Sini Helminen: Kunnes kuolen

Koskaan ennen en ole pelännyt

pistettä

.

  

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste: Kirjagramista bongattu

  

Sini Helmisen uunituore, dystooppinen säeromaani (ehkä jopa ensimmäinen laatuaan, Alone kun ei ole tyylipuhtaasti dystooppinen) Kunnes kuolen on nopealukuinen, ajatuksia herättävä ja yllättävä. Sen kieli on tenhoavaa esitellessään kiehtovan, joskin kohtalaisen raadollisen maailman - kuinka paljon voikaan mahtua lyhyeen sivumäärään ja ilmavaan tekstiin.

  

Auguuri-algoritmin avulla pystytään laskemaan jokaisen ihmisen elinaika ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan varhaisessa lapsuudessa kaikkien nähtäväksi. Ihmiset on jaettu kolmeen ryhmään, nuorena kuoleviin päiväperhosiin, perenniaaleihin, joilla on normaalin mittainen elämä, sekä metusalemeihin, jotka elävät kolminumeroisen summan vuosia. Aani, tarinan kannalta vähemmän yllättävästi, kuuluu ensimmäiseen ryhmään, elinvuosia hänellä on luvassa vain 17.

  

Vain vähän aikaa elävät jakavat mielipiteet: miksi heihin pitäisi tuhlata rajallisia resursseja, esimerkiksi koulussa käyminen koetaan heille tarpeettomana, koska ennen aikuisikää kuolevat eivät ehdi maksaa velkaansa takaisin valtiolle ja laittaa taitojaan käyttöön. Toisaalta pohditaan, pitäisikö heillekin turvata tavallinen nuoruus. Tämä on etenkin nykyisen hallituksen rikottujen koulutuslupausten aikana varsin puhuttelevaa.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
  
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
  
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
  
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa.
  
”Lohduksi yksinäisille, häpeäville ja pelokkaille.” – Kirsti Kuronen
  
Sini Helminen on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kotimaisesta mytologiasta ammentava Väkiveriset-sarja, jonka avausosa Kaarnan kätkössä oli Kuvastaja-ehdokkaana, sekä Lujaverinen-trilogia, joka on ollut sekä Topelius- että Kuvastaja-palkintoehdokkaana. Hän on innokas lukemisen puolestapuhuja ja pitää myös nuortenkirjallisuuteen keskittynyttä For YA -youtubekanavaa.

  

158 sivua, Myllylahti 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."

      

  

Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

    

Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.

  

"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)

  

On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.

  

On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)

    

Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 

   

Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)

  

Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.

  

Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)

  

Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.

  

Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.

--

"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."

--

"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)

  

Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​

  

Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​

  

Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​

  

Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020

   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)

  

Luettu myös täällä: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Espoon Fantasia, Inkan maailma, Kirjattelua

Marja Aho: Puunhalaaja

"Vain harvat ihmiset tajusivat, kuinka kallisarvoisia metsät olivat. 

Metsiä täytyi alkaa suojella toden teolla, ennen kuin oli liian myöhäistä."

    

     

Lukuhaasteissa:  YA-lukuhaaste: Kirjan kannessa on jokin kasvi, Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

  

Luin vähän aikaa sitten Marja Ahon Loukuttajan ja paloin sen jälkeen halusta lukea sen melko itsenäisen jatko-osan Puunhalaaja mahdollisimman pian. Viimein elokuun alussa ehdin tarttumaan tähän kauniskantiseen teokseen, jonka kävin kuvaamassa Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, kuinka muuten kuin saniaisten joukossa. Puunhalaaja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn, kun puut heräävät aina siihen, kun ne valmistautuvat seuraavaan talveen. 

