"Mutta jos tämä on tarinaa, vaikka omassa päässänikin syntyvää, niin minä varmaan kerron siitä jollekulle. Kukaan ei kerro tarinoita vain itselleen. Aina on myös joku toinen."
Kiitos #hyllynlämmittäjä-haasteen tartuin viimein
Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin. Teoksen pohjalta tehdyn
tv-sarjan ensimmäinen jakso ilmestyy muuten huhtikuussa! Teos on muutenkin viimeaikoina ollut
voimakkaasti esillä mediassa mm.
George Orwellin dystooppisen klassikon
Vuonna 1984 rinnalla. Luulin, että Atwoodin kieli olisi jotenkin haastavaa - en tiedä mistä moinen käsitys on tullut - mutta yllätyksekseni teos olikin todella helppolukuinen.
Ostin oman kappaleeni teoksesta muutama vuosi sitten kirpparilta, koska olin kuullut siitä todella paljon kehuja. Takakansi on hieman harhaanjohtava, sillä odotin jotain hieman tominnallisempaa teosta, mutta tästä ennakko-odotuksesta huolimatta, nautin kyllä lukukukomuksesta. Nauttia voi olla hieman erikoinen sanavalinta, kun puhutaan kirjasta, jossa naisilla ei ole oikeastaan mitään oikeuksia, mutta velvollisuuksia muidenkin edestä, mutta nautin siitä, että teos herätti paljon ajatuksia nykyajastamme näin Trumpin valtakaudella.
Kun Raakel näki, ettei hän saanut lapsia, hän alkoi kadehtia sisartaan ja sanoi Jaakobille: "Auta minua saamaan lapsia, tai muuten minä kuolen!" Jaakob suuttui Raakelille ja sanoi: "Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?" Raakel sanoi: "Tuossa on orjattareni Bilha. Tee hänen kanssaan lapsia, jotka tulevat minun omikseni. Näin minustakin voi tulla äiti."
- Ensimmäinen Mooseksen kirja, 30: 1-3
Orjattaresi alkaa ylläolevalla lainauksella Raamatusta, joskin käytin kohdasta eri käännöstä kuin romaanissa (sisältö on kuitenkin sama). Kyseisen uskonnollisen teoksen parempi tunteminen olisi varmaan ollut hyödyllistä lukiessa, sillä onnistuin bongaamaan pari muutakin viittausta, kuten he eivät tiedä mitä tekevät. Mutta teoksesta pystyy nauttimaan ilmankin, ehkä jopa paremminkin. Kirkkoon kuulumatomana suuren muutoksen jälkeen näin uskonnolliseksi pakotetun yhteisön käyttäytymistä oli kiinnostavaa tarkkailla.
Eletään siis vanhoilliskristillisessä yhteiskunnassa, entiseltä nimeltään Yhdysvalloissa, nykyisessä Gileadissa. Ympäristön myrkyt ja mm. San Andreasin siirroksen maanjäristyksissä tuhoutuneiden ydinvoimaloiden säteily on saastuttanut suuria maa-alueita ja ilmaa niin, että muutoinkin heikentynyt syntyvyys on laskenut huolettavan alhaiseksi. Sen vuoksi toisen kerran avioituneiden liittoja mitätöidään ja terveitä lapsia synnyttäneet naiset viedään punakeskuksiin: "
Kuvitelkaa että olette helmiä -- Täällä me kaikki pyörittelemme teidät oikean muotoisiksi." (s. 151) (
Näiden dystooppisten tilastojen mukaan lapsia on syntynyt Suomessa viimeisen kuuden vuoden ajan koko ajan vähemmän. Jos sama tahti jatkuu, viimeinen suomalainen syntyy vuonna 2067.)
Kaavakuva, joka esittää syntyvyyttä tuhatta asukasta kohti monen kuluneen vuoden aikana: livettävä alamäki jatkuu pitkälle sen viivan alapuolelle, jossa väkiluku pysyy samana, yhä alemmas ja alemmas. (s. 150)
Päähenkilö on tuollaisessa keskuksessa koulutetu orjatar, jonka tehtävänä on kaksi vuotta yhdessä taloudessa kestävän työkomennuksen aikana tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi korkeassa asemassa olevalle miehelle, jonka vaimo ei tässä ole onnistunut. Gileadin lain mukaan vain naiset voivat olla hedelmättömiä, steriilejä miehiä ei paperilla näy. Onnistuneesti synnyttänyttä orjatarta ei palkkioksi karkoteta epänaiseksi siirtokuntiin siivoamaan saastunutta maata. Kuinka orjatar sitten hedelmöitetään? Tästä päähenkilö kertoo varsin värikkäästi, mutta tyydyn toteamaan tässä vain, että akti ei saa olla nautinnollinen ja komentajan vaimokin on mukana toimituksessa ns. lihakolmioasetelmassa, sillä orjatar on käytännössä vain kävelevä kohtu.
Vaikka orjattaret olisivat ennen sotaa saaneetkin terveen lapsen, myöhemmin syntyvät saattavat olla repaleita, epälapsia, joilla on kehityshäiriöitä. Ultraäänitutkimukset, kuten aborttikin on kielletty, joten jokainen lapsi on kannettava täysiaikaiseksi, ellei orjatar saa keskenmenoa. (Ollaan aika pelottavan lähellä viimeaikaisia tapahtumia. Trumphan allekirjoitti
määräyksen, joka kieltää yhdysvaltalaisrahoitteisilta kansalaisjärjestöiltä aborttineuvonnan ja aborttien tekemisen maailmalla.)
Ystävyyden solmiminen on tehty käytännössä mahdottomaksi, koska vapaata keskusteluilmapiiriä ei ole. Päähenkilö tosin yllättäen vuosien jälkeen tapaa ystävänsä ajalta ennen kuin kaikki muuttui. Orjattarilla ei ole omaa nimeä sillä heidän vanhat nimensä on kielletty. Heitä kutsutaan kulloisenkin komentajan etunimen mukaan. Näin ollen tunnemme päähenkilön nimellä Frediläinen. Tämäkään ei välttämättä pidä paikkaansa, sillä hänen kertojaäänensä on epäluotettava ja kertoo joskus kaksi eri vaihtoehtoa, kuinka tapahtumat etenevät, aiemman version ollessa vahvemmin muunneltu.
Orjattaret pukeutuvat punaiseen, nunnankaapua ja päähinettä muistuttavaan asukokonaisuuteen, joka verhoaa kaiken päästä varpaisiin. Päähineen siivet estävät orjattaria niin näkemästä kuin näkymästä. Punainen väri, veren väri, kertoo kantajansa asemasta synnyttäjänä, elämänkantajana. Komentajien vaimot pukeutuvat siniseen, martoiksi kutsutut naispalvelijat vihreään, muutamat harvat lesket mustaan ja yhteiskunnan alimmalla portaalla olevat säästövaimot muita värejä toistaviin raidallisiin rääsyihin.
Mennyttä ajatellessamme me poimimme siitä näkyviin vain kauniit asiat. haluamme uskoa, että se oli sellaista kauttaaltaan. (s. 47)
Komentajat asuvat kauniissa lähiössä hieman kaupungin ulkopuolella. Orjattaret kävelevät pareittain keskustaan hoitamaan talouden ruokaostokset. Matkalla on tarkastuspisteitä, joissa naiset joutuvat todistamaan henkilöllisyytensä. He lunastavat tarvittavat raaka-aineet kuvallisilla kupongeilla. Kauppojen nimikylteissä on kirjainten sijaan kuva siitä, mitä kukin kauppa myy. Niin orjattaret kuin muutkaan naiset eivät nimittäin saa lukea tai kirjoittaa. Orjattaret eivät myöskään saa polttaa tupakkaa, juoda alkoholia tai kahvia, vaan he syövät terveysruokaa, koska heidän ruumiinsa tulee olla puhdas astia.
Gilead käy tarkemmin määrittelemätöntä sotaa (vrt.
Vuonna 1984), josta päähenkilö kuulee tv-uutisissa. Hän epäilee lähetysten aitoutta, sillä ne voivat olla vanhoja tai lavastettuja. Kaupungin laidalla on Muuri, josta roikkuu rikollisten ruumiita, lähinnä miehiä. Kuolemantuomion oikeuttavia rikoksia ovat esimerkiksi abortit (vaikka ne olisi suoritettu aikana, kun ne vielä sallitiin), sukupuolipetturuus (eli homoseksuaalisuus) ja vääräuskoisuus (esim. juutalaisuus). Pelastajaisiksi kutsutut joukkohirttäjäiset ovat pakollisia tapahtumia, joihin kaikkien tuomittujen kanssa samaa sukupuolta olevien tulee osallistua.
Täytyyhän olla olemassa jonkinlainen vastarantaliike, pakolaishallistus. Kyllä varmasti joku on jossain hoitelemassa asioita. Minä uskon vastarintaliikkeeseen niin kuin uskun ettei voi olla valoa ilman varjoa; tai paremminkin ettei ole varjoa ellei samalla ole myös valoa. (s. 140)
Päähenkilö ei ole aivopesty ihannoimaan yhteiskunnan nykytilaa, vaan hän käy hiljaista kapinaa mielessään. Hän käyttäytyy ulkoisesti kaikkien sääntöjen mukaan, välillä rajojaan kokeillen. Esimerkiksi kerran hän keinuttelee lanteitaan tarkastuspisteestä läpi kävellessään, tehdäkseeen kiusaa nuorille vartiomiehille, jotka eivät ole vielä olleet naisen kanssa - helpotusta kehon reaktiohin ei nimittäin ole luvassa, sillä miehetkään eivät saa kosketella omaa ruumistaan. Kaikessa ikävyydessään, teoksen maailmassa on myös jotain hyvää: muovia ei nimittäin enää juurikaan käytetä.
Teoksen viimeinen luku tuo mieleen Bernard Beckettin
Genesiksen, koska molemmissa lopussa paljastuu jännittävä käänne. Tämä feministinen teos antoi kyllä ajattelemisen aihetta siitä, millaiseksi maailma voi muuttua nopeallakin aikataululla ja aivan yllättäen. Viimeaikaiset tapahtumat rapakon toisella puolella tekevät lukukokemuksesta hyvin uskottavan. Vaikka ahminkin teoksen nopeasti, se olisi voinut ollut vieläkin parempi jos päähenkilö olisi ollut vähän aktiivisempi eikä vain lastu laineilla. Toisaalta hän teki parhaansa niissä puitteissa, jotka olivat hänelle mahdollisia.
Teoksen maalailema tulevaisuus on kiinnostava ja haluan ehdottomasti nähdä millaiseksi se tv-sarjassa esitetään, sillä joitakin asioita ei kirjassa selitetty. Suosittelen tutustumaan teokseen. Annan sen puhua puolestaan.
Nolite te bastardes carborundorum!
Pidin Atwoodin kielestä suuresti. Hänen kuvailevat, paikoin jopa inhorealistiset sanavalintansa kiehtoivat, esimerkiksi retiisien kuvaaminen "pieniksi atsteekkisydämiksi" (s. 269) tai "lihan valuva kuola" (s. 101) puhuttaessa kuukautisista. Tässä muutamia kiinnostavia poimintoja, jotka näin peräkkäin luettuna muodostavat melkein kuin oman pienen tarinansa: "hän makaa lattialla valkoisessa pumpuliyöpaidassa harmaantuva tukka hajallaan matolla kuin homeläikkä" (s. 155), "valonheitinten pannessa ikkunani suorakaiteen hohtamaan harsomaisten verhojen läpi, jotka ovat kuin morsiuspuku, kuin ektoplasmaa" (s. 190), "Ulkoa katsoen olen varmasti kuin hyönteiskotelo, kummitus" (s. 222).
Teoksen käännös ontuu paikoin, mutta on pääosin sujuvaa. Ihmettelin esimerkiksi hajuvettä "Laakson Lilja" (s. 108), sillä eikös tässä viitata kieloon eli kukkaan, joka on englanniksi Lily of the Valley? Tuskin tässä kuitenkaan puhutaan tuotemerkkinä tai että kyseessä olisi kääntäjä halu leikitellä sanavalinnalla. "Luudanvärinen tukka" (s. 156) herätti sekin kummastusta. "Teerenpilkut" (s. 243) sentään asiayhteydestäkin pystyi päättelemään pisamiksi, vaikka en tuota ilmaisua aikaisemmin olekaan kuullut.
Kummastelin myös lausetta: "Eilen oli heinäkuun ensimmäinen, joka oli muinoin kansallispäivä" (s. 249), sillä Yhdysvaltojen itsenäisyyttähän juhlitaan 4.7. ja heinäkuun ensimmäinen on puolestaan Kanadan itsenäisyyspäivä. Käsitin päähenkilön nimittäin asuvan Yhdysvalloissa, sillä hän kertoo teoksessa, että yritti paeta Kanadan puolelle ennen kuin kaikki muuttui. Olisi mielenkiintoista vertailla mm. näitä kohtia alkuperäistekstiin, jotta saisin hieman valaistusta epäillyksilleni.
Arvosana:
Takakannesta:
Margaret Atwoodin huikea profetia kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan. Hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, sillä heillä ei ole edes omaa nimeä: heitä kutsutaan kulloisenkin isäntänsä, ruumiinsa haltijan mukaan. Mutta myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa.
”Kokonaisuutena ja kaikessa ankaruudessaan Atwoodin esittämä kuva naisten alistamisesta on paha utopia, mutta utopian ainekset – vaikkapa miehen mukaan nimeämisestä lähtien – ovat tätä päivää. Täten Atwoodin tulevaisuudennäkymä on kuin brechtiläisittäin etäännytetty nykyhetken tai menneisyyden kuva.”
– Antti Majander, Helsingin Sanomat
Suomentanut: Matti Kannosto, 396 sivua, Tammi 1998 (3. painos, 1. painos 1986 Kirjayhtymä Oy)
Alkuperäinen nimi: The Handmaid's Tale (1985)
Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo:
Auringon ydin, Anu Holopainen:
Molemmin jaloin, Jan Salminen:
Äidinmaa, Bernard Beckett:
Genesis, P. D. James:
Children of Men
