Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläimet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläimet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 1 - Joulukalenterikirjoja

  
Ihanaa jouluun ensimmäistä! Tässä postauksessa esittelen muutaman tämän vuoden joulukirjauutuuden. Seuraava luukku avautuu Bibliofiilin päiväunia - blogissa 4.12. 
  
Ensimmäisenä Salla Salmelan kirjoittama ja Lotta Forsin kuvittama Ihan kohta on joulu (WSOY 2024), joka on uunituore kuvakirja, jossa on 24 aukeamaa. Tämän voikin siis lukea joulukalenterikirjana. Luukkunumero on piilotettu ovelasti kuvaan ja niiden etsiminen on varmasti hauskaa perheen pienimpien kanssa.
  
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Kuusikylän punaisia kattoja peitti valkoinen lumipeite. Jouluvalot valaisivat kylän aitoja ja reunustivat pieniä puisia kuisteja. Porteilla kilisivät joulukellot, ainakin melkein kaikissa.
  
Päähenkilö on pieni Melina-tyttö, jonka perheeseen kuuluvat töissään kiireiset äiti ja isä sekä vähän vanhemmat kaksosveljet Matti ja Matias. Melina etsii joulun taikaa ja pohtii, mitkä asiat siihen liittyvät. Erikoisesti Joulupukki on tuonut lahjat jo yöllä niin, että ne ovat kuusen alla jo 24. päivän aamuna, itse olen tottunut siihen, että Suomessa Pukki käy joko päivän tai illan aikana, ei jo aamusta tai edeltävän yön aikana.
  
Lumi oli alkanut sulaa, ja ulkona näytti harmaalta. Ikkunoihin ropisi vettä lumen sijaan, ja pihan lumiukkokin oli kutistunut.
  
Kirjassa on myös askarteluohjeita (Tiia Kellonimi @tia_diy), mutta ei aivan jokaisella aukeamalla. osa askarteluohjeista oli myös aika hassuja, kuten käpylehmät kuusenkoristeina kuulostaa vain meemimateriaalilta. Iso miinus siitä, kun kirjassa todetaan, että "koristele lemmikkisi punaisella rusetilla". Eläin ei ole jotain, minkä voi koristella, hyvänen aika.
  
"Ketä varten me oikeastaan edes siivotaan?" Matti kysyi. "Mehän vietämme joulua keskenämme. Eikä kukaan meistä aio katsoa keittiön ylähyllylle."
  *****
    
"Luulin, että Talvipiha on joku satu, jonne pääsee vain kerran vuodessa. Sellainen joulun ihme..." (s. 69)
  
Toisena kirjana on Juuso Räsäsen kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Talvipihan joulu (WSOY 2024) perustuu Ylen vuoden 2023 joulukalenteriin (jonka yhtenä käsikirjoittajana Räsänen oli) eli tuttujen eläinten mukaan voi hypätä nyt myös kirjana.
  
Oikeastaan he kaikki olivat, sekä onni että eläimet, orpolapsia, jotka Annikki oli vuosien varrella pelastanut ja koonnut isoksi perheeksi. (s. 12)
  
Maineikkaan Talvipihan omistaja Annikki-mummi on kuollut ja omistajana on nyt nuori Onni-poika. Annikki oli ollut pahoissa veloissa ja ilkeänpuoleinen kauppias Roimolalla on suunnitelmia lunastaa tila itselleen. Onni hoitelee laumaansa, johon kuuluvat husky-Kornelius, meksikolainen pikkukoira Pepita, aasi nimeltään Aasi, Eetu-possu, Rouva Ankkanen ja pikkuvuohet Atte ja Aune.
  
"Joulukuun eka päivä! Joulu tulee, joulu tulee! Herää Aune, herää!" Atte tönäisi valkeaa Aune-siskoaan ja juoksi pilttuulta pilttuulle herättäen vuorollaan kaikki tallin nukkuvat eläimet. (s. 11)
  
Talvipihan joulun avajaisiin ei tule ketään, koska Onni on unohtanut mainostaa, että piha on auki tänäkin jouluna, vaikka Annikki ei enää pyöritäkään toimintaa. Niinpä Roimola pääsee iskemään Onnia arkaan paikkaan ja suoranaisesti ahdistelee tätä myymään tilan hänelle. Onneksi kuvioihin ilmestyy mukaan Onnin ikäinen Ilona, jota poika arastelee - onhan hän mieluummin tekemisessä eläimien kanssa.
  
"Tiedän kyllä, että Talvipiha on pulassa, mutta meitä ei auta lattialla makaaminen. Nyt ei saa luovuttaa." (s. 52)
  
Pippurinen Pepita on hieman stereotyyppinen klisee meksikolaisesta hahmosta, koska se on puettu Meksikon lipun väreihin ja laitettu huudahtelemaan välillä espanjaksi mm. ay, carambaa, arribaa ja amigoa, mutta onneksi se on niin pieni rytty muutoin oikein sujuvassa joulukirjassa, että annettakoon se anteeksi. Harmi, ettei tätä oltu jaettu kalenteriluukkuihin.
      
*****
    
Kolmas kirja on Axel Åhmanin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama joulukalenterikirja Salakuljettajan aarre (S&S 2024, suom. Anu Koivunen). Ihanaa, että näitä 24 luvun mittaan kirjoitettuja teoksia on taas julkaistu uusia, sillä joinakin vuosina tarjonta on ollut melkoisen olematonta!
  