  

Vaahteroiden latvat leimusivat oranssinpunaisina ja keltaiset koivut täplittivät rantaa. -- Puista irronneet lehdet lipuivat punaisina pursina alajuoksuun ja nousivat keltaisina lyhtyinä syyskuun taivaalle. (s. 127)

  

Vaikka olen ollut Loukuttajan Usvan tavoin koulukiusattu ja pyöräkkä teini, samastuin silti enemmän Puunhalaajan kipakkaan ja sanavalmiiseen Unnaan. Unna halaa puita rentoutuakseen (pitäisikin kokeilla sitä) ja kirjoittaa runoja (aivan kuten minäkin). Metsät puineen ja luonto ylipäätään ovat minulle rakkaita, niin itseisarvona kuin paikkana mennä ja inspiraation lähteenä. Teoksen loppu sai minut itkemään, mihin vain harva kirja on pystynyt. Ahon kieli on riemukkaan ilotulittelevaa ja hänen luontokuvauksensa maalaa kauniita maisemia. 

  

– Luonto on täynnä salaisia, minikokoisia maailmoja. Sammalia ja jäkäliä kuvatessani mä olen löytänyt kivien ja lahopuiden päältä kokonaisia rinnakkaistodellisuuksia, joissa kasvaa minimetsiä. (s. 73)

  

Unnan persoona ei ole kaikkein ihanin, hän tiuskii, tuhahtelee ja tekee äkkinäisiä johtopäätöksiä. Hänenherkästi syttyvä luonteenlaatunsa voi ainakin osittain johtua turhautumisesta siihen, kuinka vähän ihmiset arvostavat metsiä, vaikka ei se oikeutakaan tällaista käytöstä yhtään enempää. Unna kuitenkin pehmenee hieman kirjan aikana, kun hän tekee pari väärää tulkintaa.

   

– Saatpa nähdä, että joskus kuiskaus kuuluu kauemmas kuin huuto (s. 131)

  

Unnan kodin lähellä on Rantalehto, satumaisen lumoava pieni metsä, jonka vanhojed puiden varjossa Unna kirjoittaa vihreitä ajatuksiaan aina mukanaan kantamaansa vihkoon ja missä hänen parhaat ystävänsä, kuten voimapuu, ikiaikainen mänty kasvavat. Kun eräänä päivänä puihin on kiinnitetty punaista nauhaa hakkuiden merkiksi, Unnan raivo roihahtaa kuin tulivuori ja hän aloittaa yhden naisen ristiretkensä puolustessaan paitsi puu-ystäviään, myös eläinten oikeutta asua kelopuissa ja vuosikymmenten aikana kaivetuissa pesäkoloissaan. 

  

Nauhan taakse jäivät myös tiheä vatukko, josta Unna poimi kesäisin vadelmia, ja tutut naavapartaiset kuusivanhukset, jotka terävine latvoineen muodostivat lehdon hämyisään kolkkaan juhlavan katedraalin. (s. 9)

  

Kuvia kotialbumistani.

  

Unna katsoi ylös ja näki valtavan puun siluetin kurkottavan korkealle kohti taivaita. Puun latvus oli leveä kuin jättimäinen haikaranpesä ja sen vahvat oksat piirtyivät vihreinä viuhkoina sinistä taivasta vasten. (s. 17)

  

Metsässä Unna tapaa myös punatukkaisen huppari-poika Konstan, johon tutustuminen käynnistyy varsin värikkäästi. Myöhemmin Unna oppii tuntemaan Konstan paremmin ja saa kuulla, että tämä on luontokuvaaja, potentiaalinen hengenheimolainen, ehkä jopa sielunkumppani. Ryppyjä kuitenkin mahtuu matkalle, kuten voi temperamenttiselta Unnalta odottaakin.

   

– Mä olen kuvannut siellä melkein kaikki eläimet -- – Paitsi en hirveä, enkä kettua. 

Unna katseli poikaa mietteliäänä ja sanoi sitten: – Tule joku kerta meille uudestaan, niin voit kuvata toisen niistä. 

-- 

– Voinko mä tulla heti huomenna? 

-- 

– Mitä täällä siis on?  

Unna katseli häntä huvittuneena. Poikaa näytti melkein pelottavan.  

– Lohikäärmeitä, Unna vastasi.  

Poika naurahti hermostuneesti.  

– Sen mä melkein voisin kyllä uskoakin. En yhtään ihmettelisi, vaikka sulla olis niitä täällä jemmassa. (s. 32-36)

  

Patsi Rantalehdon pelastamiseen ja poika-ongelmiin, kirjassa keskitytään myös metsään laitonta kaatopaikkaa kasanneeseen törppöön. Unna saa Konstasa oivallisen taisteluparin ja tasapainottajan helposti läikähteleville tunteillensa.  

  

– Kohta täällä on Himalajan kokoinen luvaton jätekasa, eikä kukaan tee mitään! -- – Mä en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa metsässä törmää polkupyöränraatoihin ja vessanpyttyihin. (s. 48 ja 58)

  

Olisin mielelläni lukenut Unnan runoja. Kirja olisi saanut täydet 5/5, jos Unna ei olisi välillä mennyt hieman liian korkealle asteelle puidenpalvonnassaan. Osa hänen puheistaan kun oli sellaista materiaalia, jota kirjastosta voisi löytää lähinnä rajatieto-osastolta. En myöskään arvostanut, että Unnan löytöeläintaloa pyörittävän äidin miesystävä Ii-Pee kommentoi, että Unna jää vanhaksi piiaksi äksyilynsä takia. Ei kovin modernia tuollainen ajatusmaailma. Tästä huolimatta voin helposti suositella tätä kirjaa luettavaksi, jos sen aihepiirit kiinnostavat. Täsäkään kirjasta ei ole kukaan muu blogannut. 

  

Unna ei voinut käsittää, miksi niin moni ihminen väheksyi puita. Miksi suuri osa luonnontilaisista metsistä oli hävitetty? Metsistä tehtiin tasapäistä keinotekoista puupeltoa, jossa puut kasvoivat etäällä toisistaan, suorarunkoisina tupsupäinä kuin vessaharjat. (s. 19)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Unnan keväinen koiranulkoilutusretki kodin lähellä sijaitsevassa lehdossa päättyy järkytykseen. Metsä on merkitty punaisin hakkuunauhoin. Lehdon tiheälatvuksiset lehtipuut, persoonalliset pahkapuupökkelöt ja Unnan oma voimapuu, kilpikaarnainen ikihonka, on merkitty kaadettaviksi.

  

Tulisieluisen Unnan silmittömän vihan saavat kokea kaikki, kun hän päättää estää hänelle rakkaan metsän ja puuystäviensä kaadon. Hän käyttää kaikki keinot, niin lailliset kuin laittomatkin, suojellakseen metsää moottorisahoilta ja metsätyökoneilta. 

  

Lehdossa hänen edesottamuksiaan seuraa salaperäinen nuori poika, Konsta. Hän kertoo Unnalle kuusikkoon piilotetusta luvattomasta jätekasasta ja Unna löytää pian itsensä selvittämästä ympäristörikosta, johon Konstan naapuri näyttää sekaantuneen. Unna joutuu kuitenkin epäilemään Konstan tarkoitusperiä, kun hän löytää tämän kamerasta salaa otettuja kuvia itsestään.

  
151 sivua, Atrain & Nord 2019

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus

"Niin kävi aina, kun he lähtivät katköilemään. Arkiset murheet unohtuivat."

     

    

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste

    

Johanna Hulkon Geoetsivät -sarja on loistavaa luettavaa alakouluikäisille, mutta myös aikuiselle niillä on annettavaa. Kirjoissa on aina reipasta meininkiä, huumoria ja uskottavia hahmoja. Teksti on väljää ja isoa, kerronta tempaa mukaansa ja kirjat ovat mukavan tiiviitä kokonaisuuksia. Suosittelen todellakin tutustumaan. Sarjassa on vähän samaa henkeä kuin Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjassa. 

  

Tie oli huonossa kunnossa, sillä alueella rakennettiin kuumeisesti. -- Tietä oli ympäröinyt ihana, vihreältä tuoksuva metsä. Nyt kaikki puut oli kaadettu ja erivärisiä puutaloja oli kohonnut tasoitetulle metsänpohjalle. -- Raparperia suututti. Toivottavasti Pekka ei nähnyt, mitä hänen sieni- ja marjametsilleen oli tehty. (s. 103-104)

    

Miksi kirja sopii Pride-lukuhaasteeseen? Rapaperperilla on kaksi isää. On aivan ihanaa, kuinka sateenkaarevat hahmot ovat luonteva osa kirjan maailmaa ilman, että kukaan alleviivaa sitä. Kaipaisin lisää tällaisia kirjoja, joissa sateenkaarevuus ei ole kirjan pääteema, vain osanen kokonaisuutta (ei minulla siis ole mitään muunkaanlaisia sateenkaarevia kirjoja kohtaan, mutta tällainen luontevuus on aika harvinaista).

      

"Taimet ovat kuin lapset", isä huokaisi. "Tärkeintä on, että ne saavat rakkautta."

Raparperia ällötti niin kuin aina, kun isä tai Pekka puhui rakkaudesta. Eivät sellaiset asiat enää aikuisille kuuluneet. Ainakaan, jos oli jo naimisissa. (s. 69)

  

Tässä osassa selvitetään Muinaishaudan salaisuutta, joka oli minulle erityisen mieluisaa luettavaa, sillä yksi hahmoista on arkeologi (olen siis opiskellut arkeologiaa pääaineenani yliopistossa). Raparperi harrastaa geokätköilyä parin koulukaverin kanssa. Lasten arkeen tulee jännitystä, kun edellisessä osassa etsitty kassalipas löytyy, joku on käynyt mylläämässä röykkiöhaudan ja partiolaisten maja on uhattuna, sillä joku haluaa rakentaa alueelle taloja. Voivatko Geoetsivät ratkaista molemmat ongelmat? 

    

Nuoret eivät olleet kaupungissa muutenkaan hyvässä huudossa. Yhä useampi asia pantiin heidän kontolleen. (s. 43)

  

Raparperi on myös huolissaan parhaan ystävänsä Emmin asenteesta pikkusiskoaan Sallia kohtaan. Nämä kinastelevat koko ajan ja etenkin Emmi tuntuu olevan normaalia ilkeämpi siskoaan kohtaan. Asiaan tulee kuitenkin lopulta selvyys. 

   

Raparperi ei voinut enää hillitä itseään.
  
"Älä aina närpi Sallia. Anna sen olla rauhassa", hän sanoi Emmille. (s. 117)

  

Jotkin asiat kirjassa olivat hieman kyseenalaisia, sillä monista sellaisistakin asioista tehtiin huumoria, joihin se ei minusta aivan täysin sopnut, kuten isän halusta sisustaa perheen autoa kukin ja tuoksukynttilöin, hänen aggressiivisesta ajotyylistään moottoritiellä ("Volvon ryskät jäävät kuin kakka rattaaseen", onneksi hän saa toiminnastaan sakon) ja kuinka hän leikkii liukuportaissa (kun ei sitä ollut erikseen aikuisilta kielletty). Lisäksi kirjassa on jatkumovirhe sivujen 108 ja 116 välillä. Salli nimittäin on Geoetsivien mukana, vaikka tulee vasta myöhemmin paikalle. Nämä ovat kuitenkin varsin pieiniä ongelmia. 

  

Isä oli pari viikkoa aikaisemmin päättänyt alkaa kasvissyöjäksi. Hän oli kuitenkin perunut päätöksensä, kun oli tajunnut, että pekoni ei ole kasvis. (s. 23)

     

Raparperin perheessä on ollut tapana viettää vuoden ensimmäisen raparperipiirakan päivää vappuaattona ja innostuin ideasta niin paljon, että ajattelin tänään leipoa raparperi-vadelmapiirakan!

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Geoetsivät päätyvät poliisi Patterisen kannoilla paikalliselle muinaishaudalle, jolla on käynyt kutsumattomia vieraita. Paikkoja on pengottu, roskia heitelty ja kiviä jopa varastettu. Poliisit epäilevät tihutyöstä tietysti nuorisoa ja etenkin pahamaineista mopojengiä. Raparperi ja Geoetsivät aloittavat kuitenkin omat tutkimuksensa. Seikkailuissa kyytiä saavat niin pikkusiskot kuin ällöttävät hiuslisäkkeetkin.

  

Alakouluikäisten geokätköilysarjan kolmas osa tarjoaa jälleen roppakaupalla toimintaa ja huumoria luonnon helmassa. Jännitystä aiheuttaa tällä kertaa myös koulun Kyvyt esiin -päivä, johon Raparperin opettaja on saanut mielestään huippuidean...

    

152 sivua, Karisto 2014

  

Kuvitus: Jari Paananen

 
Sarjassa ilmestyneet:

1. Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
2. Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
3. Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
4. Geoetsivät autiolla saarella (2014)
5. Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
6. Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
7. Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
8. Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
9. Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
10. Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)

    

Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Satunurkka 

J.S. Meresmaa: Dodo

"On autoteitä
jotka pääättyvät tyhjyyteen.
Autiotaloja joiden kynnykseltä
alkaa sadan metrin pudotus."

  

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

   

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä ei ole vielä paljoa tungosta säeromaanien suhteen. Ainoa kotimainen kirjailija, joka on ottanut genren omakseen on ollut Kirsti Kuronen, jolta olen lukenut tähän mennessä vasta viimemmäksi ilmestyneen Merikin. Olikin ihanaa, kun kuulin, että Myllylahti on julkaisemassa J.S. Meresmaan kynästä syntyneen kauniskantisen Dodon.

Ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton. (s. 106)

Kaikki tuntemani säeromaanit ovat YA-kirjallisuutta (Elizabeth Acevedon Runoilija X, Sarah Crossanin Yksi), niin myös Dodo. Näissä käsitellään aina hienosti hurjan isoja teemoja. Dodoon mahtuu niin isän alkoholismi, vanhempien ero ja poikaystävän masennus, sekä puhetta bi/panseksuaalisuudesta ja polyamoriasta. Ihan vain muutamia asiasanoja heitelläkseni. Tästä tulee vahvasti mieleen Holly Bournen Normaali-trilogia, vain paljon tiivimmässä muodossa (ei sillä, olisin voinut lukea Bournelta vaikka 1000 sivua lisääkin).

 

Kun meidät laitetaan valinnan eteen
tosi usein se on
joko tai
kyllä ei
musta valkoinen
iso pieni
homo hetero
nainen mies.
Mutta binääri on rajaus.
Se on teko.
Se on valinta.
Ja se on keinotekoinen. 

Todellisuus on monimuotoisempi,
paljon kirjavampi.
Joko tämä tai sitten tuo JA tämä
TAI
en tiedä
en tahdo valita, otan molemmat
otan KAIKKI
TAI
ei kumpikaan
ei mitään 

joku muu mikä (s. 118)

  

Päähenkilö on Iina-niminen nuori. Olin useaan otteseen hämmentynyt hänen iästään, mutta päädyin lopulta siihen, että hän on 16. Hän opiskelee kovasti päästäkseen peruskoulun loppuun ja hakemaan lukioon. Hänen poikaystävänsä Tuukka on kolme vuotta vanhempi ja heidän tavatessan oli Iina vielä  omien sanojensa mukaan sakkolihaa, mutta (onneksi) he olivat aluksi vain ystäviä.

 

Masennuksessa on sellanen juttu, ettäse on kakstoiminen hupullinen viitta.
Valoa läpäisemätön musta huppu sille,
jonka päälle se lankee.
Näkymättömyysviitta niille,
jotka jää ulkopuolelle. 

Masennus ei näy ulospäin. (s. 27)

  

Kirjassa on myös ekokriittinen sanoma. Iina tuskailee ihmisten aiheuttamia sukupuuttoja ja hän on kasvissyöjä. Tähän mennessä lukemistani säeromaaneista, tämä on ensimmäinen, jossa on spefivivahde: Iina löytää hylätyn kaivoskaupungin luolasta avuttoman olennon, jonka hän ottaa mukaansa hoitaakseen. Olento ei ole varsinaisesti sukupuuttoon kuollut dodo, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa mutta Iina nimeää sen Dodoksi - nimissä on voimaa ja nimeäminen tekee asiat oleviksi. Se muistuttaa lepakon ja kissan riseytystä ja minulle otus piirtyi mieleen aivan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Toothlessin miniversiona. (Pitäisi lukea se Cressida Cowellin alkuperäisteoskin.)

     

Mä luen ja kasvatan hiljaista vihaa.
Ei dodot kuolleet sukupuuttoon ilman tekijää.
Ei ne ensin eläneet tuhansia, ehkä miljoonia vuosia
ja sitten
kops
kuolleita kaikki. 

Ei.
Ihmisen sen tekivät. Eurooppalaiset.
Me tapettiin ne.
Murhattiin.
Joka ikinen.
Siihen ei mennyt kuin muutama kymmenen vuotta. (s. 8)

 
Irrallisia loppuhavaintoja:

• Näinä korona-aikoina oli jännittävää, kuinka Iina kotiin tullessaan menee heti pesemään kädet! Tähän olisi tuskin normaalisti kiinnittänyt lainkaan huomiota. 
• Oli tosi söpöä, kun Iina joutuu menemään kesäksi isänsä luokse, hän huomaa tämän hankkineen rescue sian, jonka nimi on Kalervo.  
• Eikö vegaani voi tappaa hyttysiä?  
• Onko joku jo kirjoittanut YA-kirjan, jossa on polysuhde? 
• Haluan lisää säeromaaneja!

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

  

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

  

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

  

157 sivua, Myllylahti 2020

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Lukupino, Siniset helmet, Kirjojen keskellä

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Sini Helminen: Väkiveriset -sarja

Helena Waris: Vedenkehrääjä (Konetrilogia #2)

"Aavikko on nielaissut kylän. Talot ovat hautautuneet puoliksi hiekkaan ja niiden ränsistyneet katot muodostavat teräviä kulmia muuten niin pehmeästi aaltoilevaan maisemaan."

   

 
Arvostelukappale

  

Helena Wariksen Vedenkehrääjä on viimeinen viime vuoden puolella luetuista bloggaamattomista. Olen saanut toukokuun aikana postattua suurimmasta osasta työpöydän nurkalle kertyneistä teoksista, tai ainakin niistä pisimpään odottaneista, tuohon pinoon kun tulee alati uusia teoksia sitä mukaan, kun olen niitä lukenut.

 
Konetrilogian ensimmäinen osa Linnunsitoja esitteli maailman, jota hallitaan Koneen avulla. Koneen tarkoituksena oli poistaa ihmisen tekemät virheet ja korruptio, mutta sen ohjelmoijat mainipuloivat Konetta. Aiemmin vain ohimennen maininttu Ammabar herää kirjan sivuilla eloon, vaikka se itse asiassa on kuoleva manner. Siellä  kärsitään vakavasta kuivuudesta.
   

- Minusta elämä täällä vaikuttaa paljon paremmalta: vapaammalta ja joustavammalta kuin konehallinnon alaisuudessa. Ihmiset saavat hyvin pitkälle päättää elämän kulusta. 

- Sinä näet äällä mitä on tapahtunut, kun ihminen päättää -- Mariia viittaa ulos, ohitamme juuri hiekkaan hautautuneita raunioita. 

- Meidänkin olisi pitänyt rakentaa kuiluja. Mutta olimme typeriä ja luulimme pärjävämme ilman. Ja kohta on myöhäistä. (s. 64)

 
Menneinä aikoina on ollut olemassa arvostettu vedenkehrääjien ammattikunta, jonka tehtävänä on ollut etsiä vettä. Heidän tunnuksensa on riikinkukko. Vaikka riikinkukot ja monet muutkin linnut ovat käyneet perin harvinaisiksi, mantereen liepeillä kasvatetaan edelleen nautoja, joita Itäisellä mantereella ei ole saanut pitää enää vuosiin korkeiden päästöjensä takia.
 
Maailma on kärsinyt ilmastokatastrofin takia niin kuivuudesta kuin tuhotulvistakin ja vain Koneiden hallitsemissa, ilmastokontrolloiduissa kuilukaupungeissa on turvallista. Suuri osa Ammabarista on hautautunut hiekkaan, "Niin valtava alue asuinkelvotonta maata. Luen, ettei aavikon hiekka kelpaa edes rakentamiseen. se on liian pyöreäksi hioutunutta." (s. 52) Ammabarin piti olla viimeinen paikka, missä Koneita ei ole, mutta majakkasaarelta tuttu konevastainen kapinallinen Saz saa nähdä, että tilanne ei taidakaan olla enää niin. "Minulla on voimakas vastustus helvetinkonetta kohtaan enkä haluaisi joutua sille alttiiksi." (s. 27) 

   

Hän kaivaa kännykkänsä esiin. Kavahdan laitetta, jotka kerättiin pois Itäisen mantereen kansalaisilta jo kolmekymmentä vuotta sitten. (s. 13)

Saz matkaa junalla halki autioinuneiden seutujen. Hän tapaa naisen, joka on inhokseen konemyönteinen, eikä pysty ymmärtämään tämän sokeutta ihmisen ohjailemaa konevaltaa kohtaan. "Hänen utopiansa on minun dystopiani." (s. 72) Ammabarissa uskotaan yhä propagandaan ja valheellisiin puheisiin Koneesta, ihannoidaan kyseenalaistamatta Itäisen mantereen järjestelmää, eikä siellä eristäytymisestään huolimatta olla kehitelty uusia ratkaisuja tai kuljettu rohkeasti omia polkuja, vaan "jämähdetty paikoilleen, upottu samaan suohon kuin muuallakin. Täällä ei ole keksitty mitään, ainoastaan pidetty muualla hylätyt vanhan teknologian laitteet käytössä ja tyydytty siihen." (s. 24)

- Itäinen manner on niin edistyksellinen, Ennai kääntä Ufan kehut, ja sydäntäni kylmää. 

Eivätkö nämä naiset tajua? -- Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Ja nämä ovat menossa samaan ansaan kuin muutkin mantereet. (s. 23)

Pidin Vedenkehrääjästä enemmän kuin Linnunsitojasta. Waris osaa nostattaa kritiikkiä teknologiaa, kuten älypuhelimia, Googlen algoritmia, Facebookin kasvojentunnistusohjelmaa, tekoälyä jne. kohtaan sekä herättää ilmastoahdistusta, sillä teoksen maailma kovin tutun kuuloisesti "kärsii nyt kolmatta vuotta ankarasta kuivuudesta. Viimekesäiset helleaallot ovat vaatineet satoja kuolonuhreja." (s. 58) Vesikin on täynnä muovia.
 
Wariksen Konetrilogian kirjat ovat minulle hieman liian lyhyitä (ainakin itsenäisiksi teoksiksi, yhteismittaakaan näillä ei ihan hurjasti ole) kertoakseen riittävästi maailmasta ja pelkään, että elokuussa ilmestyvän Jäänvartijan jälkeen minulla jää paljon vastaamattomia kysymyksiä. Vähemmän lukevalle teosten pituus voi kuitenkin toimia rohkaisevana tekijänä.
  

- Mutta jos koneelta kysytään, kaikkihan on mahtavasti. -- kaikilla asukkailla on töitä, terveydenhuolto ja rajoitettu tiedonkulku, ettei kukaan vain törmää ikäviin uutisiin. Sehän voisi saada ihmiset kuvittelemaan, että jossakin asiat ovat paremmin. (s. 64)

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

  

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella.

  

”Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Nyt täällä ollaan menossa samaan ansaan kuin muillakin mantereilla.”

  

157 sivua, Otava 2018

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Linnunsitoja (2017)
• Vedenkehrääjä (2018)
• Jäänvartija (ilmestyy elokuussa 2019)

   

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka

Samankaltaista luettavaa: Hugh Howey: Hiekka, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja