Tove Jansson: Taikurin hattu

"Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi."

    

   

  

Lukuhaasteissa: Klassikkokesä, Helmet 2020: 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä 

  

Huomasin vähän aikaa sitten kalenteria selatessani, että Tove Janssonille ehdotettu ensimmäinen liputuspäivä on tulossa 9.8. Halusin juhlistaa päivää lukemalla jonkin muumikirjan ja sattumalta lukupinostani löytyi Taikurin hattu, jonka oli lainannut kirjastosta yhtenä ehdokkaana Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. 

  

Ulkona oli elokuisen pimeää, ja puutarha oli täynnä samentinmustia varjoja. Metsä suhisi synkästi ja kiiltomadot olivat liikkeellä taskulamppuineen. (s. 115)

  

Olen lukenut näitä Muumi-kirjoja hyvin epäjärjestelmällisesti, noin kirjan vuodessa. Aloitin sarjan Muumilaakson marraskuusta, joka oli 2013 perustamani lukupiirin ensimmäinen teos. Taikurin hatun jälkeen ovat lukematta enää Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Tätä osaa olen säästellyt, vaikka kaksi kolmesta etukäteen kaikkein kiinnostavimmaksi arvelemaani teosta luin jo aikoja sitten, nimittäin Vaarallisen juhannuksen sekä Muumipeikko ja pyrstötähden. Nämä kolme kirjaa sisältävät suuren osan lempijaksoistani Muumilaakson tarinoista. Ja pari pelottavintakin, kuten sen, kun Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, Mörkö esittäytyy ja kirjan nimikkohahmo taikuri tulee mustalla pantterillaan ratsastaen Muumilaaksoon.

  

– Eikö kukaan usko minua? parahti Muumipeikko. –Äiti, katso minua tarkkaan, täytyyhän sinun tuntea oma muumilapsesi! (s. 32)

    

Kirjana Taikurin hatttu sisältää viisi lukua, mutta animaatiossa tarina jakaantuu n. 12 jaksoon. Ensimmäiset kahdeksan osaa (Kevät saapuu muumilaaksoon, Taikurin hattu, Hylky rannalla, Tervetuloa Hattivattien saarelle, Hattivattien salaisuudet, Tiuhti ja Viuhti, Arvoituksellinen matkalaukku, Taikuri ja kuningasrubiini) ottavat vähemmän vapauksia tarinan suhteen kuin osat 18-21 (Trooppiset taikasiemenet, Viidakko, Muumipeikko pelastaa tiikerit, Nuuskamuikkunen lähtee etelään), joista nuo viidakko-teemaiset pohjaavat yhteen kirjan luvuista, mutta ovat lisänneet paljon kaikkea kiinnostavaa tarinaan. Lisäksi osa tapahtumista taitaa olla ripoteltu yksittäisiin jasoihin sinne tänne, muistelen, että jättiläismäisen kalan pyydystäminenkin olisi animaatiossa nähty. 

    

– Uskallatteko kuunnella, jos kerron kauhean jutun? kysyi Nuuskamuikkunen. -- – Maailman lopussa on huimaavan korkea vuori. Se on musta kuin noki ja sileä kuin silkki. -- kaikkein korkeimmalla huipulla on Taikurin talo. (s. 87)

  

Tämä onkin muumikirjojen ja animaation ero. Tarina on periaatteessa molemmissa sama, mutta kummassakin on omia yksityiskohtia, jotka eroavatusein suurestikin toisistaan. Isoin ero on hahmoissa. Kuka tulee missäkin vaiheessa mukaan (kirjoissa hahmoja tulee jokaisessa osassa lisää, eli kaikki keskeisetkään hahmot eivät tunne toisiaan alusta saakka). Taikurin hatussa tutustutaan tietenkin Tiuhtiin ja Viuhtiin, Mörköön ja Taikuriin. Yllätyin, kun Mörkö yllättäen puhui ja Hemuli oli niin usein mukana seikkailuissa, sillä animaatiossa hän on vain pienessä sivuroolissa. 

  

Tätä jokea pitkin he olivat purjehtineet aikoinaan monia merkillisiä elämyksiä kohti, ja jokaisella matkalla he olivat löytäneet uusia ystäviä ja vieneet heidät mukanaan kotiin Muumilaaksoon. Muumipeikon isä ja äiti ottivat kaikki heidät tuttavansa vastaan yhtä rauhallisesti. Sisään tuotiin vain uusia vuoteita ja ruokapöytää suurennettiin. Niin Muumitalosta oli tullut hulinatalo, missä jokainen teki mitä päähän pälkähti eikä kukaan pitänyt murhaita huomisesta. (s. 11)

  

Taikurin hatussa seurataan muumien ja heidän ystäviensä elämää ensilumen laskeutumisesta kevään ensimmäiseen päivään ja aina syksyn alkuun. Paljon ehtii siinä ajassa tapahtua. Yllätyin myös siitä, että Nuuskamuikkunen nukkuu talviunta! Kirjassa on myös paljon asioita, joita ei tyypillisesti lastenkirjoissa kohtaa. Muumipappa kastelee tupakan taimia ja laittaa boolia (kirjasta löytyy siihen myös resepti!) ja Muumipeikko pelaa Nuuskamuikkusen kanssa pokeria. Erikoisesti Muumipeikko leikkii Taikurinhatusta kasvaneessa viidakossa Tarzania ja puhuu englantia. Tämä ei jotenkin tuntunut sopivan mielikuvaani Muumilaaksosta, samoin uutissähkeen lähettäminen Muumimamman kadonneesta käsilaukusta vaikutti kummalliselta. 

  

Nuuskamuikkunen -- näperteli kaislaveneitä, jotka laski purjehtimaan virran mukana. 

– Minne ne menevät? kysyi Muumipeikko. 

– Sellaiseen paikkaan, missä minä en ole, Nuuskamuikkunen sanoi.

--

– Minulla on suunnitelma. Mutta siinä ei voi olla kahta, ymmärräthän. 

– Sinä aiot lähteä. 

Nuuskamuikkunen nyökkäsi.

--

– Milloin sinä lähdet? Muumipeikko kysyi. 

– Nyt heti! Nuuskamuikkunen sanoi. -- Hän hyppäsi alas sillankaiteelta ja nuuhki aamuilmaa. Oli hyvä vaelluspäivä. (s. 127)

  

Muumimammasta tuli tässä kirjassa suosikkihahmoni. Esimerkiksi hän teke aamupalaksi pannukakkua (ja edellisen päivän puuro jää syömättä), hän pyytää Muumipeikkoa ystävineen asumaan muutaman päivän luolassa, koska on kuuma ja he vain riitelevät, eikä hän jaksa katsoa heitä. Tällä aikaa mamma vetäytyy päiväunille, "sillä hänestä mikään ei ollut mukavampaa kuin nukahtaminen sateen ropinaan". 

  

Muumimamma juoksutti hänelle heti pannukakkua ja hilloa suuren lautasen. -- Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhen vaarallinen. (s. 146)

    

Muumikirjat:

• Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
• Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, 1946)
• Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948)
• Muumipapan urotyöt (Muminpappans bravader, 1950)
• Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar. 1954)
• Taikatalvi (Trollvintern, 1957)
• Näkymätön lapsi (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
• Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
• Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970)

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Muumipeikko ja hänen ystävänsä löytävät vuoren huipulta korkean mustan hatun. He vievät sen kotiin aavistamatta, että hatun takia Muumilaakso muuttuu taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi.

  

Outoja pilviä liikkuu taivaalla; yhtäkkiä Muumipeikko on kummituseläin. Joudutaan hattivattien kammottavaan piiritykseen, ja muumitalosta tulee viidakko.

  

Muumimamma saa takaisin käsilaukkunsa, hän järjestää suuren ilojuhlan, ja Muumilaaksoon saapuu - taikuri.

  

Suomentanut: Laila Järvinen, 153 sivua, WSOY 2018 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1958)

    

Alkuperäinen nimi: Trollkarlens hatt (1948)

Kuvittanut: Tove Jansson

      

Muumilaaksoon on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Ei vain mustaa valkoisella, Kaisa Reetta T., Luettua elämää, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka

Lukupiirissä | Francis Hodgson Burnett: Salainen puutarha

"Myös epämiellyttävät pikkutytöt voivat olla yksinäisiä ja suuri lukittu talo, karu nummi ja tyhjät puutarhat olivat saaneet tämän tytön tuntemaan kuin hän olisi yksin maailmassa."

   

   

Kesäkuun lukupiirikirja

Helmet-lukuhaaste: 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja 

   

F. H. Burnett on kirjoittanut useammankin tyttökirjaklassikon, Salaisen puutarhan lisäksi hänen tuotannostaan on suomennettu Pikku prinsessa, Pikku Lordi ja Kadonnut prinssi. Salaisesta puutarhasta on olemassa kolme suomennosta. Ensimmäinen, Toini Swanin versio on vuodelta 1920, ja vasta 2000-luvulla teoksesta on tehty kaksi uuuta käännöstä, Sari Karhulahden (2006) ja Emilia Nummisen (2008). Versioiden eroista on tehty jopa gradututkielma.

  

Luin Salaisen puutarhan ensimmäisen kerran ollessani viidennellä tai kuudennella luokalla (1998-99). Lainasin sen koulun kirjakaapista hiihtoloman ajaksi. Teos teki minuun suuren vaikutuksen ja näin vuonna 1993 tehdyn ihastuttavan elokuvaversion vasta 2006, huomattuani sen työharjoittelupaikkanani olleen lähikirjaston hyllystä. 

  

Siitä saakka olen halunnut lukea kirjan uudelleen ja kesälukupiiri antoi siihen viimein hyvän tilaisuuden. Luin uusimman käännöksen Inga Mooren kuvittamana versiona. Tapani mukaan käytin teokseen hyvin sopivaa kirjanmerkkiä, jossa on sievä kukkia kantava tyttö, ja joka on ollut minulla 90-luvulta saakka.

    

"Miten kumallinen talo tämä onkaan!" Mary sanoi. "Kaikki on vähän salaperäistä. huoneet on lukittu ja puutarhat on lukittu." (s. 124)

  

Salainen puutarha kertoo Intiassa syntyneestä, hemmotellusta Mary-nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolevat yllättäen koleraan. Maryn erikoinen Englannissa asuva setä Archibald Craven tarjoaa orvolle kodin. Pian saavuttuaan Mary saa huomata asioiden olevan aivan erilaisia koleassa englantilaisessa kartanossa, jossa on yli sata lukittua huonetta, kuin paahtavan kuumassa Intiassa. Misselthwaite on täynnä salaisuuksia ja koska palvelijoiden kasvattama Mary on saanut aina tahtonsa läpi, hän aikoo ottaa selvää siitä, mitä hänelle ei kerrota.

  

Puun alla istui poika, joka nojasi puunrunkoon ja soitteli puista pilliä. Poika oli noin kahdentoista ikäinen ja erikoisen näköinen. Hän oli hyvin siisti. Hänellä oli pystynenä, ja hänen poskensa olivat punaiset kuin unikko. Mary ei ollut koskaan nähnyt pojalla yhtä pyöreitä ja sinisiä silmiä. (s. 96)

    

  

Kuultuaan kymmenen vuotta aikaisemmin lukitusta puutarhasta, Mary haluaa löytää sen nähdäkseen, ovatko kaikki kasvit siellä jo kuolleet, vai voisiko jotain olla vielä hengissä. Raikas nummi-ilma tekee hyvää sairaalloisella ja huonotapaiselle lapselle, etenkin kun kamarineiti Marthan veli Dickon astuu mukaan kuvioihin. Nummilla vaeltava poika puhuu eläimille ja kasveille ja onnistuu lumoamaan myös uppiniskaisen pikkutytön. Mary koskettaa monen ihmisen elämää ja auttaa vanhoja haavoja parantumaan.

  

Se oli suloisin ja salaperäisin paikka, jonka kuvitella saattoi. Korkeat seinämuurit olivat lehdettömien ruusuköynnösten peitossa. Köynnös oli niin tiheää, että se muodosti maton. (s. 79)

   

Burnettin kirjoittama moninkertainen kasvutarina oli edelleen kiehtova ja kestänyt hyvin aikaa (kiitos myös tuoreen suomennoksen). Paljoa en edellisestä lukukerrasta muistanut, mutta tarinan perusjuoni oli hyvin hallussa elokuvaversion ansioista. Pääsin siis yllättymään useamman kerran ja teoksen luki nopeasti juhannusviikon kiireistä huolimatta. Dickon on aivan ihana hahmo! Suosittelen tarttumaan tähän kuvitettuun versioon, sillä Moore on loihtinut teokseen herkän ja lumovoimaisen kuvaston.

  

   

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta rastitan kohdan "Kirjasta on tehty elokuva". Salaisesta puutarhasta on tehty itseasiassa kaksikin elokuvaversiota, vuosina 1987 ja 1993. Varhaisemmassa versiossa on mukana mm. Colin Firth, joskin se on ottanut uudempaa elokuvaa enemmän oikeuksia juonen kuljettamisen suhteen. 

    

    

Arvosana:

   
Takakannesta:

Mary on itsekäs tyttö, joka joutuu muuttamaan Intiasta Englantiin setänsä luokse. Kartanossa nummen keskellä yksinäinen Mary alkaa hiljalleen huomata, että hänen uusi kotinsa on salaisuuksia täynnä. Kun kätketyn puutarhan ovi aukeaa, kauniit ajatukset pyrähtävät lentoon punarinnan tavoin. Ystävyys löytää piilopaikan, jossa kevät kasvattaa siitä vahvan ja ihmeellisen. 

  

Suomentanut: Emilia Numminen, 279 sivua, Kirjalito/Egmont 2008

Kuvittanut: Inga Moore

    

Alkuperäinen nimi: The Secret Garden (1911)

  

Tähän ihanaan tyttökirjaklassikkoon on tutustuttu myös täällä: Kirjavinkit, Lumiomena, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Lukemisen ilo

Dekkariviikko | Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (Flavia de Luce #2)

"Mulfordin porteilta katsoen Buckshaw näytti aina hiukan surulliselta ja hylätyltä, 
kuin sieltä puuttuisi jokin olennainen ja elintärkeä."

  

   

MarikaOksan käynnistämä kirjabloggaajien dekkariviikko päättyi jo viime sunnuntaina 12.6., mutta Kirjakauppaliiton dekkariviikko päättyy vasta tänään 19.6. Vaikka en siis ensimmäiselle teemaviikolle tätä ehtinyt lukemaan, ei se haittaa, ovathan dekkarit yleisesti mielletty kesälukemiseksi, vaikka ei mitään erityistä teemaviikkoa olisikaan. Kristan kesäbingossakin on kohta dekkari, jonka tällä teoksella rastitan. 

  

    

Jo Alan Bradleyn ensimmäinen, suloisesta myrkynkeittäjästä Flavia de Lucesta kirjoittama teos Piiraan maku makea hurmasi, ja sarjan toinen osa Kuolema ei ole lastenleikkiä jatkaa samalla tasokkaalla ja koukuttavalla linjalla.
      

Bishop's Laceyyn saapuu kuuluisa nukketeatteritaitelija Rupert Porson apulaisensa Niallan kanssa. Flavialle käy nopeasti selväksi millainen ihminen Rupert on ja alkaa hienovaraisesti käärimään auki salaisuuksien päälle ohuelti kiedottuja verhoja. Rupert kuolee kesken Jaakko ja pavunvarsi-esityksen ja nokkela 11-vuotias tajuaa pian ettei miehen ennenaikainen kuolema ollut onnettomuus. Lopulta nuori etsivä ratkaisee tietenkin koko tapauksen, mutta sitä ennen lukijaa pyöritellään paikasta toiseen ja mahdollisia syyllisiä esitetään runsaasti.
 

"Sinun täytyy antaa anteeksi pikkusiskolleni", hän sanoi kevyesti naurahtaen. "Hän on epäterveellä tavalla kiinnostunut kuolemasta." (s. 238)

  

Bradley on maalannut sanoillaan upean tarkan kuvan 1950-luvun maaseutukylän dynamiikasta. Juorut kulkevat nopeasti ja nojaamalla kylän puheliaimpien naisten epäsuoraan apuun Flavia pystyy kokoamaan palapeliin monta puuttuvaa palaa. Hän turvautuu myös Tar-enolta perimäänsä laboratorioon selvittäkseen lukuisia kiinnostavia asioita, mm. mitä herra Gordon viljelee keskellä metsää.

En voinut olla samaistumatta jollain tasolla Flaviaan, joka nauttii mm. maatuvien lehtien tuoksusta. Ja kun vertaa Flaviaa esimerkiksi Tylypahkan ensimmäisen vuoden oppilaisiin, en voi olla näkemättä yhtäläisyyksia hänen ja Hermionen välillä: molemmilla on terävä mieli sekä halu oppia ja sisäistää monimutkaistakin tietoa. Flavia on pikkuvanha, mutta ei ollenkaan rasittava sellainen.

Flavia heittelee jatkuvasti viittauksia useisiin tiedemiehiin ja heidän menetelmiinsä, kirjallisuuteen ja taidehistoriaan ja hänen huomioitansa on ihanaa lukea. Pidän suuresti Bradleyn suomentajan, Laura Beckin sanavalinnoista. Teksti virtaa eheästi ja pysähdyinkin usein lukemaan joitakin kohtia uudelleen, sillä niin taidokkaasti hän on pystynyt välittämään alkuperäisen teoksen sanoman.

Kirjoitin parhaita kohtia A4-kokoiseen sitaattivihkooni neljä ja puoli sivua. Mukaan tarttui mm. Flavian kuvaus auringon laajenemisen aiheuttamasta maailmanlopulta ja mekaanisista koppakuoriaista, mutta myös useita viipyileviä luontokuvauksia pimeästä metsästä, aamusumusta ja kastepisaroista.
 

Kuten olin tiennytkin, kaikki metsässä oli märkää. Värähdin nihkeää kylmyyttä, terästäydyin ja vaelsin kasvullisuuden sekaan. Ennen kuin olin astunut kymmentkään askelta saniaisten ja sananjalkojen välissä, olin litimärkä polviin asti. (s. 243)

On kuitenkin hetkiä, jolloin Flavian ikä lempeästi paljastuu. Esimerkiksi silloin kun hän kysyy ystävältään Doggerilta - Buckshawin kartanon yleismieheltä, jonka työnkuvaan kuuluvat muiden muassa niin hovimestarin kuin puutarhurin tehtävät - ihmissuhteista, tai kun hän polkee kauan sitten kuolleen äitinsä Harrietin polkupyörällä, Gladysillä, paikasta toiseen ja kuvailee sen päästämiä ääniä milloin iloiseksi, milloin kiireiseksi.

Flavia ei edelleenkään tule toimeen vanhempien siskojensa Ophelian (Feely) ja Daphnen (Daffy) kanssa, vaan nämä keksivät jatkuvasti keinoja kiusata toisiaan. Flavia onkin hieman kuin Tuhkimo omassa perheessään. Siskot syyttävät Flaviaa mm. Harrietin kuolemasta. Harriet kuoli vuorikiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä ja Feely ja Daffy väittävät hänen astuneen tahallaan harhaan, koska oli masentunut Flavian takia.

Suurimman osan aikaa tunsin olevani huijari, vaihdokas, säkkiin ja tuhkaan verhoutunut korvike tuolle kultaiselle tytölle, jonka Kohtalo oli napannut ja viskannut alas vuorenrinteeltä eräässä käsittämättömän kaukaisessa maassa. Tuntui siltä että kaikki olisivat olleet hyvin paljon onnellisempia, jos Harriet olisi herätetty henkiin ja minusta olisi hankkiuduttu eroon. (s. 307)

Tyttöjen isä Haviland on taloudellisissa ongelmissa ja hänen sisarensa Felicity saapuu paikalle selvittämään tilannetta. Flavia ei pidä tädistään, mutta saa kuulla tältä yllättäviä tietoja äidistään. Feely iskee silmänsä saksalaiseen Dieteriin, joka viisi vuotta aiemmin oli sotavankina jäänyt maahan. Mies on hyvin kiinnostava persoona: hänen isänsä oli kustantaja ja äitinsä arkeologi. Kotiopettajan kasvattama poika oli rakastunut brittiläiseen kirjallisuuteen puhui täydellistä englantia.

Bradley on mestari luomaan kiinnostavia, moniulotteisia hahmoja ja hänen juonen käsittelynsä on erittäin miellyttävää luettavaa. Tulenkin siis ehdottomasti jatkamaan Flavian tutkimusten lukemista. Sarjassa on ilmestynyt englanniksi jo seitsemän osaa ja kahdeksannen pitäisi olla saatavissa syyksuussa. Viidennen osan suomennos, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, ilmestyy niinikään syyskuussa.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Vaarallisen älykäs Flavia De Luce asuu leski-isänsä ja kahden ärsyttävän siskonsa kanssa Bishop's Laceyn rauhaisassa kylässä Englannin maaseudulla.

  

Kylän rauha järkkyy, kun nukketeatterin pakettiauto hajoaa Bishop's Laceyn hautausmaan nurkalle. Maankuulu marionettitaiteilija Rubert Porson päättää laittaa näytöksen pystyyn seurakuntatalolla  - arvaamattomin seurauksin. Nokkelan Flavia de Lucen tarkoituksena ei ollut tutkia enää yhtään murhaa, mutta eipä nukkemestarinkaan ollut tarkoitus kuolla! 

  

Huono-onnisen näytöksen jälkeen Flavia alkaa penkoa idyllisen kotikylänsä vaiettuja salaisuuksia. On nimittäin mahdollista, että Porsonin pakettiauto ei hajonnutkaan sattumalta juuri Bishop's Laceyssa. 

  

Kuka veteleekään langoista ja tanssittaa poliisia marionettien lailla?

   

Suomentanut: Laura Beck, 389 sivua, Bazar 2014

    

Alkuperäinen nimi: The Weed that Strings Hangman's Bag (2010)

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010)
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011)
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011)
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012)
6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyy syyskuussa 2016)

Flavia de Lucen on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Cats, books & me, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa

Sayuri Tatsuyama: Kirjeitä koirien maasta 1 & Sora Hoonoki: Vahtikoirat 1

"Jossakin päin tätä maailmaa on "Koirien maa", jonne kaikki koirat ovat tervetulleita.

Maa, jossa elävät koirat voivat vierailla koska haluavat ja jossa koiravainajat elelevät onnellisina."

    

Arvostelukappale

Sayuri Tatsuyamalta on aikaisemminkin julkaistu suomeksi eläinmangaa, nimittäin söpö Happy Happy Clover-sarja. Kirjeitä koirien maasta on kauniisti piirretty. etenkin koirat on esitetty realistisesti ja niin, että niiden persoonallisuus tulee hyvin esiin. Mutta tämä kolmeosaisen sarjan aloittava teos on myös omiaan nostamaan kyyneleet silmäkulmiin. Etenkin toisena kerrottu Valkon (kannessa keskellä) tarina oli hyvin koskettava, ja minun on pakko myöntää joutuneeni keskeyttämään lukeminen silmien kuivaamisen ajaksi.

  

Kun koiravanhus kuolee, se pääsee taianomaiseen paikkaan, Koirien maahan. Koirien maassa koirat kävelevät kahdella jalalla ja niillä on valkoiset siivet. Eläimen kuolema vetoaa aina tunteisiin, ja etenkin nuoremmille eläinrakkaille lukijoille tämä voi olla todella surullinen sarjakuva. Toisaalta teos antaa nuorelle lukijalle välineitä surun kohtaamiseen ja siitä selviämiseen. 

  

Elävätkin koirat voivat vierailla Koirien maassa, jos ne löytävät sinne tiensä  ja ilmeisesti jatko-osissa myös jotkut ihmiset pystyvät vierailemaan siellä. Ensimmäisessä mangassa kerrotaan kuuden koiran tarina. Surulliset omistajat saavat kuolleelta lemmikiltään lohdullisen kirjeen ja kannustusta jatkaa elämää onnellisena tietäen, että karvakaverilla menee hyvin. 

  

Ikuiseen uneen vaipuneet koirat kulkevat sateenkaarisillan yli "Koirien maahan". Siellä koirat pitävät hauskaa ja elävät onnellisina. Toivoen yhtä onnellista elämää myös rakkaimmalle ystävälleen.

 
En ole aivan myyty näkemykselle Koirien maasta, sillä eläimet ovat hieman liian antropomorfisia makuuni. Siivet, vaatteet ja pystykävely tekevät teoksen henkisemmästä puolesta hieman liian lapsellisen ja olisikin mieluummin nähnyt koirat koirina kirmailemassa vihreällä nurmella. Manga perustuu käsittääkseni Maruko Tanakan samannimiseen lastenkirjaan, eli on hyvin mahdollista, että enkelikoirien ulkomuoto tulee tästä alkuteoksesta.

  

Täytyy silti myöntää, että ajatus sateenkaarisillan toisella puolella sijaitsevasta Koirien maasta on myös lohdullinen. Olen nimittäin jättänyt hyvästit useammallekin koiralle ja kissalle. Kirjeitä kissojen maasta lienee kuitenkin turhaa odottaa.

  

Suomennoksessa oli muutamia kohtia, jotka pistivät silmään. Etenkin koirien omistajilleen lähettämissä kirjeissä oli käytetty todella outoa sanajärjestystä ja sanavalintojakin jäin miettimään. Tässä esimerkki: "Tuossa samassa maassa elän onnellista elämää nyt minäkin. Ja tekemisestä ei ole pulaa!"
   

Takakannesta:

HAUskan haikeaa matkaa Koirien maahan!

  

Koirin maa on mystinen paikka, jonne koiravainajat muuttavat elämään uutta elämää. Tervetuloa kuulemaan lohdullisia tarinoita rakkaista ystävistä.

  

Samantyylisiä teoksia: Mikael Ilves: Karvaisia kohtaloita, Tuomo Vainio: Enkelikoira, Catlin Barber: Kolmijalkaisia ystäviä, Elina Karjalainen: Koirapostia, James Herriot: Karvaturreista parhaat, Tuula Kallioniemi: Aleksanteri Suuri ja muita koirajuttuja

  

Ikäsuositus: Kaikenikäisille

  

Suomentanut: Antti Kokkonen, 172 sivua, Sangatsu Manga 2014

  

Alkuperäinen nimi: Aru Hi Inu no Kuni kara Tegami ga Kite (2012)

  

Näissäkin blogeissa on luettu koirien lähettämiä kirjeitä: Anime-lehti, Oun Soturi, Suola Kuupielessä

"Tehtävämme on suojella isäntää henkemme kaupalla sekaantumatta ihmismaailman asioihin. 
Jos todellinen olomuotomme paljastuu, joudumme vetäytymään loppuelämäksemme ninjakylään. "

    

   

Arvostelukappale

  

Sara Hoonokin Vahtikoirat taitaa olla ensimmäinen Sangatsu Mangan pokkari, jossa en ole SM:n logoa nähnyt. Onkohan tämä logottomuus nyt uusi linjaus? Täytyypä tarkkailla tulevia julkaisuja sillä silmällä. Etukannen avaaminen tarjoaa myös toisen yllätyksen, tällä kertaa positiivisen. Ensimmäisen luvun aloittava kuva on nimittäin painettu myös värillisenä. 

  

Vahtikoirat on viisioisainen mangasarja koirayookaista, japanilaisen kansantaruston henkiolennoista. Yookait voivat olla suojelusolentoja tai demoneja ja hyvä taistelee pahaa vastaan ihmisten sitä usein edes huomaamatta. Eletään edo-kautta (1600–1868), jolloin Japanin pääkaupunki oli keisarillinen Kioto. Tapahtumat sijoittuvat Edoon, josta tuli vuonna 1868 Tokio ("itäinen pääkaupunki"). 

Manga seuraa kahden nuoren koiraninjan ensimmäistä tehtävää, suojella isäntäänsä Mitsuyoshi Hitotsubashia, jonka sukukartano tuntuu olevan oikea yookai magneetti. Ninjat saavat isännältään nimet Hanzoo ja Hazuki. Hazuki kohtaa isännän ollessaan ihmismuodossa, vaikka ei vielä kunnolla osaa peittää korviaan ja häntäänsä - ja niin  takakannen lupaama romanssi saa alkunsa. 

  

Vahtikoirat on mielenkiintoinen sekoitus toimintaa ja ihastumisia. Taistelukohdat ovat hieman raakoja, eli manga ei välttämättä sovellu nuorimmille lukijoille. Hahmot ovat miellyttävän näköisiä, mutta hieman geneerisiä ja lukija joutuukin olemaan tarkkana pysyäkseen mukana. 

  

Tätä sarjaa haluan kyllä lukea jatkossa lisääkin. Toinen osa ilmestyy elokuussa.

  

  

Takakannesta:

Japanin vanhat kansankertomukset yookai-olennoista heräävät eloon uudessa koiratarinassa. Kaksi nuorta koirayookaita harjoittelee tullakseen vahtininjoiksi. Heidän tehtävänään on suojella ihmisisäntää, jonka kartano kuhisee pahanilkisiä demoneja.

  

Vahtikoirien on muistettava eräs tiukka sääntö: ihmisolentoon ei sovi kiintyä liikaa - eikä ainakaan rakastua!

    

Samantyylisiä suomennettuja mangoja: Mia Ikumi: Tokyo Mew Mew,  Rumiko Takahashi: Inuyasha

    

Ikäsuositus: 12+

  

Suomentanut: Kim Sariola, 175 sivua, Sangatsu Manga 2016

  

Alkuperäinen nimi: Wannin! (2012)

  

Ninjakoirien seikkailuista on luettu myös täällä: AnimeGarden!, Harakan varpaat - Ajatuksia sarjakuvista, Manga Puutarha

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Vahtikoirat 1 (6/2016)
• Vahtikoirat 2 (8/2016)
• Vahtikoirat 3 (10/2016)
• Vahtikoirat 4 (12/2016)
• Vahtikoirat 5 (2/2017?)

Mamemoyashi: Kani nimeltä Mulko & Ryo Mitsuya: Mopsi tuli taloon 1

"Ihanan pyöreä, tasainen kokonaispupu!"

    

   

Arvostelukappale

  

Mamemoyashin (nimimerkki, joka tarkoittaa pavunversoa) yksiosainen Kani nimeltä Mulko kertoo taiteilijan ja hänen tyttökaninsa Mulkon yhteiselosta lyhyesti ja humoristisesti neljän ruudun stripeissä. Strippien otsikoinneissa on käytetty välillä akuankkamaista nimeämistä, ja ne saavat  usein naurahtelemaan lukiessa.

  

Suurin osa sivuista koostuu kahdesta stripistä, jotka luetaan ylhäältä alas, mutta osa tarinoista alkaa isolla yläkuvalla, jonka alla olevat neljä ruutua on numeroitu lukujärjestyksen helpottamiseksi. Strippien aiheena ovat yksittäiset sattumukset kuusivuotiaan Mulkon elämästä, aina siitä saakka, kun se kurkisti ensimmäisen kerran eläinkaupan laatikosta. Monissa tarinoissa keskiössä on Mulkon tunnusmerkki, ulkonevat silmät.

  

Pokkarin lopussa on muutaman sivun verran varhaisia tarinoita, joissa Mulkon ulkomuoto on realistisempi. Lopulta taiteilija päätyi kuitenkin piirtämään Mulkon pelkistetymmin, jopa naivistisen söpöksi siloiteltuna. 

  

Kani nimeltä Mulko on kawaii eläinmanga etenkin nuoremmille, eläinrakkailla lukijoille, mutta kuten takakansi sanoo, ei tälle söpöstelylle ole asetettu yläikärajaa. Kaninomistajat tai kanista haaveilevat saattavat löytää teoksesta samaistumispintaa ja nauttia teoksesta enemmän. 

  

Minulle hauskimpia seikkoja sarjakuvassa olivat piirtäjän Mulkolle antamat vitsikkäät "puheenvuorot" ja vertaukset kanien ja kissojen elintapojen välillä.  

    

    

Takakannesta:

Kani nimeltä Mulko tarjoaa tuhdin annoksen sarjakuvapiirtäjän ja hänen kaninsa yhteiselosta kertovia humoristisia strippejä. Mulko on ikääntyvä jänöneiti, jolla on mulkosilmät, terävät kynnet ja kyltymätön himo lempiruokaansa, veripeippi-yrttiin. Varoitus: saattaa aiheuttaa kanikuumetta!

  

Samantyylisiä suomennettuja mangoja: Sayuri Tatsuyama: Happy Happy Clover, Medetai: Hamsteripäiväkirjat, Ritsuko Kawai: Hamtaro, Konami Kanata: Chi's Sweet Home, Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikerinraita, Ryo Mitsuya: Mopsi tuli taloon, Sayuri Tatsuyama: Kirjeitä koirien maasta, Konomi Wagata: Eläimiä kerrakseen

  

Ikäsuositus: Kaikenikäisille

  

Suomentanut: Antti Kokkonen, 189 sivua, Sangatsu Manga 2014

  

Alkuperäinen nimi: Usa Gyoro! (2012)

  

Myös täällä on luettu Mulkoa: Anime-lehti, Kirjavinkit, Kani kirjalla

"Mutta tykkään koirista tosi paljon. Niin paljon, että olen jo miettinyt sille nimen valmiiksi. 

Se on Romeo! Minä olen Juli(a) ja olen tahtonut Romeon rinnalleni koko 14-vuotisen ikäni ajan! Olen aina kaivannut prinssiäni."

    

     

Arvostelukappale

  

Ryo Mitsuyan Mopsi tuli taloon on kaksiosainen mangasarja tytöstä nimeltä Juli ja tämän koiranpennusta Romeo. Romeo on rodultaan mopsi, niin kuin sarjan nimikin kertoo, mutta piirretty varsin söpösti. 

  

Yleensä en pidä mopseista niiden lyttykuonon takia, mutta Romeo on lähes pehmolelumainen olento, vaikka osaakin olla kaikki nuoren koiran kepposet. Romeon suosikkitemppuna on nimittäin ottaa Julin kenkä purulelukseen, perheen äidin tai isoveljen kengät eivät tähän kelpaa.

  

Kuten Kani nimeltä Mulko, myös Mopsi tuli taloon on kaikenikäisille soveltuva söpö strippisarjakuva, jossa sivulla on kaksi neliruutuista strippiä. Tällä kertaa tarina tosin jatkuu suoraan stripistä toiseen ja olisikin ollut miellyttävämpää, jos tarina olisi edennyt oikealta vasemmalle luettavinan vaakariveinä. Pidin silti Romeosta enemmän kuin Mulkosta, ehkä juurikin linearisuuden vuoksi. 

  

Romeon ensimmäinen lenkki on piirretty pidempänä tarinana, jossa ruutujen koko ja muoto vaihtelee suuresti. Se onkin ehdottomasti teoksen paras tarina. Romeon ensimmäiset stripit muistuttavat hieman Chi's Sweet Home-sarjan Chi-kissan tarinaa, molemmat ovat vielä ihan pieniä, kun ne saapuvat omia reittejään perheen luo ja varastavat kaikkien sydämet.

  

Söpöilyn lisäksi Mopsi tuli taloon sisältää paljon hyödyllistä koiratietoutta. Tarina on jaettu lukuihin ja jokaisen luvun alussa on puolen sivun kuva ja tietoruutu. Lisäksi Julin äiti opastaa tytärtään koiran kouluttamisen, ruokkimisen, ulkoiluttamisen ja lääkärissäkäymisen saloihin. 

    

  

Se, että Juli ei tiedä juuri mitään koiran hoitamisesta, vaikka on haaveillut omasta koirasta vuosia, on hyvin realistista. Monihan kuvittelee vain koiranomistamisen ruusuisen puolen, etenkin jos ikävuosia on vasta 14. Mitsuya on kuitenkin esittänyt myös kolikon kääntöpuolen, joka näyttäytyy esimerkiksi silloin kun Romea pissaa lattialle.

  

Teos on siis omiaan nuoremmille lukijoille, jotka haaveilevat omasta koirasta tai ovat juuri saaneet koiranpennun. Myös muut koirarakkaat ihmiset löytänevät paljon huumoria ja tuttuja hetkiä tästä nopealukuisesta hyvänmielen sarjakuvasta. 

 

Takakannesta:

Mopsi tuli taloon kertoo Julista, joka saa hoiviinsa kummallisen näköisen koiranpennun. Koirista innostuneella tytöllä on paljon opittavaa lemmikin hoidosta. Apuna ovat tyyni ja tietäväinen äiti sekä rumansöpöön Romeo-pentuun lääpällään oleva isoveli.

  

Samantyylisiä suomennettuja mangoja: Sayuri Tatsuyama: Kirjeitä koirien maasta, Konami Kanata: Chi's Sweet Home, Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikerinraita, Medetai: Hamsteripäiväkirjat, Ritsuko Kawai: Hamtaro, Mamemoyashi: Kani nimeltä Mulko, Sayuri Tatsuyama: Happy Happy Clover, Konomi Wagata: Eläimiä kerrakseen

    

Ikäsuositus: Kaikenikäisille

  

Suomentanut: Suvi Mäkelä, 143 sivua, Sangatsu Manga 2015

  

Alkuperäinen nimi: Wanpagu! (2011)

  

Julin ja Romeon seikkailuista on kirjoitettu myös täällä: Anime-lehti, Kirjavinkit, Kaksoissolan blogi, Suola Kuupielessä, The Wonderful Life of Lilli, Kirjavaras Rere

Takuma Morishige: Pulpettinaapurit 1

"Pulpettinaapurini Seki puuhaa omiaan joka ikinen tunti."

  

  

Arvostelukappale

  

Takuma Morishigen Pulpettinaapurit kertoo Yokoi-nimisestä tytöstä, jonka vieressä istuva Seki-poika keskittyy oppitunneilla kaikkeen muuhun paitsi opetukseen. Seki on mestari keksimään ajanvietettä mm. taittelemalla origameja, pelaamalla gota ja virkkaamalla. Yokoi tuntuu olevan ainoa, joka huomaa Sekin puuhastelut.

  

Yokoi ei voi sietää Sekin leväperäisyyttä ja yrittää ohjastaa tätä keskittymään tunnilla - huonoin tuloksin. Usein käykin niin, että tyttö saa itse tunnilla nuhteet Sekin sijaan. Yokoi ei nimittäin pysty keskittymään opettajan puheisiin vaan jää katsomaan mitä kummaa pulpettinaapuri seuraavaksi keksii.

  

Pulpettinaapurit on mukavan leppoisa manga koululaisten arjesta. Vaikka lyhyissä tarinoissa pääpaino on Sekin erikoisten tempausten seuraamisessa, on sarjakuvassa paljon hienovaraisia viittauksia japanilaiseen kulttuuriin.

  

Tarinoiden idea on yksinkertainen toistuen pienin variaatioin kerran toisensa jälkeen. Sarjaa on ilmestynyt kahdeksan osaa (toinen osa suomeksi 3.6.) ja nähtäväksi jää kuinka hyvin yhtä ideaa toistava sarja toimii. Voisin kuvitella yksittäisten tarinoiden toimivan paremmin lehdessä julkaistuina kuin lukea kerralla usea tarina samoista kansista.

   

Toisteisuudesta huolimatta lukeminen ei ole tylsää, vaan koululaishuumori on sopivan kevyttä viihdettä kuumiin kesäpäiviin. Piirostyyli on myöskin hyvin miellyttävä ja tarinan edetessä viivan dynaamisuus kasvaa loppuhuipennukseen asti. Toivoin, että kannessa esitetystä Fuji-vuoren rakentamisesta olisi ollut oma tarinansa, mutta se jäi etu- ja takakansien kuvien kerrottavaksi.

  

Pokkarin viimeisellä sivulla ennen mainoksia on selitetty muutamia erikoisempia kulttuuri- ka kielieroja, kuten hahmojen nimiin liittyvää huumoria ja tuhannen origamikurjen taitteluun liittyviä uskomuksia. Näitä on aina mukavaa lukea, kun joihinkin mangoihin sellainen on loppuun koottu. 

  

Harakan varpaat -blogissa Pulpettinaapureita on verrattu Keiichi Arawin Arki-sarjaan ja Kiyohiko Azuman sarjoihin Azumanga Daioh ja Yotsuba&! Kaikki ovat nimenä tuttuja, mutta itse en ole niitä lukenut. 

    

Kissa koulussa ei ole edes niin outoa. Jopa äitini on pikkutyttönä vienyt kissan repussa kyläkouluun.

   

Takakannesta:
Miksi opiskella, kun koulussa voi myös leikkiä?

  

Yokoi on kiltti ja tunnollinen oppilas, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Hänellä on kuitenkin yksi iso ongelma: naapuripulpetin Seki. Tämä kun käyttää oppitunnit kaikkeen muuhun kuin koulutyöhön. 

   

Dominoa, shakkia, siivousta, kissoja, hiekkaleikkejä... Valikoima on loputon! 

  

Ikäsuositus: 10+

  

Suomentanut: Antti Valkama, 176 sivua, Punainen jättiläinen 2016

  

Alkuperäinen nimi: Tonari no Sekikun (2011)

  

Sekin pulpettileikeistä on luettu myös täällä: Harakan varpaat - Ajatuksia sarjakuvista, AnimeGarden!, Manga Puutarha

Lukupiirissä | Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti

"Hän oli suunnistanut tiettömien aavikoiden ja tiheiden sademetsien läpi, 

kuinka kummassa hän saattoi eksyä museoon keskellä New Yorkia?"

   

Toukokuun lukupiirikirja
Osallistun teoksella Dekkariviikkolle, Helmet -lukuhaaste: 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

En lue yleensä paljoa dekkareita, ja teoksen täytyykin olla jotenkin erityinen sarjassaan, jotta se löytää tiensä lukupinooni. Kun olin ala-asteella, muut tytöt lukivat Neiti Etsiviä, minun etsiväkirja valintani oli poikamaisempi Kolme etsivää (joita en kylläkään lukenut järjestyksessä). Suosikkeihini vähäisestä lukemieni määrästä ovat kuuluneet viime vuosien aikana J.D. Robbin (aliaksen takana Nora Robets) futuristiset Eve Dallas-kirjat ja Alan Bradleyn 1950-luvulle sijoittuva Flavia DeLuce-sarja. Olen lukenut jopa kaksi klassikkodekkariakin, Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran (molemmat lukupiiriteoksina). 

  

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Ihmeiden kabinetti on oikeasti Pendergast-sarjan kolmas osa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestynyeet Relic (1995) ja Reliquary (1997), mutta sarjan suomentaminen aloitettiin erikoisesti vasta tästä kolmannesta osasta. 

Rakennustyömaalta löydetään maan alle rakennettu tila, joka on täynnä silvottuja ruumiita 1800-luvulta. New Yorkin pahamaineisin, mutta nimettömäksi jäänyt murhaaja on sata vuotta aikaisemmin paloitellut köyhien ruumiita kuin etsien jotain. Agentti Pendergast kuulee tapauksesta ja päättää ratkaista vanhat murhat, vaikka New Yorkin poliisilaitos ei pidäkään tapausta tärkeänä.
  

Ihmeiden kabinetti on ihan ok dekkariviihdettä. Kovakantisessa painoksessa teosta määritellään myös kesäkirjaksi, sillä ovathan dekkarit monelle juurikin lomaluettavaa. Pidän itse enemmän kirjoista, jotka haastavat lukijaa tai herättelevät ajattelemaan, tämä oli hieman valmiiksi pureskeltu kliseisine lausahduksineen (esim. tiedottomuuden viitta kietoi hänet syleilyynsä ja pimeys oli kietonut tienoon kaapuunsa). Tuhdinpaksuisesta teoksesta voisi mielestäni myös leikata sivuja pois reippaalla kädellä, sillä sisältöä ei tarjota aivan niin paljoa, että näin monelle näkökulmalle ja sivujuonteella olisi tarvetta. Tästä huolimatta kirjan lukee hyvin nopeasti.  

  

Erikoiset murhat, ihmeiden kabinetit ja agentti Pendergast ovat teoksen parasta antia. Pendergastissa on jotain samaa kuin Sherlock Holmesissa, joskin ensinmainittu on paljon jälkimmäistä miellyttävämpi osoittamastaan laajasta tietämyksestä ja varakkuudestaan huolimatta. Pendergast vaikuttaa kuvailujen perusteella albiinolta (hyvin vaalea iho ja hiukset, siniset silmät), ja välillä jopa hieman yliluonnolliselta olennolta (eräs lukupiiriläinen sanoi, että hänessä on Dr. Whon piirteitä). Mies nimittäin pystyy matkustamaan mielessään yksityiskohtaisia aikamatkoja. Minäkin haluan tuollaiset mielenvoimat! 

  

Sivuhahmot ovat hyvin kliseisiä (lukuunottamatta Puckia ja Wreniä, kahta persoonallista varastonhoitajaa): teoksesta löytyy niin korruptoituneita johtajia, ylipainoisia poliiseja kuin hyvin vähän aktiivisesti toimivia naisia. Jopa pääpahis oli hieman tylsä, mutta tämä oli sentään motiiveiltaan kuitenkin jossain määrin mielenkiintoinen hahmo. 

  

Keskeisiä hahmoja Pendergastin lisäksi ovat arkeologi Nora Kelly, joka auttaa Pendergastia 1800-luvun ruumiiden tutkimisen kanssa, Noran poikaystävä, ärsyttävän spontaani lehtimies William Smithback (joka laittaa uransa Noran edelle) ja oopperasta nauttiva, irlantilainen poliisikomisario Patrick O'Shaughnessy. Tein Pinterestiin kollaasin, johon etsin mahdollisimman paljon mielikuvaani vastaavat kasvot keskeisille hahmoille. 

  

Loppuratkaisu ei yllättänyt, vaikka en osannut sitä ennalta arvata. Toivottavasti sarjan myöhemmissä osissa jännite kasvaa enemmän (ne kun löytyvät jo omasta hyllystä uusinta lukuunottamatta), nyt teos oli kuin vedellä jatkettua kesäkeittoa, jonka ainoa väripilkku oli Pendergast.
 
Preston ja Child ovat liittäneet teokseensa pari aiheeseen sopivaa kirjallisuusviittausta: "Edes Sherlock Holmes ei olisi kyennyt parempaan." (s. 478), "Koko kuulustelu oli pahaenteisen kafkamainen." (s. 493) ja "Tilanteesta olisi tuskin saanut herkullisempaa, vaikka juonen olisi kopionut Agahta Christien murhamysteereistä." (s. 517)

  

"Anteeksi vain, mutta olen arkeologi enkä suinkaan etsivä." 

Pendergast kohotti kulmiaan. "Onko niissä jotain eroa?" (s. 74)

  

Arkeologian osuus teoksessa yllätti ja alaa muutaman vuoden opiskelleena se esitettiin erittäin uskottavasti. Joskin dinosaurusten luut kannattaa jättää paleontologin tutkittaviksi, ts. terminologiassa oli välillä hieman horjuntaa. Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tämä kekustelu: "Näkyikö Tutankhamonia?" -- "Voi paska, täytyy toivoa, ettei tämä ole mikään arkeologinen juttu." (s. 13)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

ERIKOISAGENTTI PENDERGAST RATKAISEE

  

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään säpsähdyttävä löytö. Työmaan alla sijaitsevassa kellarissa lepää 36 ihmisen silvotut jäännökset. Pikainen tutkimus paljastaa jokaisen uhrin selkärangassa samanlaiset leikkuujäljet.

  

Paikallisen poliisin mielestä yli sata vuotta sitten sattuneet surmatyöt kuuluisivat pikemminkin historiantutkijoille kuin lainvalvojille. FBI:n erikoisagentti Pendergast on kuitenkin eri mieltä. Hän rekrytoi puoliväkisin mukaan tutkimuksiinsa New Yorkin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän paleontologi Nora Kellyn ja tämän yliuteliaan reportterisulhasen William Smithbackin.

  

Kun Central Parkissa tapahtuu uusi murha, jonka tekotapa muistuttaa yli sadan vuoden takaisia surmia, agentti Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Mitä Pendergast oikein salaa poliisilta ja kollegoiltaan?

  

Pyörryttävä sukellus Manhattanin muinaiseen alamaailman johdattaa Pendergastin kumppaneineen Harlemissa sijaitsevaan ränsistyneeseen herraskartanoon, joka on hylätty mutta kaikkea muuta kuin tyhjä. Astuessaan sisään tuttuun taloon agentti Pendergast tietää kohdanneensa pitkän uransa aikaisista vihollisista kauheimman.

   

Suomentanut: Pekka Marjamäki, 653 sivua, Gummerus 2010 (4. painos, 1. painos 2009)

    

Alkuperäinen nimi: Cabinet of Curiosities (2002)

  

Erikoisesta Pendergstista on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Rakkaudesta kirjoihin, Kasoittain kirjoja, Kirjus

Sarjassa ilmestyneet suomennokset:

• #3: Ihmeiden kabinetti (2009)
• #4: Kuoleman asetelma (2010)
• #5: Tulikivi (2011)
• #6: Veljensä vartija (2012)
• #7: Kuolleiden kirja (2013)
• #8: Pimeyden pyörä (2015)
• #9: Kuoleman naamio (ilmestyy heinäkuussa 2016)