Tämä menee samaan sarjaan Karin Erlandsonin Yöjunan ja Eva Frantzin Ruukin salaisuuden kanssa, sillä kaikissa näissä kolmessa on vain yksi kokosivun kuva jokaisessa luvussa / luukussa, muutamaa yksittäistä pienempää kuvaa lukuun ottamatta. 
  
Jouluaattoon oli vain kaksi viikkoa, mutta kaikkialla oli harmaata ja märkää. Satanut lumi oli sulanut pois jättäen jälkeensä kuraisia teitä ja kalseita iltoja. (s. 7)
  
Teoksen päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Oliveria, joka kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Hänet nimittäin tipautetaan saaressa asuvan mumminsa huolehdittavaksi, koska äiti ja isä ovat liian kiireisiä töissään eivätkä halua jäädä kotiin katsoakseen hänen peräänsä. Saarella on myös huonot yhteydet, niinpä poika ei voi olla liikaa puhelimella saati Pleikkarilla. 
  
Sellaiset ihmiset, jotka joivat metsässä kaakaota, tuskin kaveeraisivat hämärätyyppien kanssa. (s. 67)
  
Aluksi kaksi viikkoa eristyksissä tuntuu kamalalta rangaistukselta, mutta kun Oliver pääsee sattumalta sukunsa salaisuuden jäljille ja tapaa metsässä omanikäisensä Fannyn ei joulunalusaika olekaan enää tylsää. Ja onpa saarella nähty myös tummennetuilla laseilla varustettu auto ja kaksi saksaa puhuvaa erikoista vierasta. Mitä nuo ulkomaalaiset etsivät? 

– Ennen ei ollut tapana puhua vaikeista asioista. (s. 139)

Vauhdikas ja nopealukuinen teos on mainio joulukalenteri sellaisellekin lukijalle, joka ei ole juhlan suurin fani. Onhan tässä kokonainen armeijallinen tonttukoristeita, mutta ei uskonnollista tai liian jouluista meininkiä - toiminnallisuus on keskiössä. 
  
  
Kirjasomen kalenteriin osallistuvat tilit: 

maanantai 31. heinäkuuta 2023

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 17 | Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

"Mutta pieni Maija oli luonteeltaan levoton, ja tuskinpa hän olisi ajan mittaan 
viihtynyt mehiläisten yksitoikkoisessa elämässä. Sekä eläinten että ihmisten joukossa 
on yksilöitä, jotka eivät voi mukautua muiden tapoihin; on syytä olla hyvin varovainen 
ja harkitseva, kun arvostelee heidän käyttäytymistään. Sillä levottomuus ei suinkaan 
aina johdu laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan sen pohjana usein on totinen 
kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin arkinen elämä voi tarjota"
  
  
Klassikkohaasteen kierroksen 17 vetovastuussa oli Oksan hyllystä -blogi.
  
Maija Mehiläinen oli yksi lapsuuteni suosikkianimaatiosarjoista, ja taisinpa lukea muutamia sarjakuviakin, joissa tuo pienen pieni mehiläinen ystävineen seikkaili. Niinpä olikin kiinnostavaa, kun heinäkuussa 2020 (muistelin ensin, että viime kesänä, mutta hups, ehtihän tuossa pandemian aikana vilahtaa useampikin vuosi välissä) löysin alkuteoksen kirpparilta. En edes tiennyt, että Maija lennähti pesästään ensimmäisen kerran itävaltalais-saksalaisen Waldemar Bonselsin kirjoittamassa romaanissa jo 1900-luvun alkuvuosikymmenillä.
  
– Huoneessani asuu vanhahko ihminen. Hän hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, jota hän pitää piilossa nurkkakaapissa. (s. 64)
  
Jokainen luku on oma seikkailunsa, joissa "poikkeuksellisen luonteen" omaava Maija, joka "ei ole niin kuin muut mehiläiset" tutustuu elinympäristönsä muihin asukkaisiin, hän ei nimittäin halunnut raataa päivästä toiseen hunajaa hakien. Nämä retket olivat kirjan parasta antia, vaikka Maija joutuu vaaranpaikkoihinkin, useammin kuin kerran, kuten "häijyn" Tekla-hämähäkin seittiin. 
  
Maija tapaa muiden muassa ruusussa asuvan Peppi-nimisen ruusukuoriais-miehen, jonka rouva ei juo vettä "koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä", runoilevan leppäkertun, Hannibal-lukin jolta puuttuu yksi jalka sekä epäilevän tuhatjalkaisen nimeltään Hieronymus. Kaikkein erikoisin kohtaaminen on kuitenkin keijun kanssa.
  
Kukasta nousi aivan pieni ihminen. -- äkkiä puhkesi hartioista kaksi loistavaa siipeä, valkoista kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi.
--
– Me keijut elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.
--
– Uneksivatko ihmiset nukkuessaan? 
– Eivät vain silloin, sanoi keijukainen. Usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse vaipuneena etäisyyteen aivan kuin se tahtoisi nähdä taivaaseen saakka. (s. 110-112 ja 120-121)
  
Keiju kertoo, ettei voi näyttäytyä ihmisille kuin heidän unissaan ja haaveissaan. Samaan aikaan tässä mainitaan toistuvasti (ja omaan makuuni aivan liikaa) Jumala ja kuoleman kohtaaminen urhoollisesti. Maijakin tuntee "onnekasta uhrautumisen halua ja uljuutta" ja tahtoisi kuolla kuningattarensa puolesta, kun herhiläiset hyökkäävät kotipesään. 
  
– Ymmärrättekö myös ihmisten puhetta? 
– Se on kysymys, johon on vaikea vastata, pikku neiti, sillä ei ole vielä todistettu, osaavatko ihmiset puhua. (s. 56)
  
Mehiläisten keskuudessa ihmisistä puhutaan ylettömän ylistävästi ja Maijan opettaja Kassandra jopa kieltää häntä uskomasta muiden eläinten puheita ihmisistä. Esimerkiksi sudenkorento-Surri kertoo Maijalle taskusta, joka on "ihmisten uloimmassa nahassa oleva varastokammio" ja kuinka ihmisellä on keinotekoinen pistin, linkkuveitsi ja joskus "poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja huvikseen ja repineet niiltä siivet ja jalat". 
  
– Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, vihreät puut ja kukkaiset niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän minkä luonto on synnyttänyt. (s. 9)
  
Hieman hidastempoinenhan tämä on verrattuna moderneihin lastenkirjoihin ja sen ikä näkyi hieman negatiivisesti suomennoksessakin, jossa käytetään esimerkiksi sukupuolitettuja ilmaisuja ystävätär ja opettajatar, Maijaa haukutaan poroporvariksi, itsensä esitetään sen sijaan että esiteltäisiin ja sanojen taivuttaminenkin on erilaista kuin nykyään (esim. puolustihe, ylemmä). Uusin löytämäni versio kirjasta on viime vuodelta (äänikirja ikäsuosituksella 5+), mutta en tiedä, onko siihen tehty päivityksiä. 
  
Isoimman miinuksen klassikko saa kuitenkin siitä, että sen kirjoittaja oli tunnetusti antisemitisti. 
  
– Elämän koulussa kyllä vielä opitte. (s. 34) 
      
    
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Klassikkokirja Maija Mehiläisestä kertoo sekä itsenäistymisestä että uskollisuudesta yhteisölleen.
  
Maija Mehiläinen kasvaa mehiläispesässä ystävien ja perheen keskellä. Kun pesä käy ahtaaksi kaikille, on aika perustaa uusi siirtokunta. Utelias Maija haluaa neuvoista välittämättä lentää tutkimaan omin päin maailmaa.
  
Omille teilleen lähdettyään Maija kokee monia hauskoja seikkailuja, mutta jäätyään herhiläisten vangiksi, hän pääsee selville hurjasta suunnitelmasta tuhota mehiläiset! Maijasta tulee herhiläisodan sankari ja tarina pikku mehiläisestä kertookin paitsi itsenäistymisestä myös uskollisuudesta.
  
Waldemar Bonselsin Maija Mehiläinen ilmestyi Saksassa 1912 ja ensi kerran suomeksi vuonna 1919. Tarinasta on tehty useampi elokuva sekä 104-osainen suosittu piirrossarja. 
  
Suomentanut: Hannes Salovaara ja Kirsti Kunnas (runot), 167 sivua, WSOY 1987 (3. painos, 1. painos 1919)
  
Alkuperäinen nimi: Die Biene Maja (1912)
  
Kuvittanut: Eva Laurell

lauantai 10. kesäkuuta 2023

Dekkariviikko | Lapset ratkovat ongelmia niin Maassa kuin Kuussakin

"Oliko pölypallero herännyt eloon? Oliko sille kasvanut jalat ja tietoisuus?
    
– Oletko sinä Pölykoira? T-bot huusi piilostaan.
  
– Qwark! otus haukahti."
  
  
Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin kynäilemä Pet Agents -sarja on ollut todella kiehtova sekoitus scifiä ja söpöjä eläimiä (etenkin Peliin kätketyt oli huima), mutta tällä kertaa ei kolahtanut. Olisin halunnut pitää enemmän, mutta ei. Tässä oli kaiken lisäksi useita kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi alkaen siitä, että kirjan nimi on typotettu selkämykseen "Tehtäva Kuussa".
  
– Uskotteko, että on muita planeettoja, joilla on elämää? X kysyy.
--
– Minä en usko avaruusolioihin, sanoi Kati-e
--
– Sinäkin olet avaruusolio, Timi sanoi Kati-elle vakuuttavalla äänellä. – Tiedekeskuksessa sanottiin, että kaikki aineet, joita ihmisissä on, ovat syntyneet tähtien ytimissä. Olet tähtien lapsi. (s. 44-45)
  
Sarjan kahdeksannessa osassa ollaan tosiaan Kuussa ja voisi kuvitella, että tarjolla olisi vielä enemmän scifiherkkuja kuin aikaisemmin ja noh, olihan niitä. Samaan aikaan tämä vaan oli kaikkein epäuskottavin teos tähän mennessä. Kyllä, minä olen se ihminen, joka olettaa ja vaatii lastenkirjoiltakin loogisuutta - samaan aikaan, kun hyväksyy, että kuusivuotias voi koodata robotin, joka puhuu eläinten kielillä. Lukijaa ei kuitenkaan tule iän perusteella aliarvioida. Seuraa juonipaljastuksia, jotka kannattaa lukea harkiten eteenpäin.
  
En usko hetkeäkään, että jos jollakin on olemassa androidin rakentamiseen tarvittava teknologia, Nasaa vastaava Nao tuskin käyttäisi laatikkomaisia robotteja, joilla on monotoninen ääni. Siis hyvänen aika, Kati-en rakentaman Ti-bot on niin paljon edistyneempi! Yksi uusista hahmoista on pahasti allerginen ja jäin miettimään, eikö tuota vaivaa (joka on itselleni harmillisen tuttu) ole vieläkään ratkaistu. Kun tällä hetkellä on jo tutkimuksia esim. kissa-allergian vastaisesta rokotteesta.
  
Ja jos avaruustukikohdan vieressä olisi vuosikymmeniä ollut ulkoavaruudesta kotoisin oleva avaruusvalas ja sen telepaattinen matkustaja, miten kummassa se olisi voinut säilyä piilossa. Ja miksi vasta kuu-turismi oli vaarantava tekijä, ei pysyvä kaupunki kivenheiton päässä? Ja miksi kummassa Nao pyytäisi apua joukolta lapsia, kun heillä on käytössään planeetan terävimmät tyypit?
  
– Esittelen vielä robottimekaanikkomme Selene Lyyran. Hän on kyborgi. 
Kuvaan tuli nainen, joka heilautti konekättään. 
– Tiedättekö mikä on kyborgi? Selene kysyi. 
– Ihminen, johon on yhdistetty teknologiaa, Timi tiesi. 
– Aivan oikein, Selene sanoi. – Minulla on robottikäsi. Tavallaan myös ihmiset, joilla on vaikkapa kuulokoje tai sydämentahdistin, ovat kyborgeja. (s. 30-33)
  
Teoksen nykyaikaamme edistyneemmässä maailmassa tuskin kutsuttaisiin mekaanisen proteesin käyttäjää kyborgiksi (viittaus kuulolaitteen tai sydämen tahdistimen käyttäjiin on myös liian antiikkinen). Tuollainen proteesi olisi joko täysin arkipäiväinen tai tilalle olisi tyyliin kasvatettu petrimaljassa uusi käsivarsi. Kyborgi tuntuukin vain inhottavalta slurrilta.
  
Toinen slurri on sanan "hullu" runsas viljely, esim. lemmikit ovat tulleen "kuuhulluiksi". Kati-e käyttäytyy epäloogisesti hahmollensa, sillä hänestä on tullut someriippuvainen perustettuaan lemmikkiaiheisen tubekanavan (mikä tuntuu askeleelta taaksepäin vrt. nykyhetken levysoitin intoilu). Miksi läppärikin näyttää samalta kuin nykyään, eikä esimerkiksi hologrammiprojektiolta (teknologia kun on teoksen maailmassa olemassa).
  
En voinut kuin painaa kämmenen otsaani kirjan lopussa olevaan vinksahtaneen androidin masinoimaan robotit vs. lemmikit taisteluun. Olisi edes menty samanlaisella meiningillä kuin Wall-essa huoltoa kaipaavien robottien karatessa riehumaan, mutta ei. Tämä ei ollut viihdyttävä ratkaisu. Ja niin hyvä alku kuin tällä olikin Earth hourissa, en ollut uskoa, että lopussa päädyttiin tällaiseen kakofoniaan.
  
Tässä tuntui olevan paljon viittauksia suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi identtisten lentäjäsiskojen sukunimi on Wright (lentäjäveljekset Wright), Kuun ainoan kaupungin nimi on Artemis (Andy Weirillä on  teos, joka sijoittuu niin ikään kuukaupunki Artemikseen) ja avaruusvalas näyttää lähtiessään aivan Final Spacen Mooncakelta. Mutta pakko antaa plussaa karhukaisista! Odotin koko ajan, että ratkaisu Kuun lemmikkiongelmiin olisi liittynyt jotenkin mycelial networkiin (tai vastaavaan), niin kuin Star Trekissä, mutta olikin paljon tylsempi. Jospa seuraava osa olisi tasollaampi.
  
  

Arvosana:

    
Takakannesta:
Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmanneet lapsiagentit matkalla avaruudessa!
  
Pet Agents -sarjan kahdeksannessa osassa lemmikkiagentit kutsutaan Kuuhun selvittämään kimuranttia avaruusmysteeriä.
  
Kun kuuaseman eläimet alkavat käyttäytyä kovin oudosti, Lemmikkiagentit saavat jännittävän tehtävän. Mutta selviääkö arvoitus koskaan, kun Kati-e ratkoo Kuustakin käsin vain maapallon lemmikkiongelmia huippusuositulla YouTube-kanavallaan? Ja voiko Ti-bot olla oikeassa… Onko syyllinen sittenkin avaruusolento?  
  
176 sivua, Tammi 2023

 

 Sarjassa ilmestyneet:

  
*****
  
"– Meidän kaikkien valinnoista riippuu, millainen maailma on tulevaisuudessa."
  
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta
  
Operaatio IlmastoAreena päätyi lukulistalleni tavattuani kirjailija Päivi Tuulikki Koskelan Oulun kirjallisuuden talon kirjagrammaajaillassa tammikuussa. Suhtauduin kirjaan aluksi varauksella, sillä sen Goodreads-keskiarvo oli vain 2,5 tähteä, enkä löytänyt teoksesta ainoatakaan arvostelua netistä. En ymmärrä, miksi tästä ei puhuta enempää, sillä teoksessa on kiinnostava teema, hyvät hahmot ja upeaa kieltä. 
  
Niilolla oli ollut mummulassa selittelemistä, kun hän oli ilmestynyt yltä päältä mudassa ja naarmuilla. Mummu oli kuitenkin suhteutunut asiaan tyynesti. 
– Seikkaillessa joskus ryvettyy, mitäpä siitä. (s. 60)
  
Nea ja Niilo matkaavat junalla Helsingistä Ouluun. Heidän on tarkoitus viettää osa kesälomastaan Iissä asuvien mummon ja papan luona. Heidän ystävänsä Venla on päässyt myös mukaan ja kolmikko odottaa innoissaan, mitä kaikkea loman aikana ehtii tekemään.
  
Yhtäkkiä oli kuin he olisivat ajaneet satukirjaan. Tie kapeni. Vanhat puutalot valkoisiksi maalattuine ristikkoikkunoineen reunustivat tietä. Koivu huojui leppeästi tuulessa, sinisenä välkehtivä joki vilahteli talojen välissä, kukkaruukut ikkunalaudoilla pursuivat erivärisiä kukkia. (s. 7)
  
Aivan mainio teos siitä, kuinka lapset ja nuoret käyvät monikansallista jättifirmaa vastaan paljastaakseen heidän päästöhuijauksensa. Clean Energyllä ei olekaan ihan niin puhtaat paperit taskussa kuin se antaa olettaa. Tuulivoimaloiden sijaan sähköä tuotetaankin paljon törkyisemmillä menetelmillä, mutta toiminta on piilotettu nerokkaasti. Äärimmäisen ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos kaikenikäisille.
   
– Älytöntä, että jotkut tekee rahan takia tuollaista, vaikka ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa. (s. 111)
  
Menee hyvin esimerkiksi Geoetsivien ja Ryhmä Errorin lukijoille, joskaan alakoululaisista kaikkein nuorimmat eivät välttämättä saa teoksesta sen koko tehoa irti. Aikuislukijana viihdyin myös todella mainiosti, vaikka loppupuolta olisikin voinut hieman venyttää, nyt palaset loksahtelivat paikalleen ihan pikkuruisen liian helposti. Onnellinen loppu saa kuitenkin luottamaan nuorten sukupolven kykyyn muuttaa asioita tulevaisuudessa parempaan suuntaan.
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Kesälomareissu saa odottamattoman käänteen, kun dronen avulla löydetään salaperäinen laitos keskeltä suota. Nea, Niilo ja Venla koettavat uusien ystäviensä kanssa paljastaa suuren luokan huijauksen koko maailmalle. Onnistuvatko he? Onko koko maapallo lopulta vaarassa?
  
Operaatio IlmastoAreena vie lukijansa jännittäviin seikkailuihin, joiden lomassa saadaan myös ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa.
  
Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin yksitoista lastenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Operaatio IlmastoAreena on Päivi Tuulikki Koskelan toinen ympäristöteemainen lasten seikkailukirja. Ensimmäinen, Seikkailu Itämeressä, julkaistiin 2021.
  
129 sivua, Atrain & Nord 2022
  
Kuvittanuut: Hanna Kenakkala
     
Sarjassa ilmestyneet osat:
  • Seikkailu Itämeressä
  • Operaatio IlmastoAreena
  • Varastettu metsä (ilmestyy heinäkuussa 2023)
    
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

torstai 8. kesäkuuta 2023

Eläimiä ja ystäviä

"Kati-e oli saanut uuden ystävän.
Lemmikkiystävän."
    
  
Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin Lemmikkifrendit-sarjassa päästään tapaamaan nuorempi Kati-e kuin Pet Agents -sarjassa. Jokaisessa kirjassa esitellään yksi hänen monista lemmikeistään ja kuinka hän tapasi kunkin niistä. Samalla tavataan muitakin alkuperäisestä sarjasta tuttuja tyyppejä ensimmäistä kertaa, päästään näkemään Kati-en tankkitalon remontti asunnoksi ja kuinka ennen Ti-botia oli tällä lemmikeistä ja teknologiasta kiinnostuneella sankarittarella muutama varhaisempikin robottikumppani.
  
Sarjan toinen osa alkaa Kati-en seitsemänsistä syntymäpäiväjuhlista, jonne hänen vanhempansa eivät työkiireiden takia ehtineet - Kati-en isä sai nimittäin juuri silloin tietää, että hänet on valittu avaruuteen lähetettäväksi astronautiksi. Kati-e on rakentanut Mi-botin auttamaan tankkitalon kattoikkunoiden asentamisessa ja kun lemmikkikauppa, jossa tyttö on autellut lopettaa, hän saa kaupan vanhat kierreportaat, joiden avulla pääsee helposti sisälle asuntoonsa. 
  
Katie tapaa naapurustossa asuvan pojan Jasperin, jolla on kyyhkyslakka. Hänenkään vanhemmat eivät ole paljoa kotona, sillä he ovat etnologi ja antropologi, jotka tutkivat simpansseja. Yhdessä Lisan kanssa Kati-e puolestaan luo Lemmikkifrendit, palvelun, joka tarjoaa apua ja lemmikkien hoitoa. Tältä pohjalta on siis Pet Agents syntynyt. Tyttöjen ystävyydestä kerrotaan todella kivasti. 
  
Molemmissa sarjoissa on paljon isompia ja pienempiä scifi-mausteita, kuten tällä kertaa vetylähijuna. Luin tässä pari päivää sitten artikkelin, jossa sanottiin, että vetyteknologiaa ollaan rakentamassa lähivuosina isosti Suomessa. Hienoa! 
  
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Uusi Lemmikkifrendit -sarja jatkuu rinnakkain Pet Agents -kirjojen ohessa.
  
Omasta koiranpennusta haaveilevan Kati-en elämä menee raiteiltaan, kun pikku eläinkauppa, jossa hän on käynyt auttamassa, lopettaa toimintansa. Niinpä Kati-e päättää perustaa oman lemmikkipalvelun, jonka tehtävistä yksi mullistaa kaiken – hän päätyy neljän koiranpennun hoivaajaksi!
  
Lemmikkifrendit on Pet Agentsin helppolukuisempi rinnakkaissarja, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.
  
106 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Bitti ja Moodi
  • Moppi
  • Papu (ilmestyy toukokuussa 2023)
  • Mir (ilmestyy syksyllä 2023)
  
*****
  
"Tien päässä oli puoliksi maan alle hautautuneet kiviportaat. 
Niiden kohdalta alkoi kiemurteleva polku hautausmaalle. 
Perillä oli rautainen kaariportti, joka oli ruostunut osittain rikki. 
Muuri oli peittynyt takkuiseen köynnöspöheikköön, ja portin päällä luki 
koukeroisin metallikirjaimin "Lemmikkien hautausmaa"."
  
  
Eläinten kaupunki on jo seitsemäs osa Pet Agents -sarjaan, ja merkittävä paitsi teemaltaan, se oli myös viimeinen puuttuva teos Helmet-lukuhaasteessa 2022.
  
Lemmikkiagentit kohtaavat tällä kertaa suuren surun, kun ystävän vanha koira yllättäen kuolee. Kirjassa käydään etsimässä yhdessä viimeistä leposijaa unohtuneelta lemmikkien hautausmaalta, joka on kuvattu todella kauniisti (kuvitus on tuttuun tapaan 5/5) ja saadaan kaupunki avaamaan se uudelleen käyttöön. 
  
  
Kirjan nimessä mainittu eläinten kaupunki on hanke, jolla pyritään säilyttämään kaupunkiluonnon moninaisuus ja lisätä ihmisten, villieläinten ja lemmikkien viihtymistä kaupungissa. 
  
Ti-bot koodaa itselleen uusia ominaisuuksia ja tekee vahingossa erikoisen bugin. Pikkuinen botti puhuu myös aivan hurmaavasti, esimerkiksi näin: "- Koko maailma renderöityy kesästä syksyyn" ja "- Hometiainen sai uuden kotipuun ja kodin. Toivottavasti hometiaisella ei ole homekoti." Oli myös ilahduttavaa tietää, että Halloween on Ti-botin lempijuhla. 
  
Tavataan eläinlääkäri täti Enola, joka muistelee ensimmäistä kohtaamistaan Kati-en kanssa tämän ollessa seitsemän vanha. Luulenpa, että tähän tapahtumaan ja Kati-en rakentamaan Pi-pi hoitajabottiin palataan vielä Lemmikkifrendeissä. 
  
Tämä oli yksi sarjan parhaista osista, sillä surun lisäksi kirjassa käsitellään paljon myös muistamista ja uusien kokemusten hankkimista. Todella mainio ja lohdullinen teos sellaiselle, joka on koskaan menettänyt lemmikin. 
  

Arvosana:

  
Takakannesta:
Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmanneet lapsiagentit lemmikkien taivaassa.
  
Pet Agents -sarjan seitsemännessä osassa lemmikkiagentit joutuvat kasvokkain elämän kiertokulun kanssa. Minne rakkaat lemmikit menevät kun niiden elämä päättyy?
  
Kun ystävän iäkäs mäyräkoira siirtyy ajasta ikuisuuteen kesken omien syntymäpäiväjuhliensa, on Kati-en osallistuttava kaupunginviraston kunnianhimoiseen eläin- ja lemmikkihankkeeseen. Keskiaikainen lemmikkien hautausmaa kunnostetaan entiseen loistoonsa, jotta mäyräkoiraystävä ja kaupungin muut lemmikit saavat arvoisensa ikuisen lepopaikan.
  
173 sivua, Tammi 2022

 

 Sarjassa ilmestyneet:

tiistai 31. tammikuuta 2023

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 16 | Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

"Luostarin päärakennuksen eteläistä julkisivua peitti 
virginianköynnöksenä tunnettu murattilajike. 
Syksyn saapuminen muuttaisi muratin lehdet tulipunaiseksi viitaksi, 
joka korosti Redwallin luostarin nimeä ja tarua."
   
      
Valitsin klassikkohaasteen kierrokselle 16 (jonka vetovastuussa oli Kirjaluotsi) Brian Jacquesin vuonna 1986 ilmestyneen eläinfantasian, Redwallin tarun ensimmäisen osan Soturi Matiaksen miekka. Mika Kivimäen käsialaa oleva suomennos on ilmestynyt 1998, eli  kun olin 12. En ala-asteelta kuitenkaan muista näitä kirjoja, mutta sarjan selkämykset olivat tulleet tutuiksi jo ennen kuin olin keväästä 2006 kevääseen 2007 töissä kirjastossa eli minun on täytynyt katsoa näitä omassa lähikirjastossa yläasteen ja lukion aikana. Sitä sivukirjastoa, jossa olin töissä ei enää ole, mutta tuohon aikaan sarja löytyi kokonaisuudessaan niin nuorten kuin aikuistenkin fantasiahyllyistä.
    
"Sinä olet joko hyvin urhoollinen tai sitten pähkähullu."
"Luulisin, että vähän kumpaakin", hiirinuorukainen vastasi. (s. 291)
  
Olen kerännyt sarjasta viisi osaa Oulussa asumieni vuosien aikana. Ne ovat olleet hyllyssäni odottelemassa lukuvuoroaan pitkään ja nyt kun olen korkannut sen, on pohdittava jatkanko myöhempien osien pariin (tämä ensimmäinen osa kun ei ihan kamalasti herättänyt ajatuksia) vai poistanko kirjat viemästä arvokasta hyllytilaa. Luultavasti pidän ne ja etsiskelen puuttuvatkin osat, sillä tämän ikäinen fantasia alkaa olla harvinaisempaa ja olisihan se nättiä saada ne kaikki riviin. Sarjassa on ilmestynyt 22 kirjaa, joista vain 10 ensimmäistä on suomennettu. Tässä oli hyvin paljon samaa henkeä kuin yläasteella pariinkin kertaan lukemassani Robin Jarvisin Deptfordin hiiristä kertovassa trilogiassa. 
    
"Liika työ ja vähä leikki tekee Matiaksesta tylsän hiiren." (s. 165)
  
Päähenkilönä on teoksen nimessäkin mainittu munkkikokelas Matias. Hänellä on aivan liian isot sandaalit, ja siksi hän kompasteleekin usein. Onkin ihailtavaa (joskin melko ennalta-arvattavaa), kuinka tältä pohjalta ponnistavasta hahmosta tulee sankari. Luostarilla on muinoin ollut legendaarinen suojelija, soturi Martin, jonka henki on edelleen läsnä. 
  
Kun Ruoska-Cluny -niminen rotta satoine sotureineen päättää hyökätä luostariin kaivataan taas tuon tarunhohtoisen hiiren apua: on etsittävä hänen miekkansa ennen kuin valloittajat kolkuttavat ovelle. Puolet kirjasta sitten seurataan vihjeitä kuin National Treasuressa konsanaan (tästä puolesta tykkäsin) ja toinen puoli taistellaan tai valmistaudutaan seuraavaan hyökkäykseen. 
  
"Kautta hornan hampaiden, minä silvon sinusta kapisia matonkuteita." (s. 27)
    
Tämä oli hyvin perinteikästä fantasiaa hyvän ja pahan taistelun kuvaamisessa. Kirjan vuoroluvuissa ovat pääosassa Redwallin luostarin asukkaat ja Cluny rötöstelevine rottajoukkoineen. Redwall edustaa äärimmäistä hyvää ja rotat sen täydellistä vastakohtaa. Mikään lastenkirja tämä ei eläinhahmoistaan huolimatta ole (kuten ei Ruohometsän kansakaan), sillä raatoja tulee urakalla ja välillä varsin inhottavillakin tavoilla - eivätkä edes keskeiset hahmot ole turvassa. Taistelun rumuudesta huolimatta kirjan kamalin lause on "Tulehan nyt kiltisti mukaan niin kuin järkevän tytön kuuluu". Uh...   
  
"Käännös vasempaan päin! Minä sanoin vasempaan, senkin pellet! Sinä siellä, etkö erota oikeaa ja vasenta toisistaan? Ojenna vasen käpäläsi." 
Pelästynyt rotta ojensi käpälän, jonka se hartaasti toivoi olevan vasen. (s. 247)
  
Pari kertaa luulin jotakin hahmoa maskuliiniseksi, mutta pidemmälle lukiessani tuotiin esille, että kyseessä olikin feminiininen hahmo käyttämällä sukupuolen paljastavia sanoja kuten tytär - suomen kieli on kyllä ihana sukupuolineutraalin hän-sanan kanssa, mutta se aiheuttaa välillä myös tällaisia väärinkäsityksiä käännösteosten kanssa. Yksi näistä hahmoista on varpusten kruununperijä Sotanokka, joka ei nimenä todellakaan paljasta mitään suuntaan tai toiseen. 
  
Sivuhahmoista kiinnostavimpia puolestaan olivat Basil Hirvi-Jänis, "herkässä iässä olevien nuorten vihannesten, porkkanoiden, salaatin ja muiden outojen elävien vapauttaja" ja oranssinpunertava kissa Julian Gingivere (joka on lupunut punaisen lihan syönnistä jo vuosia sitten). Tosin pidin mäyrä Constancestakin, sillä hänen viisautensa ansiosta luostari pärjää niin pitkään rottia vastaan.
  
"Tietääkö kukaan teistä, mistä löytyisi parantaja? -- Tarvitsen olennon, joka tuntee vanhanajan tavat, mustalaisen, joka osaa parantaa mitä tahansa kunhan hinnasta sovitaan."

-- kettu ripotteli 'maagisia rohtoja' tyynylle lopottaen samalla taas uutta omituista loitsua. 
Vanha huijari, Cluny tuumi. Kaikenlaista hokkuspokkusta ja maagista höpötystä. Mitä se sellaisilla tekee, vaikka tietää olevansa täysin pätevä lääkäri? (s. 142 ja 153)
  
Oli hämmentävää, kun kirjan alussa Cluny karauttaa paikalle hevosen vetämissä heinäkärryissä, sillä hevonen ei vaikuttanut samalla tavalla älykkäältä, antropomorfiselta eläimeltä niin kuin muut - vähän niin kuin Mikki Hiiren Pluto ja Aku Ankan Pulivari. Erikoisesti Bambin isä on tässä  maailmassa tunnettu hahmo, koska Martin vertaa Basilin ritarillisuutta siihen - jokainen kaurisuros kun ei varmaankaan saa kyseistä titteliä isolla alkukirjaimella. 
  
"Eivät edes saalistajat tee pahaa hiirelle, joka kantaa Veljeskuntamme kaapua. He tietävät että tämä on auttaja ja parantaja. Kirjoittamaton laki sanoo, että Redwallin hiiret voivat mennä minne tahansa, minkä tahansa alueen halki vaaratta." (s. 16)
  
Tässä viljellään sitä tyhmää harhaluuloa, että käärmeet ovat limaisia (eivät ne mitään etanoita ole). Ja rotat, käärmeet, ketut sekä näätäeläimet nähdään luonnostaan pahoina, kun taas hiiret, mäyrät, oravat ja myyrät ovat hyviä. Päästäiset sentään olivat harmaita hahmoja, mutta lähinnä siksi, kun ne riitelivät niin usein keskenään. Hämmentävästi eläimet luokittelivat toisiaan älykkyyden mukaan ja haukkuivat osaa lajeista junteiksi ja villeiksi...
  
Jotkut varpuset sirkuttivat niin nopeasti, että Matias oli varma, etteivät ne ymmärtäneet itsekään itseään. (s. 232)
  
Missään vaiheessa kirjaa ei kerrottu ihmisistä, mutta oletan luultavasti pahasti väärässä, että meikäläisiäkin tässä maailmassa oli (tai oli kenties joskus ollut), sillä hylätty kirkko, luostarin ohitse kulkeva tie, ne aiemmin mainitut heinäkärryt ja autioitunut maatila käyttämättömänä ruostuneine koneineen eivät vaikuttaneet olevan eläinten tekemiä, vaikka louhos, josta luostarin kiviaines oli peräisin ilmeisesti olikin. 
  
Heidän edessään levittäytyi laaja hylätty louhos. Se näytti siltä, kuin valtava käsi olisi kuopaissut suuren reiän maisemaan. (s. 334)
  
Mikä muuten on sotamerkki? Cluny nimittäin ripustaa luostarista varastamansa kankaanpalan kiinni sotamerkkiinsä. Onko kyseessä sellainen puinen salko (aquila), joita esimerkiksi roomalaiset sotajoukot kuvataan usein kantamaan? Clunylla on lisäksi kannessakin nähty 
  
Käännökseen oli lipsahtanut muutamia typoja, pahimpana esimerkkinä piste kysymysmerkin jälkeen tai ehkä sittenkin tämä kohta sivulta 391 "Se tunsi keuhkojensa läähättävän rintakehässä." Lisäksi sivulla 128 "Apotti kietoi pani käpälänsä ristiin", sivulla 196 kiitellään Clunya vaikka edellisessä lauseessa puhuttiin Constancesta ja sivulla 280 "kuvitteletkö". 
    
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
  
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
    
Arvosana:
       
Takakannesta:
Vapiskaa Redwallin asukkaat! Ruoska-Cluny on tulossa!
  
Redwallin hiiriluostari nauttii keskikesän rauhasta, kun verenhimoinen ja säälimätön sotapäällikkö rotta-Cluny saapuu Sammalkukkametsän seudulle. Cluny armeijoineen on päättänyt vallata luostarin keinoja kaihtamatta. Vain legendaarinen soturi Martinin miekka voi pelastaa hiiret ja metsän asukit, ja hiirinoviisi Matias päättää uhmata voittamatonta Clunya...
  
Suomentanut: Mika Kivimäki, 398 sivua, Otava 1998
  
Alkuperäinen nimi: Redwall (1986)
  
Teos on luettu myös täällä: Kirjataivas

lauantai 6. elokuuta 2022

Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.
- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?
  
Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 
Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   
Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  
  
- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)
  
Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 
  
Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.
  
Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  
  
Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 
- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)
     
Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:
        
Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.
  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Bitti ja Moodi
  • Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
  • Papu (ilmestyy keväällä 2023)
  • Mir (ilmestyy syksyllä 2023)
    
*****
  
"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."
    
  
Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 
 
Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)
 
Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 
 
Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.
 
Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.
 
Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.
  
    
Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.
    
Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.
   
Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.
  
Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.
  
Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 
   
Arvosanat:
Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥
       
Takakannesta:
Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.
  
---
  
Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.
  
Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...
  
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
    
60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  
Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta