Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 20 | Isaac Asimov: Teräsluolat

"– See äf ee? Mitä se tarkoittaa?

– Hiilen ja raudan kemialliset merkit, ei muuta. Ihmiselämän pohjana on hiili ja robotit taas on rakennettu raudasta. On käytännöllistä puhua C/Fe:stä tarkoittaessa kulttuuria, jossa molempien parhaat puolet yhtyvät tasaveroiselta mutta rinnakkaiselta pohjalta."

  

  

Robotti-lukuhaaste: Robotiikan kolme lakia. Klassikkohaasteen 20. kierroksen vetäjänä toimii Tuulevin lukublogi.

  

Isaac Asimovin tuotanto on aina kiinnostanut minua, osittain ehkä 2004 ilmestyneen I, Robot -elokuvankin takia. Olikin siis yllätys, kun jossain vaiheessa aloin tutkimaan tuon scifin klassikkojen kirjoittajan tuotantoa ja mikään yksittäinen kirja ei ole suoraan ollut leffan pohjalla, vaan enemminkin siihen oli poimittu ideatasolla juttuja useammasta teoksesta. Toki Asimovin tuotannossa on jopa teos nimeltään I, Robot, mutta käsittääkseni se on novellikokoelma, eikä senkään sisältö ole yhtenevä elokuva idean kanssa, vaikka sen pohjalta on kyllä kirjoitettu aikoinaan käsikirjoitus. 

  

– Meidät kaikkiko korvattaisiin toisilla? Pötyä. Niin paljon harjaantuneita ammattimiehiä ei ole olemassakaan. 

– R:iä, poliisipäällikkö tokaisi. – Niitä on olemassa. 

– Mitä? 

– R. Sammy on vain alkua. Hän juoksee asioita. -- On olemassa R:iä jotka pystyvät tekemään sinun työsi ja minun, Meidät voidaan alentaa. Älä luulekaan mitään muuta.

--

Baley kysäisi: – Milloin tällainen syrjäytteleminen oikeastaan on alkanut? 

– Sinä olet nyt hiukan naiivi, Lije. Sitä on tapahtunut koko ajan. Sitä on tapahtunut kaksikymmentäviisi vuotta, siitä lähtien kun avarauuslaiset tulivat. Sinä kyllä tiedät sen. Se alkaa vain nyt ulottua ylemmäksi, siinä kaikki. (s. 14)

  

Pähkäilin pitkään lukisinko ensimmäisen osan Robotti- vai Säätiö-sarjasta, ja päädyin lopulta valitsemaan Robotti-sarjan ensimmäisen osan, vuonna 1953 jatkokertomuksena ja 1954 kirjana ilmestyneen, 1974 suomennetun Teräsluolat, josta löytyy peräti kappaletta Oulun kirjastoista. Tässä vaikutti olevan lähimpänä yksittäisenä teoksena samaa I, Robotin kanssa, onhan tässä isona juonena murhan selvittely. Toisin sanoen tämä on scifidekkari! Päähenkilö on 44-vuotias siviilipukuinen etsivä Elijah Baley, lempinimeltään Lije. Hän saa partnerikseen Daneel Olivaw nimisen Avaruuskaupungin nimeämän henkilön. Paitsi että Daneel on robotti, ei ihminen. 

  

Baley osoitti yhtä [kuvaa] ja sanoi yllättyneenä: – Et kai tuossa ole sinä? 

R. Daneel vastasi: – En, Elijah, se on minun suunnittelijani, tohtori Sarton.

--

– Hän loi sinut omaksi kuvakseen? Baley kysyi ivallisesti, mutta hän ei saanut vastausta eikä rehellisesti puhuen oikeastaan odottanutkaan. Raamattua ei ulkomaailmoissa luettu juuri ollenkaan. (s. 93-94)

  

Kuten elokuvassakin, murhattu on ollut robotiikan asiantuntija. Hän on ulkomaailmasta, toisin sanoen toisella planeetalla asuvan ihmisyhteisön jäsen ja hienompien robottien rakentaja kuin mihin Maassa ollaan totuttu. Daneel meneekin aivan ihmisestä. Daneelin hahmossa on paljon samaa kuin I, Robotin Sonnyssa, mutta nimensä se on saanut kai toisen robotin, poliisilaitoksen "juoksupojan" Sammyn mukaan. Lije miettii usein ärtynenä, mihin robotteja edes tarvitaan, kun ihminenkin voisi tehdä samat asiat. Ja siinä missä Sonny on kuin riisipaperiin kääritty mallinukke, Daneel on niin paljon ihmismäisempi (jopa vaatteiden alta). Se voi jopa simuloida syömistä, joskin joutuu tyhjentämään ruokapussinsa pian toiminnan jälkeen, jottei alkaisi tuoksua mädäntyneeltä. 

  

Hän oli tottunut toimistossa olevan R. Sammyn kaltaisiin robotteihin. Hän oli odottanut tapaavansa olion, jonka iho olisi ollut kovaa ja kiiltävää muovia, väriltään miltei elottoman valkoista. Hän oli kuvitellut näkevänsä kasvot, joille olisi viritetty luonnoton typerän hyväntahtoinen ilme. -- R. Daneelissa ei ollut mitään sellaista. (s. 29)

  

Lije on melkoisen robottivastainen (vrt. Almost Human -tv-sarja ja Detroit Become Human -peli, kummassakin on samanhenkinen poliisihahmo), koska ne varastavat työt ihmisiltä, mutta pitkin tarinaa hän tutustuu kumppaniinsa paremmin ja alkaa ymmärtää keino-olentojakin. Ja ehkä jopa haaveilemaan paremmasta maailmasta, koska joutuu ajattelemaan itselleen tuttuja asioita selittäessään niitä Daneelille. Samaan aikaan hän syyttää robottia luojansa murhaamisesta ei vain kerran vaan peräti kahdesti. Tällainenkin kohtaus löytyy I, Robotista. Asimovin vaikutus scifikirjallisuuteen on kiistämätön, kehittihän hän robotiikan kolme lakiakin, joihin on sen jälkeen viittailtu muidenkin kirjailijoiden tuotannoissa.

  

1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.

  

Asimovin naiskuva sen sijaan on kovin köykäinen, eikä naisia juurikaan kirjassa nähdä. Lije kuvaa kuinka Raamatun paheellisen naisen Jezebelin mukaan nimetty vaimonsa ei juurikaan ole muuttunut avioliiton aikana, mutta listaa kuitenkin kuinka tämä on nykyään pyöräkkäämpi, ryppyisempi ja hiuksetkin ovat menettäneet nuorekkuutensa. Lije kutsuu vaimoaan vauvamaiseksi, kun tämä on peloissaan, sekä käskee tätä olemaan kiltti tyttö ja rauhoittumaan. Jessien on myös meikattava itsensä edustuskuntoon, ennen kuin he pääsevät lähtemään poliisilaitokselta.

  

Hänen kosketuksessaan ja liikkeissään oli sitä herkkyyttä ja suloa, jota naiset eivät näytä menettävän edes suurimman ahdingon hetkinä. (s. 189)

  

Oikeassa elämässään kirjailija oli varsinainen käppäukko, sillä hän nautti suuresti naisten lähentelystä ja kähmimisestä. Sain kuulla tästä hänen puolestaan, kun olin puolivälissä kirjaa ja se kyllä huomattavasti hidasti kirjan etenemistä. Kieleltään teos on kuitenkin yllättävän helppolukuinen, mitä nyt välillä käytetään hieman vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita - onhan käännöskin jo yli 50 vuoden takaa. Samoin ajatonta oli erään kauppaan sijoittuvan konfliktin kuvaus, koska kyseessä on pesunkestävä Karen.

  

– Luuletteko te että minä antaisin niiden kosketella minua kylmillä rasvaisilla sormillaan? Minä luulin tänne tullessani että minua kohdellaan kuin ihmistä. Minä olen tämän kaupungin kansalainen. Minulla on oikeus vaatia, että minua palvelevat ihmiset.

--

– Jos olisitte suostunut palveltavaksi, olisitte jo ulkona. Te rettelöitte aivan turhista. Olkaapa nyt ihmisiksi.

--

– Minä olen kovaa työtä tekevä nainen ja minulla on omat oikeuteni.

Hänen suustaan valui sanoja tasaisena loputtomana virtana. (s. 35-36)

  

Parasta antia Asimovin luomassa maailmassa ovat sen yhtäaikainen tuttuus sekä ne isommat ja pienemmät asiat, jotka ovat toisin. Autojen tai muiden kulkupelien sijaan paikasta toiseen siirrytään käytännössä liukuhihnoja pitkin. Ihmiskunta on rakentanut Maahan kaupunkeja, ja sanan merkitys on aivan toinen kuin miten me sen ymmärrämme. Kaupungit ovat enemmänkin osavaltion kokoisia  massiivisia rakennelmia ja ne on katettu, mistä teoksen nimi Teräsluolat tulee. Harva tietää millaista on elää paikassa, jossa katto ei ole aina pään yllä eli voi nähdä taivaan ja tähdet sekä tuntea tuulen ihollaan. Tämä on varmasti osittain samankaltaista massojen hallintaa kuin portaat Siilossa. Ei voi haaveilla pois loppuun kulutetulta planeetalta pakenemista johonkin toiseen viidestäkymmenestä asutusta maailmasta, jos ei ole koko ajan avointa taivasta siitä kapeasta mahdollisuudesta muistuttamassa. 

  

Hän oli neljänkymmenenneljän vuoden ikään ehdittyään vain harvoin nähnyt sadetta, tai mitään muitakaan luonnonilmiöitä, jos niikseen tuli.

--

– Nykyelämän ongelmat juontuvat siitä, että me olemme irtautuneet luonnosta.

--

Maan asukasluku voisi kasvaa biljoonaan tai kahteen. Miksi ei voisi? Oli ollut aika, jolloin nykyistä kahdeksan miljardin määrää olisi pidetty mahdottomana. -- Maa olisi, ja tulisi olemaan, hiuskarvan paksuuden päässä täydellisestä katastrofista, mikäli yhteenkin koko aurinkokunnan laajuisen mekanismin osaan tulisi pienikin vika. (s. 8 ja 178-179)

  

Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, mutta tämä 300-vuotias kaupunki on vain sama vain nimen tasolla kuin se meidän tuntemamme - sen paikalla on nimittäin ollut samannimisiä kaupunkeja jo 3000 vuoden ajan. Olemme siis hyvän matkaa tulevaisuudessa. Elämä teräksen ja betonin muodostamissa onkaloissa on hyvin rajoitettua. Ruokakin koostuu enimmäkseen hiivasta, onhan ruokittavia suita jo kahdeksan miljardia (tämä määrähän meitä on oikeasti tällä hetkellä, kirjan kirjoittamisaikana vasta kolme miljardia), vaikka lisääntymistäkin kontrolloidaan. Ulkomaailmoissa ihmisillä puolestaan on ongelmana alhainen lisääntyminen, koska elinikää on keinotekoisesti muokkaamalla saatu pitenemään satoihin vuosiin. Kirjan yhteiskunta herättelee todella paljon ajatuksia myös siitä maailmasta, missä elämme nyt, niistä päätöksistä joita hallituksemme tekevät ja mihin suuntaan planeettamme asiat ovat menossa esimerkiksi ilmastollisesti sekä väestönkasvullisesti. 

  

Joskus tulisi päivä jolloin kaikista kaupunkien käytössä olevista keinoista huolimatta kalorien määrä henkilöä kohti laskisi toimeentulominimin alapuolelle.

--

Hallitus oli sanonut näitä asioita kasvukivuiksi. Hallitus oli pudistellut surullisena päätään ja vakuuttanut kaikille, että välttämättömän sopeutumiskauden jälkeen jokaiselle olisi tarjolla uusi ja parempi elämä.

--

Pelkkä asuminen nykyaikaisessa kaupungissa varmisti perustoimeentulon niillekin, jotka oli alennettu kokonaan arvottomiksi. Miten niukka tämä toimeentulo oli, sen hän tiesi liiankin hyvin. -- Silti kukaan, oli hänen asenteensa miten filosofinen tahansa, ei kyennyt tyynesti luopumaan etuoikeuksistaan kerran ne saatuaan. (s. 25, 31 ja 112-113)

  

Kirjoitustyyliltään tämä on hyvin helppo, ellei jopa köykäinen, paljoa ei tapahdu ja kuvailua on maltillisesti, mitään kovinkaan haastavia konsepteja ei esitetä robottien positroniaivojen lisäksi ja niistäkin mainitaan hyvin kepeästi ohimennen. Toisin sanoen jopa kaltaiseni humanisti pysyi hyvin kärryillä. Jos puolestaan haluaa todella haastavan scifiteoksen, silloin kannattaa lukea mieluummin vaikka Andy Weirin Operaatio Ave Maria tai Peter Wattsin Sokeanäkö, niissä on tiedejargonia riittämiin. Oli ihan viihdyttävää tutustua tähän robottiklassikkoon, vaikkei se kirjana niin kummoinen ollutkaan. Onneksi lukeminen ei kuitenkaan pakkopullaksikaan muodostunut, vaikkei tästä osasta paljoa varmaan tule mieleen jäämään. Sarjan myöhemmät osat ovat saaneet paljon kehuvampia arvioita, että ehkä joskus tulee katkettua näiden parissa, mutta se ei varmasti tule tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa. 

  

– Minä kyllä tunnen ne tyypit, joista tulee medievalisteja. He ovat pehmeää, unelmoivaa väkeä joista nykyelämä tuntuu liian raskaalta ja jotka pakenevat menneisyyden ihanteelliseen maailmaan, jota ei koskaan ole edes ollut olemassa.

--

– Ihmiset joskus erehtyvät luulemaan omia vikojaan yhteiskunnan vioiksi ja haluavat uudistaa kaupungit, koska he eivät pysty uudistamaan itseään. (s. 182-183 ja 191)

Asimovin ohjeistama lukujärjestys Robotti- ja Säätiö-sarjojen teoksille:

1. Teräsluolat (The Caves of Steel, 1954)
2. Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957)
3. Aamunkoiton robotit (The Robots of Dawn, 1983)
4. Robotit ja Imperiumi (Robots and Empire, 1985)
5. Avaruuden merivirrat (The Currents of Space, 1952)
6. Tähdet kuin tomua (The Stars, Like Dust, 1951)
7. Pebble in the Sky (1950)
8. Säätiön alkusoitto (Prelude to Foundation,1988)
9. Kohti Säätiötä (Forward the Foundation, 1993)
10. Säätiö (Foundation, 1951)
11. Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire, 1952)
12. Toinen Säätiö (Second Foundation, 1953)
13. Säätiö veitsen terällä (Foundation´s Edge, 1982)
14. Säätiö ja Maa (Foundation and Earth, 1986)

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

      

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

John Marsden: Tomorrow, When the War Began

Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista

ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

      

Arvosana:

        

Takakannesta:

Avaruuskaupungin johtava tiedemies oli murhattu. Etsivä Lije Baley ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hänen apunaan murhan tutkimuksissa olisi avaruuslainen.
  
Vielä vähemmän hän oli innostunut saadessaan tietää, että etsivä Olivaw oli robotti, ulkomuodoltaan ja toiminnoiltaan täysin ihmisen kaltainen, mutta ilman inhimillisiä puutteita. Ja nyt se oli pantu tutkimaan suunnittelijansa kuolemaa!
  
Miksi tiedemies oli murhattu? Oliko murhaaja ihminen vai robotti, avaruuslainen vai maan asukas? Vastaukset oli löydettävä nopeasti jättiläiskaupungin valtavasta teräsluolasta, sillä kysymyksessä oli enemmän kuin yhden miehen kuolema.

  

Suomentanut: Matti Kannosto, 259 sivua, Kirjayhtymä 1974

  

Alkuperäinen nimi: The Caves of Steel (1953)

  

Luettu myös täällä: Nörttitytöt, Jokken kirjanurkka

Klassikkohaaste osa 10 | Octavia E. Butler: Aamunkoitto (Xenogenesis #1)

"- Minusta näytti että oma kulttuurini - meidän kulttuurimme - oli syöksymässä päistikkaa jyrkännettä kohti. Ja niinhän se oli. Tuntuu että täytyi olla järkevämpiäkin tapoja elää."

   

      

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10, Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, Popsugar Reading Challenge: A book by a woman of color, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä

    

Minulla on ollut nyt muutaman vuoden ajan tavoitteena tutustua paremmin naisten kirjoittamiin scifin klassikoihin ja Klassikkohaaste antoi jälleen hyvän tilaisuuden tarttua niistä yhteen. Haaste ei ole mahdoton, sillä näitä on paljon vähemmän kuin miesten kirjoittamia, mutta kyllä niitä silti on. Minulla oli kovat odotukset Octavia E. Butlerin Xenogenesis -trilogian aloittavasta Aamunkoitosta, joka on klassikoiden joukossa hieman uudempi, sillä se ilmestyi englanniksi 1987 ollen minua vuotta nuorempi. Se katsotaan silti useissa lähteissä klassikoksi ja niin teen minäkin. 

  

Tässä teoksessa kiteytyy hyvin se, miksi klassikoiden lukeminen on joskus puuduttavaa: eli teoksella on mahdottoman kiinnostava aihe, mutta kerronta on melko tapahtumaköyhää tai se on rytmitetty eri tavoin kuin kirjallisuudessa nykyään ja päähenkilöstä on vaikeaa saada otetta. Siksi olikin turhankin huvittavaa, kun alla oleva kohta tuli vastaan.

  

Tapahtumat etenivät hänen makuunsa hiukan liian vinhasti. (s. 130)

  

Vaikka kirja on suomennettu 1990, on sen suomennos vanhahtava ja sai minut koko ajan pohtimaan, kuinkahan tuokin asia on ilmastu alkuteoksessa eli en voinut uppotua lukemaani. Aluksi mietin, olisiko kyseessä voinut olla tyylikeino (kääntäjä kun tuntuu jollain tapaa inhoavan pilkkuja, sen verran harvoin hän niitä käyttää), mutta hylkäsin sen nopeasti luettuani pidemmälle. Käännöshän on samalta mieheltä eli Matti Kannostolta, joka on suomentanut ainakin Margaret Atwoodin Orjattaresi ja bloggaajakollegani Tuulevi on tarkastellut tuota suomennosta hyvinkin kriittisesti juttusarjassaan.

  

Tällaisia pureksimatta nieltyjä sanoja olivat mm. "olletikaan" eli etenkään, "täydelleen" eli täydellisesti, eloaine, vajottaa uneen vaivuttamisen sijaan, "säikyttävän tietämätön" pelottavan sijaan, "paonmahdollisuus" erikoisesti yhdyssanana pakomahdollisuuden sijaan sekä "läpäissyt" alla olevassa lainauksessa, jossa itse olisi käyttänyt vaikkapa ilmaisua läpi käynyt tai selviytynyt. Alkuperäistä tekstikohtaa lukematta vaikeaa sanoa mikä siinä on nyanssina. 

  

Muistiko hän sodan? 

Älytön kysymys. Kuinka kukaan sen läpäissyt voisi sitä unohtaa? Kourallinen väkeä oli yrittänyt murhata koko ihmiskunna. Ja oli melkein onnistunutkin. (s. 11) 

  

Olisin niin halunnut pitää tästä enemmän, ovathan kirjan ainekset niin mainioita: sota, joka on tuhonnut maapallon (ydinasein käyty kolmas maailmansota Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä tuntuu kyllä harvinaisen ajankohtaiselta teemalta näin vuosikymmenen vaihteessa), kehittynyt aurinkokunnan ulkopuolinen laji pelastaa viimeiset, sukupuuton partaalla olleet ihmiset, joiden perimää muokataan vaihtokauppaperiaatteella ja jotka luvataan palauttaa parin sadan vuoden aikana eheytyneen Maapallon viidakkoon.

   

- Te aloitatte alusta. Me sijoitamme teidät alueille joilla ei ole radioaktiivisuutta eikä historiaa. Teistä tulee toisenlaisia kuin olitte. (s. 44)

   

Kirja on jaettu neljään osioon, I Kohtu, II Perhe, III Lastentarha ja IV Koulutuskerros. Ne kuvaavat hyvin sisältöjä. Ensimmäisessä osiosssa esitellään päähenkilö, 28-vuotias Lilith Iyapo. Hän on tummaihoinen nainen, seikka jonka häpeäkseni kylläkin unohdin pariin kertaan kirjan aikana, siihen kun ei turhan usein viitata, mikä on siis vain hyvä asia. Kyseessä on enemmänkin oma huonomuistisuuteni, sillä luin kirjaa viikon ajan pienissä pätkissä. Lisäksi kannen nainen on harhauttavasti vaaleaihoinen.

  

- Teidän aikamitallanne on kestänyt useita miljoonia vuosia ennen kuin olemme uskaltaneet taas puuttua toisen lajin itsetuhoyritykseen. Monet meistä pitivät epäviisaana ryhtyä siihen tälläkään kertaa. Me arvelimme... että te olitte yksimielisiä, että olitte sopineet yhteisestä kuolemasta. (s. 21)

  

Lilithin mukana tutustutaan uuteen miljööseen eli oankaleiksi kutsutun muukalaislajin alukseen, joka kiertää Maata hieman Kuun rataa kauempana. Se on hyvin suuri ja sen sisällä kasvaa esimerkiksi laajoja metsiä. Alus on elävää kudosta, vähän niin kuin Farscapen Moya. Näihin minua kiinnostaneisiin seikkoihin ei harmillisesti paljoakaan syvennytty, sillä se keskittyy lähinnä Lilithin ja oankalien välisiin suhteisiin, osassa tapauksista seksuaalisiin sellaisiin. 

  

Valtavia puita, joista osalla oli moninkertaisina haarautuvat rungot ja lehdet kuin pitkiä, vihreitä hiuksia. paikoin hiukset näyttivät liikkuvan, vaikkei tuulta tuntunut. -- Puutkin siis yhtä lonkerokkaita kuin tämän paikan väki. (s. 43)

  

Tämä kyllä tarvitsisi uuden suomennoksen (eikä kansikaan ole välttämättä kaikkein onnistunein), eli jos kirja kiinnostaa, kannattaa harkita sen lukemista englanniksi. Sisällössä on nimittäin useampiakin hyvin moderneja kohtia, esimerkiksi oankalit ovat kasvissyöjiä ja sukupuoli on teoksen konstekstissa varsin kiinnostava. Oankaleja kun on kolmenlaisia, niitä, jotka ovat mies- tai naispuolisia ja ooloita, jotka ovat paremman sanan puutteessa sukupuolettomia. Ilman niitä oankalit eivät voisi lisääntyä, joten oankaliperheissä on kolme aikuista, joista mies- ja naissukupuoliset ovat yleensä sisaruksia. 

- En halua mitenkään loukata, hän aloitti, - mutta oletko sinä mies vai nainen? 

- On erehdys olettaa, että minun pitää olla jotakin sellaista sukupuolta johon sinä olet tottunut, se vastasi, - mutta satun kyllä olemaan miespuolinen. (s. 17)

   

Uudisraivaajien selviytymisestä ei kuitenkaan tämän sarjan ensimmäisen osan aikana paljoa saada tietää. En tiedä, luenko sarjan jatko-osia, mutta hieman jäi kyllä kiinnostamaan, mihin suuntaan kirjailija lähtee seuraavaksi pelastamansa ihmiskunnan kuvauksen kanssa. Ehkäpä annan sarjalle parin vuoden päästä uuden mahdollisuuden ja tartun erikoisesti nimettyyn jatko-osaan Puolipäivän riitit (alkuteos on Adulthood Rites eli "Aikuistumisriitit"). 

   

- Arvelin että siitä päätellen miten ihmisten genetiikka heijastui teidän kulttuurissanne, ensimmäisen ryhmän vanhemmaksi olisi pitänyt valita miespuolinen ihminen. Nyt minusta tuntuu että olin väärässä. 

- Vanhemmaksi? 

- Sellainen mielikuva meillä on siitä asiasta. Opettamaan, lohduttamaan, ruokkimaan ja vaatettamaan, ohjaamaan ja tulkitsemaan sitä mikä heille on uusi ja pelottava maailma -- Voit käyttää suhteestastanne sitä sanaa joka tuntuu mukavimmalta. Me olemme aina nimittäneet sen työn tekijöitä vanhemmiksi. (s. 137)

   

        

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra 

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

     

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Lumoava, voimallinen, kiihkeäsykkeinen – näin on luonnehdittu Octavia Butlerin romaania Aamunkoitto, joka on kolmiosaisen Xenogenesis-sarjan avaus.

  

Päähenkilöksi nousee Maassa syntynyt Lilith Iyapo, jonka kosmoksen muukalaiset, oankalit, ovat kerran pelastaneet avaruusalukselleen ydintuhon kourista.

  

Nyt koittaa aika, jolloin Lilithin on määrä kokeilla elämää Maan pinnalla. Mutta tällä askeleella on hintansa. Oankalit ovat DNA-keinottelijoita, heidän henkiinjäämisensä vaatii alituista geenipohjan uusimista.

  

He haluavat antaa ihmiselle muukalaisuutensa ja samalla ottaa ihmisyyden haltuunsa. Lilith on heidän valittunsa. Hänen täytyy synnyttää ensimmäinen uuden ajan lapsi. Päätös on tinkimätön. Onko edessä tuho vai pelastus?

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 299 sivua, Kirjayhtymä 1990

  

Alkuperäinen nimi: Dawn (1987)

Luettu  myös täällä: Aikakone 2/1990, Taikakirjaimet, Kirjavinkit, Sanankorjuu

Klassikkohaaste osa 6 | Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Mahtavat alukset olivat tulvineet täysin varoituksetta avaruuden tuntemattomista syvyyksistä. Kirjallisuudessa sitä päivää oli kuvattu lukemattomia kertoja, 

mutta kukaan ei ollut sittenkään toden teolla uskonut sen milloinkaan tulevan."

    

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6, Hyllynlämmittäjä 2017 (5/12)

   

Löysin oman, kansipaperittoman kappaleeni Arthur C. Clarken scifi-klassikosta Lapsuuden loppu muutama vuosi sitten Helsingistä Kirjasto 10:n edessä olevasta kirjavaihtohyllystä. Pitkällisten tutkimusten myötä sain selville, että tässä kirjakerhoversiossa on ollut sama kansi kuin Kirjayhtymän julkaisemassa ensimmäisessä painoksessa, eli tuo kuvassa vasemmalla näkyvä mustapohjainen. Harmaa kansi on Kirjayhtymän toisen painoksen kansi vuodelta 1986.

  

Tämä kirjabloggaajien klassikkohaaste on omalla kohdalla ollut aina siitä erikoinen, että puolen vuoden aikana mieli ehti muuttua niin paljon, että olen vain kerran lukenut haasteeseen sen teoksen, jonka olen aluksi ilmoittanut lukevani (3. kirja, Vuonna 1984). Tällä kertaa olin suunnitellut lukevani Voltairen Candiden, mutta kävikin niin, että Clarken teos tarttui luettavakseni. En ole lukenut yhtään Clarken teosta aikaisemmin, hyllyssä tosin odottaisi toinenkin kirjailijan teos, Jumalan moukari, jonka ostin pari vuotta sitten Kirjamessujen 2€-pöydiltä.

    

- Teidän rotunne on osoittautunut harvinaisen kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan varsin pienellä planeetallaan. Kun me saavuimme, te olitte juuri tuhoamaisillanne itsenne. -- Ilman meidän väliintuloamme Maa olisi tällä hetkellä radioaktiivinen erämaa. (s. 159)

  

Kolmeen osaan jaettu teos käy läpi, kuinka toisen, kehittyneemmän rodun eli Ylivaltiaiden edustajien saapuminen johtaa maailman rauhaan, ihmisten kulta-aikaan ja lopulta viimeiseen sukupolveen. Maailma kaipaisi Ylivaltiaiden väliintuloa juuri nyt oikeastikin, kun kolme isoa valtiota johtavaa pikkupoikaa heiluttelee tappavia leikkikalujaan toisilleen.

  

Ylivaltiaat rauhoittavat maan tekemättä oikeastaan mitään, pelkkä heidän läsnäolonsa riittää. Kaikkien isojen kaupunkien yllä näkyy yksi Ylivaltiaiden alus ja heidän äänitorvenaan on Karellan -niminen muukalainen, jonka ulkonäkö on pitkään salaisuus. Ihmiset spekuloivat paljon Ylivaltiaiden tekojen syvempiä syitä ja ihmettelevät, miksi nämä eivät tahdo näyttäytyä. Lopulta Ylivaltiaat antavat lupauksen, että 50 vuoden päästä he tulevat maan päälle, koska ihmiskunta on silloin kasvanut riittävästi viisaudessaan ja suvaitsevaisuudessaan, että hänen ulkomuotonsa ei aiheuta liian suurta shokkia. 

      

Maailmasta oli nyt kaikkiin aiempiin verraten tullut Utopia. Tietämättömyys, sairaudet, köyhyys ja pelko olivat käytännössä katsoen lakanneet olemasta. Sodan muistikuvat olivat katoamassa menneisyyteen niin kuin painajaisuni katoaa aamun koittaessa. (s. 81)

  

Yksi hahmoista pohtii, että kun Ylivaltiaat tulivat hävittämään sodan, nälän ja sairaudet, hävittivät he ohella myös seikkailun. Itse olisin ehkä eri mieltä, sillä jos kaikilla olisi kerrankin varaa ja mahdollisuus tehdä mitä vain, moni varmasti lähtisi valloittamaan Everestiä, Amazonin viidakkoa tai meren syvimpiä kohtia. Pidin kirjan utopistisesta maailmasta etenkin niiltä osin, että sodat ja idiotismi olivat vihdoinkin jääneet menneisyyteen ja kaikki saivat tehdä niitä töitä joista oikeasti pitivät, vaikka luovuus ja tiede olivatkin siitä kärsineet. 

  

Teoksessa on paljon hahmoja, joiden joukossa Rikki Stromgren niminen yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, jonka väittäisin olevan suomalainen tai suomenruotsalainen, kuten alla olevasta pätkästä käy ilmi. Katkelmassa mainittu "hän" viittaa Ylivaltias Karelleniin.  

  

Englanti on ainoa kieli jota hän osaa täydellisesti, vaikka kahden viime vuoden aikana hän onkin opetellut melko lailla suomea vain minua härnätäkseen. Eikä suomea opittu noin vain! Hän osaa siteerata pitkiä pätkiä Kalevalasta, kun taas minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että osaan siitä vain muutamia rivejä. (s. 26)

   

Lapsuuden loppu ei sijoitu scifi-klassikoiden suhteen suosikkeihini, mutta kyseessä on varsin helppolukuinen teos ja luin sen ihan mielenkiinnolla. Pidin eniten aivan teoksen loppupuolesta, sillä tuolta osin Clarke on onnistunut kirjoittamaan jotain, mihin en ole tainnut aiemmin törmätä. Olen nähnyt teoksen pohjalta muutama vuosi sitten tehdyn kolmeosaisen minisarjan, joka ottaa kylläkin aika paljon vapauksia juonen ja hahmojen suhteen, muutamassa tapauksessa hyväänkin suuntaan. 

  

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra (3,5/5)
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (4/5)
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984 (3,5/5)
• Klassikkohaaste osa 4: C.S. Lewis: Velho ja leijona (3/5)
• Klassikkohaaste osa 5: Tove Jansson: Näkymätön lapsi (3,5/5)

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Suunnattomat hiljaiset varjot liukuvat kohti maata. Koko maailma katseli loputtomalta tuntuvan hetken, miten valtavat alukset laskeutuvat ylivoimaisen majesteettisina yhä alemmas. Tuona hetkenä historia pidätti henkeään ja nykyisyys riistäytyi erilleen menneisyydestä. Ihmissuku ei ollut enää yksin. Kukaan ei tiennyt salaperäisten tulokkaiden perimmäisiä pyrkimyksiä.

Kunnes sadan vuoden kuluttua järkyttävä totuus paljastui ihmissuvulle. Se sai tietää olevansa lajinsa viimeinen sukupolvi, jonka tehtävänä oli valmistaa tie ihmiskunnan uudelle kehitysvaiheelle. Maan asukkaiden lapsuus oli päättynyt, mutta viimeistä ihmistä sykähdytti tieto, ettei ihmiskunta ollut elänyt turhaan.

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 257 sivua, Uusi kirjakerho 1973 (2. painos, 1. painos Kirjayhtymä 1973)

    

Alkuperäinen nimi: Childhood's End (1967)

  

Kirja on luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Kaiken voi lukea, Savannilla, Kirjavinkit

Margaret Atwood: Siniparran muna

 "Seuraavassa elämässäni, sanoi äiti kerran, minä aion olla arkeologi 
ja vain kaivella maasta kaikenlaista roinaa."

  

 
Praktikum 2, kirja 5/5 (minun valintani), 30Koetus 2531/30 000 sivua.
 

Siniparran muna on vuonna 1988 ilmestynyt palkitun kanadalaisen klassikkokirjalija Margaret Atwoodin (s. 1939) novellikokoelma. Atwoodin teoksissa on usein vahva naisnäkökulma ja hänen suomalainen lukijakuntansa on hyvin naispainotteista. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joiden päähenkilöinä on eri ikäisiä naisia, äitejä ja tyttäriä. Osan novelleista uskotaan olevan kirjailijan omaelämäkerrallisia kertomuksia.

Naiskirjailijoiden tienraivaajaksi kutsuttu ja aikamme merkittävimpien kirjailijoiden joukkoon laskettu Atwood on tarttunut vakaviinkin aiheisiin osoittamatta sormea tai syyllistämättä. Hänen kuvailunsa nähdään pääasiassa naispäähenkilöiden silmin, mutta on hän tarttunut myös hankalaan miesnäkökulmaankin, novellissa Sammakoiden kevätlaulu. (Tuosta nimestä tuli itselleni aluksi mieleen Rölli tv-sarjan Rölli Riitasointu, joka yritti saada sammakot laulamaan kauniisti.)

 

Atwoodia kuvaillaan taiturilliseksi sanakäyttäjäksi ja hän on hyvin monipuolinen kirjailija. Hänen tuotannossaan on novellien lisäksi romaaneja, runoja, lastenkirjoja sekä teoksia kirjallisuustieteestä. Atwoodilta on suomennettu seuraavat romaanit: Kivettyneet leikit (1981), Lievää vakavampi (1982), Yli veden (1986), Orjattaresi (1986), Kissansilmä (1989), Rouva Oraakkeli (1993), Ryövärimorsian (1994), Nimeltään Grace (1997), Sokea surmaaja (2000), Oryx ja Crake (2003) ja Herran tarhurit (2010). Lukulistaltani löytyvät kirjailijattaren scifiteokset Orjattaresi, Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit.

    

Samaistuin vahvasti Pyörremyrsky Hazel-nimiseen novellin. Kuin olisin palannut lapsuuteni kesiin.  Etenkin miljöö on aivan kopio lapsuuden kodistani. Myös arkeologia vilahteli tässä ja parissa muussa novellissa. Esimerkiksi Pyörremyrsky Hazelissa päähenkilön äiti raahaa keinutuolin pihalle ja lukee "historiallisia romaaneja tai kertomuksia arkeologisten retkikuntien vaiheista" (s. 31). Toinen novelli, jonka minä-kertojaan samaistuin oli Suolapuutarhan Alma, joka mielikuvissaan valmistautuu pahimpaan. Mitä ja maailmanloppu tulisi, kuinka valmistautua? Samalla hän on kahden miehen loukossa. Hän tapailee niin entisen aviomiehensä, asumuserossa asuvan Mortin (jolla on lisäksi uusi tyttöystävä Fran) ja miesystävänsa/rakastajansa Theon kanssa, joka niin ikään asuu erillään vaimostaan.
   

Mökkiä ympäröi joukko vanhoja vaahteroita, jotka oli jätetty kaatamatta, ja valo siivilöityi niiden lomitse samanlaisina säteinä kuin niissä paljon aikaisemmin näkemissäni pyhäkoulukuvissa, joissa Graalia etsivät ritarit olivat juuri riisuneet kypäränsä ja luoneet puhtaan katseensa taivasta kohti. (s. 28)

Olin myös käynyt joen toisella puolen avautuvalla niityllä, jolla naapuritilan omistaja sai laiduntaa lehmiään jotta ohdakkeet ja takiaiset olisivat pysyneet kurissa. Juuri sieltä löysin raunion, jota kuvittelin uudisasukkaan majaksi, tällä kertaa oikeaksi, vaikkei siitä ollutkaan enää jäljellä kuin ruohoisten vallien reunustama nelikulmainen painanne. (s. 31-32)

 

Tämän edellä olevaan lainaukseen sopivan kuvan otin keväältä 2009. Paikka on Turussa, Koroisten piispanlinnan vieressä.

  

Teoksen nimikko novelli, Siniparran muna kertoo avioparista. Mies on sydänkirurgi ja vaimo viettää aikansa kotona. Vaimon mielestä miehensä Ed on herttaisen yksinkertainen ja joskus jopa tyhmä, sillä ammatistaan huolimatta tämä ei ymmärrä sydämen asioita. Miehen ympärillä kuhisee monipäinen naislauma ja vaimo on (kenties syystäkin) huolissaan miehensä uskollisuudesta. Ylenpalttinen hössöttäminen saattaa toisaalta ajaa miehen uskottomaksi, sillä vaimo Sally on jo usein, vaikka vain leikillään, syyttänyt Ediä pettämisestä. 

    

Novellin nimi viittaa vanhaan kansantaruun ritari siniparrasta. Atwoodin versiossa kerrotaan mm. Disneyn Kaunotar ja hirviö-elokuvan katsoneille hieman tutun oloinen asetelma. Uusi vaimo saa mieheltään munan ja avainnipun. Hänen tulee pitää munaa aina mukanaan ja hän saa mennä talossa minne vain paitsi yhteen tiettyyn pieneen huoneeseen. Vaimo menee tietenkin tänne ja löytää edellisten vaimojen ruumiit. Hän pudottaa munan joka tahraantuu vaimojen verestä punaiseksi. Mies palaa kotiin ja näkee punaisen munan ja tappaa vaimon. Näin kunnes yksi vaimoista (novellissa kolmesta sisaruksesta nuorin) viimeisin tajuaa jättää munan turvalliseen paikkaan ennen kuin lähtee seikkailemaan. Hänen munansa pysyy valkoisena vaikka löytääkin murhatut naiset, siskonsa mukaan lukien ja tämä vaimo jää henkiin, sillä hänen munansa on tahraton. Tulkitsin tarinan niin, että tämä vertauskuva liittyy kenties neitsyyteen.

  

Novellit kertovat melankolisesti vaikeista aiheista: anoreksiasta, naisen näkymättömyydestä parisuhteessa ja ihmissuhteista niin äidin ja lapsen kuin miehen ja vaimon välillä. Monet ovat tyytyneet asemaansa, eivätkä koe voivansa muuttaa elämäänsä suuntaan tai toiseen. Onnellisia ihmisiä tai ohjeita kuinka elää elämäänsä tämä kokoelma ei anna, pikemminkin sitä voisi kuvata oppaaksi, joka kertoo mitä kannattaa välttää. Lieneekö kanadalainen mentaliteetti samankalataisen ympäristönsä ansiosta lähellä suomalaista, sillä löysin teoksesta paljon tutun kuuloisia ihmiskohtaloita, joita näkee arkipäivisin ihan vierestäkin.

Plussaa annan Atwoodin omaäänisyydestä ja siitä, kuinka hän on saanut realistisiin ja feministisiin novelleihin piilotettua spekulatiivista fiktiota. Viittauksia löytyy niin abduktioon (eli avaruusolioiden sieppaamaksi joutumiseen), ekokritiikkiin kuin jo aiemmin mainittuun maailmanloppuun. Miinusta kokoelma saa välillä ontuvasta suomennoksestaan. Vertailematta englanninkieliseen alkuteokseen pystyin myös pariin otteeseen huomaamaan pieniä käännöskukkasia. Selkein esimerkki lienee Laakson lilja-hajuvesi, jossa on kaiketi tarkoitettu kieloa, joka on englanniksi lily of the valley. Toinen huomioitava seikka on Rumeliini-novelli (engl. Uglypuss), joka saa nimensä teoksessa esiintyvältä kissalta, jolla ei tarinassa kovin onnellinen loppu ole. 

Novellit:

1. Merkittäviä hetkiä äitini elämästä
2. Pyörremyrsky Hazel
3. Loulou eli kielen kotielämää
4. Rumeliini
5. Betty
6. Siniparran muna
7. Sammakoiden kevätlaulu
8. Punaiibis
9. Suolapuutarha
10. Synninsyöjä
11. Auringonnousu
12. Asuinkuoppa

  

 Arvosana:

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 286 sivua, Kirjayhtymä 1988

   

Alkuperäinen nimi: Bluebeard's egg and other stories (1983)

  

Kirjasta (englanniksi) muualla: Wikipedia, Luminarium
  
Kirjailijasta: Wikipediassa, Kirjamielellä: Margaret Atwood ja minä

  

Samantyylisiä kirjoja: Saara Henriksson: Linnunpaino, Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani, Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Jeannette Winterson: Appelsiini ei ole ainoa hedelmä, Angela Carter: Maaginen lelukauppa, John Fowles: Neitoperho

Getrude Stein: Ida

"Ida ei ollut millään lailla hassu mutta hassuja hän koki kumminkin"

    

    

Praktikum 2 kirja 3/5, 30Koetus 1279/30 000 sivua.

      

Heikon saatavuuden vuoksi vaihdoimme alkuperäiseksi praktikum lukukirjaksi tarkoittamamme Patrick Whiten Kohti mantereen sydäntä tähän Gertrude Steinin teokseen Ida. Valitsimme kirjan Suketuksen blogauksen perusteella. Etenkin oudoksi kirjaksi haukkuminen kiinnosti meitä. No, saimme sitä, mitä tilasimme.  

 

Gertrude Stein tunnetaan oman tyylinsä luojana. Minä luokittelisin tuon tyylin jäsentelemättömäksi tajunnanvirraksi, jossa aika ei etene lineaarisesti vaan syklisesti. Hän suosii symbolleja, outoja lauseranketeita, toistoa ja runollista tyyliä. Suomentajalle tämä varmaankin on aiheuttanut paljon päänvaivaa ja teksti riimeineen tuntuu välillä hyvin pakotetulta. Steinin teoksen lukemista vaikeuttivat myös pilkkujen pääsääntöinen puuttuminen. Etenkin toisto lauseen sisällä saa välillä raapimaan ohimoita, "mitä tässä yritetään sanoa?". 

   

Päähenkilönä seurataan Ida nimistä tyttöä, kohti aikuisuutta. Ida vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Hänen tapansa kommunikoida on lapsenomaista höpöttelyä, jota leikkaavat "olipa kerran"-lyhyttarinat. Pohdin moneen otteeseen hänen mielenterveyttänsä. Varsin alussa kirjaa hän mm. päättää keksiä itselleen kaksosen. Tässä vaiheessa kirjaa hän oli jo lähenpänä kuuttatoista ikävuotta. Voisiko kyseessä olla Sucker Punch tai The Ward leffojen tyylinen kertomus mielisairaalan potilaasta? Ajattelin Idan juurettomana haahuilijana, joka ei aina tajua, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Idalle "tapahtuu hassuja". Nämä tapahtumat eivät yleensä olleet hassuja. Tai oikeastaan edes tapahtumia. Ida lähinnä seuraa sivustakatsojien puuhia lapsen intensiivisyydellä. 

    

Kun ensimmäisen kerran katsoin kirjan kantta, mietin, liittyykö kansikuvan (maalaaja F. Valloton) naisen alastomuus teokseen. Päätin jättää sen sivuun ja ajatella avoimin mielin tarinaa. Se, että kannessa on tissit (kuten Suketuskin mainitsee), ei välttämättä kerro mitään sisällöstä. Jokainen, joka uskaltaa tarttua kirjaan, voi päätellä itse.

    
Idan työ herätti paljon ihmettelyä omassa päässäni ja myös praktikum keskustelussa. Sivulla 35 todetaan, että parasta on tehdä sellaista työtä, joka on helpointa lopettaa. Aluksi Ida ryhtyy valokuvaajaksi, mutta huomaa lopulta ihmisten kanssa keskustelun paljon kiinnostavammaksi ja hyödyllisemmäksi. Ihmiset jopa maksavat tästä. Myöhemmin Ida tekee palveluksia miehille. Aina kun häntä tarvitaan, hän on lepäämässä. palvelusten tekeminen ei väsytä häntä. Monet miehet tulevat Idan luokse ja "toivoivat jotakin". Tämän tulkitsin suurella todennäköisyydellä merkitsevän Idan olevan jonkinlainen seksityöntekijä.

   

Jos esimerkiksi Liisan seikkailut Ihmemaassa tai Amélie elokuvan päähenkilön sisäinen maailma ovat liian vaikeaselkoisia, silloin en suosittele tätä kirjaa lukemaan. jos kuitenkin tahdot selättää tämän kenties erään hankalimmin tartuttavissa olevan klassikon, suosittelen pitämään mielen avoimena. Viiden ihmisen voimin käydyssä praktikum keskustelussa emme päätyneet yhteen tiettyyn tulkintaan. 

Arvosana:

      

Suomentanut: Kaarina Ripatti, 125 sivua, Kirjayhtymä/Gummerus 1988

  

Alkuperäinen nimi: Ida (1941)

  

Kirjasta muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Luotaajat
   

Gertrude Stein Wikipediassa