.
Perheen pienimmät saattavat tosin pitääkin jännittävästä tarinasta, jolla on onnellinen loppu. Kuinka moni muuten osaa selittää sanonnan "mätäkuun juttu" (lausahdus, johon kirja päättyy)? Minulle ilmaisu on tuttu lapsuudesta, vaikka se onkin aina ollut hieman outo ja liittyy myös tavallaan tuohon aiemmin mainittuun Ruokolahden leijonaan.
Arvosana:
Takakannesta:
Merja Jalon helppolukuisen eläinaiheisen etsiväsarjan 3. osa!
Kesän odotetuin tapahtuma on vihdoin täällä! Sirkus monenlaisine eläimineen on saapunut paikkakunnalle. Lisa ja Markus kiiruhtavat katsomaan esitystä, jonka tähtiesiintyjä on tulirenkaan läpi hyppäävä urosleijona Leo. Mutta viihtyykö iso kissaeläin sittenkään sirkuksessa?
Kotikulman etsivät saavat jälleen visaisen tapauksen selvitettäväkseen, kun sirkuksen jatkettua matkaansa seudulla alkaa liikkua huhuja karanneesta leijonasta...
Kuvittanut: Reija Kiiski
Sarjassa ilmestynyt:
- Kadonneen linnun salaisuus
- Pentutehtaan arvoitus
- Metsän salaisuus
- Possulan arvoitus
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja
