"Otsallani helisevät auringon symbaalit."
Praktikumissa alkoi nyt keväällä toinen osa, jossa luetaan maailmankirjallisuutta. Tämä on teos 1/5. Minun yliopiston kirjastosta lainaamani versio oli vaatimaton, ruskeisiin kansiin sidottu, lähes neljäkymmentä vuotta vanha teos, joka ei paljastanut mitään päällepäin.
Wikipedian mukaan "Sivullinen on Camus'n eksistentialismin selkeä ja painokas manifesti." Eksistentialismista sanotaan näin: "Eksistentialismi on mannermaisen filosofian ja kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Eksistentialismi vaikutti vahvasti toisen maailmansodan jälkeiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen." Camusin teos on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, ihmiset käyvät elokuvissa, ajavat raitiovaunuilla ja elävät hyvin samankaltaista elämää kuin nytkin - ilman tietokoneita tai muuta ylimääräistä. Kerronnassa seurataan päähenkilön päänsisäistä maailmaa ja käsityksiä ympäröivästä todellisuudesta. Tyylilajiltaan teos on varsin maalaileva ja välillä hyvinkin abstrakti, joskin vailla suuria tunteita.
[Pariisista:] Siellä on likaista. Siellä on kyyhkysiä ja pimeitä pihoja. Ihmisten iho on valkoinen. (s.48)
En odottanut kirjallisuuden Nobelillakin palkitun kirjailija Albert Camusin teokselta paljoakaan, koska minä olen tullut siihen päätelmään, että klassikon leiman saavat usein ne teokset, jotka ovat omana aikanaan olleet hyvin vaikeita ymmärtää ja näin eronneet muusta aikalaiskirjallisuudesta. Useimmat klassikot, joita olen lukenut ovat myös - ikävä sanoa näin - hyvin tylsiä. Camusin teos on vastaus sodan jälkeiseen moraaliseen tyhjiöön ja hänen luomansa päähenkilö kuvastaa hyvin tätä.
Kahteen tuntiin päivä ei ollut enää edistynyt, kaksi tuntia se oli ollut ankkurissa kiehuvassa metallimeressä. (s.65)
Teos on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisen aloittaa sähke, joka kertoo miespäähenkilön, algerianranskalainen Meursaultin äidin luolleen hoitokodissa. Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista
sähkeen: ”Äiti on kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.” Samantekevää. Ehkä
se tapahtui eilen. (s.7, ensimmäiset rivit). Päähenkilö ei ilmaise tunteitaan edes äitinsä hautajaisissa ja hänen asenteensa elämään muutenkin on hyvin välinpitämätön. Kerran Meursault kutsuu jopaitse itseään laiskaksi. Marie, päähenkilön naisystävä kysyy mieheltä rakastaako tämä häntä ja tahtooko hän mennä hänen kanssaan naimisiin, mies sanoo että ei rakasta, mutta voi mennä naimisiin, "Minä sanoin, ettei se merkinnyt mitään."
Jos minut olisi pantu elämään kuivaan puun runkoon, jossa ei olisi muuta tekemistä kuin katsella taivaan kukkaa pääni päällä, niin olisin siihenkin vähitellen tottunut. (s.84)
Ensimmäisen osan lopussa Meursault sattumalta ampuu arabialaisen miehen ja toinen osa kertoo intohimottomasti hänen oikeudenkäynnistään. Päähenkilön yleinen tunteettomuus ja se, että hän heti hautajaisten jälkeisenä päivänä meni Marien kanssa uimaan, katsomaan "hullunkurisen elokuvan" ("muuan Fernandel-filmi") ja aloitti hänen kanssaan "säädyttömän suhteen" saavat hänet vaikuttamaan mistään piittaamattomalta - tai sitten hän vain käsittelee surua eri tavoin, nauttimalla elämästä vielä kun voi.
Tulkitsin teoksen nimen tarkoittavan, että päähenkilö on sivullisena omasta elämästään. Sivustakatsojana elämässä, jossa millään tapahtumilla ei ole mitään merkitystä, ne vain ovat. Välillä epäilin Meursaultilla olevan mielenterveysongelmia, enkä usko olevani yksin epäilyksieni kanssa.
Tulkitsin teoksen nimen tarkoittavan, että päähenkilö on sivullisena omasta elämästään. Sivustakatsojana elämässä, jossa millään tapahtumilla ei ole mitään merkitystä, ne vain ovat. Välillä epäilin Meursaultilla olevan mielenterveysongelmia, enkä usko olevani yksin epäilyksieni kanssa.
Silloin käsitin, että ihminen, joka olisi elänyt yhden päivän, voisi vaivatta elää sata vuotta vankilassa. Hänellä olisi tarpeeksi muistoja aikansa ratoksi. (s.87)
Teos on kaikesta huolimatta nopealukuinen ja voin suositella tätä erikoisista klassikoista pitäville. Sivumäärällisesti teoksen voisi lukea kertaistumalta tai yhdessä päivässä, minun piti jaksottaa lukemista useammalle päivälle tekstin yllättävän raskauden vuoksi. Suomennoksessa on lisäksi muutamia erikoisia, mutta hauskoja kielellisiä ilmaisuja, joita nykypäivään ei ole arkikielessä säilynyt. esimerkiksi ruokailuvälineet ovat syömäneuvoja ja vankilassa oleva panki on käsittääkseni eräänlainen potta.
Arvosana:
Suomentanut: Kalle Salo, 135 sivua, Otava 1969 (2. painos, ensimmäinen suomennos 1947)
Alkuperäinen nimi: L'Etranger (1942)
Kirjasta muualla: Wikipedia, Kiiltomato, Kaiken voi lukea, Jokken kirjanurkka, Tahaton lueskelija, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Lukuisat kissanpäivät, Olgan lukupäiväkirja, Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa, Kirjaurakka, Reunahuomautus, Kirjahylly, Tavaus, Kirjoituksista
